Maiju Lassila

Tietooni on saatettu, että pari päivää sitten julkaisemani ahdistava kuva sisällissodan aikaisesta joukkoteloituksesta on julkaistu Jaakko Paavolaisen kirjassa Tasavallan vuodet 1917- 1987. Tammi 1987. s.13 luku Kansalaissota. Alun perin kuva on ollut eräässä yksityisalbumissa normaalien perhekuvien joukossa.

 

Voi olla, että Paavolaisen kirjan kuvaan liittyy tämä arvokas ja hillitty Finnasta löytyvä kuva kansalliskirjailija Algot Untolan, eli Algoth Tietäväisen eli Maiju Lassilan eli Irmari Rantamalan maahanpanijaisista, joka kuva todistaa, että valokuvaaja oli tilattu paikalle ikuistamaan Suomenlinnassa Työmies-lehden viimeisen päätoimittajan teloitusta. Voi olla, että sama kuvaaja ikuisti samalla reissulla myös kahdeksan tuntemattomaksi jääneen miehen ampumisen.

 

Untolan teloitusta oli tullut seuraamaan myös joukko maamme sivistyneistön edustajia, sillä porvariston keskuudessa Untola oli vihattu mies, koska hän oli luokkapetturi. Hän oli ollut vuoteen 1916 asti Nuorsuomalaisen puolueen mies, joka puolue oli nykyisen Kokoomuksen edeltäjä, mutta vaihtoi sitten leiriä.

 

Untolan teloitus tosin epäonnistui sikäli, että hän kuoli jo laivamatkalla suunnitellulle ampumispaikalle. Kuolemasta on monta erilaista tarinaa. Yhden mukaan hänet tönäistiin laivan kannelta mereen ja ammuttiin sinne. Toisen kertomuksen mukaan kirjailija ensiksi rukoili kannella ja hyppäsi sitten itse veteen. Erään version mukaan ammutun rinnalla roikkui risti, jonka luoti lävisti. Mutta on myös kerrottu, ettei vainajassa ollut luodinreikää, vaan hän kuoli sydänkohtaukseen.

 

Untola loppusijoitettiin Santahaminassa punikkien joukkohautaan. Myöhemmin ainakin tarinan mukaan Suomen puolustusvoimat perusti haudan päälle sikalan. Vuonna 1939 kirjailijan jäännökset kuitenkin siirrettiin joukkohaudasta Hietaniemen hautausmaalle, jolle pystytettiin myös muistolaatta.

Kansalliskirjailijan itsensä lisäksi kuvassa esiintyy joukko maamme johtavan sivistyneistön edustajaa, jotka olivat lähteneet seuraamaan kansalliskirjailijan teloitusta. Siinä joukossa oli jopa kansalliskirjailijan kustantaja, joka vasta teloitusmatkalla tapasi kirjailijansa ensi kerran.

Siunatuksi lopuksi kerron sen, että kansalliskirjailijan viimeinen kirjallinen tuote on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Ennen viimeistä matkaansa Algot Untola kirjoitti hyvin tervejärkisen testamentin, jossa hän selkeästi osoitti loppunsa lähelläkin pystyneensä erottamaan olennaisen epäolennaisesta. Lassilan ystäväperheelle osoitettu viimeinen kirjallinen kannanotto koski hänen perunoidensa tulevaisuutta, ja mikäpä sen olennaisempi asia onkaan tässä ihmisen elämässä kuin potaatit.

Lainaan tekstin Juha Hurmeen kirjasta "Hullu", ja hänen mukaansa alla olevat rivit soveltuisivat vaikka jouluevankeliumiksi:
"…Pyydän Teitä ottamaan omakseni kaikki peruni, niin kiinteän kuin irtaimen omaisuuden. Kiinteimistöä minulla on se kaupungilta vuokraamani perunapalsta. Kun syksyllä tein melkein kuukauden työtä yötä päivää sitä kääntäessäni ja kärryymullalla kallioille lisätessäni ja kulutin rahoja lannan ostoon, niin haluaisin sen jättää Teille, koskapa miehenne kanssa sanoitte haluavanne perunapalstaa. Menkää siis kiireesti kaupungin viljelyskonttoriin ja ilmoittakaa, että A. Rantala haluaa viljellä palstaansa, ja että on siemenet.

Asunnostani löydätte neljästä laatikosta säästetyt siemenperunat. Ottakaa ne ja perikää talonmiehen lainaamat perunat lisäksi. Jos ette perunapalstaa ota, tai saa, niin ottakaa edes perunat syödäksenne tuttujenne kanssa. "