Komealle paikalle rakensivat eilen mainitut sisarukset Anni ja Yrjö Mure uudistilansa. Varsinkin tilan neljällä lehmällä oli upeat maisemat pilttuustaan Alapitkänjärvelle. Mutta leveää ei sisarusten leipä ollut, sillä peltoa oli vain neljä hehtaaria ja metsää 16. Suurin piirtein samanlaisiahan ne muutkin sodan jälkeen perustetut rintamamies- ja asutustilat olivat.
Silloinen asutus- ja maatalouspolitiikka oli myös sosiaali- ja asuntopolitiikkaa. Pienviljelijän leipä ei ollut leveää, mutta kun tutkin Mureen rakentamaa ns. tyyppitaloa, jollaisia myös rintamamiestaloiksi kutsutaan, niin asumistaso oli parempi, kuin monissa nykyajan ahtaissa kerrostalo-osakkeissa.
Tyyppitalon asuinpinta-ala oli ehkä 80 m2, mutta tosiasiassa lähes 200, koska talossa oli kolme kerrosta. Vintinkin saattoi muuttaa asuinkäyttöön ja talon alla oli tilava kellari, joka ainakin silloin kun, siihen tutustuin, oli hyvin viileä, vaikka ulkona oli kova helle.
Tyyppitalo oli hyvin ekologinen asumismuoto. Talo tehtiin luonnonmateriaaleista, mikäli lämmöneristeenä käytetty puusta valmistettu haltex myös sellaiseksi luetaan. Rakennus lämmitettiin haloilla ja puu-uunin energiatehokkuus on lähes 100 %.
Tietooni ei ole tullut, että kukaan olisi valittanut 50-luvun rintamamiestalon aiheuttavan sellaisia terveysongelmia, joista nykyään joka toinen kärsii. Siihen aikaan ei allergioita tunnettu; tosin monet olivat kovia piereskelemään.
Eikä sodan jälkeen rintamamiestaloissa kärsitty edes ylipainon vitsauksesta, joka nykyään on maamme suurin terveysongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti