Hajonnut pataljoona - kadonnut komentaja

Uukuniemeläiselle upseerille Viljam Toiviaiselle esitettiin talvella 1941 Mannerheim-ristiä. Esitystä perusteltiin sillä, että reservikapteeni Toiviainen osoitti erittäin suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta Kollaalla. Esityksen mukaan Sodan viimeisinä päivinä hän joutui toimimaan taisteluosaston komentajana Ulismaisissa tilanteessa, jossa jo parhaittenkin miesten kestävyys alkoi pettää säilyttäen loppuun asti moraalisen ryhtinsä ja rauhallisuutensa, kirjoitettiin esityksessä.Kyseistä kunniamerkkiä ei koskaan Toiviaiselle myönnetty, sillä Talvisodan ansioiden perusteella Mannerheim-ristin ritareiksi esitetyistä 483 miehestä vain 19 sai lopulta jatkosodan aikana kyseisen kunniamerkin.

Mauri Toiviainen on vuonna 2001 kirjoittanut Sotahistorialliseen Aikakauskirjaan nro: 20 pitkän artikkelin isänsä Viljamin vaiheista jatkosodan lopun ratkaisutaisteluissa otsikolla Hajonnut pataljoona - kadonnut komentaja. Majuri Toiviainen ei onnistunut kesällä 1944 Viipurin lähistön taisteluissa yhtä hyvin kuin talvisodan Kollaalla. Asia on helppo ymmärtää, koska erään sekä Kollaalla että Tali-Ihantalassa mukana olleen tykistön tulenjohtajan mukaan Kollaa oli lähinnä pesäpallo-ottelu Tali-Ihantalaan verrattuna.

Jatkosodassa Toiviainen ei enää johtanut uukuniemeläisiä miehiä, vaan hänen pataljoonansa oli koottu sisäsavolaisista, joita täydensivät vuoksenrantalaiset evakkopojat. Kun tämä pataljoona siirrettiin kannakselle pysäyttämään suurhyökkäystä, ihmettelivät miehet aluksi, miksi heitä siellä siirreltiin kovalla kiireellä paikasta toiseen, mutta tositoimiin pataljoona ei aluksi joutunut. Eräs Tiainen-niminen koiranleuka arvelikin, ettei vielä heille ollut löytynyt riittävän kovaa paikkaa.

Riittävän kova paikka sitten lopulta löytyikin Viipurin läheltä, jossa suomalaiset yrittivät motittaa hyökkääjän. Tuota mottia alettiin kutsua "panssarimotiksi". Suomalaisten saartorenkaassa oli ainoastaan kilometrin aukko ja sitä tukkimaan määrättiin majuri Toiviainen miehineen. Mutta yritykseksi tukkiminen jäi, koska kranaatti ja pommisade oli hirmuinen.

Kotikyläni Suonenjoen Kärkkäälän miehiä oli tulppaamassa panssarimottia ja he ovat kertoneet Murokallion pommituksesta ja ihmetelleet sitä, että suuri osa 130 koneen pommilastista putosi läheiselle suolle. Selitys asialle oli se, että koneiden ensimmäinen aalto tuli sellaisesta suunnasta, että kallio pystyi miehä suojaamaan, mutta toisella yrityksellä koneet tulivat siitä vaarallisemmasta suunnasta ja jälki oli sitten pahaa. Ainakin kaksi naapurin miestä Kärkkäälästä haavoittui ja paljon mahdollista, että myös luutnantti Onni Markkasen kaatuminen liittyi tuohon pommitukseen, vaikka hänen kuolinpaikakseen on merkitty Ylivesi Viipurin mlk.

Viljam Toiviainen täytti talvisodan alkamispäivänä 45 vuotta ja hän oli yksi vanhimmista Suomen armeijan komppanian päälliköistä. Kesällä 1944 hän oli jo 49-vuotias ikämies ja niinpä hänen terveytensä petti jatkosodan lopulla, jolloin hän sairastui pahaan suolistotulehdukseen, joka lienee sama kuin punatauti. Sairaus vei hänet niin huonoon kuntoon, että kun hän iltahämärissä saapui lomalle kotiinsa, vaimo tunnisti hänet vasta naurusta ja hampaista.

Varatuomari Mauri Toiviaisen kirjoittaman artikkelin isästään majuri Viljam Toiviaisesta voi lukea tästä linkistä sivulta 106 alkaen: https://www.sshs.fi/content/uploads/2023/02/Sotahistoriallinen-aikakauskirja-20-2001.pdf