Demokratia

Jännityksellä odotin Putinin puhetta suurilukuisen yleisön edessä, koska pitkään aikaan hän ei ole syistä, joita voi vain arvailla, poistunut bunkkeristaan. Mutta hän ei kuitenkaan horjahtanut Pyhän Yrjön salin ikkunasta, kuten epäilin tapahtuvan.

Ajatuksia herättävä oli Putinin puhe. Erityisesti korvaani särähti se, kun hän sanoi, että Lännellä ei ole mitään moraalista oikeutta lausua jotain demokratiasta.

Itse katson kuitenkin moraaliseksi oikeudekseni julkaista tämän talukon maailman demokratian tilasta. Taulukon mukaan Venäjä on maailman123. demokraattisin valtio heti Etiopian jälkeen, mutta kuitenkin ennen Nigeriä. https://fi.frwiki.wiki/wiki/Indice_de_d%C3%A9mocratie . Maailmassa näyttää olevan noin 165 valtiota.

Jamppa

 

Pari iltaa sitten kerroin, että haitaristi Viljo Vesterinen eli vain 54- vuotiaaksi, joka lienee viihdetaiteilijoiden keskimääräinen elinikä. Ihmisten viihdyttäminen on raskasta työtä, eivätkä alan ammattilaisten elämäntavat välttämättä ole terveyttä suosivia, sillä artistit eivät useinkaan jaksa pidättäytyä keikan jälkeen pelkästään jääveteen ja ituihin. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että alkoholistit elävät keskimäärin vain 48-vuotiaiksi.

Tässä tilastotietoa liian nuorena nukkuneista viihdetaiteilijoista:

Irwin Goodman 47 v

Junnu 52 v

Kirka 56 v

Olavi Virta 62 v

Tapsa 64 v

Juice 56 v

Taisto Tammi 34 v

Unto Mononen 37 v

Gösta Sundqvist 46 v

Sammy Babitzin 24 v

Cisse Häkkinen 39 v

Albert Järvinen 40 v

Kari Tapio 65 v

Heinäsirkka 61 v

Kikka 41 v

Olli Lindholm 54 v

Jamppa Tuominen 49 v

Reijo Lumisalmi 38 v (Suomussalmella syntynyt harrastajamuusikko ja kuorma-auton kuljettaja, jonka tunnetuimpia sävellyksiä ja sanoituksia ovat iskelmälaulaja Reijo Kallion hittikappaleet ”Yksinäinen” ja suosittu häävalssi ”Suvivalssi”.)

Jorma Lyytinen 28 v

Jussi Hakulinen 57 v

Enpä malta olla kertomatta, että nykyinen parturini on entinen muusikko, joka säesti esimerkiksi Jamppa Tuomista, joka oli kohtuuttoman hyvä laulaja maamme tanssilavoille, sillä hänen paikkansa olisi ollut maailman oopperalavoilla.

Sen lisäksi, että Jamppa oli monipuolisesti lahjakas muusikko, hän oli myös poikasena lahjakas jalkapalloilija ja myöhemmin kova OTP:n kannattaja. Ainakin hyvän tarinan mukaan Jamppa vietiin joskus huonossa kunnossa sairaalaan, syitä voin vain arvailla ja kun mies palasi teho-osastolla muutaman päivän jälkeen tähän reaalitodellisuuteen, ensimmäinen kysymys oli, että ”mites OTP”. Parturini ei kumonnut tarinan paikkansapitävyyttä, joten levitän tietoa tapahtuneesta tästä lähtien täytenä totena.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia, joka todistaa, että Jamppa Tuominen oli laulajana lähes Mauno Koiviston luokkaa, joka ainakin Timo Bergholmin kirjoittaman elämänkerran ”Kiihkeä Koivisto” mukaan suunnitteli oopperalaulajan uraa ennen kuin siirtyi politiikan puolelle. 

https://www.youtube.com/watch?v=DLjNLn-_LGQ

 

Andy

 Harmittaa, ettei nykyään enää järjestetä eilen mainitsemaani Suomi-Ruotsi-haitarinsoittomaaottelua. Uskoisin, että tapahtumaa seuraisi jokseenkin yhtä paljon katsojia kuin nykyistä yleisurheilumaaottelua.

 
Tosin nykyaikaan saattaisi sopia paremmin Suomi-Ruotsi-kitaransoittomaaottelu. Uskoisin maamme olevan siinä ottelussa niskanpäällä, jos vain Andy McCoy ja Jukka Tolonen selviäisivät kilpailun jälkeisestä dopingtestistä.

Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä, mutta yksi suurimmista on se, että olen kulkenut Pelkosenniemen keskustan halki, mutta en pysähtynyt ottamaan selfietä itsestäni ja Andy McCoyn näköispatsaasta, joka lienee seudun merkittävin matkailunähtävyys.

Luulenpa, että jos maailma pysyy pystyssä, niin ensi kesänä rasvaan pyöräni ketjut ja ajan Pelkosenniemelle paikkaamaan tekemäni virheen. Puolimatkasta voisin tosin käydä nappaamassa kuvan Pyhäsalmen keskustaa somistavasta hiihtävää Helena Takaloa esittävästä alastonpatsaasta, jonka uskon olevan ainakin Suomen, ellei peräti koko maailman, ainut alastonta hiihtäjää esittävän monumentin.

Pelkosenniemen suuren pojan Andy McCoyn näköispatsaaseen voi tutustua tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Andy_McCoy_(patsas)#/media/Tiedosto:Andymccoy_patsas.jpg

Vili

 

Eilen mainittu Viljo "Vili" Vesterinen oli kova poika soittamaan haitaria ja hän voitti 30-luvulla peräti neljästi haitarinsoiton Pohjoismaiden mestaruuden. 

 

Itse käytän periaatteellisista syistä hänen työkalustaan nimitystä haitari enkä hanuri, koska joskus erehdyin nykyajan nuorille kertomaan mainiosta vanhasta kotimaisesta elokuvasta nimeltään Isäntä soittaa hanuria ja jostain syystä elokuvan nimi nauratti nuoria kovasti. Vasta myöhemmin sain selville, että hanuri-sana tarkoittaa nuorille ihan muuta kuin soitinta.

 

Sen lisäksi, että haitarinsoitossa kilpailtiin Pohjoismaiden mestaruudesta, niin olen jostain lukenut, että haitarinsoitannassa järjestettiin myös Suomi-Ruotsi-maaotteluja. En ole perillä, miten maaotteluissa kävi, mutta veikkaan, että Suomi voitti yleensä niukasti Vili Vesterisen hurjan loppuvedon ansiosta, joka toi uskoakseni yleisön mieleen Voitto Hellstenin suoritukset maaottelujen 400 metrin viestinjuoksun ankkuriosuuksilla.

 

Vili Vesterinen poistui tuonilmaisiin nykyajan mittapuun mukaan kohtuuttoman nuorena eli 54-vuotiaana. Wikipediakin kertoo sen yleisesti kansan tietämän asian, ettei Vilikään ollut mikään vesipoika. Kansa tietää yleisesti myös sen, etteivät haitarinsoittajat yleensäkään ole vesipoikia, sillä esimerkiksi vaativan kappaleen Varisevat lehdet soittaminen onnistuu vain kovassa krapulassa.

Vaikka Vesterinenkin sävelsi eräitä kappaleita, niin tähän syystunnelmaan sopiva Varisevat lehdet kappale on Paul Norrbackin säveltämä ja esittämä.

https://www.youtube.com/watch?v=UZ8Su21oa0o

Vesteriset

 

Taas vaivaa korvamadoksi kutsuttu oireyhtymä minua samalla tapaa kuin Kalle Päätaloa vähän ennen kuin hänet toimitettiin Hatanpään mielitautiparantolaan. Tosin minua ei vaivaa Lasihelmi-kappale, kuten Kassun tapauksessa oli, vaan mielessäni soi taukoamatta Elämäni biisissä Tero Vesterisen voimakkaasti eläytyen esittämä La Bohème, joka esitys tunnekylläisyydessään on ihan Kari Kuuvan Vanhan belargonian luokkaa.

 

En ole ennen tiennyt olemassa olevan Tero Vesterinen -nimistä muusikkoa, vaikka muusikko Vesterinen on minulle muuten hyvinkin tuttu, sillä tunnen aika hyvin maamme sotahistoriaa ja tiedän, että Viljo Vesterinen oli suuri suomalainen sotasankari, joka pelasti Viipurin suurelta tuholta. Viljo Vesterinen tosin tunnetaan myös haitarinsoittajana ja uskon, että tästä lähtien hänet tunnetaan myös Tero Vesterisen vaarina ja minusta Tero kuulostaa perineen isoisänsä musikaalisuuden. 

 

Viipurin pelastamiseen Vili Vesterinen liittyy sikäli, että kun suomalaiset valtasivat kaupungin 29.8.1941, alkoi siellä tapahtua merkillisiä voimakkaita räjähdyksiä, joita epäiltiin aluksi jonkinlaisiksi aikapommeiksi. Sitten kuitenkin selvisi, että kyseessä olivat radiomiinat ja niiden häiritsemiseksi radiossa soitettiin Säkkijärven polkkaa kolmisen kuukautta, koska sen sointikuviot sopivat hyvin radiomiinojen häirintää. 

 

Kunnia Viipurin pelastamisesta annetaan pääsääntöisesti Vili Vesterisen levyttämälle Säkkijärven polkalle, mutta se kulttuurihistoriallisesti arvokas tieto yleensä jää kertomatta, että radiossa välillä soitettiin vaihtelun vuoksi miinojen häiritsemiseksi Saariston Sirkkaakin, joka on Jori Malmstenin kappale, joten Molli-Jorikin osallistui osaltaan Viipurin pelastamiseen. 

 

Jo ennen Viipurin pamauksia pamahti ihan lähellä nykyistä rajaa Antreassa Kuukaupin sillalla radiomiina, joka surmasi peräti neljä suomalaisupseeria. Tunnetuin räjähdyksen uhreista oli Helsingin Yliopiston hallinto-oikeuden professori reservin majuri Tapio Tarjanne, joka oli toiminut mm. Urho Kekkosen väitöstilaisuuden vastaväittelijänä. Muut kuolleet olivat insinöörikapteeni Eino Karttunen, poliisitarkastaja reservin luutnantti Toivo Kemppinen ja sotilasvirkamies Hugo Tolonen, joka siviilissä toimi tiemestarina.

 

Kuukaupin tuhoisa radiomiina oli kätketty sillan toiseen maapenkkaan ja niinpä suomalaiset suorittivat kaivauksia myös sillan toisen pään maapenkassa, vaikka sinne oli tutkimusten estämismielessä näyttävästi ulostettukin ja sieltä löytyi 600 kilon trotyylilataus, jonka radiokoneisto ei ollut toiminutkaan. Miinan purki silloinen pioneeriluutnantti Lauri Sutela, josta sittemmin tuli kenraali ja puolustusvoimain komentaja.

 

Asiantuntijat selvittivät, että radiomiinan toimintaa pystyi häiritsemään sopivilla musiikkiesityksillä ja sen jälkeen Säkkijärven polkkaa ja Saariston Sirkkaa soitettiin niin kauan, että uskottiin miinojen paristojen kuluneen loppuun. Viipurissa kuitenkin räjähti kaikesta huolimatta 17 latausta, mutta esimerkiksi vieläkin pystyssä oleva Viipurin vesitornin 27 miinaa jäi räjähtämättä. Yhteensä Viipurista löytyi trotyylipanoksia 4325 kiloa, joten pahaa jälkeä ne olisivat räjähtäessään tehneet kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa kaupungissa. 

 

Itse kävelin muutama vuosi sitten korjatulla, mutta nyt jo käytöstä poistetulla Kuukaupin sillalla ja ihastelin Vuokselle aukeavaa jokimaisemaa. Silta oli niin pelottavan huonossa kunnossa, että pelkään sen tulevaisuudessa vielä vaativan lisää kuolonuhreja neljän upseerin lisäksi, joten suosittelen, ettei Kuukaupin sillalla enää urheilla. 

 

Tero Vesterisen upean esityksen voi kuulla tästä. https://areena.yle.fi/1-63503330

Könönen, toiviolapsi

 

Syystä, jota voin vain arvailla, tyranni Putinin suomalaisugrilaisista sukujuurista ei ole viime aikoina ylpeilty maamme mediassa. Pian presidentiksi kohoamisen jälkeen Suomessa kerrottiin miehen olevan tverinkarjalaisia ja että vielä hänen mummonsa olisi pagissut karjalaa.

 

Tverinkarjalaisia laskettiin vuonna 1926 olleen noin 250.000 kpl, eli karjalaisia oli enemmän Tverin seudulla kuin Suomen Karjalassa. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa siitä, etteivät pohjoiskarjalalaiset tai uukuniemeläiset ole oikeita karjalaisia, vaan sudeettisavolaisia. Savon ja Karjalan raja kulkee jossain Parikkalassa, mutta tarkkaa rajaa en ole onnistunut piirtämään kartalle. Neljännes miljoonasta tverinkarjalaisesta puolet puhui jo 20-luvulla Venäjää.

 

Tverinkarjalaiset ovat meille suomalaisille sangen tuntemattomia eikä suurmiehiä tai -naisia ole juurikaan heidän keskuudestaan kohonnut maailmanmaineeseen, mutta Putin on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Putinhan oli vielä vähän aikaa sitten maailman mahtavin mies ja joku USA:n presidentti Trumpkin luokiteltiin yleisesti vain pelkäksi Putinin apupojaksi.

 

Toimittaja Arvo Tuomisen Karjala-kirjan mukaan Putinin isovanhempien kotikyläkin tiedetään Tveristä, joten nähtäväksi jää, onnistuuko joku tutkija selvittämään tarkemmin Venäjän presidentin taustat.

Tosin jotkut asiantuntijat äänestävät Putinin vepsäläisyyden puolesta, mutta itse äänestän sen puolesta, että hänen sukunsa on jostain Uukuniemen suunnalta, koska hänen kesämökkinsäkin on Uukuniemen rajalla Lahdenpohjassa ja koska hän ulkonäöltään muistuttaa hämmästyttävästi rouvani isotätiä, jonka kuva on seinällämme. 

 

Savon Sanomissa kerrottiin joskus Putinin olevan taustaltaan Savon Pulkkisia ja olen taipuvainen ajattelemaan samoin, koska presidentti Putin-Pulkkinen muistuttaa hämmästyttävästi ulkonäöltään TV:stä tuttua Pulkkista.

 

Itse en muuten tykkää yhtään Putinista, koska hän uhkaa maailmaa ydintuholla enkä myöskään TV-Pulkkisesta, koska eräässä ohjelmassa hän loukkasi törkeästi sukulaisiani. Hän nimittäin kertoi, että eräs Könönen, jonka kerrotaan olevan toiviolapsi, olisi tartuttanut häpeällisen taudin erääseen Auneen ennen linnaan lähtöään. 

 

Sukuuni kohdistuvan loukkauksen voi tarkastaa tästä ohjelmasta kohdasta 6 min. 20 sek. lähtien.

Yksinapaisuus

 Ei uskonut Jussi Halla-aho aamulla tv:ssä, että ydinsota on tulossa, koska epäili, että Venäjän komentoketjussa olisi kuitenkin edes joku tervejärkinen, joka estäisi asian. Itse kuitenkin uskon, että elämme nyt ihmiskunnan historian vaarallisinta aikaa, jonka rinnalla Kuuban kriisikin oli urheilukielellä vasta verryttelyä.

Nimittäin pelkään, että kohta joku Ukrainan 30 ydinreaktorista tuhotaan ja sen onnettomuuden rinnalla Tshernobylikin oli urheilukielellä vain verryttelyä, koska siinä tapauksessa vain viisi % ytimen radioaktiivisuudesta karkasi luontoon. Putin on puheissaan monta kertaa vihjaillut ydinonnettomuuden riskiin ja jos hän sen haluaa järjestää, niin siihen asiaan ei komentoketjuja tarvita.

Putinin puheisiin ei kannata liiemmälti uskoa, mutta varmuuden vuoksi Nato voisi kysyä häneltä, onko Venäjä tosiaankin sodassa lännen kanssa, kuten hän pari päivää sitten kertoi. Jos sellainen sota on Putinin mielestä käynnissä, niin ensi alkajaisiksi Länsi voisi hieman rajoittaa Venäjälle suuntautuvaa laivaliikennettä sekä Tanskan että Gibraltarin salmissa.

Samalla Putinille voisi kertoa, että vaikka hän kammoksuu maailman yksinapaisuutta, joka oikein onkin, niin kuitenkin tällä hetkellä Venäjän osuus ihmiskunnan bkt:stä on 1,6 %, kun taas kirotun Lännen osuus on yli 50 %. Pitkän päälle Venäjällä on haasteellinen tehtävä pärjätä asevarustelukilpailussa, jos siihen oikein tosissaan ryhdytään eikä vain urheilukielellä sanottuna vain verrytellä, kuten nyt vielä tapahtuu.

Lähitaisteluvälineet

 Putin se vain etenee päättäväisesti valitsemallaan erikoiseksi sotilasoperaatioksi nimeämällään tiellä, jota itse kuitenkin nimitän Putinin laajennetuksi itsemurhayritykseksi. Nyt sitten Venäjällä suoritetaan rajoitettua liikekannallepanoa, jollainen rajoitettu liikekannallepano oli myös Suomessa viime sotien aikaan, jolloin riviin kutsuttiin vain kuudennes kansasta, joka lienee kuitenkin maailman ennätys alallaan.

Aseita ja suojavälineitä ei kuulema kaikille riviin kutsutuille Venäjältä löydy eikä Pohjois-Koreakaan niitä suostu myymään, mutta nyt kannattaa muistaa se, että ainakin jossain suurta isänmaallista sotaa käsitelleessä -elokuvassa pyssy ja siihen viisi patruunaa riitti vain joka kolmannelle, mutta loput odottivat sitten rauhassa aseen saajan poistumista tuonilmaisiin. Venäjällä suhtaudutaan elämään ja kuolemaan toisin kuin meillä, koska elämä on siellä kärsimystä ja sen jälkeen ilo alkaa.

Itselläni on muuten hyviä kokemuksia venäläisaseista ja suojavälineistä. Nimittäin Sortavalan rautakaupasta ostin aseita puutarhatöihin ja venäläinen terästeollisuus on ainakin pystynyt kehittämään lujan valuteräksisen talikon ja kuokan, joita voi vallan mainiosti käyttää taisteluvälineinä, vaikka tuskin niillä Himarseille pärjää.

Ostin samalla kertaa myös jämäkän sinkkiämpärin, jota voi vallan mainiosti käyttää kypärän korvikkeena.

Lahjoja Lapin lapsille

Eikä vieläkään päästä pois Lapin taivaalta, jonne Kukkos-Jussin reipashenkinen poikakirja minut kannusti. Yle Areenassa on kuultavissa ohjelma Suomen hävittäjähankinnoista ja ohjelman ensimmäisessä osassa noin 17 minuutin jälkeen kuullaan mielenkiintoinen tarina eräästä kylmän sodan vakoilulennosta.

Itsekin muistan selvästi, miten vielä minun lapsuudessa kerättiin kouluissa vaateapua rajaseudun lapsille, kuten oikein olikin, mutta amerikkalaiset pistivät tässäkin asiassa koululaisia paremmaksi. Nimittäin koska Suomi ei voinut ottaa virallista Marshall-apua, niin Usa:n suurlähetystö järjesti vuosittain Lapin lapsille joululahjoja maan ilmavoimien koneella. Muistan, että Apu-lehtikin teki kauniin tarinan eräästä tällaisesta huoltolennosta ja niinpä itse suhtauduin tapahtuneeseen samalla tavalla, kuin Simpauttaja-romaanin Kuuno Taivainen, joka katsoi, että Simpauttaja on hyvä mies, kun köyhää auttoi.

Tosin edellä mainitussa radio-ohjelmassa kerrotaan, ettei kysymys ollut pelkästään Lapin lasten ilahduttamisesta, sillä joululahjoja vieneessä koneessa oli lahjojen lisäksi myöskin erinomaisen hyvä yli metrin objektiivilla varustettu vakoilukamera, jota käytettiin itärajaa pitkin lennettäessä, jonka sitten Suomen sotilasviranomaiset takavarikoivat tarkastuksen yhteydessä itselleen, kun konetta tankattiin Helsingissä.

Suomalaiset paheksuivat tapausta kovasti ja lähettivät tapauksen johdosta vallan nootin Usa:lle. Noottiin ei tullut virallista vastausta, mutta sen sijaan Suomen ilmavoimien esikuntaan saapui Amerikasta iso paketti, jossa oli kameran käyttöohjeet ja paljon peräti 200 millistä filmiä.

Tämä ohjelma kannattaa kuunnella: https://areena.yle.fi/podcastit/1-50471325

Anni

Jussi Kukkosen reipashenkisen poikien seikkailukirjan Pohjolan kummituslentäjän innoittamana olen tutkinut lappilaista ilmailuhistoriaa ja yllättäviä asioita on ilmennyt.

Kuvan tappovälineeksi harvinaisen veikeä MIG-17, oli pari vuotta sitten nähtävillä Keski-Suomen ilmailumuseon pihalla. Lentolaitteen väritys kaikkine söpöine ei-suojavärikoristeineen ei ole alkuperäisen sotilaallinen, vaan eräs peruskoulun ala-asteelainen Anni on sen suunnitellut ihan omasta päästään ja niinpä koko kone on nimetty Anniksi.

Suomen ilmavoimilla ei ole olut käytössään MIG-17-mallia, mutta kyllä sellainen on Lapinkin ilmatilassa lennellyt, vaikka asiasta ei aikoinaan julkisuudessa puhuttu. Ainakaan Helsingin Sanomien uutisarkistostakaan tapauksesta ei löydy tietoa. Suomen kansaa ei näköjään haluttu kylmän sodan aikaan hermostuttaa esimerkiksi tiedolla, että Suomen ilmatilassa Sallassa ottivat vuonna 1954 yhteen suurvaltojen vehkeet. Tapauksella oli monia silminnäkijöitä. Rajavartiosto vakuutti tiettävästi virallisesti, että eräiden lappilaisten kuulema konetykkien pauketta muistuttava ääni johtui ukkosesta.

Kaikki tietävä Wikipedia kuitenkin paljastaa, ettei pauke johtunut ukkosesta, vaan Sallan taivaalla käydystä ilmataistelusta ja paukuttelija oli saman merkkinen kuin kuvan veikeä Anni eli Mig-17 .Mainittakoon, että amerikkalaista kuusimoottorista pommikonetta oli ajamassa takaa myös Mig-15 koneita, mutta niiden nopeus ei riittänyt, mutta uudempien MIG-17 hävittäjien nopeus yllätti amerikkalaiset. Takaa ajettu pommikone lensi tiukan paikan tullen 900 km/t, mutta takaa-ajaja oli hieman nopeampi.

Wikipedia kertoo seuraavaa Mig-17:sta: "Konetyyppi ei ole koskaan lentänyt Suomen Ilmavoimissa. Kuitenkin kaksi MiG-17-hävittäjää ajoivat takaa 8.5. 1954 yhdysvaltalaista Harold Austinin ohjaamaa RB-47 Stratojet -lentokonetta Suomen Lapin ilmatilassa. Kolme RB-47-lentokonetta oli lentänyt tiedustelemaan ilmakuvauksella Norjanmeren kautta Murmanskin alueelle Kuolan niemimaalle ja Arkangelin satamia, puolustusvälinetehtaita ja muita sotilaallisia kohteita. Lentokoneita vastaan Neuvostoliitto lähetti MiG-15- ja MiG-17-hävittäjiä, joista viimeksi mainittuja RB - miehistöt eivät osanneet odottaa.

Sallassa Onkamojärven yläpuolella toinen kahdesta Suomen ilmatilaa loukaten takaisin lentäneen koneen miehistöstä huomasi olevansa MiG-17-hävittäjien takaa-ajamana. MiG-17:t tulittivat ja RB-47 sai vaurioita polttoainesäiliöönsä sekä radioonsa kyeten kuitenkin palaamaan tukikohtaan Englantiin. Paikalliset asukkaat onnistuvat seuraamaan ilmataistelua, joka pyrittiin salaamaan salaamalla sitä koskevat asiakirjat Suomen ulkoasiainministeriössä. Uusi Suomi oli jo kuitenkin tehnyt asiasta artikkelin, minkä vuoksi Suomen ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkö, Eero A. Wuori leimasi uutisen humpuukiksi. Lopuksi asia jouduttiin kuitenkin myöntämään. Eduskunnan ulkoasiaivaliokunnan jäsen Johannes Virolainen kuitenkin esitti salaamisyrityksen perusteluksi sen, että haluttiin välttää Suomen joutuminen osalliseksi suurvaltojen välisistä ristiriidoista."

Sitä Wikipedia ei kerro, että Sallan ilmataistelu saattoi hyvinkin olla innoittajana Stanley Kubrickin elokuvaan Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia.

Yli rautaesiripun

Sainpa eilen aika ärhäkkää palautetta ilmailuhistorian harrastajien ryhmässä, kun sielläkin kirjoitin, että suomalaiset olisivat ennen sotia lentäneet vakoilulentoja itärajan takana ja vielä saksalaisten piikkiin. Minulta kyseltiin tietolähdettä väitteelleni enkä sitä silloin heti muistanut.

Yön yli nukuttuani muistini palautui pätkittäin. Muistelenpa vuosia sitten lukeneeni ilmeisesti Skeptikko-lehdestä jutun, jossa kerrottiin Lapin ufo-havainnoista ja siinä kerrottiin, että kummallisia lentäviä laitteita nähtiin jo 30-luvulla Lapin taivaalla, mutta niistä ei pahemmin julkisuudessa puhuttu, sillä Suomen sotilasviranomaiset vähän hyssyttelivät näitä juttuja.

Vaiteliaisuus johtui siitä, että sen lisäksi, että neuvostoliittolaiset lentelivät Lapin taivaalla, niin myös suomalaiset lentelivät pohjoisessa itärajan takana kaukotiedusteluun soveltuneilla Bristol Blenheim-koneilla ja että myös saksalaisilla olisi ollut osuutta näissä asioissa.

Vakoilumaailmassa sattuu ja tapahtuu kummallisia asioita ja minusta erinomaisen kummallinen asia on se, että Esa Anttalan uskottavan tuntuisessa kirjassa Yli rautaesiripun kerrotaan sellainen sotilasilmailuun liittyvä asia, että suomalaiset kaukopartiomiehet olisivat Naton laskuun lennelleet tuntuvaa korvausta vastaan kuumailmapalloilla itärajan yli joskus 1950-luvulla tutkimaan Kuolan sotilastukikohtia. Silloin ei vielä ollut vakoilusatelliitteja käytössä.

Jos Renny Harlin sattuu tämän lukemaan, niin hän voisi huomioida, että kaukopartiomiesten kuumailmapallomatkoissa olisi ainesta menestyselokuvaksi vallan kansainväliseen levitykseen.

Pohjolan kummituslentäjä

 

Luinpa tuossa Jussi Kukkosen puhdashenkisen poikien seikkailukirjan Pohjolan kummituslentäjä. Kirja ilmestyi vuonna 1938, jolloin Lapin ilmatilassa lentelivät tunnistamattomiksi jääneet lentävät laitteet. Salamyhkäisyyden tuntua asian tiimoilla lisäsi myös se, ettei asiasta silloin juurikaan annettu virallisia tiedotteita.

 

Tietenkin iso osa koneista oli venäläisiä, mutta se ei varmaankaan ollut syy siihen, miksi asiasta vaiettiin. Luulisin, että osa tunnistamattomista lentävistä koneista oli myös suomalaisia, jotka tekivät vakoilulentoja Neuvostoliittoon. Sekään ei varmaan ollut lentojen pimittämisen perimmäinen syy.

 

Luulen, että suomalaiset tekivät vakoilulentonsa saksalaisten piikkiin, ja se oli syy salamyhkäisyyteen asian ympärillä. Eipä ole tainnut kukaan historiantutkija vielä selvittää asiaa perusteellisesti. Pohjolan kummituslentäjät olisikin hieno väitöskirjanaihe nykyajan kunnianhimoiselle sotahistorioitsijalle.

 

Kukkosen kirjassa syylliset kummituslentoihin selviävät helposti. He ovat suomalaisia kommunistiagentteja, jotka lentelevät itänaapurin asioissa. Mutta heidän käy huonosti sen jälkeen, kun kaksi kesälomalla Lapissa ollutta reipasta koulupoikaa heidät pidättää. Ja kaiken kruunaa lento kaapatulla koneella Lapin kairasta sivistyksen pariin.

 

Pojat olivat nimittäin saaneet lentämisen teoreettista opetusta Suojeluskunnan ilmailukerhossa ja pääsivät sitten soveltamaan taitojaan käytäntöön kaappaamallaan koneella. Ei kuulosta uskomattomalta, vaan kuulostaa hyvinkin ajankohtaiselta ja uskottavalta sen jälkeen, mitä joukko hurskaita etupäässä internetissä lentämistä opetelleet musulumaaninuorukaisia teki 11.9.2001.

Savolainen, Hämäläinen, Venäläinen

Erityisen ilahduttavaa eilisessä Kupsin Cup-mestaruusvoitossa oli se, että kuopiolaisten joukkueessa sai pelata myös yksi savolainen. Tosin hän pääsi kentälle vasta toisen puoliajan loppupuolella, kun eräs Afrikan poika kannettiin loukkaantumisen vuoksi kentältä.

Erityisen ilahduttavaa sisään vaihdetussa savolaisnuorukaisessa oli se, että hän oli sukunimeltään Savolainen. Syntyperäisiä kuopiolaisia hän ei kuitenkaan ole, vaan hän on Kiuruveden Palloseuran kasvatteja - saman seuran kasvattejahan on myös Kupsin viimeisimmän liigamestaruuden ratkaissut Ilmari Niskanen, joka sitten siirtyi mestaruusjuhlien jälkeen Keski-Euroopan rahakentille ja pelaa nykyään myös Suomen maajoukkueessa.

Ihmettelen sitä, ettei eilen kentälle päästetty ihan oikeaa Kupsin kasvattia Taneli Hämäläistä, joka on nuorisomaajoukkueen kantavia voimia. Ilmeisesti Kupsin valmennusjohto mielestäni turhan ennakkoluuloisesti katsoi, ettei Hämäläisen luontainen nopeus riitä mestaruusottelussa.

Tässä yhteydessä en malta olla huomauttamatta, että tämän vuosituhannen karismaattisin Kupsin pelaaja on eittämättä Venäläinen, Ilja Venäläinen. Hänen pelitaitojaan kävin alkukesästä ihastelemassa Suonenjoen jalkapallopyhätössä, kun Suonenjoen Pallo kohtasi viidennen divisioonan ratkaisevan tärkeässä ottelussa Puijon Pallon, jonka riveissä Venäläinen nyt ilmeisesti kuntoilumielessä pelaa.

Ottelu oli sikäli ratkaisevan tärkeä, koska ymmärtääkseni siinä ratkaistiin se, onko Supa maamme huonoin rekisteröity jalkapallojoukkue. Olin kaatosateessa pelatussa ottelussa ainut katsomossa istunut katsoja. Pelin lopputulos jäi minulle epäselväksi, koska poistuin ensimmäisen puoliajan jälkeen. Siihen mennessä Ilja Venäläinen oli osoittanut taitojensa olevan tallella ja tehnyt yhden näyttävän täysosuman.

Cup

 Kyllä ei ole jalkapalloa jännittävämpää urheilumuotoa. Kuten jo aunuslaisen laukkur.....n poika Pjotr Tiilikof, josta käytettiin Suomessa nimeä Pekka Tiilikainen, totesi, niin jalkapallo on pelien kuningas. Kerrankin oikeus voitti ja selvästi Interiä parempi Kups vei Suomen Cupin tuomarin suosiollisella, mutta kenttätapahtumiin nähden oikeutetulla avustuksella voittaessaan 1-0.

Sääntökirjan kirjaimen mukaan Inter olisi ollut lisäajalla oikeutettu rangaistuspotkuun kupsilaisen käsivirheen vuoksi, mutta tuomari antoi oikeuden tapahtua, sillä lakikirjan tuomarinohje sanoo, että se, mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei ole lakikaan.

Mielestäni jalkapallosääntöjä tulisi muuttaa niin, että tahaton käsivirhe aiheuttaa vain epäsuoran vapaapotkun. Se tulkinta vähentäisi tuomariston mielivaltaa, korruptiota ja jopa prostituutiota, joka liittyy nykyiseen huippujalkapalloiluun.

Mielestäni myös nykyiset pelaajille annetut varoitukset ja lievät ulosajon aiheuttavat sääntörikkomukset tulisi korvata jääkiekkoilusta tutuilla jäähyillä.

Paskamarja

 Rehevältä ja mielenkiintoiselta näyttää Uukuniemen laatokankarjalainen luonto Savon synkkien korpimetsien kasvatin silmään. Näin syksyllä Pyhäjärven rannalta löysin yleisinä kolme sellaista punamarjaista pensasta, joita ei Savossa ainakaan luonnonvaraisena esiinny, eli koiranheisipuun, terttuseljan ja kuusaman.

Terttuselja, joka on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta, lienee Uukuniemellä puutarhakarkulainen, eli siis tavallaan pahennusta herättävä vieraslaji, on minulle läheinen kasvi. Nimittäin muutama vuosi sitten olin uukuniemeläisten mukana sukuni syntysijoilla Koivistolla, niin siellä opin tunnistamaan tämän pensaan.

Kävimme tutustumassa arkkitehtoonisesti merkittävään Koiviston kirkkoon, mutta itselleni suurimman elämyksen tarjosi kirkon vieressä kasvava vankka petäjä ja varsinkin petäjän koloon juurtunut lehtikasvi. Seurueemme hengenmies, joka on kasvitieteisiin perehtynyt henkilö, osasi kertoa, että petäjään kiintynyt pensas on terttuselja, jonka tuotokset kansa tuntee nimellä paskanmarjat. Terttuseljaa voi siis perustellusti nimittää paskanmarjapensaaksi.

Vähemmän mairittelevan nimityksen pensas on saanut, koska vanhoissa pihapiireissä kasvia tavataan tyypillisesti ulkokäymälän tai tunkion läheisyydessä runsasravinteisessa kasvupaikassa. Mutta Koivistolla terttuselja viihtyi vallan mainiosta vähemmän ravinteisessa kasvupaikassa eli petäjän kolossa.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että vaikuttavimman luontokokemuksen Uukuniemellä koin muutama vuosi sitten, kun toukokuulla metsässä eksyin kukkivaan kirsikkapuistoon. Kirsikkapuiston historiaa selvittäessäni minulle kerrottiin, etteivät ne kirsikkapuut ole luonnonvaraisia, vaan erään mummon nyt jo hävinneen mökin peruja.

Minulle myös kerrottiin, että yksin asuneen mummon poika oli muuttanut Amerikkaan ja toimi siellä lentäjän vaativassa ammatissa. Mummo oli ihmetellyt kyläläisille sitä, että poika lähettelee hänelle vähän väliä joitain merkillisiä paperikuvia. Joku asiasta kiinnostunut valistunut kyläläinen oli tunnistanut kyseiset kuvapaperit dollarin seteleiksi. Ilmeisesti mummon kirjoitus ja lukutaito oli niin ja näin, mutta kirsikkapuita hän osasi kasvattaa sitäkin paremmin.

Kellukynttilät

 Jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle kansatieteen lisenssille olisi oivallinen väitöskirjan aihe uudet kansan syvien rivien keskuudessa pyyteettömästi ilman liike-elämän voiton maksimointitavoitetta syntyneet juhlamuodot. Liikemiesten keksintöähän ovat maassamme vaikkapa halloween ja isäinpäivä, mutta kansan syvät rivit ovat kehittäneet ei-kaupalliset venetsialaiset ja vainajien muistamisen kellukynttilöillä.

Kesän päätösjuhla venetsialaiset ovat minun mielestäni kevytmielisten länsisuomalaisten harrastus, kun taas syvähenkiset itäsuomalaiset näyttävät mielellään muistavan edesmenneitä lähimmäisiään, ja meidän pariskunnan tapauksessa myös koiraansa, kellukynttilöillä, jotka sytytetään vainajien muistoksi rantaveteen mieluiten tyynenä syysiltana.

Luulen, että kellukynttilät saattavat hyvinkin olla suomalainen keksintö, elleivät sitten japanilaiset ole ehtineet ensin. Itäsuomalaisten lailla myös veljeskansamme venäläiset ovat innokkaita haudoilla kävijöitä. Rajan takana on ihan tavallista, että hautojen äärillä näkee erityisiä muistelupenkkejä, joilla vielä elossa olevat voivat muistella tuonilmaisiin siirtyneitä läheisiään sekä syödä ja juoda heidän muistolleen. Tapana kuulema on sitten pois lähtiessä kaataa vodkapullon viimeiset tipat vainajan oletetun pään kohdalle. Kellukynttilöitä venäläiset eivät sen sijaan ole vielä ottaneet käyttöönsä.

Neuvostoliiton sankari

Kuten eilen kerroin, törmäsin Uukuniemellä eläkkeellä olevaan Petroskoin museon Kalevala-osaston johtajaan ja kysyin, onko hänellä tietoa ennen sotia jossain kaupungin keskeisellä paikalla sijainneen Stalin-monumentin kohtalosta. Olen samaa asiaa kysynyt moneltakin tapaamaltani petroskoilaiselta, mutta kenelläkään ei ole ollut tietoa monumentin nykyisestä tilanteesta. Tietoa asiasta ei ollut museoalan ammattilaisellakaan.

Kun muutama vuosi sitten kunnioitin läsnäolollani Petroskoita, nuori ja viehättävä opas, sukupuoli jääkööt mainitsematta, kertoi, miten jatkosodan alussa kaupungin isänmaalliset kansanvoimat piilottivat keskustassa jököttävän Leninin patsaan eikä sitä jätetty miehittäjän häväistäväksi. Tällä hetkellä suomalainen ja venäläinen historiantutkimus eivät siis tunnu elävän samassa todellisuudessa.

Nimittäin jokainen suomalainen, joka yleensä jotain tietää, tietää, että Petroskoin Leninin patsas jäi suomalaisten käsiin ja vaikka suomalaiset Karjalassa paljon pahaa tekivätkin, niin Leninin ja Kirovin patsaita kohdeltiin taiteellisista syistä arvostavasti ja ne purettiin ja siirrettiin varastoon. Äänisen punagraniitista veistetty Lenin patsas oli niin taitavasti veistetty, että jopa kengännauhat olivat selvästi näkyvillä. Leninin patsaan paikalle asetettiin vanha kenttätykki.


Sen sijaan historiaa tutkiessani olen törmännyt tietoon, ettei vallattua Stalinin monumenttia kohdeltu kunnioittavasti, vaan se otettiin hyötykäyttöön ja sitä käytettiin jonkin montun, varmaankin pommikuopan, täytteenä. Voi olla, että patsas on montun täytteenä edelleenkin ja odottaa poliittisten suhdanteiden muuttumista naapurissa.

SA-kuva-arkistosta löytyy kuva, jonka kuvatekstissä lukee, että "Kuvaajalle tunnistamaton patsas Petroskoin keskustassa." Epäilen, että teksti on ns. railakasta sotilashuumoria.

Itse, joka en ole suomalaiselta yhteiskunnalta muuta kunnianosoitusta saanut kuin 50 metrin uintimerkin vuonna 1967, olen ajatellut, että mikäli poliittiset suhdanteet muuttuvat sellaisiksi kuin pelkään ja naapurissa palataan takaisin stalinismiin, kaivan esille tuon ihmiskunnan historian kolmen pahimman massamurhaajan joukkoon lukeutuvan tyrannin monumentin. Luulen, että sen jälkeen minulle myönnetään Neuvostoliiton sankarin arvo ja asema.

Eroottissävyinen

 

Vaan ihmeellinen ja ainutlaatuinen on Uukuniemen laatokankarjalainen luonto. Vuosikymmeniä olen vaellellut Savon korvissa, mutta tuollaiseen kuvassa olevaan merkilliseen sieneen en ole ennen törmännyt, jollainen pisti silmääni Uukuniementien penkalla. 

 

Rohkenin tiedustella vastaani sauvakävelleeltä eläkkeellä olevalta Petroskoin museon Kalevalaosaston johtajalta, mahtaneeko hän viisaana ja sivistyneenä ihmisenä tietää, mikä on sienen nimi. Hän tutki kuvaani pitkään mietteliään näköisenä ja totesi sitten, ettei hänkään ole moista ennen nähnyt, mutta korosti samalla, että hänestä sieni on jotenkin eroottissävyinen.

 

Minusta sieni ei ole eroottissävyinen, vaan enemmänkin se edustaa selvää pornografiaa. Koska vain pieni osa maapallon lajeista on tunnistettu, niin voi olla, ettei kukaan ole vielä keksinyt kuvan sienelle nimeä. Niinpä itse keksin sille mielestäni kuvaavan nimen, mutta koska lapset ja jopa naiset voivat tätä lukea, niin en viitsi nimeä tähän kirjoittaa.

Raja railona

 

Minulle on kerrottu Uukuniemellä, että lähin naapuri itärajan takana on eläkkeellä oleva upseeri, joka on sitä mieltä, että vallattu Karjala olisi palautettava takaisin Suomelle. Mielipide saattaa tietysti olla vieraskoreutta.

 

Pari päivää Uukuniemen Kalasatamassa kansain kohtaloita huokaillessani muistelin taas nuorena nukkuneen heinolalaisen skitsofreenisen, tuberkuloottisen ja harhaviettisen runoilijan Uuno Kailaan Rajalla-runoa ja tajusin, että säe, jossa sanotaan, että

"Kaukaa, aroilta kohoaa

Iivana Julman haamu.

Turman henki, se ennustaa:

verta on näkevä aamu"

on sattuvasti sanottu, koska Iivana Julman väkivallan perinnöstä Venäjällä ei ole vieläkään päästy eroon.

 

Putin on antanut ymmärtää olevansa Pietari Suuren työn jatkaja, mutta sitä hän ei ole, sillä Pietari Suuri halusi tehdä maastaan eurooppalaisen, mutta nykyinen tsaari näyttää päinvastoin haluavan eristää maansa Länsimaista. Putinia voi hyvinkin pitää Iivana Julman perinteen jatkajana.

Minusta runoilija Kailas ei ollut mikään sotahullu suursuomihörhö, kuten monet uskovat, vaan herkkä taiteilija, joka vaistosi ihan oikein ajan hengen 30-luvun alussa ja osasi aivan oikein ennustaa, että verta on näkevä aamu, kuten sitten tapahtuikin. 

 

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa lausuntaa, eli entisen SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon serkkupoika Veikko Sinisalo esittää Uuno Kailaan runon Rajalla sillä kalliimmalla tavalla eli väristyksin:

 

https://www.youtube.com/watch?v=IgEyaVZ3bqk

Neuvostovastainen kasvi

 Syistä, joita voi vain arvailla, on selvä neuvostovastaisuus nostanut päätään Uukuniemellä, sillä pitäjästä löytyvät maamme komeimmat auringonkukkaviljelmät, jonka asian jokainen, joka yleensä jotain ymmärtää, ymmärtää kuvastavan neuvostovastaista mieltä, sillä auringonkukka on nykyään neuvostovastainen kasvi. Tämäkin näyttävä auringonkukkaviljelmä näkyy selvästi Venäjän vartiotorniin, joka lienee tosin vailla miehitystä, koska kaikki kynnelle vähänkin kykenevät rajavartijat ovat Ukrainassa. Minusta kysymys on ns. neulanpistopolitiikasta, josta jo Kekkonen varoitteli aikoinaan.

Punamarjat

 

Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys, vain hongat huokaillessaan suojaavat koiranheisipuita, jotka kasvavat villeinä ja vapaina täällä Uukuniemellä Laatokan Karjalassa ja joiden marjatertut ovat kauniita, vaikkakaan niitä ei voi hyödyntää kansakunnan ruokahuollossa.

Vartiotorni

 Taas olen kirjoittanut ropakantaa. Eilen asioita paremmin tunteva kommentaattori oikaisi minua ja kertoi, että tuossa vaatimattomassa syksyisessä kännykkäkuvassa pikkuisena pilkkuna häämöttävä vartiotorni onkin suomalainen eikä venäläinen, kuten erheellisesti annoin ymmärtää. Torni seisookin Suitsansaarella eikä siitä viisimetrisen salmen erottamalla Venäjälle kuuluvalla Marttinansaarella.

Olen nelisenkymmentä vuotta käynyt Uukuniemen Kalasatamassa tiedustelemassa Venäjän tilannetta sekä huokailemassa kansain kohtaloita ja minusta on ollut jännä ajatella tornissa kiikaroivan veli venäläisen ja olen sen vuoksi käyttäytynyt asiaan sopivalla arvokkuudella.

Muistanpa, kuinka vuosikymmeniä sitten olin Kalasatamassa lain nimenomaisia kieltoja ja käskyjä, joista myös paikalla ollut kieltotaulu kertoi tulikirjaimin, uhmaten kiikaroimassa rajan taakse kamera kaulassa, kun paikalle ihan huomaamattani autoili joukko herrasmiehiä, jotka olivat kiinnostuneita siitä, mitä oikein näin.

Kerroin, että sillä kertaa ennen kaikkea minua kiinnostaa kiikarissa näkyvä tutkatorni, koska minulle oli kerrottu, että Uukuniemellä peltikatot ulvahtelevat sen pyörimisen tahdissa. Sitä en kertonut, että epäilin tutkan olevan syynä siihen, että uukuniemeläiset ovat herkkiä sairastumaan syöpään. Herraseurue ei yrittänyt estää tiedustelutoimintaani.

Vasta myöhemmin minulle kerrottiin, että ihan Kalasataman lähellä Suitsansaaren rannalla on poliisien lomapaikka, jota myös suojelupoliisit käyttävät innokkaasti. Uskonpa minua puhutelleen herraseurueen olleen Supon miehiä, mutta koska he olivat vapaalla eivät he ottaneet minua kiinni.

Muuten olen sitä mieltä, että Rajavartiolaitoksen tulisi myydä pääsylippuja Suitsan vartiotorniin; olisin valmis maksamaan asiasta aika monta euroa. Olisi mielenkiintoista selvittää näkyykö tornista edes kangastuksina Valamon kullatut tornit. Uukuniemeltä on muuten todistettavasti vain tunnin matka Valamon luostariin autolla ja kantosiipialuksella.

Kekkonen, Kukkonen, Kokkonen ja Kakkonen

Tarinan mukaan Kajaanin urheilukentällä, jossa oli vain neljä juoksurataa, juostiin joskus 1920-luvulla 100 metrin loppukilpailu, jossa lähtöviivalle asettuivat Kekkonen, Kukkonen, Kokkonen ja alkuerien paras kakkonen.

Mutta vaikka kirjailija Jussi Kukkonen olikin urheilumiehiä ja Kekkosen kavereita, hän ei ollut tuo Kukkonen, Tosin sikäli tuo pikajuoksija Kukkonen liittyy Suonenjokeen, että lukioluokkatoverini, joka ei ollut Kukkosia, kertoi tuon pikajuoksija Kukkosen olleen vaarinsa. Suonenjoen urheilukentällä järjestettiin 20-luvulla kovatasoisia yleisurheilukilpailuja, joissa tehtiin yksi Suomen ennätyskin, jonka teki Armas Valste korkeushypyssä. 

Valste oli melkoinen kumiukko, koska hän oli vain 178 cm pitkä ja painoi 80 kiloa, niin kuulaa hän työnsi silti 15.66, hyppäsi korkeutta190, pituutta 710 ja juoksi 100 metriä 11,3. Dopingilla tuloksia ei tuollaisia tuloksia voi selittää, mutta kannattaa Valste, kuten myös hänen vaimonsa, olivat innokkaita Pilliklubi-5:n polttajia.

Valsten vaimo oli muuten Suonenjoen Mustolanmäen Taavitsaisia, jolla kylällä on muuten asunut myös ensimmäinen tunnettu Urho Kekkosen esi-isä. Presidentti Kekkosen kova tukimies Jussi Kukkonen oli kotoisin naapurikylästä Rieponlahdesta.

Ainakin tarinan mukaan myös Jussi Kukkonen oli pikajuoksumiehiä, mutta tuloksista en tiedä. Kerrotaan, että Jussin poika Otso Kukkonen, joka jatkoi isänsä äkillisen kuoleman jälkeen Kainuun Sanomien päätoimittajana, olisi juossut satasen 11 sekunnin pintaan. Urkin ennätyshän oli tasan 11.

Suurimman urheilumeriittinsä Otso Kukkonen saavutti kuitenkin hiihtäjänä. Kun Kekkonen vuonna 1956 valittiin presidentiksi, hän lähti ensitöikseen Kainuuseen hiihtämään ja mukaansa hän huoli vain erään ilmeisesti edessä latua aukaisseen rajavartijan ja peräksi hiihtäjäksi pääsi Otso Kukkonen.

Gorillan käsivarsi

Pitkä ja paksu kuin gorillan käsivarsi on luettelo Jussi Kukkosen kirjallisesta tuotannosta.  Minusta nykyisen Ukrainan tilanteen huomioon ottaen ajankohtaisin Kukkosen kirjoista on vuonna 1955 ilmestynyt Atomimiilun salaisuus, joka ilmestymishetkellään oli edellä aikaansa.

Tämä puhdashenkinen poikien tieteiskirja kertoo ydinvoiman konstikkuudesta, ja tätä smaa asiaa olen tänään niin herkeämättömästi seurannut, kun Euroopan suurimman ydinvoimalaitoksen alueella taistellaan. Täytyy sanoa, että oli ns. Luojan lykky, että Tshernobil räjähti jo 36 vuotta sitten, sillä jos se nyt tuhottaisiin sotatoimissa, seuraamukset olisivat jokseenkin sellaiset, mitä Johanneksen Ilmestyskirjassa kerrotaan.

Kukkosen Jussin 50-luvun kirjassa uskotaan atomimiilun voivan tömähtää atomipommin lailla, mutta näinhän ei kuulema voi käydä. Toisaalta Tshernobilinkaan ei pitänyt voida räjähtää tavallisen pommin lailla, mutta niin vain kävi, kun oikein miehissä vasiten koetettiin, että eikö sitä saisi jotenkin posahtamaan.

 

Ja Japanissakin sitten suojarakennus räjähti hajalle, vaikka sellaista ei pitäisi voida tapahtua. Ja jos voikin, niin ainakaan Suomessa niin ei voi käydä. Toisaalta odotan, että koska ensimmäinen öljytankkeri törmää Loviisan voimalaan. Taikka terroristit törmäyttää siihen matkustajakoneen.

 

Jussi Kukkosen atomimiilu sijoittuu Pohjois-Suomen erämaahan tavattoman rikkaan uraanikaivoksen viereen. Mahtoikohan Riepon miehellä olla jonkinlainen visio Talvivaaran kaivoksesta, koska lopuksi kirjasta paljastuu, että rikas uraanimalmi sisältää myös muita kansantalouden vaatimia tarveaineita, mm. rautaa. Niinpä teos povaa Pohjois-Suomelle hyviä talousnäkymiä. Sen verran ennustus meni vikaan, että kaivosten synnyttämä talouskasvu näyttää viimeisimpien tietojen mukaan tekevän ennen kaikkea Pohjois-Karjalasta maamme talousveturin.

 

Tässä alla luettelo Jussi Kukkosen tuotannosta:

 

• Maahengen uskossa, yksinäytöksinen näytelmä. Kainuun sanomain kirjapaino, Kajaani 1919 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Maaemon parmailla, runoja. Kokoelma vuosien varrelta. Sanan Valta, Kuopio 1926 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Surman saartamana, seikkailukertomus. Minerva 1928 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Henkipatot, kertomus Värmlannin suomalaismetsistä. (Poikien seikkailukirjasto 15.) Otava 1929 (nimimerkillä J. K. Kulomaa) - 2. painos julkaisussa Poikien seikkailukirjaston parhaita, osassa Rautahelainen lipas, Otava 1977.
• Kainuun sissit, seikkailukertomus. (Poikien seikkailukirjasto 18.) Otava 1929 (nimimerkillä J. K. Kulomaa) - 2. painos 1960 (Poikien seikkailukirjasto.35.), 3. painos. 1984 (Poikien seikkailukirjaston parhaita.)
• Aallot löivät heidän ylitsensä, romaani. Karisto 1930 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Pennsylvanian valloittajat, historiallinen seikkailuromaani. (Nyyrikin romaaniosasto 60.) W. Marjamaan kirjakauppa, Oulu 1931 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Linnanpäällikön tytär, historiallinen romaani. Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1933 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Niilo Matinpojan lippumiehet, historiallinen seikkailuromaani. Gummeruksen nuorten kirjasto 55.). Gummerus 1933 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Esteiden yli, romaani. Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1934 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Heimonsa valio, kertomus historiantakaisilta ajoilta. (Poikien seikkailukirjasto 45.) Otava 1934 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Nuori heimopäällikkö, seikkailukertomus heimosotien ajoilta. (Poikien seikkailukirjasto 57.) Otava 1935 (nimimerkillä J. K. Kulomaa) - 2. painos 1959 (Poikien seikkailukirjasto. 27), 3. painos 1984 (Poikien seikkailukirjaston parhaita.)
• Sissipäällikön unelma, historiallinen romaani. (Kymmenen markan romaaneja 60.) WSOY 1935 (nimimerkillä J. Kukkonen)
• Kamtshatkan kaunotar, seikkailuromaani. (Kymmenen markan romaaneja 93.) WSOY 1936
• Valkoinen valtijatar. (Seikkailukirjasto 3.) Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1937 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Pohjolan kummituslentäjä. (Seikkailukirjasto 5.) Satakunnan kirjateollisuus, Pori 1938
• Arojen kasvatti, seikkailuromaani. (Kymmenen markan romaaneja 179.) WSOY 1940 - 2. painos 1941
• Ryssän kintereillä, seikkailuromaani Vienan vapauttajista. Karisto 1941 - 3. painos 1994
• Kainuu palaa, historiallinen romaani. (15 mk:n sarja 8.) Gummerus 1942 - 2. painos 1942 (G-sarja 8.)
• Ryssän selustassa, seikkailuromaani Itä-Karjalasta. Karisto 1942 - 3. painos 1994.
• Suomussalmen suksisissit, romaani rajakorven sotatanterilta. Karisto 1942
• Hänen aseveljensä vaimo, romaani. Karisto 1943
• Kokemäenmaan kaunotar, historiallinen seikkailuromaani. (Kariston 20 mk:n romaaneja 7.) Karisto 1943
• Kestävät kahleet, romaani. Karisto 1944 - 2. painos 1945
• Rappasodan sankarit, historiallinen nuorisoromaani. Kirjapaja, Helsinki 1944
• Ensimmäisenä maaliin, urheiluromaani. Karisto 1945
• Kirkastuvalle tielle, romaani. Karisto 1945
• Tumma prinsessa, seikkailuromaani Afrikasta. (Kariston 20 mk:n romaaneja 16.) Karisto 1945
• Vihreä solmio, jännitysromaani. (G-sarja 24. ja 20mk:n sarja 24.) Gummerus 1945
• Eräkorven tyttö, nuorisoromaani. Valistus 1946
• Korven ruhtinatar, historiallinen romaani. H. W. Marjamaa, Oulu 1946
• Kylä herää, talonpoikaisromaani. Pellervo-seura 1945
• Metsän poika, historiallinen nuorisoromaani. (Pellervon nuorisonkirjoja n:o 2.) Pellervo-seura 1946
• Opettajattaren tarina, romaani salokylästä. Karisto 1946
• Vangittu karoliini, historiallinen romaani. Suomen Kirja, Helsinki 1946
• Joulutähtien alla. (LP-sarja 22.) Lehtipalvelu, Helsinki 1947 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Kahlehditut sydämet. (LP-sarja 5.a.) Lehtipalvelu, Helsinki 1947 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Kultaa läjittäin. (LP-sarja 23.) Lehtipalvelu, Helsinki 1947 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Kylpyrannan kaunotar. (LP-sarja 12.) Lehtipalvelu, Oulu 1947 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Ratavartijan kaunis Inkeri, romaani. Karisto 1947 - elokuvana 1950 käsikirjoitus Filmikynä, ohjaus Hannu Leminen tuotanto Fennada-Filmi Oy
• Synnitön rakkaus. (LP-sarja 6a.) Lehtipalvelu, Helsinki 1947 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Birman yö. (LP-sarja 37.) Lehtipalvelu, Oulu 1948 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Gangsterien käsissä, seikkailukertomus Kalliovuorilta. (LP-sarja 29.) Lehtipalvelu, Helsinki 1948 (nimimerkillä J. K. Kulomaa)
• Kaunis kutojatar. (LP- sarja 46.) Lehtipalvelu, Helsinki 1948 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Keväthankien hohtaessa. (LP-sarja 30.) Lehtipalvelu, Helsinki 1948 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Kun sumuverhot väistyvät, romaani. Karisto 1948
• Pohjolan sissipojat, nuortenkirja. Karisto 1948
• Täysikuun taika. (LP-sarja 40.) Lehtipalvelu, Helsinki 1948 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Hiiltävä liekki, romaani. Karisto 1949
• Rakkaus-uhri. ( LP-sarja 62. ). Lehtipalvelu, Helsinki 1949 (nimimerkillä Joel Linnala)
• Nuori Unto, nuorisoromaani. Valistus 1949
• Tyttö palasi maailmalta, romaani. Karisto 1950
• Rastinrannan reippaat pojat, nuortenkirja. Karisto 1951
• Seikkailujen kautta ihmemaahan. (Seikkailukirjasto 5.) Karisto 1951
• Tyttö Rapakon takana, lyhytromaani. Marjamaa, Oulu 1951
• Ei sinun pidä..., romaani. Marjamaa, Oulu 1952
• Erämaan seikkailijat, nuortenkirja. Karisto 1952
• Uudelle tielle, romaani. Karisto 1953
• Mangrovemetsän salaisuus, seikkailukertomus. Karisto 1954
• Atomimiilun salaisuus, nuortenkirja. Karisto 1955
• Tuomiovuoren juuressa, historiallinen romaani. Pohjola ja kumpp, Jyväskylä 1955

Ennätyskirjailija

 

Hirmuisen tuottelias oli eilen mainittu Suonenjoen Rieponlahdessa syntynyt Kainuun Sanomien päätoimittaja ja kirjailija Jussi Kukkonen. Päätoimittamisen ohessa hän julkaisi laskujeni mukaan 67 kirjaa eli niitä syntyi yleensä monta kappaletta vuodessa. Vuonna 1948 hän tyydytti kirjoittamisviettiään julkaisemalla peräti viisi teosta, joista tosin yksikään ei ole jäänyt maailmankirjallisuuden historiaan.

 

Ihmeekseni huomasin, ettei Suonenjoen kirjaston kotiseutukokoelmassa ole kuin pieni osa Kukkosen tuotannosta; itsellänikin taitaa miehen kirjoja olevan enemmän. Tarkistin netistä, että divareista löytyy ihan kohtuuhintaisia Jussin teoksia ja taidanpa yrittää kerätä koko hänen tuotantonsa ja lahjoittaa sen Suonenjoen kirjastolle, koska meille ei tosiaankaan enää mahdu yhtään opusta.

Kuuluisin Kukkosen kirjoista on Ratavartijan kaunis Inkeri, jonka nimikin jo kertoo teoksesta paljon. Kuitenkin sen pohjalta tehtiin menestyselokuva, joka minusta on kylläkin ihan Junttilan tuvan seinäkoriste.

 

Ihmettelen, ettei kukaan itsensä pohköksi lukenut lisenssi ole vielä tehnyt Jussi Kukkosesta väitöskirjaa, vaikka hän oli suuri vaikuttaja Suomen historiassa. Epäilen, että hän keksi tehdä Urho Kekkosesta savutorpan pojan, vaikka itse asiassa Urkki oli metsäyhtiön pikkukympin poika, jonka kotikartanossa oli jopa palvelijoita, mutta kyllähän kartanostakin sai tehtyä savutorpan, kun retusoi valokuvasta savupiipun pois. Harmi, ettei samalla huomattu poistaa kuvasta piipulle johtavia tikapuita.

 

Tavallaan yliahkeran Kukkosen elämäntyö jäi kesken ja monia kymmeniä kirjoja jäi julkaisematta, sillä löytämässäni muistokirjoituksessa mainitaan päätoimittajan uupuneen työpöytänsä ääreen - silloin ei vielä tunnettu sanaa burn out. Äkilliseen kuolemaan saattoi tosin vaikuttaa myös sisäministeri Kekkosen hänelle 30-luvulla itsepuolustusvälineeksi hankkima pistooli. Kekkonen katsoi kaverinsa tarvitsevan sellaisen turvakseen, koska sisäministeri suunnitteli demokratian itsepuolustuksen nimissä lakkauttavansa IKL:n, kuten jo kommunistiselle puolueelle oli tehty ja se hanke kiihdytti tunteita Kainuussa asti. 

 

Mutta eittämättä lahjakas mies oli Jussi Kukkonen, joka Rieponlahtelaisesta renkipojasta eteni kansakoulupohjalta ison lehden päätoimittajaksi ja presidentin tekijäksi asti. Tiettömien taipaleiden takana ollut Rieponlahden kylä, jossa sukupolvien ajan oli harjoitettu sukurutsaa, on tuottanut monia hyvin lahjakkaita ihmisiä, mutta sukurutsalla on ollut myös omat haittapuolensa, joita minusta Syväjoki elokuvan banjonsoittajapoika kuvaa erinomaisella tavalla.

https://www.youtube.com/watch?v=J6UG1Jlwiow

Idänpolitiikkaa

 Eilen lapsellisuuksissani turhaan ärvyilin, kuten Savossa sanotaan, Suonenjoen Ystävyydenpuiston ystävyyskivelle. Tuollaisten muistomerkkien pystyttäminen oli aikoinaan osa maamme virallista ulkopolitiikkaa, ja nykyisten maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä on helppo ymmärtää Paasikiven-Kekkosen-Koiviston-Halosen-linjaa, sillä Suomella on melkein 1500 kilometriä yhteistä rajaa valtion kanssa, joka näköjään pystyy äärimmäiseen väkivaltaan vieläkin.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että Urho Kekkonen oli tiedustelupalvelun miehiä ja oli perillä, mitä naapurissa tapahtuu. Niinpä hän vielä vähän ennen Saksan Stalingradin tappiota kirjoitti, ettei Leningradin nälkään kuolevia pidä sääliä, koska he eivät ole ihmisiä vaan ryssiä.

Sitten hän kävi Pohjois-Suomessa juttelemassa kavereidensa kanssa ja teki poliittisen täyskäännöksen. Hän alkoi korostaa ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon. Kekkonen päätteli, että kun Saksa häviää ja jos Suomi miehitetään, niin neljästä miljoonasta suomalaisesta 40.000 kansakoulunopettajaa ja muuta intelligentsian edustajaa ammutaan niskalaukauksella ja 400.000 kulakkia ja fasistia siirretään Siperiaan.

Itsekin epäilen, että äidilläni oli oma osuutensa maamme uuden ulkopoliittisen linjan synnyssä. Nimittäin Kekkonen kävi Kajaanissa neuvottelemassa vahvan taustamiehensä Suonenjoella syntyneen Kainuun Sanomien päätoimittajan Jussi Kukkosen luona ja äitini oli silloin Kukkosella piikana ja keitti miehille korvikkeet. Palkaksi piikana olostaan äitini sai baskerin, jonka ilmavirta kuitenkin vei mennessään, kun hän tottumattomana junamatkustajana meni etuajassa vaunusillalle seisomaan junan lähestyessä Suonenjoen asemaa.

Myös Kukkos-Jussi, joka oli yksi maailman tuotteliaimmista roskakirjailijoista, muutti äkillisesti ulkopoliittista linjaansa. Kun hän jatkosodan alussa julkoi mm. puhdashenkiset poikien seikkailukirjat Ryssien kintereillä ja Ryssien selustassa, niin pian sodan jälkeen hän kirjoitti teoksen Pohjolan sissipojat, jossa suomalaiset koulupojat yhdessä neuvostoliittolaisten toveriensa kanssa taistelevat saksalaisia natseja vastaan.

DDR:n ystävyyskivi

 

Suonenjoen lukion 3. B-luokka vuodelta 1976 piti eilen luokkakokouksen asiaan kuuluvin menoin. Suomen, isiemme maan, eri kolkilta saapuneet juhlavieraat tutustuivat mm. entisen koulukaupunkinsa nähtävyyksiin ja elinkeinoelämään. 

 

Selvästi Suonenjoen mielenkiintoisimpana nähtävyytenä juhlavieraiden keskuudessa pidettiin Ystävyyden puistossa sijaitsevaa muistomerkkiä, jonka pronssilaatta kertoo sen pystytetyn 19. 8. 1982 DDR:n nuorisoviikon kunniaksi. Tietoon ei ole tullut, että missään muualla maailmassa olisi vastaavaa DDR:lle omistettua monumenttia. Suonenjoen matkailuelinkeinon kannattaa siis hyödyntää tämä asia tulevassa toiminnassaan.

 

Juhlavieraat kokoontuivat muistomerkin ympärille ja hiljentyivät sen innoittamina hetkeksi mietiskelemään kaiken katoavaisuutta ja sitä, ettei maailmassa sittenkään mikään lie muuttumatonta.

Muistomerkin ääressä virisi myös ajatus, että Suonenjoen Mansikkakarnevaalit, joita paheksuttiin yleisesti jopa maamme eduskunnassa 70-luvulla, koska siellä katsottiin, että karnevaalit houkuttelevat maamme nuorisoa Suonenjoelle vain juopottelemaan ja hankkimaan häpeällisiä sairauksia, pitäisi korvata joka kesä järjestettävällä DDR-ystävyys- ja kulttuuriviikolla. 

 

Sellainen tapahtuma varmasti levittäisi Suonenjoki-tietoutta jopa globaalisti samalla tavalla kuin avaruusilmailunpioneerin Silvo Sokan rakettilento Kuopiosta Suonenjoelle syksyllä 1948.

Lidlin lenkkarit

Tännään minä onnellinen oun vähintäänkin samassa määrin kuin Jaakko Tepon naapuri Toivo Ryynänen sen jälkeen, kun Topin nuorinkin poika oli piässyt kortistoon. Testasin nimittäin kuvan uudet hienot lenkkitossuni, joiden hankkimisen vuoksi jouduin matkustamaan Kuopioon asti, mutta kyllä se kannatti.

Upeat jalkineeni ovat tunnettua Lidl-laatua ja edustavat ilmeisesti tyylisuunnaltaan äärijunttiutta. Olin Kuopion Lidlissä ensimmäisen tarjouspäivänä heti klo 9, mutta siitä huolimatta olin joutua tarjoushyllyllyn ääressä melkein käsirysyyn ilmeisesti jonkun lestadiolaisen suurperheen isän kanssa, joka oli mattänyt koko korinsa täyteen noita arvostettuja tuotteita. Onneksi 46 numeron tossut kelpaavat niin harvoille, että minullekin löytyivät yhdet sellaiset, vaikka vähän pienen napakat ne ovatkin. Ilmeisesti Saksassa ei ole oikeita aikamiehiä.

Karkea arvioni on, että tuollaiset kengät maksavat Bangladeshin tehtaan liukuhihnan päässä saman verran kuin Adidakset eli yhden euron. Niiden Suomeen rahtaaminen konttilaivassa maksaa 20 centtiä ja sen jälkeen Suomessa Adidaksen lenkkarit maksavat 169,99 ja vastaavan laatuiset Lidlin tuotteet 16,99.

Nuo Lidlin lenkkitossut edustavat muuten harvinaista saksalaista huumoria. Pari vuotta sitten Lidlin suunnittelijat aamukahvipöydässään kehittivät pilailumielessä tuon idean ja jo ensimmäinen kenkäerä myytiin loppuun hetkessä ja kohta sitten mustassa pörssissä loppuun myydyistä tossuista pyydettiin satoja euroja.

Jos nyt hakemalla pitää jotain vikaa Lidlin lenkkareista löytää, niin ensimmäisissä tuotantoerissä Lidlin leima oli hyvin näyttävä, mutta nyt sitä ei enää juuri huomaa. Mutta kuitenkin kauniit ovat nuo uudet jalkineeni ja luulenpa niiden avulla kerääväni neitostenkin huomion kuin hattumuoti uus, kuten Tanner riimitteli

Saksalaiset ovat muuten taitavia kenkäsuutareita. Esimerkiksi noin sata vuotta sitten kaksi suutariveljestä laajensi tuotantoaan ja toinen alkoi suutaroimaan jalkineita Adidas-nimellä ja toinen Puma-nimellä ja loppu onkin sitten urheiluhistoriaa.

Kurjet lentävät

 

Ihmettelen itseäni, koska en ole Ukrainan sodan aikana juurikaan tuntenut sääliä niitä Venäjän hyökkäysarmeijan sotilaita kohtaan, joiden on ollut kuolemalla kuoltava tässä harvinaisen järjettömässä tapahtumassa. Palavan tankinkin nähtyäni olen vain ajatellut, että siitäs saitte.

 

Niinpä kannattaa palauttaa mieleen neuvostoliittolainen elokuva Kurjet lentävät, joka on kertomus sodan julmuudesta ja sen jättämistä vammoista ihmisten mieliin. Se on Mihael Kolozotovin ohjaus vuodelta 1957, jolloin Neuvostoliitossa elettiin suojasään aikaa ja elokuvaohjaajillakin oli taiteellisia vapauksia toisin kuin nyt.

 

Uskon, että harva on se silmä, joka pysyy kuivana filmin loppukohtauksen aikana. Siinähän kaunis Tatjana Samoilova odottelee kukkapuketin kanssa turhaan Boristaan asemalla riemuitsevan väkijoukon keskellä. Neuvostoliitossa oli sota-aikana vähän hidas tiedonkulku eikä sulhasen kohtalosta ollut täyttä varmuutta. Boris ei siis saapunut, mutta lännestä lensi kuitenkin kurkimuodostelma aseman yli. Venäläisen uskomuksen mukaanhan sodasta palaamattomat miehet ovat muuttuneet kurjiksi. Tuon loppukohtauksen voi katsoa tästä linkistä, jossa taustalla pehmeä-ääninen Mark Bernes laulaa kauniilla venäjän kielellä sävelmän Kurjet. https://www.facebook.com/watch/?v=2717724945128126

 

Ukrainan juutalainen Mark Bernes, joka oli alun perin sukunimeltään Neuman, joka viittaa juutalaisuuteen ja jonka nimen mies vaihtoi syistä, joita voi vain arvailla, levytti Kurjet vähän ennen kuolemaansa. Ehkä laulu oli hänen testamenttinsa ja hän toivoi kohta voivansa liittyä kurkiparveen kiitävään. Bernes, joka oli kova tupakka mies, kuoli keuhkosyöpään.

 

Meillä on mökin seinällä tuo Kurjet lentävät-elokuvan juliste, joka vahvistaa elokuvan luomaa käsitystäni siitä, että pikkuisen mitättömän oloinen oli kauniin Tatjana Samoilovan Boris ja se seikka lisää filmin koskettavuutta meidän kaikkien mitättömän oloisten miesten mielissä. Luulen, että jos Boris olisi selvinnyt hengissä sodasta, parin liitto ei olisi tullut kestämään, sillä sen verran epäsuhtainen pari olisi ollut kyseessä.

Kurjet

 Toissa iltana helsinkiläisen Koiton Laulun sekakuoron upean Buchenwaldin hälytys-tulkinnan innoittamana tutkin kuoron historiaa ja olinpa pudota palliltani. Nimittäin internet kertoi, että rouvani pikkuserkku Uukuniemen Urheilijoiden kasvatti Petri Tiainen on valittu juuri Koiton Laulun taiteelliseksi johtajaksi.

Kovasti lahjakasta väkeä siis löytyy vajaan 500 asukkaan Uukuniemen pitäjästä, joka aiemmin on tunnettu lähinnä hyvistä heittäjistään ja ampumahiihtäjistään. Tiainen on urheilua seuraavalle yleisölle tuttu nimi moukarinheiton puolelta ja Petri Tiainen on äitinsä puolelta Härkösiä, joka nimi on tuttu keihäänheiton puolelta. Sen sijaan Uukuniemen Petri Tiainen ei ole sama Petri Tiainen, joka pelasi Suomen jalkapallomaajoukkueessa ja joka teki 19-vuotiaana ammattilaissopimuksen vallan Ajaxin kanssa.

Minulla on tällä hetkellä vahva tunne, että Koiton Laulun sekakuoro pitää jo ensi kesän Uukuniemi-juhlilla Petri Tiaisen johdolla historiansa ensimmäisen kirkkokonsertin Uukuniemen kirkossa ja esittää toivottavasti ainakin toissa iltana kuulemamme Buchenwaldin hälytyksen ja Kurjet -nimisen neuvostoliittolaisen sävelmän, jota nyt hiljennymme tunnelmaan ja ajankohtaan sopivasti kuuntelemaan. Venäläisillähän on uskomus, jonka mukaan sodista palaamattomat miehet muuttuvat kurjiksi. Epäilen vahvasti, että ensi vuosi on Venäjällä hyvä kurkivuosi.
https://www.youtube.com/watch?v=tJB2Yn1yaSw