Paksu-Margareeta ja Pitkä-Hermanni

Tämä kännykkäkuva tuo mieleeni Kalle Väänäsen runon Yö Ruuskasen torpassa, jossa sanotaan, että "Ja se kaekki, mikä näkkyy Tuavetin takkoo,  se on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo. " Tosin Tallinnan Paksu-Margareeta-tykkitornin takkoo ei näy ollenkaan Pitkää-Hermannia, joka jää täysin Margareetan pimentoon, vaikka onkin 45,6 metriä korkea.

Tuo Pitkä-Hermanni on virolaisille tärkeä paikka, koska Viron itsenäistyttyä sen huipulle nostettiin Viron lippu12. joulukuuta 1918 kello 15. Viron sittemmin miehittäneet neuvostojoukot laskivat lipun tornista kesällä 1940. Lippu nostettiin takaisin torniin 24. helmikuuta 1989.

Matkaesitteen mukaan Tallinnan maamerkki Paksu-Margareeta -tykkitorni kuuluu nykyään Unescon maailmanperintökohteisiin ja siellä esitellään virolaisen merenkulun historiaa keskiajalta nykyaikaan. Museossa voi tutustua myös arkeologisiin löytöihin kuten tornia edeltäneisiin Tallinnan puolustusrakennelmiin. Museon helmi on erittäin harvinainen keskiaikaisen rahtialuksen hylky esineistöineen.

Kuvan korkea torni ei siis ole Pitkä-Hermanni, vaan se on Olevisten kirkon 124-metrinen torni. Olevisten kirkon heimoveljemme rakensivat jo 1200-luvun lopulla. Alun perin torni oli peräti 159 metriä korkea, mutta 1600-luvun tulipalo madalsi sitä 35 metriä. Eräät lähteet väittävät, että Olevisten kirkko oli aikoinaan maailman korkein rakennus vuosisatojen ajan, mutta toisenlaistakin näkemystä asiasta esiintyy.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Paavi siunasi äskettäin 170 metriä korkean Barcelonassa  sijaitsevan Sagrada Familia -kirkon Jeesus-tornin. Tätä kirkkoa on rakennettu uskoakseni työllisyystöinä jo 140 vuotta eikä se vieläkään ole valmis, joten virolaiset olivat reilut 700 vuotta sitten nopeampia rakentajia. Venäläisetkin rakensivat Iisakin kirkkonsa 1800-luvulla 40 vuodessa, mutta siitä huolimatta sen pitkäksi venyneelle rakennusajalle naureskellaan russofobisissa ja neuvostovastaisissa piireissä yhä.

Miksi Ahtisaari kieltäytyi?

Poliitikkojen muistelmia lukiessa rivien välien lisäksi mielenkiintoisia ovat myös kerrotut juorut, joilla ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Erkki Tuomiojan muistelmia lukiessani törmäsin mehevään juoruun, joka selittää, miksi presidentti Martti Ahtisaari ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Tarja Halonen oli nimittäin paljastanut varmaankin luottamuksellisesti Tuomiojalle sen, että "kun Mara joskus presidenttikautensa lopulla oli tuskastuneena ilmoittanut, ettei lähde toiselle kaudelle, oli Eeva käyttänyt tätä ja lähettänyt 80 kirjettä Linnan koko henkilökunnalle, jossa oli kiittänyt heitä yhteistyöstä nyt kun he eivät tule toiselle kaudelle pyrkimään. Se olisi tehnyt osaltaan Maralle mahdottomaksi enää perua jatkohaluttomuuttaan."

Edellä kerrotusta voi päätellä, ettei Eeva Ahtisaari viihtynyt roolissaan maan äitinä ja senkin voi päätellä, että välillä sattumilla on suuri merkitys maailman tapahtumissa. Voi olla, että jos Ahtisaari olisi jatkanut toisen kauden, Suomi olisi liittynyt Natoon jo parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Itse olen luullut, että Ahtisaari ei pyrkinyt toiselle kaudelle, koska hän tiesi läheiseen avustajaansa Alpo Rusiin kohdistuvista vakoiluepäilyistä; asiahan oli vakava, koska Suojelupoliisi epäili Rusin olleen DDR:n agentti jo kansakouluvuosinaan. Rusi olikin ollut Stasin palveluksessa, mutta kyseessä oli Alpon isoveli.

Tässä yhteydessä, en malta olla kertomatta, että seuraan säännöllisesti kristillis-siveellisen Alfa-tv:n Ukraina-raporttia, jossa Alpo Rusi on asiantuntijana. Ohjelmasarja on katsomisen arvoinen: https://www.permanto.fi/serie/details/229401409/417038601

Stubbin ketkale

Poliitikkojen muistelmien lukeminen on mielenkiintoista ja erityisen mielenkiintoista on tutkia muistelmien rivien välit, eli selvittää asiat, joista vaietaan . Esimerkiksi Erkki Tuomiojan viimeisimmässä päiväkirjakirjassa on lopussa satoja nimiä käsittävä henkilöhakemisto, josta ihmeekseni puuttui yksi tärkeä nimi, sillä nykyisen presidentin nimeä nimiluettelosta ei jostain syystä löydy, joka puute ei ehkä selity atk-ongelmilla.

Kuitenkin pari kertaa Stubb kirjassa mainitaan. Sivulla 205 kerrotaan, että vuosituhannen alun eduskuntavaaleissa Stubb ensin tarjoutui RKP:n ehdokkaaksi, mutta se aie kariutui, koska hän oli vaatinut 100.000 euron tukea vaalityöhönsä. Otaksun, että Stubb on nyt hyvillään, ettei RKP suostunut tuumaan, jonka seurauksena hän siirtyi Kokoomuksen ehdokkaaksi.

Toisen kerran Stubb mainitaan päiväkirjakirjan sivulla 215, jossa kerrotaan että " Stubbin ketkale soittaa ja esittää, että parempi jos kumpikaan "meistä" ei esiinny Antti Satuli-kirjan julkistuksessa, muuten ensiksi kysytään miten Suomen EU-politiikka on muuttunut Satulin jälkeen, eikä hän halua tällaista polemiikkia."

Mietinpä, miksi Tuomioja nimittää Stubbia ketkaleeksi. Minusta ketkale tarkoittaa huijaria, joka on loukkaava ilmaisu nykyisestä valtion päämiehestä. Epäilen, että Tuomiojan ja Stubbin välillä on jännitteitä, jotka voivat johtua vaikkapa siitä, että molemmat ovat ulkopolitiikan asiantuntijoita, joista Stubb on korostetun Amerikka-myönteinen ja Tuomioja ainakin näin Trumpin hallintokaudella korostetun Amerikka-kielteinen.

Toisaalta jännitteiden taustalla voi myös olla henkilökemia, koska miehet ovat hyvin erilaisia. Tuomioja on opinnoissaan hyvin menestynyt ja voi olla, ettei hän arvosta ihmistä, joka ei tiedä, paljon on viisi potenssiin kolme tai joka uskoo, että romaanin Työmiehen vaimo on kirjoittanut Väinö Linna. Tuomioja itsehän on innokas kirjallisuuden harrastaja, jonka kirja-arvostelut löytyvät netistä.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että vaikka Stubb ei ole ehkä matemaattisesti kovin lahjakas, on hän sosiaalisesti erittäin älykäs kaikkien kaveri, jonka hilpeä olemus viehättää alakuloon taipuvaista Suomen kansaa. Tuomiojaa en tunne, mutta sen kuvan olen hänestä saanut, ettei hän ole mikään hilpeä huuliveikko, vaan pikemminkin päinvastoin.

https://siltala.fi/sivu/tuote/ole-varovainen-mina-olen-aanestanyt-tuomiojaa/5529367

Painijakansa

Virolaiset ovat menestyksekästä painijakansaa, jota asiaa todistavat kaksi Tallinnasta löytämääni painijapatsasta. Hotelli Suden seinustalla oli Aleksander Abergia esittävä patsas, jonka pronssilaatassa kerrotaan hänen olleen kaikkien aikojen menestynein painija, joka hallitsi ylivoimaisesti lajiaan17 vuoden ajan, jona aikana hän voitti kaikki 5000 ammattilaisotteluaan.

Aberg ei ollut mikään jättiläinen, sillä hän oli vain 178-senttinen ja painoa oli siunaantunut vain noin 100 kiloa, mutta hän oli niin vahva ja taitava, että pystyi kukistamaan itseään paljon isommat vastustajat. Siihen aikaan ei ammattilaispainissa ollut sarjajakoa.

Minä, joka olen järjestäytynyt skeptikko, suhtauduin nuorempana epäillen tarinaan, että Tallinan kuuluisan Pronssisoturi-patsaan mallina olisi ollut vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen molempien painimuotojen raskaansarjan voittaja Kristjan Palusalu, mutta kun luin Olavi Lempisen kirjan Rautaesiripun takana - Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille, joka kertoo inkerinsuomalaisen Veikko Piiparisen elämäntarinan, niin näkemyksen asiaan muuttui.

Piiparinen oli inkerinsuomalainen, joka syntyi sata metriä itärajan takana ja joutui sen vuoksi 18-vuotiaana puna-armeijaan, jäi jatkosodassa suomalaisten vangiksi, jonka jälkeen hänestä koulutettiin radisti Pauli Marttinan johtamaan kaukopartio-osastoon.

Vuonna 1947 Piiparinen palautettiin Neuvostoliittoon, jossa hänet kovien kuulustelujen ja kymmenen minuutin oikeudenkäynnin jälkeen lähetettiin Vorkutan vankileirille hiilikaivokseen, josta harva selvisi hengissä. Mutta hän selvisi ja asui elämänsä viimeiset 38 vuotta Tallinnassa, josta ajasta hän kertoo kirjassa todella mielenkiintoisia tarinoita.

Senkin hän kertoi, että komearaaminen olympiavoittaja Kristjan Palusalu seisoi mallina, kun Pronssisoturia, josta venäläiset käyttävät hellittelynimeä Aljosha, veistettiin ja nyt, kun kävin läheltä tarkastamassa, että patsaalla todella on Palusalun kasvot, uskon nuorempana uskomattomana pitämääni tarinaan. Aiemmin epäilin, ettei miestä, joka loikkasi vuonna 1941 puna-armeijasta Suomen puolelle, olisi hyväksytty sankaripatsaan malliksi.

Veikko Piiparinen kertoo kirjassaan senkin, että voitonpäivänaattona 8.5.1946 15-vuotias Ageeda Paavel ja 14-vuotias Aili Jyrgenson räjäyttivät dynamiitilla patsaan ensimmäisen version. Sitä kirja ei kuitenkaan kerro, mitä räjäyttäjille sittemmin tapahtui. Uskon, että ainakin jonkinlaiset rapsut heille asiasta seurasi.

KGB:n kynä

Vaikka olenkin huuhaatietoa vastaan taistelevan Skepsis ry:n jäsen, olen viime aikoina alkanut uskoa dematerialaistumisilmiöön, jolla tarkoitetaan sitä, että esineet voivat hävitä olemattomiin. Ikääntymisen myötä olen havainnut, että varsinkin sukilla ja kynillä on yliluonnollinen taipumus kadota. Tosin kuulakärkikyniä olen välillä etsinnöissä löytänytkin, mutta yleensä ne ovat muuttuneet selittämättömällä tavalla toimimattomiksi.

Joskus jopa kehittelin teoriaa siitä, että kun sukkani ja kynäni tuntevat aikansa olevan lopussa, ne vaeltavat norsujen lailla kuolemaan jonnekin salaiseen paikkaan ja otaksun, että jossakin sijaitsee suuri putous, jonka takana on suuri salainen luola, jonne sukkani ja kynäni vaeltavat.

Tallinnan KGB-museossa huomasin jälleen kynättömyysongelmaan, mutta onneksi sieltä sai ostaa kuulakärkikynän. Nyt sitten tunnen syviä eettisiä ongelmia sen suhteen, voinko julkisuudessa käyttää häpeämättömästi kynää, jonka kyljessä lukee oikein isosti KGB. Monien sivistyneiden ihmisten mielestä Neuvostoliiton salaiseen poliisiin ei tulisi suhtautua huumorilla eikä sitä pidä karnevalisoida. Luulen, että monissa sivistysmaissa, kuten esimerkiksi Israelissa, Saksassa tai jopa Venäjällä saattaisi joutua ongelmiin, jos käyttäisi kynää, jossa lukisi Gestapo.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että kun tutkin netistä tietoa Neuvostoliiton silloisen salaisen poliisin NKVD:n toiminnasta Virossa, niin sellaisenkin tiedon löysin, että sen jälkeen, kun Viro liittyi neuvostokansojen suureen perheeseen, maassa olisi surmattu sen miljoonasta asukkaasta noin 30.000 ja 100.000 olisi viety Siperiaan. Voi olla, että nuo tiedot ovat liioittelua, koska esimerkiksi Suomessa uskottiin, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa asuneista 30.000 suomalaisesta olisi tapettu lähes puolet. Nyt kuitenkin löysin tutkimustuloksen, jonka mukaan tapettuja oli ehkä vajaa kolmannes.

Mietinpä nyt sitä, että miten suomalaisten olisi käynyt, jos maa olisi talvisodan jälkeen liittynyt neuvostokansojen suureen perheeseen. Sotimisen jälkeen suomalaisten kohtelu olisi voinut olla sattuneesta syystä kovempaa kuin virolaisten. Ehkäpä prosentti kansasta, eli suuri osa intelligentsiasta kansakoulunopettajista ylöspäin, olisi surmattu, jolloin ruumiita olisi tehty 40.000 kpl ja 10 % kansasta, eli 400.000 henkeä olisi kulakkeina kyyditty Siperiaan. 

Lopuksi totean, että se ostamani KGB-kynä on harvinaisen hyvä kynä.

Koppi

Tallinnassa kävin tutustumassa myös KGB:n vankityrmiin. Suurimman järkytyksen minuun teki noin yhden neliömetrin suuruinen vankikoppi. Siinä vanki ei pysty istumaan eikä nukkumaan. Luulen, että itse ainakin olisin muutaman vuorokauden seisottamisen jälkeen kertonut kaiken, minkä tiedän ja varmaan vähän enemmänkin. Tuo seisontakoppi saattoi olla yksi KGB:n  pehmeimmistä tiedonhankintamenetelmistä.

Toisaalta KGB ei ole ollut ainut kidutusta harrastanut tiedustelupalvelu maailmassa. Saksan Gestapolla oli käytössään generaattori, jolla melkein kaikki kuulusteltavat saatiin laulamaan; poikkeuksena oli eräs virolainen kommunisti, joka kuului siihen pieneen vähemmistöön ihmiskunnasta, joka ei tunne kipua.

Länsimaista sivistystä puolustava Usa:kin käyttää ilmeisesti vielä nykyäänkin vesikidutusta, jossa terrorismista epäilty kuulusteltava upotetaan veden alle tarpeelliseksi katsottavaksi ajaksi. Presidentti Georg Bush Junior ei jostain syystä pitänyt tätä kuulustelumenetelmää kidutuksena.

Jarmo Niemisen toimittamassa Taavetti Heikkisen päiväkirjoihin perustuvassa Rintaman poliisi-kirjassa kerrotaan, että sotapoliisin kuulustelijana Heikkinen turvautui keppiin epäiltyjä vakoilijoita kuulustellessaan, koska köyhällä Suomella ei ollut varaa kalliisiin generaattoreihin. Eräät kuulusteltavat tarvitsivat keppiä Heikkisenkin mielestä oikein kunnolla, ennen kuin nämä suostuivat yhteistyöhaluisiksi. Ilmeisesti kuulusteltavia hakattiin kepillä jalkapohjiin, koska se tekee hyvin kipeää eikä jälkiä jää. 

Rintaman poliisi-kirjasta paljastuu, että kuulustelija Heikkinen ei kuitenkaan ollut ihan tunteeton ihminen, koska häntä säälitti tapaus, jossa sotapoliisien piti jouluaamuna teloittaa eräs partisaanipoikaansa auttanut yksinkertainen karjalaisukko. Heikkinen arveli, että se tapaus tulee häiritsemään monen asiaan osallistuneen joulumieltä koko lopun elämän. 

Käsittääkseni Suomen laki ei sallinut edes sota-aikana vakoilijoiden pieksämistä, mutta siitä huolimatta ainakin tarinoiden mukaan maamme poliisilaitoksilla annettiin vielä 60-luvun pitkätukkaradikaaleille kumipuun oksaa oikein kunnolla. Luulen, että samaa tehtiin eräille muillekin poliisin asiakkaille, ja olen kuullut, että tämä asia saattoi olla erään hirveän poliisisurman taustalla.

Markat, farkut ja sukkahousut

KGB-museon opas kertoi, että Viru-hotellin työntekijät saivat Neuvostoliiton aikaan palkkaa sata ruplaa kuussa. Muistelen, että rupla vastasi viralliselta vaihtoarvoltaan peräti seitsemää markkaa ja tutkimuksissani ilmeni, että vuoden 1975 Suomen markka vastasi arvoltaan 1,5 nykyeuroa, joten Viru-hotellin työntekijä ansaitsi nykyrahassa noin tuhat euroa kuussa.

Se ei ollut huono palkka siihen aikaan, koska verotus oli silloinkin itänaapurissa lievää eikä leipä tai asuminen maksaneet paljoa. Muistelen, että leipä oli hyvää ja niin halpaa, että sitä syötettiin karjalle rehuna. Asunnot olivat pieniä eikä niiden kuntoa voinut moittia, ei ainakaan liiaksi.

Yksi tärkeä luontaisetu Viru-hotellin henkilökunnalla oli ja se oli se, että he pystyivät käymään länsikauppaa. Opas kertoi, että suomalaiselle maksettiin länsifarkuista peräti 70 ruplaa, eli kolmen viikon palkan verran. Olisi mielenkiintoista selvittää, paljonko neuvostoliittolainen pk-yrittäjä sai näistä farkuista, kun ne myytiin sitten jossain Siperian kaupungissa, jossa kaivos- ja öljymiehillä olivat hyvät palkat, mutta jossa kaupoissa ei ollut juurikaan ostettavaa.

Jos olisin nuorempi mies, alkaisin tekemään tutkimusta siitä, miten pk-yrittäjyys ja markkinatalous toimivat sosialistisen suunnitelmatalouden varjossa, jossa virallisella valuutalla ei ollut paljoa arvoa, mutta purukumit, Marlboro-askit, sukkahousut ja farkut toimivat rinnakkaisina vaihdonvälineinä. Jos esimerkiksi Marlboro-aski toimi rahan korvikkeena, eli arvon mittana, vaihdon välineenä ja arvon säilyttäjänä, niin polttiko joku heikkoluonteinen joskus silti Marlboron vai säilytettiinkö askeja pankkiholvissa, kuten arvopapereita nykyään.

Tässä yhteydessä suosittelen kaikille Yury Shikalovin kirjaa Markat, farkut ja sukkahousut. Shikalov on nykyään Itä-Suomen yliopiston tutkija, joka on elänyt ja käynyt koulunsa Neuvostoliitossa, on koonnut tähän vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan varsin mielenkiintoisen tarinan Venäjän ja Suomen välisestä kaupasta katutasolla. Udmurttitaustainen Shikalov on kunnostautunut myös maratoonarina ja voitti muistaakseni vallan Euroopan mestaruuden jossain ikäkausikilpailuissa.

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/markat-farkut-ja-sukkahousut/

Melkein maailman ensimmäinen kännykkä

Sen lisäksi, että Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous onnistui 1970-luvulla kehittämään maailman parhaan suklaattoman suklaan, se onnistui melkein kehittämään myös maailman ensimmäisen kännykän. Nimittäin KGB:n museon opas kertoi, että Viru-hotellin ravintolassa oli käytössä ihan tavallisen näköisiä leipälautasia, joiden sisälle oli asennettu mikrofoni ja sille paristo. Luulen, että halutessaan Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous olisi pystynyt kehittämään myös maailman ensimmäisen kännykän.

Näillä langattomilla laitteilla pystyttiin salakuuntelemaan ravintolan asukkaita huomaamatta ravintolan ulkopuolelta. Paristo ei ilmeisesti ollut kovin hyvä, koska tarjoilijan piti muistaa painaa lautasen pohjasta mikrofoni toimimaan vasta tarjoilutapahtuman yhteydessä, jotta virta olisi riittänyt pitkien keskustelujen kuuntelemiseen.

Keskustelut nauhoitettiin Viru-hotellin ylimmässä, eli 22. kerroksessa, sijainneessa kuuntelukeskuksessa, jossa oli ihan hyvä, vaikkakin vähän jykevän puoleinen, neuvostoliittolainen kelanauhuri. Kuva todistaa, että salakuuntelijalla oli hulppea näköala työhuoneestaan, jonka ovessa luki viroksi, että "Täällä ei ole mitään".

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että neuvostoaikaan muudan neuvostovastaisuuteen taipuvainen Kärkkäälän isäntä majoittui Viru-hotelliin ja hän epäili huoneessa olevan mikrofonin. Sellainen löytyikin heti huoneen katosta ja hän irroitti laitteesta johdon. Siitä seurasi se, että palomiehet ryntäsivät välittömästi paikalle. Huoneen katossa ei ollutkaan ollut mikrofoni vaan palohälytin.

Talkkunasuklaa

1970-luvulla Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous onnistui kehittämään suklaalle korvaavan tuotteen, jota kutsuttiin kamatahveliksi ja meillä talkkunasuklaaksi. Kamatahvel syntyi Neuvostoliiton loppuaikoina vuonna 1970 puhtaasta tarpeesta, sillä maailmanlaajuisen kaakaopulan vuoksi raaka-aineiden hinnat nousivat ja saatavuus heikkeni. Virolaisen Kalevin makeistehtaan oli pakko keksiä luova ratkaisu kaakaovoin korvaamiseksi ja se onnistui asiassa.

Insinöörit päättivät kokeilla Viron kansallisylpeyttä, edullista ja ravitsevaa kama-jauhoa. Tuloksena syntyi rouskuva ja omaperäinen makeinen, josta tuli valtava hitti virolaisten keskuudessa. Se katosi markkinoilta Neuvostoliiton romahdettua, mutta virolaisten nostalgia toi sen takaisin kauppoihin vuonna 2001 ja se on suosittu edelleen.

Tekoäly Geminin mukaan klassinen Kamatahvel suklaanvastike tehdään seuraavista pääaineista: "Kama-jauho (noin 11–12 %): Tämä on tuotteen sielu. Kama on perinteinen virolainen seosjauho, joka koostuu paahdetusta ja jauhetusta rukiista, vehnästä, ohrasta ja herneestä (joskus mukana on myös kauraa). Se antaa patukalle sen tunnistettavan, hieman pähkinäisen, viljaisen ja rukiisen maun."

Suomalaiset ovat pitäneet talkkunasuklaata hyvänä vitsinä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi, kun Tallinnan KGB-museon opas kertoi suuren CNN-uutistoimiston toimittajan vierailleen muutama viikko sitten heidän museossaan ja hän oli ohjelmassaan kertonut kamatahvelin olevan maailman parasta suklaata. 

Itse tosin hieman epäilen toimittajan laskeneen huumorileikkiä. Itse en ole samaa mieltä, mutta jos oikein hakemalla pitää kamatahvelista etsiä jotain hyvää, niin se on se, että levy näytti maksavan vain 90 centtiä eli noin neljänneksen Fazerin Sinisen hinnasta.

Hybridisoturi

Eilen mainitsemani Pronssisoturi-patsaan nimeksi soveltuisi monien mielestä myös Hybridisoturi, koska vuonna 2007 Tallinnan kaduilla taisteltiin, kun Pronssisoturin siirto kaupungin keskustasta sotilashautausmaan lähelle käynnisti mellakat, joissa venäläismielinen nuoriso tappeli virolaisten poliisien kanssa. Samaan aikaan myös jostain syystä Viron pitkälle digitalisoitunut yhteiskunta joutui erilaisten palvelunestohyökkäysten kohteeksi.

Muistanpa tv-uutisissa näytetyn Tallinan kaduilla raivoavia hysteerisiä nuoria ja mielessäni ihmettelin, miten ihan suomalaisen oloiset ihmiset voidaan niin helposti yllyttää kadulle riehumaan. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että lukemani tutkimuksen mukaan suomalaisten ja venäläisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on pisteelleen sama.

Viha on vahva tunne ja sosiaalisesti älykkäät Putin ja Trump ovat sen ymmärtäneet. Yleensä valtioiden johtajat pyrkivät nostattamaan kansojensa yhteishenkeä, mutta Usa:ssa ja Venäjällä päämiehet kannustavat kansaansa vihaamaan väärinajattelevia ja myös naapurikansoja, kuten vaikkapa kanadalaisia tai ukrainalaisia. 

Propaganda menee nykyäänkin yksinkertaiseen kansaan täydestä. Muistanpa, miten Ukrainan sodan alla tv-uutisissa haastateltiin venäläistä mummoa, joka kertoi, että Ukrainassa ristiinnaulitaan venäläisiä vauvoja. Varmaankin moni venäläinen sen väitteen uskoi, mutta harva lienee ollut se suomalainen, joka sen uskoi. Myöhemmin kerrotaan tuon mummon olleen ammatiltaan näyttelijän.

https://yle.fi/a/20-102032

Pronssisoturi

Virolaisetkin ovat sivistyskansaa ja niinpä Pronssisoturikin saa seisoa ihan rauhassa vailla töhryjä. Patsas esittää kaatunutta puna-armeijalaista suremassa kaatunutta toveriaan.

Pronssisoturi mallina oli aikansa johtava alfauros Krister Palusalu, joka voitti Berliinin kisoissa olympiakultaa raskaassa sarjassa molemmissa painimuodoissa.

Hänkin oli puna-armeijalainen vielä syksyllä 1941, jolloin hän Vienan Karjalassa loikkasi Suomen puolelle. Häntä oli vastaan ottamassa kultamitalivoimistelija Heikki Savolainen, joka tunnisti miehen. Sodan jälkeen hän joutui Virossa vain vuodeksi vankilaan. Ilmeisesti olympiavoittajan maine pelasti pahemmalta.

Tiedän, että useimmat puna-armeijan loikkarit viettivät sodan jälkeen vuosia Siperian vankileireillä ja sellaistakin olen lukenut, ettei moni itärajan taakse palannut loikkari, varsinkaan upseeti tai aliupseeri, päässyt Siperiaan asti, vaan matka päättyi jo Viipurissa.

Lopuksi en malta olla kertomatta sitä, että kun Neuvostoliitto vuonna 1980 yritti saada virolaiset olympiavoittajat allekirjoittamaan vetoomuksen presidentti Jimmy Carterille siitä, että USA luopuisi Moskovan olympialaisten boikotoinnista, niin ainoastaan Krister Palusalun rohkeus riitti kieltäytymiseen.

https://www.youtube.com/shorts/OXBFKO5iAd8?is=2eCCAOXSOClq7ZeC&fbclid=IwY2xjawSPb4VleHRuA2FlbQIxMQBicmlkETAyWVlSSFl1bExjNmZ3TDVmc3J0YwZhcHBfaWQQMjIyMDM5MTc4ODIwMDg5MgABHrrKLHgSwQO6gYrKjwbjeuA8qHFHJSvx3KUEqr6ubo-skKNz3aYdJks4OSKH_aem_810LXXBYXOG32X_A1yBeTw

Teepannu

 Vastoin ilmeisen yleistä näkemystä minä en taidakaan olla mikään persaukeinen jätkä, vaan pikemminkin vakavarainen herra. Nimittäin Tallinnan Lomonosov-myymälässä juuri samanlainen teepannu, jonka sain työyhteisöltä läksiäislahjaksi noin 40 vuotta sitten, kun he pääsivät minusta eroon, maksoi 250 euroa. Veikkaan, että työkaverini olivat ostaneet sen Neuvostoliiton konkurssipesästä viidellä markalla. 

Rohkenen tuskin ajatellakaan, mitä maksaa se 24-osainen Lomonosovin teeastiasto, joka oli Uukuniemen kesätorilla arpajaispalkintona ja päätyi lopulta minun vitriiniini. 

Jos jotain vikaa tuosta 40 vuotta sitten saamastani teepannusta pitää oikein hakemalla hakea, niin se on se, ettei sillä voi teetä keittää, koska se vuotaa.

Lahjakkaat norjalaiset

Eilen mainítsin, että Suonenjoen lukiossa oli häivähdys kansainvälisyyttä jo 70-luvulla, koska joukossamme oli sentään yksi norjalaistaustainen. Tuosta seikasta tuleekin mieleeni se, että väitöskirja Suomen norjalaisista näyttää vielä puuttuvan, vaikka aihetta olisi.

Tänne muuttaneet norjalaiset ovat pärjänneet hyvin. Tunnetuin norjalaistaustainen suomalainen oli presidentti Martti Ahtisaari, jonka Adolfsen-nimiset isovanhemmat muuttivat 1800-luvun lopulla töihin Kotkan paperitehtaalle. Sen verran Marassakin oli vielä norjalaista verta, että hän voitti aikoinaan Kuopion kasarmin hiihtokilpailuissa nuorten sarjan. Hänen isänsähän palveli Kuopiossa aliupseerina.

Musiikkimieskin Ahtisaari oli, koska vaalivoittonsa jälkeen hän esitti ihan puhtaasti syvällä tunteella Rakastan elämää-kappaleen. Adolfsenit olivat muutenkin musikaalisia, koska 1930-luvun suosikkiyhtyeen Harmony Sistersien Valtosen sisarusten mummo Anna-Stina Adolfsen toimi pelastusarmeijassa patarummun soittajana. Käsittääkseni Valtosen sisarukset olivat Ahtisaaren pikkuserkkuja.

Säkkijärven polkkaa pidetään Suomen kansallispolkkana, vaikka ensimmäisenä sen levytti Willy Larsen, jota myös Viliksi kutsuttiin; Viliksi muuten kutsuttiin myös Viljo Vesteristä, joka myös levytti Säkkijärven polkan Larsenin jälkeen. Willy Larsenkin oli norjalaissukua, koska hänen vanhemmat tulivat Norjasta Kotkan Hans Gutzeitin perustamalle sahalle 1800-luvun lopulla. Willy Larsen muutti jo nuorena miehenä Amerikkaan, jossa hän kuoli jo 49-vuotiaana.

Jos Säkkijärven polkka on merkittävä osa suomalaista kulttuuria, niin merkittävä on myöskin Leif Wagerin esittämä "Sua vain yli kaiken mä rakastan", joka on imelyydessään Vanhan pelargonian luokkaa tosin sillä erotuksella, että Vanha pelargonia on parodia, jota Wagerin yli-imelä esitys ei ilmeisesti ole. Näyttelijä Leif Wagerkin oli norjalaistaustainen, koska Wagerin suku oli kotoisin Norjasta, mistä hänen iso­vanhempansa olivat tulleet Suomeen työskentelemään puun­jalostus­teollisuuden palveluksessa. Veikkaisin, että Kotkaan hekin ensiksi tulivat.

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=willy+larsen%2c+s%c3%a4kkij%c3%a4rven+polkka&mid=4BA31319B30092223DCE4BA31319B30092223DCE&churl=https%3a%2f%2fwww.youtube.com%2fchannel%2fUCBUoLtGS7sY7wJpD2nz1vXQ&mmscn=stvo&FORM=VIRE