Lammin Säkiä

Eilen esittelemäni monni ei ole kuitenkaan suurin suomalaisen pyytämä, vaan 1800 -luvun puolella Lammilta saatiin ainakin hyvän tarinan mukaan peräti 42 -kiloinen yksilö. Se on ikuistanut itsensä urheiluseura Lammin Säkiän nimeen. Säkiä tarkoittaa siellä päin monnia. Olympiavoittaja Heli Rantanen oli Säkiän tyttöjä.

 

Mutta Savossa, jossa yleensä kaikki on maailman suurinta, pannaan tässäkin asiassa paremmaksi. Sata vuotta sitten Kuopion seudulla puhuttiin, ettei Kallaveden Haminanlahdella hukkuneita kannata etsiä, koska siellä asusti monisatakiloinen monni. Miehet eivät niihin aikoihin tiettävästi uskaltaneet saunan jälkeen uida Kallavedessä muuten kuin selällään.

 

Ilmaston kylmeneminen on nyt hävittänyt alkuperäiset monnit, mutta kasvihuoneilmiön myötä niitä taas kannattaisi istuttaa ihmisten kauhuksi ja kalamiesten iloksi. Tietääkseni nykyään lähimmät luonnonvaraiset monnit uiskentelevat ihan rajan takana Suojärven suunnalla Suojoessa ja ennen haaveilin, että kävisin siellä niitä pyytämässä, mutta eipä sekään taida tässä elämässä enää onnistua kiitos Putinin älyttömän sodan. 

 

Monnin kalastushaaveen minussa synnytti aikoinaan Olof Enckellin kirja Rajan vartio - Jalkamatkoja Raja-Karjalassa. Teos julkaistiin juuri Talvisodan alla, kirjan painoasu on upea ja kuvat parempia, mitä nykyajan painotuotteissa. Enckellin teos oli varmaankin kallis tilaustyö, jonka avulla yritettiin vakuuttaa kansaamme siitä, että ollos huoleton, poikas valveil on.

 

Kirjasta paljastuu yllättäviä asioita, mm. että vielä kesällä 1938 Itä-Karjalassa vielä poltettiin kaskia, jossain kylissä meloskeltiin yksipuisilla ruuhilla, kuin kivikaudella ikään ja tauteja parannettiin loitsuilla. Mutta rajavartijat olivat hyviä ja kovakuntoisia miehiä, kuten varmaan olivatkin.

 

Vähän herraspojan oloinen Olof joutui erämaavaelluksilla koville. Kerran jopa niin ihkatiukalle, ettei auttanut muu, kuin keskellä öistä erämaata kaivaa repun taskusta heroiinipulveria ja ottaa kunnon tömskyt. Sen jälkeen loppumatka olikin pelkkää juhlaa. Siihen aikaan olivat käytössä sellaiset dropit, että niillä pantiin ruumiitkin hiihtämään, kuten eräs suurhiihtäjämme muisteli.

 

Olof-herran monninkalastuksesta vielä sen verran, että kaksi pientä tuli, tosin muutamaa pitkänsiiman koukkua ei miesvoimin saatu ylös ja paluumatkasta vastaan ajelehti katkennut tapsi suussaan kolmikiloinen hauki, joka oli raadeltu tuntemattomaksi jääneen otuksen suurilla hampailla.

 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Olof_Enckell

Monni

Parikymmentä vuotta sitten olin uukuniemeläisten mukana itärajan takana tutustumassa uukuniemeläisten sinne jättämiin kivijalkoihin ja sillä matkalla eräs mukana ollut näytti minulle sota-ajan valokuvaa ja kertoi, että kuvassa hänen 186-senttinen isänsä kannattelee 35-kiloista ja itseään pitempää eli yli kaksimetristä monnia, jonka pyydystämisessä oli tarvittu vallan konepistoolia.

Löysin myöhemmin saman kuvan SA-kuva-arkistosta ja aloin selvittämään, että kuka oikein oli tuo monnin kannattelija. Äskeisillä Uukuniemi-juhlilla kyselin juhlayleisöltä, että tunteeko joku kuvan miehen, mutta kukaan ei myöntänyt tuntevansa. Sitten eräs nokkela juhlavieras kaivoi kännykkänsä esille ja kysyi tekoälyltä, että tunnistaako tämä kuvan miehen.

Noin kolmen sekunnin miettimisen jälkeen tekoäly kertoi seuraavaa: "Tiedostossa 5385bca7-21e2-4bf4-b3af-61d24e2966a8 on SA-kuva-arkistosta peräisin oleva kuuluisa sota-ajan valokuva (kuva nro 96602). Kuvassa on korpraali **Eino Lukkari** (kotoisin Karttulasta), joka pitelee olallaan Äänisestä pyydystettyä valtavaa monnia. Kuva on otettu jatkosodan aikana Limosaarella 25. kesäkuuta 1942. Tämä kyseinen monni painoi tiettävästi huikeat 30 kilogrammaa, ja se päätyi kuvan ottamisen jälkeen sotilaiden ruokapöytään."

Koska pyrin epäilemään kaikkea, niin kovasti epäilen tekoälyn vastausta. Olen nimittäin huomannut, että tekoäly on erehtyväinen varsinkin, kun kysymys on urheilutuloksista ja niinpä epäilen, että tunnen Karttulan asukkaat ja sukunimet tekoälyä paremmin, koska olen syntynyt parin kilometrin päässä Karttulan rajasta, mutta en ole koskaan kuullut Lukkari-nimisestä karttulalaisesta.

Itse siis äänestän edelleen sen puolesta, että kyllä Uukuniemen mies pitelee monnia, koska niin kuvan miehen pojaksi esittäytynyt mies minulle kertoi. Senkin tekoäly jätti kertomatta, että ei kuvan monnia syöty ihan kokonaan, koska kala löytyy tällä hetkellä täytettynä eläinmuseon kokoelmista, eli ainakin nahka jäi syömättä.

SA-kuva-arkisto kertoo monnikuvasta seuraavaa:

Kuvan numero

131084

KuvaajaLuutnantti Tapio Piha

Kuvausaika1.6. - 30.6.1943

Paikka

Säämäjärvi

Lähde

SA-kuva

Aihe

Kalastuskomennuskunnan pyydystämä suuri monni Säämäjärveltä. Monni oli 207 sm pituinen ja 35 kilon painoinen, siis lajissaan suurimpia yksilöitä mitä meillä on saatu. Suomessa ja Itä-Karjalassa se ei juuri kasvakkaan sen suuremmaksi. Monni lähetettiin preparoitavaksi Helsingin yliopiston eläinlääketieteelliselle museolle. Kesäkuu -43.

Valamon kellon kuuluvuus

Muudan Uukuniemen mies kertoi, että juuri ennen itärajan sulkeutumista hänen oli onnistunut matkustaa Uukuniemeltä Valamoon tunnissa, koska kantosiipialuksen lähtöä ei ollut tarvinnut yhtään odotella. Kuitenkin vanhana skeptikkona pikkuisen epäilen asiaa, koska linnuntietä Uukuniemeltä on luostarille matkaa noin 75 kilometriä

Mutta niin lähellä Uukuniemeä Valamo kuitenkin on, että epäilen, että suonenjokelainen mummoni, jonka korvat eivät olleet suuret, vaan valtavat, olisi kyennyt kuulemaan sodassa kadonneen Valamon pääkirkon 16400 kiloa painaneen Pyhän Andreaksen kellon lyönnit. Mummoni nimittäin kertoi kuulleensa nuoruudessaan parinkymmenen kilometrin päässä sijainneen Karttulan Syvänniemen kirkon kellon lyönnit sopivalla säällä.

Pyhän Andreaksen kellon ääni kuului säännöllisesti 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Sortavalan kaupunkiin ja tyynellä kirkkaalla säällä jopa 60 kilometrin päähän Pitkärantaan, joten tarkkakuuloinen mummoni olisi hyvinkin voinut kuulla kellon moikinan jopa Uukuniemeltä käsin.

Tässä Sa-kuva-arkistosta lainattu kuva, jonka kuvatekstissä kerrotaan sen esittävän r----en rikkomaa Pyhän Andreaksen kelloa. Jotenkin minusta nuo kelloa tutkivat munkit kuitenkin vaikuttavat vähän syyllisen oloisilta ja voi olla, että he muistelevat sitä, että mitähän sitä oikein tulikaan luostarin pikkujoulussa tehtyä.

Pyhä Sergei surffaa Valamoon

Nykyään ihmiset, jotka yrittävät olla edes jotain tässä yhteiskunnassa, harrastavat ikonimaalausta. Vaikka olen kuvataiteellisesti äärimmäisen lahjaton, niin hyvä ystäväni tekoäly Gemina auttoi minua ainakin jossain määrin aloittamassani ikonimaalausharrastuksessani ja niinpä tein peräti kaksi hahmotelmaa aiheesta Pyhä Sergei surffaa Valamoon lituskaisella kivellä.

Olen jossain määrin tutkinut Uukuniemen naapurissa sijaitsevan Valamon luostarin vaiheita ja törmännyt tietoon, jonka mukaan kreikkalainen munkki Sergei purjehtii lituskaisella kivellä Valamoon perustamaan sinne luostarin enkä ihmeekseni ole löytänyt tätä ihmettä todistavaa ikonia. Mutta nyt sitten olen kaverini Geminin kanssa maalannut jopa kaksi ikonia edellä kerrotusta aiheesta.

En ollut Geminin kanssani maalaamaan ensimmäiseen ikoniin, jonka nimi siis on "Pyhä Sergei purjehtii lituskaisella kivellä perustamaan Valamon luostaria", täysin tyytyväinen ja pyysin ikonihahmotelmaa korjattavaksi siten, että siihen lisätään vauhtia ja urheilullisuutta sekä etunojaa, mutta Gemini ilmeisesti katsoi pyyntöni loukkaavan monien ihmisten teologista vakaumusta ja suostui ainoastaan poistamaan ristin Pyhän Sergein handusta.

Usva hiipii virtaa pitkin

Tää on taas tätä. Tuo maisema tuo mieleeni sanoittajanero Reino Helismaan kynästä lähtöisin olevan kauniin kappaleen Kaksi vanhaa tukkijätkää, jossa sanotaan, että "usva hiipii virtaa pitkin, niittyvillan tuoksu haihtuu". Tosin, jos hakemalla pitää tuosta säkeestä vikaa hakea, niin ainakaan minun mielestäni niittyvilla ei tuoksu lainkaan; tosin voi olla, että niittyvillan tuoksuttomuus johtuu sairastamastani koronasta.

Selvästi syksyistä kuulautta on jo havaittavissa tuossa maisemassa, joka seikka saa mieleni alakulon valtaan. Kesä on nyt alkanut kääntyä lopuilleen, josta seikasta varma merkki on se, että tuomienkin kukat jo kuihtuvat.

Silvo Sokka ja elokuva

Toivottavasti elokuvaohjaaja Teemu Nikki ehtii kaikilta kiireiltään tämän lukemaan, sillä kiirehän hänellä on, koska hän on tekemässä jatko-osaa 100 litraa sahtia-menestyselokuvalleen. Minusta hänen tulisi ohjata tulevan 200 litraa sahtia-filmin jälkeen elokuva Silvo Sokan uskomattomasta rakettitapauksesta. Minusta asiassa olisi ainesta vallan maailmanmenestyselokuvaan. Sahti-elokuvat naurattavat lähinnä vain suomalaisia, sillä Keski- ja Etelä-Euroopan alkoholikulttuurin ihmiset eivät näe mitään huvittavaa sysmäläisten sahtisekoiluissa, koska muualla olut, viini ja varmaan sahtikin rinnastetaan ruokajuomana maitoon. Sen sijaan Silvo Sokan uskomaton lento, josta kertova uutinen syrjäytti mediassa hetkeksi Berliinin kriisin ja kolmannen maailmansodan uhankin, saattaisi huvittaa myös ulkomaalaisia. Tulevan menestyselokuvan käsikirjoitusta tehdessään Teemu Nikin on syytä huomioida, että Sokan tapauksesta on kirjoitettu tähän mennessä kaksi ansiokasta kirjaa, jotka ovat Riitta Salken "Silverstar - unelmien siipiväli" ja Paavo Romppaisen "Hopeatähden lento". Kyllä näiden kirjojen pohjalta voi vielä yhden hyvän elokuvankin tehdä. Silvo Sokan lisäksi elokuvassa voisi olla keskeisenä hahmona myös presidentti Paasikivi. Olen nimittäin lukenut, että Paasikiven päiväkirjoista on poistettu sivut Silvo Sokan tapauksen ajoilta. Ilmeisesti Paasikivi uskoi tapauksen olevan totta ja asia häntä hävetti jälkeenpäin. Voi olla, että presidentti oli hyvin huolestunut siitä, että Sokan rakettilento rikkoi Pariisin rauhansopimusta. Keskeisenä henkilöhahmona voisi olla myös Kuopion sotilaspiirin silloinen komentaja kenraalimajuri Kääriäinen, joka Helsingin Sanomille totesi, että Silvo Sokka on on nero ja yhteiskunnan olisi tehtävä kaikkensa pojan auttamiseksi eteenpäin. Hän piti pojan suoritusta täysin mahdollisena huolimatta siitä, että siihen Helsingissä oli suhtauduttu epäuskoisesti. "Niinhän on tavallisesti suurten keksintöjen laita," oli hänen lakooninen huomautuksensa. Mahtoi Kääriäistäkin harmittaa tuo lausunto jälkeenpäin. Lopuksi haluan vielä kertoa, että Pieksämäellä saa 27.6. 2026 ensi-iltansa Silvo Sokasta kertova näytelmä: https://www.facebook.com/vrnnaytelmakerhopieksamaki?locale=fi_FI

Silvo Sokan muistoajo

Lokakuussa 2018 tuli kuluneeksi 70 vuotta avaruusilmailunpioneerin Silvo Sokan huimasta tempauksesta ja silloin tapahtuman kunniaksi järjestettiin Silvo Sokan muistoajo Kuopion torilta Suonenjoelle, jossa sitten myös oli tapahtuman muistotilaisuus, jota kunnioittivat läsnäolollaan myös Silvo Sokan sukulaiset.

Silvo Sokan muistoajossa asianharrastajat pyöräilivät Suonteejärven rannalle peräti Syvänniemen kautta, joka lisäsi matkan pituutta 50 kilometristä 80 kilometriin ja kaikkein innokkaimmat asianharrastajat polkivat myös Suonenjoelta takaisin Kuopioon. Tietooni ei ole tullut, etteikö paluumatkakin olisi voinut ihan hyvin kulkea pitempää reittiä.

Kuopion torilla Raittius- ja Woimisteluseura Hämyn ihmispyramidijohtaja Kari Turunen piti vaikuttavan Silvo Sokan muistoajon juhlapuheen, jonka jälkeen tuskin yksikään silmä oli torilla täysin kuiva. Turunen korosti Sokan sankariteon yhteyksiä kreikkalaiseen Ikaros-myyttiiin, saksalaisen Münchhausenin tarinan kerrontaperinteeseen ja Unto Monosen tangosanoituksiin, joissa mm. todetaan, että "siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan".

Suonenjoen muistojuhlassa paikalliset teatteriharrastajat esittivät mainion Silvo Sokka-aiheisen näytelmän, mutta jos esityksestä täytyy oikein hakemalla jotain vikaa hakea, niin näytelmässä 17-vuotiaasta Silvosta tehtiin jonkinlainen kylähullun kaltainen hömelö, jollainen hän ei todellisuudessa ollut, vaan hän oli ikäistään selvästi vanhemman oloinen vakuuttavapuheinen nuorimies, joka ei ollut mikään harvahiuksinen ja -hampainen pallinaamainen savolainen, vaan enemmänkin hän näytti italialaiselta filmitähdeltä.

On selvää, että jos joku tyypillinen savolainen Matti Miettinen olisi väittänyt lentäneensä omatekoisella raketilla Riistavedeltä Suonenjoelle, häntä ei olisi uskottu, mutta Silvossa oli karismaa, joka sai ihmiset uskomaan häntä. Lisäksi hän oli erittäin hyvin perillä rakettitieteestä, kun taas häntä kuulustelleet suonenjokelaiset poliisit eivät olleet perehtyneet rakettitieteeseen.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että Suonenjoelle tulisi lokakuussa 2028 paljastaa juhlallisesti Silvo Sokan lennon muistomerkki ja järjestää asiasta juhlaseminaari ja muistonäyttely. Suonenjoen hiihtonäyttelyssä kävi 1500 vierailijaa ja uskon, että Silvo Sokka näyttelyssä kävijöitä olisi vieläkin enemmän.

Silvo Sokan uskomattomasta rakettilennosta löytyy kolmeosainen ohjelmasarja Yle-Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50084079?fbclid=IwY2xjawSobwpleHRuA2FlbQIxMQBzcnRjBmFwcF9pZBAyMjIwMzkxNzg4MjAwODkyAAEe8Z_3LIRLZlc1V3B9qbQ5bH97pxan7ZSXVfLy6P86wtkE6Uu8h1THTkVkfi0_aem_lRKU42_pQs-b-O96GGkmFA

Silvo Sokan rakettilennon muistomerkki

Olen sitä mieltä, että Suonenjoen kaupungin tulisi panostaa matkailuelinkeinoon yhä entistäkin enenevämmässä määrin ja tämän vuoksi esitän, että pari vuotta sitten valmistuneen näyttävän liikenneympyrän somisteeksi pystytetään muistomerkki Silvo Sokan rakettilennon muistoksi. Lennosta tulee lokakuussa 2028 kuluneeksi 80 vuotta ja se olisi sopiva muistomerkin paljastusajankohdaksi.

Silvo Sokkahan löydettiin pimeänä lokakuun iltana lähes puolikuolleena Suonteen rannalta. Rannassa retkottavan nuorukaisen havaitsi ensimmäiseksi seurakunnan kanttori, joka kuitenkin arvioi kyseessä olevan vain juopon eikä sen vuoksi puuttunut asiaan. Sen sijaan työmiehen leski Emma Koivistoinen ja hänen poikansa havaitsivat lähes elottoman Sokan toisena ja käynnistivät onnettomuuden pelastustoimet, kuten oikein olikin. Tämän asian vuoksi voin sentään jossain määrin olla ylpeä suvustani.

Toivuttuaan Silvo Sokka paljasti lentäneensä omatekoisella Silver Star-nimisellä raketillaan Riistavedeltä Suonenjoelle, joka kertomus synnytti maailmalla suuren kohun, joka syrjäytti hetkeksi jopa silloista Berliinin kriisiä koskevan kohun. Tapauksesta kerrottiin vallan Australian lehdissä asti. Kuopion sotilaspiirin komentaja kenraalimajuri Kääriäinenkin puuttui virkansa puolesta asiaan ja totesi tämän pojan olevan neron.

Poliisikuulustelussa Sokka tosin muutti myöhemmin kertomustaan ja kertoi rakettilennon sijasta ajaneensa aliupseeri-isältään luvatta lainaamallaan armeijan yksivaihteisella maastopolkupyörällä Kuopiosta Suonenjoelle, joka sekin on kova temppu, kun huomioi sen ajan tiet ja polkupyörät.

Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että Kuopion kasarmilla vaikutti siihen aikaan Silvo Sokan isän lisäksi muitakin aliupseeri-isiä, jotka kasvattivat tulevia julkisuuden henkilöitä. Esimerkiksi sekä Martti Ahtisaaren ja Juhan af Granin isät olivat Kuopion kapiaisia. Tosin Juhan af Gran tunnettiin siihen aikaan vain lupaavana lapsinäyttelijä Rannin Jussina. Myöhemmin nimensä vaihtaneesta Rannin Jussista tuli maailman kuuluisin Ufo-elokuvien tekijä, eli hänkin lienee saanut vaikutteita Silvo Sokan avaruusilmailuharrastuksesta.

Alla kaverini tekoäly Geminin kanssa laatimani hahmotelma Silvo Sokan lennon muistomerkiksi.

Ystävyyden puisto

 

Minusta Suonenjoen tulisi entistäkin enenevämmässä määrin panostaa matkailuun, sillä kaupungissa on jotain, jota ei ole missään muualla maailmassa. Mansikkakaupungissa on nimittäin Ystävyyden puisto, jonka nimisiä puistoja on muuallakin, mutta missään muualla ei ole Suomen ja DDR:n nuorison Ystävyydenkiveä, jollainen Suonenjoen Ystävyyden puistosta löytyy, joka varmasti oikein onkin.

Minusta Suonenjoen matkailutoimen tulisi viipymättä entisestään lujittaa ja jopa syventää, jos suinkin mahdollista, Suomen ja DDR:n nuorison välistä ikuista ystävyyttä. Edellä mainittua tarkoitusperää edistäisi se, että Suomen ja DDR:n nuorison Ystävyydenkiven ympärille kerättäisiin DDR:ään ja ystävyyteen liittyvää materiaalia. 

Tietääkseni Moskovan kaupungin Helsingin kaupungille lahjoittama Maailmanrauha-patsas on nyt sattuneesta syystä siirretty jonkin teollisuushallin takapihalle, mutta minusta tuon patsaan, jota neuvostovastaiset tahot nimittävät myös Maailmanräyhä-patsaaksi, koska taideteoksen ihmishahmot vaikuttavat puivan nyrkkiä ja huutelevan solvauksia ohikulkijoille, voisi sijoittaa pysyvästi Suonenjoen Ystävyyden puistoon. 

Minusta Suomen ja DDR:n nuorison Ystävyydenkiven viereen voisi parkkeerata pysyvästi Trabant-merkkinen maantieajoneuvo osoituksena DDR:n teollisista saavutuksista ja Trabantin kattotelineelle voisi myös pysyvästi sijoittaa DDR:ssä valmistetut Germina-merkkiset mäkisukset, joilla Suonenjoen Vasamaa edustanut yhdistetyn mies Rauno Miettinen hyppäsi Suonenjoen maailmankartalle.

Toivon, että Suonenjoen kaupunki käsittelee edellä kertomani jonkinlaisena kuntalaisaloitteena, jos vain suinkin on mahdollista.

Etana - uhka vai mahdollisuus

Yllättäen havaitsin itsessänikin taipumusta vierasvihaan. Olen nimittäin pitänyt maamme puutarhat viime vuosina vallanneita ulkomaalaisia lehtokotiloita enemmänkin vain lystikkäinä pikkuotuksina, vaikka niillä on pahana tapana syödä ryytimaiden tuotteet reikäisiksi. Nyt asenteeni pikku etanoita kohtaan muuttui, kun naapuri kertoi niiden vallanneen ja pilanneen heidän kaivonsa. Terveystarkastaja ei enää suositellut etanakaivon vettä edes käsien pesuun. Tiettävästi porakaivo maksaa yli kymppitonnin.

Olen tässä riittailut, että vaikka lehtokotiloiden hyökkäyksen torjunta vaikuttaa toivottomalta, niin kaikkea toivoa ei kannata menettää, sillä luulen keksineeni ihan luonnonmukaisen tavan, jolla taistelu voitetaan. Luin jokunen vuosi sitten, että Pohjanmaalla talitiaiset olivat keksineet alkaa syömään lehmien utareita. 

Tintit ovat hyviä oppimaan toisiltaan ja joku tinttihyväkäs oli keksinyt, että lehmien utareet ovat hyvää ravintoa ja pian sen jälkeen useita lehmiä jouduttiin lopettamaan, koska niiden tissit oli nokittu tärviölle. Luulen, että jos jollekulle tintille opettaa, että lehtokotilot ovat hyvä proteiinin lähde, niin pian muutkin tiaiset ovat etanoiden kimpussa.

Suomen maataloudelle etanat ovat pikemminkin mahdollisuus kuin uhka. Nimittäin tutkin netissä, voisiko maamme hiilipäästöjä aiheuttavat lehmät korvata etanoilla ja tutkimusteni lopputulema on, että kyllä voi. Etana on kaverini Geminin mukaan täysin ylivoimainen proteiinin lähde lehmään verrattuna. Lisäksi etanoiden tarhaus on huomattavasti helpompaa kuin karkailevien nautojen. Viime kesänä täällä Uukuniemellä pakenivat biisonit aitauksestaan ja hetkessä ne olivat kirmanneet Savonlinnaan asti.

Tekoäly Geminin mukaan lehmä tuottaa lihaa noin 50 kiloa hehtaarilta, mutta etanat peräti 2000 kiloa eli neljäkymmentä kertaa enemmän. Tämä seikka on syytä huomioida ihmiskunnan ruokahuoltoa järjestettäessä.

Keskiyön aurinko

Tää on taas tätä. Minun nuoruudessani keskiyön aurinko näkyi Uukuniemellä juhannusaattona, mutta tänä vuonna aurinko sukelsi rantakuusikon taakse jo klo 22.43. Saatanan hallitus ja EU. Kyllä kellojen kääntelyn ja juhannuspäivän siirtelyn on loputtava.

Lupiini - uhka vai mahdollisuus

 Suomi, isiemme maa, käy nyt sotaa vieraslaji lupiinia vastaan, mutta itse uskon, että me on hävitty se sota, koska näyttää siltä, että lupiini on nykyään maamme yleisin kasvi ja näyttää lisääntyvän vuosi vuodelta. Enkä ole asiasta huolissani, koska lupiini on kaunis kasvi enkä keksi yhtään kappaletta alkuperäisiä lajeja, joita se voisi uhata.

Minusta lupiini on enemmänkin mahdollisuus kuin uhka. Nimittäin Andeilla viljellään lupiinia, joka menestyisi myös meillä, ja kaverini Gemini kertoo, että sen siementen proteiinipitoisuus on noin 50 % ja hehtaarisadot voivat kohota täälläkin jopa 3000 kiloon.

Niinpä olen jurkästi sitä mieltä, että maamme huoltovarmuuden lisäämiseksi TVL:n on kylvettävä kaikki maamme tienvarret täyteen lupiinia, jolloin sitä kasvaisi maassamme noin 100.000 hehtaaria, ja sen jälkeen maamme kotitalouksien proteiinitarve tulisi vaivatta tyydytetyksi, koska lupiini kasvaa ihan mainiosti ilman ihmisen puuttumista asiaan.

Saaremaa valss

Toivotan kaikille hyvää ja rauhallista juhannusta tämän Saaremaa Valssin kera, joka kuului ainakin lapsuudessani elimellisenä osana suomalaiseenkin juhannuksen viettoon.  Lapsuudessani Suomessa oli vain yksi radioasema ja muutenkin oli vallalla yhtenäiskulttuuri. Se ulottui myös ulkopolitiikkaan Paasikiven-Kekkosen linjan muodossa. 

Nyt tajuan, että suomenkielinen Saarenmaan valssin sanoitus ei myötäile maamme silloista virallista ulkopoliittista linjaa, vaan on piiloneuvostovastainen . Nimittäin se kiiltävätähtinen sotilas, joka valssissa antaa kyytiä Viron pellavapäälle, edustanee silloista neuvostoarmeijaa, joka ei Saarenmaan valssin suomalaisen sanoituksen mukaan saak

kaan virolaista pellavapäätä koskaan omakseen.

Niinhän siinä sitten kävikin, vaikka harva uskoi niin Kekkosen aikaan. Mielestäni Saarenmaan valssin alkuperäisessä virolaisversiossa ei puhuta mitään kiiltävätähtisestä sotilaasta, vaan se on lisätty suomenkieliseen sanoitukseen.

Saarenmaa valssin säveltäjä Raimond Valgren kuoli 36-vuotiaana viinaan, joka seikka meidän kannattaa pitää mielessämme hiljentyessämme juhannusjuhlan viettoon. 

Käsittääkseni liitteenä oleva Saarenmaan vals-esitys on kuvattu Viron laulujuhlilla ja se todistaa virolaisten vahvaa kansallishenkeä. Yhteislaulua johtaa kapellimestari Eri Klas, joka ei harrastanut painia, vaikka virolaiset ovat vahvaa painijakansaa, vaan Klas oli entinen nyrkkeilijä. Jossain haastattelussa hän kertoi olevansa vasenkätinen ja johtaa kuoroa oikealla kädellä, mutta vasemmalla hän sen sijaan lyö tarvittaessa turpaan.

https://www.youtube.com/watch?v=ncl5Y85LATc

300 jaardia

Vähällä näyttää Trump selviävän aiheuttamastaan Iran-sotkusta, koska on tehnyt diilin, jonka perusteella Usa maksaa Iranin terroristivaltiolle sotakorvauksina 300 miljardia taalaa. Se on sama summa, jonka Länsi on takavarikoinut Venäjältä Ukrainan sodan vuoksi.

Tuo 300 miljardia taalaa on vain 1000 taalaa jokaista amerikkalaista kohti eikä se lisää Usa:n julkista velkaa kuin promilleilla. Sen sijaan, kun Suomen valtion yhtiö Sonera osti 26 vuotta sitten ilmaa Saksasta nykyrahassa 6 miljardilla, eli jokainen suomalainen maksoi 1200 euroa, kun yhtiö osallistui huutokauppoihin, joissa Saksan ja Italian valtiot myivät kolmannen sukupolven matkapuhelin verkkolupia, jotka osoittautuivat lopulta täysin arvottomiksi. Tuo tapaus muistetaan UMTS-skandaalina.

Kukaan poliitikko ei joutunut meillä asiasta vastuuseen UMTS-skandaalista, koska rahasumma oli niin valtava, ettei kansa sitä enää tajunnut. Sen sijaan kansa on ymmärtänyt vallan hyvin vihreiden puheenjohtaja Sofia Virran typerän Tosi-tv sotkun, jossa on kyseessä tuhannet eurot eli ymmärrettävä rahamäärä.

Itse tosin arvelen, että UMTS-kaupan yhteydessä Suomi, joka maksaa aina velkansa, maksoi Saksalle ne aseet, jotka taisivat jäädä kesän 1944 jälkitohinoissa maksamatta.

Tässä lisätietoa UMTS-skandaalista: https://www.kaleva.fi/suomen-katastrofaalisin-kauppa-jokainen-suomalaine/1881669

Taistelu Tallinnan tv-tornista

Hyvät tarinat ovat monta kertaa ikävässä ristiriidassa tosiasioiden kanssa. Itsekin, joka olen monta kertaa ihmetellyt sitä, miten pienet sattumat voivat ratkaista kansakuntien kohtaloita, olin aikoinaan taipuvainen uskomaan, että tulitikkurasia pelasti Viron uudelleen itsenäistymisen elokuussa 1991. Silloinhan Neuvostoliiton sotilaat yrittivät vallata strategisesti tärkeän Tallinnan tv-tornin sen jälkeen, kun Viron korkeinneuvosto oli päättänyt, että maa eroaa neuvostokansojen suuresta perheestä.

Mieleeni on jäänyt, että sotilaat eivät päässeet valtaamaan tv-tornia, koska tornin hissit olivat jääneet jumiin ylimpään kerrokseen sen vuoksi, että hissien ovien sulkeutuminen oli estetty tulitikkulaatikolla. Tosiasiassa sotilaat kyllä pääsivät kapuamaan portaita pitkin tv-tornin keskusvalvomon panssariovelle asti.

Ovea he eivät uskaltaneet murtaa, koska sisälle linnoittautuneet virolaiset ilmoittivat olevansa valmiit laukaisemaan tornin sammutusjärjestelmän, jolloinka freonikaasu olisi työntänyt ilmasta kaiken hapen, jonka jälkeen sekä neuvostosotilaat että valvomoon linnoittautuneet neljä virolaismiestä olisivat tukehtuneet.

Tekoäly Gemini, jopa tiesi kertoa, että sammutusjärjestelmän laukaisunapin päälle oli teipattu tulitikkurasia, joka olisi painanut napin alas, mikäli panssariovi olisi räjäytetty auki. Itse vanhana epäilijänä epäilen kyllä tuotakin tietoa. Lisäksi epäilen sitäkin, että sammutusjärjestelmän suunnitelleet insinöörit olivat niin kaukaaviisaita, että olivat suunnitelleet asian niin, ettei sammutuskaasu surmaa sisällä olijoita; en ole ainakaan kuullut sellaista maailmalla tapahtuneen.

Itse äänestän sen puolesta, että tv-tornin valtaus epäonnistui, koska valtauksen aikana ilmeni, että Moskovan vanhoillisten voimien vallankaappausyritys oli epäonnistunut. Tosin voi olla, että tulitikkurasia viivästytti sen verran ratkaisevasti tv-tornin valtausta, että uutinen Moskovan vallankaappauksen epäonnistumisesta kiiri valtausoperaatiota johtaneen upseerin tietoon juuri ennen valvomon oven murtamista.

Hyvä elokuvan aihe olisi tuo taistelu Tallinnan tv-tornista. Lisätietoa asiasta tässä: https://yle.fi/a/3-9108548

Tallinnan tv-torni

Olevisten kirkon 124-metrinen torni ei ole Tallinnan korkein rakennus, vaan sitäkin korkeampi on Tallinnan tv-torni, jonka korkeus on peräti 314 metriä. Tornissa on Pohjois-Euroopan korkein avoin näköalatasanne ja ravintola, jotka ovat 175 metrin korkeudessa.

Opiskeluaikana vierailin monta kertaa Helsingin Stadionin 72 metriä korkeassa tornissa tähystämässä toiveikkaasti, näkyisikö sieltä Tallinnan tornit, kuten tarinan mukaan pitäisi näkyä. En onnistunut näkemään Tallinnaan asti ja asia ei johtunut likinäköisyydestäni, sillä myöhemmin eräs asiantuntija kertoi, että jos jotain Viron suunnasta näkyisi, niin näyt olisivat kangastuksia.

On olemassa laskukaava, jonka avulla voi laskea, miten kauas horisontissa oleva kohde näkyy. Kaavan mukaan kohteen korkeudella kerrotaan maapallon halkaisija 12 000 kilometriä ja saadusta luvusta otetaan neliönjuuri. Tuon laskutoimituksen avulla voi esimerkiksi selvittää, että kilometrin korkuinen kohde näkyy 110 kilometrin päähän. Niinpä Tallinnan tv-tornin ei pitäisi näkyä Stadionin torniin.

Toisaalta tekoäly Gemini väittää seuraavaa: "Jos nouset Helsingissä korkealle — esimerkiksi Stadionin torniin, Linnanmäen laitteisiin, Kalasataman tornitaloihin, Pasilan linkkitorniin tai Jätkäsaaren korkeisiin hotelleihin — näköetäisyys kasvaa huomattavasti. Tallinnan tv-torni on peräti 314 metriä korkea, joten sen huippu nousee horisontin yläpuolelle, kun sitä katsotaan Helsingin puolelta riittävän korkealta." Tekoäly tosin itsekin yleensä korostaa sitä, että se voi olla myös väärässä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tallinnan_televisiotorni

Paksu-Margareeta ja Pitkä-Hermanni

Tämä kännykkäkuva tuo mieleeni Kalle Väänäsen runon Yö Ruuskasen torpassa, jossa sanotaan, että "Ja se kaekki, mikä näkkyy Tuavetin takkoo,  se on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo. " Tosin Tallinnan Paksu-Margareeta-tykkitornin takkoo ei näy ollenkaan Pitkää-Hermannia, joka jää täysin Margareetan pimentoon, vaikka onkin 45,6 metriä korkea.

Tuo Pitkä-Hermanni on virolaisille tärkeä paikka, koska Viron itsenäistyttyä sen huipulle nostettiin Viron lippu12. joulukuuta 1918 kello 15. Viron sittemmin miehittäneet neuvostojoukot laskivat lipun tornista kesällä 1940. Lippu nostettiin takaisin torniin 24. helmikuuta 1989.

Matkaesitteen mukaan Tallinnan maamerkki Paksu-Margareeta -tykkitorni kuuluu nykyään Unescon maailmanperintökohteisiin ja siellä esitellään virolaisen merenkulun historiaa keskiajalta nykyaikaan. Museossa voi tutustua myös arkeologisiin löytöihin kuten tornia edeltäneisiin Tallinnan puolustusrakennelmiin. Museon helmi on erittäin harvinainen keskiaikaisen rahtialuksen hylky esineistöineen.

Kuvan korkea torni ei siis ole Pitkä-Hermanni, vaan se on Olevisten kirkon 124-metrinen torni. Olevisten kirkon heimoveljemme rakensivat jo 1200-luvun lopulla. Alun perin torni oli peräti 159 metriä korkea, mutta 1600-luvun tulipalo madalsi sitä 35 metriä. Eräät lähteet väittävät, että Olevisten kirkko oli aikoinaan maailman korkein rakennus vuosisatojen ajan, mutta toisenlaistakin näkemystä asiasta esiintyy.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Paavi siunasi äskettäin 170 metriä korkean Barcelonassa  sijaitsevan Sagrada Familia -kirkon Jeesus-tornin. Tätä kirkkoa on rakennettu uskoakseni työllisyystöinä jo 140 vuotta eikä se vieläkään ole valmis, joten virolaiset olivat reilut 700 vuotta sitten nopeampia rakentajia. Venäläisetkin rakensivat Iisakin kirkkonsa 1800-luvulla 40 vuodessa, mutta siitä huolimatta sen pitkäksi venyneelle rakennusajalle naureskellaan russofobisissa ja neuvostovastaisissa piireissä yhä.

Miksi Ahtisaari kieltäytyi?

Poliitikkojen muistelmia lukiessa rivien välien lisäksi mielenkiintoisia ovat myös kerrotut juorut, joilla ei välttämättä ole tieteellistä pohjaa. Erkki Tuomiojan muistelmia lukiessani törmäsin mehevään juoruun, joka selittää, miksi presidentti Martti Ahtisaari ei pyrkinyt toiselle kaudelle.

Tarja Halonen oli nimittäin paljastanut varmaankin luottamuksellisesti Tuomiojalle sen, että "kun Mara joskus presidenttikautensa lopulla oli tuskastuneena ilmoittanut, ettei lähde toiselle kaudelle, oli Eeva käyttänyt tätä ja lähettänyt 80 kirjettä Linnan koko henkilökunnalle, jossa oli kiittänyt heitä yhteistyöstä nyt kun he eivät tule toiselle kaudelle pyrkimään. Se olisi tehnyt osaltaan Maralle mahdottomaksi enää perua jatkohaluttomuuttaan."

Edellä kerrotusta voi päätellä, ettei Eeva Ahtisaari viihtynyt roolissaan maan äitinä ja senkin voi päätellä, että välillä sattumilla on suuri merkitys maailman tapahtumissa. Voi olla, että jos Ahtisaari olisi jatkanut toisen kauden, Suomi olisi liittynyt Natoon jo parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Itse olen luullut, että Ahtisaari ei pyrkinyt toiselle kaudelle, koska hän tiesi läheiseen avustajaansa Alpo Rusiin kohdistuvista vakoiluepäilyistä; asiahan oli vakava, koska Suojelupoliisi epäili Rusin olleen DDR:n agentti jo kansakouluvuosinaan. Rusi olikin ollut Stasin palveluksessa, mutta kyseessä oli Alpon isoveli.

Tässä yhteydessä, en malta olla kertomatta, että seuraan säännöllisesti kristillis-siveellisen Alfa-tv:n Ukraina-raporttia, jossa Alpo Rusi on asiantuntijana. Ohjelmasarja on katsomisen arvoinen: https://www.permanto.fi/serie/details/229401409/417038601

Stubbin ketkale

Poliitikkojen muistelmien lukeminen on mielenkiintoista ja erityisen mielenkiintoista on tutkia muistelmien rivien välit, eli selvittää asiat, joista vaietaan . Esimerkiksi Erkki Tuomiojan viimeisimmässä päiväkirjakirjassa on lopussa satoja nimiä käsittävä henkilöhakemisto, josta ihmeekseni puuttui yksi tärkeä nimi, sillä nykyisen presidentin nimeä nimiluettelosta ei jostain syystä löydy, joka puute ei ehkä selity atk-ongelmilla.

Kuitenkin pari kertaa Stubb kirjassa mainitaan. Sivulla 205 kerrotaan, että vuosituhannen alun eduskuntavaaleissa Stubb ensin tarjoutui RKP:n ehdokkaaksi, mutta se aie kariutui, koska hän oli vaatinut 100.000 euron tukea vaalityöhönsä. Otaksun, että Stubb on nyt hyvillään, ettei RKP suostunut tuumaan, jonka seurauksena hän siirtyi Kokoomuksen ehdokkaaksi.

Toisen kerran Stubb mainitaan päiväkirjakirjan sivulla 215, jossa kerrotaan että " Stubbin ketkale soittaa ja esittää, että parempi jos kumpikaan "meistä" ei esiinny Antti Satuli-kirjan julkistuksessa, muuten ensiksi kysytään miten Suomen EU-politiikka on muuttunut Satulin jälkeen, eikä hän halua tällaista polemiikkia."

Mietinpä, miksi Tuomioja nimittää Stubbia ketkaleeksi. Minusta ketkale tarkoittaa huijaria, joka on loukkaava ilmaisu nykyisestä valtion päämiehestä. Epäilen, että Tuomiojan ja Stubbin välillä on jännitteitä, jotka voivat johtua vaikkapa siitä, että molemmat ovat ulkopolitiikan asiantuntijoita, joista Stubb on korostetun Amerikka-myönteinen ja Tuomioja ainakin näin Trumpin hallintokaudella korostetun Amerikka-kielteinen.

Toisaalta jännitteiden taustalla voi myös olla henkilökemia, koska miehet ovat hyvin erilaisia. Tuomioja on opinnoissaan hyvin menestynyt ja voi olla, ettei hän arvosta ihmistä, joka ei tiedä, paljon on viisi potenssiin kolme tai joka uskoo, että romaanin Työmiehen vaimo on kirjoittanut Väinö Linna. Tuomioja itsehän on innokas kirjallisuuden harrastaja, jonka kirja-arvostelut löytyvät netistä.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että vaikka Stubb ei ole ehkä matemaattisesti kovin lahjakas, on hän sosiaalisesti erittäin älykäs kaikkien kaveri, jonka hilpeä olemus viehättää alakuloon taipuvaista Suomen kansaa. Tuomiojaa en tunne, mutta sen kuvan olen hänestä saanut, ettei hän ole mikään hilpeä huuliveikko, vaan pikemminkin päinvastoin.

https://siltala.fi/sivu/tuote/ole-varovainen-mina-olen-aanestanyt-tuomiojaa/5529367

Painijakansa

Virolaiset ovat menestyksekästä painijakansaa, jota asiaa todistavat kaksi Tallinnasta löytämääni painijapatsasta. Hotelli Suden seinustalla oli Aleksander Abergia esittävä patsas, jonka pronssilaatassa kerrotaan hänen olleen kaikkien aikojen menestynein painija, joka hallitsi ylivoimaisesti lajiaan17 vuoden ajan, jona aikana hän voitti kaikki 5000 ammattilaisotteluaan.

Aberg ei ollut mikään jättiläinen, sillä hän oli vain 178-senttinen ja painoa oli siunaantunut vain noin 100 kiloa, mutta hän oli niin vahva ja taitava, että pystyi kukistamaan itseään paljon isommat vastustajat. Siihen aikaan ei ammattilaispainissa ollut sarjajakoa.

Minä, joka olen järjestäytynyt skeptikko, suhtauduin nuorempana epäillen tarinaan, että Tallinan kuuluisan Pronssisoturi-patsaan mallina olisi ollut vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen molempien painimuotojen raskaansarjan voittaja Kristjan Palusalu, mutta kun luin Olavi Lempisen kirjan Rautaesiripun takana - Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille, joka kertoo inkerinsuomalaisen Veikko Piiparisen elämäntarinan, niin näkemyksen asiaan muuttui.

Piiparinen oli inkerinsuomalainen, joka syntyi sata metriä itärajan takana ja joutui sen vuoksi 18-vuotiaana puna-armeijaan, jäi jatkosodassa suomalaisten vangiksi, jonka jälkeen hänestä koulutettiin radisti Pauli Marttinan johtamaan kaukopartio-osastoon.

Vuonna 1947 Piiparinen palautettiin Neuvostoliittoon, jossa hänet kovien kuulustelujen ja kymmenen minuutin oikeudenkäynnin jälkeen lähetettiin Vorkutan vankileirille hiilikaivokseen, josta harva selvisi hengissä. Mutta hän selvisi ja asui elämänsä viimeiset 38 vuotta Tallinnassa, josta ajasta hän kertoo kirjassa todella mielenkiintoisia tarinoita.

Senkin hän kertoi, että komearaaminen olympiavoittaja Kristjan Palusalu seisoi mallina, kun Pronssisoturia, josta venäläiset käyttävät hellittelynimeä Aljosha, veistettiin ja nyt, kun kävin läheltä tarkastamassa, että patsaalla todella on Palusalun kasvot, uskon nuorempana uskomattomana pitämääni tarinaan. Aiemmin epäilin, ettei miestä, joka loikkasi vuonna 1941 puna-armeijasta Suomen puolelle, olisi hyväksytty sankaripatsaan malliksi.

Veikko Piiparinen kertoo kirjassaan senkin, että voitonpäivänaattona 8.5.1946 15-vuotias Ageeda Paavel ja 14-vuotias Aili Jyrgenson räjäyttivät dynamiitilla patsaan ensimmäisen version. Sitä kirja ei kuitenkaan kerro, mitä räjäyttäjille sittemmin tapahtui. Uskon, että ainakin jonkinlaiset rapsut heille asiasta seurasi.

KGB:n kynä

Vaikka olenkin huuhaatietoa vastaan taistelevan Skepsis ry:n jäsen, olen viime aikoina alkanut uskoa dematerialaistumisilmiöön, jolla tarkoitetaan sitä, että esineet voivat hävitä olemattomiin. Ikääntymisen myötä olen havainnut, että varsinkin sukilla ja kynillä on yliluonnollinen taipumus kadota. Tosin kuulakärkikyniä olen välillä etsinnöissä löytänytkin, mutta yleensä ne ovat muuttuneet selittämättömällä tavalla toimimattomiksi.

Joskus jopa kehittelin teoriaa siitä, että kun sukkani ja kynäni tuntevat aikansa olevan lopussa, ne vaeltavat norsujen lailla kuolemaan jonnekin salaiseen paikkaan ja otaksun, että jossakin sijaitsee suuri putous, jonka takana on suuri salainen luola, jonne sukkani ja kynäni vaeltavat.

Tallinnan KGB-museossa huomasin jälleen kynättömyysongelmaan, mutta onneksi sieltä sai ostaa kuulakärkikynän. Nyt sitten tunnen syviä eettisiä ongelmia sen suhteen, voinko julkisuudessa käyttää häpeämättömästi kynää, jonka kyljessä lukee oikein isosti KGB. Monien sivistyneiden ihmisten mielestä Neuvostoliiton salaiseen poliisiin ei tulisi suhtautua huumorilla eikä sitä pidä karnevalisoida. Luulen, että monissa sivistysmaissa, kuten esimerkiksi Israelissa, Saksassa tai jopa Venäjällä saattaisi joutua ongelmiin, jos käyttäisi kynää, jossa lukisi Gestapo.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että kun tutkin netistä tietoa Neuvostoliiton silloisen salaisen poliisin NKVD:n toiminnasta Virossa, niin sellaisenkin tiedon löysin, että sen jälkeen, kun Viro liittyi neuvostokansojen suureen perheeseen, maassa olisi surmattu sen miljoonasta asukkaasta noin 30.000 ja 100.000 olisi viety Siperiaan. Voi olla, että nuo tiedot ovat liioittelua, koska esimerkiksi Suomessa uskottiin, että Stalinin aikaan Neuvostoliitossa asuneista 30.000 suomalaisesta olisi tapettu lähes puolet. Nyt kuitenkin löysin tutkimustuloksen, jonka mukaan tapettuja oli ehkä vajaa kolmannes.

Mietinpä nyt sitä, että miten suomalaisten olisi käynyt, jos maa olisi talvisodan jälkeen liittynyt neuvostokansojen suureen perheeseen. Sotimisen jälkeen suomalaisten kohtelu olisi voinut olla sattuneesta syystä kovempaa kuin virolaisten. Ehkäpä prosentti kansasta, eli suuri osa intelligentsiasta kansakoulunopettajista ylöspäin, olisi surmattu, jolloin ruumiita olisi tehty 40.000 kpl ja 10 % kansasta, eli 400.000 henkeä olisi kulakkeina kyyditty Siperiaan. 

Lopuksi totean, että se ostamani KGB-kynä on harvinaisen hyvä kynä.

Koppi

Tallinnassa kävin tutustumassa myös KGB:n vankityrmiin. Suurimman järkytyksen minuun teki noin yhden neliömetrin suuruinen vankikoppi. Siinä vanki ei pysty istumaan eikä nukkumaan. Luulen, että itse ainakin olisin muutaman vuorokauden seisottamisen jälkeen kertonut kaiken, minkä tiedän ja varmaan vähän enemmänkin. Tuo seisontakoppi saattoi olla yksi KGB:n  pehmeimmistä tiedonhankintamenetelmistä.

Toisaalta KGB ei ole ollut ainut kidutusta harrastanut tiedustelupalvelu maailmassa. Saksan Gestapolla oli käytössään generaattori, jolla melkein kaikki kuulusteltavat saatiin laulamaan; poikkeuksena oli eräs virolainen kommunisti, joka kuului siihen pieneen vähemmistöön ihmiskunnasta, joka ei tunne kipua.

Länsimaista sivistystä puolustava Usa:kin käyttää ilmeisesti vielä nykyäänkin vesikidutusta, jossa terrorismista epäilty kuulusteltava upotetaan veden alle tarpeelliseksi katsottavaksi ajaksi. Presidentti Georg Bush Junior ei jostain syystä pitänyt tätä kuulustelumenetelmää kidutuksena.

Jarmo Niemisen toimittamassa Taavetti Heikkisen päiväkirjoihin perustuvassa Rintaman poliisi-kirjassa kerrotaan, että sotapoliisin kuulustelijana Heikkinen turvautui keppiin epäiltyjä vakoilijoita kuulustellessaan, koska köyhällä Suomella ei ollut varaa kalliisiin generaattoreihin. Eräät kuulusteltavat tarvitsivat keppiä Heikkisenkin mielestä oikein kunnolla, ennen kuin nämä suostuivat yhteistyöhaluisiksi. Ilmeisesti kuulusteltavia hakattiin kepillä jalkapohjiin, koska se tekee hyvin kipeää eikä jälkiä jää. 

Rintaman poliisi-kirjasta paljastuu, että kuulustelija Heikkinen ei kuitenkaan ollut ihan tunteeton ihminen, koska häntä säälitti tapaus, jossa sotapoliisien piti jouluaamuna teloittaa eräs partisaanipoikaansa auttanut yksinkertainen karjalaisukko. Heikkinen arveli, että se tapaus tulee häiritsemään monen asiaan osallistuneen joulumieltä koko lopun elämän. 

Käsittääkseni Suomen laki ei sallinut edes sota-aikana vakoilijoiden pieksämistä, mutta siitä huolimatta ainakin tarinoiden mukaan maamme poliisilaitoksilla annettiin vielä 60-luvun pitkätukkaradikaaleille kumipuun oksaa oikein kunnolla. Luulen, että samaa tehtiin eräille muillekin poliisin asiakkaille, ja olen kuullut, että tämä asia saattoi olla erään hirveän poliisisurman taustalla.

Markat, farkut ja sukkahousut

KGB-museon opas kertoi, että Viru-hotellin työntekijät saivat Neuvostoliiton aikaan palkkaa sata ruplaa kuussa. Muistelen, että rupla vastasi viralliselta vaihtoarvoltaan peräti seitsemää markkaa ja tutkimuksissani ilmeni, että vuoden 1975 Suomen markka vastasi arvoltaan 1,5 nykyeuroa, joten Viru-hotellin työntekijä ansaitsi nykyrahassa noin tuhat euroa kuussa.

Se ei ollut huono palkka siihen aikaan, koska verotus oli silloinkin itänaapurissa lievää eikä leipä tai asuminen maksaneet paljoa. Muistelen, että leipä oli hyvää ja niin halpaa, että sitä syötettiin karjalle rehuna. Asunnot olivat pieniä eikä niiden kuntoa voinut moittia, ei ainakaan liiaksi.

Yksi tärkeä luontaisetu Viru-hotellin henkilökunnalla oli ja se oli se, että he pystyivät käymään länsikauppaa. Opas kertoi, että suomalaiselle maksettiin länsifarkuista peräti 70 ruplaa, eli kolmen viikon palkan verran. Olisi mielenkiintoista selvittää, paljonko neuvostoliittolainen pk-yrittäjä sai näistä farkuista, kun ne myytiin sitten jossain Siperian kaupungissa, jossa kaivos- ja öljymiehillä olivat hyvät palkat, mutta jossa kaupoissa ei ollut juurikaan ostettavaa.

Jos olisin nuorempi mies, alkaisin tekemään tutkimusta siitä, miten pk-yrittäjyys ja markkinatalous toimivat sosialistisen suunnitelmatalouden varjossa, jossa virallisella valuutalla ei ollut paljoa arvoa, mutta purukumit, Marlboro-askit, sukkahousut ja farkut toimivat rinnakkaisina vaihdonvälineinä. Jos esimerkiksi Marlboro-aski toimi rahan korvikkeena, eli arvon mittana, vaihdon välineenä ja arvon säilyttäjänä, niin polttiko joku heikkoluonteinen joskus silti Marlboron vai säilytettiinkö askeja pankkiholvissa, kuten arvopapereita nykyään.

Tässä yhteydessä suosittelen kaikille Yury Shikalovin kirjaa Markat, farkut ja sukkahousut. Shikalov on nykyään Itä-Suomen yliopiston tutkija, joka on elänyt ja käynyt koulunsa Neuvostoliitossa, on koonnut tähän vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan varsin mielenkiintoisen tarinan Venäjän ja Suomen välisestä kaupasta katutasolla. Udmurttitaustainen Shikalov on kunnostautunut myös maratoonarina ja voitti muistaakseni vallan Euroopan mestaruuden jossain ikäkausikilpailuissa.

https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/markat-farkut-ja-sukkahousut/

Melkein maailman ensimmäinen kännykkä

Sen lisäksi, että Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous onnistui 1970-luvulla kehittämään maailman parhaan suklaattoman suklaan, se onnistui melkein kehittämään myös maailman ensimmäisen kännykän. Nimittäin KGB:n museon opas kertoi, että Viru-hotellin ravintolassa oli käytössä ihan tavallisen näköisiä leipälautasia, joiden sisälle oli asennettu mikrofoni ja sille paristo. Luulen, että halutessaan Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous olisi pystynyt kehittämään myös maailman ensimmäisen kännykän.

Näillä langattomilla laitteilla pystyttiin salakuuntelemaan ravintolan asukkaita huomaamatta ravintolan ulkopuolelta. Paristo ei ilmeisesti ollut kovin hyvä, koska tarjoilijan piti muistaa painaa lautasen pohjasta mikrofoni toimimaan vasta tarjoilutapahtuman yhteydessä, jotta virta olisi riittänyt pitkien keskustelujen kuuntelemiseen.

Keskustelut nauhoitettiin Viru-hotellin ylimmässä, eli 22. kerroksessa, sijainneessa kuuntelukeskuksessa, jossa oli ihan hyvä, vaikkakin vähän jykevän puoleinen, neuvostoliittolainen kelanauhuri. Kuva todistaa, että salakuuntelijalla oli hulppea näköala työhuoneestaan, jonka ovessa luki viroksi, että "Täällä ei ole mitään".

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että neuvostoaikaan muudan neuvostovastaisuuteen taipuvainen Kärkkäälän isäntä majoittui Viru-hotelliin ja hän epäili huoneessa olevan mikrofonin. Sellainen löytyikin heti huoneen katosta ja hän irroitti laitteesta johdon. Siitä seurasi se, että palomiehet ryntäsivät välittömästi paikalle. Huoneen katossa ei ollutkaan ollut mikrofoni vaan palohälytin.

Talkkunasuklaa

1970-luvulla Neuvostoliiton sosialistinen suunnitelmatalous onnistui kehittämään suklaalle korvaavan tuotteen, jota kutsuttiin kamatahveliksi ja meillä talkkunasuklaaksi. Kamatahvel syntyi Neuvostoliiton loppuaikoina vuonna 1970 puhtaasta tarpeesta, sillä maailmanlaajuisen kaakaopulan vuoksi raaka-aineiden hinnat nousivat ja saatavuus heikkeni. Virolaisen Kalevin makeistehtaan oli pakko keksiä luova ratkaisu kaakaovoin korvaamiseksi ja se onnistui asiassa.

Insinöörit päättivät kokeilla Viron kansallisylpeyttä, edullista ja ravitsevaa kama-jauhoa. Tuloksena syntyi rouskuva ja omaperäinen makeinen, josta tuli valtava hitti virolaisten keskuudessa. Se katosi markkinoilta Neuvostoliiton romahdettua, mutta virolaisten nostalgia toi sen takaisin kauppoihin vuonna 2001 ja se on suosittu edelleen.

Tekoäly Geminin mukaan klassinen Kamatahvel suklaanvastike tehdään seuraavista pääaineista: "Kama-jauho (noin 11–12 %): Tämä on tuotteen sielu. Kama on perinteinen virolainen seosjauho, joka koostuu paahdetusta ja jauhetusta rukiista, vehnästä, ohrasta ja herneestä (joskus mukana on myös kauraa). Se antaa patukalle sen tunnistettavan, hieman pähkinäisen, viljaisen ja rukiisen maun."

Suomalaiset ovat pitäneet talkkunasuklaata hyvänä vitsinä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi, kun Tallinnan KGB-museon opas kertoi suuren CNN-uutistoimiston toimittajan vierailleen muutama viikko sitten heidän museossaan ja hän oli ohjelmassaan kertonut kamatahvelin olevan maailman parasta suklaata. 

Itse tosin hieman epäilen toimittajan laskeneen huumorileikkiä. Itse en ole samaa mieltä, mutta jos oikein hakemalla pitää kamatahvelista etsiä jotain hyvää, niin se on se, että levy näytti maksavan vain 90 centtiä eli noin neljänneksen Fazerin Sinisen hinnasta.

Hybridisoturi

Eilen mainitsemani Pronssisoturi-patsaan nimeksi soveltuisi monien mielestä myös Hybridisoturi, koska vuonna 2007 Tallinnan kaduilla taisteltiin, kun Pronssisoturin siirto kaupungin keskustasta sotilashautausmaan lähelle käynnisti mellakat, joissa venäläismielinen nuoriso tappeli virolaisten poliisien kanssa. Samaan aikaan myös jostain syystä Viron pitkälle digitalisoitunut yhteiskunta joutui erilaisten palvelunestohyökkäysten kohteeksi.

Muistanpa tv-uutisissa näytetyn Tallinan kaduilla raivoavia hysteerisiä nuoria ja mielessäni ihmettelin, miten ihan suomalaisen oloiset ihmiset voidaan niin helposti yllyttää kadulle riehumaan. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että lukemani tutkimuksen mukaan suomalaisten ja venäläisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on pisteelleen sama.

Viha on vahva tunne ja sosiaalisesti älykkäät Putin ja Trump ovat sen ymmärtäneet. Yleensä valtioiden johtajat pyrkivät nostattamaan kansojensa yhteishenkeä, mutta Usa:ssa ja Venäjällä päämiehet kannustavat kansaansa vihaamaan väärinajattelevia ja myös naapurikansoja, kuten vaikkapa kanadalaisia tai ukrainalaisia. 

Propaganda menee nykyäänkin yksinkertaiseen kansaan täydestä. Muistanpa, miten Ukrainan sodan alla tv-uutisissa haastateltiin venäläistä mummoa, joka kertoi, että Ukrainassa ristiinnaulitaan venäläisiä vauvoja. Varmaankin moni venäläinen sen väitteen uskoi, mutta harva lienee ollut se suomalainen, joka sen uskoi. Myöhemmin kerrotaan tuon mummon olleen ammatiltaan näyttelijän.

https://yle.fi/a/20-102032

Pronssisoturi

Virolaisetkin ovat sivistyskansaa ja niinpä Pronssisoturikin saa seisoa ihan rauhassa vailla töhryjä. Patsas esittää kaatunutta puna-armeijalaista suremassa kaatunutta toveriaan.

Pronssisoturi mallina oli aikansa johtava alfauros Krister Palusalu, joka voitti Berliinin kisoissa olympiakultaa raskaassa sarjassa molemmissa painimuodoissa.

Hänkin oli puna-armeijalainen vielä syksyllä 1941, jolloin hän Vienan Karjalassa loikkasi Suomen puolelle. Häntä oli vastaan ottamassa kultamitalivoimistelija Heikki Savolainen, joka tunnisti miehen. Sodan jälkeen hän joutui Virossa vain vuodeksi vankilaan. Ilmeisesti olympiavoittajan maine pelasti pahemmalta.

Tiedän, että useimmat puna-armeijan loikkarit viettivät sodan jälkeen vuosia Siperian vankileireillä ja sellaistakin olen lukenut, ettei moni itärajan taakse palannut loikkari, varsinkaan upseeti tai aliupseeri, päässyt Siperiaan asti, vaan matka päättyi jo Viipurissa.

Lopuksi en malta olla kertomatta sitä, että kun Neuvostoliitto vuonna 1980 yritti saada virolaiset olympiavoittajat allekirjoittamaan vetoomuksen presidentti Jimmy Carterille siitä, että USA luopuisi Moskovan olympialaisten boikotoinnista, niin ainoastaan Krister Palusalun rohkeus riitti kieltäytymiseen.

https://www.youtube.com/shorts/OXBFKO5iAd8?is=2eCCAOXSOClq7ZeC&fbclid=IwY2xjawSPb4VleHRuA2FlbQIxMQBicmlkETAyWVlSSFl1bExjNmZ3TDVmc3J0YwZhcHBfaWQQMjIyMDM5MTc4ODIwMDg5MgABHrrKLHgSwQO6gYrKjwbjeuA8qHFHJSvx3KUEqr6ubo-skKNz3aYdJks4OSKH_aem_810LXXBYXOG32X_A1yBeTw

Teepannu

 Vastoin ilmeisen yleistä näkemystä minä en taidakaan olla mikään persaukeinen jätkä, vaan pikemminkin vakavarainen herra. Nimittäin Tallinnan Lomonosov-myymälässä juuri samanlainen teepannu, jonka sain työyhteisöltä läksiäislahjaksi noin 40 vuotta sitten, kun he pääsivät minusta eroon, maksoi 250 euroa. Veikkaan, että työkaverini olivat ostaneet sen Neuvostoliiton konkurssipesästä viidellä markalla. 

Rohkenen tuskin ajatellakaan, mitä maksaa se 24-osainen Lomonosovin teeastiasto, joka oli Uukuniemen kesätorilla arpajaispalkintona ja päätyi lopulta minun vitriiniini. 

Jos jotain vikaa tuosta 40 vuotta sitten saamastani teepannusta pitää oikein hakemalla hakea, niin se on se, ettei sillä voi teetä keittää, koska se vuotaa.

Lahjakkaat norjalaiset

Eilen mainítsin, että Suonenjoen lukiossa oli häivähdys kansainvälisyyttä jo 70-luvulla, koska joukossamme oli sentään yksi norjalaistaustainen. Tuosta seikasta tuleekin mieleeni se, että väitöskirja Suomen norjalaisista näyttää vielä puuttuvan, vaikka aihetta olisi.

Tänne muuttaneet norjalaiset ovat pärjänneet hyvin. Tunnetuin norjalaistaustainen suomalainen oli presidentti Martti Ahtisaari, jonka Adolfsen-nimiset isovanhemmat muuttivat 1800-luvun lopulla töihin Kotkan paperitehtaalle. Sen verran Marassakin oli vielä norjalaista verta, että hän voitti aikoinaan Kuopion kasarmin hiihtokilpailuissa nuorten sarjan. Hänen isänsähän palveli Kuopiossa aliupseerina.

Musiikkimieskin Ahtisaari oli, koska vaalivoittonsa jälkeen hän esitti ihan puhtaasti syvällä tunteella Rakastan elämää-kappaleen. Adolfsenit olivat muutenkin musikaalisia, koska 1930-luvun suosikkiyhtyeen Harmony Sistersien Valtosen sisarusten mummo Anna-Stina Adolfsen toimi pelastusarmeijassa patarummun soittajana. Käsittääkseni Valtosen sisarukset olivat Ahtisaaren pikkuserkkuja.

Säkkijärven polkkaa pidetään Suomen kansallispolkkana, vaikka ensimmäisenä sen levytti Willy Larsen, jota myös Viliksi kutsuttiin; Viliksi muuten kutsuttiin myös Viljo Vesteristä, joka myös levytti Säkkijärven polkan Larsenin jälkeen. Willy Larsenkin oli norjalaissukua, koska hänen vanhemmat tulivat Norjasta Kotkan Hans Gutzeitin perustamalle sahalle 1800-luvun lopulla. Willy Larsen muutti jo nuorena miehenä Amerikkaan, jossa hän kuoli jo 49-vuotiaana.

Jos Säkkijärven polkka on merkittävä osa suomalaista kulttuuria, niin merkittävä on myöskin Leif Wagerin esittämä "Sua vain yli kaiken mä rakastan", joka on imelyydessään Vanhan pelargonian luokkaa tosin sillä erotuksella, että Vanha pelargonia on parodia, jota Wagerin yli-imelä esitys ei ilmeisesti ole. Näyttelijä Leif Wagerkin oli norjalaistaustainen, koska Wagerin suku oli kotoisin Norjasta, mistä hänen iso­vanhempansa olivat tulleet Suomeen työskentelemään puun­jalostus­teollisuuden palveluksessa. Veikkaisin, että Kotkaan hekin ensiksi tulivat.

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=willy+larsen%2c+s%c3%a4kkij%c3%a4rven+polkka&mid=4BA31319B30092223DCE4BA31319B30092223DCE&churl=https%3a%2f%2fwww.youtube.com%2fchannel%2fUCBUoLtGS7sY7wJpD2nz1vXQ&mmscn=stvo&FORM=VIRE