aulis koivistoinen blog
torstai 25. huhtikuuta 2024
Jorma Sarvanto
keskiviikko 24. huhtikuuta 2024
Kirkkomiehet
Baranin kuolemaantuomitut
Olen tässä tutkinut Tuntemattoman sotilaan teloituskohtauksen tunnetuiksi tekemien eteläpohjalaisten Voitto Veikko Ahomäen ( s.16.3.1915 Ilmajoki ) ja Toivo Iisakki Mäkelän ( s. 25.6.1917 Ilmajoki ) vaiheita. Vaikka 7. divisioona koottiin valtaosin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan miehistä, niin joukossa oli myös eteläpohjalaisia, joka saattaa osittain selittää Ahomäen ja Mäkelän käyttäytymistä, jossa saattoi olla taustalla pohjalaista uhoa.
Miesten olisi pitänyt olla mukana siinä joukossa, joka määrättiin hyökkäämään syvässä umpihangessa aukeassa maastossa ylämäkeen päin siperialaisten valiojoukkojen miehittämiä linnoituksia. Ahomäki ja Mäkelä pitivät hyökkäystä järjettömänä ja ilmoittivat mieluummin lähtevänsä linnaan sen sijaan, että tapattavat itsensä.
Molemmat miehet olivat suojeluskuntalaisia ja olleet talvisodassa. He varmaankin tiesivät, miten naapuripitäjän Nurmon miehille kävi, kun nämä yrittivät talvisodassa samankaltaisessa tilanteessa vallata Äyräpään kirkonmäkeä. Silloinhan 40 miestä kaatui, 50 haavoittui ja takaisin selvisi vain 10 hyväonnista.
Internetistä löytyy juttu, jossa sotilaspastori Heimo Kuoppamäki kertoo, miten hän yritti koko yön ajan saada miehet muuttamaan mieltään, mutta turhaan, sillä pohjalaiset eivät helpolla anna periksi. Ahomäki ja Mäkelä luottivat loppuun asti siihen, etteivät suomalaiset ammu omiaan, mutta pikaoikeus olikin sitten aamulla toista mieltä.
Sotahistoriallisten kohteiden internetsivulla on liitteenä oleva hyvä selvitys Goran tapahtumista, ja lopuksi kannattaa hiljentyä kuuntelemaan talvisodan ensimmäisessä taistelussa liipaisinsormeen haavoittuneen herkän kuulantyöntöä harrastaneen taiteilijan Veikko Lavin säveltämää ja sanoittamaa laulua Baranin teloituksesta, jonka Pave Maijasen esittää. Maijanen oli melkein Uukuniemen poikia, sillä hän asui Pyhäjärven vastarannalla Kesälahdella.
https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/514/country/9/area/85/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR0bCrE3aaU8BG4XY3OO1-E9UnDGLQ9J-u40DCFjpDc-gxZjHPcMDmuio2w_aem_AWoKErM7eUTtVlpNQEtxQi_M9c5OWYIS222AfWJcQjBaDloZ3Rf1qDgRXaKWa2wQrn7TPh_XFikWVGSqi_rsVKP5
Tässä linkki Pave Maijasen esitykseen: https://www.youtube.com/watch?si=aoo0-QNcCaAi6AXk&fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR2xxfR6wsMCz5PjoM_6fTqhYRXmODe2udz6LQg4xzPuleb8TzkJRVcR4wk_aem_AWpQttECbOa5HdE_NHOwrsSJGzlUaHbeR-NtlGTjx2Gs7mE0GbVAkEmVBLcMDFDO_99pydWbCfRdF07Ylq_WLLxF&v=FzSlGcxml38&feature=youtu.be
tiistai 23. huhtikuuta 2024
Kaukopartion kirvesmies
Ainutlaatuinen suomalainen taidekirjallisuuslaji on kaukopartiokirjallisuus, jollaista taidekirjallisuuslajia ei muualla maailmassa esiinny. Luulen, että sen jälkeen, kun maailman ensimmäinen kaukopartioromaani, eli Esa Anttalan Päämajan kaukopartio, ilmestyi vuonna 1960, on maassamme julkaistu noin 500 kpl tuohon kategoriaan kuuluvaa kirjaa.
Vaikka kaukopartiokirjallisuutta on ilmestynyt viljalti, niin kuitenkin vasta Mikko Porvalin Uukuniemenkin tapahtumiin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä Kadonneen kaupungin varjossa paljastetaan, että suomalaisiin kaukopartioihin nimettiin kirvesmies, jolla oli erityisen vaativa tehtävä.
Porvalin kirjan mukaan kirvesmies valittiin ennen jokaisen kaukopartion lähtöä. Yleensä hänet arvottiin. Joskus siihen saattoi joutua porukan päätöksellä, jos vaikka oli palveluksen velkaa muille: oli vaikka törttöillyt humalassa ja polttanut kaikkien lomat.
Kirvesmiehen tehtävänä oli surmata äänettömästi ne partion ottamat vangit, joita ei voinut vapauttaa tai ampua vaarantamatta partion turvallisuutta. Kirvessurma tapahtui yleensä niin, että hamaralla iskettiin joko takaraivoon, otsaan tai ohimoon. Koputteluun ei ollut varaa, vaan piti lyödä ensimmäisellä kerralla kaikin voimin, ettei uhri ehtinyt ymmärtää asiaa ja päästää ääntäkään.
Mikko Porvali varmasti tunsi hyvin kaukopartioasiat, koska hänen vaarinsa Antti Porvali toimi Vehniäisen osastossa, joka jatkosodan alussa toimi Rautjärven pappilasta käsin, jonne on äskettäin pystytetty osastolle muistomerkki, johon kävin pari kesää sitten tutustumassa. Samalla kertaa tutustuin myös paikkakunnan komeaan kirkkoon, joka poltettiin vähän myöhemmin.
Helsingin Sanomat arvosteli Porvalin vuonna 2022 ilmestyneen kirjan Syvärin takana ja siinä arvostelussa kerrottiin jopa kuvien kanssa erään kaukopartiomiehen toimimisesta kirvesmiehenä. Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea jutun tästä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009261236.html
maanantai 22. huhtikuuta 2024
Kuulustelumenetelmät
Mikko Porvalin uukuniemeläis-dekkarista ilmenee, ettei kapteeni Aleksanteri Torikkaa kaapattu itärajan yli pelkästään lentokonevarkauksien vuoksi, vaan syynä oli sekin, että hän oli päämajan valvontaosaston miehiä, eli hän oli vakooja, jolta neuvostoliittolaiset uskoivat voivansa saada arvokkaita tietoja.
Niinpä Torikka lienee joutunut reilut puoli vuotta kestäneisiin koviin kuulusteluihin, ennen kuin hänet ammuttiin talvella 1941. Puna-armeijan käyttämistä kuulustelumenetelmistä luin Ariela Säkkisen vuonna 2023 ilmestyneestä kirjasta Pahinta oli kylmyys: Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. Vänrikki Paavo Yli-Vakkuri jäi vangiksi heti jatkosodan alussa ja hän oli sotavankina 1234 päivää, mutta palasi lopulta hengissä kotiin, vaikka kuolema oli monta kertaa lähellä.
Kirjasta ilmenee se erikoisuus, että puna-armeijalaisilla oli kuulustelumenetelmänään normaalin pahoinpitelemisen lisäksi käyttää muinaista kiinalaista vesikidutusta, joka eroaa täysin amerikkalaisten epäilemiinsä islamistiterroristeihin käyttämästä vesikidutuksesta, jota kuitenkaan presidentti Bush Junior ei pitänyt kidutuksena.
Amerikkalaisten vesikidutuksessa kuulusteltavaa pehmitetään painamalla tämän päätä veden alle niin, että tämä melkein hukkuu. Kiinalaisessa vesikidutuksessa sen sijaan kuulusteltavan otsalle aletaan pudotella satunnaiseen tahtiin kylmiä vesipisaroita ja kun sitä jatketaan tarpeeksi kauan, kipu on niin sietämätöntä, että uhri saattaa tulla lopulta hulluksi.
Mutta osasivat suomalaisetkin. Jarmo Niemisen toimittamassa kirjassa Rintaman poliisi : valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944 jatkosodassa desantteja kuulustellut Taavetti Heikkinen paljastaa, että hänen tehtävänsä oli antaa keppiä epäillyille desanteille. Luultavasti keppiä annettiin kuulusteltavan paljaisiin jalkapohjiin ja välillä keppiä piti antaa hyvinkin paljon. Menetelmä oli tehokas, sillä tiettävästi ainakin Valpon kuulusteltavat kertoivat kaiken, minkä tiesivät ja monet vielä sitäkin enemmän.
Wikipedia kertoo Heikkis-kirjasta seuraavaa: "Päiväkirjasta selviää että jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana AKS:n kannatusjäseniin kuulunut Heikkinen oli Suur-Suomi-innostuksen vallassa mutta jo talvella 1941–1942 hän alkoi suhtautua pessimistisemmin sodan kulkuun. Asemasodan pitkittyminen ja toimettomuus masensivat Heikkistä ja hän koki ettei hänen työtään arvostettu ylemmissä portaissa. Heikkisen mieliala koheni kuitenkin keväällä 1944 kun hän sai siirron lähelle kotiaan Mikkeliin ja sai myös kauan odottamansa ylennyksen kapteeniksi. Heikkinen toimi asemasodan aikana myös kenttäoikeuden jäsenenä ja päiväkirjassa hän usein arvostelee sitä että oikeus joutui langettamaan joissain tapauksissa liian kovia tuomioita syytetyille."
Taavetti Heikkinen ei ollut kuitenkaan mikään tunteeton sadisti. Hän esimerkiksi suri vilpittömästi sitä, että eräs hyvin yksinkertainen karjalaisukko, joka oli olosuhteiden pakosta auttanut partisaanipoikaansa, teloitettiin joulupäivänä. Heikkisen mielestä tämän tapauksen muisto tulee jatkossa vielä pilaamaan teloitusryhmän miesten joulumielen.
Tästä linkistä voi jopa kuunnella Paavo Yli-Vakkurin sotavankeuskokemuksia: https://www.storytel.com/fi/books/pahinta-oli-kylmyys-paavo-yli-vakkurin-vuodet-sotavankina-neuvostoliitossa-2216003
sunnuntai 21. huhtikuuta 2024
Rauhaton raja
Aleksanteri Torikka ei suinkaan ollut ainut talvisodan jälkeen itärajan taakse kadonneista. Luin vuosia sitten Juha Pohjosen välirauhan rauhattomuudesta kertovan kirjan Sodan ja rauhan rajalla, ja siinä kerrotaan, että reilun vuoden kestäneen välirauhan aikana Neuvostoliiton puolelle päätyi 212 henkilöä, joista takaisin pääsi vain 79.
Lopullisesti kadonneita tai tapettuja oli 133. Tosin väestömenetystä kompensoi jonkin verran tapaus, jossa sotien jälkeen eräs naapurin puolelle joutunut palasi mukanaan rajan takaa hankittu vaimo ja liuta lapsia. Siinäkin olisi hyvä romaanin aihe.
Varsinkin Uukuniemen suunta, jossa olen itsekin paljon aikaa viettänyt, oli välirauhan aikaan levoton. Siellähän jostain syystä välirauhan sopimusta tehtäessä rajan tarkka sijainti jäi epäselväksi. Olisiko Stalinin kosmoskynän terä ollut huonosti teroitettu sitä viivaa kartalle piirrettäessä. Laskujeni mukaan noin kymmenen ihmistä eksyi Uukuniemellä ainakin venäläisten mielestä rajan väärälle puolelle.
Tosin sellaisiakin onnellisia tapauksia välirauhan aikana sattui, että reilut neuvostoliittolaiset sotilaat antoivat väärällä puolella kiinni jääneen palata takaisin. Rajan valvonta oli jossain vaiheessa löysää ja ainakin tarinan mukaan eräät uukuniemeläiset kävivät hakemassa naapurin puolelta sinne latoon jääneitä heiniään. Kyselin heinämiesten nimiä Revon Matilta, joka varmaankin tiesi noita tapauksia, mutta hän vain hymyili mietteliään näköisenä.
Talvisodan päätyttyä uukuniemeläiset toivat rauhansopimuksen vastaisesti rajan taakse jääneen vuoden 1614 Ristlahden taistelun muistomerkin pronssilaatat Suomen puolelle ja vuonna 1982 muistomerkki pystytettiin Uukuniemen kirkon mäelle. Minulle on kerrottu, että sodan jälkeen muistomerkin pronssilaattoja säilytettiin vuosikymmeniä piilossa Uukuniemen kirkonkylän kansakoulun lattian alla eikä asiasta huudeltu kylällä yleisesti.
https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/e/e1/Uukuniemi_Ristlahden_taistelu_mm.JPG