Aksel Berg

Päivällä katsoin mielenkiintoisen tv-dokumentin Aksel Ivar Bergista (10. marraskuuta 1893 Orenburg – 9. heinäkuuta 1979 Moskova), joka oli suomalaissukuinen vahvasti viipurilaistaustainen upseeri. Berg kohosi huomattavaan asemaan Neuvostoliitossa. Hän palveli peräti maan varapuolustusministerinä 1953–1957. Berg oli myös insinööriamiraali Neuvostoliiton laivastossa, Neuvostoliiton tiedeakatemian jäsen ja sosialistisen työn sankari. Hänellä oli merkittävä rooli kybernetiikan kehityksessä Neuvostoliitossa.

Berg oli siis huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja entisessä hyvässä itäisessä naapurissa ja mielenkiintoiseksi miehen tekee se, en keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö hän ihan hyvin voisi olla melkein Uukuniemen poikia, koska Viipuri on Uukuniemen esikaupunki ja lähes kaikkien alkuperäisten uukuniemeläisten sisällä asuu pieni Berg.

Rouvanikin on sukua Bergeille ja asiassa on huomattava se, että ensimmäisen Uukuniemen Bergin rouva oli aatelissukua, joten minäkin olen ainakin melkein aatelisverinen, joten aatelius velvoittaa jossain määrin minuakin. Laskujeni mukaan rouvani geeneistä lähes promille on aatelisgeenejä.

Tv-dokumentti paljasti, että Aksel Berg oli lahjakas tiedemies, jonka merkittävin tieteellinen saavutus oli se, että hän kehitti Neuvostoliitolle tutkan, joka asia selittää sen, miten lapsuudessani sovan käyneet miehet ihmettelivät niitä hermosahoiksi kutsuttuja Puna-armeijan ilmakulkuvälineitä, jotka lentelivät jatkosodan alussa yön pimeydessä pommeja pudotellen.

Tuon hermosahan virallinen nimi oli U-2. Koneen huippunopeus oli vain 152 km/t ja se oli niin hidas, että sitä paljon nopeampien hävittäjäkoneiden oli vaikea ampua sitä alas, koska niiden sakkausnopeuskin oli enemmän kuin hermosahan huippunopeus.

Wikipedia kertoo koneesta seuraavaa: "Polikarpov U-2 (vuodesta 1944 lähtien Polikarpov Po-2) on neuvostoliittolainen yleiskäyttöinen kaksitasoinen ja yksimoottorinen lentokone. Sen kutsumanimi oli Kukuruznik (ven. Кукурузник, ’maissintähkä’).

Konetta valmistettiin vuodesta 1928 1950-luvun alkuun asti ilmeisesti 20 000–30 000 kappaletta. Se on maailman eniten valmistettu kaksitasolentokonetyyppi. Toisessa maailmansodassa konetta käytettiin yöpommittajana; saksalaiset kutsuivat konetta ”ompelukoneeksi” sen äänen perusteella. Myös nimitys ”hermosaha” oli käytössä.

Erityisen kuuluisaksi konetyyppi tuli Neuvostoliiton vain naisista koostuvan 588. yöpommituslentorykmentin käytössä. Rykmentti teki häirintäpommituslentoja aivan rintaman läheisyydessä olevilta kentiltä. Pienen pommikuorman vuoksi lentoja tehtiin mahdollisimman monta – jopa 18 lentoa yhden yön aikana lentokonetta ja miehistöä kohti."

Arvo Tuomisen ohjelman Aksel Bergistä voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-711947?utm_medium=social&utm_campaign=areena-web-share&utm_source=facebook-share&fbclid=IwAR1qjadSsai2t3vtmQEaMQeb448_FV3rxpgvja9gz-hD-Ly0PFzyWH-b14Q

Ratsastajapatsaat

Kuopion läänin maaherran Alexander vaimon Elisabeth Järnefeltin setä Pjotr Clodt von Jürgensburg, joka oli uskoakseni kavereiden kesken todennäköisesti vain Pjotr Clodt , on veistänyt myös alempana näkyvän tsaari Nikolai I:n mieltä ylentävän ratsastajapatsaan.

 

Vallankumouksen jälkeen bolshevikit jättivät pustyn pystyyn, koska siinä katsottiin olevan paljon taiteellisia ja teknisiä arvoja, vaikka itse Nikolaista ei tykättykään. Hän oli virallisenkin historian mukaan luonteeltaan kiivas ja särmikäs, josta ominaisuudesta käytetään nykyään yleensä toista kansanomaista kuvaavaa termiä. 

 

Nikolain patsas on vaikuttava, koska tonnien painoinen hevonen seisoo kahden tukipisteen varassa. Eikä tuo ratsun selässä istuva Nikolaikaan ollut mikään keijukainen. Hän oli tosin viisi senttiä Pietari Suurta lyhyempi, mutta siitä huolimatta 198 cm pitkä ja paljon vantterampi kuin Pietari. 

 

Tuo toinen patsas ei ole Clodtin kädestä lähtöisin ja sen kyllä huomaa. Tuo rumilusmainen ratsastajapatsas, jonka jalat ovat tukevasti maassa, sijaitsee Pietarissa, jossain takapihalla. Se esittää Aleksanteri III:tta. Hän on suosikkitsaarini, koska virkaanastujaisissaan hän tarjosi pääruokalajiksi kiiskeä, joka osoittaa verratonta huumorintajua. Pääministeri Harri Holkeri suositteli kansalle sentään silakkaa reilut sata vuotta myöhemmin, mutta se ei ollut huumorileikkiä.

 

Kun tuota alla olevaa patsasta katsoo, ymmärtää, miksi Venäjällä tapahtui vallankumous. Tuollainen mieltä alentava ratsastajapatsas murensi Romanovien 300-vuotisen hallitsijasuvun arvovallan rahvaan silmissä dramaattisin seurauksin.

Villihevoset

Kuopion läänin maaherran Alexander Järnefeltin ja hänen vaimonsa Elisabethin lasten lahjakkuus ei selittynyt pelkästään sillä, että koti oli rauhallinen eikä perheessä juurikaan riidelty, koska vanhemmat kommunikoivat keskenään 14 vuoden ajan vain paperilappusten välityksellä, vaan lapset myös perivät äidin puoleltaan taiteellisuuden geenejä.

Elisabeth Järnefeltin setä oli maailmankuulu kuvanveistäjä Peter Clodt von Jürgensburg, jonka villihevosten kesyttämistä kuvaavat patsaat Pietarin Antskovin sillalla ovat kaupungissa käyneille tutut. Kuitenkaan läheskään kaikki hevospatsaisiin tutustuneet eivät tiedä sitä yhden hevosen anatomista erityispiirrettä, että kyseisen orin sukuelin on ilmeisesti ihan vasiten tehty muistuttamaan Napoleonia. Lisäksi ainakin hyvän tarinan mukaan kyseinen ruhon osa on myös kullattu, vai olisiko parempi tässä yhteydessä sanoa, että kullitettu.

Joskus talvipimeällä yritin vallan huonon taskulampun avulla selvittää tarinan oikeellisuutta, mutta huonosta valoneuvosta johtuen asia ei selvinnyt. Seuraavana kesänä tutustuin tapaukseen päivän valossa, mutta kultausta en silloinkaan havainnut eikä myöskään sukuelimen yhdennäköisyys Napoleoniin käynyt selväksi, koska minulla on huono ja vieläpä sangen puhdas mielikuvitus.

Sen sijaan kuvassa oleva venäläinen naisenpuoli oli ilmeisesti perillä samasta tarinasta kuin minäkin ja vakuutti innostuneesti suureen ääneen miehenpuolelleen, että "eta pravda", joka tarkoittanee suomeksi, että tosi on.

Toinenkin mielenkiintoinen erityispiirre noilla sillan kesyttämättömillä villihevosilla on; ne ovat nimittäin kengitetyt. En hevosista paljoa ymmärrä, mutta luulen, että neljän villihevosen kengittäminen on sangen haasteellinen tehtävä, kuten nykykielellä mahdoton asia ilmaistaan. Siinä hommassa voi helposti saada kaviosta päin näköä.

Minulle on tavallisesti luotettavista lähteistä kerrottu, että Antskovin sillan hevoset liittyvät muutenkin, kuin Elisabeth Järnefeltin kautta, elimellisesti Suomen historiaan. Nimittäin ainakin hyvän tarinan mukaan ihan hevospatsaiden lähellä on palatsi, jossa taitavana ratsastajana tunnettu upseeri ja vapaaherra Carl Gustav Emil Mannerheim kävi vuosien ajan viikoittain opettamassa eräälle aatelisneidolle ratsastusta.

Paheellinen ja intohimoja kuohahteleva Kuopio

 Suorittamissani kulttuurihistoriallisissa tutkimuksissa on paljastunut, että Kuopio oli 1800-luvun jälkipuoliskolla eittämättä maamme kulttuuripääkaupunki, jonka aseman kaupunki sittemmin menetti, kun Savon rata valmistui ja savolainen intelligentsia muutti joukolla Helsingin suuntaan varsinkin Tuusulajärven rannalle.

Kuopiossa vaikuttivat aikoinaan kansallisfilosofi J. V. Snellman, kirjailija-liikenainen Minna Canth, joka taitaa olla ainut nainen, jonka kunniaksi maassamme liputetaan, Järnefeltien todellinen kulttuuriperhe, Halosten monipuolisesti lahjakas kulttuurisuku, Wrightin tarkkakätiset veljekset, jotka ampumisen lisäksi myös maalasivat tappamiaan lintuja ja Juhani Aho, josta olisi varmaankin tullut maamme ensimmäisen Nobelin voittaja, ellei olisi kuollut kohtuuttoman nuorena.

Kuopiossa toimi aikoinaan kaksikin kirjallista salonkia, sillä Minna Canthilla ja Elisabeth Järnefeltilla oli kummallakin omansa. Kummassakin salongissa oltiin taipuvaisia ajattelemaan, ettei sivistystä ja kulttuuria muualla Suomessa juuri ollutkaan kuin Kuopiossa eikä tämä mielipide ollut täysin perusteeton tänäkään päivänä.

Salonkien emäntien välit eivät olleet kaikin ajoin auvoiset. Vanhat rouvat eivät olleet keskenään kaikin ajoin edes puheväleissä, koska olivat mustasukkaisia toisilleen Juhani Ahosta. Tarinan mukaan rouvat eivät välillä edes tervehtineet toisiaan kadulla kohdatessaan. Elisabeth Järnefelt ei tosin pitkään aikaan tervehtinyt edes maaherra miestään, koska heidän liitossaan oli 14 vuoden täydellisen puhumattomuuden kausi. Runsaslukuisen lapsilauman tehtävänä oli kantaa viestilappuja vanhempiensa välillä.

Pariskunnan mykkäkoulua tuskin lievensi sekään, että taloudenhoitaja synnytti maaherra Alexander Järnefeltille lapsen. Mutta toisaalta yksiavioisuuteen ei ilmeisesti jaksanut pitäytyä rouva Järnefeltkään, sillä hänet tavattiin kerran samasta puskasta Juhani Ahon kanssa. Sitä, mitä he puskassa tekivät, en osaa sanoa. Tässä tapauksessa on syytä korostaa sitä, että parin ikäero oli samaa luokkaa kuin nykyisen Ranskan hallitsijaparin ja rouva Järnefelt oli yhdeksän kertaa synnyttänyt.

Juhani Aho ei ollut kiinnostunut vain äidistä, vaan myös Järnefeltien tytär Aino kiinnosti jopa siinä määrin, että kilpakosija Jean Sibelius osti vallan pistoolin tehdäkseen kaksintaistelussa välinsä lopullisesti selviksi Ahon kanssa. Suomen kulttuurihistorian onneksi hän ei kuitenkaan turvautunut tuliaseeseen, vaan tyytyi pelkästään repimään ravintola Kappelissa Ahon palttoon halki. Luulen, että jos miehet olisivat ryhtyneet pyssysille, olisi Sibeliukselle käynyt huonosti, koska kokenut eränkävijä Aho oli varmasti taitavampi ampumaaseen käsittelijä.

Ihmettelen muuten, miksi kansamme muistaa Minna Canthin tukevana savolaismatamina, vaikka hän oli nuoruudessaan hyvin kaunis nainen https://finlandtoday.fi/happy-minna-canths-day/

Kehtolaulu

 
Armas Järnefeltin säveltämän Kehtolaulun teki Suomen kansalle tutuksi 1970-luvulla vaikuttanut urheilullinen yleislahjakkuus Kainalniemen Hikeä edustanut Elmo, joka ei syvistä eettisistä syistä hyväksynyt siihen aikaan maamme olympiavoittojen kunniaksi soitettua Porilaisten marssia ja palkintojenjaon yhteydessä soitettua Maamme-laulua, vaan vaati niiden tilalle Kehtolaulun.

Muistelenpa, että nuoruudessani radiossa soitettiin Porilaisten marssi myös maailmanmestaruuksien kunniaksi, mutta sitten tavasta luovuttiin, koska suomalaisia eri lajien maailmanmestareita alkoi olla pilvin pimein. Nyt tapa voitaisiin taas palauttaa, koska esimerkiksi tämän talven lukuisissa talvilajien maailmanmestaruuskisoissa Suomi, isiemme maa, sai vain yhden hopeamitalin. Norjalaiset sen sijaan voittivat mm-kisoissa noin 30 mitalia ja ruotsalaisetkin noin 20.

Elmo oli todellinen urheilulahjakkuus eikä seuraavia hänen Dervangan kesäolympialaisissa tekemiään maailmanennätyksiä ole vieläkään rikottu:

800 m: Elmon ME 1.37,62 | Elmon ME:tä lähimmäksi on päässyt David Rudisha ajalla 1.40,91
Keihäänheitto: Elmon ME 106,79 m | Elmon ME:tä lähimmäksi pääsi Uwe Hohn tuloksella 104,80 m
Pituushyppy: Elmon ME 10,13 m | Elmon ME:tä lähimmäksi on päässyt Mike Powell tuloksella 8,95 m

Sen sijaan seuraavat aikonaan lähes lyömättöminä pidetyt Elmon maailmanennätykset on jo rikottu:
100 m: Elmon ME 9,72 s | Nykyinen 100 m ME on Usain Boltin 9,58 s
Seiväshyppy: Elmon ME 6,00 m | Nykyinen seiväshypyn ME on Armand Duplantisin 6,18 m

Tuossa Elmon 100 metrin tuloksessa kannattaa kuitenkin huomioida se, että hän kaatui juoksun aikana ja se ainakin jonkin verran huononsi loppuaikaa. Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivasti Järnefeltin Kehtolaulua:

 https://www.youtube.com/watch?v=2PWFuyfmlRU

Järnefeltit

Niin taiteellisesti lahjakkaita olivat Kuopiossakin vaikuttaneet Järnefeltin aatelisperheen lapset, että taiteellisessa lahjakkuudessa heidän kanssaan voivat kilpailla vain lapinlahtelaista maalaisköyhälistöä edustaneet Halosen sisarukset.

Eero Järnefelt maalasi maamme taidehistorian parhaan taulun, Armas sävelsi maamme säveltaiteen kauneimman sävelmän eli Järnefeltin kehtolaulun  ja Arvid oli joltinenkin kirjailija, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole jaksanut lukea, joten on parempi, että koska minulla ei ole hänen lahjakkuudestaan mitään myönteistä sanottavaa, niin parempi on, etten sano mitään.

Sen sijaan sen olen kuullut, että Arvid oli oikein harvinaisen huono suutari. Alun perin hänestä piti tulla tuomari ja hän luki lakia, mutta kun hänen olisi pitänyt istua ensimmäiset käräjänsä, hän valvoi mietiskellen koko edellisen yön ja tuli sitten siihen lopputulemaan, johon itsekin aikoinani päädyin, ettei ole pätevä ketään tuomitsemaan ja niinpä hän päättikin ryhtyä elättämään itsensä käsiensä työllä.

Niinpä sitten Tolstoin oppeihin ihastunut Arvid sitten tekikin, mikäli kirjoittamista pidetään käsillä tekemisenä. Hän toki yritti toimia myös suutarina, mutta siitä asiasta ei ole jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Muta kirjailijana hän oli aikanaan arvostettu, joka ehkä pelasti myös hänen henkensä, koska sisällissodan aikaan kummallakin osapuolella olisi ollut aihetta hänet ampua, koska hän oli ehdoton pasifisti. Hänelle olisi saattanut helposti käydä samalla tavalla kuin Isohiiden veljeksille, joista tämä Apu-lehden juttu kertoo: 

https://www.apu.fi/artikkelit/isohiiden-veljesten-puolueettomuus-ei-saastanyt-heidan-henkeaan-vuonna-1918 

Volgan lautturit

 

Luulen, että ukrainalais-suomalaisen Ilja Repinin Volgan lautturit lienee vasta maailman toiseksi tunnetuin maalaus, sillä se häviää niukasti Mona-Lisalle, mutta voittaa kuitenkin tunnettuisuudessaan aiemmin ylistämäni ja suosikkitaulunani pitämäni Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset.

Vaikka Järnefeltkin vääristeli maalauksessaan jonkin verran historiaa, niin Repin vääristää historiaa paljon enemmän. Volgan lautturit eivät olleet mitään nälkiintyneitä resupekkoja, vaan he olivat Venäjän työväenluokan eliittiä, nuoria riuskoja miehiä. 

 

Sellaisiahan ovat vielä nykyäänkin kuljetusalalla työskentelevät ja esimerkiksi maamme satamien ahtaajat vaikuttavat kuvista päätellen isoilta ja riskeiltä Helvetin enkeleiden kaltaisilta miehiltä, joka asia saa ilmeeni mietteliääksi ja tuo mieleeni Marlon Brandon kuuluisaksi tekemän elokuvan Alaston satama.

 

Volgan lautturit eivät siis edusta sosialistista tai mitään muutakaan realismia, vaan se on ropakantaa, jolla kuvataan tsaarin Venäjää, jossa suuri ryysyköyhälistö vetää yhteistä venettä, jonka perässä ainakin maalauksen perusteella istuu muutama harva. Repin inhosi tsaarin valtaa, mutta niin hän inhosi myös bolsevikkikomentoa ja jäi asumaan Suomeen, vaikka häntä isollakin rahalla houkuteltiin Neuvostoliittoon.

 

Repin osoittaa maalauksessaan olevansa nerokas visionääri. Volgan lautturien taustalla pienenä uhkaavan mustana pilkkuna erottuu höyryävä laiva, joka edustaa uutta tekniikkaa, joka tulee hävittämään lautturien arvostetun ammatin.

 

Ja vielä suurempaa nerokkuutta Repin osittaa, kun hän on maalannut miesjonon neljänneksi viimeisen vanhahkon, kaljuhkon ja laihahkon miehen kouraan huonosti näkyvän sinisen täplän, jonka uskon kuvastavan nykyistä jälkiteollista aikaamme ja olevan kännykän. Ilmeisesti tämä lautturi räplää kännykkäänsä ja katselee työajallaan kissivideoita. Sellaistahan tapahtuu nykyäänkin.

 

Raatajat rahanalaiset

Voi hyvinkin olla, että monien mielestä Maustetyttöjen uuden levyn kannen ivamukaelma Eero Järnefeltin maalauksesta Raatajat rahanalaiset, joka myös tunnetaan vähemmän poliittisella nimellä Kaski, ylittää ns. hyvän maun rajan. Nähtäväksi jää, tullaanko tätä ivamukaelmaa pitämään kulttuuriskandaalina.

Minä, joka olen taiteellisesti niin lahjaton, että olen ainoana maassamme jäänyt kansakoulussa laiskanläksylle piirustuksesta, kun en onnistunut läheskään täydellisesti vaahteran lehden hahmottamisessa paperille, pidän Järnefeltin taulua maamme parhaana maalauksena ja se kilpailee kansainvälisessä vertailussa Ilja Repinin Volgan lautturien kanssa tasapäisesti poliittisen taiteen sarjassa.

Minun silmääni pistävät varsinkin lapinlahtelaisen Puurusen talon piian Johanna Kokkosen lopen uupuneet ja syyttävät silmät. Johanna on vasta 13-vuotias eikä hänen vatsansa pömpötys johdu teiniraskaudesta vaan nälkäpöhöstä tai liiallisesta pottujen syömisestä.

Nykyään Eero Järnefeltiltä ei tuollaisen kuvan maalaaminen onnistuisi ilman pahennuksen herättämistä, koska hän joutui nokeamaan mallina seisoneen Johannan kasvot ja sotkemaan hänen hiuksensa. Maalauksen valmistuttua vuonna 1893 pahennusta herätti kuitenkin vain se, että isäntä Puurusen työpaidan risaisuutta oli taiteilija omavaltaisesti liioittellut.

Olen muuten käynyt Väisälänmäellä eikä sieltä avautuva maisema enää ole yhtä komea kuin 130 vuotta sitten. Siihen aikaan Savon metsät oli pilattu kaskeamisella ja matala puusto ei rajoittanut maisemaa. 

Maailman onnellisin maa

 

Nokkelia ovat nämä ihastelemani Maustetytöt. Juuri samoihin aikoihin, kun Suomi kuudennen kerran peräkkäin valittiin maailman onnellisimmaksi maaksi, niin Maustetytöt julkaisivat levyn nimeltään Maailman onnellisin kansa. Jos Maustetyttöset olisivat olleet vielä pikkuisen nokkelampia tai ainakin kaupallisesti tietoisempia, he olisivat osallistuneet iskelmälaulannan Euroopan mestaruuskisojen Suomen karsintakilpailuun tällä kappaleellaan, jonka jälkeen olisi ollut selviö, että he olisivat edustaneet Euroopan mestaruuskisoissa maatamme.

 

Sen verran ymmärrän eurooppalaista musiikkimakua sekä huumorintajua, että eivätpä Maustetytötkään olisi Em-kisoissa menestynyt, mutta paljon olisi Suomi, isiemme maa, saanut hyvää mainosta siitä faktasta, jonka kapitalistinenkin tiedemies on jo myöntänyt, että Suomi on maailman onnellisin maa.

Tutkittua tietoa siitä, että Suomi on maailman onnellisin maa, voitaisiin erinomaisen hyvin hyödyntää siinä asiassa, että tutkimusten mukaan Suomeen olisi parin kymmenen vuoden sisällä saatava houkuteltua jollain konstilla noin 200.000 työntekijää ulkomailta, jotta isänmaamme pelastuisi. Siitä asiasta näyttää koko poliittinen kenttä olevan hyvin yksimielinen; no yksi puolue tosin näyttää asiassa pikkuisen ämpyilevän, kuten meillä Savossa sanotaan.

 

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa se, että pari kymmentä vuotta sitten Suomi ja Ruotsi olivat elintasokilpailussa tasatilanteessa, mutta nyt Ruotsi on kirinyt kisassa huiman 25 %:n eron maahamme. Ennusteiden mukaan muutaman kymmenen vuoden kuluttua Ruotsissa on 16 miljoonaa nuorta, tervettä ja vaurasta asukasta, kun taas meillä on 4 miljoonaa vanhaa, sairasta ja köyhää asukasta ja sen jälkeen loputkin nuoret ja terveet suomalaiset muuttavat Ruotsiin elintasopakolaisiksi.

 

Nokkelasti suunniteltu on tämä Maailman onnellisin kansa-levyn kansi, joka paljastuu alla olevaa linkkiä näpäyttämällä. Vaikka Maustetytöt ovatkin kainuulaistaustaisia, niin kyllä he soveltuvat ihan hyvin tuohon Eero Järnefeltin hahmottelemaan savolaiseen maisemaan, jossa hänen maalauksessaan lapinlahtelainen Puurusen pieneläjäperhe onnesta säteillen poltti kaskeaan: https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=maustetyt%C3%B6t%2C%20maailman%20onnallisin%20maa&fbclid=IwAR1Q59fY-Y1UMNicCDYOyCtaXCGkkxPtYMvC32Icl18NWu3xKo9ZMcwQA1k#fpstate=ive&vld=cid:d2a920cf,vid:hsPFxcvspuI

Hornettien remontointi

 
Pienillä sattumuksilla voi nykyisessä maailmanhistoriallisten tapahtumien suunnattomassa vyöryssä olla suuria vaikutuksia seuraaviin maailmanhistoriallisiin vyöryihin. Niinpä eittämättä lienee niin, että maamme seuraava hallitus tulee olemaan maamme sodan jälkeisen historian oikeistolaisin, koska pääministeri Sanna Marin oli Ukrainassa lausunut Horneteista jotain, jonka moni halusi ymmärtää niin, että maamme Hornetteja aiotaan luovuttaa Ukrainalle.


Marinin lausunto oli eittämättä poliittinen virhe.Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieliin se, että kun jokunen vuosi sitten maassamme suunniteltiin uusien hävittäjien hankkimista, yksi vaihtoehto oli se, että nykyisten Hornettien käyttöikää olisi jatkettu niitä remontoimalla. Asiantuntijoiden mukaan se ei silloin olisi ollut järkevää, koska 64 hävittäjän käyttöiän jatkaminen viidellä vuodella olisi tullut maksamaan 1,2 miljardia euroa. Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa hinta ei tunnu hirmuiselta.


Eittämättä lienee niin, että jos pääministeri Marin olisi Ukrainassa lausunut, että tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomen tulee uusien hävittäjien hankkimisen lisäksi jatkaa perusremontilla nykyisten Hornettien käyttöikää, jotta Suomella olisi maailman kolmanneksi tehokkaimmat ilmavoimat heti Usa:n ja Israelin jälkeen ja että muutama Hornet liikenee sitten myös Ukrainalle, niin seuraava hallitus tulisi eittämättä olemaan maamme sodan jälkeisen historian vasemmistolaisin.


Itse ajattelen, ettei Hornettien käyttöiän jatkaminen edes maksaisi 1,2 miljardia euroa. Nimittäin ongelma lienee se, että Hornettien rungot ovat 30 vuodessa pahasti löystyneet ja se ongelma voidaan ratkaista halvasti ja kätevästi pulttaamalla koneiden sivuille tukevat, kauan kestävät ja kevyet haapalautaiset vahvikkeet. Sellaista haapalautaa käytetään nykyään esimerkiksi saunanlauteissa.


Kun muinoin asuin Itä-Hämeessä seurasin innolla, miten ilmailua harrastavat sysmäläiset eläkeläiset veistivät paikallisen mielisairaalan vintillä puusta lentolaitetta. Veistäjät kertoivat lehtihaastattelussa, että puu on erittäin hyvä lentokonemateriaali, koska se kestää käyttöä hirmuisen paljon kauemmin kuin metalli, koska siinä puu taipuu, missä rauta taittuu. Sysmäläisten lentolaitteen esikuva oli palvellut jo vuosikymmeniä purjekoneiden vetäjänä ja sillä oli takanaan jo yli 10.000 lentotuntia ja kone oli vielä kuin uusi.


Viimeisin kuulemani tieto tuosta sysmäläisten lentolaitteesta oli, että sen suunnittelussa oli tapahtunut karkea virhe. Nimittäin kone oli kyllä saatu valmiiksi, mutta sitten oli havaittu, ettei sitä saatu pois mielisairaalan vintiltä muuten, kuin purkamalla seinä. Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen se, että ainakin heinolalaisten mukaan Jalmari Finnen hölmöläistarinoiden esikuvien väitetään olleen sysmäläisiä.


Sysmäläisestä ilmailuharrastuksesta voi yrittää lukea enemmän tästä linkistä https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003977163.html

Maailman onnellisin maa

Vaikka emme enää pärjääkään hiihtourheilussa, niin sillä voi kuitenkin lohduttautua, että Suomi, isiemme maa, valittiin kuudennen kerran peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi. Ennen epäilin, että kansamme onnellisuuden salaisuus on humalahakuinen juominen ja runsas mielialalääkkeiden popsiminen, mutta nyt olen keksinyt uuden selityksen asialle.

Kuuntelin tuossa suosikkivokalistejani, eli vahvasti kainuulaistaustaisia Maustetyttöjä, jotka lienevät jonkinlainen kainuulainen vastine brittibändille nimeltään Spicegirls, jonka ainakin kaikki jalkapallon seuraajat tuntevat ja tajusin sopivasti näin vaalien alla, että Suomi on maailman onnellisin kansa, koska meillä on siirrytty kommunismiin eli olemme vapautuneet työnorjuudesta, josta ihmiskunta on kolmisen miljoonaa vuotta haaveillut.

Nimittäin Maustetytöt antavat kappaleessaan Meni rahahommat pieleen ymmärtää, että vaikka rahahommat ovatkin menneet pieleen jopa siinä määrin, että peppu on vallan auennut, niin entäs sitten; sen kun vain laulelen ralleja vaan, koska maamme sosiaaliturva sen mahdollistaa.

Ja niinhän se on. Jos tässä meikäläisessä elämäntaistelussa pahasti tappiolle jäänyt ei saa rahaa muuten, niin lakisääteinen toimeentuloturva, joka on yksinasuvalle 555,11 € ja asumistuki, joka kattaa maksimissaan 80 % asumiskuluista, takaavat nippanappa sen, että ralleja pystyy lauleskelemaan, vaikka suolet voisivatkin välillä kurnia.

Toimittaja Arvo Ei-Poika Tuominen kertoi jossain kirjassaan, että venäläinen taksikuski oli häneltä kysynyt, että onko Suomi kommunistinen maa. Tuominen oli pyytänyt kysymykseen täsmennystä ja taksikuski oli sitten kysynyt, että voiko Suomessa elää tekemättä työtä. Kun Tuominen vastasi myöntävästi, niin taksikuski oli todennut, että sitten Suomi on kommunistinen maa. Venäjällä keskipalkka on 530 € ja se lienee pikkuisen alempi kuin kiinalaisten.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa hyvää musaa https://www.youtube.com/watch?v=AkZGSR8izHI

Anarkistiupseeri

Muistanpa, miten pari kymmentä vuotta sitten silloinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen jossain haastattelussa korosti, että hänestä luutnantti Vilho Koskela, jonka esikuva oli nilsiäläinen pienviljelijä Einari Kokkonen, oli miehistä uljain. Arvioon lienee vaikuttanut se, että myös Kääriäinen itse oli pienviljelijätaustainen yläsavolainen.

Eilen katsoin aika monennen kerran telkkarista Åke Lindmanin ohjaaman Etulinjan edessä-elokuvan, jota kuvattaessa muuten uukuniemeläinen kaverini Kioskin-Matti kertoi olleensa sotilaallisena asiantuntijana, niin mieleeni tuli, ettei kiljua nauttinut ja sen jälkeen upseerikavereitaan turpaan lyönyt Koskela ollutkaan miehistä uljain, vaan uljain oli ruotsinkielinen luutnantti Harry Järv, jonka kirjaan eilen katsomani elokuva perustui.

Elokuvan vaikuttavin kohtaus oli se, kun noin kahdennella sadannella linjojen taakse suuntautuneella partiomatkallaan Järv menetti miinaan astuessaan jalkansa. Hän komensi muun partion jatkamaan matkaansa ja jäi kuusen juurelle odottamaan kuolemaansa ja hän suri ennen kaikkea sitä, että niin moni hyvä kirja jää häneltä lukematta. Itseänikin ahdistaa tuo sama asia, koska hyviä kirjoja ilmestyy maailmassa niin paljon, etten millään ehdi niitä tässä elämässä lukemaan.

Mutta ei Harry Järveltä jäänytkään hyviä kirjoja lukematta, koska alaiset eivät totelleetkaan esimiehen määräystä, vaan palasivat ja raahasivat esimiehensä vastoin käskyä linjojen läpi omalle puolelle, jossa Järv pelastettiin elämälle. Monta hyvää kirjaakin hän vielä ehti lukea, koska hän sodan jälkeen työskenteli pitkään Ruotsin kuninkaallisen kirjaston ylikirjastonhoitajana ja toimi myös sen virkaatekevänä johtajana.

Yhteiskunnallisilta mielipiteiltään Harry Järv oli epätavallinen Suomen armeijan upseeri. Wikipedia kertoo hänestä seuraavaa:

"Ari Vakkilaisen vuonna 1997 tekemässä haastattelussa Järv kertoi kiinnostuneensa anarkismista jo teini-ikäisenä luettuaan Pjotr Kropotkinin teoksia, kuten Taistelu leivästä. Merillä ollessaan hän otti vaikutteita Suomen Merimies-Unionin syndikalistisen johtajan Niilo Wällärin ajatuksista. Sodassa Järv kertoi toimineensa anarkistisen ideologian mukaisena johtajana. Hän ei noudattanut armeijan käytäntöjä, vaan oli ainoastaan muodollinen johtaja, joka ei milloinkaan komentanut ketään. Järv piti miehiään tasavertaisena ja päätökset toteutettiin demokraattisesti. Hän sai toimintatavoistaan moitteita ylemmiltä upseereilta ja Järviä luonnehdittiin arvioinneissa ”epäsotilaalliseksi”. Ruotsiin muutettuaan Järv liittyi vuonna 1952 ruotsalaiseen syndikalistiseen SAC-ammattijärjestöön ja toimi avustajana sen Arbetaren-lehdessä."

Vuonna 1997 suomalaisten anarkistien Kapinatyöläinen-lehti kävi haastattelemassa Harry Järveä ja haastattelussa paljastuu, ettei 76-vuotias haastateltava ollut luopunut nuoruutensa ihanteista. Toimittajan kysymykseen, miksi menit mukaan toiseen maailmansotaan, jos pidit itseäsi anarkistina, hän vastasi:

"En ollut silloin vielä järjestäytynyt anarkisti. Se ei kuitenkaan ole ratkaiseva seikka. Diktatuurivaltioiden laajenemispolitiikka sai minut hyvin varhain tietoiseksi siitä, että aseistakieltäytyminen olisi epärealistista ja haitallista. Aikana, jolloin historialliset tapahtumat olivat Stalinin ja Hitlerin tapaisten valtapolitiikoiden hallitsemia, oli mahdotonta antaa heidän olla rauhassa. On vastustettava kaikkea diktatuuritendenssejä! Anarkistit vastustavat yhtä paljon stalinistista sosialismia kuin kansallis-sosialismia."

https://kapinatyolainen.net/2016/10/11/suomenruotsalainen-sotasankari-ja-anarkisti/

Työläisehdokkaat

Muistanpa, miten minun nuoruudessani oli maamme tavallisin ammatti työmies. Uteliaisuuttani kahlasin läpi tulevien eduskuntavaalien ehdokkaita eikä sieltä silmään sattunut kuin yksi työmiesehdokas eli Perussuomalaisten Matti Putkonen, joka näyttää käyttävän työmiestitteliä, vaikka onkin entinen ammattiliittotoimitsija ja entinen demari. Ilmeisesti demarit eivät aikoinaan katsoneet miehen loikkausta Perussuomalaisiin pahalla, koska sosialidemokraattien keskuudessa raiskaustuomiota pidettäneen pikemminkin poliittisena rasitteena kuin ansiona.

Toinenkin melkein työläisehdokas pisti kansanedustajaksi halajavien joukossa silmääni, koska Pirkanmaalla kommunistien ehdokkaana oleva 21-vuotias Bex Tapanainen ilmoittaa ammatikseen seksityöntekijä eli hän vaikutti pintapuolisesti tarkasteltuna ihan rehelliseltä työläiseltä. Uskon, että kun lähiaikoina kouluissa äänestetään demokratian opiskelun merkeissä leikisti kansanedustajista, niin Bex Tapaninen tulee Pirkanmaalla saamaan varsinkin ammattikouluissa äänivyöryn.

Kiinnostuin ehdokas Bex Tapanaisesta vallan siinä määrin, että kävin yritysrekisteristä tarkastamassa, onko hän työläinen vai yrittäjä, ja sieltä paljastui, että hänellä on y-tunnus, eli kyseessä ei olekaan riistetty työläistyttö, vaan pk-yrittäjä, joka ilmeisesti on keksinyt oivallisen markkinaraon yritystoiminnalleen.

Vanhana konservatiivisuuteen taipuvaisena herrana rohkenen tuskin ajatella, millä tavalla ehdokas Tapaninen mahdollisesti rahoittaa vaalityönsä, mutta siitä huolimatta toivon hänelle onnea ja menestystä poliittisella urallaan. Uskon hänen saavan runsaasti ääniä, koska tiedän monia henkilöitä, sukupuoli jääkööt mainitsematta, jotka äänestävät kaunista naista täysin puoluekantaan katsomatta. https://skp.fi/vaalit/eduskuntavaalit-2023/ehdokkaat/bex-tapanainen

KUUSYSI

Oikein on, että maamme vaaleissa kukaan ehdokas ei saa ehdokasnumerokseen numeroa 1, koska asiaa pidetään epäreiluna muita ehdokkaita kohtaan. Sen sijaan vääryys, jonka laki sallii, on, että maamme vaaleissa on edelleenkin käytössä kaksimielisiä ajatuksia ja hilpeyttä synnyttävä numero 69, ja tämän asian saanee tulevissa vaaleissa tuta elinkeinoministeri Mika Lintilä joko kielteisesti tai myönteisesti, jolle tuo arveluttava numero on numeroarvonnassa osunut.

Lintilä on viime aikoina muutenkin joutunut median ajojahdin kohteeksi, koska puolustusministeri Kaikkosen kaa puolustusvoimain lentokoneessa nautittuja lonkerotölkkejä olikin kaksi eikä yksi, kuten ministeri ensiksi muisti. Arvovaltainen ja tavallisesti luotettava Seiska-lehti on myös epäillyt Lintilää siitä, ettei hän ainakaan ihan kaiken aikaa olisi malttanut pitäytyä yksiavioisuuteen, ja tuo numero 69 saattaa synnyttää konservatiivisten suokustalaisten keskuudessa pahennusta.

Muistanpa, miten jokunen vuosi sitten joidenkin eduskuntavaalien alla maamme kouluissa oppilaat opiskelivat demokratiaa ja äänestivät leikisti oikeita ehdokkaita. Sillä kertaa jonkin kommunistisen puolueen ehdokas nautti hämmästyttävää joukkokannatusta varsinkin ammattikoululaisten keskuudessa. Jotkut päivystävät dosentit pohtivat asiaa ja tulivat siihen johtopäätökseen, että maamme työläisnuoriso on heräämässä yhteiskunnallisessa mielessä.

Itse kyllä tajusin heti, ettei maamme työläisnuoriso ollut heräämässä yhteiskunnallisessa mielessä, vaan pikemminkin seksuaalisessa mielessä, koska suurta kannatusta nauttineen kommunistin numero oli tuo jo aiemmin mainitsemani 69.
https://keskusta.fi/eduskuntavaalit-2023/ehdokkaat/vaasan-vaalipiiri/mika-lintila/

Sinimustat

Minusta parasta jo perinteiseksi muodostunutta tv-viihdettä on pienpuolueiden suuri vaalikeskustelu, jollainen eilenkin nähtiin. Ohjelmaa katsellessani minulle tuli se epätavallinen tunne, että olen sittenkin lähes normaali ihminen ja että jalkani ovat sittenkin tukevasti maassa.

Eilisessä keskustelussa ainutlaatuista oli se, että paikalle oli tällä kertaa huolittu myös fasistien edustus Sinimustan liikkeen muodossa. Tosin puolueen edustaja myönsi olevansa ainoastaan rasisti, kun fasismista ei häneltä kukaan älynnyt mitään kysyä, mutta Wikipedian mukaan puolueen puheenjohtajan Tuukka Kurun mukaan puoluetta voi pitää myös fasistisena ja muistelen, että juuri fasismiepäilyn vuoksi Kuru erotettiin perussuomalaisista.

Keskustelun aikana mielestäni ilmeni, että Sinimustaa puoluetta voi sekä talous- että jopa sosiaalipoliittisessa mielessä pitää vasemmistolaisena ainakin, mikäli kyseessä on pohjoiseen rotuun kohdistuva sosiaalipolitiikka, mutta ympäristökysymyksissä sinimustat kuulostivat olevan lähellä vihreitä, joka asia ei minua yllätä.

Nimittäin historiaa tutkiessani olen huomannut, että Saksan natsit olivat kaikesta huolimatta innokkaita eläintensuojelijoita. Saksaan perustettiin heidän aikanaan suuria luonnonsuojelualueita. Susi rauhoitettiin ensimmäisenä maailmassa, ja jopa kalojen lempeästä kohtelusta oli tiukat määräykset. Tuossa kala-asiassa minullakin, vanhalla luonnonsuojelulla olisi natseista paljon opittavaa. Jos joku olisi natsi-Saksassa kuljettanut eläimiä junissa samalla tavalla kuin juutalaisia, olisi syyllinen saattanut löytää itsensä keskitysleiriltä.

Pitää myös muistaa, että sekä Hitler että SS:n päällikkö Himmler olivat vegaaneja. Ennen uskoin, että kasvissyöjät ovat enimmäkseen lempeitä, mutta olen historiaa tutkiessani joutunut tarkistamaan käsityksiäni tässäkin asiassa. Ehkäpä lihansyöjät ovat sittenkin leppoisempia. Kun oikein pinnistelen muistiani, muistelen jostain lukeneeni, että Intian kasvissyöjä hindut ovat olleet välillä hyvinkin innokkaita lyömään lihoiksi sikäläisiä lihaa syöviä muslimeja.

Toisaalta luulen lihansyöjä muslimien osanneen pitää myös hyvin puolensa. Jostain väitän lukeneeni, että kun Intia itsenäistyi lempeän suurmiehen Mahatma Gandhin johdolla ja maa jaettiin hindujen ja muslimien kesken, niin siinä tohakassa olisi lyöty lihoiksi peräti 10 miljoonaa ihmistä, eli melkein saman verran mitä ensimmäisessä maailmansodassa onnistuttiin tekemään.

Sinimustaan ideologiaan voi tutustua tästä linkistä:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sinimusta_liike

Valtion velka

Eilisestä MTV:n vaalikeskustelusta sai sen käsityksen, että Suomi, isiemme maa, on konkurssitilassa. Itse pystyn sillä epävarmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys voi synnyttää, että epäilen, ettei mamme ole ainakaan ensimmäisenä valtiona menossa konkurssiin.

Nimittäin Suomi on kuitenkin selvästi vähemmän velkaantunut kuin EU-valtiot keskimäärin ja kun tuossa yritin hieman harrastaa päässälaskua, niin ilmeni, että väkilukuun suhteutettuna USA, maailman mahtavin valtio, on lähes neljä kertaa Suomen valtiota velkaantuneempi ja jos huomioon otetaan myös kansantalouden koko, niin Usa on meitä kolme kertaa enemmän velkaantunut.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa se, että taitavana talousmiehenä pidetty Väinö Tanner oli sotien alla laskenut sikarilaatikkonsa kanteen, ettei suursotaa voi tulla, koska minkään valtion rahat eivät riitä sotimiseen neljää kuukautta pitempään.

Mutta sitten ilmeni, että rahaa riitti ainakin viiden vuoden maailmansotaan eikä silloinkaan rahat vielä loppuneet, koska sitä oli helppo painaa lisää, mutta sotilaat ja sodankäynnin työkalut alkoivat saksalaisilta loppua.

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa vielä sekin seikka, että markan arvo laski toisen maailmansodan vuosina kolmannekseen. Se on yllättävän vähän, koska ensimmäisen maailmansodan aikana markka menetti 90 % arvostaan.

Suomen rahanarvon muutokset voi tarkastaa tästä https://www.stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html .

Esko Jalkanen - taiteilijapappi

Jokunen päivä sitten kirjoitin laulaja Kari Tapiosta ja kerroin, miten paikallinen pitäjänlehti mainitsi hänen muistokirjoituksessaan, että hän kuului Jalkasten köyhtyneeseen vasemmistolaiseen sukuhaaraan, joka sukuhaara on tuottanut myös pappeja. Nyt sain käsiini Rautalampi-lehden, joka kertoo, että Kari Tapion 92-vuotias setä Esko Jalkanen on avannut taidenäyttelyn kotonaan Kärkkäälässä.

Esko Jalkanen kertoo haastattelussa, että hän pitkään mietti, pyrkiikö Ateneumiin vai teologiseen tiedekuntaan ja päätyi valitsemaan jälkimmäisen. Taidenäyttelyn työt ovat valtaosin hänen itsensä maalaamia, mutta joukossa on yksi hänen veljensä Niilo Jalkasen tekemä. Muistelen, että Niilo Jalkanen olisi käynyt Ateneumin veistolinjan ja että hän työskenteli aikoinaan Kutvosen tyylihuonekalutehtaassa taideveistäjänä.

Sellainenkin hämärä mielikuva minulla on, että Niilo olisi voittanut jonkin huomattavan valtakunnallisen veistokilpailun, joten pidän häntä jonkin vuoden veiston Suomen mestarina. Eli taiteellisesti lahjakasta on Jalkasten suku, sillä muistelen, että sen lisäksi, että Kari Tapio oli komeaääninen laulaja, hän myös sanoitti ainakin Myrskyn jälkeen kappaleen.

Rautalampi-lehti kertoo, että "Esko Jalkasen näyttely on jo avoinna joka päivä Jalkasen kotona Pohjoisrastintie 45:ssä. Näyttelyyn on vapaa pääsy, mutta Eskolla on kuitenkin keräysastia mahdollisia 20-senttisiä varten, joka on hänen mukaansa riittävä lahjoitus lähetystyön hyväksi.

"Kukkia ja lahjoja minulle ei saa tuoda, mitään en tarvitse, minulla on kaikkea loppuelämäkseni, mutta jos joku haluaa minua 93-vuotispäivänäni muistaa, kerään lahjoitukset hyvää tarkoitusta varten. Rahat menevät Baikal-järven takana Ulan Batorissa burjaattien kansalle valmistuvan kirkon alttarin rakentamiseen."

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta, että burjaattien kirkolla lienee nykyään paljon hautajaistilaisuuksia, koska lehtitietojen mukaan Venäjä on taistelemassa Ukrainassa viimeiseen burjaattiin asti.

Rautalampi-lehden Esko Jalkasesta kertova jutun voi lukea tästä linkistä, jolta käsin voi tutustua myös itse näyttelyyn sivuilta 8-9, joilta käsin voi tutustua myös itse näyttelyyn kiertävän kameran avulla: https://kabinetti.kosila.fi/#/reader/f514257a-c17d-11ed-afd3-00155d64030a

Alttarimaalaus

Vuosia sitten kävin Kuopion Ortodoksimuseossa ja näppäsin kännykälläni kuvan tästä monestakin syystä aikaamme hyvin sopivasta Louis Sparren kantaaottavasta alttarimaalauksesta. Tosin minkään kirkon alttarille maalausta ei ole huolittu, koska sitä on ilmeisesti pidetty sodanjälkeisenä aikana liian neuvostovastaisena työnä.

Alttarimaalauksen aiheena ovat nykyäänkin ajankohtaiset pakolaisuus, sota ja panssarivaunut. Varsinkin tuo kuva perinteisellä tyylillä lastaan sodan jaloista pakoon hinaavasta äidistä koskettaa katsojaa syvästi. Taustalla loimottavat liekit siihen malliin, että Viipur pallaa jo.

Luulen myös, että kyseessä on maailman ainut alttarimaalaus, jossa ristillä roikkuva Jeesus Nasaretilainen on kuvattu yhdessä panssarivaunun kanssa. Maisema vaikuttaa olevan Yrjö Jylhän Kirvesmäeltä ja laitavasemmalla sivuosassa lymyää uhkaavana Puna-armeijan T-26, jollaisia käytettiin talvisodassa.

Ruotsalainen, mutta Suomessa paljon asunut, kreivi Sparre oli mielenkiintoinen herra. Hän oli marsalkka Mannerheimin lanko, jolla siitä sukulaissuhteesta huolimatta näyttää olleen taipumusta maailman rauhan harrastamiseen. Monilahjakkuuskin hän oli. Taiteen lisäksi hän oli myös huonekalutehtailija, olympiatason miekkailija ja ohjasipa hän myös Suomen ensimmäisen elokuvan nimeltään Salaviinanpolttajat.

Salaviinanpolttajista uskon Mikko Niskasen saaneen sittemmin innoituksen erääseen kohtaukseen elokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Samalla tavallahan Peter Fonda sai Kari Hotakaisen mukaan idean Easy Rider-elokuvaansa nähtyään Suomessa vieraillessaan Ylen uutislähetyksessä jutun mopetilla ajavasta Smp puoluesihteeri Eino Poutiaisesta.

Louis Sparre eli vanhaksi. Hän syntyi 1864 ja kuoli 1965 kypsässä 101 vuoden iässä.

Rakastan sinua, elämä

Sosialistisesta mediasta on tällä hetkellä vaikea löytää mitään myönteistä kirjoitusta venäläisistä, joten minä syyllistyn nyt siihen. Esimerkiksi venäläinen musiikki vetoaa suomalaisen melankoliseen mieleen enemmän kuin ruotsalainen duurimusiikki. Pari iltaa sitten kannustin harvoja lukijoitani kuuntelemaan Kari Tapion esittämää hirvittävän kaunista hengellistä laulua Olen kuullut on kaupunki tuolla ilman, että olisin varoittanut siitä, että kyseessä on venäläinen sävelmä.

Wikipedia kertoo asiasta seuraavaa: Olen kuullut on kaupunki tuolla (tunnetaan myös nimellä Laulu taivaasta on käännöskappale venäläisen Aleksander Gurilevin (1803–1858) säveltämästä ja Nikolai Makarovin sanoittamasta "Однозвучно гремит колокольчик" (Odnozvutšno gremit kolokoltšik). Alkuperäinen sanoitus kertoo hevosajurista, joka laulaa kaunista ja surullista laulua. Suomenkielisen käännöksen kappaleeseen on tehnyt Vali Kunnas. Googlen kääntäjä paljastaa, ettei kyse liene mistään hengellisestä musiikista, koska suomennettuna sävelmän nimi on Yksitoikkoisesti soi pieni kello.

Vaikuttaa siltä, ettei Venäjän järjetön hyökkäys Ukrainaan ole muuttanut suomalaisten musiikkimakua, sillä Youtubesta löytyvä lestadiolaisen poliisin Petrus Schroderuksen esitys kappaleesta Rakastan sinua, elämä, on kahdessa vuodessa kerännyt lähes neljä miljoonaa kuuntelukertaa, joka lienee lähellä Suomen ennätystä.

Rakastan sinua, elämä todistaa, ettei musiikki tunne rajoja. Laulun historia alkaa vuodesta 1956, kun suosittu näyttelijä ja laulaja Mark Bernes luki Konstantin Vanšenkinin elämänylistystä huokuvan runon Komsomolskaja Pravdasta. Bernes otti yhteyttä runoilijaan ja sanoi haluavansa teettää runosta laulun. Vanšenkin oli aluksi vastahakoinen, mutta hanke eteni kun Bernes otti yhteyttä säveltäjä Eduard Kolmanovskiin ja loppu onkin musiikin historiaa.

Rakastan elämää on yksi Suomen suosituimmista lauluista ja esimerkiksi Martti Ahtisaari kajautti tämän vaali-iltana presidentiksi tulonsa varmistuttua. Itänaapurissakin tämä on erittäin suosittu kappale ja koko ihmiskunnan suuri sankari Juri Gagarin ilmoitti sen suosikkilaulukseen.

Neuvostoliittolainen sanoitus poikkeaa jonkin verran suomalaisesta, koska siinä korostetaan enemmän elämän ihanuutta, miesten välistä ystävyyttä, perinteisiä perhearvoja ja maanpuolustuksen tärkeyttä. Asian selittänee se, että alkuperäinen sanoittaja oli Konstantin Vanshenkin, joka palveli sodan aikana laskuvarjojääkärinä ja joka kuului siihen ikäluokkaan ja aselajiin, jonka edustajista harva selviytyi sodassa elossa ja osasi niin ollen rakastaa ainutkertaista elämää.


Suomalainen versio on astetta synkempi, jossa maailmaa tarkastellaan kyynelhelmien läpi ja jossa ei edes ystävä tuo lohtua. Suomalaisen sanoituksen on tehnyt Suomen kommunistisen puolueen valistussihteeri Pauli Salonen, mutta siitä huolimatta esimerkiksi lestadiolainen poliisi suostuu laulamaan sen estoitta.

Nyt kuuntelemme kuitenkin kappaleen suosikkivokalistini Jori Otsan tulkintana. Tässä yhteydessä kannattaa huomioida, että edelleenkin pysytään hengellisellä linjalla, koska Jori Otsa on diakoni ja tämä äänite paljastaa sen, että hän on nauhoitushetkellä selvästikin harjoittamassa kapakkalähetystyötä, joka varmasti tarpeellista onkin. https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=jori+otsa%2C+rakastan+el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4#fpstate=ive&vld=cid:e442054d,vid:Vf71S6PKwKE

Mansikka, mustikka, Suonenjoki

 Muistanpa, miten maailmalle lähtiessäni sain tädiltäni 37 vuotta vanhan Helsingin Sanomien sivun, jossa oli Helsingin kartta. Sen avulla tätini uskoi minun löytävän yliopistolle. Sivun toisella puolella oli pienehkö uutinen, jonka mukaan Saksa oli hyökännyt Puolaan. Siihen aikaan ihmisten kasapäihin tappaminen oli sen verran tavallista, että sitä pidettiin pienehkön otsikon arvoisena.

Tämänpäiväisessä Hesarissa on Anna-Stina Nykäsen ansiokas peräti kahden aukeaman juttu Ukrainan tilanteesta varustettuna isolla otsikolla "Sodan valossa". On hyvä, että maailma on nykyään sen verran kehittynyt, että fasistisen Venäjän imperialistista hyökkäystä naapurivaltioon paheksutaan huomattavan näyttävästi, enkä jaksa uskoa, että kyseessä on pelkästään Mediapoolin salajuoni, kuten putinistit väittävät.

Kyseinen Hesarin juttu sai minut jälleen kerran tuntemaan tervettä kotiseutuylpeyttä ja lainaan nyt suoraan lehteä, joka kertoo seuraavaa:
'
"Pommi-iskussa perheensä menettänyt mies kaivelee roinaa kotitalon paikalla olevan ison kuopan pohjalla, etsii valokuvia perheestä. Hän vastailee samalla toimittajan kysymyksiin. Mistä maasta toimittaja onkaan, hän kysyy. Ja sitten hän lausuu: Mustikka. Puolukka. Suonenjoki. Hän on käynyt vuosikausia Suomessa poimimassa marjoja lisätuloksi perheelle.

Sotasairaalassa hoitaja kauhoo borssikeittoa peltilautaselle ja sanoo toimittajalle suomeksi: Ota paljon! Marjanpoimija hänkin."

Minusta tuntuu siltä, että Suonenjoella marjanpoiminnassa olleita tuhansia ukrainalaisia on kohdeltu yleensä ihan hyvin eikä heitä ole pidetty nälässäkään. Tosin sellaisen huolestuttavan uutisen kuulin viime kesänä, etteivät ainakaan eräällä mansikkatilalla ukrainalaiset ja venäläiset poimijat enää mahtuneet samalle pellolle.

Anna-Stina Nykäsen Ukraina-jutun voi ainakin yrittää lukea tästä linkistä: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000009431253.html

Ukrainan aseapu

 Suuri vaalihaloo on noussut pääministeri Marinin lausumasta, kun hän loihe lausumaan, että Suomessa voisi keskustella käytöstä poistuvien Hornettien lahjoittamisesta Ukrainalle. Minustakin siitä asiasta voisi ihan hyvin keskustella, mutta ei kovin pitkään, koska Ukraina saattaa pienestä länsiavusta huolimatta romahtaa nopeasti.

Kannattaa muistaa, että ennen sotaa Venäjän sotilasbudjetti oli noin 17 kertaa suurempi kuin Ukrainan ja niinpä Venäjän hyökkäyssota on sujunutkin tähän asti erinomaisen hyvin, sillä esimerkiksi talvisodassa puna-armeijalaisia kaatui sadassa päivässä noin 120.000, kun taas Ukrainassa venäläisiä lienee reilussa vuodessa kaatunut vain puolet tuosta määrästä.

Niinpä jonkun pitäisi kiireesti tehdä jotakin Ukrainan auttamiseksi ja jos Biden sattuu lukemaan tämän, niin hänen kannattaa huomata se, että Intia on Kiinan uhoamisen vuoksi halukas siirtymässä Lännen leiriin ja maa saattaisi luovuttaa käytössään olevat 70 Mig-29 hävittäjää Ukrainalle, mikäli USA toimittaisi sille kohtuullisen määrän F-16 koneita.

Ukrainan sota todistanee intialaisille sen, että amerikkalaiskoneilla pärjää paremmin kiinalaisia vastaan kuin venäläisten vehkeillä. Sitä paitsi Ukraina pystyy ottamaan heille entuudestaan tutut Migit heti käyttöönsä, kun taas mahdollisten länsikoneiden kanssa toimiminen saattaa vaatia vuoden opettelun eikä ukrainalaisten aika taida siihen riittää.

Ukraina kaipaa kipeästi myös taistelupanssareita ja tähän asti länsiapu on ollut kohtuuttoman vaatimatonta, mutta nyt asiaan näyttää löytyvän internetistä ratkaisu. Nimittäin Ukrainaan voitaneen hyvin nopeasti toimittaa noin 400 Challanger-1 tankkia, jotka lojuvat käyttämättöminä Jordanian varastoissa.

Tuo Challanger-1 vaunu näyttää olevan hyvin samanlainen kuin Challanger-2, joita britit toimittavat Ukrainaan 28 kpl. Ainakin se on saman kokoinen ja yhtä isolla tykillä varustettu kuin sen seuraajamalli. Asiasta en paljoa ymmärrä, mutta sillä epävarmuudella, jonka tietämättömyys synnyttää, väitän, että olennaisin ero mallien välillä on se, että Challanger-2 on varustettu teen keittimellä, joka briteille on hyvin tärkeä seikka.

Tällä hetkellä venäläiset yrittävät raivoisasti saada tuhannet vuosikymmeniä Siperian tuulessa ja tuiskussa lahonneet panssarinsa käyntiin ja luulen, että Jordanian kuivassa ja lämpimässä ilmastossa 20 vuotta seisoneet vaunut on paljon helpompi saada kuntoon. Mikäli Ukraina saa nämä 400 raskasta käyttöönsä jo tänä keväänä, saattaa sota saada ihan uuden käänteen.

Lisätietoa Challanger-1-panssareista löytyy tästä https://en.wikipedia.org/wiki/Challenger_1

Kari Tapio ja Sibelius

Olen tässä jatkanut runsaslukuisten ja suosittujen suonenjokelaisten iskelmälaulajien sukuselvitysten tekemistä ja löytänyt Sisä-Savo-lehden keskiaukeaman suuruisen Kari Tapio-osion, jossa kerrotaan suorasukaisesti, että laulajapoika kuului ns. Jalkasten köyhtyneeseen vasemmistolaiseen sukuhaaraan, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta on tuottanut pappeja.

Keskiaukeamajutun mukaan Jalkasten musikaalisuus periytyy äidin puolen Bomanneilta. Bomannit ovat taas sukua Sibeliukselle, joten kunhan pääsen tutkimuksissani riittävän pitkälle, niin luulen, että Sibeliuksen Jannekin paljastuu olevan Kärkkäälän poekia.

Sisä-Savon lehden keskiaukeamalta paljastuu vielä sekin yllättävä asia, että itsekin taidan olla sukua musiikkimies Kari Tapioon ja ehkä myös sitä kautta Sibeliukseen. Lehti nimittäin kertoo, että alakouluaikaan Kari Tapio sitoi Liisa Koivistoinen-nimisen koulutoverinsa puuhun kiinni sillä seurauksella, ettei Liisa päässyt kouluun. Nykyään tuota pidettäisiin törkeänä koulukiusaamisena ja tapaus päätyisi iltapäivälehdistön lööppeihin.

Tutkimusteni mukaan Kärkkäälän miehet ovat yleensä paikalla siellä missä tapahtuu. Esimerkiksi Sisä-Savon lehti paljastaa, että laulaja Kari Tapion kärkkääläinen vaari Kusti Jalkanen oli nuorena Suomen kaartin vartiomiehenä aitiopaikalta todistamassa, kun tunnettu suomalainen terroristi Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikoffin senaatin portaikossa.

Muistelen, että Kusti Jalkanen liittyy suvun vasemmistolaisuuteen sikäli, että hän oli ennen sotia mukana kunnallispolitiikassa ja koska Suonenjoella ei sata vuotta sitten juurikaan ollut sosialidemokraatteja, on hän saattanut hyvinkin toimia Suomen Sosialistisessa Työväenpuolueessa, joka oli enemmän vasemmalla kuin nykyinen Vasemmistoliitto, mutta enemmän oikealla kuin USA:n suosittu demokraattipoliitikko Sanders.

Kari Tapion isä jäi jatkosodassa sotavangiksi ja toisin kuin useimmat muut, hän ainakin Antti Heikkisen Kari Tapio-kirjan mukaan palasi sodan jälkeen takaisin hyvin ruokittuna ja kovana kommunistina. Se asia ei kuitenkaan estänyt sitä, että hän myöhemmin toimi pyhäkoulunopettajana ja käytti perhettään kirkossa, joka sunnuntai.

Niinhän se tietysti onkin, että tunnetun nasaretilaisen puusepän pojan opetukset ja näkemykset rikkaista ihmisistä ja varallisuuden jaosta ovat selkeästi äärivasemmistolaisia ja poikkeavat jyrkästi nykyisestä markkinoiden vapautta korostavasta talouspoliittisesta ajattelusta.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia, eli syvästi usovainen mies Kari Tapio esittää nätisti Laulun taivaasta, joka tunnetaan myös nimellä Olen kuullut on kaupunki tuolla: https://www.youtube.com/watch?v=2TQYQZr4FDk

Karit Vepsä ja Tapio

Törmäsin joskus pitkän elämäni varrella erääseen entiseen kuopiolaiseen mäkikotkaan, jollaisia muualla Suomessa ei kutsuttu mäkikotkiksi vaan Puijon peipposiksi ja kysyin häneltä, oliko hän koskaan ollut samoissa kilpailuissa Kari Tapion kanssa. Ei ollut ollut, mutta toisen Suonenjoen miehen, eli Kari Vepsä(läisen) kanssa hän oli kilpaillut.

Yritin netistä selvittää, paljonko Kari Vepsän mäkiennätys olikaan, mutta siihen vastausta ei löytynyt, mutta sen sijaan ilmeni, että hän on voittanut Suomen mestaruuden jossain hevosurheilumuodossa, joka ei kuitenkaan ollut raviurheilumuoto. Luulen, että Kari Vepsän mäkiennätys on Kari Tapion vastaavaa parempi, koska hän kävi välillä harjoittelemassa Jyväskylässä Laajavuoren mäessä asti.

Kari Tapion sukujuuret ovat täällä Kärkkäälässä, jossa nyt tätä kirjoitan, mutta Kari Vepsän sukujuuret ovat tietääkseni Salmisten kylällä, joten hänen sukujuurensa ovat kasvaneet noin 5 kilometrin päässä Jalkasten sukujuurista.

Vaikka miehissä on samaa näköä ja ääntä, niin ainakaan lähisukulaisia he eivät taida olla toisilleen. Sen sijaan epäilen, että Kari Vepsä ja Erkki Junkkarinen saattavat olla sukulaismiehiä, vaikka Eki onkin syntynyt Iisvedellä noin 10 kilometrin päässä. Nimittäin naapurissa asui ennen pieneläjä Viljami Vepsäläinen, joka oli kova mies laulamaan ja oli vielä paljon Erkki Junkkarisen näköä, jonka selittää se, että Viljamin täti oli Junkkarisen äiti.

Viljami oli innokas metsästäjä, vaikka olikin lähes sokea. Näkö oli mennyt suojeluskuntaharrastuksen myötä. Hän oli liittynyt suojeluskuntaan, koska sieltä sai hyvän puvun ja kivääriruutia, jota Viljami käytti myös haulikossaan sillä seurauksella, että ase räjähti ampujansa silmille eikä henkilövahingoilta vältytty.

Vaikka Viljami oli entinen suojeluskuntalainen, niin siitä huolimatta hänen esittämiään mielikappaleita oli Otto-Wille Kuusisen ruotsalaiseen sävelmään sanoittama Punakaartin marssi, jonka 60-luvulla teki menestyspiisiksi Lapinlahden körttiläisen kirkkoherran tytär Kaisa Korhonen.

Luulen, että Punakaartin marssissa on juuri sellaista herravihaa, joka miellyttää körttitaustaisia ihmisiä. Nimittäin Viljami Vepsäläisen isä Kalle oli Kärkkäälässä körttiläisenä pyhäkoulun opettajana, joka ymmärsi antaa opetustoiminnalleen sen arvon, joka sille kuuluikin, koska hän saattoi aloittaa opetustilaisuutensa sanomalla, että "Jospa lapset nyt alotettaan, jotta piästään sitten muihin hommiin."

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa musiikkia, eli Arja Saijonmaan esittämää Punakaartin marssia, sillä körttiläistaustaisen Kaisa Korhosen versiota en löydä tähän hätään. Muistanpa, miten meilläkin virastossa nostatettiin välillä yhteishenkeä kajauttamalla joukolla tämä reipashenkinen kappale. Näin tapahtui varsinkin silloin, jos joku täytti vuosia ja hänelle ojennettiin pelakuu tai jotain muuta sellaista sopivaa. https://www.youtube.com/watch?v=m3LVxnpLMgU

Sankarikorpraali

Panu Rajalan Mika Waltari-kirjasta paljastuu, että kirjailija Waltari vietti nuoruudessaan reipasta kirjailijaelämää eikä siis ollut mikään vesipoika, mutta hänen boheemiutensa oli kuitenkin sangen vaaratonta luokkaa verrattuna velipoikaan Samuli Waltariin.

Samulin oli niin hankala sopeutua normielämään, että hän päätyi armeijaan upseeriksi, että hän päätyi armeijaan upseeriksi, koska oli ilmeisesti kuullut, että upseerit sotia taistelee ja juo, kuten laulussa sanotaan.. Tästä ammatinvalinnasta sitten seurasi se, että hän oli yksin muuttaa koko toisen maailmansodan historian.

Samuli Waltari oli välirauhan aikaan vartioimassa Hangossa rajaa ja erään ryyppyputken jälkeen hän komensi miehensä tulittamaan tykillä venäläisten päämajaa. Eräs tervejärkinen korpraali rohkeni epäröidä pystymakkurissa toikkaroineen luutnantin määräystä ja tämän vuoksi Samuli Waltari ampui tätä niskuroijaa pistoolillaan.

Korpraali ehti kuitenkin heittäytyä syrjään ja luoti vihelsi vain kahden kranaattia tykille kantaneen tykkimiehen välistä. Samuli Waltari vapautettiin tapauksen jälkeen tehtävistään.

Toistakymmentä vuotta sitten kerroin tämän tapauksen silloisella blogillani toivoen, että saisin tapauksesta lisätietoa ja esitin, että tuntemattomaksi jääneen korpraalin henkilöllisyys olisi selvitettävä ja hänet olisi nimettävä jälkikäteen Mannerheim-ristin ritariksi, mikäli se olisi suinkin mahdollista.

Vuosia myöhemmin tuntemattomaksi jääneen sankarikorpraalin pojanpoika ilmoitti, että hänen vaarinsa Lars Holmström oli perään kuuluttamani sotilas. Lars Holmström kertoo tapauksesta kirjassaan Välirauhan ja jatkosodan päiviä ja öitä, joka sotahistoriaa harrastavien kannattaa lukea. 

https://www.antikvaari.fi/k/holmstrom-lars/valirauhan-ja-jatkosodan-paivia-ja/00325648df7e793858ec786a

Musiikkia ja mäkihyppyä

Ei ollut tv:n Hengailijoiden urheilutietämys muutenkaan kummoista, joka seikka on ymmärrettävä asia, koska ohjelman älymystön edustajat oli kerätty kulttuuriväen keskuudesta. Tosin eräs kulttuurityöntekijä muisti kuitenkin urheilusta sen verran, että muusikko Juhani Rautavaara oli harrastanut myös keihäänheittoa.

Pikkuisen kuitenkin epäilen, ettei maailmankuulu säveltäjä Einojuhani Rautavaara saanut viskattua keppiään kovin kauaksi toisin kuin sukunimikaima Tapio Rautavaara, joka Karhumäen kentällä kesällä 1943 heitti koivukeppiä 80,97 eli kolmisen metriä yli silloisen maailmanennätyksen. Ellei Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan, olisin vielä tässä elämässä käynyt tarkastamassa, vieläkö valmentaja Kajanin keihään putoamispaikalle hakkaama muistopaalu on jäljellä.

Hengailijat arvelivat, että muusikko Kari Tapion urheilulaji olisi ollut pesäpallo, mutta ohjelman juontaja reservin kapteeni Riku Rantala kertoi heille, että Kari Tapio oli mäkihyppääjä, jonka mäkiennätyksen hän muisteli olevan 44,5 metriä. Pikkuisen epäilen, että Rantalan tieto on vanhentunut ja ehkä tuolla ennätyksellä Jalkas-Kari voitti ammattikoululaisten Suomen mestaruuden.

Nimittäin itselleni on kerrottu, että vielä aikamiehenä vedonlyönnin seurauksena Kari Tapio olisi käynyt laskemassa Puijon suurmäestä, jonka mäkiennätys on hirmuinen 136 metriä, josta voi päätellä, että pelkästään ilman ponnistustakin mäestä lentää yli 44,5 metrin. Sitä tarina ei kerro, että oliko alkoholilla osuutta siihen, että iskelmätähti vaaransi henkensä Puijolla.

Paljon mahdollista, että Kari Tapio on hypännyt tuon 44,5 metriä Suonenjoen Kyöpelin vanhasta hyppyristä, jonka mäkiennätys oli tuota luokkaa. 60-luvun lopulla Suonenjoelle valmistui isompi hyppyri, jonka ennätykseksi jäi 68 metriä, ennen kuin vauhtitorni tuhopoltettiin muutama vuosi sitten.

Suonenjoelle rakennettiin palaneen mäen tilalle uusi noin 40 metrin hyppyri pari vuotta sitten ja lehtitietojen mukaan avajaiskilpailussa oli enemmän katsojia kuin Salpausselän mäkikisassa. Ilmeisesti Suonenjoelta ei nykyään enää löydy miestä, joka uskaltaisi uusimmasta mäestä laskea, koska en ole tänä talvena nähnyt mäkeä käytetyn.

Suomessa muuten lienee tällä hetkellä organisoitua mäkihyppyharrastusta enää Kuopiossa, Kuusamossa, Lahdessa ja Rovaniemellä. Ennen sotia hyppyri ja mäkihyppääjiä löytyi melkein joka kylästä. Eräs urheilututkija kertoi, että mäkihyppytoimintaa organisoivat aikoinaan suojeluskunnat ja taustalla oli nuortenmiesten rohkeuskasvatus, sillä mäkihyppyharrastuksen uskottiin lisäävän maanpuolustuskykyä samalla tavalla kuin pesäpalloharrastuksen.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomalla, että Kärkkäälän naapurissa Karttulan puolella Airakselan Pirunvuorella, jota myös Laukaanvuoreksi kutsuttiin, oli sotien jälkeen jonkin aikaa pystyssä maamme kolmanneksi suurin hyppyrimäki, jonka virallinen ennätys oli 57 metriä - tosin tarinoissa ennätyksen kerrotaan olleen peräti 70 metriä. http://www.airaksela.fi/wp-content/uploads/2022/11/AirY110v_KaisaPoutanen-2022.pdf

Hengaillaan

Olen kauhian hämmästynyt ihan alikersantti Hietasen lailla. Nimittäin sosialistisesta mediasta saamani vinkin innoittamana katsoin ensimmäisen kerran elämässäni viihdetietokilpailun nimeltään Hengaillaan, jossa valitut kansakuntamme älymystön edustajat kilpailevat ihmiskunnan historian kannalta tärkeiden valtioiden ja kaupunkien paikkakuntatietoudellaan.

Eilisen ohjelman älymystön edustajat tunsivat vallan mainiosti Uuden-Seelannin ja Amsterdamin asiat, mutta sitten kun siirryttiin tenttaamaan Suonenjoki-tietämystä, jouduin hämmästymään kauhiasti. Ukrainan tapahtumia seuratessani olen hämmästellyt Venäjän kansalaisten sivistystasoa, mutta eilisen jälkeen hämmästelen myös suomalaisten sivistystasoa. Tässä yhteydessä kannattaa muuten muistaa se, että kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaisten ja venäläisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on pisteelleen sama.

Jossain määrin ymmärrän sen, ettei eilisistä neljästä älymystön edustajasta kukaan, tiennyt, mitä erikoista olympiavoittaja Kalle Jalkasen kehossa tapahtui, kun hän kiidätti Suomen viestijoukkueen vuoden 1936 olympialaisissa kultaan. Rohkenipa eräs älyköistä epäilemään, että Kallelta olisi mennyt kisan aikana kakka housuun. Olen tähän asti uskonut, että jokainen suomalainen, joka yleensä jotakin tietää, tietää, että Kallelta putosivat tekohampaat, jotka silloin maksoivat työmiehen kolmen kuukauden palkan, hankeen, josta hiihtosankari joutui ne kaivamaan, vaikka norjalainen pääsi siinä vaiheessa edelle.

Mutta yhtään en ymmärrä sitä, etteivät älyköt tienneet Pähkinäsaaren rauhansopimuksen osapuolia. Toinen joukkue veikkasi vallan, että rauha solmittiin Suomen ja Ruotsin välille. Luulen, että 90 % suomalaisista äänestäisi, että osapuolina olivat Ruotsi ja Venäjä, vaikka Venäjän valtiota ei vuonna 1323 vielä ollut. Tietenkin silloin sodittiin Novgorodia vastaan, jonka kanssa myös rajasopimus tehtiin.

Tämä asia kannattaa maamme poliittisten päättäjien muistaa, mikäli Venäjä joskus haluaa palata maiden väliseen lähtötilanteeseen ja palauttaa alkuperäisen ja väärentämättömän itärajan, jolloin Suomen pinta-ala supistuisi noin 80 %.

Hengaillaan-ohjelman Suonenjoki osuuden voi katsoa tästä linkistä kohdalta 50 minuuttia alkaen. https://areena.yle.fi/1-62829974

Laturaivo

 

Kyllä ei ole hiihdonkuninkuusmatka yhteislähtömuotoisena yhtä vaikuttava tapahtuma kuin väliaikalähtömuotoisena. Yhteislähtökisa on vain sellaista sähläämistä ja sauvamiekkailua kahden tunnin ajan ja sitten norjalaiset hiihtävät hevosenkengässä voittoon. Jos äsken olisi ollut väliaikalähtökilpailu, niin nyt nauttisin mitalikahveja vallan nisun kera, sillä Iivo olisi ollut ylivoimainen, mutta nyt joudun vain purkamaan katkeruuttani sosiaaliseen mediaan.

Yksi hienoimmista pitkän elämäni urheiluelämyksistä on vuoden 1997 Trondheimin mm-kisojen 50 kilometrin kilpailu. Silloinhan väliaikalähtökilpailussa voitosta kilpailivat jännittävän tasapäisesti reilun kahden tunnin ajan Mika Myllylä ja Viron veljeskansan edustaja Anders Veerpalu. Lopulta kisa kääntyi jännittävien vaiheiden jälkeen Mika Myllylän voitoksi. Se oli rehdin hiihtourheilun suurta juhlaa eikä silloin tarvinnut edes epäillä, että joku puhdas mies olisi sotkenut jalon kilpailun kulkua, kuten nykyään saattaa tapahtua.

Mutta aika pehmeitä ovat nykyään Suomen miehet verrattuina tämän päivän norjalaisiin tai vaikkapa iloisen 70-luvun suomalaisiin. Esimerkiksi Montrealissa Lasse Viren juoksi enskiksi kympin alkuerän ja voitti leikiten loppukilpailun. Sitten hän juoksi vitosen alkuerän ja voitti sitten loppukilpailussa raivoisan pitkällä kirillään itseään paljon nopeammat ulkomaalaiset. Seuraavana päivänä hän olisi sitten voittanut maratoninkin, ellei ripuli olisi vaivannut. Se kannattaa huomioida, ettei maratonilla ollut kuitenkaan alkueriä.

Juuri päättyneissä hiihdon mömmönkisoissa poikamme jaksoivat hiihtää kahden viikon aikana vain kolme lähtöä ja sitten päätösmatka oli kolmelle meikäläiselle liikaa. Tosin Risto-Matti Hakola hiihteli maaliin asti, koska joku katsoja oli muistuttanut, ettei suomalainen sotilas koskaan keskeytä. Mutta ei ollut kersantti Hakolan esityksessäkään samanlaista laturaivoa, jollaista esimerkiksi nähtiin helmikuussa 1940 Kuhmon hangilla, kun suomalaiset suksisotilaat kamppailivat Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. https://fi.wikipedia.org/wiki/Dolinin_hiihtoprikaati

Penttilät

 Pari iltaa sitten tuli tv:stä ohjelma Pilvien huimapäät, joka kertoi 1940-50-luvuilla maata kiertäneestä suomalaisesta ilmasirkuksesta, jonka sirkuksen keskeinen vaikuttaja ja vetovoimatekijä oli nuori kaunis ilma-akrobaattineitonen Anneli ”Luumu” Linna. ”Luumu” voimisteli kaksitasoisen lentokoneen siipien välissä, ratsasti yläsiiven päällä, roikkui nuoratikkailta lentokoneen alla ja hyppi laskuvarjolla ajan tavan mukaan ilman varavarjoa. Linnan sukunimi muuttui myöhemmin Penttiläksi, kun hän avioitui ansioituneen sotilaslentäjä Erkki Penttilän kanssa.

Heinolassa asunut Penttilän perhe oli kaikin puolin lahjakasta ja varsinkin liikunnallisesti lahjakasta, koska ilma-akrobaatti Penttilän nuorin poika Risto voitti Lahden Reippaan maalivahtina jalkapallon Suomen Cupin 1970-luvun lopulla. Sittemmin Risto E. J. Penttilä, joka on kavereiden kesken vain Risto E. Penttilä, on kunnostautunut myös huomattavana yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Heinolassa asuessani minulle kerrottiin, että Heinolan Penttilät olisivat olleet legendaarisen kuopiolaisen talviurheilija Erkki Penttilän sukua, mutta vahvistusta asialle en ole löytänyt. Hiihtäjä Erkki Penttilä voitti 1920-luvulla Salpausselän kisoissa sekä silloisen pikamatkan että myös 50 kilometriä.

Tosin nuo kaksi voittoa eivät riittäneet, vaan Penttilä voitti myös pujottelun. Hänellä olikin slalomin puolelta useita Suomen mestaruuksia, mutta murtomaahiihdosta Suomen mestaruuksia ei tullut. Hän kuitenkin asui välillä USA:ssa ja siellä hän voitti maan 50 kilometrin mestaruuden sangen ylivoimaisella tavalla.

Hän nimittäin ehti jollain kilpailun virkistäytymisasemalla seurustelemaan rikkaan amerikkalaisrouvan kanssa ja myös esittämään taikatemppuja tämän pikkupojalle. Luulen, että kirjailija Juhani Peltonen sai vaikutteita Elmo-kirjaansa Penttilästä, sillä Elmohan voitti Dervangan olympialaisten 50 km:n kisan, vaikka äityi jollain virkistäytymisasemalla pelaamaan marjapussia valmentajansa Reijo "Rymy" Petterströmin kanssa.

Dokumentin Pilvien huimapäät voi katsoa tästä linkistä https://areena.yle.fi/1-452755

Siniristivaate

 Minä vanha kyynikko joudun nyt toteamaan samoin kuin lapsuudessani aunukselaisen laukkuryssän poika Pjotr Tiilikoff, joka meillä tunnettiin paremmin Tiilikais-Pekkana, että ylväänä liehuvat kansakuntien liput, mutta ylväimpänä liehuu Suomen siniristivaate, sillä norjalaiset eivät jaksa enää lippuaan heiluttaa.

Tämän jälkeen Pekka yleensä liikuttui kyyneliin ja niin minäkin aion vielä tehdä, mikäli viestimiehiemme sinkkiämpärin pohja ei irtoa tämäniltaisessa dopingtestissä, jota en jaksa uskoa tapahtuvan.

Mutta kyllä viestihiihto on upea urheilumuoto. Muistanpa, että minulle, vanhalle hiihtourheilun ystävälle, oli yksi elämäni sykähdyttävimmistä hetkistä, kun Lahden vuoden 2001 hiihdon mömmön-kisojen miesten viestin ankkuriosuudella Myllylän Mika-vainaa pisti isossa nousussa ison vaihteen päälle niin, että norjalaisen selkä suoristui.

Katsoimme virastossa virka-aikaan kilpailua täysin häpeämättömästi, koska se oli sitä paljon puhuttua Tyky-toimintaa ja silloin totesin painokkaasti, että enpä olisi uskonut tällaista päivää vielä näkeväni. Ja niinhän se olikin, että en olisi uskonut, mikä soppa siitäkin tapauksesta sitten vielä syntyi. Monelta asianosaiselta meni työpaikka, terveys ja eräältä henkikin. Mutta onneksi Immosen Janne oli saanut eilen hyvän työpaikan eräältä suksitehtaalta.

Lahden dramaattisen viestin voi katsoa uusintana tästä https://www.youtube.com/watch?v=Sy6H4i7trK0

Mannerheimin suku

Historia ja sukututkimus ovat mielenkiintoisia asioita ja jos olisin nuorempi mies, ryhtyisin opiskelemaan historiaa ja sitten kun olisin itseni riittävän pöhköksi lukenut, tekisin väitöskirjan maamme historiaan merkittävästi vaikuttaneesta Mannerheimin kreivillisestä suvusta. Marsalkasta itsestään on julkaistu noin 200 kirjaa, mutta itse hänen suvustaan en ole kirjaa löytänyt.

Tosin Suomesta Mannerheimin kreivillinen suku on hävinnyt eikä marsalkka Mannerheimilla ole tiettävästi elossa olevia jälkeläisiä muuallakaan, koska juoruissa mainittu pietarilainen huorpoika kuoli ainakin tarinoiden mukaan Sveitsissä lapsettamana. Myöskään marsalkan tyttärille ei siunaantunut lapsia ja epäilen, että siihen asiaan saattoi syynä olla sama seikka, joka katkaisi Marskin opinnot kadettikoulussa, sillä tyttärienkään seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ei ollut täyttä varmuutta.

Mannerheimin kreivillisen sukuhaaran viimeinen edustaja, joka oli Marskin vähän kaukaisempi sukulainen, kreivi Gustaf Mannerheim kuoli 51-vuotiaana vuonna 2015. Kun marsalkka Mannerheim siirteli ja järjesteli divisioonia, niin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli kymmenisen vuotta sitten juttu hänen sukulaismiehestään tästä kreivi Gustaf Mannerheimista, joka siihen aikaan siirteli ja järjesteli ostoskoreja eräässä espoolaisessa marketissa. Hän kärsi aivoja rappeuttavasta sairaudesta.

Vaikka Suomen Mannerheimin kreivisuku on hävinnyt, niin Ruotsissa on suvun edustajia edelleenkin. Hämärä mielikuva minulla on, että joskus iloisella 70-luvulla eräs Mannerheim olisi ollut jossain vaaleissa maolaisten ehdokkaana. Se on ymmärrettävää, koska itse Marskikin oli kiinnostunut Kiinasta niin paljon, että hän jopa ratsasti Kiinan halki, ja olenpa joskus lukenut hänen tästä reissusta kertova hyvän matkakirjansa.

Jos mielikuvani Mannerheim-suvun maolaishaarasta on hämärä, niin sen muistan lukeneeni ihan luotettavasta lähteestä, että sikäli kreivillinen suku on tukenut maailman vallankumousta, että marsalkka Mannerheimin velipoika olisi majoittanut Leniniä, kun tämä liikkui Tukholmassa vallankumouksen asialla.

Puheloinen ja Mannerheim

 Vaikka kenraali Puheloisen muistelmien työnkuvaukset kilpailevat vaikuttavuudessaan Kalle Päätalon vastaavien kuvausten kanssa, niin Puheloisen kirjan puutteena on se, ettei hän juurikaan paljasta mitään yksityiselämästään. Kalle Päätalohan kirjoitti monta paksua mölläriä kertoessaan esimerkiksi ihmissuhdeongelmistaan ensimmäisen vaimonsa kanssa.

Se asia kuitenkin entisen puolustusvoimain komentajan teoksesta selvisi, että hän on nyt toista kertaa naimisissa. Puheloinen on avioelämästään kertoessaan lähes yhtä pidättyväinen, mitä aiemmin puolustusvoimain komentajana toiminut marsalkka Mannerheim oli.

Massiivisissa muistelmissaan Mannerheim kertoo avioliitostaan pelkästään seuraavaa: " Yksityiselämästäni tältä ajalta on mainittava, että vuonna 1892 menin avioliittoon neiti Anastasie Arapovin kanssa. Hänen isänsä oli edesmennyt keisarin seurueen kenraalimajuri Nikolai Arapov, tämäkin entinen chevalierkaartilainen."

Edellä oleva lainaus osoittaa, että Marski oli lähinnä kuivan englantilaisen huumorin ystävä. Kyseinen neiti Arapov oli nimittäin lievästi sanottuna erikoinen ihminen, jonka tekemisistä Kalle Päätalon kaltainen jätkäpoika olisi löytänyt paljonkin kerrottavaa.

Ilmeisesti Mannerheimin avioituminen oli ns. järkiavioliitto, jonka avulla hän selviytyi veloistaan, jotka olivat syntyneet nuoren upseerin viettäessä ns. hauskaa elämää. Toisaalta rouva Arapovin oikullinen käytös saattoi olla seurausta siitä, ettei aviomies ainakaan koko ajan jaksanut pitäytyä yksiavioisuuteen.

Juorutaan jopa sellaistakin, että Pietarissa niiden villihevosten kesytystä esittävien patsaiden lähellä on palatsi, jossa Mannerheim vieraili vuosien ajan viikoittain opettamassa ratsastusta eräälle aatelisneidolle. Sellaistakin juorutaan, että marskilla olisi ollut vallan huorpoika Pietarissa, kuten asia savolaisittain ilmaistaan. Muistelmissaan Marski ei kerro mitään huorpojastaan.