Finlandiat jaettiin

Läheltä Uukuniemeä liippaavat eilen jaetut sekä kauno- että tietokirjallisuuden Finlandiat. Kuopiolaissyntyinen kirjailija Sirpa Kähkönen sai kaunokirjallisuuden Finlandian teoksestaan 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia, joka oikein onkin.

Muistanpa, miten muutama vuosi sitten Kähkönen oli esittelemässä jotain silloista uutuuskirjaansa Kuopion kaupungintalon juhlasalissa, joka oli täynnä yleisöä ja hän kertoi, miten mukava hänen on ollut kävellä Sortavalan katuja, koska hänen isänpuoleinen sukunsa on kotoisin Sortavalan Kalattoman kylästä. Tässä vaiheessa pyysin puheenvuoroa, jonka heti sen myös sain, enkä malttanut olla mainitsematta, että Kalattoman kylä on kyllä Uukuniemen puolella, jota tietoa kirjailija ei sitten kiistänytkään.

Minusta Kalattoman kylän nimi on mielenkiintoinen. Teoriani on, että kun ovelat savolaiset asuttivat tuon paikan sen jälkeen, kun alkuperäinen karjalaisväestö oli lähtenyt elintaso- ja veropakolaisiksi Tverin Karjalaan, niin uudisasukkaat huomasivat seudun vedet hyvin kalaisiksi ja hämäysmielessä nimesivät kylän Kalattomaksi pitääkseen vieraat kalamiehet poissa.

Eli Uukuniemen tyttöjä on kaunokirjallisuuden Finlandian voittaja ja tämä seikka on ensi kesän Uukuniemi-juhlien järjestäjien syytä huomioida.

Tietokirja-Finlandian voitti Antti Järvi isoisoisästään kertovalla kirjalla Minne katosi Antti Järvi? Kirjan päähenkilö Antti Järvi ei ollut ihan uukuniemeläisiä, vaan hän asui parinkymmenen kilometrin päässä Lahdenpohjassa. Luulen kyllä, että silloinen Lahdenpohjan kauppala oli ennen sotia hyvin tärkeä paikka uukuniemeläisille, jotka varmaankin aika pienen ja syrjäisen pitäjän asukkaina saattoivat pistäytyä kauppamatkoilla Lahdenpohjassa, joka oli vallan kauppala.

Minulle ei ole esimerkiksi yhtään kappaletta syitä epäillä sitä, etteikö Lahdenpohjassa saattanut olla jopa Alkon myymälä tai ainakin jonkinlainen anniskeluravintola. Jos siellä ei ollut Alkoa tai anniskeluravintolaa, niin ainakin siellä oli yksi maamme komeimmista kirkoista. Ikävä kyllä tuo herranhuone paloi vuonna 1977. Luulen, että palon on täytynyt näkyä Uukuniemelle asti.

Virallisen selityksen mukaan palo syttyi siitä, kun pojat grillasivat saslikkia kirkon vintillä. Neuvostovastaiset tahot sen sijaan levittävät tietoa, että kyseessä olisi ollut tuhopoltto. Neuvostovalta käytti kirkkoa varastona ja ainakin tarinan mukaan varastossa oli ollut jokin hävikkiongelma ja koska inventaario oli tulossa, niin hävikkiongelma ratkaistiin pyroteknisin menetelmin.

 

Rajalla

 Jotenkin järkyttävä on aikoinaan Helsingin Sanomissa julkaistu viimeinen Uuno Kailaasta otettu valokuva. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005685722.html . Kuolemansairas luurankomaisen laiha mies siinä tuijottaa kameraa palavin silmin. Kailas kuoli muutama päivä kuvan ottamisen jälkeen 31-vuotiaana.

Tavallaan tahattoman koomista on se, että muutama vuosi aiemmin tuon näköinen tuberkuloottinen runoilija kirjoitti runon rajalla, jossa hän uhoaa idän suuntaan luullakseni luisevaa nyrkkiään heristäen, että: "Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne."

Minusta hän ei kuitenkaan ollut mikään sotahullu suursuomihörhö, vaan herkkä taiteilija, joka vaistosi ihan oikein ajan hengen 30-luvun alussa ja osasi aivan oikein ennustaa, kuten eräässä Rajalla-runon säkeessä sanotaan, että verta on näkevä aamu. Niinhän siinä muutama vuosi myöhemmin sitten tapahtuikin.

Nykyisessä ajassamme on paljon yhteneväisyyttä 1930-lukuun, mutta en jaksa uskoa, että meillä Suomessa verta on näkevä aamu, koska Venäjä ei näytä sotimisessa pärjäävän kunnolla edes Ukrainalle ja Nato on sentään sotilaallisesti Ukrainaa hirmuisen paljon vahvempi. Muistelen, että Venäjän osuus maailman bkt:stä on vajaat 2 %, mutta kollektiivisen lännen, johon lasken kuuluviksi myös Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin on noin 70 %.

Mutta vaikka aamu ei olisikaan näkevä verta, niin epäilen, että ellei Ukrainan sotaa saada loppumaan, niin ensi kesänä maamme itärajan pensaikoissa tullaan näkemään paljon kuluku-ukkoja ja maamme rannikolle ilmaantuu paljon venepakolaisia huoltoasemilta ostetuissa 30 euroa maksavissa puhallettavissa muoviveneissään.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa lausuntaa, kun maamme jalkapallomaajoukkueen maalia vartioivan Viljami Sinisalon vaari Veikko Sinisalo esittää Uuno Kailaan runon Rajalla sillä kalliimmalla tavalla eli väristyksin.

Maalivahti Sinisalo kuuluu kulttuurisukuun. Hänen isoisänsä on näyttelijä Veikko Sinisalo, tätinsä näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo ja setä kapellimestari Jarno Sinisalo. Sinisalon serkun isä on Eppu Normaali -yhtyeen Pantse Syrjä. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Veikko Sinisalon serkku oli Suomen Kommunistisen puolueen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo.
https://www.youtube.com/watch?v=IgEyaVZ3bqk

Eino Salmelainen

Jostain syystä isänmaallinen lukiolainen Uuno Kailas ei astunut sisällissodan aikana valkoisen armeijan riveihin, vaikka moni heinolalainen lukiolainen ja partiopoika niin teki. Sen sijaan 18-vuotias Kailas osallistui vuoden 1919 Aunuksen retkeen, jossa hän oli saada kuolemantuomion karkuruudesta ja jossa hänen erittäin läheinen heinolalainen ystävänsä Bruno Schildt sai surmansa.

Rohkenen tuskin edes arvailla ystävyyden syvyyttä. Molemmat pojat olivat partiolaisia. Heinolassa partiojohtajana toimi silloinen lehtimies ja myöhempi teatterijohtaja Eino Salmelainen. Salmelainen oli Uunolle läheinen henkilö myöhemminkin. Salmelainenkin oli Kailaksen tapaan julkimiehimys, kuten muuten tietääkseni myös koko maailman partioliikkeen perustaja oli.

Sisällissodan aikana Salmelainen teki 15-vuotiaista partiopojistaan sotilaita. Muistelmissaan hän ihmettelee, miten innokkaista koulupojista hetkessä tuli kylmäverisiä teloittajia. Salmelaisen johdolla pikkupoikien mekanisoitu kuolemanpartio liikkui polkupyörillä tekemässä tiedustelu- ja puhdistusretkiä.

Näistä asioista Heinolan virallinen historiankirjoitus vaikenee. Muistelen kuitenkin Itä-Häme-lehdessä ollutta 100 vuotta täyttäneen mummon haastattelua ja hän ihmetteli, kuinka kapina-aikaan joku 15-vuotias poikanen kävi ampumassa hänen veljensä. Vastaavanlaiseen pystyivät myöhemmin Kambodzan punakhmerit; hekin käyttivät lapsia kansanmurhan toteuttajina.

Myöhemmällä iällä innokas suojeluskuntalainen Eino Salmelainen vaihtoi leiriä ja hänestä tuli arvostettu ja pitkäaikainen Tampereen työväenteatterin johtaja. Muistelmissaan hän kertoi katuvansa nuoruutensa pahoja töitä. Niinhän se Kekkonenkin teki, joka 17-vuotiaana johti Haminassa siviilimiesten ampumisia.

Kekkonen väitti muistelmissaan, ettei hän muista, oliko hän ampujana vai ei. Epäilen, että hän muisti, sillä ei tuollaisia juttuja voi unohtaa. Ainakin jääkäreille opetettujen Saksan armeijan ohjesäännön mukaan teloitusryhmän johtajan piti ampua varmistuslaukaus teloitetun päähän.

En muista, että Heinolan virallisessa historiassa olisi ollut mainintaa tuosta Eino Salmelaisen johtamasta mekanisoidusta lapsisotilaiden kuolemanpartiosta. Wikipediakaan ei näytä tuntevan teatterineuvos Eino Salmelaisen roolia lapsisotilasosaston johtajana maamme sisällissodassa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Salmelainen

 

Pallokentällä

 

Tuollainenkin kuva löytyy näköjään kännykästäni. Heinolan Maaherranpuisto, jota myös Perspektiivipuistoksi kutsutaan, loistelee siinä isänmaamme aamunkoitossa. Ja tosiaankin muualla harvinainen perspektiivi-ilmiö esiintyy tuossa puistossa. Muistelen, etten muualla ole nähnytkään perspektiivi-ilmiötä esiintyvänkään.

 

Muistelen, että heinolalainen homoseksuelli, skitsofreeninen ja tuberkuloottinen runoilija Uuno Kailas, joka ei kuitenkaan ollut kommunisti, tarkkaili tuossa puistossa kiinnostuneena pikkupoikien pesäpallo-ottelua ja kirjoitti näkemästään runon Pallokentällä.

 

Muistelen, että ammattinyrkkeilijä Niklas Räsänen lausui Pallokentällä-runon ulkomuistista jossain Urheiluruudussa. Muistelen myös, että Räsänen on taiteilija-nyrkkeilijä Eva Wahlströmin aviomies. Lisäksi muistelen, että Wahlström oli kuuluisa myös siitä, että hänellä oli syntyessään kuudet varpaat. Siunatuksi lopuksi muistelen vielä, ettei sillä seikalla, että hänen isänsä oli Loviisan ydinvoimalan tsäteilyurvallisuuspäällikkö, ollut syytä tyttären kuusivarpaisuuteen.

Pallokentällä-runo menee näin:

 

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle

sen suuren lehmuksen.

 

Hän seisoi nurmikolla,

nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi

hän silmin kuumeisin.

 

Yli aurinkoisen hiekan,

johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri,

moni kirkas nauru soi.

 

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,

eräs raajarikkoinen.

 

Vaan hänkään totisesti

ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku

hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän

hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon

löi puiden latvoja päin.

 

Rajaviivan takaa milloin

joku rohkeni juosta pois,

oli niinkuin lehmuksen alta

eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin

olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille

kera toisten, riemuiten.

 

Hän askelen astui – mutta

kuin unesta havahtain

näki itsensä... Oikea jalka

oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,

iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.

 

Yhä riemukas huuto kiiri,

yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan,

– johon lehmus varjon loi.

 

Sateenpylväs

Kummallisen ennusmerkin, jonka merkitystä jäin pohtimaan sydämessäni, näin eilen, kun kävelin maamme alkuperäisen ja väärentämättömän itärajan seutuvilla. Suonenjoesta nousi nimittäin merkillinen valoilmiö, joka väreiltään muistutti sateenkaarta, mutta se ei ollut kaari, vaan kohosi pylväsmäisesti suoraan ylöspäin.

Nimesin valoilmiön sateenpylvääksi, vaikka sade ei sitä selitä, vaan ilmeisesti sulasta vedestä nouseva huuru sen synnytti. Ajattelin tänään käydä ottamassa sateenpylväästä kännykälläni vuoden luontokuvan, mutta merkillistä valoilmiötä ei tällä kertaa esiintynyt.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että kuvassa esiintyvä Suonenjoki toimi vuonna 1323 solmitun Pähkinänsaaren rauhan itärajana, joten valtakunnan alkuperäinen ja väärentämätön itäraja kulki kuvani osoittamassa suunnassa. Niinpä toivon, ettei Vladimir Putin ehdi sotakiireiltään seuraamaan Face-päivityksiäni.

Tosin silloinen itärajamme oli raja Novgorodin ja Ruotsin välinen. Senkin jälkeen itäinen naapurimme ja myös rajanlinja on vaihdellut. Välillä naapurimme on ollut Novgorodin lisäksi myös Moskova, Neuvostoliitto ja Venäjä. Nähtäväksi jää millä nimellä itänaapurimme tunnetaan tulevaisuudessa, koska Venäjän poliittinen eliitti tuntuu olevan sitä mieltä, että Venäjän loppu on se, jos se häviää Ukrainan sodan.

Ihan juuri näytettiin jossain uutisissa, kun Venäjän presidentinvaalissa ehdolla oleva kommunisti Zuganov oli tapaamassa Ukrainan sotaa vastustavien perheenäitien mielenosoitusta. Nämä venäläisäidin tuomitsivat sen, että vain prosentti kansasta on otettu armeijaan ja he halusivat, että määrä pitäisi moninkertaistaa, jotta heidänkin miehet pääsisivät välillä käymään lomalla, koska olivat olleet yhtä mittaa rintamalla ilman lepoa.

Zuganov, joka on ammatiltaan opettaja eikä siksi käytä muiden Venäjän johtajien tapaan keskushermostoon vaikuttavia aineita, vakuutti ymmärtävänsä naisten tuskan ja lupasi tehdä jotain asian hyväksi, mutta hänkin korosti, että Venäjä tuhoutuu, jos se häviää Ukrainalle.

Itsekin epäilen noin käyvän ja samaa mieltä lienevät monet länsimaiden johtajat, jotka suostuvat antamaan Ukrainalle vain sen verran apua, että sota pysyy tasaväkisenä. Länsimaiden johtajien pelkona lienee Venäjän hajoaminen ja tuhansien ydinaseiden joutuminen vielä hullumpien tyyppien käsiin.

Luulen, että jos Usa olisi toimittanut samoja tutkassa huonosti näkyviä risteilyohjuksia Ukrainalle, joita Suomi aikoinaan sai, niin sota olisi jo päättynyt. Noilla risteilyohjuksilla pystyisi tuhoamaan tarvittaessa Krimin sillan ja Venäjän suurkaupunkien energiahuollon.

 

Marskin Mersu

Aamuvarhain tuli tv:stä mielenkiintoinen vuonna 2017 valmistunut ohjelma Mannerheimin Mersusta, jonka Hitler lähetti hänelle joulukuussa 1941, eli ehkä se oli joululahjaksi tarkoitettu. Se ei siis ollut syntymäpäivälahja, vaan 75-vuotislahjaksi kesäkuussa 1942 Marskille annettiin Saksasta kolme maastoautoa.

Mannerheimin Mercedes Benz 770 F-Cabriolet tai myös Grosser Mercedes Offener Tourenwageniksi kutsuttu auto oli kova rauta. Se oli yksi aikakautensa kalleimmista ja hienoimmista kulkuneuvoista. Tämä Auto on 4100 kiloinen, 230 hevosvoimainen ja 170 kilometriä tunnissa kulkeva, panssaroitu kolossi. Korkeaoktaanista lentokonebensiiniä se kulutti maantieajossa peräti 27 litraa sadalle, mutta kovin usein sitä ei tarvinnut tankata, koska tankkiin mahtui peräti 195 litraa.

Tämän panssaroidun Mersun pohja on kuusimillistä terästä, kori vähän ohuempaa ja lasitkin ovat 40 milliset, joten ilmeisesti auto suojaa pieniltä miinoilta ja pistoolin luodeilta.

Sodan jälkeen Mannerheim luopui Mersustaan ja se päätyi Ruotsiin, josta se myytiin Amerikkaan. Ohjelmassa haastatellaan ohjelman tekohetkellä auton silloista 94-vuotiasta omistajaa, joka oli eläkkeellä oleva Usa:n ilmavoimien kenraali, joka vaikutti lupsakkaalta mieheltä ja hän vakuutti naureskellen, ettei häntä välttämättä tarvitse ampua, jotta hän luopuisi Mersustaan.

Luulenpa, että Marskin panssaroitu Mersu olisi melkoinen vetonaula, vaikkapa Parolan panssarimuseossa. Uskon, että suomalaiset voisivat sen ostaa muutamalla miljoonalla eurolla ja uskonpa, että kansalaiskeräyksellä tuon summan saisi kokoon varsinkin, jos Mannerheimin vakavaraiset suomalaiset sukulaiset, eli Julinit ja Ehrnroothit, innostuisivat asiasta.

Tuollainen kansalaiskeräys saattaisi tietysti herättää poliittista pahennusta, mutta siinä tapauksessa kannattaisi muistuttaa, että marsalkka Mannerheimin veli majoitti Tukholmassa V. I. Leniniä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden; ainakin niin muistelen lukeneeni jostain.

Erittäin hämärä ja varmaankin väärä mielikuva minulla on siitäkin, että joku Mannerheim-niminen henkilö olisi toiminut Ruotsin opiskelijoita ja älymystöä viehättäneessä maolaisessa liikkeessä iloisella 1970-luvulla, mutta siitä ei silloin puhuttu, koska se oli ulkopoliittisesti arveluttavaa.

Ohjelman Mannerheimin Mersusta voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-3995499

Ripsuminen

Kuopiossa syntyneen Juho Rissasen syntymästä on kulunut 150 vuotta, joten on ihan paikallaan, että Rautalammin museon Viipurin taideaarteiden joukossa oli myös tuo kylpeviä naisia esittävä työ. Vaikka olen kuvataiteellisesti niin lahjaton ihminen, että jäin tietääkseni Suomessa ainoana laiskanläksylle piirustuksesta, niin siitä huolimatta taiteellinen lahjakkuuteni riitti ihmettelemään tuota taulun koivunoksaa ja sen merkitystä. Joku merkityshän silläkin varmasti on.

Ehkä koivunoksa edustaa työssä jonkinlaista savolaista huumoria. Selvästikin yksi alastomista neitosista vihtoo oksalla toisen alastoman neitosen intiimialuetta. Otaksun, että kyseessä on ripsuminen, jolla ennen hyväiltiin alastomien neitosten sijasta lypsettävien lehmänkantturoiden intiimialuetta, kun yritettiin karkottaa lypsämistä häiritseviä perskärpäsiä.

Mutta joka tapauksessa lupsakka huumorimies oli Juho Rissanen, vaikka hänen lapsuutensa oli ankea. Isä kuoli viinaan Juhon ollessa 10-vuotias, jonka jälkeen pikkupojasta tuli perheen huoltaja. Hyvin hän perheestään huolehtikin, koska rutiköyhästä Pikku-Juhosta tuli lopulta upporikas taiteilija, vaikka taiteella ei tässä maassa yleensä rikastuta.

Juho Rissanen oli hyvin tuottelias taiteilija ja sellaista olen kuullut kerrottavan, että tuotteliaisuuden selitys oli se, että hän hyödynsi kovasti oppipoikiaan taulutuotannossaan. Mutta niinhän Savossa sanotaan, että "hullu töetä tekköö, viisas piäsöö vähemmälläkin". Esimerkiksi Pohjanmaalla ei tuollaista sanontaa tunneta.

Mutta ovat muutkin menestyneet suomalaistaiteilijat osanneet käyttää halpaa aputyövoimaa. Kerrotaan, että kerran kun Reidar Särestöniemi oli käymässä taulukauppaneuvotteluja vuorineuvosten kanssa Särestöniemen ateljeessaan, saapasteli paikalle Reidarin veli Antton pensseli kädessään ja kysyi, että "pannaanko lissää punasta".

Olen kuullut myös sellaista, että kerran eräs vuorineuvos soitti Reidarille ja valitti, että maali varisee tämän kalliista maalauksesta. Reidar vain kysyi, että "vieläkö hinta näkkyy" ja kun kuuli hinnan vielä näkyvän, niin hän ihmetteli, että "mitä sinä sitten valitat".

 

Homostelun tuntua

Rautalammin museo valmistui juuri ennen talvisotaa, ja Viipurin taidemuseon kokoelmia tuotiin sinne turvaan jo lokakuussa 1939. Museo säilytti merkittävää taidekokoelmaa vastikkeetta vuoteen 1952.

Viipurin taiteenystävät lahjoitti kiitoksena saamastaan Peuran museosäätiön tuesta Viipurin taideaarteita-näyttelyssä esillä olevan Petter Langin kirkkomaalauksen Kristus Getsemanessa vuodelta 1771. Jääsken kirkkoon alkujaan tehdyn maalauksen omistaa nykyään Rautalammin seurakunta.

Likaisen mielikuvituksen omaavana ihmisenä en yhtään ihmettele, että Jääsken seurakunta halusi päästä maalauksesta eroon. Ainakin minusta, joka tosin ymmärrän taiteesta vain juuri sen verran, että jäin kansakoulussa laiskanläksylle vaahteranlehden piirtämisestä, Getsemanessassa on lievästikin sanottuna pilapiirrosmaisia piirteitä.

Kovasti on maalauksen Jeesuksella hurmioitunut ilme, kun enkeli, jonka sukupuolesta en ole täysin varma, häntä likistelee. Minusta taulussa on jopa selvää homostelun tuntua, johon ainakin Räsäs-Päivin olisi syytä puuttua.

DB-3

Muutama vuosi sitten Rautalammin museossa käydessäni luulin nähneeni sen taidekokoelmissa hienon Laila Pullisen räjäytystekniikalla tehdyn veistoksen, mutta tapani mukaisesti olin taas väärässä. Se ei ollutkaan veistos, vaan neuvostoliittolaisen pommikoneen Iljusin DB-3:n osa.

Kone oli suomalaisten talvisodan sotasaalista, joka syöksyi 2.7.1941 syöksykierteessä Konneveteen moottorivian vuoksi ollessaan suorittamassa korkeusnousukoetta. Voi olla, että sotasaaliskoneelle ei meillä pystytty tekemään vaadittavia määräaikaishuoltoja, koska varaosia ei ollut saatavilla.

Koneessa oli kolmihenkinen miehistö. Ohjaaja luutnantti Paul Seger ja tähystäjä luutnantti Lennart Poppius hyppäsivät laskuvarjoilla, mutta ainoastaan tähystäjä selvisi hypystä hengissä. Ohjaajan takertui kuulokkeiden johtoon eikä päässyt irtautumaan laskuvarjostaan vedessä, vaan hukkui. Lentomekaanikko Toivo Pöysti ei hypännyt koneesta vaan menehtyi sen syöksyessä järveen.

Kaikkia koneen osia ei ainakaan hyvän tarinan mukaan saatu nostettua yli 20 metrin syvyydestä. Sodan jälkeen kalamiesten pyydysten mukana nousi kuvan veistosmainen koneenkappale. Minulle on kerrottu, että koneen osia saattaisi vieläkin Konneveden pohjasta löytyä, jonka seikan saatan täten asiasta kiinnostuneiden tietoon.

 

Hakaristihauta

 

Samalla tavalla kuin Kalle Päätalon isä Herkko ihmetteli, että mitä mikäkin ympärillä näkyvä merkki oikein merkitsee, ennen kuin hänet vietiin köysissä mielitautiparantolaan, ihmettelen minäkin merkkien merkityksiä. Esimerkiksi Rautalammin sankarihautausmaalla on noin kahdensadan tavallisen hautakiven joukossa uskoakseni maamme ainut hakaristillä koristeltu hautakivi, joka pisti silmääni jo vuosia sitten ja olen sen jälkeen pohdiskellut merkin merkitystä hiljaa mielessäni.

Tiedän, että suomalaisten sotasaalispommikone syöksyi välirauhan aikaan Konneveteen ja joskus ajattelin, että joku lentäjistä on haudattu Rautalammille ja että ilmavoimien vainajien hautakiviin olisi naputeltu hakaristi, sillä hakaristihän oli ilmavoimiemme tunnus vuodesta 1918 vuoteen 1944.

Mutta äsken tarkistin asian Sotasammosta eikä Taito Laasanen ollut ilmavoimien miehiä. Itse asiassa koko Suomen armeijassa ei ollut Taito Laasanen-nimistä sotilasta. Niinpä aloin epäillä, että Laasanen olikin Saksassa palvelleita SS-miehiä. Mutta ei ollut hän SS-mieskään.

 

Ilmiöillä on kuitenkin selityksensä. Nimittäin Taito Laasonen-niminen kaatunut sotamies Sotasammosta löytyi. Elikkä luulen, että hakaristihaudan selitys on, että kiven veistäneelle kivityömiehelle sattui ns. huono päivä Taito Laasosen hautakiveä naputellessaan. 

 

Ensiksikin hän kaiversi vakiintuneen ristin sijasta kiveen hakaristin ja lisäksi hän teki kirjoitusvirheen myös sankarivainajan nimessä. Paljon mahdollista, että virheet on myöhemmin huomattukin, mutta sitten on perisavolaiseen tapaan ajateltu, että "haetannooko tuo mittään".

 

Rautalammin museo

Tänään kunnioitimme rouvan kanssa läsnäoloillamme upeaa Rautalammin museota, jossa on nähtävillä mielenkiintoisia Viipurin taideaarteita.

Sen lisäksi, että meissä suonenjokelaisissa synnyttää ihastusta ja kademieltä se, että rautalampilaiset ainakin omasta mielestään perustivat Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, ihastusta ja kademieltä synnyttää myös Rautalammin kohtuuttoman upea museo. Museon rakennutti kauppaneuvos Heikki Peuran vaimo Aina Peura 1930-luvun lopulla vähän ennen sotia.

Kauppaneuvos Heikki Peura oli aikoinaan yksi maamme rikkaimmista miehistä. Hän omisti Suonenjoella ja Kuopiossa erinäisiä mekaanisen puunjalostuksen laitoksia ja siinä sivussa myöskin suuret Korholan ja Haminanlahden kartanot. Peura kuului KOP:n hallintoneuvostoon, eli hän oli tavallaan silloisen KOP:n pääjohtajan ja tulevan presidentin J.K Paasikiven esimies.

Tarina ei kerro, oliko Peura asialla silloin, kun hallintoneuvosto yritti saada pääjohtaja Paasikiven eläkkeelle tämän epäillyn mielenvikaisuuden perusteella, mutta en keksi yhtään kappaletta syitä, etteikö hän olisi voinut olla tulevan presidentin piällysmies. Pääjohtaja lähetettiin psykologiseen tutkimukseen, jossa paljastui, ettei hän ollut mielenvikainen, vaan hän oli ainoastaan saanut vain huonon kotikasvatuksen.

Paasikiven epäilty mielenvikaisuus ilmeni mm. siten, että hänen korottaessaan todella ääntään, hänen hammasproteesillaan oli taipumus singahtaa lattialle. Tosin mielestäni sellaisessa tapauksessa vika ei ole välttämättä äänensä korottajan mielessä vaan hänen tekohampaissaan.

Rautalammin museon perustanut Peuran suku oli kaukaa viisas, koska perustettavalle museolle lahjoitettiin samalla myös 300 hehtaaria metsää, joka riittänee hyvin museon toiminnan turvaamiseen varsinkin, kun nykyäänkin löytyy henkilöitä, jotka ovat valmiit sitä lahjoituksilla tukemaan.

Niinpä esimerkiksi, kun 2020-luvun taitteessa kerättiin rahaa Rautalammin museon kaivattua peruskorjausta varten muun muassa tukikonsertein, niin suuren lahjoituksen, puoli miljoonaa euroa, teki helsinkiläinen, Rautalammilla syntynyt Leena Anneli Saarela, o.s. Pakarinen. 

 

Kanttori-hiihtäjä Heikki Kuusniemi

Maamme hiihtomaajoukkueesta puuttuu nykyään äijämäinen fyysisyys. Nykyiset huippumme ovat enemmänkin sellaisia kuivankälppeitä poikasia, jotka eivät pärjää latukontaktitilanteissa, joita esiintyy varsinkin sprintti- ja parisprinttimatkoilla.

Juha Mieto oli sentään pitkä 197-senttinen hujoppi ja pituutensa puolesta hän olisi ollut sopiva nykyajan latutaistoihin, mutta pikkuisen hontelo oli Pitkä-Jussikin. Muistelen, että ainoastaan Lake Placidin olympiakisojen 15 kilometrillä Mieto ylitti 100 kilon haamurajan ottaessaan matkalta hopeaa. Hän lienee kestävyyshiihtohistorian ainut toistasataa kiloa painanut mitalisti.

Sen sijaan 1800 - 1900-lukujen vaihteessa hiihtolatuja hallinnut Heikki Kuusniemi, joka hallitsi maamme kilpalatuja reilut sata vuotta sitten, olisi ollut varsinkin sprinttitaistoissa mies paikallaan. Vaikka Kuusniemi oli Mietoa kolme senttiä lyhyempi, niin hänen kilpailupainokseen ilmoitettiin kunnioitettavat 105 - 130 kg. Isosta ruhostaan huolimatta hän pystyi reilut sata vuotta sitten silloisilla huonoilla laduilla hiihtämään 10 kilometriä 35 minuuttiin, jota saavutusta siihen aikaan pidettiin uskomattomana.

Kuusniemi oli hiihtotaitonsa lisäksi tunnettu myös voimistaan. Kun 1900-luvun alussa Suomessa vieraili sirkusten mukana ulkomaalaisia ammattipainijoita, yritettiin Kuusniemeä värvätä heille vastukseksi. Hiihtäjä Kuusniemi ei suostunut, mutta hänen varamiehekseen molskille saatiin jonkin verran pienikokoisempi tuleva antiikin kiekonheiton olympiavoittaja Verner Järvinen, joka ottelikin ammattilaispainijoita vastaan tasapäisesti.

Yllä oleva Kuusniemen valokuva todistaa, että miehen urheiluvälineetkin ovat sellaiset, että niiden avulla olisi suoriuduttu vaativistakin latutaistoista. Sauvat ovat kuin kirnunmännät eivätkä ne olisi heti ensi rytäkässä tuhansina päreinä, kuten nykyiset hiilikuituiset tikut tahtovat olla. Lisäksi kilpahiihtäjä Kuusniemen vyössä roikkuva pitkä puukko, saisi norjalaisenkin miettimään, kannattaako suomalaisen ohitusta yrittää estää samalla tavalla, miten viimeisimmissä Lahden mömmönkisoissa tapahtui, kun vuonomaan poika kampitti meijän Iivon.

Heikki Kuusniemi oli monipuolisesti lahjakas ihminen. Wikipedian mukaan "Kuusniemi kävi Viipurin lukkarikoulun 1901 ja valmistui Helsingin musiikkiopistosta 1904. Hän opiskeli myös Sternin konservatoriossa Berliinissä 1904. Hoidettuaan virkaatekevänä kanttoriurkurin tehtäviä Teiskossa ja Kuopiossa hänestä tuli Tampereen tuomiokirkon lukkari 1907. Samana vuonna hän ryhtyi myös Tampereen Jäämien sekakuoron johtajaksi, mitä tehtävää hän hoiti aina vuoteen 1933 asti, sekä Tampereen tuomiokirkon kuoron johtajaksi, vuoteen 1946 asti. Director cantus -arvonimi myönnettiin Kuusniemelle vuonna 1922.[4] Kuusniemi tunnettiin myös laulajana, laulujen säveltäjänä ja laulunopettajana."

Uskon, että Heikki Kuusniemen äänivarannot olivat mahtavat.

 

Kalevalainen hiihtotyyli

Tietääkseni suomalaiset eivät ole juurikaan käyttäneet eilen mainitsemiani poronnahkasuksia, koska meikäläiset kehittivät jo tuhansia vuosia sitten teknisesti paremman ratkaisun. Muinaiset isä-esimme liikkuivat talvisilla hangilla epäsymmetrisillä suksilla, joita kutsuttiin lylyksi ja kalhuksi. Lyly oli pitkä ja liukas ja kalhu lyhyt ja pohjalta karvainen.

Olen jyrkästi sitä mieltä, että koska kansainvälinen hiihtourheilu on menettänyt makunsa astmaisten norjalaisten ylivoimaisuuden vuoksi, niin perinteisen ja vapaan hiihtotavan lisäksi suurkisojen ohjelmaan pitäisi ottaa erityinen kalevalainen hiihtomuoto, jossa kilpailijat käyttäisivät lylyä ja kalhua sekä yhtä pitkää sauvaa; tällä hetkellähän säännöt määräävät, että hiihtäjällä tulee olla kaksi sauvaa.

Tuo kahden sauvan vaatimus tuli sääntöihin sen jälkeen, kun jossain 90-luvun mömmönhiihdoissa Ruotsin Gunde Svan hermostutti kanssakilpailijoitaan ja alkoi tehdä kisapaikalla harjoituslenkkejä, joissa hänellä oli käytössään vain yksi sauva, joka oli monta metriä pitkä rottinkiseiväs. Silminnäkijöiden mukaan mies kiisi seipäänsä vauhdittamana ihan kauhean ylivoimaista faarttia, ja niinpä kilpailun jyry kielsi moisen epäreilun menetelmän käyttämisen.

Itse uskon, että muinaiset isä-esimme, joiden hiihtourheilussa ei ollut kysymys leikistä vaan hengissä säilymisestä, olivat todenneet hiihtomuodon, jota itse kutsun kalevalaiseksi hiihtotyyliksi, nopeimmaksi hiihtomuodoksi ja sillä tyylillähän Lieto Lemminkäinen hiihti kiinni hirven, vaikka hirven rakenteellinen huippunopeus on lähes 70 km/t.

Tuota isä-esiemme monimetristä sauvaa pystyi käyttämään tiukan paikan tullen myös keihäänä ja minusta turhan militaristisen ampumahiihdon voisi olympialaisten rauhanjuhlassa korvata keihäänheittohiihdolla, josta harrastuksesta esimerkin voi katsoa tästä videosta: https://www.youtube.com/watch?v=6ZBOc6ZDtDw

Karvapohjasukset

Saamani lukijapalautteen johdosta en käynyt tänään hiihtämässä syysriitteellä, mutta jos olisin muutama vuosi sitten ostanut Sortavalan urheilukaupasta kuvasta löytyvät Karjalan suksitehtaan Tourist-mallit, niin ilman muuta olisin tänäänkin Petäisen riitteelle uskaltautunut.

Nuo Karjalan suksitehtaan Tourist-mallit olivat kolme metriä pitkät ja lähes vaaksan levyiset, joten kyllä ne olivat aikamiehille tarkoitetut. Niihin olisi kuulema saanut pientä lisäkorvausta vastaan lujat ja yksinkertaiset autonrenkaasta leikatut mäystinsiteen, joten jäihin pudonnut olisi saanut ne helposti irti jalastaan.

Sortavalasta ostamani Karjalan-kilpasukset, jotka oli tehty Karhun tehtaan vanhoilla koneilla, maksoivat aikoinaan euroissa parikymppiä ja kyllä ne ovat olleet hyvät kuntoiluvälineet. Samaa hintaluokkaa olisivat olleet nuo aikamiehen metsäsuksetkin.

Tuollaiset Karjalan kolmemetriset hiihtimet ovat kyllä Suomen ryteiköissä turhan hankalat ohjattavat. Uskon, että Venäjän pohjoisten alkuperäiskansojen käyttämät lyhyet ja leveät poronnahalla pohjustetut sukset olisivat vesakkohiihdossa paremmat, mutta ainakaan Sortavalan kaupoista en sellaisia löytänyt.

Poronnahkapohjaiset sukset eivät lipsu eivätkä jäädy vetisissäkään oloissa. Lisäksi ne ovat äänettömät, joka on eränkävijöille tärkeä asia. Luulen, että isoja alamäkiä laskettaessa, ne luistavat sen verran maltillisesti, ettei hiihtäjälle käy samalla tavalla kuin minulle Kyöpelin mäessä viime talvena, jolloin isot mononi juuttuivat ladunreunoihin kiinni ja lensin turvalleni niin, että henki oli paeta ruumiistani.

Nahkapohjasuksia on ainakin kerran käytetty talviolympialaisissa, sillä vuoden 1936 Garmishin olympiaviestissä turkkilaiset hiihtivät sellaisilla. Menestys ei ollut hyvä, koska Jalkas-Kalle oli lykkinyt ikeniä purren tekohampaat taskussa jo maaliin, ennen kuin Turkin ankkuri pääsi viimeiselle osuudelle.

Turkkilaiset olivat ilmeisesti sortuneet väärään välinevalintaan, koska heidän suksiaan ei oltu pohjustettu poron- vaan lampaannahalla ja lammashan on tunnetusti hidas eläin.

 

Hiihtokausi alkoi

Savon Sanomissa ei ole vieläkään ollut uutisia hukkuneista pilkkimiehistä, josta päättelin, ettei talviongintakausi ole vieläkään alkanut, joten en uskaltanut lähteä jäälle pilkille, vaan tyydyin vain hiihtämään.

Muita hiihtomiehiä ei jäällä jostain syystä näkynyt, mutta jäniksen jälkiä kuitenkin näin, eli jotkut kuitenkin uskalsivat jäällä liikkua. Pikkuisen kuitenkin epäilen, että jos silminnäkijöitä hiihtoretkelläni oli, niin mentaalihygieniaani epäillään entistäkin enenevämmässä määrin.

Tulipa meleeni, että jos nykyajan sukset jalassa putoaa jäihin, niin ylös ei pääse, koska nykyajan siteitä ei saa avannossa auki. Minusta jonkun hiihtoniilon pitäisi suunnitella jonkinlaiset tarramäystimet. Toinen vaihtoehto voisi olla, että Crocs- puutarhakengät naulaa talven ajaksi suksiin. Köyhän ei nimittäin kannata seisottaa kallista kalustoaan käyttämättömänä puolta vuotta.

Hurmaava joukkoitsemurha

Vaikka Telluksen tilanne onkin katastrofaalinen jouduin taas eilen päästelemään selkäkeikkanauruja katsoessani tellusta Hurmaavaa joukkoitsemurhaa, joka on mielestäni yksi maailman hauskimmista elokuvista, vaikka tiedän, etteivät suomalaiset elokuvakriitikot tai ulkomaalaiset ole samaa mieltä, vaan pitävät tätä filmiä hyväntavan vastaisena ja sopimattomana.

Selkäkeikkanauruja päästellessäni keksin hyvän matkailuidean jollekulle alan yrittäjälle, joka on  joutunut vaikeuksiin vaikkapa sen vuoksi, että bussimatkat Venäjälle eivät enää onnistu. En keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö konkurssia ja ehkä jopa itsemurhaa suunnitteleva pk-yrittäjä voisi alkaa järjestämään hurmaavia joukkoitsemurhamatkoja eilisen esimerkin mukaisesti reitille Kotka-Imatra-Savonlinna-Nordkap-Itävalta-Ranska-Espanja.

Itse ilman muuta lähtisin tuolle reissulle, vaikkakin kuluttaja-asiamies saattaisi tietysti  kieltää tuon reissun markkinoimisen hyväntavanvastaisena ja sopimattomana. 

Hurmaavan joukkoitsemurhan voi katsoa tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-50703594

Ismo Alanko Säätiö

On helppo ymmärtää, että maamme pula-ajan sukupolvia on moni asia harmittanut kovasti, kuten tohtori Tuikan Harmitus-kirjasta ilmeneekin, mutta siitä huolimatta, että maamme on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt monessakin asiassa maailman parhaaksi, niin Suomessa, isiemme maassa, on yhä seikkoja, jotka harmittavat raskaasti nykyisiä sukupolvia kannustaen heitä uusiin suurtekoihin.

Esimerkiksi joensuulaisen pankinjohtajan pojan Ismo Alangon lapsuus oli kovasti traumaattinen, koska hänen vanhempansa harrastivat kanteleen soittoa kalevalalaisessa ryhmässä. Tämä trauma pakotti Ismo Alangon sitten aikuisena tekemään eräänlaisen protestilaulun nimeltään Vihaan Kalevalaa.

Alanko on kertonut, että nuorempana hän kuvitteli, että syvä harmitus on ihmisen normaali mielentila ja ilmeisesti sen innoittamana Ismo Alanko Säätiö on levyttänyt kappaleen, josta itse vanhana herrasmiehenä käytän nimeä Voi pahus kun harmittaa. Minulle, joka lähinnä harrastan ortodoksista kirkkolaulua, on tuo kappale ja varsinkin sitä esittävä yhtiö ventovieraita.

Muistelen, että silloin kun itse elin murrosiän pahinta kuohuntavaihetta, Ismo Alangolla oli yhtiö nimeltään Hassisen Kone. Tuo yhtiön nimi synnytti eräässä joensuulaisessa ompelukoneyrittäjässä, jonka liike oli nimeltään samainen Hassisen Kone, niin paljon harmitusta, että hän muutti yrityksensä nimeksi Joensuun Ompelukone.

Hiljennymme kuuntelemaan Ismo Alankoa: https://www.youtube.com/watch?v=_PbWsF-8aJU

Harmituksen voima

Tänään minä olen lähes yhtä onnellinen kuin Tepon Jaskan kaveri Ryynäs-Topi sen jälkeen, kun Topin vanhin poika pääsi työttömyyskortistoon, koska olen nykyisen maailman kaiken kauheuden keskellä yhdeltä makuulta lukenut mainion kirjan, joka sai minut päästämään monta selkäkeikkanaurua.

On ihan oikein, että Helsingin Sanomat ei suostu sivuillaan käyttämään erästä n-alkuista sanaa eikä erästä r-alkuista sanaa, mutta toisaalta hieman ihmettelen, kun eilen löysin Hesarista erään v-alkuisen sanan, jota itse en suostu vanhanajan herrasmiehenä kirjoittamaan, joten hieman sievistelen tohtori Timo J. Tuikan hervottoman hauskan kirjan nimeä ja kerron sen olevan Harmituksen voima - Suomalaisen katkeruuden historia.

Tohtori Tuikka todistaa kirjassaan eittämättä, että Suomi on rakennettu maailman eittämättä onnellisimmaksi maaksi syvän harmituksen voimalla. Esimerkiksi yltiöpositiiviset ruotsalaiset ja norjalaiset ovat maailman onnellisuustutkimuksissa jääneet sijoille yms., kun taas tohtori Tuikka toteaa tutkimuksessaan suomalaisten rakentaneen maansa maailman onnellisimmaksi maaksi hampaat irvessä, peräsuoli pitkällä ja veren maku suussa.

Pitkä ja paksu kuin gorillan käsivarsi on Tuikan kirjan luettelo niistä suomalaisista, jotka ovat kohonneet esimerkiksi urheilun, kulttuurin ja politiikan huipulle syvän harmituksen, katkeruuden ja harmituksesta kumpuavan kostonhimon siivittäminä. Tosin yhden virheen tohtori Tuikan tutkimuksesta löysin.

Nimittäin Tuikan mukaan Suomen Maaseudun Puolueen, jonka tunnuslauseena muistaakseni oli "SMP, neljä kirjainta joihin voi luottaa" ja maamme keihäänheiton menestys korreloivat keskenään. Tuota en usko, koska Suomen keihäänheitto menestyi parhaiten aikana, jolloin SMP:stä ei oltu kuultukaan.

Tuikan näkemys SMP:n ja maamme keihäänheiton yhtäaikaisesta menestyksestä perustunee siihen, että olympiavoittaja Pauli Nevala oli vähän aikaa mukana SMP:n toiminnassa, mutta riitaantui sitten jostain syystä SMP:tä johtaneiden herrojen kanssa.

Nevalan rivakan heittokäden salaisuus ei löydy vennamolaisuudesta, vaan siitä, että rutiköyhä koulukiusattu orpopoika Nevala pääsi nuorukaisena TVH:n hätäaputöihin mättämään lapiolla liejua syvän suo-ojan pohjalta. Kun Nevala kömpi ylös suo-ojasta ja pääsi armeijaan syömään ja lepäämään kunnolla, niin heti keppi lensi 21-vuotiaan nuorukaisen kädestä maailman sen kesän kärkitulokseen.

Tosin samana kesänä pieni, mutta vahva, orpopoika Jorma Kinnunen, joka lienee viimeisiä Suomessa huutolaisena myytyjä lapsia, heitti Äänekoskella ilmeisesti vielä pitemmän kaaren, mutta köyhän pitäjän urheilukenttä loppui kesken ja keppi lensi monta metriä kaurapellon puolelle ja heitto hylättiin. Mahtoi Kinnusta silloin harmittaa raskaasti.

Kinnusen heittokäsi ei kehittynyt liejun mätöstä, vaan hän mätti lantaa vallan ennätysmäärät ollessaan renkinä Tourusen talossa. Kinnunen kertoi muistelmissaan, että puuvartiset talikot katkesivat, mutta talossa oli onneksi yksi rautavartinen.

Lisätietoa tohtori Tuikan kirjasta ja varsinkin sen nimestä tässä: https://www.adlibris.com/fi/kirja/vitutuksen-voima-9789523823914?gclid=Cj0KCQiAr8eqBhD3ARIsAIe-buNXwJcy7VMncIMhRO7pgBodo8JyOVDvjOqUM9OYDfPbN7g5uhPib8YaAmWVEALw_wcB

Tule ja katso

Nätisti puhui presidentti Sauli Niinistö Martti Ahtisaaren maahanpanijaisissa ja hän mm. kertoi, että Ahtisaari pystyi näkemään pahimmissakin ihmisissä aina jotain hyvääkin, joka edesauttoi rauhanneuvotteluissa.

Itse painoin Niinistön korostaman asian sydämeeni, jossa olen sitä tutkiskellut ja jostain syystä mieleeni on tutkiskeluni seurauksena noussut neuvostoliittolaisen Elem Klimovin 1985 valmistunut elokuva, joka meillä tunnetaan nimellä Tule ja katso. Tämä raaka sotaelokuva kertoo murrosikäisestä pojasta, joka lyöttäytyy partisaanien mukaan saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä vuonna 1943.

Jossain elokuvakerhossa katsoin tuon filmin enkä siihen silloin tykästynyt. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa sotaorvoksi jäänyt pikkupoika ampua räiskii puoliautomaattikiväärillään vedessä kelluvaan Hitlerin kuvaan lippaan tyhjäksi.

Ihmettelin ääneen moista mielestäni naurettavan kliseemäistä kohtausta. Eräs bussikuski sitten kysyi, että enkö minä todellakaan huomannut, että joka laukauksen jälkeen Hitler muuttui nuoremmaksi ja sitten kun hän on muuttunut vauvaksi, poika ei enää ampunutkaan. Häpesin, etten puuttuvan tunneälyn vuoksi todellakaan huomannut moista.

Nyt minusta tuntuu, että kyseinen kohtaus on maailman elokuvahistorian vaikuttavin kohtaus eikä sitä normaalilla tunne-elämällä varustettu ihminen pysty kuivin silmin katsomaan; varsinkin kun teini-ikäinen ampuja muuttaa räiskimisensä aikana ihan vanhan ukon näköiseksi. Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta, että joskus näin lehdessä kuvan taaperoikäisestä Putinista äitinsä sylissä ja sekin kuva oli ajatuksia herättävä.

Tule ja katso -elokuvan englanniksi tekstitetyn version voi katsoa tästä linkistä ja maailman elokuvahistorian vaikuttavin kohtaus alkaa noin kohdasta 2t15min. 

https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=come%20and%20see%2C%20youtube&fbclid=IwAR18Ez4kG0Em613K4DiswIrwLdtjmCXip2eOK5ATkNi_DEDXruyYjxO9_Ls#fpstate=ive&vld=cid:e06dc9ef,vid:zjIiApN6cfg,st:0

 

Onni Happonen

Mystinen on Heinäveden kunta. Siellä sijaitsee mystinen Valamon uusi luostari, siellä tapahtui mystiseksi jäänyt Tulilahden leirintäalueen murhatapaus ja kaiken huipuksi siellä tapahtui myös maamme poliittisen historian mystisin poliittinen murha, kun lapualaiset muiluttajat surmasivat vuonna 1930 kunnallislautakunnan puheenjohtajan, eli silloisen kunnanjohtajan, Onni Happosen.

Wikipedia kertoo tapauksen taustoista seuraavaa:

"Happonen tunnettiin kotipaikkakunnallaan tarmokkaana miehenä, joka pyrki ajamaan erityisesti vähäosaisten asiaa. Toimintansa ansiosta hän sai paljon vihamiehiä paikallisista mahtimiehistä. Happonen oli muun muassa taksoituslautakunnan puheenjohtajan tehtävässään puuttunut perintöosuuksiaan pimittäneiden isäntien toimiin ja vaatinut heitä maksamaan lakisääteiset verot. Lisäksi närkästystä herätti, kun hän oli erään perhetragedian yhteydessä estänyt isättömiksi jääneiden lasten myymisen huutolaisiksi. Happosen mukaan oli kunnan tehtävä huolehtia köyhistä. Hän oli myös riitaantunut nimismiehen kanssa eräästä tietyöurakasta, mikä oikeudessa ratkaistiin Happosen hyväksi."

Lapuan liikkeen miehet kaappasivat Happosen 1.9.1930 kunnallisvaltuuston kokouksesta, vaikka tämä oli kokouksen esityslistan lisäksi ottanut tilaisuuteen mukaansa myös Mauser-pistoolinsa. Hän jopa yritti käyttää asettaan päällekarkaajiensa pysäyttämiseksi, mutta yksityiskohta, jota ei yleisesti tunneta, on, että kyläkauppias, joka myi Happosen aseeseen patruunat, oli tehnyt ns. jäynän ja poistanut niistä ruudin.

Happosen ruumis löydettiin vasta kolmen vuoden päästä muurahaispesästä ja ruumiista saattoi päätellä, että uhria oli rääkätty pahasti. Eräs muiluttaja muistelikin myöhemmin savolaismaisen lupsakkaasti, että "pitihän se Happonen sitten lopettoo, kun se tulj särettyä niin pahasti."

Savon historia-kirjasta luin, että Happosen toisen käden sormetkin oli revitty irti. Saattaa olla, että ne olivat jääneet muilutusauton oven väliin, kun iso ja riski Happonen pisti oikein tosissaan vastaan."

Rapsuitta Happosen surmasta ei selvitty, koska ampujaksi tunnustautunut entinen punakaartilainen työmies Otto Pakarinen sai taposta yhdeksän vuoden vankeusrangaistuksen ja vahtimestari Albin Puustinen vapaudenriistosta kuusi kuukautta. Tuomion jälkeen miehet vakuuttivat ottaneensa syyn niskoilleen rahaa vastaan.

1950-luvun lopulla Pakarinen lopulta otti yhteyttä tapausta tutkineeseen nimismieheen ja ilmoitti olevansa halukas kertomaan tietojaan. Hän ei kuitenkaan ilmaantunut sovitulle tapaamispaikalle. Vuonna 1962 Pakarinen tuotiin pahoinpideltynä Iisalmen sairaalaan. Kotiuttamista edeltävänä iltana hän sai tuntemattoman vieraan ja kuoli seuraavana yönä kallonmurtumaan.

Luin kauan sitten Mikkelin läänin maaherran Urho Kiukkaan muistelmat ja niissä hän kertoo, että heinäveteläiset kyllä tiesivät, kuka oli murhamies, mutta asiasta vaiettiin.

Yle Areenasta löytyy Onni Happosen karmeasta surmasta ohjelma, jossa Åke Lindman kertoo tapauksesta ohjelmasarjassa Ei vanhene koskaan: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/11/17/musta-murha-valkoinen-totuus-tapaus-onni-happonen

Runar

Olen lukenut lyhyen ajan sisällä sekä Teemu Keskisarjan että Mikko Pennasen tutkimukset Tulilahden murhamysteeristä enkä uskalla arvailla, kuka oli murhaaja. Moni asia puhuu sitä vastaan, että teon olisi tehnyt ruotsinkielinen pohjalainen Runar Holmström.

Monista seikoista voi päätellä, että murhaaja oli paikkakuntalaisia, koska hän ilmeisesti tiesi asioita, joita muualta tullut ei tiennyt. Lisäksi jos tekijöitä oli vain yksi, niin hänen on pitänyt olla vahva mies, koska ruumiita oli kannettu pitkä matka hautauspaikalle. Toisaalta vaikka Runar oli hyvin pienikokoinen, oli hän tarpeen tullen hyvin vahva, koska kahden ilmeisen isokokoisen poliisin piti kertomansa mukaan painiskella Runarin kanssa puoli tuntia, ennen kuin hänet saatiin raudoitettua.

Vuosia sitten luin toimittaja Elina Karjalaisen muistelmat ja hän ei pitänyt kiltinoloista Holmströmiä murhaajana. Karjalainen uskalsi jopa oikeudenistunnon tauolla jättää taaperoikäisen tyttärensä käräjäsaliin siellä jalkaraudoissa istuneen Runarin vahdittavaksi, kun toimittaja joutui poistumaan tauon ajaksi omille asioilleen. Runar olikin ollut hyvä ja ystävällinen lapsenvahti.

Tulilahden murhatutkimuksissa oli tragikoomisiakin piirteitä. Eräskin Savo-lehden tutkiva journalisti oli piiloutunut Tulilahden koulun ruokakaappiin salakuuntelemaan koululle majoittuneita poliiseja ja julkaisi siekailematta nokkelasti tietoonsa saaman syyllisen otsikolla "Haudankaivaja Koikkalainen on murhaaja".

Tosin tämä tieto jouduttiin sitten myöhemmin oikaisemaan, kun Heinävedelle raahattiin tuomiolle Runar Holmström-niminen erakko ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Elina Karjalaisen mukaan oikeudenkäyntiä seuraamaan saapunut runsaslukuinen savolaiskäräjäyleisö kuulemma ihmetteli suureen ääneen, että miksi moisesta selvästä asiasta pitää kalliita käräjiä käydä, koska asian voisi huomattavasti kustannustehokkaammin ratkaista muutenkin.

Runar Holmströmiä ei tuomittu Tulilahden tapauksesta, koska hän hirtti itsensä sellissään lakanasta tekemäänsä köyteen ennen oikeuden päätöstä. Tässä lisätietoa Tulilahden tapauksesta ja Runar Holmströmistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tulilahden_kaksoismurha

Tulilahden murhamysteeri

Mikko Pennasen kirjasta Tulilahden murhamysteeri ilmenee, että mysteerinen mopomies Runar Holmström kunnioitti läsnäolollaan loppukesästä 1959, eli Tulilahden murhien aikaan, entistä asuinkaupunkiani Heinolaa.

Asiasta on olemassa luotettavat todisteet, koska kaksi Heinolan poliisilaitoksen poliisimiestä, ylikonstaapeli Reino Hiltunen ja konstaapeli Aimo Wahlstedt, kertoivat kuulustelussa, että he olivat nähneet 21.8.1959 Heinolassa silloisen R----nniemen rannalla Runarin paistattavan päivää uimahoususillaan.

Poliisikaksikko ei puuttunut tapahtuneeseen, sillä ilmeisesti heidän arvionsa mukaan kyseessä ei ollut rikos eikä Runaria silloin epäilty Tulilahden murhamieheksi. Kuitenkaan Holmström ei tuolloinkaan ainakaan täysin pystynyt pitäytymään rikoksettomaan elämäntapaan, koska lähistöllä uimassa olleilta kahdelta naiselta oli samoihin aikoihin varastettu alushousut.

Kyseiset alushousut löytyivät myöhemmin, kun Runar oli muista syistä kiinniotettuna, tämän hallusta. Ensiksi mies kertoi varastaneensa alushousut puhdistaakseen niillä mopediaan, mutta myöhemmin hän muutti kertomustaan ja väitti varastaneen alushousut puhdistaakseen niillä polkupyöräänsä.

Myöhemmin ylikonstaapeli Hiltunen kävi esittelemässä poliisin takavarikoimia alushousuja asianomistajaneitosille, mutta syistä, joita voi vain arvailla, nämä eivät tunnistaneet niitä omikseen.

Asuin aikoinani 16 vuotta Heinolassa, mutta niin pitkälle oli maamme siihen aikaan suomettunut, etten kuullut koskaan puhuttavan R----nniemestä; ilmeisesti paikan nimi oli muutettu paremmin Pariisin rauhansopimusta vastaavaksi. Sen sijaan kuulin eräiden neuvostovastaisten tahojen puhuvan Heinolassa kasvavasta uhanalaisesta kasvista nimeltään r----nverijuuri, mutta yleensä tuota kasvia kutsuttiin idänverijuureksi.

Lisätietoa Tulilahden murhamysteerikirjasta löytyy tästä linkistä https://www.kulttuuritahdet.com/uutiset.html?a100=226053 .

Proteiini

Eilen Ylen uutissivuilla kerrottiin näyttävästi jo Lappeenrannan Yliopistossa tehdystä keksinnöstä, jonka avulla ilmasta pystytään sähkön avulla valmistamaan proteiinia, joka näyttää ja maistaa ihan vehnäjauholta ja jonka valmistuskustannukset ovat pari euroa kilolta. Kyseessä on kaiken järjen mukaan ihmiskunnan historian suurin keksintö.

Ikiaikainen unelma siitä, että ihmiskunta vapautuisi työnorjuudesta näyttää siis olevan lähellä, varsinkin kun esimerkiksi 3D-tulostimet pystyvät jo tulostamaan konetuliaseita alamaailman käyttöön. Uskon, ettei kestä montaa vuotta siihen, kun 3D-tulostimet tulostavat uusia 3D-tulostimia kansantalouden tarpeisiin.

Tässä yhteydessä nousee mieleeni erinomainen Katsastus-elokuva, joka kertoo siitä, miten monien nuorukaisten on vaikea aikuistua, jossa elokuvan päähenkilö käy Ruotsissa katsastuttamassa sieltä ostamaansa Hillmania ja toheluuttaan ajaa menopelinsä katsastuskonttorin rasvamonttuun, jonka jälkeen hän toteaa, että "tämä on taas sitä tyypillistä ruotsalaista v-----lua.

Nimittäin luulen, että ruotsalaiset eivät ensi vuonnakaan myönnä Lappeenrantaan sille proteiinikeksinnöstä ilman muuta kuuluvaa Nobelia ja minusta sekin on taas sitä tyypillistä ruotsalaista v-----lua.

Lappeenrannan keksintöön voi tutustua tästä https://yle.fi/a/3-10833123 .

Hetekkavero

Taloustieteilijä Sixten Korkman otti tämän aamun Helsingin Sanomissa kantaa maamme veropolitiikkaan ja esitti pitkän ja ansiokkaan kirjoituksensa lopuksi seuraavaa:

"Suomen veroaste ei ole kohtuuttoman korkea, ja nykynäkymin se on alenemassa tuntuvasti. Olosuhteet huomioon ottaen verotusta tulisi lähivuosina valikoivasti kiristää. Tätä linjaa tukee myös luterilainen moraalimme, joka korostaa yhteisvastuuta. Korkeat verot ovat sivistyksen hinta."

Olen samaa mieltä Korkmanin kanssa. Esimerkiksi fasismin vastainen taistelu, jota nyt Ukrainassa käydään, vaatii länsimaista demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta kannattavilta länsimailta valtavasti lisää resursseja.

Esimerkiksi jokunen viikko sitten Venäjän johtaja Putin vieraili Pohjois-Koreassa ja pyysi ilmeisesti hyvin nätisti lisää aseapua ja niinpä sikäläinen ilmeisen vauraan valtion tyranni toimitti heti miljoona kranaattia, joka vastaa USA:n kolmen vuoden kranaattituotantoa. Muistelen, että Ranska pystyi vähän aikaa sitten lupaamaan Ukrainalle 6.000 kranaattia.

Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen se, että sota-aikana Suomessa oli käytössä ns. hetekkavero, joka oli eräänlainen progressiivinen varallisuusvero, jonka avulla ylläpidettiin monta vuotta satojen tuhansien miesten armeijaa rintamalla ja jonka avulla asutettiin puolisen miljoonaa sotapakolaista.

Hetekkavero oli oli 2,5 – 20% verotettavasta omaisuudesta, joten vero oli melkoisen raskas varsinkin hyväosaisille kansalaisille. Suomen kansallisvarallisuus lienee tällä hetkellä noin 1.000 miljardia euroa, josta valta osa kuuluu yksityisille kansalaisille.

Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta, että Venäjän valtiolla on länsimaisissa pankeissa noin 300 miljardin talletukset ja uskon, että venäläisillä oligarkeilla lienee länsimaissa myös ainakin kymmenien miljardien varallisuus.

En pitäisi suurena vääryytenä vaikka uusi hetekkavero kohdistettaisiin myös venäläisten varallisuuteen ja saaduilla varoilla rahoitettaisiin Ukrainan puolustusta ja jälleenrakentamista.

Hesarin tilaajat voivat lukea Korkmanin kirjoituksen tästä linkistä https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009971658.html?fbclid=IwAR0SKkk99P4XyeOKo2JjY2iPSnQDmQ5TL8RUnWARoFX9JtghouK9QluW3Bk

Neuvostopysäkkien lumo

Neulanpistopolitiikkaa harrastaneet neuvostovastaiset tahot väittivät aikoinaan, että entisessä hyvässä itäisessä naapurissamme kaikki muu oli paskaa paitsi kusi, mutta itse en ajattele ainakaan täysin noin.

Esimerkiksi vuonna 1955 valmistunut Pietarin metro tarjoaa huikaisevan taide-elämyksen ja huikaisevia taide-elämyksiä tarjoavat myös neuvostoliittolaiset bussipysäkit ainakin, mikäli yhtään on uskominen juuri tv:stä katsomaani dokumenttia Neuvostopysäkkien lumo ja miksi ei olisi uskominen.

Itse kiertelin aikoinani paljon Karjalaa, mutta siellä silmääni eivät pistäneet bussipysäkit. Ilmeisesti Karjala oli neuvostoaikaan sen verran kehityksestä jäljessä, ettei sinne kohonnut noita arkkitehtoonisesti merkittäviä bussipysäkkejä, joita äsken tellusta ihastelin.

Sen sijaan itärajan takana silmääni pistivät erilaiset hyvin taiteellisilta vaikuttavat tv-antenniviritelmät, joita rakennusten katoilla näki. Varsinkin kerrostalojen katoilla antenniviidakko edusti luonnonmonimuotoisuutta parhaimmillaan, koska neuvostoteollisuus ei ollut vielä onnistunut kehittämään yhteisantennia. Kahta samanlaista antennia en muistaakseni laajassa Neuvostomaassa tavannut ja ajattelin silloin, että tuossa asiassa olisi hyvä valokuvakirjan tai jopa väitöskirjan aihe, mutta toteuttamatta se hanke taitaa ainakin tässä elämässä jäädä.

Yle Areenan Neuvostopysäkkien lumo-dokumentin esittelytekstissä kerrotaan seuraavaa:

"Neuvostoliitossa arkkitehtuuri oli tiukasti keskushallinnon sääntelemää ja kaiken rakentamisen piti kuvata kommunismin voittoa ja järjestelmän ihanuutta. Bussipysäkeissä suunnittelijoiden vapaus ja luovuus sai kuitenkin kukoistaa ja niiden valloittava arkkitehtuuri vaihtelee tiukasta betonibrutalismista runsaaseen alkuperäiseen kansataiteeseen. Kanadalainen valokuvaaja Christopher Herwig valokuvasi neuvosto-bussipysäkkejä seitsemän vuoden ajan Kiovasta Vladivostokiin. (Soviet Bus Stops, 2023)"

Neuvostopysäkkien lumoon voi tutustua tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-64768090

Tamtam

Yllättävän ja jopa dramaattisen käänteen sai eilisessä ratkaisevan tärkeässä Elämäni biisi-ohjelmassa kamppailu siitä, kuka tulevaisuudessa johtaa maamme ulkopolitiikkaa, sillä aiemmin vedonlyöntiveikkauksissa pituutensa vuoksi kärjessä ollut Alexander Stubb jäi kisassa vihoviimeiseksi nollalla pisteellä. Tässä tilanteessa tulee väkisinkin mieleen Martti Ahtisaaren ja Elisabeth Rehnin välisen tasaväkisen presidenttitaiston vuonna 1994 ratkaissut Tuttu juttu-ohjelma, jossa Ahtisaaren pariskunta tiesi mieliruokansa, eli karjalanpaistin, Rehnin pariskuntaa paremmin.

Eilinen ohjelma vahvisti selvästi Olli Rehnin tilannetta maamme ulkopoliittisen johtajan asemasta taisteltaessa, koska hän osoitti selvästi muita ehdokkaita parempaa tietämyksen tasoa, koska hän tiesi ehdokkaista ainoana mitä tamtam on. Itsekin olen hyvä tamtam-alan erikoisasiantuntija, koska vallan Rieponlahden kyläkirjassa mainitaan, että enoni Risto oli mies, joka osasi valmistaa kylän parhaan kiljun, jota juankoskelaiset kutsuvat nimellä tamtam. Enoni kiljusta sen sijaan käytettiin hellittelynimeä Pekka.

Tamtam-tietämyksen lisäksi Olli Rehnin asemaa maamme ulkopolitiikan johtajaa valittaessa vahvistaa se, että vaikka hän onkin Savon poekia, niin hänen sukunsa on ymmärtänyt vaihtaa savolaisen sukunimensä vähän fiinimmäksi. Alun perin Mikkelin Rehnit olivat muutama sukupolvi sitten Syrjäläisiä, mutta koska Ruotsin armeija pyrki muuttamaan ruotusotamiestensä nimet paremmin sotilaille sopiviksi, Syrjäläinen vaihtui Rehniksi. Samalla tavalla esimerkiksi Koivistoisen suvun ruotusotilaat, joilla oli kohtuuttoman pitkä sukunimi, tunnettiin Ruotsin armeijassa nimillä Kost tai Stolt.

Luulenpa muuten, että Olli Rehn saisi vaaleissa paljon enemmän kannatusta kuin Olli Syrjäläinen ja luulen myös, ettei Elisabeth Syrjäläinen olisi kyennyt tasaväkiseen taistoon Martti Ahtisaaren kanssa.

Jos joltakulta jäi eilen presidentinvaalin tärkein vaalikeskustelu katsomatta, sen voi katsoa tästä, jos parempaa tekemistä ei todellakaan ole: https://areena.yle.fi/1-4666758

Rapala

Melkoisen vaikuttava on tuo Heinolan silta yli synkän virran. Ainakin hyvän tarinan mukaan tämän monumentaalisen rakennelman tekeminen maksoi 1930-luvun laman aikaan puolet Suomen köyhän valtion yhden vuoden budjetista. Itse en tuota ihan usko, ehkä se maksoi puolet jonkun vuoden valtion rakentamisbudjetista.

Erikoista tässä rautatiesillassa yli synkän virran on se, että rautatie päättyy siltaan. Luulen, että sillan rakentamisesta päätettäessä Itä-Hämeellä oli hyvät lobbarit eduskunnassa. Toisaalta silta rakennettiin pahimpaan pula-aikaan ja oli varmaankin sen ajan elvytystä parhaimmillaan. Kalliita koneita ei ollut ja halpaa työvoimaa oli tarjolla paljon. Lisäksi siltainvestointi lisäsi pitkällä tähtäimellä seudun taloudellista toimeliaisuutta monella sellaisellakin tavalla, joita siltahankkeen suunnittelijat eivät varmasti olleet edes ajatelleet.

Tuota siltaa oli rakentamassa myös eräs työmies Toivo Pylvänäinen, jota moni itähämäläinen saa nykyään kiittää elintasostaan. Siltatöissä Pylvänäiselle sattui sellainen vahinko, että hän onnistui saattamaan raskaaksi siltatyömaan ruokalassa työskennelleen tytön, jonka tapauksen paljastuttua mies katsoi parhaaksi häipyä maan alle useaksi vuodeksi, eli hän vetäytyi Päijänteen saareen ilmeisesti ruokkomaksuja karkuun. Yleisesti jopa uskottiin miehen häipyneen jopa veden alle, eli hukkuneen, mutta maamme kansantaloudelle oli onneksi, ettei niin käynyt.

Piileskelyaikana Pylvänäinen elätti itsensä vetämällä uistinta Päijänteellä ja samalla hän kehitteli menestyksellä myös erilaisia vaappumalleja. Heinolassa asuessani kuulin puhuttavan Karhusaaren erakosta, joka oli veistellyt männynkaarnasta vaappuja ja teki niiden turpalevyt säilyketölkkipellistä. Luulenpa, että jos jollakulla vielä on näitä Karhusaaren erakon vaappuja, ne saattavat nykyään olla arvossa arvaamattomassa.

Ainakin hyvän tarinan mukaan toinen kova ja köyhä kalamies, eli Lauri Rapala, joka yritti elättää perhettään uistinta vetelemällä, oli Pylvänäisen kalakaveri ja otti mallia tämän uistimista. Näiden vaappujen idea oli se, että ne matkivat haavoittuneen kalan liikettä ja se oli loistava innovaatio.

Rapala alkoi vallan ammatikseen valmistamaan ja myymään uistimia. Pikkuhiljaa Rapalan uistinten maine levisi ja liiketoiminta laajeni ja loppu onkin sitten melkoinen menestystarina. Niinpä tällä hetkellä Lauri Rapalan perustama firma lienee maailman suurin uistinten valmistaja, joka työllistää 1800 työntekijää eri puolilla maapalloa ja Rapala-konsernin liikevaihtokin on 228 miljoonaa euroa. Onnellinen loppu oli siis Toivo Pylvänäisen lapsenruokkotapauksella.

Muistelen kuulleeni, että Rapalalla on palveluksessaan kymmeniä vaappujentestaajia ja itsekin voisin hakeutua konsernin palvelukseen, sillä olen maailman innokkain, mutta myös huonoin kalamies, koska teen inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen, jotta kalat eivät pyristelyllään häiritsisi leppoisaa souteluani luonnonrauhassa. Jos minunlaiseni kalamies saa jollain välineellä kalan, niin se väline on todistetusti hyvä.

Lemmenlukko

Vaikka itähämäläinen väestö on verkkaisuuteen taipuvaista, niin kyllä kehitys sielläkin pikkuhiljaa kehittyy. Asuin aikoinani 16 vuotta Heinolan vanhan rautatiesillan poskessa ja monta kertaa illansuussa ulkoilutin likaisenharmaata villakoiraani Dingeä, joka oli paljon hienompaa sukua kuin isäntänsä, sillalla, mutta silloin en havainnut sillankaiteessa yhtään lemmenlukkoa, joiden kiinnittäminen siltojen kaiteisiin oli jo siihen aikaan sivistyneessä maailmassa yleisenä tapana.

Mutta kun alkusyksystä kävin Heinolan sillalla, niin lemmenlukkoja oli laskujeni mukaan jo noin 30 kpl. Lähes kaikki olivat niiden kaiverruksista päätellen ihan viime vuosilta, mutta vanhin oli vuodelta 1978. Sen jälkeen asiassa oli noin 30 vuoden tauko, mutta viime vuosina niitä on ilmaantunut yhä entistäkin enenevimmissä määrin. Luulen, että Heinola voisi mainostaa ihan valtakunnallisesti, että kaupungissa on silta lemmenlukkolaisten vapaassa käytössä ja että sillalta avautuva näkymä on Euroopan kaunein.

Wikipedian mukaan lemmenlukko tai rakkauslukko on riippulukko, joka kiinnitetään sillan kaiteeseen symboloimaan rakkauden kestävyyttä. Lemmenlukko on etenkin Keski-Euroopassa suosittu tapa. Lukkoon kaiverretaan parin nimet tai nimikirjaimet ja vuosiluku, minkä jälkeen lukko käydään ripustamassa sillan kaiteeseen. Kun lukko on lukittu, pari heittää avaimen veteen.

Lemmenlukon perinne juontaa juurensa vanhaan serbialaiseen melankoliseen tarinaan ensimmäisestä maailmansodasta ja nuoren kouluopettajan rakkaudesta sotilaaseen kylpyläkaupunki Vrnjacka Banjassa. Sotilas lähetettiin lopulta taistelemaan Kreikkaan ja hän jäi Kreikasta löytämän uuden rakkautensa luo eikä koskaan palannut kotimaahansa.

Sydän särkyneenä nuori nainen menehtyi ja peloissaan kylpyläkaupungin muut naiset kiinnittivät lemmenlukkoja paikalliseen siltaan välttyäkseen samalta kohtalolta. Silta on nimeltään Most Ljubavi (suom. rakkauden silta) ja tarina elvytettiin sekä popularisoitiin 1900-luvun puolessavälissä, kun yksi Serbian kuuluisimmista naisrunoilijoista, Desanka Maksimovic, julkaisi runon nimeltä Molitva za ljubav.

TV-miehet

Yleensä kuitenkin radioselostajat ovat säilyneet herrasmiehinä. TV:n puolella on välillä ollut vaikeampaa. Kerrankin Leningradissa hotelli Europeiskajassa Paavo Noposen kirjan mukaan Paavo ja Pekka heräsivät yöllä käytävältä kuuluvaan hirveään suomenkieliseen karjuntaan.

"Älkää perkele puristako ranteista! Mä olen pieni mutta vahva! ... Koetettihan te tulla talvisodassakin, mutta... perkele, minua ei puristeta! ....Ei mitään harashoo kun irti!" Lopuksi huuto peittyy valtavan kokoisen hissipeilin särkymisen synnyttämän helinään.

Kun radiomiehet uskaltautuvat kurkistamaan, mitä on tapahtumassa, näkevät he, että kaksi karhumaista miliisiä on siellä vain saattelemassa erästä lapualais- ja painijataustaista TV-selostajaa huoneeseensa nukkumaan. Minusta tämä selostaja on aina ollut kuitenkin viimeisen päälle herrasmies, joten pikkuisen epäilen Noposen kirjassaan liioittelevan tapahtunutta tai erehtyvän henkilössä.


Radiomiesten sitkeyttä ei ollut myöskään TV-selostaja Anssi Kukkosella, joka katosi työmatkallaan Keski-Euroopan mäkiviikoilla iloisella 70-luvulla, niin että katselijat ja varsinkin iltapäivälehdet olivat jo todella huolissaan. Tapauksen jälkeen käsite "olla mäkiviikoilla" sai uuden merkityksen. Anssi Kukkosen katoamisen seurauksena Seppo Kannas aloitti vuonna 1976 TV1:n Urheilutoimituksen päällikkönä Kukkosen sijasta.

Tässä kaksi TV-selostajaa muistelee uransa huippuhetki: https://areena.yle.fi/1-1839125

Vode örveltää

 Muistanpa kuin eilisenpäivän sen kesäillan vuodelta 1977, kun lämmittelin saunaa ja radiosta alkoi kuulumaan innolla odottamani lähetys Tampereen Kalevan kisoista. Luulin, että vastaanotin ei ollut ihan aseman kohdalla, kun selostajan puhe kuulosti jotenkin kummallisen puuromaiselta.

Mutta ei ollut vika radiossa, vaan urheiluselostaja Voitto "Vode" Raatikaisessa. Mies ei vaikuttanut kuitenkaan olevan juovuksissa, jota ensiksi epäilin, vaan hän vaikutti pikemminkin olevan kännissä kuin käki. Lähetyksen alkuvaiheissa mies oli vielä jotenkin tolkussaan, mutta sitten miesten 800 metrin finaalin aikaan hän oli ihan örvellyskunnossa ja miesten juoksun sijasta hän muistaakseni selosti hyvin pikkutarkasti naispikajuoksijoiden riisuuntumista.

Sitten Voden selostus vaikeni ja puhevuoron otti Raimo "Höyry" Häyrinen, joka oli sikäli erikoinen urheiluselostaja, ettei hän koskaan harjoittanut ammattiaan juovuksissa ja joka sittemmin epäilikin sen seikan olleen pääsyy radiosta saamiinsa potkuihin. Höyry hoitikin Tampereen Kalevan kisojen selostuksen loppuun kunnialla.

Myöhemmin lehdessä kerrottiin, että Vode olisi nauttinut ennen lähetystä vain pullollisen olutta janoonsa, mutta että hänellä oli päällä jokin lääkitys, joka tehosti oluen ensi-iskun vaikutusta. Saattaa olla ihan totuudenmukainen selitys tapahtuneelle. Ainakaan tapaus ei haitannut merkittävästi Voitto Raatikaisen urakehitystä, koska hän pääsi eläkkeelle Yleisradion urheilutoimituksen päällikön paikalta.

Itsekin olen joskus kokenut Voden kohtalon. Heinänuhan oireiden hoidossa käytettävä Zyrtec-niminen lääke tekee minut täysin toestaetoseksi, kuten Savossa sanotaan. En tarvitse edes olutpulloa ja siitä huolimatta örvellän kuin Raatikainen. Eikä Zyrtec-paketissa ole edes aineen sivuvaikutuksista kertovaa varoituskolmiota.

Luulin jo, etten koskaan tässä elämässä tule kuulemaan uudestaan Voden kuuluisinta selostusta, mutta viime sunnuntaina radiosta tuli urheiluselostusten toivekonsertti, jossa erään kuuntelijan toiveeseen vastattiin ainakin jossain määrin ja kyseistä nauhan pätkää päästettiin julkisuuteen muutaman sekunnin verran. Mielestäni vuoden 1977 Tampereen Kalevan kisojen miesten 800 metrin finaali olisi pitänyt saada kuulla kokonaan. Tämä pätkä alkaa tästä linkistä kohdalta 1.16,30. http://areena.yle.fi/1-3725410