Toholahden markkinoilla

Palataanpa vielä Paavo Ruotsalaiseen, jota pidän sukulaissielunani, koska hänessäkin oli paljon taiteellista lahjakkuutta, joka välillä ilmeni suoranaisena boheemiutena, kuten esimerkiksi Toholahden markkinoilla kerran tapahtui.

Siellähän Paavo oli aiheuttaa körttiläisten ja renqvistiläisten välisen joukkotappelun, mutta koska tapahtumapaikkana oli Savo, niin väkivallalta vältyttiin ja erimielisyys rajoittui vain osapuolten väliseksi huuteluksi. Pohjanmaalla sen sijaan samoihin aikoihin syntyi käsite "halkokörttiläinen", koska siellä puukkojunkkareiden körttiseurojen häirintä estettiin fyysisin keinoin.

Annetaanpa teologian tohtori Aapeli Saarisalon kertoa, miten värikästä oli meno Toholahden markkinoilla, joilla vuonna 1831 järjestettiin tilaisuus, jossa körttiläisten johtaja Paavo Ruotsalainen oli tarkoitus syrjäyttää juoppoudesta syytettynä. Lainaus on kirjasta Erämaan vaeltaja - Paavo Ruotsalainen (wsoy 1969) s. 181

"Kun Paavo saapui Toholahden markkinoille syyskuulla 1831, sinne oli kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Välit olivat kireät, ja jännittyneinä odotettiin kuuluisan miehen saapumista.

"Nyt se tulee", kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosella ratsastaen laskeutui Suonenjoen puolelta salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja hän lähestyi hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt tilanteen. Perille päästyään hän laskeutui hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljonpa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta ojennettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi tupakkaa, otti hänelle annetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa ja varisteli loput päälleensä ja maahan.

Suruttomat nauroivat, mutta renqvistiläiset, joiden parissa jo siihen aikaan oli sekä tupakointi että väkijuomien käyttö kielletty, alkoivat ääneen soimata Paavoa. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä Paavo kummallisella esiintymisellään tarkoitti, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheenpitämisen mahdottomaksi. Mutta tällainen esiintyminen ei ollut siunauksena kellekään."

Mutta väärässä oli Aapeli Saarisalo, kun hän epäili, ettei Toholahden tapahtumat olleet siunaukseksi kenellekään, sillä Paavo Ruotsalaisen suosio ja maine vain kasvoivat hänen demonstraationsa seurauksena. Samanlainen ilmiöhän on koettu muutamissa vaaleissa Teuvo Hakkaraisen tapauksessa.

Suonenjoella hieman pensaiden peitossa on kivi, jota kutsutaan tuumauskiveksi. Tarinan mukaan tuolla kivellä Paavo Ruotsalainen istuksi aikoinaan maailmankatsomuksellisia kysymyksiä tuumaillen.

 

Ukko-Paavo

Vaikka olenkin julkijumalaton mies, niin päivään sopivasti katsoin mielenkiinnolla tv:stä Kuopion piispan Jari Jolkkosen traagisen tarinan körttien pääideologi Paavo Ruotsalaisesta. Eittämättä oppikoulun toisella luokalla opetettu kirkkohistoria oli koulu-urani oppiaineista vastenmielisin, mutta nyt vanhana julkijumalattomana miehenä olen huomannut, että kirkkohistoria se vasta onkin hyvin mielenkiintoinen oppiaine.

Mielenkiintoni Ukko-Paavoa kohtaan lisää se, että mielestäni minussakin on paljon Ukko-Paavon piirteitä. Paavon tapaan itsekin mieluiten makoilen sohvalla kirjoja selaillen, niiden tekstejä selittäen ja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä pohtien. Tosin Paavo erehtyi kerran tarttumaan kyntöauran hallintalaitteisiin, mutta onneksi hän ymmärsi ensimmäisen vaon jälkeen, että Saatana oli häntä viettelemässä ja niinpä uskollinen puoliso Riitta sai perheessä huolehtia kyntöhommista, polttopuiden pilkkomisesta ja perheen ruokahuollosta. Tosin kerran Riittakin kyllästyi ja oli iskeä miestään kirveellä, kun tämä otti perheen ainoan leivän evääkseen lähtiessään hoitamaan lähimmäistensä sieluja.

Paavo Ruotsalaisen luen melkein Kärkkäälän pojaksi, koska kun naapurit murhasivat hänen ainokaisen poikansa, haki hän Kärkkäälästä Aatami Laitisen kotivävykseen. Myös kärkkääläinen loismies Pentti Korhonen oli Paavon vävy. Loismies ei ollut kylän arvojärjestyksessä kovin korkealla, koska loismies asusteli toisten nurkissa. Selvityksen alla minulla on vielä se, että oliko Ruotsalaisen vävy Juho Markkanen Kärkkäälän Markkasia, hän oli tosin syntynyt Pieksämäen Maavedellä, mutta sieltä taitaa olla myös Kärkkäälän Markkaset lähtöisin.

Paavo Ruotsalainen vietti paljon aikaa Suonenjoella, koska hän oli körttiläisyyteen taipuvaisen kirkkoherra Bergin kavereita. Minulla on tällä hetkellä selvitystyön alla, oliko Suonenjoen Bergien pappissuku samaa itäsuomalaista sivistyssukua kuin Aksel Ivar Berg.

Aksel Berg (1893 - 1979) oli suomalaista syntyperää oleva neuvostoliittolaisen kybernetiikan kehittäjä ja tutka-aseen keksijä. Berg kuoli vuonna 1979 puna-armeijan amiraalina, akateemikkona ja sosialistisen työn sankarina. Ihan hyvin Berg saattoi olla savolaista körttisukua, koska ainakin piispa Jolkkonen, joka on viisas mies, kertoi Ruotsalais-ohjelmassaan, että jos tämän päivän citykörttiläiseltä kysytään näkemystä körttiläisyyden pääideologi Paavo Ruotsalaisen puoluekannasta, niin vastaus olisi, että tämä äänestäisi nykyään Vihreitä tai Vasemmistoliittoa, kuten myös sosialistisen työn sankari Aksel Berg varmaankin tekisi.

Jolkkosen mainion ohjelman voi katsoa tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-62069783

Rukkas-Antti

Antti Kuronen on suomalaisille tuttu mies, koska jos jossain päin maailmaa on kriisi, niin Ylen kriiseihin erikoistunut toimittaja Antti Kuronen matkustaa rohkeasti paikalle raportoimaan tilanteesta. Monta kertaa olen miettinyt, että onko Ylen Antti Kuronen sukua Uukuniemellä syntyneeseen liikemies Antti Kuroseen, joka tunnetaan paremmin nimellä Rukkas-Antti.

Rukkas-Antti oli Suomen helppoheikkien kuningas, joka kuului vuosikymmeniä Kuopion Tammimarkkinoiden vakiokalustoon ja muistelen, että hänet valittiin siellä jopa Helppo-Heikkien Suomen mestariksi. Wikipedian mukaan "Rukkas-Antti oli taitava sanankäyttäjä olematta rivo. Hän muun muassa kohdisti hyväntahtoista pilantekoaan asiakkaita kohtaan. Hän kauppasi muun muassa työrukkasia ja paristoja. Hänen tunnusmerkkinään oli asemapäällikönlakki, jota hän nimitti ”pääkassaksi” ja laittoi sinne suurieleisesti suurimmat setelit."

Lempinimensä mukaisesti Rukkas-Antti oli erikoistunut rukkasiin. Hänen kauppamiesuransa sai vauhtia, kun hän osti kirjansitomon Keravalta. Sitä kautta nahkakansien hukkapaloista syntyi rukkastuotanto ja hän perusti jopa Pertunmaan Kuorttiin jonkinlaisen rukkastehtaan.

Vaikka Antti Kuronen oli taitava liikemies, niin kynähommat eivät häneltä oikein sujuneet ja niinpä hän sai kahden vuoden vankilatuomion ymmärtääkseni kirjanpitorikoksista 1980-luvulla. Vilkasluonteiselle Karjalan pojalle ei vankilaelämä kuitenkaan sopinut ja niinpä hän karkasi vankilastaan, kun puolet tuomiosta oli kärsitty.

Niin liikkuvainen oli tuo liikemies Kuronen, ettei häntä ole karkaamisen jälkeen tavoitettu ja tuskinpa enää tavoitetaankaan, koska toukokuussa 2024 hän täyttäisi sata vuotta, jos vielä elää. Suomen vankeinhoitojärjestelmä toimii tehokkaasti ja tietääkseni ainoastaan virolainen pankkiryöstäjä Raivo Roosna ja uukuniemeläinen liikemies Antti Kuronen ovat ainoat, jotka ovat onnistuneet vankilasta karkaamalla välttämään lainkouran.

Lisätietoa Rukkas-Antista tässä linkissä https://fi.wikipedia.org/wiki/Rukkas-Antti

Äyräpään kirkon rauniolla

Pelkkä kivikasa oli jäljellä Äyräpään vuonna 1934 valmistuneesta komeasta ja arkkitehtoonisesti merkittävästä kirkosta, kun kävin viettämässä siellä hiljaisen hetken vuonna 2018. Talvisodassa suomalaiset räjäyttivät sen tornin, jatkosodassa sitä rikottiin lisää ja vuonna 1945 Neuvostoliitto räjäytti rauniot vielä varmuuden vuoksi ihan tuusannuuskaksi.

Antti Tuurin Talvisota- romaaniin perustuvassa samannimisessä elokuvassa nurmolaisista suojeluskuntalaisista koottu kevytosasto lähtee ihan sodan lopulla vastaiskulla valtaamaan takaisin menetettyä kirkonmäkeä. Suomalaisen tykistön tulitukea tulee vain kymmenen kranaatin verran, jonka jälkeen itsemurhahyökkäyksen olisi pitänyt alkaa. Kauhavalaiset huutavat naapuripitäjän miehille,että "nurmoolaiset elkää enää menkö", mutta siitä huolimatta nurmoolaiset ilmeisesti päättävät vallan heittämällä vallata moisen nyppylän.

Aukealle ammutaan 40 nurmoolaista, joukossa kolme painin SM-kisojen mitalimiestä ja haavoittuneitakin on 50. Takaisin selviää 10 miestä. Se lienee väkilukuun suhteutettuna suurin yhden pitäjän kokema tappio talvisodassa.

Sen kanssa kilpailevat Nilsiän ja Rantasalmen menetykset Petäjäsaaressa. Siellähän saarta puolustava komppania sai määräyksen taistella viimeiseen mieheen, jollaista määräystä ei tiettävästi ole Suomen sotahistoriassa toista kertaa annettu, ja viimeiseen mieheen sitten taisteltiinkin määräyksen mukaisesti. Nilsiäläisten ja rantasalmelaisten ruumiitakaan ei ole löytynyt, ilmeisesti vihollinen työnsi ne avantoon taistelun tauottua.

Jatkosodan lopulla Äyräpäässä sodittiin jälleen rajusti ja siellä eräs pinteeseen jäänyt suomalaisosasto nosti valkoisen lipun antautumisen merkiksi. Valkoisen lipun nähtyään suomalaisupseeri määräsi oman tykistökeskityksen antautuneiden niskaan. Sellaistakaan määräystä ei Suomen sotahistoriassa ole toista kertaa annettu.

Wikipedian mukaan silloinen eversti Adolf Ehrnrooth antoi 7. heinäkuuta 1944 käskyn ampua tykistökeskityksen omiin asemiin Äyräpään kirkonmäellä, kun suomalaiset puolustajat antautuivat neuvostoliittolaisille hyökkääjille. Hän perusteli jälkeenpäin käskyä vihollisen etenemisen pysäyttämisellä.

Varmaa tietoa ei ole, kuoliko suomalaisia keskityksessä. Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7:n valitusupseerina toimineen Matti Kuusen mukaan Ehrnrooth oli sodan aikana riippuvainen unilääkkeistä ja pervitiinistä. Vuonna 2007 ilmestyneessä Artem Drabkinin kirjassa Jatkosota venäläisten silmin venäläisetkin kauhistelivat tapahtunutta.

Kreivitärrouva

Eilen mainitsemani kenraali Ehrnrooth tuli kansalle tunnetuksi hieman mahtipontiselta kuulostavasta sotilaallisesta puhetyylistään sekä sorahtavasta ärrästään, joita piirteitä imitaattorit säälittä hyödynsivät ammatissaan.

Erään kuulemani tarinan mukaan poliisit pysäyttivät ylinopeutta ajaneen kenraalin ja tiedustelivat tältä, onko tätä aiemmin rangaistu. Siihen puhuteltava vastasi sotilaallisen mahtipontisesti: "Ei ole rangaistu. Palkittu on."

Luulenpa, että kenraali saattoi olla ylinopeutta ajaessaan liikenteessä kermanvärisellä Mercedes-Benz -merkkisellä autollaan. Nimittäin ruokapaikassani sain kerran voimakkaan yskänkohtauksen, kun kuuntelin salaa erään vanhan herrasmiehen voimakkaasti eläytyen kertovan kaverilleen tarinaa siitä, kuinka Ehrnrooth osti Mersunsa.

Tämän salaa kuuntelemani tarinan mukaan kenraali nai ikämiehenä tanskalaisen kreivittären ja jostain syystä kreivitärrouva halusi hankkia itselleen asemansa mukaisen auton. Niinpä aviomies saapasteli mikkeliläiseen autokauppaan ja lausui sotilaallisesti ärrää sorauttaen, että "kreivitärrouvani haluaa ostaa kermanvärisen Mercedes-Benz-merkkisen henkilöauton".

Myyjä meni vähän hämilleen poikkeuksellisen täsmällisestä ostohalukkuuden ilmaisusta ja alkoi selittämään, että asia ei ole aivan noin yksinkertainen, koska Mercedes-Benz -merkkisiä autoja on monenlaisia; on isoja ja vähän isompia ja on automaattivaihteisia ja manuaalivaihteisia ja hinnatkin vaihtelevat jossakin määrin.

Siihen Adolf Ehrnrooth sorautti edelleenkin sotilaallisen täsmällisesti, että "kreivitärrouvani haluaa ostaa kermanvärisen Mercedes-Benz -merkkisen henkilöauton; tekniset yksityiskohdat jätän myyjän ratkaistaviksi". Tarinan mukaan se oli mikkeliläisen autokaupan historian paras kauppa.

 
Yllä oleva kuva kenraali Ehrnroothista ja uskoakseni hänen rouvastaan on lainattu Finna.fi-kuvista.

Uukuniemen sankari

Berliinin olympialaisissa viimeisen päälle saksalaista sotilaallisuutta harrastanut ratsumestari, josta aiemmin kerroin, liittyy myös Uukuniemen historiaan, sillä hän johti jatkosodan alussa pataljoonaa sillä suunnalla.

Kiivaiden taistelujen aikana hänen tilannetajunsa hämärtyi ja hän uskoi joukkojensa joutuneen hajalle. Tämän vuoksi hän antoi ainakin uukuniemeläisen kansanperinteen mukaan joukoilleen käskyn "pelastukoon ken voi" ja lähti itse yrittämään pelastautumista. Komppanian päälliköt olivat kuitenkin tilanteen tasalla eivätkä noudattaneet komentoa. Ratsumestari siirrettiin tapauksen jälkeen koulutustehtäviin.

Kenraali Adolf Ehrnroothin kuoleman jälkeen kerrottiin muistokirjoituksessa hänen olleen Tyrjän sankarin. Tyrjä sijaitsee Parikkalan puolella lähellä Uukuniemen rajaa. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hän oli enemmänkin Uukuniemen sankari, koska hän haavoittui erittäin vaikeasti 1.7.1941 Uukuniemen Parikan kylässä, joka sijaitsee nykyisen rajan takana muutama kilometri Niukkalasta kaakkoon.

Silloinen majuri Ehrnrooth johti ratsuväen punaiset housut jalassa joukkojensa rynnäkköä kohti vihollisen raskasta tykkipatteria, jonka hän ajatteli kaapata suomalaisille, mutta huonostihan siinä sitten kävi, kuten alla olevasta linkistä löytyvä tarina ja kuva tapahtumapaikasta kertoo:


Haavoittumisensa jälkeen Ehrnrooth palasi takaisin palvelukseen ja kerran hänen puhutteluunsa määrättiin joku jermu, joka ei ollut suostunut tekemään Savonlinnan kadulla kunniaa jatkosodan alussa epäonnistuneelle ratsumestarille. Kun Ehrnrooth pyysi jermua perustelemaan, miksi tämä ei halunnut osoittaa kunnioitustaan kyseiselle upseerille ja jermu kertoi jatkosodan alun tapahtumien olleen käyttäytymisen taustalla. Perustelut kuultuaan Ehrnrooth ainakin uukuniemeläisen tarinaperinteen mukaan sorautti lyhyen ytimekkäästi: "Harkitsen kunniamerkkiä".

https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/1286/country/9/area/27/?fbclid=IwAR1cShLuA00RkryojJQ1cLy0VoASRr-rO6OTfGFnL0h9Nu8_jSf_3VYw6MA_aem_AeFj4HjXA_ETv3v-OVIrrMmh5Jfgyo1hr7aRAA_jrr-znBsqBIxs5i5poSMrQWDeO19L2_kLrtCJSHPpUJIS25Nm 

Ratsastussaappaan mysteeri

Urho Kekkonen kertoi muistelmateoksessaan, joka taisi olla nimeltään 1. vuosisatani, kuinka ajan hengen innoittamana myös Suomen joukkueessa yritettiin Berliinin olympialaisissa pitää yllä tiukkaa kuria ja järjestystä. Kokeilusta silloinen urheilujohtaja Kekkonen oppi ainakin sen, että suomalaisessa miesporukassa liika kurinpito itsessään aiheuttaa rikkomuksia, sillä se koetaan helposti provokaatioksi.

Muudan olympiajoukkueeseen ratsastajana kuulunut ratsumestari Werner Wallden kunnostautui kurinalaisessa esiintymisessä erityisesti ja myös osoitti sen muille. Kun sitten kireän tunnelman laukaisemiseksi oli nautittu erityisiä tunnelmaa keventäviä aineita, alkoi ratsumestarin ratsastussaappaiden kopina ärsyttää varsinkin maamme jätkämäisyyteen taipuvaisia keihäsmiehiä.

Lopulta nuo kiiltävät ja ylhäiset saappaat joutuivat sijaiskärsijän osaan, sillä ne joutuivat pahoinpitelyn kohteiksi, kuten asia myöhemmissä selvityksissä häveliäästi ilmaistiin. Kun ratsumestari seuraavana aamuna veti saappaita jalkaansa, varpaat aistivat jotakin kumman pehmeätä. Kun herra upseeri otti saappaan jalastaan, kertoi jo hajuaisti, mitä oli tapahtunut.

Pantiin toimeen kovat kuulustelut. Tosin kovin innokkaasti tutkittavia ei ilmeisesti likistelty, koska asia ei selvinnyt. Keihäänheittäjä Matti Järvisen ilme kuitenkin viestitti ratsumestarille totuuden, ja kun syyllinen näytti jäävän ilman ansaitsemaansa rangaistusta, otti asianomistaja oikeuden omiin jalkoihinsa ja potkaisi Mattia. Kovakärkinen ratsastussaapas osui heittäjälle hyvin tärkeään selkälihakseen, ja niin Suomi menetti keihäskullan.

Tosin "maailman nopeimman käden" haltija Karjalan Kanneljärvellä syntynyt Yrjö Nikkanen pääsi hopealle, mutta sen ajan ylivoimaisesti paras keihäsmies Matti Järvinen jäi viidenneksi. Eräs Nikkasen karjalainen kilpakumppani luonnehti viime vuosituhannen lopulla tätä seuraavasti: "juoppo mies, mutta nopee käs". Antero Raevuoren Järvis-kirjan mukaan Nikkasen käsi pystyi liikkumaan jopa silmää nopeammin.

Kekkonen ei muistelmissaan kerro koko totuutta Berliinin saapastapauksesta, vaan selityksen Järvisen yllättävälle selkävammalle paljastaa tunnettu tietomies Kauko Saarentaus kirjassaan "Olipa kerran". Lähde on sen verran tieteellisesti luotettava ja tarina niin hyvä, että olen taipuvainen sitä uskomaan, vaikka monta kertaa hyvä tarina ja totuus ovat ikävällä tavalla ristiriidassa.

Yrjö Nikkasesta lisätietoa tässä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Nikkanen

Hurjapää Matti Järvinen

Noin 40 metrin korkeudessa kiertää Viipurin linnan tornin noin 20 cm leveä uloke. Antero Raevuoren Järviset -kirjan mukaan keihäänheittäjä Matti Järvinen kiersi sitä pitkin armeija-aikanaan vedonlyönnin seurauksena mantteli päällä raudoitetut saappaat jalassaan koko tornin, eli reilun 20 metrin matkan.

Hän voitti palkkioksi luvatun 50 markan setelin, joka nykyrahassa parikymmentä euroa. Korostettakoon tässä yhteydessä sitä, että Suomenlahdelta tulee tavallisesti navakasti. Idea tempaukseen syntyi, kun puhuttiin, että joku hurjapää olisi seisonut tornin huipulla käsillään.

Monta kertaa hyvä tarina ja todellisuus ovat ikävällä tavalla ristiriidassa, ja niinpä kiipesin toistakymmentä vuotta sitten Viipurin linnan torniin tutkimaan, voiko juttu olla totta ja voi hyvinkin olla, että tarina on liioittelua ainakin manttelin osalta. Itseäni suorastaan huippasi jo hiukan, kun kurkistin tornin aukosta alaspäin.

Matti Järvisen aikaan olivat keihäät puuta ja miehet rautaa. Nykyheittäjiltä saattaisi jäädä tuo temppu uusimatta. No Seppo Räty ehkä olisi saattanut pystyä samaan hurjimmassa nuoruudessaan, mutta tuskin hänkään ihan selvin päin. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että vaikka isä Verner Järvinen oli raivoraitis, niin pojista ainakaan Kalle ja Matti eivät olleet mitään vesipoikia ja tupakkaakin he polttivat isänsä mielestä kuin korsteenit.

Tornin huipulla tarkastin myös sen mieltäni vaivanneen asian, näkyykö Viipurista 49 kilometrin päässä olevaan Lappeenrantaan. Lappeenrannan torneja en kuitenkaan nähnyt. Myöhemmin olen saanut selville kaavan, jolla voi laskea, miten kauaksi avoimessa maastossa voi nähdä ja sen kaavan mukaan 200 metriä korkea torni voi näkyä 50 kilometrin päähän. Niinpä esimerkiksi Joutsenon 211 metrinen radiomasto saattaisi hyvällä säällä näkyä 40 metriä korkean Viipurin linnan tornin huipulle.

Kalle Järvinen

Laatokan Karjalan historiaa tutkiessani sain selville, että alueen kunnista pienin ja tuntemattomin Soanlahti liittyy kuitenkin merkittävästi maamme urheiluhistoriaan, koska Sankarivainajat -tietokannan mukaan alikersantti Kaarlo Verner Järvinen sai surmansa siellä. Vaikka alikersantti Kalle Järvinen kuoli sodassa, kuolinsyy oli kuitenkin muu kuin vihollistoiminnasta johtuva.

Kuten sukunimi Järvinen ja varsinkin toinen nimi Verner paljastavat, kyseessä on kuuluisan urheilusuvun edustaja. Hänen isäänsä Verneriä pidetään tavallaan virheellisesti Suomen ensimmäisenä olympiavoittajana, koska hän saavutti kiekkokultansa vain ns. Ateenan välikisoissa 1906.

Sen sijaan Kallen veli Matti Järvinen voitti keihäässä olympiakultaa ja toinen veli Akilles voitti kymmenottelussa kaksikin olympiahopeaa. Kalle Järvinenkin oli aikansa huippu-urheilija, joka ensimmäisenä eurooppalaisena ylitti vuonna 1927 kuulantyönnössä hirmuisen 15 metrin haamurajan tuloksella 15,17 ja hän paransi myöhemmin ennätystään peräti lukemiin 15,82, joka jäi vain 28 cm silloisesta maailmanennätyksestä.

Niin lähelle maailmanennätystä meikäläinen kuulamörssäri ei ole päässytkään. Kalle Järvinen harrasti menestyksellä muitakin yleisurheilulajeja; kolmiloikkaennätys oli 14,21, pituuden 6,82 ja kiekon 43,55. Lisäksi tämä 188-senttinen ja vanttera mies, joka oli sen ajan mieheksi jättiläinen, harrasti innokkaasti, ja jopa liiankin innokkaasti, myös painia.

Vaikealuonteisen Kalle Järvisen loppu oli Antero Raevuoren kirjan Järviset – legendaarinen suomalainen urheilijaperhe mukaan surullinen. Alikersantti Järvinen kyllä kuoli sodassa, mutta sankarihautaan häntä ei huolittu, vaan asetoveri hautasivat hänet sotatoimialueelle Laatokan Karjalaan Ruskealan pitäjään ihan lähelle nykyistä Niiralan rajanylityspaikkaa.

Mikäli Järvisen luut vielä ovat Ruskealassa, kuten oletan, niin kyllä hänetkin pitäisi noutaa Tampereelle Kalevankankaan sankarihautausmaahan, jossa hänen hautakivensä ja siunattu hauta odottavat.

Raevuoren kirjan mukaan Järvisen kuolemaan johtaneet tapahtumat etenivät seuraavasti. Jatkosodan alussa Järvisen joukko-osasto sai jostain viinaa ja jossain vaiheessa iltaa Järvinen halusi alkaa painimaan. Kun kukaan ei halunnut otella hänen kanssaan, hän otti halon ja uhkasi lyödä, ellei painikumppania löytyisi. Jostain syystä painikaveria ei ilmaantunut tälläkään menetelmällä.

Tilanne rauhoittui sitten hetkeksi, mutta vähän myöhemmin painihaluinen Järvinen otti kiväärin ja yritti turhaan ampua lataamattomalla aseella. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi raplaamaan kiväärin lukkoa, ampui eräs myös vahvasti juopunut sotamies alikersantti Kalle Järvistä selkään.

Kenttäsairaala ei suostunut ottamaan ruumista vastaan, mistä johtuen asetoverit hautasivat Järvisen Soanlahden naapuripitäjän Ruskealan multiin. Järvisen surmannutta sotamiestä ei sentään palkittu asiasta, vaan hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen esimiehensä ampumisesta.

Vaikka Kalle Järvinen olikin suunnilleen kaksi kertaa toista huippu-urheilijaa Matti Nykästä isompi, oli heissä ilmeisesti paljon yhteistä. Muistelen viisinkertaisen olympiavoittaja Nykäsenkin joutuneen tiilenpäitä lukemaan puukotettuaan pahasti jotain ryyppykaveriaan sormikoukunvedon jälkimainingeissa.

Lisätietoa Kalle Järvisestä löytyy tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_J%C3%A4rvinen

Harlu

Rajan takana Sortavalan vieressä Jänisjoen varrella sijaitseva Harlu olisi mielenkiintoinen tutustumiskohde, jossa en ikävä kyllä ole koskaan käynyt enkä todennäköisesti tule koskaan ainakaan tässä elämässä käymäänkään, josta asiasta vastuu lankeaa Putinille.

Onneksi Ensio Kettunen on kuvannut mainion esittelyvideon Harlusta, sen historiasta, nähtävyyksistä ja elinkeinoelämästä. On aika yllättävää, että Harlu oli Suomeen kuuluessaan hyvin teollistunut pitäjä, jossa oli peräti kolme puunjalostustehdastakin, joista yksi, eli Läskelän paperitehdas, liittyy merkittävästi sekä maamme sota- että kirjallisuushistoriaan.

Nimittäin Panu Rajalan Väinö Linnan elämänkertateoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa luin, ettei Tuntemattoman sotilaan nuori täydennysmies Asumaniemi ollutkaan todellisuudessa lukiolaispoika Asumaniemi, vaan hän oli hullunrohkea 36-vuotias luutnantti Allan Gummerus. Gummeruksethan ovat tunnettua kulttuurisukua, jonka suvun edustajista osa on suomentanut nimensä Pihkaloiksi. Tunnetuin suvun edustaja on urheilufilosofi Lauri "Tahko" Pihkala.

Luutnantti Gummerus ei kaatunut ihan jatkosodan loppuvaiheessa, kuten Tuntemattomassa sotilaassa Asumaniemelle kävi, vaan heti sodan alussa Läskelässä Sortavalan lähellä. Tarkka-ampuja osui ilmeisesti Läskelän paperitehtaan ikkunasta luutnanttia rintaan ja Väinö Linna näki tapauksen ihan läheltä.

Tuntemattomassa sotilaassa Asumaniemen viimeiset sanat ovat: "Se on vasemmalla puolella... Sydän on vasemmalla puolella". Gummerus sen sijaan sanoi viimeiseksi lauseekseen, että: "Perkele, kummalla puolen sydän on?" Linnan muisteluiden mukaan Gummerus kärsi puheviasta eli änkytti kovasti, joka saattoi olla selitys sille, että 36-vuotias hullunrohkea ammattiupseeri oli vielä vain luutnantin arvoinen. Viimeiset sanansa hän kuitenkin lausui ihan änkyttämättä.

Ensio Kettusen esittelyvideon Harlusta voi katsoa tästä linkistä: https://www.youtube.com/watch?v=HanytZ4vIkc

Sisäinen sika

Olenpa tässä jatkanut ajankohtaisen asian eli Hitlerin valtaan nousemisen syiden selvittelyä. Demokratian kuolema -kirjassa kerrotaan, että sosialidemokraattinen poliitikko Kurt Schumacher totesi Göbbelsin propagandasta, joka upposi hyvin yhteen maailman sivistyneimmistä kansoista, seuraavaa:

"Kansallissosialistien agitaatio vetoaa ihmisten sisäiseen sikaan. Sikäli kuin kansallissosialismissa on mitään sisältöä, se on ensimmäisenä Saksan politiikassa onnistunut täydellisesti valjastamaan inhimillisen typeryyden."

Pidän Schumacherin lausuntoa erittäin loukkaavana. Itse kunnioitan kovasti sikojen älykkyyttä ja lempeää käytöstä. En ole esimerkiksi kuullut, että joku possu olisi purrut vai potkaissut teurastajaansa, vaikka älykkäänä eläimenä sika varmaankin ymmärtää, mistä on kysymys, kun sitä teuraaksi viedään.

Schumacherin lausunto palauttaa mieleeni, kuinka vuosia sitten olin Kuutostien mammuttihuoltoasemalla virkistäytymässä, kun siellä oli joku paikallinen kuntavaaliehdokas kahvittamassa potentiaalisia äänestäjiään, joiden joukossa ei jostain syystä ollut ainuttakaan naisenpuolta.

Ja parempi oli, ettei naisia ollut kuulemassa, koska ihan normaalin oloiset miehet tulivat keskustelussaan siihen lopputulemaan, että miehiä sorretaan tässä maassa kohtuuttomasti. Ns. sukkahousu- ja huulipunahallitus oli siihen aikaan vallassa maassamme ja miesporukka pohdiskeli sitä, että miten tästä sortohallituksesta päästäisiin eroon.

Joku ehdotti, että konekiväärillä se voisi tapahtua parhaiten, mutta jollakulla fiksummalla oli se näkemys, että koska konekivääriä ei ollut käytössä, olisi parasta päästä tavallisella kiväärillä sivusuunnasta yllättämään nämä sortajat, kun he seisovat sopivasti suorassa rivissä.

Eilen muuten kerrottiin uutisissa, että maamme syntyvyys on kovassa laskussa ja yhtenä syynä on se, ettei 60 % maamme naisista suostu pariutumaan perussuomalaisten miesten kanssa.

Mutta kaunis on tuo Kuutostien huoltoasemalta avautuva karjalaismaisema, jossa mammutti vartioi tsasounaa.

Riverbulls (kirje Vladimir Putinille)

Eittämättä Teemu Mäki on monipuolinen taiteilijanero, mutta itse, joka en eittämättä taiteesta mitään ymmärrä, olen tähän asti suhtautunut häneen kriittisesti, koska hän nousi kansamme tietoisuuteen vuonna 1988 tekemästään videoteoksesta Sex and Death, joka on väkivallan eri muotoja käsittelevä montaasi. 30 minuuttia kestävässä teoksessa on kuuden sekunnin pituinen kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä. Tykkään kovasti kissoista, jopa enemmän kuin omista lajitovereistani, ja niinpä tuomitsen Mäen kissan tappamisen jyrkästi.

Se seuraus tuolla kissin kirvesmurhalla oli, että kun Teemu Mäki vieraili kymmenisen vuotta sitten Kuopiossa filosofiakerhomme vieraana, eivät kaikki halukkaat mahtuneet häntä kuulemaan. Kerroinkin Mäelle, että jos hän ei olisi kissaa kirveellä tappanut, paikalla olisi kymmenen ihmistä, mutta nyt on sata. Mäki ei kuitenkaan halunnut kommentoida asiaa.

Mutta jo Paasikivi sanoi, että ainoastaan idiootti ei vaihda mielipiteitään ja eilen aamuyöstä vaihdoin mielipiteeni Mäestä, kun olin katsonut loppuun hänen dokumenttielokuvansa Riverbulls (kirje Vladimir Putinille), joka kertoo seinäjokelaisista puukkojunkkareiden jälkeläisistä, jotka ovat vaihtaneet häjyilyn muodostelmaluisteluun, vaikkakin vaihdos saattaa synnyttää epäilyn näiden miesten seksuaalisesta suuntautuneisuudesta.

Enpä kerro Seinäjoen Riverbullseista enempää, vaan katsokaapa itse tämä elokuva älkääkä lopettako, vaikka elokuvan alku ei heti sytytäkään, koska ovela yllätys paljastuu vasta lopussa. Ja jos hyvä mökkinaapurini Vladimir Putin sattuu tämän lukemaan, niin kehotan häntäkin katsomaan, mitä tärkeää sanottavaa Teemu Mäellä hänelle onkaan.

Jos Putin ei ehdi katsoa tunnin kestävää elokuvaa kokonaan, kannattaa hypätä suoraan loppupuolelle, jossa Mäki ystävällisesti pyytää entisen hyvän itäisen naapurimme Johtajaa tulemaan Seinäjoelle ja liittymään Riverbullseihin, sillä muodostelmaluistelua voi Suomessa harrastaa myös vankilasta käsin. https://areena.yle.fi/1-67352861

Taisteluni

Eilistä entisen hyvän itäisen naapurin johtajan Putinin puhetta seuratessani muistui mieleeni erään toisen johtajan, eli Adolf Hitlerin, kirja, jossa hän mm. kertoo seuraavaa, jonka otteen lainaan Benjamin Carter Hettin kirjasta Demokratian kuolema - Kuinka Hitler nousi valtaan:

"Taisteluni -teoksessa Hitler puhuu omasta epärehellisyydestään huomiota herättävän rehellisesti. Mitä epärehellisempi poliittinen viesti on, sen parempi. Poliitikot tekevät virheen kertoessaan pieniä ja merkityksettömiä valheita. Pieni valhe on helppo paljastaa, jonka jälkeen poliitikon uskottavuus on mennyttä. On parempi kertoa iso valhe.

Miksi? Valheen suuruus merkitsee aina Hitler selittää, koska kansan suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja. Niinpä he alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.

Näille primitiivisille ja yksinkertaisille ihmisille ei koskaan tulisi mieleen kertoa kaikkein julkeimpia valheita, eivätkä he pysty kuvittelemaan kenenkään muunkaan tekevän niin. Tosiasioilla ei ollut mitään merkitystä."

Minulla on tunne, että sekä Putin että Trump ovat lukeneet Taisteluni -teoksen oikein ajatuksen kanssa ja painaneet kirjan opetukset visusti mieleensä.

https://www.google.fi/books/edition/Demokratian_kuolema/M2-SDwAAQBAJ?hl=fi&gbpv=1&printsec=frontcover

Missä on Putinin sukujuuret?

Vaan eipä ole maamme mediassa ylpeilty, vaikka karjalaispoika valittiin juuri vaativaan virkaan entisessä hyvässä itäisessä naapurissamme. Muistanpa, kuinka maamme mediassa korostettiin parivuosikymmentä sitten, kun silloin vielä ihan tolkun miehenä pidetty Vladimir Putin nousi valtaan, että miehen sukujuuret ovat sekä äidin että isän puolelta Tverin Karjalassa. Tavallisesti luotettava Savon Sanomat tiesi jopa paljastaa, että hän on tverinkarjalaista Pulkkisten sukuhaaraa.

Virolainen suomalais-ugrilaisiin kansoihin perehtynyt tutkija Jaak Prozes kertoo vuonna 2016 ilmestyneessä kirjassaan Onko Putin vepsäläinen?, että todennäköisesti Vladimir Putin on geeneiltään vepsäläinen. Näkemystään hän perustelee sillä, että Äänisen ja Laatokan läheisyydessä sijaitseva Vepsä on maantieteellisesti lähinnä Tverin Karjalaa.

Itse rohkenen väittää, että Viron poika ei paneutunut tutkimustyöhönsä riittävällä vakavuudella, koska itselläni on vahva visio siitä, että Putin on niiden uukuniemeläisten vero- ja elintasopakolaisten jälkeläisiä, jotka 1600-luvulla muuttivat Tveriin. Näkemystäni perustelen sillä, että seinällämme oleva maalaus uukuniemeläisestä Emma Kuikasta tuo selvästi mieleen Putinin, yhdennäköisyys on ilmeinen.

Putinin uukuniemeläisyyttä vahvistaa myös se, että mies hankki itselleen käsittääkseni vaatimattoman kesämökin Lahdenpohjasta Uukuniemen naapurista, jossa hän usein viettää lomiaan. Mökin lisäksi Putin omistaa verotietojen mukaan myös vanhan nappisilmä-Ladan ja peräkärryn, jolla hän varmaan rahtaa rakennustarpeita Uukuniemen vieressä sijaitsevalle mökilleen.

Arvostettu Venäjään erikoistunut toimittaja Arja Paananen teki aikoinaan Ilta-Sanomiin alla olevasta linkistä löytyvän ansiokkaan jutun Putinin karjalaistaustasta ja toinen Venäjään erikoistunut ansioitunut toimittaja Arvo Tuominen kertoo kirjassaan Karjala: Koko tarina, kuinka hän vieraili Tverin Karjalassa Putinin isovanhempien kotiseudulla.

Mielestäni suomalaisten tutkijoiden olisi saatava Putinista geeninäyte, jonka avulla voitaisiin selvittää hänen sukujuurensa. Voi olla, että hänet voitaisiin jopa tarvittaessa hyväksyä Suomeen paluumuuttajaksi. Geeninäytteen saaminen voi olla hankalaa, koska tiettävästi Putin matkoilla jopa hänen ulosteensa kerätään mukana kannettavaan salkkuun ja luulen, että tämän salkunhaltija on erittäin arvostettu työntekijä FSB:n henkilökunnan keskuudessa.
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000000135514.html

Marxismi-senilismi

Palataanpa vielä Arto Mansalan kirjaan Kohti kaaoksen pitkää yötä. Vaikka sekä suurlähettiläs Hallaman että pääsihteeri Brezhnevin puhumisessa oli ongelmia, niin Hallaman pää sentään pelasi hyvin, jota ei voi täydellä varmuudella sanoa pääsihteerin vastaavasta ruumiinosista varsinkaan tämän uran loppuvuosina, jolloin hän edusti marxismi-senilismiä puhtaimmillaan.

Esimerkiksi Kekkosen vuoden 1977 valtiovierailun yhteydessä järjestetyn lehdistötilaisuuden aluksi Brezhnev, kun oli saanut selville, minkä maan asioita käsiteltiin, totesi ajatuksissaan suureen ääneen, kuten huonokuuloisilla on tapana, että "se Suomihan on meidän hyvä provissimme." Maamme oli siihen aikaan niin suomettunut, että tiedotusvälineemme vaikenivat toteamuksesta.

Sitten pääsihteeri pääsi itse virallisiin asioihin ja alkoi epäselvästi lukea paperista jotain, jota hänen oli määrä lukea. Lopuksi hän kääntyi vierellään istuneiden järkimiesten Kosyginin ja Gromykon puoleen ja kysyi huonokuuloisen ihmisen tapaan suureen ääneen, että "jokohan minä olen lukenut näistä papereista kaiken sen, mitä minun piti lukea".

Tuo tapaus varmaankin synnytti tarinan siitä, että Moskovan olympialaisia avatessaan Brezhnev aloitti puheensa lausumalla viisi kertaa O-kirjaimen, koska hän ei ymmärtänyt oikein lunttilappunsa alussa ollutta Kansainvälisen olympia-liikkeen tunnusta. Tuo tapaus synnyttää uskoni myös siitä, että USA:takin voi ihan menestyksellä johtaa seniilivanhus, jos vain hänellä on hyvät apurit käytössään.

Pääsihteeri päätti virallisen tilaisuuden yllättävään ja outoon mutta inhimilliseen loppuhuipennukseen: "Myykäähän te sitten meille enemmän sitä violajuustoanne". Minusta Brezhnevissä oli kuitenkin paljon enemmän inhimillisyyttä, kuin monissa hänen seuraajissaan. Puhutaan, että mies pillautti itkun, kun hänen piti sotaharjoituksissa harjoitusmielessä painaa sitä kuuluisaa punaista nappia. Esimerkiksi Putinin ilme ei värähtäisikään siinä tilanteessa.

Minulla muuten on nykyään ikävä 70-lukua, jolloin maailmaa johtivat myöhemmin huonon maineen saaneet Kekkonen, Nixon ja Brezhnev. Sitä aikaa symboloi hyvin tuo Kostamuksessa oleva patsas, joka esittää Kekkosta ja Kosyginia istumassa pyhähousut jalassa pihkaisilla kannoilla sopimassa Kostamus-projektin aloittamisesta, joka toi töitä tuhansille suomalaisille pariksi kymmeneksi vuodeksi.

Kohti kaaoksen pitkää yötä

Venäjän vaaleja seuratessani palaa mieleeni erinomainen kirja Venäjän tilanteesta, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta on edelleenkin ajankohtainen.

Eläkkeellä oleva suurlähettiläs Arto Mansala, joka on syntyjään Kuopion poikia, julkaisi vuonna 2014 muistelmansa, joissa käsitellään varsinkin Neuvostoliiton romahdusta. Kirja on vaikuttavalta nimeltään Kohti kaaoksen pitkää yötä.

Jotenkin taas tuntuu historia olevan toistamassa itseään ja Venäjä on jälleen matkalla kohti kaaoksen pitkää yötä, jos Putinin hallinto romahtaa. Tai jos Putinin hallinto ei romahdakaan, niin huonosti saattaa Venäjälle käydä sittenkin, koska maa on muuttumassa toiseksi Pohjois-Koreaksi.

Suurlähettiläs Mansala ei ole ainut diplomatiassa kunnostautunut Kuopion poika, sillä Neuvostoliiton suurlähettiläs Jaakko Hallama oli myös kalakukkokaapunnista. Hallama oli syntyjään Airaksisia, mutta muutti nimensä joskus 1930 luvulla. Hallamalla taisi olla sukusiteitä Kuopion mahtisuku Hallmaneihin, johon uusi sukunimikin lievästi viittaa.

Jaakko Hallama oli varmasti erinomaisen kyvykäs ulkoasiain hallinnon virkamies. Jos jotain vikaa miehen ominaisuuksista haetaan, niin ehkä sellaisena seikkana on pidettävä sitä, että vakavan sairauden vuoksi hänen puheestaan ei kukaan saanut mitään selvää. Niinpä pahat kielet väittävät, että hänet nimitettiin Moskovan lähetystön johtoon, koska hänen vaimonsa oli pitkään niin sanotusti suhteessa itse presidentti Kekkosen kanssa. Mutta tämä väite ei ole koko totuus asiaan.

Nimittäin puhekyvyttömän Hallaman nostaminen Moskovan suurlähettilääksi saattoi olla Kekkosen poliittista oveluutta. Pienen maamme suurlähettiläs ja Neuvostoliiton supervallan päämies Brezhnev olivat neuvottelutilanteissa samalla viivalla, koska myöskään Brezhnevin puheesta ei varsinkaan miehen loppuvuosina saanut selvää. Lisäksi pääsihteerin kuulo oli niin huono, ettei hän itsekään välttämättä saanut selvää toisten puheesta, joten Hallaman puhekyvyttömyys ei olisi ollut haitaksi keskinäisissä keskusteluissa.

Mansalan kirjassa kerrotaan, kuinka silloinen nuori ja rohkea Neuvostoliiton suurlähetystön virkamies Reino Paasilinna marssi heti uransa alkuvaiheissa Hallaman työhuoneeseen ja totesi tälle suoraan tapaansa, että kaikki ihmettelevät suurlähettilään huonoa kuntoa ja että eikö tämän pitäisi isänmaan edunnimissä ymmärtää vetäytyä eläkkeelle. Hallama ei moista puhetta hyväksynyt, vaan löi nyrkkinsä sellaisella voimalla entiseen J. K. Paasikiven työpöytään, jota oli varmaan hakattu jo Juho Kustin aikaan, että työlamppu sinkosi lattialle.

https://www.wsoy.fi/kirja/arto-mansala/kohti-kaaoksen-pitkaa-yota/9789510409664

Irwin - melkein suonenjokelainen

Minä, joka olen kaunotaiteiden, varsinkin korkeatasoisen taidekirjallisuuden ystävä, ilahduin suuresti, kun luin Tuomas Marjamäen Irwinin elämänkerran. Nimittäin ilmeni, että Irwininkin voisi melkein perustellusti liittää kertomussarjaani suonenjokelaisista suurmiehistä sekä -naisista, sillä ainakin minun mielestäni hänen äitipuolensa oli Suonenjoen tyttöjä.

Irwin Goodmanin isä ilmatorjuntaluutnantti Yrjö Hammarberg haavoittui jatkosodassa pahasti päähän ja uskoakseni tämän seurauksena hän onnistui noin puolen vuoden sisällä saattamaan kolme naista raskaaksi eri puolilla Suomea. Näiden raskaaksi saatettujen joukossa oli myös hänen laillinen vaimonsa, jonka liiton rakkaudenhedelmänä sitten syntyi myös Antti Hammarberg, joka opittiin myöhemmin tuntemaan taiteilijanimellä Irwin Goodman.

Jostain syystä Irwinin isän ja äidin liitto päättyi raskaustapausten seurauksena eroon, jonka jälkeen Yrjö vei vihille suonenjokelaisen Maire Jalkasen, jonka kanssa hän asui Heinolassa elämänsä loppuun asti. En keksi yhtään kappaletta syitä, etteikö Maire saattanut olla Jalkasten suvun kärkkääläläistä sukuhaaraa, joten on mahdollista, että Kari Tapani Jalkanen, joka paremmin tunnettiin Kari Tapiona, saattoi olla ns. väärän koivun kautta sukua Irwinille.

En tiedä, tiesivätkö laulutaiteilijat vääräkoivuisesta sukulaisuudestaan, mutta ainakin he olivat kavereita, joilla oli yhteinen harrastus. Kerrankin Kari Tapio tupsahti yllättäen kylään Irwinille, joka tarjosi kahvit ja lorautti sekaan väkevämpääkin.

Sen jälkeen kaverukset törpöttelivät muutaman vuorokauden. Lopulta piti yrittää jotain syödäkin, mutta Karin kädet vapisivat ainakin Tuomas Marjamäen kirjan mukaan siihen malliin, ettei lusikka pysynyt kädessä eikä liemiruoka kunnolla sisällä. Niinpä Irwin jeesasi kaveriaan ja lusikoi velliä vibraattorina tärisseen kollegansa suuhun ja ehdotti, että: "Mites on Jalkanen, pitäisikö ruveta tosissaan juomaan?"

Olen muuten asunut Heinolassa yhtä aikaa Yrjö ja Maire Hammarbergin kanssa, mutta enpä tiennyt, että heilläkin oli kytköksiä Suonenjoelle. Yrjö oli entinen asianajaja, mutta oli jostain syystä sittemmin ryhtynyt liikemieheksi ja hänellä oli Heinolan muovi ja kumi-niminen yritys. Liikuimme Yrjön kanssa hieman eri piireissä, koska hän oli rotari ja minä kuuluin Heinolan köyhät ja pieneläjät-nimiseen rekisteröimättömään yhdistykseen.

Aika hyvin oli suonenjokelaistaustaiset ihmiset edustettuina Heinolassa, koska itseni lisäksi siellä asui selostajalegenda Antero Mertaranta, jonka isä oli Suonenjoen Mertoja, Niko Vesterinen, joka voitti kaksi kertaa Suomen vahvin mies -tittelin ja Maire Hammarberg, os. Jalkanen.
https://www.prisma.fi/tuotteet/110695548/marjamaki-yhdet-viela-irwin-110695548?gad_source=1&gclid=CjwKCAjw48-vBhBbEiwAzqrZVPu54wmg0R3dy5FZabpsXGOaNSS_lpph2lyd5jvVhAC2JgmVyU7M2BoCxEAQAvD_BwE&gclsrc=aw.ds

Airi Sinervo ja Raja

 

Tuo eilen mainittu Elvi Sinervon Natalia-runo liittyy sikäli Suonenjokeen, että Elvin sisko Airi Sinervo oli 50-luvulla Iisveden työväenopiston johtajana ja julkaisi tästä ajasta kertovan romaanin Koskessa kolisten. Kylmän sodan vuosina teos jotenkin unohdettiin, oli se sen verran edellä aikaansa. Mikään aatesuunta ei kirjaa hyväksynyt. Mutta hyvä kirja se on silti ja on kunniapaikalla hyllyssäni.

Kirjasta löytyy muuten selvästi tunnistettavia paikkakunnan henkilöitä, kannattaa tutustua asiaan. Teos ei anna suonenjokelaisista kovin mairittelevaa kuvaa, vaan helsinkiläistyttö pitää meitä jostain syystä, jota en voi alkuunkaan ymmärtää, tyypillisinä savolaisina venkoilijoina.

Parhaiten Airi Sinervo muistetaan hänen runostaan Raja, joka on sävellettykin. Raja-runo on taas sanomaltaan ajankohtainen, koska eräs säe kuuluu näin:

Kaiken maailman välillä raja,
kahden rintaman välillä viha,
kahdelta taholta kaikuu huuto:
”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!"

Pepe ja Paradise on levyttänyt tämän kauniin laulun:

https://www.youtube.com/watch?v=FHQR7jfwGUI

Vakooja

Olen tässä selvitellyt Elvi Sinervon sellitoverin Natalia Tusula-Vereschjagin taustoja ja ymmärrän nyt, miksi Sinervo kertoo runossaan, että "Natalia, sua tunne en". Vaikka Natalia puhui suomea, niin hän ei ehkä halunnut paljastaa yksityisasioitaan, sillä hän ei ollut Elville aatetoveri, koska oli syvästi uskonnollismielinen ihminen.

Natalia oli saanut viiden vuoden tuomion vakoilusta, vaikka yrityksen asteelle hänen vakoilunsa oli jäänyt. Eräs Einoksi kutsuttu 180-senttinen ristiverinen mies oli värvännyt hänet alkukesästä 1941 hankkimaan tietoja Suomessa olevasta Saksan armeijasta.

Natalia oli ammatiltaan tarjoilija ja Eino oli maksanut hänelle käsirahana 1,5 kk:n tarjoilijan palkan tulevista vakoilupalveluista. Kuitenkaan Natalia ei ehtinyt hankkia mitään tietoja ennen kiinni jäämistään. Vakoilijaksi suostumiseen saattoi vaikuttaa se, että hänellä oli syytä olla Suomelle katkera, koska valkoiset olivat keväällä 1918 ampuneet hänen vanhan invalidi isänsä. Ilmeisesti isä ei ollut osannut lausua riittävän hyvin venäläisille vaikeaa "yksi"-sanaa, joka asia riitti siihen aikaan kuolemantuomion perusteeksi.

Tuosta vakoilijavärväri "Einosta" pystyn tutkimusten tässä vaiheessa kertomaan vain sen, ettei hän luultavasti ollut nimeltään Eino. Tuntomerkit näyttävät sopivan Veikko Pöystiin, joka tuli suomalaisille tutuksi Tieto-Finlandian voittaneesta kirjasta Minne katosi Antti Järvi?.

Pöysti saattoi hyvinkin olla Neuvostoliittoon salaperäisesti kadonneen Antti Järven napalanko, eli Antti Järvi saattoi jättäytyä talvisodan jälkeen Lahdenpohjaan odottamaan Puna-armeijaa yhdessä Veikko Pöystin vihityn vaimon kanssa. Tosin Pöystikään ei jaksanut pitäytyä yksiavioisuuteen, vaan liikkui Helsingin seudulla vakoilua ja sabotaaseja harrastaen suonenjokelaisen 19-vuotiaan Irja Jalkasen kanssa, jonka sukutaustaa en ole vielä onnistunut selvittämään, vaikka olen kuulustellut monia Jalkasia asian johdosta.

Natalia Tusula-Vereschjagin kuoli vuonna 1974, joten voi olla, ettei hän ehtinyt kuulemaan itsestään kertovaa laulua. Sen sijaan hänen miehensä Paavo Koskinen sen ehti kuulla, koska hän kuoli sydänkohtaukseen vasta vuonna 1980 ollessaan hänen Espanjan sisällissota-ajastaan kertovan elokuvan ensi-illassa.

Helsingin Sanomien jutun Natalia Tusula-Vereschjaginista voivat lehden tilaajat lukea tästä ja ehkä muutkin pystyvät näkemään edes nuoren Natalian kuvan. Hän oli kaunis neitonen, mutta Hämeenlinnan naisvankilassa hän oli jo yli nelikymppinen aikuinen nainen. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002716156.html

Nataaaliaaa

Hyvä ystäväni Google muistutti, että olen kaksi vuotta sitten epäillyt, että kohta Ukrainassa vain koirat raunioita samoaa, kuten Nataaaaliaaa-laulussa sanotaan, mutta lisäksi olen epäillyt koirien samalla myös kaivelevan sotaan huijattujen nuorten Venäjän armeijan sotilaiden suolia. Valitettavasti olen kerrankin ollut ennustuksissani oikeassa.

Tuo laulun Nataaaaliaaa on tavallaan tuttujani, koska olen jututtanut hänen miestään Paavo Koskista. Joskus iloisen 70-luvun loppupuolella kutsuin hänet opiskelijajärjestön vieraaksi puhumaan stalinismista. Jälkeenpäin olen ajatellut, että siihen aikaan oli ulkopoliittisesti arveluttavaa puhua julkisesti Stalinin hirmuteoista.

Paavo Koskinen osoittautui herttaiseksi papaksi, joka mielellään muisteli 30-luvun Neuvostoliittoa, jossa hän oli silloin opiskellut puna-armeijan upseerikoulussa Leningradissa. Siellähän opiskeli myös kuopiolais-uukuniemeläisen kirjailija Sirpa Kähkösen vaari.

Koskinen oli niitä harvoja suomalaisia puna-armeijan upseerikoululaisia, jotka säilyttivät henkensä Stalinin puhdistuksissa. Hänet luultavasti pelasti se, että hän oli vainojen aikaan sotimassa Espanjan sisällissodassa tasavallan joukoissa. Suomen armeijassa hän oli korpraali, mutta Espanjassa kapteenin arvoinen pataljoonan komentaja.

 Paavo Koskisen Espanjan sisällissotavuosista tehtiin dokumenttielokuva, jonka ensi-illassa hän sai sairauskohtauksen ja kuoli. Vanhan miehen sydän ei kestänyt sotamuistoja. Tämä tapahtui vähän sen jälkeen, kun hän oli ollut opiskelijajärjestömme vieraana. 

Koskinen oli naimisissa Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen tunnetuksi tekemän Nataaaliaaan kanssa. Sinervo oppi tuntemaan vakoilusta tuomitun venäläissukuisen Suomen kansalaisen Natalia Tusula-Vereschjaginin Hämeenlinnan naisvankilassa. Sen käsityksen Paavo Koskiselta sain, ettei Natalia ollut kommunisti.

Paavo Koskisen Suomen kansa tuntee siitä, että hän oli mallina, kun Helsingin Kolmen sepän patsasta veistettiin. Koskinen on se miehistä, jonka kivespusseille moukari on juuri laskeutumassa. Satunnaisen matkailijan kannattaa myös huomioida patsaassa olevat pommin sirpaleiden aiheuttamat vauriot.

8.11.1942 putosi patsaan viereen 250 kilon lentopommi, joka surmasi 51 ihmistä ja 120 haavoittui. Suuri osa uhreista oli elokuvanäytäntöön jonottaneita lapsia. Läheisessä elokuvateatterissa oli alkamassa komedian Kolme väärää muskettisoturia-esitys.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan teatterikoululaisten upeasti esittämää Nataaaaliaaa - tosin tunnelmaa häiritsee se, että kuorossa laulava tuleva Kuopion kaupunginteatterin johtaja Heikki Kujanpää on puhkeamassa selkäkeikkanauruun esityksen aikana. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/16/q-teatterin-kuoro-natalia

Sortavalan koululaisten rauhankasvatustilaisuus

Sortavalan Seurahuoneella on järjestetty koululaisille eräänlainen rauhankasvatustapahtuma, jonka voi katsoa tästä linkistä, jos vain hermot kestävät: https://www.youtube.com/watch?v=qUbVxt9o8j8 .

Pikkuisen mietityttää, miten tapahtuman järjestäjien vielä käy, koska tilaisuudessa halvennettiin karkeasti maan asevoimia väittämällä, että puna-armeija aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen eikä ollenkaan mainittu Mainilan laukauksia.

Tilaisuuden juontaja myös väittää, että talvisodassa kaatui reilussa kolmessa kuukaudessa peräti 126.000 puna-armeijan sotilasta, joka lienee enemmän kuin Venäjän menetykset reilussa kahdessa vuodessa Ukrainan erikoisessa sotilasoperaatiossa.

Ettei vain tuokin väite talvisodan tappioista halvenna jollakin tavalla Venäjän asevoimia? Ainakin Neuvostoliiton aikaan talvisotaa pidettiin enemmänkin vähäisenä rajakahakkana ja muistelen Molotovin mielestä kaatuneita puna-armeijalaisia olleen vain noin 40.000.

Minua huolettaa kovasti sotahurmos, jota entisessä hyvässä itäisessä naapurissa on alettu lietsomaan. On ymmärrettävää, että talvisotaa muistellaan, mutta olisi hyvä, jos sitä muisteltaisiin Gorbatshovin ja Jeltsinin ajan hengessä. Silloinhan esimerkiksi Neuvostoliiton karjalaisjärjestöt pystyttivät Summan hurmekentälle, jossa Tverin Karjalasta koottu divisioona läpäisi suomalaisten linjat hirmuisin tappioin, koskettavan muistolaatan.

Laatan viesti on seuraava:
1939-1940
TEILLE JUMALAN SUOMAN MAALLISEN ELONTIENNE LOPPUA SAAVUTTAMATTOMILLE JA ARMOTTOMIMMAN KENELLEKÄÄN TARPEETTOMIMMAN SODAN TAISTELUKENTÄLLÄ KAATUNEILLE - OMISTAMME SURUMME JA IKUISEN MUISTOMME

Lotus-kuljettaja Olavi Kuikka

Muistanpa, miten reilut 40 vuotta sitten Uukuniemellä Laamasen kaupassa oli myytävänä Uukuniemen Urheiluautoilijoiden T-paitoja ja ajattelin sellaisen ostaa, koska katsoin sen sopivan imagooni, mutta rouvani ilmoitti, että saan valita hänen ja paidan väliltä.

Paitamuiston innoittamana tutkin netistä Uukuniemen moottoriurheiluhistoriaa ja yllätyin, koska paljastui, että ilmeisesti ensimmäinen formuloissa legendaarista Lotusta ajanut suomalaiskuljettaja oli uukuniemeläistaustainen Olavi Kuikka.

Formulaharrastus ei ole yksilehmäisen harrastus, kuten meillä Savossa sanotaan ja Uukuniemen erään historiakirjan mukaan Kuikat eivät olleetkaan yksilehmäisiä, vaan ihan paikkakunnan johtavia karjatilallisia.

Autokilpailujen tuloslistoja tutkiessani havaitsin, etteivät muutkaan silloiset kilvanajajat olleet yksilehmäisiä, koska asiaa harrastivat sellaiset vakavaraiset henkilöt kuin nykyään maamme kolmanneksi rikkain Antti Aarnio-Wihuri, liikennöitsijä Onni Vilkas, Apu-lehden omistaja Olli Lyytinen, Hymy-lehden perustaja Urpo Lahtinen ja Turun Sanomien omistajasukuun kuulunut Taru Ketonen.

Kilvanajotulosluetteloita tutkiessani ymmärsin, miksi anoppivainaani päästeli 400 markan arvoisella Ford Fiestallaan vallan hirmuista haipakkaa, koska anoppini oli Formula-kuski Olavi Kuikan serkku, joten hänelläkin oli hurjasteluun kannustavia geenejä.

Kilvanajon lisäksi Olavi Kuikka näyttää harrastaneen myös mäkihyppyä, koska oli saanut lehdessä vallan erikoismaininnan, sillä hän oli osallistunut 10-vuotiaana alle 18-vuotiaille tarkoitettuun mäkikisaan. Tosin kyseessä ei ollut legendaarinen Lahden sementtimäki, vaan eräs K-50-mäki, josta hän ponnisti 40-metriset hypyt.

Olavi Kuikan Formula-ura sai surullisen lopun, koska Helsingin Sanomien urheilusivu kertoi elokuussa 1967, että hän oli saanut surmansa kilpailumatkalla auto-onnettomuudessa Tsekkoslovakiassa, kun häntä ja hänen kilpa-autoaan kuljettanut kuorma-auto oli syöksynyt rotkoon. Kuikka oli kuollessaan 26-vuotias. Helsingin Sanomien tilaajat voivat tutustua tapaukseen tästä https://nakoislehti.hs.fi/f39c717d-6697-401b-a44a-897d09816c8d/20?q=olavi%2Bkuikka,%2B1967&from=signin

Juhani Suutarinen

Uukuniemellä 1943 syntynyt ampumahiihtäjä Juhani Suutarinen voitti aikoinaan kolme maailmanmestaruutta, kaksi olympiahopeaa ja kaksi MM-hopeaa. Erikoista kuitenkin on, että vaikka hän voitti Minskissä vuonna 1974 kaksi maailmanmestaruutta, häntä ei valittu sinä vuonna maamme Vuoden urheilijaksi, vaan sen tittelin voitti 400 metrin juoksun Euroopan mestari Riitta Salin.

Tosin yli puolet äänestäjistä oli asettanut Suutarisen ykköseksi, mutta suuri osa oli jättänyt hänet listaltaan kokonaan pois. Tämän seurauksena äänestyksen sääntöjä muutettiin niin, että jos joku saa yli puolet ykkösäänistä, hänet valitaan Vuoden urheilijaksi kokonaispisteistä riippumatta. Urheilun historiaamme jäi siten tapauksen johdosta elämään termi Lex-Suutarinen.

 

Suutarisella on sana hallussaan. Kun Minskin maailmanmestaruuden jälkeen häntä haastateltiin radioon, niin Paavo Noposta hämmästytti maailmanmestarin vähäinen varsi ja kun haastattelija kysyi, miten pitkä mies onkaan, niin hän kertoi olevansa puolitoista metriä hattu päässä. Vastaus on vähättelyä, koska tilastojen mukaan mies on 164 cm.

 

Paljon pitempi ei muuten ollut samassa viestijoukkueessa Sapporon olympialaisissa hopeaa hankkinut Suonenjoen Vasaman Mauri Röppänenkään. Hän oli tehdä myöhemmin sikäli maamme urheiluhistoriaa, että hän oli Moskovan olympialaisissa vapaakivääriammunnassa neljäs, joten hänestä oli lähellä tulla ensimmäinen suomalaisurheilija, joka on sekä kesä- että talviolympialaisissa voittanut mitalin virallisissa lajeissa. 

 

Sekä Suutarinen että Röppänen olivat ampumapaikalla hyvin sähäkästi toimivia miehiä ja siitä huolimatta hyvin tarkkakätisiä. Olisiko niin, että vakaasti seisovat vantterat miehet ovat varsinkin pystyammunnassa parempia kuin huojahtelevat pitkät hujopit.

 

Vaikka Röppänen edusti urallaan Suonenjokea, niin miehen sukujuuret lienevät Salmissa. Karjalan poikia oli myös Sapporossa puolen millin päähän olympiakullasta jäänyt Yrjö Salpakari, joka on impilahtelaista sukua.

 

Ilta-Sanomien haastattelussa Suutarinen ei harmitellut toiseksi jäämistään Vuoden urheilija-valinnoissa, vaan totesi sattuvasti, että ”tuskin se velli olisi sen valkeammaksi muuttunut, vaikka olisin tuon äänestyksen voittanutkin”. Vääpeliksi rajavartija Suutarinen sentään ylennettiin kahden maailmanmestaruuden jälkeen. 

https://www.is.fi/muutlajit/art-2000001064685.html

Iisveden baari ja kultakellon salaisuus

Jalossa hiihtourheilussa sattuu ja tapahtuu yhtä ja toista. Verenvaihdoista on puhuttu jo kyllästymiseen asti, mutta Iltasanomat paljasti vuosia sitten, että verenvaihtojen lisäksi suomalaiset hallitsivat Lahden vuoden 1989 mömmönkisoja sen nerokkaan innovaation avulla, että he vaihtoivat yön pimeinä tunteina kisaladun vastasataneen lumen vanhaan lumeen ihan täysin vaivaa ja kustannuksia säästämättä. Se temppu sotki muunmaalaisten voitelusuunnitelmat. Temppu oli todellinen jäynä teekkarikielellä.

Jutunkertoja Aku Kiuru kertoo Yle Arkiston juttupätkässä myös sen, että ainakin kerran suomalaiset ovat veren- ja lumenvaihdon lisäksi turvautuneet MM-kisoissa sääntöjen kieltämään suksien vaihtoon hiihtokisan aikana. Se tapahtui vuoden 1937 Chamonixin MM-hiihdoissa, jolloin Pekka Niemi voitti kuninkuusmatkalla kultaa.

Silloin hiihtokeli vaihteli ladulla päivän ja varjon puoleisilla paikoilla suvi- ja pakkaskelin välillä ja voittaneelle Niemelle vaihdettiin suvikelin sukset sohjo-osuuden ajaksi. Alkuperäiset leimatut sukset otettiin takaisin jalkaan ennen maaliintuloa, ettei rike paljastunut.

Olen kuullut Kiurun kertoma vilppi olisi uusittu myös kerran myöhemmissä MM-kisoissa. Kummallakin kerralla suomalaiset ottivat kaksoisvoiton ja kummallakin kerralla hopealle jäi Klaes Karppinen. Kiurun tarinan mukaan ensimmäisellä kerralla Hiihtoliiton herrat antoivat vilpin vuoksi kullan menettäneelle Karppiselle lohdutuspalkinnoksi kultakellon, jotta tämä ei protestillaan olisi vaarantanut meikäläisten kaksoisvoittoa.

Se ilmeinen virhe Kiurun muisteluissa on, että hän kertoo jutelleensa Klaes Karppisen kanssa suksienvaihtohuijauksesta Iisveden baarissa kymmensien vuotta ennen videolla nähtävän haastattelun tekemistä. Mutta eipä tainnut Iisvedellä olla 1990-luvulla enää baaria, joten luulen keskustelun tapahtuneen Iisalmen baarissa. Karppinenhan oli iisalmelaisia, vaikka harjoittelikin 30-luvulla Iisvedellä Esa Rossin valmennusryhmässä. Siihen aikaan Iisvedellä taisi vielä olla baari, jota piti olympiavoittaja Kalle Jalkanen.

Kannattaa katsoa Yle Areenan videoista juttu Chamonix 1937 ja kultakellon salaisuus. Se on harvinaisen eloisasti kerrottu tapaus. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/09/28/sinivalkoista-suksea-vauhditettiin-dopingilla-jo-1940-luvulla

Aku Kiuru, suurhiihtäjä ja jutunkertoja

Laatokan Karjalan Sakkolassa syntyneestä suurhiihtäjä August Kiurusta pitäisi tehdä kirja tai mieluiten äänikirja. Mies oli nimittäin ilmiömäinen jutunkertoja, jollaisia ei enää ole, koska koulusivistys on pilannut hyvät tarinaniskijät. Joitain talkshow-persoonia maailmassa on, mutta he eivät yllä Kiurun Akun tasolle. Todistus hänen verbaalisesta neroudestaan löytyy Ylen arkistosta tästä linkistä, joka sisältää monta hyvää ja hyvin kerrottua juttua maamme hiihdon historiasta:

http://yle.fi/…/sinivalkoista-suksea-vauhditettiin…

Ihmettelen, etteivät Akun tarinat synnyttäneet aikoinaan suurempaa kohua. Itsekin mietiskelin monta kymmentä vuotta, että mitä todella tapahtui Tatran vuoden 1970 mömmönhiihtojen 50 kilometrin kisassa. August Kiuru sen meille Yle Arkiston pätkässä kertoo: Minuutin Susi-Kallen perässä lähtenyt Vedenin ajoi Kallen kiinni jo alkumatkasta ja peli näytti jo täysin menetetyltä, kun miehet hiihtivät peräkkäin 40 kilometrin virkistäytymisasemalle.

Siellä onneksi seisoi Kiurun Aku lääkelaukkuinen ja niinpä venäläinen jäi suomalaisesta valovuoden viimeisen kympin aikana. Ilahduttavaa tapauksessa on sekin, että suomalainen ymmärsi syöksyä oikeaan suuntaan virkistäytymisasemalta lähdettyään. Ainakin kerran sattui niin, että virkistystä saanut hiihtäjä lähtikin sauvomaan takaisin tulosuuntaansa.

Vuosikymmeniä olen myös pohtinut sitä, mitä tapahtui pari vuotta Tatran jälkeen Sapporon viidellä kympillä. Siellähän vahva ennakkosuosikki Susi-Kalle hyppäsi ladun varteen 40 kilometrin virkistäytymisasemalla, jossa Aku seisoi lääkelaukkuineen, mutta mitään hän ei tohtinut Kallelle tarjota, sillä tiedettiin, että testit olivat tulleet. Kiuru tosin toteaa tarinansa päätteeksi, että norjalaiset, jotka hallitsivat 50 kilometrin kilpailua, tiesivät, ettei mitään testejä tosiasiassa ollutkaan ja siunatuksi lopuksi mies sanoo ihan tilanteeseen sattuvasti pikkuisen sorahtavalla ärrällään, että "perkele". Tuollaiset täytesanat elävöittävät Akun kerrontaa.

Siunatuksi lopuksi totean sen, että monien urheilun seuraajien mielestä Kiurun Aku puhui järkeä, kun hän totesi dopingvalvonnasta seuraavaa: "Kyl miusta on ihan höpönpaskaa koko touhu. Mitä se kenellekään kuuluu, syökööt mitä tykkäävät saatana, kun kovaa kulkoovat vaan. Kun ei saaha kumminkaan sitä loppumaan!"

Stella Polaris

Eilen katsoin televisiosta operaatio Stella Polariksesta kertovan ohjelman ja petyin, koska Kuopiolaisesta Osmosta ohjelmassa ei kerrottu mitään.

Minulle on nimittäin tavallisesti luotettavista lähteistä kerrottu, että Kuopion satamassa henkilö- ja ilmeisesti myös bagaashiliikennettä harjoittava S/S Osmo on ollut sikäli huomattava vaikuttaja maamme historiassa, että se syksyllä 1944 oli keskeisessä roolissa Stella Polaris -operaatiossa, jossa Suomen tiedustelupalvelun palveluksessa olleita henkilöitä perheineen ja muutama kuorma-autolasti polttamatta jääneitä salaisia asiapapereita siirrettiin Ruotsiin.

Osmon kyydissä pakeni maasta Närpiön satamasta Ruotsiin 140 henkeä. Olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka Kuopio jo onkin maamme johtava laattakaupunki, niin kyllä Osmonkin olisi saatava kylkeensä pronssitaulu, jossa kerrotaan syksyn 1944 tapahtumista.

Ruotsiin siirretyistä asiapapereista ei ole julkisuuteen tietoa vuotanut ja virallisen totuuden mukaan ne on poltettu, mutta en usko, että ruotsalaisetkaan tiedustelupalvelun henkilöt olisivat olleet niin tyhmiä, että he olisivat jättäneet paperit mikrofilmaamatta. Niinpä jonkun itsensä pöhköksi lukeneen historian lisenssin tulisi vaatia mahdollista tulevaa väitöskirjaansa varten kyseiset filmit tutkittaviksi; kaipa ruotsissakin jonkinlainen julkisuuslaki on, joka antaa vaateelle juridisen perustan.

Itse uskon, että Stella Polariksen papereista selviäisi se asia, ketkä, missä, milloin ja miten Suomessa päätettiin välirauhan aikana siitä, että Saksan kelkkaan tässä lähdetään. Luultavasti operaatio Barbarossa oli sen verran haasteellinen projekti, että monta palaveria pidettiin ja monta muistiota kirjoitettiin sen tiimoilta.

Nyt olen ainoastaan Juha Seppälän epävirallisesta, joskin aika luotettavan tuntuisesta Suomen historiasta lukenut, miten maamme historian toiseksi tärkein ratkaisu tehtiin erään ravintolan rännin ääressä. Tapausten kulku on seuraavanlainen Seppälän kirjan mukaan itsensä Mannerheimin suulla kerrottuna, muutaman mielestäni epäolennaisen rivin poistan marsalkan kertomuksesta:

"Nykäisin Ryti hihasta ja sanoin, että mennääs vähän sivummalle ja ollaan vaikka kusevinamme. Waldeeni, Airo, Linkomies ja Tanneri, ketä siinä oli, jäi katsomaan. En malttanut olla vilkaisematta, suurehko tuppimulkku presidentillä näytti olevan.

Supistiin siinä, että nyt alkaa joukot olla valmiina hyökkäykseen, että ei muuta kuin tulta munille. Päätettiin jälkeenpäin sanoa, että Suomi joutui uuteen sotaan niin kuin ajopuu, ilman mitään syytään ja haluaan.

Riston usko saksalaiseen sotakoneeseen oli luja, se oli nähnyt näyn jossa häntä vietiin tulisilla vaunuilla taivaaseen ja vaunun kyljessä oli hakaristi. No, sittenhän on kaikki selvää, minä sanoin vaikka ajatuksissani lisäsin, että perkeleen pässi."

Stella Polaris-ohjelman näkee tästä: https://areena.yle.fi/1-1258331

Jukka Haavisto

Tämän aamun Helsingin Sanomissa on muusikko Jukka Haaviston muistokirjoitus. Hän oli tunnettua eteläpohjalaista kulttuuri-, urheilu- ja sotilassukua.

Jukka Haaviston isä Yrjö Haavisto on keskeisessä osassa Talvisota-elokuvassa, jossa häntä esittää lapualainen näyttelijä Vesa Mäkelä. Kauhavalaisten komppanian päällikkö luutnantti Yrjö Haavisto katkesi kahtia piiskatykin kranaatista, kun hän oli Terentilän taistelussa tulossa vihoviimeisenä täydennysmiehenä linjaan, kun miehet alkoivat olla loppumassa. Alun perin Haaviston komppaniassa oli 191 miestä ja sodan lopussa jäljellä oli 20.


Luutnantti Yrjö Haavisto oli urheilumiehiä. Hän voitti vuonna 1925 vapaapainin Suomen mestaruuden sarjassa alle 79 kiloa. Hänen pikkuveljensä Arvo Haavisto pisti paremmaksi ja voitti peräti olympiakultaa Amsterdamissa vuonna 1928 sarjassa alle 72 kiloa.


Myös kulttuurin saralla Haavistot ovat kunnostautuneet. Yrjön poika Jukka Haavisto, jonka muistokirjoitus oli aamun lehdessä, oli maineikas jazz-muusikko ja Jukan tytär Susanna Haavisto on kunnostautunut näyttelijänä ja laulajana. Yrjö Haaviston tytär Helana Haavisto oli naimisissa Jorma Panulan kanssa ja myös heidän tyttärensä Terhi ja Anu ovat näyttelijöitä.


Mielenkiintoisena sivuseikkana mainittakoon, että Jukka Haavisto kunnostautui nuorempana soittamalla musiikkia painikilpailussa. Musiikin avulla pyrittiin peittämään painiurheiluun jopa eläimellisenä osana kuuluvat ja ehkä monien mielestä vastenmieliset ja eräiden mielestä hilpeyttä herättävät ruumiin äänet. Tietooni ei ole tullut, että Pohjanmaan painiotteluissa olisi soitettu nimenomaan jazzia, vaan veikkaan tango-kappaleiden puolesta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Haavisto

Euroopan suurin asevarikko

Googlen alkometri, vai mikä ihme se nyt onkaan, joka tarkkailee ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, lähetti minulle mielenkiintoisen pitkän jutun Ukrainan ja Moldovan välissä Transnistriassa aivan Ukrainan rajalla sijaitsevasta Euroopan suurimmasta asevarikosta. 

 

Transnistria on julistautunut itsenäiseksi, vaikka kansainvälisen oikeuden mukaan se kuuluukin Moldovaan, on nyt syistä, joita voi vain arvailla, pyytänyt suojelua Venäjältä, jonne sillä ei ole kuitenkaan maayhteyttä, joten Venäjä voinee suojella halutessaan sitä vain ydinaseilla uhkailemalla. Nähtäväksi siis jää, mitä tapahtuu, jos Ukraina ja Moldova haluavat tuon asevarikon hallintaansa. Varikkoa vartioi vain pari tuhatta Venäjän värväämää sotilasta.

 

Mutta hirmuinen on tuo Transnistrian asevarikko ja hirmuinen olisi tuho, jos joku saisi päähänsä sen räjäyttää. Lainaan nyt suoraan Uuden Suomen juttua:

"Mikäli koko 20 000 tonnin ampumatarvikkeisto räjähtäisi kerralla, on arvioitu räjähdyksessä muodostuvan kraatterin, jonka säde olisi noin 1,5 kilometriä ja syvyys noin 75 metriä. Räjähdyksen kantama voisi kuitenkin olla 40-50 kilometriä, koska ympäröivä maasto on melko avointa. Räjähdyksen vaikutuksia on verrattu magnitudiltaan 7,0-7,5 tapahtuvan maanjäristyksen aiheuttamiin vaurioihin. Räjähdyksen vaikutusalueeksi Moldovan tasavallan koillisosassa ja Ukrainan länsiosassa on arvioitu 500-3 000 neliökilometriä."

 

Koko jutun voi lukea tästä linkistä: https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/aripesonen1/euroopan-suurin-asevarasto-vain-parin-kilometrin-paassa-ukrainan-rajasta-on-viimein-ratkaistava-transnistria-kysymyksessa/

Isänmaallinen mies

Kun pari iltaa sitten muistelin huomattavia suomalaisia karjalaisvaikuttajia, jotka ovat suomentaneet sukunimensä, jäi minulta mainitsematta Uhtualla syntyneen kulkukauppias Nikita Tilikovin poika Pekka Tiilikainen, joka opittiin Suomessa sittemmin tuntemaan radion sinivalkoisena äänenä ja maamme isänmaallisimpana miehenä.

Muistanpa esimerkiksi, miten Pekka kerran aloitti selostuksensa jostain urheilutapahtumasta, että: "Ylväänä liehuvat kansakuntien liput, mutta kaikkein ylväimpänä liehuu Suomen siniristivaate".

Suomen toiseksi isänmaallisimpana miehenä pidän hiihtovalmentaja Immo Kuutsaa, jonka persoona jopa innoitti Arto Halosta ohjaamaan elokuvan nimeltään Isänmaallinen mies. Tosin välillä kylmän sodan aikaan Kuutsan isänmaallisuus johti todellisessa elämässä kiusallisiinkin tilanteisiin.

Nimittäin Kuutsan elämänkerrassa kerrotaan, miten Suomen erinomaisesti menestyneen Sarajevon olympiajoukkueen majapaikassa, joka aikalaistodistajan mukaan muistutti jostain syystä enemmänkin teurastamoa, ei haluttu kaiken riemun keskellä laskea lippua puolitankoon Neuvostoliiton presidentti Juri Andropovin kuoleman johdosta, kuten silloin oli hyvänä tapana.

Salmilaisen karjalaisevakko Immo Kuutsan mielestä suruliputukseen ei ollut mitään aihetta, koska entisen KGB:n johtajan ja silloisen itänaapurin presidentti Andropovin olikin jo korkea aika lähteä. Juhlaliputukseen hiihtomaajoukkueella sen sijaan oli paljonkin aihetta, koska Sarajevon kisoissa Suomi muistaakseni hiihtolajeissa voitti mitalitilastossa koko muun maailman. Nykyään on vaikea kuvitella, että joku maa voisi hallita hiihtoa yhtä ylivoimaisesti.

Rehellisenä miehenä Kuutsa korostaa muistelmissaan, että kaikki saavutettiin ihan ilman dopingia ja on sitä mieltä, että silloin Suomella oli niin lahjakas hiihtomaajoukkue, että jos meikäläiset olisivat käyttäneet DDR:n ja Neuvostoliiton konsteja, muu maailma ei olisi saanut yhtään mitalia.

Tosin pieni tahra perirehellisen Kuutsan henkilöhistoriasta löytyy, koska koulunkäynti oli hänellä kaiken urheiluharrastuksen keskellä niin hankalaa, että välillä hän joutui kokeissa turvautumaan lunttaamiseen. Kerran lunttilappu jopa unohtui matematiikan kokeen vastauspaperin väliin, mutta rangaistusta asiasta ei tullut, koska lunttilapulla oli juuri ne matematiikankaavat, joita kokeissa ei kysytty.

Voi hyvinkin olla, että Isänmaallinen mies-elokuva jossakin määrin vääristelee Immo Kuutsan persoonaa, koska elokuvassa miehestä saa vähän vilkkusilmäisen karjalaisen kauppamiehen vaikutelman. Ainakin hyvän tarinan mukaan, kun kaksi karjalaista ns. laukkur-ssää törmäsi polulla ja toinen kysyi, että: "A mihin sie oot mänössä". Toinen vastasi, että: "A mie oon Arkangeliin mänössä". Kyselijä mietti hetken ja sanoi sitten: "A nyt sie kyllä valehtelet, sie määtkin Arkangeliin".

Tuo Immo Kuutsan tarina on ihan mielenkiintoinen kirja: https://www.suomalainen.com/products/immo-kuutsan-tarina

Säveltäjänero 80 vuotta

Melkein Suonenjoen poika säveltäjänero Leif Segerstam täyttää tänään 80 vuotta ja Helsingin Sanomatkin huomio asian koko sivun jutussaan, joka oikein onkin. Haastattelusta ilmenee, että pikkuisen huonoa hänelle nykyään kuuluu, koska vuosi sitten sairastettu korona vei liikuntakyvyn ja siitä lähtien hän on istunut pyörätuolissa ja katsellut telkkaria.

Mutta huumorintaju Segerstamilla on säilynyt, koska kysymykseen siitä mitä muuta puuhaat, hän vastaa: "Hengitän ja nukun ja syön ja pissaan ja kakkaan. Ja jos otan Viagraa, niin jotain muutakin".

Segerstam on nero muutenkin kuin säveltäjänä, sillä hän oppi lukemaan kolmivuotiaana, nuottien luvun viisivuotiaana ja säveltämään kuuden vanhana. Fiksu mies Segerstam on sikälikin, että on ymmärtänyt ottaa suonenjokelaisen Nenos-Eijan vaimokseen.

Se selittää, miksi näin tämän huomiota herättävän kookkaan miehen joskus nousevan Suonenjoen asemalta junaan. Vaikka pidän häntä Suonenjoen poekana, niin Kärkkäälän poekana en uskalla pitää, koska vaikka Nenosia on kylällä paljonkin ja vaikka oma isomummonikin oli samaa sukua, niin en tunne ketään Eija Nenosta Kärkkäälästä.


Sikäli Segerstam kyllä täyttäisi Kärkkäälän miehen vaatimukset, että hän painoi parhaassa miehuudessaan, eli ollessaan hevosmiesten kielellä parhaassa ajolihassa, 170 kilogrammaa ja se on sellainen tyypillinen kärkkääläisen miehen painolukema. Hänen elimistönsä kuitenkin kuihtui vuodessa 40 kilogrammaa, kun hän lopetti viinan juonnin. Siihen harva Kärkkäälän mies pystyy.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Leif_Segerstam

Immo Kuutsa

Katsoin eilen päättyneen TV Nelosen Lahti 2001-sarjan, joka kertoi maamme hiihdon katastrofaalisesta häpeästä ja minua vanhaa hiihtourheilun ystävää alkoi pistämään niin vihaksi, että kaivoin esille Immo Kuutsan muistelmat, jotka kertovat ajasta, jolloin Epoa ei vielä oltu keksittykään.

Jo Immon muistelmien alkusivuilta tajusin, että olen taas joskus aiemmin kirjoittanut ropakantaa, kun olen kertonut Immon olevan Uukuniemen naapuripitäjän Ruskealan poikia, mutta tosi asiassa hän kävi Ruskealassa vain syntymässä, sillä varhaislapsuutensa hän vietti Salmissa, josta hänen sukunsa on kotoisin.

Vähältä muuten piti, ettei maamme hiihdon päävalmentajana 70-80-luvulla toiminut Immo Kuutsan sijasta Immanuel Kuikkaniemi, sillä ortodoksipappi kieltäytyi ristimästä Immoa Immanueiksi, jota äiti ehdotti, koska Immanuel on hepreaa ja tarkoittaa "Jumala meidän kanssamme", jota nimeä pappi piti liian hienona.

Immon sukunimi oli alun perin Kuikkaniemi, mutta kun hänen äitinsä kuoli 24-vuotiaana Immon ollessa kaksivuotias, hänet annettiin kasvatiksi tätinsä Paula Kuutsan perheeseen ja myöhemmin adoption myötä sukunimi vaihtui Immollakin Kuutsaksi.

Immon äiti Maija oli venäläistä sukujuurta ja hänen sukunimenään oli aluksi Belov, joka suomennettiin myöhemmin Ahtoluodoksi. Immon isä oli Niilo Kuikkaniemi, mutta hänet tunnettiin myös nimellä Nikolai Shevotarov, vaikka hän ei ollut venäläistä sukujuurta.

Tuo karjalaisten taipumus sukunimien suomalaistamiseen on mielenkiintoinen asia, jossa olisi jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille väitöskirjan aihe. Muistelenpa, että esimerkiksi europarlamentaarikko Petri Sarvamaa on Saharoffeja, painijamestari Herman Kare kuten myös kuulantyöntäjä Seppo Simola Bogdanoffeja, nyrkkeilyn olympiavoittaja Sten Suvio Schuschineja ja suonenjokelainen Yrjö Salpakari, joka jäi ampumahiihdossa puolen millin päähän olympiakullasta, Smirnoveja.

Tässä lisää asiaa Kuutsan muistelmista: https://www.is.fi/formula1/art-2000001929111.html