Silakka-apajalla

Minusta Veikko Lavi oli suuri taiteilija ja suuri humanisti enkä usko, että kyseessä oli pelkästään sattuma, kun hän syntyi samoihin aikoihin, kun Titanic upposi. Samalla tavalla merkillinen asia, joka ei voi johtua pelkästään sattumasta, on se, että Leninin aivot painoivat kuulemma 1340 grammaa ja että Suomen ja Venäjän välinen raja on 1340 kilometriä.

Sen lisäksi, että Lavi oli loistava muusikko, oli hän myös loistava kuulantyöntäjä. Harmi, että vammat katkaisivat hänen uransa. Vepan ennätys kuulantyönnössä oli 1930-luvun alussa työnnetty 14,87 metriä, joka oli silloin viidenneksi paras tulos koko Suomessa. Se jäi noin metrin Kalle Järvisen Suomen ennätyksestä ja reilun metrin maailmanennätyksestä.

Lavin kunnianhimoisena tavoitteena oli tulla Kymenlaakson parhaaksi kuulantyöntäjäksi, mutta muistelen, että se ei täysin onnistunut, sillä TUL:n puolelta löytyi häntä parempi kuulamies. Lavi itse oli SVUL:n miehiä, ja Kotkassa hänet muistetaan 30-luvun kiivaana suojeluskuntalaisena, joka vallan tappeli vasemmiston kannattajien kanssa. Toisaalta tasapuolisuuden nimissä hän sota-aikana tappeli myös sotapoliisien kanssa siinä määrin, että sai vallan vankilatuomion.

Vanhetessaan Lavista kuitenkin tuli suuri humanisti jopa siinä määrin, että kun hän luopui ammattimuusikon urasta ja perusti kanalan suunnitellen tulevansa Kymenlaakson parhaaksi kanankasvattajaksi, niin ongelmia tuli siitä, ettei hän pystynyt katkaisemaan kirveellä kanalta päätä, vaan vaimo Sylvi joutui sen tekemään. Sen sijaan Veikosta oli mukava pitää kanoja sylissä. Kuitenkin kananhoidossa Sylvi ja Veikko Lavi menestyivät niin hyvin, että voittivat vuonna 1962 valtakunnallisen kanatalouskilpailun toisen palkinnon.

Kanatalous oli sen verran huono bisnes, että Veikko Lavi joutui välillä menemään TVH:n hätäaputöihin ja se oli onni maamme säveltaiteelle, koska muistelen hänen kertoneen, että töihin pyöräillessään alkoi hänen päässään soimaan kappale, joka nykyään tunnetaan nimellä Silakka-apajalla. Se on vaikuttava sävelmä ja aina kun törmään ammattimuusikoihin, kysyn, että osaako tämä soittaa Silakka-apajalla-kappaleen. Minusta muusikot voi jakaa kahteen luokkaan, eli niihin, jotka osaavat soittaa Silakka-apajalla ja niihin, jotka eivät osaa. https://www.youtube.com/watch?v=JAY43xkBrfE

Jorma Sarvanto

Rauhanmies oli eilen mainittu taiteilija Veikko Lavi, jota todisti myös kuuntelemamme Pave Maijasen esittämä Kuolematuomio-laulu, joka kappale lukeutui Veikko Lavin säveltuotantoon. Kuitenkin yksi hieman sotasankaruutta ihannoiva laulu sisältyy Lavin säveltuotantoon, ja se kertoo hävittäjälentäjä Jorma Sarvannosta.

 

Jorma Sarvanto-laulu liittyy vahvasti kotikylääni Suonenjoen Kärkkäälään. Loppiaisena 1940 puna-armeijan pommituslentolaivue kävi pudottamassa 26 pommia Suonenjoen Kakkisensalolle. Pommeista noin kymmenen tosin upposi suutareina suohon. Tässä Kärkkäälän suurpommituksessa ei vahingoila vältytty, koska Olli Koivistoisen seinäkello vaurioitui lievästi. Lisäksi puntari putosi seinältä aiheuttamatta henkilö- tai omaisuusvahinkoja.

 

Sikäli henkilövahinkoja kuitenkin aiheutui, että hävittäjälentäjä Jorma Sarvanto ampui Kymenlaakson suunnalla neljässä minuutissa pommittajista alas kuusi. Seitsemäs kone raahautui pahasti siipirikkona turvaan Viron kentälle. Sarvannon suoritusta pidettiin aikanaan maailmanennätyksenä. 

 

Mainittakoon, että lentäjä rikkoi törkeästi esimiesten määräyksiä, sillä hänen konekivääriensä kaikki 2000 ammusta olivat kalliita sytytysluoteja, joita olisi saanut määräysten mukaan olla patruunavyössä vain joka neljäs, koska kalliita sytytysluoteja säästettiin pahan päivän varalle. Tietooni ei ole tullut, että lentäjää olisi asiasta rangaistu.

 

Tuon ajan Iljusin DB-3-pommikoneissa oli 3-4 neljän hengen miehistö, joten kuolonuhreja pommituksen yhteydessä tuli noin 20. DB-3-koneet olivat melkoisia surmanloukkuja, koska niistä puuttui vielä talvisodan aikaan panssarointi. Myöhemmin koneiden polttoainesäiliöt alettiin suojata kumilla. Kaksi lentäjistä onnistui pelastumaan laskuvarjolla sotavangeiksi. Kymenlaaksolaisten naisten mielestä heistä toinen oli hyvin komea mies, vaikka olikin ry--ä.

 

Internetistä löytyy Veikko Lavin Jorma Sarvanto-laulu J. Karjalaisen esittämänä. Joitain pikkuvirheitä äänitteessä on. Laulun mukaan Iljusinit iskivät Kuopioon, mutta niin ei ollut. Kyllä Suonenjokea ja varsinkin Kärkkäälää pidettiin silloin päämaalina, eli Kärkkäälä oli suurvaltavihollisen mielestä sillä kertaa Kuopiota strategisesti tärkeämpi paikka ainakin suonenjokelaisten sotahistorian tutkijoiden mielestä. Kärkkääläisten sotahistorian tutkijoiden mielestä vuoden 1940 loppiaispommitus osoittaa myös sen, että kärkkääläläisille on ihan turha tulla v----uilemaan, sillä siinä on monille käynyt huonosti.

 

https://www.youtube.com/watch?v=RW9bMaTFcYs

Kirkkomiehet

Muistanpa, kuinka pentuna kuuntelin salaa sovan käyneihin miesten juttuja, joita ei välttämättä oltu lapsille tarkoitettu ja mieleeni on jäänyt nimitys "kirkkomies". Nyt Savon historian viitososaa lukiessani minulle on selvinnyt "kirkkomies"-nimityksen syy.

 

Nimittäin loppusyksystä -41 kovasti uupunut pääosin savolais-karjalaisista koottu 7. divisioona sai vastaansa siperialaisen valiodivisioonan ja jossain vaiheessa runsaat pari sataa suomalaista sai sotimisesta niin tarpeekseen, että poistui omin lupineen linjasta. Vähän myöhemmin karkurit saatiin koottua erääsen selustassa olleeseen kirkkoon, jossa heitä yritettiin saada palaamaan linjaan.

 

Muutamat kuitenkin kieltäytyivät palaamasta ja neljä miehistä tuomittiin kenttäoikeudessa kapinasta kuolemaan. Tuomio tosin lieveni sotaylioikeudessa seitsemän vuoden kuritushuonerangaistukseksi.

Tämä tapaus saattaa hyvinkin liittyä Teemu Keskisarjan kertomaan tapaukseen, jossa hyökkäysintoinen armeijakunnan komentaja Paavo Talvela aikoi erään hässäkän jälkeen ihan tosissaan ammuttaa eräästä pataljoonasta ensihätään ihan Huruslahden malliin joka kymmenennen miehen jäljelle jääneiden sotainnon nostattamiseksi ja mikäli sekään konsti ei olisi tehonnut, koko pataljoona olisi lakaistu konekivääreillä pois jaloista. Onneksi Mannerheim puuttui tapahtumien kulkuun ja katsoi, että ukkoja on jo muutenkin liian vähän.

 

Sillä kertaa 7. divisioonassa selvittiin ilman teloituksia, mutta pahemmin kävi kolmisen kuukautta myöhemmin Gorassa, jossa kaksi sotimasta kieltäytynyttä pohjalaista sotilasta tuomittiin ammuttaviksi eikä heitä armahdettu. Tästä tapauksesta kerrotaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

Tosin epäilen, ettei Linnan tarina ole ihan koko totuus tapahtuneesta. Nimittäin löysin joskus SA-arkiston järkyttävän kuvan, joka saattaa liittyä Goran tapaukseen. Ainakin maisema on hyvin talvinen. Joskus yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

 

Baranin kuolemaantuomitut

Olen tässä tutkinut Tuntemattoman sotilaan teloituskohtauksen tunnetuiksi tekemien eteläpohjalaisten Voitto Veikko Ahomäen ( s.16.3.1915 Ilmajoki ) ja Toivo Iisakki Mäkelän ( s. 25.6.1917 Ilmajoki ) vaiheita. Vaikka 7. divisioona koottiin valtaosin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan miehistä, niin joukossa oli myös eteläpohjalaisia, joka saattaa osittain selittää Ahomäen ja Mäkelän käyttäytymistä, jossa saattoi olla taustalla pohjalaista uhoa.

Miesten olisi pitänyt olla mukana siinä joukossa, joka määrättiin hyökkäämään syvässä umpihangessa aukeassa maastossa ylämäkeen päin siperialaisten valiojoukkojen miehittämiä linnoituksia. Ahomäki ja Mäkelä pitivät hyökkäystä järjettömänä ja ilmoittivat mieluummin lähtevänsä linnaan sen sijaan, että tapattavat itsensä.

Molemmat miehet olivat suojeluskuntalaisia ja olleet talvisodassa. He varmaankin tiesivät, miten naapuripitäjän Nurmon miehille kävi, kun nämä yrittivät talvisodassa samankaltaisessa tilanteessa vallata Äyräpään kirkonmäkeä. Silloinhan 40 miestä kaatui, 50 haavoittui ja takaisin selvisi vain 10 hyväonnista.

Internetistä löytyy juttu, jossa sotilaspastori Heimo Kuoppamäki kertoo, miten hän yritti koko yön ajan saada miehet muuttamaan mieltään, mutta turhaan, sillä pohjalaiset eivät helpolla anna periksi. Ahomäki ja Mäkelä luottivat loppuun asti siihen, etteivät suomalaiset ammu omiaan, mutta pikaoikeus olikin sitten aamulla toista mieltä.

Sotahistoriallisten kohteiden internetsivulla on liitteenä oleva hyvä selvitys Goran tapahtumista, ja lopuksi kannattaa hiljentyä kuuntelemaan talvisodan ensimmäisessä taistelussa liipaisinsormeen haavoittuneen herkän kuulantyöntöä harrastaneen taiteilijan Veikko Lavin säveltämää ja sanoittamaa laulua Baranin teloituksesta, jonka Pave Maijasen esittää. Maijanen oli melkein Uukuniemen poikia, sillä hän asui Pyhäjärven vastarannalla Kesälahdella.
https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/514/country/9/area/85/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR0bCrE3aaU8BG4XY3OO1-E9UnDGLQ9J-u40DCFjpDc-gxZjHPcMDmuio2w_aem_AWoKErM7eUTtVlpNQEtxQi_M9c5OWYIS222AfWJcQjBaDloZ3Rf1qDgRXaKWa2wQrn7TPh_XFikWVGSqi_rsVKP5

Tässä linkki Pave Maijasen esitykseen: https://www.youtube.com/watch?si=aoo0-QNcCaAi6AXk&fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR2xxfR6wsMCz5PjoM_6fTqhYRXmODe2udz6LQg4xzPuleb8TzkJRVcR4wk_aem_AWpQttECbOa5HdE_NHOwrsSJGzlUaHbeR-NtlGTjx2Gs7mE0GbVAkEmVBLcMDFDO_99pydWbCfRdF07Ylq_WLLxF&v=FzSlGcxml38&feature=youtu.be

Kaukopartion kirvesmies

Ainutlaatuinen suomalainen taidekirjallisuuslaji on kaukopartiokirjallisuus, jollaista taidekirjallisuuslajia ei muualla maailmassa esiinny. Luulen, että sen jälkeen, kun maailman ensimmäinen kaukopartioromaani, eli Esa Anttalan Päämajan kaukopartio, ilmestyi vuonna 1960, on maassamme julkaistu noin 500 kpl tuohon kategoriaan kuuluvaa kirjaa.

Vaikka kaukopartiokirjallisuutta on ilmestynyt viljalti, niin kuitenkin vasta Mikko Porvalin Uukuniemenkin tapahtumiin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä Kadonneen kaupungin varjossa paljastetaan, että suomalaisiin kaukopartioihin nimettiin kirvesmies, jolla oli erityisen vaativa tehtävä.

Porvalin kirjan mukaan kirvesmies valittiin ennen jokaisen kaukopartion lähtöä. Yleensä hänet arvottiin. Joskus siihen saattoi joutua porukan päätöksellä, jos vaikka oli palveluksen velkaa muille: oli vaikka törttöillyt humalassa ja polttanut kaikkien lomat.

Kirvesmiehen tehtävänä oli surmata äänettömästi ne partion ottamat vangit, joita ei voinut vapauttaa tai ampua vaarantamatta partion turvallisuutta. Kirvessurma tapahtui yleensä niin, että hamaralla iskettiin joko takaraivoon, otsaan tai ohimoon. Koputteluun ei ollut varaa, vaan piti lyödä ensimmäisellä kerralla kaikin voimin, ettei uhri ehtinyt ymmärtää asiaa ja päästää ääntäkään.

Mikko Porvali varmasti tunsi hyvin kaukopartioasiat, koska hänen vaarinsa Antti Porvali toimi Vehniäisen osastossa, joka jatkosodan alussa toimi Rautjärven pappilasta käsin, jonne on äskettäin pystytetty osastolle muistomerkki, johon kävin pari kesää sitten tutustumassa. Samalla kertaa tutustuin myös paikkakunnan komeaan kirkkoon, joka poltettiin vähän myöhemmin.

Helsingin Sanomat arvosteli Porvalin vuonna 2022 ilmestyneen kirjan Syvärin takana ja siinä arvostelussa kerrottiin jopa kuvien kanssa erään kaukopartiomiehen toimimisesta kirvesmiehenä. Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea jutun tästä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009261236.html

Kuulustelumenetelmät

Mikko Porvalin uukuniemeläis-dekkarista ilmenee, ettei kapteeni Aleksanteri Torikkaa kaapattu itärajan yli pelkästään lentokonevarkauksien vuoksi, vaan syynä oli sekin, että hän oli päämajan valvontaosaston miehiä, eli hän oli vakooja, jolta neuvostoliittolaiset uskoivat voivansa saada arvokkaita tietoja.

Niinpä Torikka lienee joutunut reilut puoli vuotta kestäneisiin koviin kuulusteluihin, ennen kuin hänet ammuttiin talvella 1941. Puna-armeijan käyttämistä kuulustelumenetelmistä luin Ariela Säkkisen vuonna 2023 ilmestyneestä kirjasta Pahinta oli kylmyys: Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. Vänrikki Paavo Yli-Vakkuri jäi vangiksi heti jatkosodan alussa ja hän oli sotavankina 1234 päivää, mutta palasi lopulta hengissä kotiin, vaikka kuolema oli monta kertaa lähellä.

Kirjasta ilmenee se erikoisuus, että puna-armeijalaisilla oli kuulustelumenetelmänään normaalin pahoinpitelemisen lisäksi käyttää muinaista kiinalaista vesikidutusta, joka eroaa täysin amerikkalaisten epäilemiinsä islamistiterroristeihin käyttämästä vesikidutuksesta, jota kuitenkaan presidentti Bush Junior ei pitänyt kidutuksena.

Amerikkalaisten vesikidutuksessa kuulusteltavaa pehmitetään painamalla tämän päätä veden alle niin, että tämä melkein hukkuu. Kiinalaisessa vesikidutuksessa sen sijaan kuulusteltavan otsalle aletaan pudotella satunnaiseen tahtiin kylmiä vesipisaroita ja kun sitä jatketaan tarpeeksi kauan, kipu on niin sietämätöntä, että uhri saattaa tulla lopulta hulluksi.

Mutta osasivat suomalaisetkin. Jarmo Niemisen toimittamassa kirjassa Rintaman poliisi : valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944 jatkosodassa desantteja kuulustellut Taavetti Heikkinen paljastaa, että hänen tehtävänsä oli antaa keppiä epäillyille desanteille. Luultavasti keppiä annettiin kuulusteltavan paljaisiin jalkapohjiin ja välillä keppiä piti antaa hyvinkin paljon. Menetelmä oli tehokas, sillä tiettävästi ainakin Valpon kuulusteltavat kertoivat kaiken, minkä tiesivät ja monet vielä sitäkin enemmän.

Wikipedia kertoo Heikkis-kirjasta seuraavaa: "Päiväkirjasta selviää että jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana AKS:n kannatusjäseniin kuulunut Heikkinen oli Suur-Suomi-innostuksen vallassa mutta jo talvella 1941–1942 hän alkoi suhtautua pessimistisemmin sodan kulkuun. Asemasodan pitkittyminen ja toimettomuus masensivat Heikkistä ja hän koki ettei hänen työtään arvostettu ylemmissä portaissa. Heikkisen mieliala koheni kuitenkin keväällä 1944 kun hän sai siirron lähelle kotiaan Mikkeliin ja sai myös kauan odottamansa ylennyksen kapteeniksi. Heikkinen toimi asemasodan aikana myös kenttäoikeuden jäsenenä ja päiväkirjassa hän usein arvostelee sitä että oikeus joutui langettamaan joissain tapauksissa liian kovia tuomioita syytetyille."

Taavetti Heikkinen ei ollut kuitenkaan mikään tunteeton sadisti. Hän esimerkiksi suri vilpittömästi sitä, että eräs hyvin yksinkertainen karjalaisukko, joka oli olosuhteiden pakosta auttanut partisaanipoikaansa, teloitettiin joulupäivänä. Heikkisen mielestä tämän tapauksen muisto tulee jatkossa vielä pilaamaan teloitusryhmän miesten joulumielen.

Tästä linkistä voi jopa kuunnella Paavo Yli-Vakkurin sotavankeuskokemuksia: https://www.storytel.com/fi/books/pahinta-oli-kylmyys-paavo-yli-vakkurin-vuodet-sotavankina-neuvostoliitossa-2216003

Rauhaton raja

Aleksanteri Torikka ei suinkaan ollut ainut talvisodan jälkeen itärajan taakse kadonneista. Luin vuosia sitten Juha Pohjosen välirauhan rauhattomuudesta kertovan kirjan Sodan ja rauhan rajalla, ja siinä kerrotaan, että reilun vuoden kestäneen välirauhan aikana Neuvostoliiton puolelle päätyi 212 henkilöä, joista takaisin pääsi vain 79.

Lopullisesti kadonneita tai tapettuja oli 133. Tosin väestömenetystä kompensoi jonkin verran tapaus, jossa sotien jälkeen eräs naapurin puolelle joutunut palasi mukanaan rajan takaa hankittu vaimo ja liuta lapsia. Siinäkin olisi hyvä romaanin aihe.

Varsinkin Uukuniemen suunta, jossa olen itsekin paljon aikaa viettänyt, oli välirauhan aikaan levoton. Siellähän jostain syystä välirauhan sopimusta tehtäessä rajan tarkka sijainti jäi epäselväksi. Olisiko Stalinin kosmoskynän terä ollut huonosti teroitettu sitä viivaa kartalle piirrettäessä. Laskujeni mukaan noin kymmenen ihmistä eksyi Uukuniemellä ainakin venäläisten mielestä rajan väärälle puolelle.

Tosin sellaisiakin onnellisia tapauksia välirauhan aikana sattui, että reilut neuvostoliittolaiset sotilaat antoivat väärällä puolella kiinni jääneen palata takaisin. Rajan valvonta oli jossain vaiheessa löysää ja ainakin tarinan mukaan eräät uukuniemeläiset kävivät hakemassa naapurin puolelta sinne latoon jääneitä heiniään. Kyselin heinämiesten nimiä Revon Matilta, joka varmaankin tiesi noita tapauksia, mutta hän vain hymyili mietteliään näköisenä.

Talvisodan päätyttyä uukuniemeläiset toivat rauhansopimuksen vastaisesti rajan taakse jääneen vuoden 1614 Ristlahden taistelun muistomerkin pronssilaatat Suomen puolelle ja vuonna 1982 muistomerkki pystytettiin Uukuniemen kirkon mäelle. Minulle on kerrottu, että sodan jälkeen muistomerkin pronssilaattoja säilytettiin vuosikymmeniä piilossa Uukuniemen kirkonkylän kansakoulun lattian alla eikä asiasta huudeltu kylällä yleisesti.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/e/e1/Uukuniemi_Ristlahden_taistelu_mm.JPG

Aleksanteri Torikka

Tuo eilen mainitussa Uukuniemeen liittyvässä dekkarissa keskeisenä henkilönä esiintyvä kapteeni Aleksanteri Torikka oli alun perin Viipurin venäläisiä ja nimeltään Aleksandr Krasheinin. Hän palveli ensimmäisen maailmansodan aikana tähystäjänä Venäjän ilmavoimissa.

 

Maaliskuussa 1918 hän värväsi viisi samalla Pietarin Kolomäen lentoasemalla palvellutta venäläisupseeria mukaansa ja miehet lensivät viisi lentokonetta Suomen puolelle Antreaan luovuttaen koneet valkoisten käyttöön, jotka ottivat lahjoituksen vastaan, mutta olivat myös lähellä ampua lahjan antajat. Venäläislentäjät ottivat sitten suomalaiset nimet ja suorittivat sen jälkeen tiedustelu- ja pommituslentoja Suomen valkoisen armeijan riveissä.

 

Suomen ilmavoimien isänä on pidetty ruotsalaista kreivi von Rosenia, joka maaliskuun 6. 1918 lensi Ruotsista yhden lentokoneen Suomen valkoiselle armeijalle, mutta ihan hyvin maamme ilmavoimien isänä voisi pitää myös Uukuniemellä kadonnutta Aleksandr Krasheininia, alias Aleksanteri Torikkaa, joka hankki samoihin aikoihin kreivi von Rosenin kanssa peräti viisi lentokonetta Suomen valtiolle.

 

Täysin pyyteettä venäläispilotit eivät vaihtaneet puolta. He nimittäin vaativat jokaisesta toimittamastaan koneesta nykyrahassa 120.000 euroa eli 100.000 silloista markkaa ja lisäksi palkkaa heille piti maksaa nykyrahassa 3500 €/kk, joka siihen aikaan oli huikean korkea korvaus, sillä se oli noin kymmenen kertaa silloista keskipalkkaa enemmän.

 

Torikka oli äitinsä puolelta suomalainen ja hän puhui suomea. Sen ansiosta hän sai jäädä maahamme sisällissodan jälkeenkin, toisin kuin muut loikkarilentäjät, jotka joutuivat poistumaan maasta, vaikka olivat toimineet ansiokkaasti tehtävissään. He olivat sikäli erinomaisia lentäjiä, että he osasivat lentää, toisin kuin maahan tulleet ruotsalaislentäjät, joilta puuttui kyky pysyä ilmassa.

 

Torikan onni olisi ollut, jos hänetkin olisi karkotettu maastamme toisten venäläislentäjien mukana. Nimittäin välirauhan aikaan keväällä 1940 hän oli Uukuniemellä Suomen armeijan kapteenin ominaisuudessa valvomassa uuden rajan merkitsemistä, kun hänet kaapattiin rajan yli Mikko Porvalin kirjan mukaan selvästi Suomen puolelta ja vietiin Moskovaan. 

 

Virallisen historiankirjoituksen mukaan hän joutui Moskovassa teloitusryhmän eteen talvella 1941, mutta itse epäilen, ettei häneen niin kalliita toimenpiteitä uhrattu, vaan homma hoitui pienoispistoolilla niskaan ampumalla. Se oli halvempi ja pyövelin työsuojelun kannalta parempi ratkaisu, koska sillä tavalla ylityöllistetty pyöveli välttyi rasitusvammalta, jota kutsutaan nykyään tenniskyynärpääksi. 

 

Tässä lisätietoa Aleksanteri Torikasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Torikka

Kadonneen kaupungin varjo

 

Vaikka olen parantumaton kirjajuoppo, niin salapoliisikirjallisuutta en ole liiemmälti lukenut, koska minusta kyseinen kirjallisuuden laji on viihdehömppää, joka ei juurikaan opeta meitä ymmärtämään elämää ja sen tarkoitusta. Aiemmin olen tainnut lukea loppuun asti dekkareista ainoastaan Viljo Helasen Heinolaan sijoittuvan teoksen nimeltään Kohtalon silta ja senkin vain sen vuoksi, että asuin 16 elämäni parasta vuotta tuon kohtalon sillan poskessa.

Rikoskomisaari, tiedustelu-upseeri ja historiantutkija Mikko Porvalin kirjan takakannesta kuitenkin luin, että tämä palkitun sarjan päätösosa kuvaa sodanjälkeistä kaaosta poliisien näkökulmasta
Moskovan rauhan rajalinja, huhtikuu 1940. Rajalta kaapataan Neuvostoliiton puolelle Päämajan valvontaosaston kapteeni, ja etsiväkomisariot Salomon Eckert ja Jussi Kähönen määrätään selvittämään työtoverinsa kohtaloa. Mies löytyy, mutta venäläiset ovat perillä hänen menneisyydestään eivätkä luovuta häntä takaisin. Poliisit joutuvat tekemään tiukan valinnan: on uhrattava työtoverin henki tai vaarannettava tulenarka rauha.

Niinpä en millään voinut olla tuota mielestäni dekkariksi luokiteltavaa Porvalin kirjaa lukematta, koska olin Uukuniemellä monta kertaa pohtinut Revon Matin kanssa tuota Aleksanteri Torikan tapausta, josta Kadonneen kaupungin varjo kertoo. Kapteeni Torikka, joka piti kortteeria Revon talossa, oli neuvostoliittolaisten kanssa määrittämässä Suomelle uutta itärajaa keväällä 1940, kun hän katosi.

Revon Matin kertoman mukaan uuden rajan paikkaa merkittäessä oli osapuolten välille syntynyt jokin hämminki, jonka vuoksi Torikka oli hälytetty kiireellä Revon talosta selvittämään asiaa. Sitten kuuluikin muutama laukaus eikä Torikka koskaan palannut. Matin mukaan hänet varmaankin ammuttiin ja painettiin turpeeseen. Itse olen monta kertaa ihaillut Uukuniemellä tuota kuvan kaunista suota ja mietiskellyt kapteeni Aleksanteri Torikan tapausta.

Armas Valste

Tuo eilen mainittu Berliinin kisojen kuulantyönnön voittaja, jonka valkovenäläiset partisaanit sota-aikana hirttivät ,Hans Woellke oli kuulantyöntäjäksi harvinaisen pieni mies, sillä hän oli vain 178 senttiä pitkä. Painoa oli sentään siunaantunut 100 kiloa. Vähäisestä varrestaan huolimatta hän pukkasi kuulaa lähes 17 metriä. Muistanpa, että Jorma Kinnunen aikoinaan sanoi, ettei se niinkään ratkaise miltä korkeudelta keihäs lähtee, vaan se, että miten se lähtee.

Tässä yhteydessä muistuu mieleeni se, että 1920 - 30-luvulla maamme urheilukenttiä hallitsi monessakin lajissa kova tupakkamies 178-senttinen ja 80-kiloinen Armas Valste, joka hyppäsi korkeutta 190, joka on ainut Suonenjoen urheilukentällä tehty Suomen ennätys,  loikkasi pituutta 710, juoksi satasen 11,3 ja työnsi kuulaa 15.60 eli lähes yhtä pitkälle kuin Kalle Järvinen, jonka ennätykseksi jäi 15,92, joka oli 28 senttiä silloista maailmanennätystä vähemmän. Urheilijauransa jälkeen Valste toimi maamme yleisurheilijoiden päävalmentajana 25 vuotta.

Vaikka Valste oli syntyjään turkulainen, niin kyllä minä pidän häntä melkein Kärkkäälän poekana, koska lähinaapurissa asuneen Korhosen Annin sisar oli Valsteen vaimo. Turhaan mies ei siis käynyt Suonenjoella kilpailumatkalla. Annin toinen sisar oli 50-60-luvuilla maamme jääkiekkomaajoukkueen kantavana voimana toiminut Esko Luostarinen, joka ei kuitenkaan edustanut Suonenjoen Kiekkokarhuja, vaan hän voitti Tampereen Tapparassa muutaman Suomen mestaruuden ja oli myös muutaman vuoden tämän maamme parhaan seuran kapteenina.

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Armas_Valste

 

Hevosenleikkiä

Eikä vieläkään päästä eroon eilen käsittelyyn otetusta kuulantyöntöasiasta, sillä ennen sotia maailman parhaisiin mörssäreihin lukeutuvan Kalle Järvisen tapaus mietityttää minua yhä.

Olympiavoittaja Verner Järvisen pojista Kalle oli vahvin ja ehkä myös eniten isänsä kaltainen perien myös hänen äkkijyrkän luonteensa. Niinpä hän sai isältään remmiä muita veljeksiä enemmän ja se jätti jälkensä käytökseen. Vaikka Kallen ennätys puuttui aikoinaan vain 15 senttiä maailmanennätyksestä, niin suurkisoissa hän ei menestynyt, koska hermot olivat liian huonot.

Toisaalta asiaa tutkittuani olen törmännyt tietoon, että huonohermoinen Kalle oli myös kova huumorimies ja hyvä imitoimaan muita ihmisiä. Niinpä voi olla, että kun hän jatkosodan alussa alkoi ryyppyporukassa ensiksi halolla ja sitten kiväärillä uhaten vaatimaan painikaveria itselleen, niin kysymyksessä saattoi olla ns. hevosenleikki, jota eräs alikersantti Järvisen alainen ei ymmärtänyt, vaan pelästyksissään ampui esimiehensä.
 
Huonot hermot tai erikoinen huumorintaju aiheuttivat ongelmia myös urheilukentän ulkopuolella. 30-luvun kiihkeinä lapualaisvuosina Tampereella SDP:n juhlilla  Kalle kävi kadulla käsiksi TUL:n lipunkantajaan yrittäen riistää tämän punalipun itselleen. Silloin työläisurheilijanuorison hyvinkin oikeutettu viha kohdistui päällekarkaajaan. Myöhempi TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin kertoo muistelmissaan seuraavaa:
 
"Eräs hulinoitsija tunnistettiin Matti Järvisen Kalle-veljeksi, otettiin kiinni, annettiin muotoon (mitähän tuokin oikein tarkoittaa?) ja lopuksi napitettiin takki väärin päin päälle ja pantiin aidanseipääseen roikkumaan." 

Toisaalta Kalle Järviselle kävi paremmin kuin hänen kovalle kilpakumppanilleen Saksan Hans Woellkelle, joka voitti Berliinin kisoissa kuulassa kultaa. Kalle ripustettiin ainoastaan takistaan aidanseipääseen, mutta Woellke, joka oli ammatiltaan poliisi, kuului sodan aikana SS-joukkoihin, ja valkovenäläiset partisaanit ripustivat hänet kaulastaan puunoksaan Guba-nimisessä kylässä 1943.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Woellke

Mykolas Alekna

Jo jossain virressä sanotaan, että "ei ole täällä mitään pysyvää"ja näin on nähtävä, koska DDR:n ihmemiehen, joka ei ollut varmasti mitään ottanut, ikuisena pidetty kiekonheiton maailmanennätys on nyt ylitetty. Liettuan 21-vuotias ihmemies sinkautti limppuaan siihen malliin, että kunhan mies pääsee vähän herkistelemään rankan talven voimaharjoituskauden jälkeen ja saa vielä hieman lisää lihaa luiden päälle, jouduttaneen maailman uheilustadioneja vielä suurentamaan, jotta tämä ihmemies pystyisi heittämään välinettään täydellä teholla.

En ole rasisti, mutta jostain syystä Jamaikalta näyttää löytyvän luonnostaan hyvin nopeajalkaisia ihmisiä, Norjasta maailman kestävimpiä ihmisiä ja itäbalttilainen rotu näyttää tuottavan nopeakätisiä miehiä. Esimerkiksi kiekonheiton maailman kaikkien aikojen tilaston kuuden parhaan miehen joukossa on peräti neljä itäbalttilaisen rodun edustajaa, mikäli sellaiseksi lasketaan myös puoliksi suomalainen Daniel Ståhl.

Enpä malta olla tässä yhteydessä kertomatta, että olin vuonna 2000 Lahden Kalevan kisoissa seuraamassa, miten Suomen mestaruudesta kisaili peräti kahdeksan 20 metrin maagisen haamurajan ylittänyttä itäbalttilaisen rodun edustajaa. Siihen aikaanhan Suomi ja Pohjois-Amerikan Yhdysvallat kamppailivat maailman parhaan kuulantyöntömaan asemasta.

Muistan elävästi, että Lahden kuulakisan taso oli niin huima, että Arsi Harjulla, joka vähän myöhemmin voitti olympiakultaa, oli vaikeuksia selvitä kilpailun kolmelle viimeiselle kierrokselle, eli kahdeksan parhaan joukkoon, mutta lopulta hän sitten kuitenkin onnistui ja voitti. Se sitten varmisti hänelle paikan Sydneyn olympialaisiin.

Epäilen, että Suomella olisi Sydneyssä hyvät mahdollisuudet peräti kaksoisvoittoon, mutta maamme parhaalla miehellä oli sikäli epäonnea, että hänelle oli siunaantunut voimanpaskaa niin paljon, että paikat ratkesivat ensimmäisellä työnnöllä ja mies työnnettiin pyörätuolilla pois kilpailupaikalta.

Vaikka me suomalaiset olemme natsisaksalaisten rotuoppien mukaan itäbalttilaisia ja siten hyvin nopeakätisiä, niin viime vuosina maamme heittolajien taso on romahtanut. Kuulaa miehemme pukkaavat kolme metriä vähemmän kuin neljännesvuosisata sitten ja kiekko- sekä moukarituloksetkin ovat huonontuneet 10 metriä. Jokin on mennyt valmennuksessa pahasti pieleen.

Tässä voi ihastella Mykolas Aleknan suoritusta: https://yle.fi/a/74-20083723

Lisäveri

Myös tieteiskirjailija Risto Isomäen isä reumatologian professori Heikki Isomäki oli viisas ja laajasti sivistynyt mies. Niinpä tämä reumasairauksiin perehtynyt lääkäri pystyi hyvin asiantuntevasti kirjoittamaan Itä-Häme-lehdessä noin kolmannesvuosisata sitten tutkimuksesta, jossa oli selvitetty, miten paljon hemoglobiiniarvojen nostamisella voi parantaa juoksijan aikaa 10.000 metrillä.

Muistelen, että tutkimuksen lopputulemasta saattoi päätellä, että mikäli keskivertoihmisen veriarvot nostetaan geenivirheestä kärsineen hiihtäjä Eero Mäntyrannan arvojen tasalle, paranee kympin aika pari minuuttia eli hirmuisesti. Olen tuon tutkimustuloksen lukemisen jälkeen suhtautunut hyvin kyynisesti kestävyysurheilijahuippujen saavutuksiin.

Harmi, ettei professori Isomäki kertonut sitä, miten paljon pelkän veren määrän lisäys parantaa kympin juoksun aikoja. Niin hullultakin kuin se kuulostaakin, niin olympiamitalisti Kaarlo Maaninka uskoon tulonsa jälkeen paljasti, ettei ainakaan hänen veriään vaihdettu, vaan ainoastaan pari pussia lisäverta häneen pumpattiin. Myös uskoon tullut hiihtäjä Arto Koivisto harmitteli muistelmissaan sitä, että kaipa niillekin veripusseille, joita häneen pumpattiin olisi ollut parempaakin käyttöä.

Ihan maalaisjärjellä kauhistelen, että siinä voi olla hengenlähtö lähellä, kun ihmiseen tungetaan litra lisäverta. Tosin luulen, että ainakin kuuluisa saksalaislääkäri Mengele aikoinaan tutki, paljonko lisäverta ihminen kestää poksahtamatta. Luulenpa myös, että Hiihtoliiton herrat pelkäsivät aikoinaan sitä, että Juha Mieto tulee uskoon ja paljastaa kaiken. Äskettäin TV-Nelosella näytettiin Lahden mömmönkisaskandaalista kertova dokumenttisarja Likaista lunta ja siinä K-P Kyrö kertoi ilmeisesti kaiken, mutta jostain syystä sitä asiaa ei huomioitu ainakaan maamme valtamediassa.

Muistan, miten Kaarlo Maaninka voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 1999 aika vaatimattomalla ajalla ja Höyry Häyrisen haastattelussa hän kertoi tavoitteenaan olevan olympiakullan seuraavana kesänä. Höyry Häyristä kuulosti moinen tavoite huvittavan suuresti. Mutta tämä video todistaa, miten kovasti valkoinenkin mies juoksee, kun hänelle annetaan pari pussia lisäverta: https://www.youtube.com/watch?v=HrbyEgA49a8

Oikean Punaisen Lokakuun metsästys

 Vaikka tietokirjailija Risto Isomäen näkemys Telluksen tilanteesta on synkkä, niin kuitenkin hän muistelmissaan uskoo, että osa ihmiskunnasta voisi ehkä pelastua, vaikka ydinsota tulisi, ainakin mikäli ydinvoimalat jätetään rauhaan. Tällä hetkellä ydinaseita on maailmassa vain noin 1/10 osa siitä, mitä niitä oli kylmän sodan pahimpina vuosina. Tästä asiasta voi kiittää Ronald Reagania ja Mihail Gorbatshovia.

Iso riski ydinaseet kuitenkin ovat. Muistelmissaan Isomäki kertoo viisi tunnettua tapausta, joissa ihmiskunta on ollut lähellä joutua ydinsotaan. Vanhana skeptikkona kuitenkin epäilen, että tunnettuja tapauksia on ollut vain kolme.

Isomäki kertoo, että presidentti Nixon olisi kovassa kännissä määrännyt ydinaseiskun Pohjois-Koreaan, mutta että Henry Kissinger olisi ollut sen verran selvin päin, että olisi ymmärtänyt peruuttaa määräyksen. Itse epäilen, että kyseessä oli kuitenkin se tapaus, jossa Nixon yritti ns. hullun miehen taktiikalla pelästyttää Pohjois-Vietnamin rauhaan, ei siis Pohjois-Koreaa.

Isomäki näyttää myös uskovan, että vuonna 1968 Neuvostoliitto olisi yrittänyt lavastaa tilanteen, että sen vihollinen Kiina olisi suorittanut ydinohjusiskun Yhdysvaltoihin, jotta se olisi saanut amerikkalaiset vastaamaan ydinaseilla, jolloinka molemmat Neuvostoliiton viholliset olisivat tuhonneet toisensa.

Itse kuitenkin luulen, että edellä kerrottu on erään amerikkalaisen jännityskirjailijan mielikuvituksen tuotetta; tosin Suomessakin on kaksi kertaa tv:ssä näytetty tuosta tapauksesta kertova dokumentti, jonka nimenä oli Oikean Punaisen Lokakuun tapaus. Epäilen vahvasti, että vaikka Neuvostoliiton valtiojohto saattoi olla roistojen käsissä, niin eivät he kuitenkaan idiootteja olleet.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Risto_Isom%C3%A4ki

Sarasvatin hiekka

Tieteiskirjailija Risto Isomäen muistelmista luin sen huolestuttavan tiedon, että maapallon lämpeneminen etenee paljon ennusteita nopeammin ja että yhtenä syynä on se, että laivojen polttoaine ei enää sisällä rikkiä yhtä paljon kuin ennen. Ilmakehässä leijuva rikki nimittäin heijastaa auringon säteilyä takaisin avaruuteen, vaikkakin se myös samalla tappaa metsiä ja syövyttää rakennuksia.

Jossain vuosikymmeniä sitten ilmestyneessä Isomäen tieteisromaanissa ihmiskunta yritti torjua ilmastokatastrofia päästämällä vuosittain taivaalle miljardeja alumiinifoliokaasupalloja ja nähtäväksi jää, joudutaanko noihin vappupalloihin vielä turvautumaan.

Tosin eräiden asiantuntijoiden mielestä Isomäki suhtautuu tulevaisuuteen liian synkästi. Muistanpa, kuinka itse Pentti Linkola tuomitsi joulumyyntiin vuonna 2005 tulleen Isomäen kirjan Sarasvatin hiekka liian pessimistisenä. Tuossa kirjassahan kerrotaan siitä, miten sulavan napajäätikön romahdus aiheutti valtavan tsunamin, joka oli tuhota koko ihmiskunnan.

Heti vuoden 2005 joulun jälkeen hirmuinen tsunami sitten surmasi satojatuhansia ihmisiä Thaimaan suunnalla ja paljon enemmänkin olisi mennyt, mikäli Intian rannikolla rakenteilla ollut plutoniumilla toimiva hyötöreaktoriydinvoimala olisi ennättänyt aloittaa toimintansa.

Linkola, jota ei yleensä pidetty minään huumorimiehenä, muuten tuomitsi myös Sarasvatin hiekan runsaat seksikuvaukset. Hänen mielestään kirjan seksikohtaukset olivat ihan liian kömpelöitä ja mielikuvituksettomia.

https://www.tammi.fi/kirja/risto-isomaki/sarasvatin-hiekkaa/9789513134228

Maailmanparantajan muistelmat

Nyt tuntuu siltä, että en pyrikään eläkepäivien ratoksi töihin Suojelupoliisin likaisten temppujen osastolle, kuten eilen kirjoitin, sillä luin juuri tietokirjailija Risto Isomäen teoksen Maailmanparantajan muistelmat ja tajusin, että tulenkin hakemaan YK:n pääsihteerin virkaa, kunhan se tulee hakuun, koska siinä virassa kaivataan kaltaistani tervejärkistä miestä, jotta ihmiskunta selviytyisi haasteellisista maapallon ilmastonmuutokseen ja ihmiskunnan ruokahuoltoon liittyvistä haasteista.

Itse laskeskelin joskus Pillilupi-askin kanteen, että ilmastonmuutos- ja nälkäongelmat voisi ratkaista istuttamalla maapallolle Kiinan pinta-alan verran omenapuita. Mutta Isomäen kirjan luettuani ymmärrän, että omenapuut eivät ole paras vaihtoehto maailman pelastamiseksi, sillä Afrikasta löytyy paljon parempiakin puulajeja.

Esimerkiksi taatelipalmu on erinomainen ravinnontuottaja kuumissa ja kuivissa Afrikan oloissa. Taatelipalmu pystyy pitkillä juurillaan hyödyntämään pohjavettä, joten pitkät kuivat kaudet eivät sitä tapa. Tähän asti taatelia on viljelty vain Saharan pohjoispuolella, koska hitaat kamelikaravaanit eivät ole pystyneet siirtämään elävinä palmun taimia Saharan eteläpuolelle. Nykyäänhän taimien siirto onnistuu helposti vaikka lentokoneella.

Isomäen kirjasta voisi päätellä, ettei Afrikka olekaan menetetty manner, kuten olen joskus epäillyt, vaan maanosa onkin mittaamattomien mahdollisuuksien manner. Sikäläiset ihmiset ovat viime aikoina alkaneet oppia eräänlaista kerroksellista kotipuutarhan hoitoa, joka tuottaa ruokaa paljon peltoviljelyä tehokkaammin.

Afrikan ongelma on, että siellä aurinko paahtaa liian kuumasti eikä peltoviljely siksi onnistu kunnolla, mutta kun ensiksi istuttaa puita ja viljelee sen jälkeen kasveja puiden varjossa, niin homma onnistuu. Kuitenkin eräiden puiden hidas kasvu aiheuttaa ongelmia, sillä esimerkiksi apinanleipäpuu kasvaa kolmimetriseksi vasta 20 vuodessa - tosin tuo kolmimetrisyys tarkoittaa puun paksuutta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Apinanleip%C3%A4puu

Poliisiylijohtajan virka

Me Suonenjoen kärkkääläläiset olemme tunnetusti yritteliästä ja eteenpäin pyrkivää väkeä. Niinpä, kun poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen on eläköitymässä ja hänen virkansa on pantu hakuun, niin yksi kahdeksasta virkaa hakeneista on vankeinhoidon perustutkinnon suorittanut Jouni Kolehmainen, joka on syntyjään Kärkkäälän poikia. Hänen valintaansa tukenee varmasti sekin seikka, että hän on Kolehmaisten sukua, kuten nykyinenkin poliisiylijohtaja on.

Alkuvuodesta Jouni Kolehmainen oli myös yksi niistä 19 ihmisestä, jotka hakivat suojelupoliisin päällikön virkaa, mutta ikävä kyllä valinta ei ainakaan tällä kertaa kohdistunut häneen, ja minua se harmittaa.

Olen nimittäin eläkkeellä ollessani jo hieman ikävystynyt ja kaipaan vähän jännitystä elämääni. Mikäli naapurin mies olisi valittu Supon johtoon, olisin hakenut häneltä töitä Supon likaisten temppujen osastolta. Tiedän, että sillä osastolla kaivataan lisäresursseja, koska tietääkseni uutta henkilökuntaa ei ole sinne palkattu sen jälkeen, kun Seppo "Isi" Tiitinen pestasi likaisten temppujen osastolle eräät Miettisen vähämieliset veljekset.

https://yle.fi/a/74-20083000

Kaatuvat taulut

Minulla on sikäli erikoinen muisti, että mitä kauemmin asiasta on kulunut, niin sitä paremmin muistan yksityiskohtia tapahtuneesta. Niinpä muistan selvästi, miten suonenjokelaiset reilut 50 vuotta sitten hallitsivat maamme ampumahiihtourheilua. Tosin jossain SM-kisoissa Vasaman miesten viestiporukka epäonnistui, koska mestariampujana tunnetun Mauri Röppäsen taulusta löytyi ampumapaikan jälkeen vain neljä reikää.

Muistan, että asia synnytti suurta ihmettelyä ja muistan selvästi, että ainakin jossain lehdessä kirjoitettiin, että kaksi luotia olisi lävistänyt taulun juuri samasta reijästä. Nykyäänhän tuollaista ei voi enää tapahtua, koska ampumahiihdossa on siirrytty kaatuviin tauluihin.

Tuossa Suonenjoen Vasaman 70-luvun kovassa viestiporukassa saattoivat hiihtää salmilaissukua olevat Röppäsen veljekset ja impilahtelaista sukua oleva Yrjö Salpakari. Salpakari muistetaan hyvin siitä, että Sapporon olympialaisissa suomalaiset juhlivat häntä jo olympiavoittajana, mutta jälkitarkastuksessa havaittiin, että yksi laukaus oli tuomariston mielestä mennyt puoli milliä taulun ohi, josta seurasi minuutin sakko ja Yrjö putosi sen seurauksena viidenneksi. Jostain syystä hän ei mahtunut maamme hopeaa voittaneeseen viestijoukkueeseen, jonka ankkurina hiihti Mauri Röppänen.

Sapporon kisojen jälkeen Salpakari ja Röppänen eivät muistaakseni enää osallistuneet ampumahiihdossa arvokisoihin ja niinpä vuoden 1974 Neuvostoliiton Minskissä järjestettyjä ampumahiihdon MM-kisoja hallitsi Uukuniemellä syntynyt Juhani Suutarinen. MM-kisat avanneessa 20 kilometrin kilvassa Suutarinen ampui vain yhden ohilaukauksen ja voitti mestaruuden, kun isäntien tähti Aleksandr Tihonov ja Heikki Ikola ottivat molemmat neljä sakkominuuttia. Kolme päivää myöhemmin, 2.3.1974, hiihdettiin MM-historian ensimmäinen 10 km:n kilpailu. Kaksi sakkorinkiä kiertänyt Suutarinen otti jälleen ylivoimaisen voiton nimimiesten hermoiltua ampumapaikalla.

Ainakin hyvän tarinan mukaan, jossain Minskin kisojen lehdistötilaisuudessa, erä neuvostoliittolainen toimittaja kysyi Suutariselta, että mistä johtuu se, että suomalaiset ampumahiihtäjät ovat niin nopeita ja tarkkoja ampujia. Suutarinen arveli asian johtuvan talvisodasta.

Lisätietoa Juhani Suutarisesta tässä: https://www.facebook.com/photo/?fbid=892857606183088&set=a.509114747890711

Röppäset

Karjalaisevakkojen jälkeläiset ovat kovia urheilemaan. Laskin tuossa, että Suonenjoella kasvaneet muistaakseni salmilaista sukua olevat Röppäsen ampumahiihtoa ja ammuntaa harrastaneet veljekset Mauri ja Pekka ovat voittaneet yhteensä 17 olympia- tai mm-kisamitalia aikuisten sarjoissa, ja olin jopa hetken aikaa sitä mieltä, että Röppäset ovat maamme paras urheilijasuku.

Mauri Röppänen, joka noista edellä mainituista 17 arvokisamitalista on voittanut 15, oli lähellä tulla ensimmäiseksi suomalaisurheilijaksi, joka on voittanut mitalin sekä talvi- että kesäolympialaisista. Mauri voitti hopeaa Sapporon ampumahiihtoviestissä ja oli Moskovan kesäkisoissa pienoiskivääriammunnassa neljäs ja jäi pronssista vain pisteen.

Tarkistuslaskennassa kuitenkin huomasin, etteivät Röppäset olekaan maamme menestynein urheilijasuku, vaan Nykäsen suku on menestynyt vieläkin paremmin, sillä Matti Ensio Nykänen on voittanut 19 olympia- tai mm-kisamitalia aikuisten sarjoissa. Mattikin on evakkosukua, sillä isä Ensio oli syntynyt Impilahdella. Tosin muutaman miespolven ajan Nykäset asuivat Sortavalan maalaiskunnassa. Sikäli Matti Nykänenkin liittyy Suonenjokeen, että hänen serkkujaan ainakin minun nuoruudessani asui täällä.

Tässä tietoa Röppäsistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauri_R%C3%B6pp%C3%A4nen

Petteri Pennasen pirunmoinen ylänurkkapommi

Pikkuhiljaa alan palautumaan viikonlopun palloilutarjonnan aiheuttamasta sielullisesta järkytyksestä. Sortavalan Palloseura, joka nykyään tunnetaan jostain syystä paremmin nimellä Kalpa, kohtasi Tapparan ratkaisevan tärkeässä jääkiekko-ottelussa, jota ratiosta kuuntelin. Kolmannen erän loppupuolella Kalpa johti 4-2, mutta sitten sekä ratioselostajan että minun kummastukseksi hylkäsi Kalpan ratkaisevan tärkeän osuman perusteetta. Heti sen jälkeen sekä minun että ratioselostajan mielestä täysin perusteetta Kalpan pelaaja ajettiin jäähylle.

Siinä vaiheessa hermoni pettivät ja suljin ration ja aloin seuraamaan ratkaisevan tärkeää Kups-Hjk-jalkapallo-ottelua Palloliiton tulosseurannasta. Kun myöhemmin teksti tv:ltä uskalsin tarkastaa jääkiekko-ottelun lopputuleman, loisti ruudulla tulikirjaimin, että Tappara oli voittanut 5-4 ja että tamperelaiset olivat tehneet viidessä minuutissa kolme maalia. Tuntui ihan siltä, että tähän päättyi tämä elämä.

Jalkapallo-ottelussakaan ei käynyt hyvin, koska odotin, että Kups olisi kuitannut neljä vuotta sitten avauskierroksella kotikentällään kärsimänsä 0-5 tappion, mutta niin ei käynyt. Kups kyllä voitti, mutta vain 3-1. Tosin Petteri Pennasen tekemä kolmas maali oli yksi kauneimmista näkemistäni. Se saa minut uskomaan, että jalkapalloilu on hieno urheilumuoto.

Lehtitietojen mukaan helsinkiläiset olivat aloittaneet joukkotappelun ottelun päätyttyä. Se saa minut ymmärtämään, miksi Kups-Hjk-peleissä yleensä makkarakioskin takana on seisonut poliiseja täysissä mellakkavarusteissa. Se saa minut uskomaan, että suuren maailman jalkapallokulttuuri on vihdoinkin saapunut Kuopioon.

Minua muuten mietityttää se, että miksi pieni ja äänetön nelikopteri ainakin viimeksi katsomossa ollessani, kierteli Keskuskentän yllä ennen pelin alkua. Jos olisin Kiinassa, niin epäilisin, että poliiseilla on nelikoptereissaan kasvojentunnistusominaisuus, mutta Suomessahan sellainen ei ole mahdollista.

Kups-Hjk-pelin parhaat palat, mm. Petteri Pennasen pirunmoisen ylänurkkapommin voi katsoa tästä: https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=kups%2C+hjk%2C+2024%2C+youtube#fpstate=ive&vld=cid:deecbc0b,vid:_FkFPEwIgvo,st:0

Pannumyssyt

Männä viikolla kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä keskustelimme Tieto-Finlandian voittaneesta Antti Järven teoksesta Minne katosi Antti Järvi?. Tulimme keskustelussa lopputulemaan, että kirja on hyvä, mutta vitsit ovat aika vähissä. Yksi sellainen kuitenkin keksittiin.

Nimittäin muistettiin, että kirjassa kerrotaan siitä, että kun uudet asukkaat muuttivat talvisodan jälkeen Viipuriin, suomalaisten jättämistä asunnoista löytyi erittäin värikkäitä päähineitä, joita muotitietoiset uudisasukasnaiset alkoivat pitää hattuinaan siinä määrin, että voitiin puhua suoranaisesta muotioikusta. Suomalaiset eivät olleet pitäneet niitä päissään vaan pannumyssyinään.

Pääsiäisenä suonenjokelainen taiteilija Mauri Korhonen oli Vatikaanissa toivottamassa paavin kanssa hyvää pääsisäistä koko maailmalle ja Mauri näytti juhlallisessa tilaisuudessa esiintyvän paavin rinnalla piispanhiippamaiseen pannumyssyyn sonnustautuneena. Tämä asia muistutti mieleeni sen, että piispanhiippojen pilkkaaminen on joskus ollut kuolemanvakava asia.

Nimittäin joskus keskiajalla porvoolainen talonpoika tuomittiin kuolemaan, koska hän oli huutanut piispalle, että: "Tallinnan h--riltako olet tuon hatun hankkinut". Ilmeisesti Tallinnan naiset olivat kevytmielisen maineessa jo keskiajalla.

Maurin pannumyssyä voi ihailla tästä: https://www.facebook.com/mauri.korhonen.940/videos/778328145502327

Mensuvaaran lentokenttä

Olenpa yrittänyt selvittää muutaman kilometrin rajan taakse jääneen Uukuniemen Mensuvaaran lentokentän historiaa kirjoista ja kansista sekä internetistä. Mieltäni on vuosikymmeniä askarruttanut se, että Kioskin Matti kertoi, että joskus 1950-luvulla ei ollut suinkaan harva se kerta, jolloin Mensuvaarasta nousseet naapurin suihkukoneet kävivät kiertämässä kovalla jyrinällä Uukuniemen kirkon tornin.

Muut uukuniemeläiset, joita olen asiasta kuulustellut, eivät enää muista moista tapahtuneen. Uukuniemi-juhlilla juttelin asiasta jopa entisen puolustusvoimain komentajan kenraali Jaakko Valtasen kanssa, mutta hän ei ainakaan myöntänyt tietävänsä asiasta. Nykyäänhän tuollainen lentokäyttäytyminen voisi synnyttää paheksuntaa jopa Naton taholta, mutta 1950-luvulla asiasta vaiettiin.

Mensuvaaran kenttä oli hiekkapäällysteinen, ja pikkuisen erikoiselta tuntuu, jos naapurin suihkuhävittäjät olisivat uskaltaneet sitä käyttää, koska pölyn aiheuttama moottoririkon vaara olisi ollut ilmeinen. Kiitoradan pituus oli kuitenkin peräti 1650 metriä, joten kyllä se mittansa puolesta olisi soveltunut myös suihkareille. Voi olla, että suihkuhävittäjät pystyivät käyttämään kenttää talvisin, jolloin hiekka ei pölissyt.

Nykyään satelliittikuvista päätellen kenttä ei ole enää hiekkapäällysteinen, vaan se kasvaa heinää siinä määrin, että siellä käyskentelee karjaa, josta seikasta voisi päätellä, ettei kenttää ole pitkään aikaan käytetty. Tosin muutama vuosi sitten huhtikuun 1. päivänä Uukuniemen nettisivulla kerrottiin, että lentoliikenne on käynnistymässä Mensuvaarassa uudelleen ja että Oulun ja Thaimaan Bankokin väliä lentävä potkurikone tulee suorittamaan välilaskun Mensuvaaran kentällä, josta halukkaat voivat nousta koneen kyytiin.

Sa-kuva-arkistosta löytyy hieno kuva Mensuvaaran lentokentän sotilaskodista, jota voisi hyvinkin käyttää nykyään matkustajaterminaalina, jos se vain olisi vielä olemassa, mutta paikalla käyneet ovat kertoneet, ettei sitä enää ole. Kuvasta päätellen rakennus oli sisustettu suurella maulla, vaikka onkin sota-ajan tarpeista tehty. Ihmettelen seinien ja pöytien tyylikästä laikkuisuutta enkä keksi laikuille muuta selitystä, kuin että rakennus on viimeistelty puhalluslampulla. Uskon sotilaskodin edustaneen tyyliltään karjalaista hirsifunkkista.

 

Silvo Sokka-näytelmä

 

Tuollaisen eiliseen Silvo Sokka-aiheeseen liittyvän ilmoituksen sain kulttuuria seuraavalta taholta. Pistäkääpä varsinkin kaikki avaruusilmailusta kiinnostuneet tahot tämä tuleva teatteriesitys mieleenne. En keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö Suonenjoen kaupungin kulttuuritoimi voisi vallan mainiosti järjestää matkaa tuohon kaupunkimme historiaan kiinteästi liittyvään esitykseen.

https://kuopionkaupunginteatteri.fi/silvo?fbclid=IwAR2W6RgqqGdv2FP4mydauOJuZUNfCDj7AwRSJF4KDFWpamyhs0XWGauX1gg_aem_AWl43y8lplIEeA-oL2tjcq_Rrl7tdhzVFa8madHbKoPS5UvkHba_cZlMdp1dsSTKxmEtxB3nzftUuZ7hXuVLpbSV

Silverstar

Omilla silmillä lehdestä luin, ettei Suonenjoen äskettäin valmistuneen liikenneympyrän somisteeksi tulekaan lehmäpatsasta, kuten olen aiemmin omilla silmillä lehdestä lukenut. Ilmeisesti päättäjät ovat pelästyneet lehmäpatsaan kalleutta, koska 30.000 € on iso raha nykyisinä vaikeina aikoina.

Itse olen jyrkästi sitä mieltä, että jokin somiste liikenneympyrään olisi saatava ja ehdotankin, että kaupunki hankkii liikenneympyrään jäljitelmän kuopiolaisen keksijänuorukaisen ja avaruusilmailun pioneerin Silvo Sokan Silverstar-nimisestä rakettimoottorilla toimivasta lentolaitteesta, jolla hän syksyllä 1948 lensi Riistavedeltä Suonenjoelle hämmästyttäen koko maailmaa. Uutinen syrjäytti hetkeksi maailman mediassa jopa Berliinin kriisin, joka oli johtaa kolmanteen maailmansotaan.

Muutama päivä tapauksen jälkeen maamme viranomaiset alkoivat väittää, että Silvo Sokka huijasi maailmaa, mutta itse epäilen, että maamme viranomaiset pelästyivät tapauksen mahdollisesti aiheuttamia ulkopoliittisia ongelmia, koska Pariisin rauhansopimus kielsi maaltamme raketit ja siksi leimasivat Silvon tarinan hölynpölyksi.

Tässä yhteydessä korostan sitä, että Kuopion sotilaspiirin johtajakin kenraalimajuri Kääriäinen, joka varmasti virkansa puolesta Savossa parhaiten tunsi tapauksen, uskoi Silvo Sokan rakettiin ja vakuutti tämän nuorukaisen olevan neron, kuten hän minunkin mielestäni oli.

Silvo Sokan veljentytär Riitta Salke julkaisi syksyllä hyvän kirjan nimeltään "Silverstar - unelmien siipiväli" setänsä tapauksesta ja tämä kirja vahvisti uskoani siihen, että lento todella tapahtui, mutta että asia kiistettiin ulkopoliittisista syistä. Kirjassa on esimerkiksi kuva Silvo Sokasta ja hän on todella luotettavan näköinen nuorukainen. Ilmeisesti karjalaistaustasta johtuen hän ei ole mikään epäilyttävän näköinen savolainen vääräleuka, vaan tuo mieleen enemmänkin nuoren jämerän Tapio Rautavaaran.

Ja varmaan tuo vähän eksoottinen nimi Silvo Sokka lisäsi nuorukaisen uskottavuutta. Kukapa olisi ottanut vakavasti vaikkapa Suonteen järven rannalta läpimärkänä löytyneen Matti Miettisen, joka olisi väittänyt lentäneensä paikalle omatekoisella raketilla.

Ilta-Sanomat kertoo tapauksesta näin: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009941129.html

Kalevala

Eikä vieläkään päästä eroon runouskilpailuista, koska kävin juuri Kuopiossa ja reissu palautti mieleeni Reino Helismaan ja hänen lyriikkansa. Nimittäin Kuopion asemalta kiivetään loivaa mäkeä torille ja muistin, että Tapio Rautavaara kertoi muistelmissaan, kuinka hän ihmetteli, miten hänen kaverinsa Reino Helismaa hengästyi pahasti moisessa mäessä. Tapsa tiesi Helismaan käyneen juuri lääkärissä vaivojensa vuoksi ja hän kysyi Repeltä, mitä tohtori olikaan sanonut. Helismaa vastasi, että tohtori oli lausunut: "Syökää, juokaa, naikaa - vuosi on aikaa".

Kova tupakkamies Helismaa kuolikin tuon ennusteen mukaisesti keuhkosyöpään 51-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti kuitenkin ainakin minun mielestäni voittaa runouden Suomen mestaruuden, sillä Suosikki -lehti kutsui vuonna 1962 Reino Helismaan ja Pentti Saarikosken ottelemaan siitä, kumpi on parempi runoilija. Kilpailijat kutsuttiin lehden toimitukseen ja lyhyessä muistaakseni kahden tunnin määräajassa piti Helismaan kirjoittaa moderni runo ja Saarikosken sanoittaa iskelmä.

Helismaa tempaisi heti paperille ihan kelvollisen modernin runon, mutta Saarikoski jukersi iskelmää koko kahden tunnin ajan eikä siitä sittenkään syntynyt mitään kunnollista. Mielestäni Repe voitti ottelun puhtaasti 5-0.

Eilen kerroin siitä, ettei Vihta-Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runonlaulannan MM-ottelussa selvää voittajaa löytynyt, mutta siitä huolimatta Lyytisen hautakivi Rautalammin hautausmaalla on paljon Korhosen vastaavaa komeampi, vaikka Lönnrot sai Kalevalaa ja Kanteletarta kasatessaan määrällisesti eniten runoja Vihta-Paavolta.

Saattaa hyvinkin olla, ettei Vihta-Paavon runotuotanto ollut laadullisesti kovin kummoista, mutta yhden tärkeän asian löysin internetistä, kun etsin hänestä tietoja. Joku asiaan perehtynyt nimittäin kirjoitti, että kun Lönnrot mietti keräämälleen runokokoelmalle nimeä, niin Vihta-Paavo neuvoi häntä nimeämään teoksen Kalevalaksi, kuten sitten tapahtuikin ja loppu onkin sitten historiaa.

Ainakin jonkun verran nostan rintaani nykyistäkin enemmän rottingille, jos tosiaankin on niin, että mummoni vaari keksi Kalevalan.

 

Pohjolan pidot

Luontainen vaatimattomuuteni esti eilen kertomasta, että Pentti Lyytinen on vasta Suomen toiseksi tunnetuin kansanrunoilija, koska häntä tunnetumpi on mummoni vaari Paavo Korhonen, eli Vihta-Paavo, vaikka Puavon hautakivi Rautalammin hautausmaalla onkin paljon Lyytisen vastaavaa vaatimattomampi.

Aiemmin olen kertonut, että Paavo Ruotsalainen haki itselleen ainakin kaksi vävyä Suonenjoen Kärkkäälän kylältä, mutta samoin teki myös Vihta-Paavo kahdelle tyttärelleen. Kärkkääläinen miesaines näyttää siis olevan maailmalla erittäin kysyttyä. Laskelmieni mukaan minussa on 6,75 % Vihta-Paavon geenejä ja uskon sen selittävän sairaalloisuutta lähentelevän voimakkaan kirjoitusviettini, jota tyydytän päivittäin Facessa.

Harmittaa, etten päässyt reilut vuosi sitten Uukuniemen Kummun korkeakoululle tapahtumaan, jonka nimenä oli Tupa ryskyi, parret paukkui, jossa esitettiin Kalevalasta ja Kantelettaresta liian rivoina sensuroituja kansanrunoja. Olisin ollut mielestäni tuon runouden alan erityisasiantuntija. Sen seikan ymmärsin, kun luin Jouni Tossavaisen Vihta-Paavo -kirjan.

Kirja kertoo Suonenjoen ja Rautalammin rajalla sijainneessa Toholahden majatalossa järjestetystä runonlaulannan MM-ottelusta, jossa vastakkain olivat Pentti Lyytinen ja Paavo Korhonen. Tuomarina toimi tohtorismies Kajaanista eli Elias Lönnrot. Minulle jäi kirjasta se käsitys, että runonlaulantaottelu oli niin tasaväkinen ja ottelijoiden vahvan juopumistilan vuoksi niin sekava, että se päättyi ratkaisemattomaan.

Yhteistä molemmille suurille runonlaulajille Korhoselle ja Lyytiselle oli, että he rahoittivat kulttuuriharrastustaan sepittämällä maksua vastaan pilkkalauluja ihmisistä ja ennen kaikkea herroista, jotka jo tuolloin kohtelivat kansaa väärin. Itse asiassa miehet petasivat maaperää korpikommunismille ja Veikko Vennamolle, jonka vahvaa tukialuetta näiden miesten asuinalueet myöhemmin olivat.

Saattaa olla, että Uukuniemen kulttuuri-illassa esitettiin myös alla olevasta linkistä löytyvä Pohjolan Pidot -niminen kappale. Se on rivointa, mitä maamme tv:ssä 1990-luvulla esitettiin ja esittäjänä oli tietysti vahvasti suonenjokelaistaustainen näyttelijä Taisto Reimaluoto, jonka isä on Kärkkäälän Sikasia. Sikaset ovat tosi kovia miehiä, sillä sodan jälkeen Vierumäen kankaalla pidetyissä metsätyömiesten SM-kisoissa Taiston setä sijoittui toiseksi. Isäni oli vasta viides. Lajin harrastajia oli maassamme silloin puolisen miljoonaa, joten taso oli kova.
https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=pohjolan+pidot%2C+reimaluoto#fpstate=ive&vld=cid:d7378eed,vid:Zs-b6dyt8YY,st:0

Pentti Lyytinen

Eilen mainitun Toholahden keskeinen vaikuttajahenkilö oli mielestäni maamme toiseksi tunnetuin kansanrunoilija Pentti Lyytinen, joka toimi seudulla matkailualan pk-yrittäjänä, koska hän piti kestikievaria. Niin yllättävää kuin se onkin, hän matkailuyrittäjänä vastusti jyrkästi markkinapaikan tuloa Toholahdelle, koska katsoi markkinoiden synnyttävän epäjärjestystä, kuten myös tapahtuikin. Lyytinen jopa teki pitkän ja matelevan sävyisen valituskirjelmän maaherralle ja pyysi tätä suojelemaan Toholahden rauhaa. Valitus kuitenkin hylättiin.

Pentti Lyytisen markkinavastaisuuden voi sikäli ymmärtää, että nuoruudessaan hän toimi seurakunnan kuudennusmiehenä, eli jonkinlaisena järjestysmiehenä sekä myös lautamiehenä. Hänellä saattoi kuitenkin olla mieltymystä Paavo Ruotsalaisen uskonnollisiin näkemyksiin, koska juoppouden vuoksi hän joutui luopumaan edellä kerrotuista luottamustoimista.

Sen sijaan Helsingin herrat pitivät Lyytikäistä lystikkäänä ukkona ja niinpä hänet ensimmäisenä rahvaan edustajana Suomalaisen kirjallisuuden seuran jäseneksi ja hänen luottamushenkilöuransa huipentuma oli se, että hänet valittiin talonpoikien edustajana valvomaan Suomen Pankin tilaa ja hoitoa. Juoppouden ei siis katsottu estävän toimimista Suomen Pankin johdossa ja samalla tavallahan meneteltiin myös toisen savolaisen, eli Ahti Karjalaisen, kohdalla.

Muutenkin Pentti Lyytistä arvostettiin. Kun viimeksi vierailin Ateneumissa, niin ensimmäisen huoneen ensimmäinen taulu esitti Pentti Lyytistä lausumassa runojaan savolaispirtissä. Kyseessä oli Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1848.

Wikipedian mukaan Pentti Lyytinen syntyi Pieksämäellä 1783 ja kuoli Suonenjoella 1871. Totta puhuen hän syntyi tuossa parin kilometrin päässä Suonenjoen Kärkkäälän Piispalanmäellä, joka seikka Suonenjoki-seuran olisi syytä huomioida ja hankkia paikalle muistolaatta. Suonenjoki-seura voisi myös joskus järjestää kesäretken kuolleiden runoilijoiden haudoille Rautalammille. Sinnehän se Lyytinenkin on haudattu ja komea on hänen muistopaatensa, jonka seikan tämä Rautalammin seurakunnan video todistaa eittämättä. https://www.youtube.com/watch?v=bkcu-xLSBXw

Toholahden markkinoilla

Palataanpa vielä Paavo Ruotsalaiseen, jota pidän sukulaissielunani, koska hänessäkin oli paljon taiteellista lahjakkuutta, joka välillä ilmeni suoranaisena boheemiutena, kuten esimerkiksi Toholahden markkinoilla kerran tapahtui.

Siellähän Paavo oli aiheuttaa körttiläisten ja renqvistiläisten välisen joukkotappelun, mutta koska tapahtumapaikkana oli Savo, niin väkivallalta vältyttiin ja erimielisyys rajoittui vain osapuolten väliseksi huuteluksi. Pohjanmaalla sen sijaan samoihin aikoihin syntyi käsite "halkokörttiläinen", koska siellä puukkojunkkareiden körttiseurojen häirintä estettiin fyysisin keinoin.

Annetaanpa teologian tohtori Aapeli Saarisalon kertoa, miten värikästä oli meno Toholahden markkinoilla, joilla vuonna 1831 järjestettiin tilaisuus, jossa körttiläisten johtaja Paavo Ruotsalainen oli tarkoitus syrjäyttää juoppoudesta syytettynä. Lainaus on kirjasta Erämaan vaeltaja - Paavo Ruotsalainen (wsoy 1969) s. 181

"Kun Paavo saapui Toholahden markkinoille syyskuulla 1831, sinne oli kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Välit olivat kireät, ja jännittyneinä odotettiin kuuluisan miehen saapumista.

"Nyt se tulee", kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosella ratsastaen laskeutui Suonenjoen puolelta salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja hän lähestyi hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt tilanteen. Perille päästyään hän laskeutui hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljonpa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta ojennettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi tupakkaa, otti hänelle annetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa ja varisteli loput päälleensä ja maahan.

Suruttomat nauroivat, mutta renqvistiläiset, joiden parissa jo siihen aikaan oli sekä tupakointi että väkijuomien käyttö kielletty, alkoivat ääneen soimata Paavoa. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä Paavo kummallisella esiintymisellään tarkoitti, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheenpitämisen mahdottomaksi. Mutta tällainen esiintyminen ei ollut siunauksena kellekään."

Mutta väärässä oli Aapeli Saarisalo, kun hän epäili, ettei Toholahden tapahtumat olleet siunaukseksi kenellekään, sillä Paavo Ruotsalaisen suosio ja maine vain kasvoivat hänen demonstraationsa seurauksena. Samanlainen ilmiöhän on koettu muutamissa vaaleissa Teuvo Hakkaraisen tapauksessa.

Suonenjoella hieman pensaiden peitossa on kivi, jota kutsutaan tuumauskiveksi. Tarinan mukaan tuolla kivellä Paavo Ruotsalainen istuksi aikoinaan maailmankatsomuksellisia kysymyksiä tuumaillen.

 

Ukko-Paavo

Vaikka olenkin julkijumalaton mies, niin päivään sopivasti katsoin mielenkiinnolla tv:stä Kuopion piispan Jari Jolkkosen traagisen tarinan körttien pääideologi Paavo Ruotsalaisesta. Eittämättä oppikoulun toisella luokalla opetettu kirkkohistoria oli koulu-urani oppiaineista vastenmielisin, mutta nyt vanhana julkijumalattomana miehenä olen huomannut, että kirkkohistoria se vasta onkin hyvin mielenkiintoinen oppiaine.

Mielenkiintoni Ukko-Paavoa kohtaan lisää se, että mielestäni minussakin on paljon Ukko-Paavon piirteitä. Paavon tapaan itsekin mieluiten makoilen sohvalla kirjoja selaillen, niiden tekstejä selittäen ja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä pohtien. Tosin Paavo erehtyi kerran tarttumaan kyntöauran hallintalaitteisiin, mutta onneksi hän ymmärsi ensimmäisen vaon jälkeen, että Saatana oli häntä viettelemässä ja niinpä uskollinen puoliso Riitta sai perheessä huolehtia kyntöhommista, polttopuiden pilkkomisesta ja perheen ruokahuollosta. Tosin kerran Riittakin kyllästyi ja oli iskeä miestään kirveellä, kun tämä otti perheen ainoan leivän evääkseen lähtiessään hoitamaan lähimmäistensä sieluja.

Paavo Ruotsalaisen luen melkein Kärkkäälän pojaksi, koska kun naapurit murhasivat hänen ainokaisen poikansa, haki hän Kärkkäälästä Aatami Laitisen kotivävykseen. Myös kärkkääläinen loismies Pentti Korhonen oli Paavon vävy. Loismies ei ollut kylän arvojärjestyksessä kovin korkealla, koska loismies asusteli toisten nurkissa. Selvityksen alla minulla on vielä se, että oliko Ruotsalaisen vävy Juho Markkanen Kärkkäälän Markkasia, hän oli tosin syntynyt Pieksämäen Maavedellä, mutta sieltä taitaa olla myös Kärkkäälän Markkaset lähtöisin.

Paavo Ruotsalainen vietti paljon aikaa Suonenjoella, koska hän oli körttiläisyyteen taipuvaisen kirkkoherra Bergin kavereita. Minulla on tällä hetkellä selvitystyön alla, oliko Suonenjoen Bergien pappissuku samaa itäsuomalaista sivistyssukua kuin Aksel Ivar Berg.

Aksel Berg (1893 - 1979) oli suomalaista syntyperää oleva neuvostoliittolaisen kybernetiikan kehittäjä ja tutka-aseen keksijä. Berg kuoli vuonna 1979 puna-armeijan amiraalina, akateemikkona ja sosialistisen työn sankarina. Ihan hyvin Berg saattoi olla savolaista körttisukua, koska ainakin piispa Jolkkonen, joka on viisas mies, kertoi Ruotsalais-ohjelmassaan, että jos tämän päivän citykörttiläiseltä kysytään näkemystä körttiläisyyden pääideologi Paavo Ruotsalaisen puoluekannasta, niin vastaus olisi, että tämä äänestäisi nykyään Vihreitä tai Vasemmistoliittoa, kuten myös sosialistisen työn sankari Aksel Berg varmaankin tekisi.

Jolkkosen mainion ohjelman voi katsoa tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-62069783

Rukkas-Antti

Antti Kuronen on suomalaisille tuttu mies, koska jos jossain päin maailmaa on kriisi, niin Ylen kriiseihin erikoistunut toimittaja Antti Kuronen matkustaa rohkeasti paikalle raportoimaan tilanteesta. Monta kertaa olen miettinyt, että onko Ylen Antti Kuronen sukua Uukuniemellä syntyneeseen liikemies Antti Kuroseen, joka tunnetaan paremmin nimellä Rukkas-Antti.

Rukkas-Antti oli Suomen helppoheikkien kuningas, joka kuului vuosikymmeniä Kuopion Tammimarkkinoiden vakiokalustoon ja muistelen, että hänet valittiin siellä jopa Helppo-Heikkien Suomen mestariksi. Wikipedian mukaan "Rukkas-Antti oli taitava sanankäyttäjä olematta rivo. Hän muun muassa kohdisti hyväntahtoista pilantekoaan asiakkaita kohtaan. Hän kauppasi muun muassa työrukkasia ja paristoja. Hänen tunnusmerkkinään oli asemapäällikönlakki, jota hän nimitti ”pääkassaksi” ja laittoi sinne suurieleisesti suurimmat setelit."

Lempinimensä mukaisesti Rukkas-Antti oli erikoistunut rukkasiin. Hänen kauppamiesuransa sai vauhtia, kun hän osti kirjansitomon Keravalta. Sitä kautta nahkakansien hukkapaloista syntyi rukkastuotanto ja hän perusti jopa Pertunmaan Kuorttiin jonkinlaisen rukkastehtaan.

Vaikka Antti Kuronen oli taitava liikemies, niin kynähommat eivät häneltä oikein sujuneet ja niinpä hän sai kahden vuoden vankilatuomion ymmärtääkseni kirjanpitorikoksista 1980-luvulla. Vilkasluonteiselle Karjalan pojalle ei vankilaelämä kuitenkaan sopinut ja niinpä hän karkasi vankilastaan, kun puolet tuomiosta oli kärsitty.

Niin liikkuvainen oli tuo liikemies Kuronen, ettei häntä ole karkaamisen jälkeen tavoitettu ja tuskinpa enää tavoitetaankaan, koska toukokuussa 2024 hän täyttäisi sata vuotta, jos vielä elää. Suomen vankeinhoitojärjestelmä toimii tehokkaasti ja tietääkseni ainoastaan virolainen pankkiryöstäjä Raivo Roosna ja uukuniemeläinen liikemies Antti Kuronen ovat ainoat, jotka ovat onnistuneet vankilasta karkaamalla välttämään lainkouran.

Lisätietoa Rukkas-Antista tässä linkissä https://fi.wikipedia.org/wiki/Rukkas-Antti

Äyräpään kirkon rauniolla

Pelkkä kivikasa oli jäljellä Äyräpään vuonna 1934 valmistuneesta komeasta ja arkkitehtoonisesti merkittävästä kirkosta, kun kävin viettämässä siellä hiljaisen hetken vuonna 2018. Talvisodassa suomalaiset räjäyttivät sen tornin, jatkosodassa sitä rikottiin lisää ja vuonna 1945 Neuvostoliitto räjäytti rauniot vielä varmuuden vuoksi ihan tuusannuuskaksi.

Antti Tuurin Talvisota- romaaniin perustuvassa samannimisessä elokuvassa nurmolaisista suojeluskuntalaisista koottu kevytosasto lähtee ihan sodan lopulla vastaiskulla valtaamaan takaisin menetettyä kirkonmäkeä. Suomalaisen tykistön tulitukea tulee vain kymmenen kranaatin verran, jonka jälkeen itsemurhahyökkäyksen olisi pitänyt alkaa. Kauhavalaiset huutavat naapuripitäjän miehille,että "nurmoolaiset elkää enää menkö", mutta siitä huolimatta nurmoolaiset ilmeisesti päättävät vallan heittämällä vallata moisen nyppylän.

Aukealle ammutaan 40 nurmoolaista, joukossa kolme painin SM-kisojen mitalimiestä ja haavoittuneitakin on 50. Takaisin selviää 10 miestä. Se lienee väkilukuun suhteutettuna suurin yhden pitäjän kokema tappio talvisodassa.

Sen kanssa kilpailevat Nilsiän ja Rantasalmen menetykset Petäjäsaaressa. Siellähän saarta puolustava komppania sai määräyksen taistella viimeiseen mieheen, jollaista määräystä ei tiettävästi ole Suomen sotahistoriassa toista kertaa annettu, ja viimeiseen mieheen sitten taisteltiinkin määräyksen mukaisesti. Nilsiäläisten ja rantasalmelaisten ruumiitakaan ei ole löytynyt, ilmeisesti vihollinen työnsi ne avantoon taistelun tauottua.

Jatkosodan lopulla Äyräpäässä sodittiin jälleen rajusti ja siellä eräs pinteeseen jäänyt suomalaisosasto nosti valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Valkoisen lipun nähtyään suomalaisupseeri määräsi oman tykistökeskityksen antautuneiden niskaan. Sellaistakaan määräystä ei Suomen sotahistoriassa ole toista kertaa annettu.

Wikipedian mukaan silloinen eversti Adolf Ehrnrooth antoi 7. heinäkuuta 1944 käskyn ampua tykistökeskityksen omiin asemiin Äyräpään kirkonmäellä, kun suomalaiset puolustajat antautuivat neuvostoliittolaisille hyökkääjille. Hän perusteli jälkeenpäin käskyä vihollisen etenemisen pysäyttämisellä.

Varmaa tietoa ei ole, kuoliko suomalaisia keskityksessä. Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7:n valitusupseerina toimineen Matti Kuusen mukaan Ehrnrooth oli sodan aikana riippuvainen unilääkkeistä ja pervitiinistä. Vuonna 2007 ilmestyneessä Artem Drabkinin kirjassa Jatkosota venäläisten silmin venäläisetkin kauhistelivat tapahtunutta.

Kreivitärrouva

Eilen mainitsemani kenraali Ehrnrooth tuli kansalle tunnetuksi hieman mahtipontiselta kuulostavasta sotilaallisesta puhetyylistään sekä sorahtavasta ärrästään, joita piirteitä imitaattorit säälittä hyödynsivät ammatissaan.

Erään kuulemani tarinan mukaan poliisit pysäyttivät ylinopeutta ajaneen kenraalin ja tiedustelivat tältä, onko tätä aiemmin rangaistu. Siihen puhuteltava vastasi sotilaallisen mahtipontisesti: "Ei ole rangaistu. Palkittu on."

Luulenpa, että kenraali saattoi olla ylinopeutta ajaessaan liikenteessä kermanvärisellä Mercedes-Benz -merkkisellä autollaan. Nimittäin ruokapaikassani sain kerran voimakkaan yskänkohtauksen, kun kuuntelin salaa erään vanhan herrasmiehen voimakkaasti eläytyen kertovan kaverilleen tarinaa siitä, kuinka Ehrnrooth osti Mersunsa.

Tämän salaa kuuntelemani tarinan mukaan kenraali nai ikämiehenä tanskalaisen kreivittären ja jostain syystä kreivitärrouva halusi hankkia itselleen asemansa mukaisen auton. Niinpä aviomies saapasteli mikkeliläiseen autokauppaan ja lausui sotilaallisesti ärrää sorauttaen, että "kreivitärrouvani haluaa ostaa kermanvärisen Mercedes-Benz-merkkisen henkilöauton".

Myyjä meni vähän hämilleen poikkeuksellisen täsmällisestä ostohalukkuuden ilmaisusta ja alkoi selittämään, että asia ei ole aivan noin yksinkertainen, koska Mercedes-Benz -merkkisiä autoja on monenlaisia; on isoja ja vähän isompia ja on automaattivaihteisia ja manuaalivaihteisia ja hinnatkin vaihtelevat jossakin määrin.

Siihen Adolf Ehrnrooth sorautti edelleenkin sotilaallisen täsmällisesti, että "kreivitärrouvani haluaa ostaa kermanvärisen Mercedes-Benz -merkkisen henkilöauton; tekniset yksityiskohdat jätän myyjän ratkaistaviksi". Tarinan mukaan se oli mikkeliläisen autokaupan historian paras kauppa.

 
Yllä oleva kuva kenraali Ehrnroothista ja uskoakseni hänen rouvastaan on lainattu Finna.fi-kuvista.

Uukuniemen sankari

Berliinin olympialaisissa viimeisen päälle saksalaista sotilaallisuutta harrastanut ratsumestari, josta aiemmin kerroin, liittyy myös Uukuniemen historiaan, sillä hän johti jatkosodan alussa pataljoonaa sillä suunnalla.

Kiivaiden taistelujen aikana hänen tilannetajunsa hämärtyi ja hän uskoi joukkojensa joutuneen hajalle. Tämän vuoksi hän antoi ainakin uukuniemeläisen kansanperinteen mukaan joukoilleen käskyn "pelastukoon ken voi" ja lähti itse yrittämään pelastautumista. Komppanian päälliköt olivat kuitenkin tilanteen tasalla eivätkä noudattaneet komentoa. Ratsumestari siirrettiin tapauksen jälkeen koulutustehtäviin.

Kenraali Adolf Ehrnroothin kuoleman jälkeen kerrottiin muistokirjoituksessa hänen olleen Tyrjän sankarin. Tyrjä sijaitsee Parikkalan puolella lähellä Uukuniemen rajaa. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hän oli enemmänkin Uukuniemen sankari, koska hän haavoittui erittäin vaikeasti 1.7.1941 Uukuniemen Parikan kylässä, joka sijaitsee nykyisen rajan takana muutama kilometri Niukkalasta kaakkoon.

Silloinen majuri Ehrnrooth johti ratsuväen punaiset housut jalassa joukkojensa rynnäkköä kohti vihollisen raskasta tykkipatteria, jonka hän ajatteli kaapata suomalaisille, mutta huonostihan siinä sitten kävi, kuten alla olevasta linkistä löytyvä tarina ja kuva tapahtumapaikasta kertoo:


Haavoittumisensa jälkeen Ehrnrooth palasi takaisin palvelukseen ja kerran hänen puhutteluunsa määrättiin joku jermu, joka ei ollut suostunut tekemään Savonlinnan kadulla kunniaa jatkosodan alussa epäonnistuneelle ratsumestarille. Kun Ehrnrooth pyysi jermua perustelemaan, miksi tämä ei halunnut osoittaa kunnioitustaan kyseiselle upseerille ja jermu kertoi jatkosodan alun tapahtumien olleen käyttäytymisen taustalla. Perustelut kuultuaan Ehrnrooth ainakin uukuniemeläisen tarinaperinteen mukaan sorautti lyhyen ytimekkäästi: "Harkitsen kunniamerkkiä".

https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/1286/country/9/area/27/?fbclid=IwAR1cShLuA00RkryojJQ1cLy0VoASRr-rO6OTfGFnL0h9Nu8_jSf_3VYw6MA_aem_AeFj4HjXA_ETv3v-OVIrrMmh5Jfgyo1hr7aRAA_jrr-znBsqBIxs5i5poSMrQWDeO19L2_kLrtCJSHPpUJIS25Nm