Irja Jalkanen

Olen tässä tutkinut sota-aikana Suonenjoelta Helsinkiin palvelijaksi tulleen 19-vuotiaan Irja Jalkasen vaiheita ja mieleeni on tullut Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimon mustalaistyttö Homsantuu, joka nuorena kapinallisena liikkui pistooli mukanaan, koska hän taisteli sortoa vastaan.

Myös Irja Jalkanen liikuskeli pistooli takin taskussaan tai kylmällä säällä käsipuuhkassan ja hän oli poikaystävänsä Veikko Pöystin opastamana myös harjoitellut sen käyttöä. Tosin itse hän sodan jälkeen kertoi kantaneensa asetta, koska olisi tarvittaessa ampunut sillä itsensä, koska hän epäili, ettei hän olisi kestänyt Valpon kuulusteluja, joka pelko olikin perusteltu.

Tutkin joskus noita Valpon papereita ja totesin, että lähes kaikki kuulusteltavat kertoivat kuulusteluissa kaiken tietämänsä ja jotkut vielä tätäkin enemmän. Poikkeus oli ehkä kovapintainen satamatyömies Lauri Vilenius, joka kuulustelupöytäkirjaan oli vaatinut lisäyksen, että "kunniantuntoni satamatyöläisenä ja työläisnyrkkeilijä estää minua kertomasta enempää".

Pelkästään itseään varten Jalkanen ei ollut pistooliaan varannut. Samaan aikaan joulun aatonaattona 1942, jolloin Veikko Pöysti oli poliisien kanssa pyssysillä Hiekkaharjussa, oli Jalkanen hakemassa kannun kanssa maitoa eräältä lehmän omistajalta Hyvinkään lähistöltä, törmäsi hän navetassa kahteen siviilipukuiseen poliisiin, jotka ilmeisesti olivat siellä häntä odottamassa.

Jalkanen ampui heti miehiä kohti, mutta ei osunut. Poliisit sen sijaan osuivat ja luodit lävistivät hänen reitensä ja nivustaiteensa. Siitä huolimatta hän pakeni yöhön. Jalkanen kertoi Jukka Rislakille 40 vuotta myöhemmin, että hän käveli rataa seuraten välillä jälkikoiria eksyttääkseen joessa kahlaten noin 20 kilometrin matkan Hyvinkäältä Hiekkaharjuun, vaikka joutui välillä kaatamaan verta saappaastaan. Hiekkaharjussa hän sai tietoonsa, että poikaystävä Pöysti oli kuollut.

Jalkasen tarina kuulostaa niin huimalta, että epäilen, ettei hän kertonut ihan kaikkea. Esimerkiksi sitä hän ei muistanut, miten hän selvisi Helsingin seudulta Kuusankoskelle, jossa hän piileskeli yli kahden vuoden ajan desantti Väinö Niilo-Rämän kanssa. Niilo-Rämä oli toinen niistä Suomeen pudotetuista lukuisista desanteista, joita ei koskaan saatu kiinni.

Jalkanen ja Niilo-Rämä tulivat maan alta vasta muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen. Väinö Niilo-Rämä kosi sodan jälkeen Irja Jalkasta, mutta tämä antoi rukkaset ja molemmat menivät sitten naimisiin kumpikin omilla tahoillaan.

Yhdessä he kuitenkin kävivät valokuvassa, joka on myös Rislakin kirjassa, mutta Irjan kuva on siitä leikattu pois. Irja Jalkanen ei ole halunnut esiintyä julkisuudessa, mutta se kirjassa kerrotaan, että hän on elänyt vuosikymmeniä jossakin Kymenlaaksossa.

Kun Niilo-Rämä kävi sodan jälkeen ilmoittautumassa poliisilaitoksella, hänelle todettiin, että onpa miehellä ollut tuuria. Tuuria oli myös Irja Jalkasella, koska jos hän olisi sota-aikana jäänyt kiinni, olisi hän hyvinkin saanut kuolemantuomion ompelija Martta Koskisen lailla. Myös desantti Kerttu Nuorteva tuomittiin kuolemaan, mutta sitä ei koskaan pantu täytäntöön, koska Uuden Suomen pakinoitsija Olli oli hänen setänsä.

Olen Suonenjoella kuulustellut Jalkasia, mutta Irja Jalkasen sukulaisia en ole löytänyt. Valpon papereista sain selville, että Irjan isä oli töissä Suonenjoen ja Pieksämäen rajalla sijainneella rautaruukilla.
'
Netistä ei löydy kuvaa Väinö Niilo-Rämästä eikä Irja Jalkasesta, mutta desantti Niilo-Rämän käyttämästä vakoiluradiosta löytyy kuva ja tarina. Ehkä Irja Jalkanenkin ehti opetella tuon laitteen käytön. http://putkiradiomuseo.fi/historia/HUOMIO4.pdf