Kuten ennenkin olen joutunut monta kertaa toteamaan, on sukuni pieni, vaatimaton ja vähämaineinenkin, mutta tänään sukumme maine lisääntyi merkittävästi, kun Helsingin Sanomat julkaisi peräti koko sivun arvostavan arvostelun säveltäjä-saksofonisti Eero Koivistoisen muistelmateoksesta Lennosta kii!. Itsekin luin juuri tuon kirjan mielihyvällä, sillä se on oikeasti sekä hauskasti että hyvin kirjoitettu ja se vaikuttaa hyvin kaunistelemattoman rehelliseltä ainakin verrattuna niihin suurten poliitikkojen ja suurten sotapäälliköiden muistelmiin, joita olen viime aikoina lueskellut.
Tosin pikkuisen epäilen, että Eero Koivistoinen ei ole ihan rehellinen, kun kertoo lukion ensimmäisessä todistuksessa huolellisuuden ja tarkkaavaisuuden arvosanan olleen tasan neljä. Itsekään en nimittäin pystynyt samaan, vaikka minussakin on melkoisesti Koivistoinen-suvun taiteellista lahjakkuutta, joka välillä ilmenee suoranaisena boheemiutena. Lisäksi jäin kirjasta kaipaamaan hieman tarkempaa tietoa kerrotun putkareissun perussyistä.
En malta olla kertomatta, että Heinolassa asuessani sikäläinen innokas jazz-mies vakuutti, vaikka ei mielestäni mikään rasisti ollutkaan, että Eero Koivistoinen on paras valkoihoinen jazz-muusikko. Itsekin harrastin vielä Heinolassa asuessani musiikkia, eli lauloin suihkussa, mutta lopetin sen harrastuksen, kun naapurissa asuva juuri puhumaan oppinut taapero oli sanonut, että Dinge ulvoo, kun oli kuullut suihkuääntelyäni. Siihen aikaan meillä oli nimittäin likaisen harmaa villakoira nimeltään Dinge.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti