Vaikka olen parantumaton kirjajuoppo, niin salapoliisikirjallisuutta en ole liiemmälti lukenut, koska minusta kyseinen kirjallisuuden laji on viihdehömppää, joka ei juurikaan opeta meitä ymmärtämään elämää ja sen tarkoitusta. Aiemmin olen tainnut lukea loppuun asti dekkareista ainoastaan Viljo Helasen Heinolaan sijoittuvan teoksen nimeltään Kohtalon silta ja senkin vain sen vuoksi, että asuin 16 elämäni parasta vuotta tuon kohtalon sillan poskessa.
Rikoskomisaari, tiedustelu-upseeri ja historiantutkija Mikko Porvalin kirjan takakannesta kuitenkin luin, että tämä palkitun sarjan päätösosa kuvaa sodanjälkeistä kaaosta poliisien näkökulmasta
Moskovan rauhan rajalinja, huhtikuu 1940. Rajalta kaapataan Neuvostoliiton puolelle Päämajan valvontaosaston kapteeni, ja etsiväkomisariot Salomon Eckert ja Jussi Kähönen määrätään selvittämään työtoverinsa kohtaloa. Mies löytyy, mutta venäläiset ovat perillä hänen menneisyydestään eivätkä luovuta häntä takaisin. Poliisit joutuvat tekemään tiukan valinnan: on uhrattava työtoverin henki tai vaarannettava tulenarka rauha.
Niinpä en millään voinut olla tuota mielestäni dekkariksi luokiteltavaa Porvalin kirjaa lukematta, koska olin Uukuniemellä monta kertaa pohtinut Revon Matin kanssa tuota Aleksanteri Torikan tapausta, josta Kadonneen kaupungin varjo kertoo. Kapteeni Torikka, joka piti kortteeria Revon talossa, oli neuvostoliittolaisten kanssa määrittämässä Suomelle uutta itärajaa keväällä 1940, kun hän katosi.
Revon Matin kertoman mukaan uuden rajan paikkaa merkittäessä oli osapuolten välille syntynyt jokin hämminki, jonka vuoksi Torikka oli hälytetty kiireellä Revon talosta selvittämään asiaa. Sitten kuuluikin muutama laukaus eikä Torikka koskaan palannut. Matin mukaan hänet varmaankin ammuttiin ja painettiin turpeeseen. Itse olen monta kertaa ihaillut Uukuniemellä tuota kuvan kaunista suota ja mietiskellyt kapteeni Aleksanteri Torikan tapausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti