Pallokentällä

 

Tuollainenkin kuva löytyy näköjään kännykästäni. Heinolan Maaherranpuisto, jota myös Perspektiivipuistoksi kutsutaan, loistelee siinä isänmaamme aamunkoitossa. Ja tosiaankin muualla harvinainen perspektiivi-ilmiö esiintyy tuossa puistossa. Muistelen, etten muualla ole nähnytkään perspektiivi-ilmiötä esiintyvänkään.

 

Muistelen, että heinolalainen homoseksuelli, skitsofreeninen ja tuberkuloottinen runoilija Uuno Kailas, joka ei kuitenkaan ollut kommunisti, tarkkaili tuossa puistossa kiinnostuneena pikkupoikien pesäpallo-ottelua ja kirjoitti näkemästään runon Pallokentällä.

 

Muistelen, että ammattinyrkkeilijä Niklas Räsänen lausui Pallokentällä-runon ulkomuistista jossain Urheiluruudussa. Muistelen myös, että Räsänen on taiteilija-nyrkkeilijä Eva Wahlströmin aviomies. Lisäksi muistelen, että Wahlström oli kuuluisa myös siitä, että hänellä oli syntyessään kuudet varpaat. Siunatuksi lopuksi muistelen vielä, ettei sillä seikalla, että hänen isänsä oli Loviisan ydinvoimalan tsäteilyurvallisuuspäällikkö, ollut syytä tyttären kuusivarpaisuuteen.

Pallokentällä-runo menee näin:

 

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle

sen suuren lehmuksen.

 

Hän seisoi nurmikolla,

nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi

hän silmin kuumeisin.

 

Yli aurinkoisen hiekan,

johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri,

moni kirkas nauru soi.

 

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,

eräs raajarikkoinen.

 

Vaan hänkään totisesti

ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku

hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän

hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon

löi puiden latvoja päin.

 

Rajaviivan takaa milloin

joku rohkeni juosta pois,

oli niinkuin lehmuksen alta

eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin

olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille

kera toisten, riemuiten.

 

Hän askelen astui – mutta

kuin unesta havahtain

näki itsensä... Oikea jalka

oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,

iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.

 

Yhä riemukas huuto kiiri,

yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan,

– johon lehmus varjon loi.