Asevelihinta 22.03.2018, 19:03 Eilen Kuopion museolla tohtori Erkki Kinnunen kertoi Kuopion vuoden 1918 tapahtumista. Olen henkilö, joka näen helposti rikan kanssaihmiseni silmässä, mutta en näe malkaa, mikä se sitten onkaan, omassa silmässäni, ja niinpä korvaani särähti, kun alustaja kertoi suuren aselastin Kuopion punikeille toimittaneen tunnetun vallankumousmiehen Jukka Rahjan olleen Kuopiossa syntyneen. En usko, että Jukka Rahja olisi syntynyt Kuopiossa. Suomen, ellei peräti Pohjoismaiden paras kirjailija Antti Tuuri pitää Rahjan veljeksiä pohjalaisina. Tämä ristiriita olisi mielestäni ratkaistavissa siten, että Antti Tuuri kutsutaan Kuopioon puhumaan Rahjan veljeksistä ja muutenkin vuoden -18 tapahtumista. Ainakin Tuuri on tällä viikolla Heinolassa puhumassa sisällissodasta, joten luulisin hänen tulevan kohtuullista korvausta vastaan myös Kuopioon. Luulen, että Jukka Rahja on veturinkuljettajana ollessaan asunut eri puolilla Suomea ja jossain vaiheessa myös Kuopiossa. Ainakin hän todistettavasti oli perustamassa Kuopion Rientoa yhdessä Kolehmaisen veljesten kanssa. Ehkäpä Riennon jäsenyys selittää sen, että  Rahjan Kuopioon hankkimat 460 kivääriä ja 46.000 patruunaa varastoitiin Kuopion Riennon painisalille.  Valkoisten aseet olivat sodan alkuvaiheessa 40 Kuopion Reippaan voimistelijan hallussa. He muodostivat salaisen armeijan nimeltään Kuopion Aktivistien Salainen Taistelujärjestö; sen nimen toivoisi vielä palaavan Kuopion Reippaan tai Kupsin nimeksi. Muuten ei Jukka Rahja pyssyjä pelkästään hyväntahtoisuuttaan Israel Närhen johtamalle kaartille tuonut. Hänelle piti maksaa kivääreistä 100 mk/kappaleelta, joka silloin vastasi kahdeksan voikilon hintaa. Nykyrahassa aseet maksoivat 20 euroa ja sillä rahalla saa enää neljä voikiloa. Asevelihintaan pyssyt taisivat mennä, koska esimerkiksi hirvikivääri maksaa nykyään noin 1.000 euroa. Asekauppias Rahja oli kova kauppamies, vaikka Kuopion torrakot menivätkin vähän erikoistarjoushintaan. Kova kauppamies oli myös aselastia vastaanottamassa ollut Ville Vainio, alk. Karjunen, joka sodan jälkeen kunnostautui ihan oikeasti liikemiehenä. Ikiliikkujan keksimisessä, jota mies myös harrasti, hän ei menestynyt yhtä hyvin. Kommentit (0) Suomen toiseksi hauskin mies 21.03.2018, 19:19 Kevään uutuuselokuva Suomen hauskin mies todistaa eittämättä, että Toivo Parikka oli vuonna 1918 maamme hauskin mies, mutta yhtä eittämättä Wikipedia todistaa, että saksalainen korpraali Karl Müller, jonka nimi vastaa Suomessa vaikkapa Kalle Miettistä, oli maamme toiseksi hauskin mies.    Tosin Karl Müller tunnettiin meillä hänen komealta kalskahtavalta taiteilijanimellä Karl von Zedtwitz zu Hackenbach. Mies oli alun perin venäläisten sotavangiksi jäänyt korpraali, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi valkoisen armeijan riveihin ja esitti niin uskottavasti upseerismiestä, että hän sai Suomen armeijassa kapteenin arvon ja korkeita kunniamerkkejä sotatantereella osoittamastaan ripeydestä, oma-aloitteisuudesta ja urheudesta. Erityistä urhoollisuutta hän pääsi osoittamaan Heinolan taisteluissa, kun hänen esimiehensä, jolla myös oli huomattavan hieno nimi, eversti Alexander Tunzelman von Adlerflugin sairastui ja valeupseeri Müller pääsi tuuraamaan everstiä. Ja esimerkillisesti hän suoriutuikin, vaikka osasi suomea vain kaksi sanaa, jotka olivat "eteenpäin" ja "perkele", mutta tuskin hyökkäyssodassa tuon suurempaa kielitaitoa tarvitaankaan. Wikpedia kertoo Karl Müllerin ihmeellisistä seikkailuista mm. seuraavaa:   Karl Müller oli ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan keisarillisessa armeijassa palvellut itävaltalainen korpraali, joka vuonna 1918 osallistui vapaaehtoisena Suomen sisällissotaan valkoisten puolella teeskennellen olevansa saksalainen yliluutnantti Karl von Zedtwitz zu Hackenbach. Hän saavutti mainetta useissa taisteluissa Pohjanmaalla ja Savossa yleten kapteeniksi ennen todellisen henkilöllisyytensä ja sotilasarvonsa paljastumista.    Müller tunnettiin huimapäisenä konekivääriosaston johtajana, joka osallistui tammi–helmikuun vaihteessa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan kaupunkien valtauksiin, helmikuun lopussa Varkauden taisteluun sekä maaliskuussa Savon rintaman taisteluihin muun muassa Mäntyharjulla, Heinolassa, Savitaipaleella ja Taipalsaarella, kunnes haavoittui maaliskuun lopussa   Valkoiseen armeijaan yliluutnanttina värväytynyt Müller liittyi suojeluskuntalaisiin Kruunupyyssä juuri ennen Kokkolan valtausta, johon hän 29. tammikuuta osallistui konekivääriosaston johtajana. Müller oli Pohjanmaalla mukana myös Pietarsaaren ja Raahen valtauksissa sekä Oulun taistelussa, jossa hän johti Kruunupyyn, Pietarsaaren ja Vaasan suojeluskuntalaisista koottua konekivääriosastoa. Helmikuun alussa Müller osallistui vielä Kemin ja Tornion valtauksiin. Hänet palkittiin osoittamastaan urheudesta IV luokan vapaudenristillä.   Pohjanmaan sotatoimien päätyttyä Müller siirrettiin valkoisen armeijan Savon ryhmään   jonka riveissä hän oli heti ratkaisevassa roolissa 19.–21. helmikuuta käydyssä Varkauden taistelussa.] Komppanianpäällikkönä toiminut Müller muun muassa sytytti Ahlströmin sahan  palamaan saadakseen valoa taistelukentän pimeyteen. Myöhemmin maaliskuun aikana hän osallistui kaikkiin merkittävimpiin Savon rintaman taisteluihin osoittaen useasti kiiteltyä neuvokkuutta. Savitaipaleen taistelussa 4.–5. maaliskuuta Müller laati valkoisten hyökkäyssuunnitelman ja tosiasiallisesti johti pataljoonan vahvuista joukkoa, joka yritti vallata Savitaipaleen kirkonkylän. Operaatio epäonnistui, koska hänen esimiehensä ratsumestari Georg Hjalmar Tulander ei päässyt etenemään suunnitellusti.  Heinolan taisteluiden yhteydessä Müllerin johtama osasto pakotti 12. maaliskuuta raskaan taistelun jälkeen punaiset perääntymään Lusista Heinolan kaupunkiin. Eversti Alexander Tunzelman von Adlerflugin menetettyä sydänvian vuoksi toimintakykynsä Müller sai 15. maaliskuuta johtaa Heinolan toista valtausyritystä, mikä ei kuitenkaan onnistunut. Tämän jälkeen hän siirtyi Savitaipaleen–Taipalsaaren rintamalohkon komentajaksi. Müller haavoittui päähän ja käsivarteen Taipalsaaren kirkonkylään tehdyn hyökkäyksen yhteydessä 23. maaliskuuta. Hänet ylennettiin kapteeniksi 31. maaliskuuta ja merkittiin armeijan luetteloihin jääkärikapteenina.[3] Samalla Müllerille myönnettiin III luokan vapaudenristi, jonka aikaisemmin oli saanut vain Länkipohjan taistelussa kaatunut Matti Laurila.  Haavoittumisensa jälkeen Müllerin kunniaksi järjestettiin 16. huhtikuuta Mikkelissä suuri illanvietto, jonka aikana kuultiin kiitospuheita ja kuorolaulua. Hänelle lahjoitettiin kultaiset kellonperät, joiden vaakunaleijonalla varustettuun muistomitaliin oli kaiverrettu teksti ”Yliluutn. v. Zedwitzille Suomen vapauden puoltajalle 23.3.1918”.  Muutamaa päivää myöhemmin Müller kihlautui lappeenrantalaisen maisterin Hilda Maria Kourulan kanssa, joka toimi venäjän opettajana Kemin yhteiskoulussa.  Müllerin väärä henkilöllisyys paljastui vihdoin kesän kuluessa, kun Saksan joukot olivat huhtikuussa tehneet maihinnousunsa Suomeen, ja hänet määrättiin hiljaisuudessa palaamaan Saksaan. Müllerille myönnettiin ero Suomen armeijasta omasta pyynnöstään 28. kesäkuuta 1918.   Kommentit (0) Suomen hauskin mies 20.03.2018, 19:22 Maailmankaikkeudessa on muutama hyvä elokuva ja äsken näkemäni Suomen hauskin mies on yksi niistä. Elokuvan kerrotaan perustuvan ainakin jossain määrin tositapahtumiin ja ehkä niin onkin. Ainakin elokuvan päähenkilöllä Toivo Parikalla on sama sukunimi ja ammatti kuin punapäällikkönä toimineella teatterimies Jalmari Parikalla. Olen vuosikymmeniä sitten lukenut Jalmari Parikan kapinamuistelmat nimeltään Viimeinen taisto, mutta siinä ei kerrota samanlaista dramaattista tarinaa kuin juuri ilmestyneessä elokuvassa. Sisällissodan aikaan Parikka ei toiminut teatterialalla, vaan oli Kymenlaakson suunnalla jopa jonkinlaisena rintamakomentajana. Punaisilla oli ainoastaan yksi upseerin koulutuksen saanut, eli heti sodan alussa virkansa juonut luutnantti Ali Aaltonen ja sen jälkeen upseeripulan vuoksi johtoon nostettiin näyttelijöitä, jotka ainakin pystyivät näyttelemään upseeria. Valkoisten joukossa oli sen sijaan noin 700 tsaarin armeijan entistä upseeria ja noin 1400 huippukoulutettua Saksan jääkäriä, joten hallituksen joukoilla oli selvä laadullinen ylivoima teatterimiesten johtamiin punaisten pyssymiesporukoihin nähden, joilla oli vielä sodankäynnissä erikoinen tapa ratkaista asioita äänestämällä . Tampereen punaisen puolustuksen johtaja oli amatöörinäyttelijä Hugo Salmela, Kymenlaaksossa joukkoja komensi oikea näyttelijä Jalmari Parikka ja kannaksen suunnalla näytteli suurta sotapäällikköä harrastelijanäyttelijä Heikki Kaljunen. Kaljunen olikin hyvä sotilasjohtaja, joka sai joukkonsa, kuten myös vihollisensa, tottelemaan, koska hän oli ilmeinen psykopaatti ja sadisti. Yleensä kapinan jälkiselvittelyissä vähänkin suuremmat kiinni saadut punapäälliköt ammuttiin, mutta Jalmari Parikan kohdalla tehtiin poikkeus. Hänkin sai kuolemantuomion, mutta sitä ei pantu täytäntöön. Ehkä hänet pelasti maine Suomen hauskimpana miehenä ja niinpä hän pystyi myöhemmin toimimaan teatterinjohtajana ja näyttelemään 50 elokuvassa. Myös punaisten eteläkarjalainen toinen rintamakomentaja Kaarlo Koskelo sai pitää ainuvansa. Yhden hyvän tarinan mukaan miehen pelasti Tukholman olympialaisista voitettu painikulta ja että Koskelon pelasti ammuttavien joukosta samoissa kisoissa keihäässä kultaa voittanut Jonni Myyrä. Toisen version tarinan mukaan Koskelo olisi ottanut joukkojensa palkkarahat ja paennut niiden turvin Amerikkaan liikemieheksi. Hänestä on myös käytetty titteliä saunanomistaja, jollainen myös minä olen. Olympiavoittajien Jonni Myyrän ja Kaarlo Koskelon kohtalot liittyvät toisiinsa myös siten, että Myyräkin pakeni Amerikkaan liikemieheksi. Hän kavalsi matkaeväiksi Savilahden kunnan kassan. Kaarlo Koskelon kunniaksi on luettava se, että kuolemansa jälkeen hän testamenttasi aidon olympiakultamitalinsa Kotkan sosialidemokraattiselle työväenyhdistykselle, joten eiköhän ne mahdollisesti kavalletut punikkien päivärahat tulleet sillä kuitattua. Tukholman kisojen kultamitalit olivat nimittäin vielä aitoa kultaa; myöhemmät ovat olleet vain kullitettuja. Kommentit (0) 20 tappiotonta ottelua putkeen 19.03.2018, 18:37 Savon Sanomat, joka on maamme ainut palloilulehti, jossa julkaistaan myös kuolinilmoituksia, ei ole huomannut kertoa sitä, että kuopiolainen miesjalkapalloilu on menestynyt historiallisen hyvin. Nimittäin Kupsin miesjoukkue, A-juniorit ja B-juniorit ovat pelanneet kuluvana Herran vuonna 2018 yhteensä 20 ottelua häviämättä kertaakaan. Voitettuja otteluja on 17 ja tasapelejä kolme. Kupsilaiset ovat keränneet 57 sarjapistettä 60:sta mahdollisesta ja maaliero on huikea 61-13. Viikonloppuna olin keskuskentällä seuraamassa b-junnuja, jotka kohtasivat sarjan kärkiottelussa Oulun Luistinseuran ja voittivat 3-0. Vanttera puolustaja Väinö Luttinen teki pelissä tämän vuoden upeimman maalin. Poika ampui 30 metristä maanuoliaisen, seurasin arvioni mukaan puolisen minuuttia pallon kiitoa ja näytti siltä, että pallo osuu keskelle tolppaa ja pomppaa siitä takaisin kentälle ja niinhän siinä näytti käyvänkin, mutta pelivälineessä oli jokin merkillinen kierre ja viime hetkellä se muuttikin suuntansa ja ylitti niukasti maaliviivan maalivahdin vain äimistellessä voimattomana tapahtunutta. Kupsin A-junnut vierailivat sunnuntaina Lahdessa pelaamassa sikäläistä FC Kuusysiä vastaan, joka joukkue oli ennen miehissä  jopa koko maanosan huippuja, koska sitä silloin vahvistivat suonenjokelainen maalivahti Ismo Korhonen ja tervolainen puolustaja Hannu Jäntti ja pari kuopiolaistakin porukkaan mahtui, mutta niin vain lahtelaiset hävisivät kotikentällään murskalukemin  0-6. Seuraavaksi Kupsin miehet matkustavat HJK:n vieraaksi ja pelkään pahinta, sillä ainahan ei voi voittaa. Kommentit (0) Niiralan montun huikea jännitysnäytelmä	18.03.2018, 18:57
Mielestäni nuorisoliikunta tarjoaa nykyään huikeampia tunne-elämyksiä, kuin dopingin ja korruption kalvama aikuisten kilpa- ja huippu-urheilu. Äskenkin nähtiin Niiralan jäähallissa suurta draamaa, kun Kalpan ja Jypin nuoret kohtasivat toisensa jo ratkaisevaksi luonnehditussa nuorten SM-liigan pudotuspelottelussa. Jo ottelun alussa Kalpa näytti ratkaisevan pelin ja johti muutaman minuutin jälkeen 3-0. Näytti siltä, että vaikka kyseessä ei ollutkaan vammaisurheilu, vireilta olivat jalat jääneet linja-autoon. Sitten vieraat saivat avausmaalinsa, joka ei vielä huolettanut kotiyleisöä. Sen sijaan, kun tuomari hylkäsi Kalpan neljännen korkeana mailana ja ja hyväksyi vieraiden selvän paitsiomaalin, huolestuin siinä määrin, että ajattelin kiivetä kaukaloon keskustelemaan tuomarin kanssa siitä, ettå onko tämä mahdollisesti aiemmin tutustunut sääntökirjan käskyihin ja kieltoihin. Kolmas erä oli kärsimysnäytelmä varsinkin sen jälkeen, kun Jyp otti kuudennen pelaajan kentälle. Sitten viime sekunneilla Kalpa pääsi vapaasti tekemään tyhjiin, mutta niin ei käynytkään, vaikka yleisö jo hurrasi ja kalpalaiset tuulettivat, vaan päinvastoin kiekko pomppasi onnekkaasti siniviivalla kytänneelle jyväskyläläiselle, joka pääsi täysin  vapaasti Kalpan maalille, kun aikaa oli jäljellä 1,3 sekuntia ja veti liikkuvat taakse. En tiedä, mitä tapahtui, koska hermoni pettivät ja käänsin pääni pois.  Lahjomaton tulostaulu kuitenkin kertoi tulikirjaimin Kalpan voittaneen 3-2 ja näin se eteni mitalipeleihin. Ottelussa pisti erityisesti silmääni se, että ihan Mika Kojonkosken näköinen mies toimi jäähyaition ovimiehenä. Olisiko niin, että vaikka hän lopetti tehtävänsä maamme keskeisimpänä  urheiluvaikuttajana, jatkaa hän silti muissa kilpaurheilun vaativissa tehtävissä. Kommentit (0)
Jouko Konttisen muistoja Suonenjoen Vehvilän kylältä/2	17.03.2018, 19:03
Ei taida Ami enää elää, olisi varmaan yli 100-vuotias. Työmiestupakasta muistui mieleen pieni yksityiskohta. Vehvilän kaupan kohdalta lähti kylätie Jylänginjärven pohjoispäähän. Tien varren isännillä oli tapana kevättöiden ja heinänteon väissä räjäytellä kiviä, joita routa oli nostellut näkyviin. Se oli enempi hupihommaa ja sosiaalinen tapahtuma. Lämpiminä päivinä ukot makoilivat tien penkalla ja paransivat maailmaa.   Minun tehtäväni oli hakea arkipäivisin posti kaupalta ja aina niillä ukoilla oli joku letkautus pikkupojalle. Yleensä se liittyi tyttöihin ja yleisin kysymys oli, että rimpsallekko sitä ollaan menossa, tai tulossa, jos olin paluumatkalla? Ukot poltteli siihen aikaan yleensä työmiestä. Askiin kuului holkki, jota myös mynniksi tai lutsiksi kutsuttiin. Oli metkan näköistä, kun isäntä oli polttanut savukkeen loppuun. Laittoi holkin kouran silmään ja toisella kouralla löi päälle. Vaikka se läpsäisy oli sellainen puoliveltto, niin tumppi lähti, kuin pyssyn suusta.    Vähän sivuun siitä kylätiestä sijaitsi Janhusen tila. Janhusen tytär oli aviossa Oiva Halmetojan kanssa. Halmetoja oli aikansa lekamörssäri. Halmetojalla oli 2 poikaa, jotka viettivät kesänsä aina mummolassa. Molemmista pojista tuli liikennelentäjiä ja toinen kuoli Rissalan lentoturmassa, kun DC-3 kone syöksyi järveen. Siinä koneessahan piti Tarja Halosenkin olla. Toinen nautintoaineisiin liittyvä muisto on Suonenjoen keskustassa olleesta kulmakuppilasta. Siellä tuli kansalaiskouluaikaan odoteltua linja-autoa. Sama ukkokööri oli aina paikalla ja vetelivät pilsneriä naamaansa. Ihmetystä herätti se, että kaatoivat varovasti hotapulveripakkauksen sisällön kaljapulloon.   Suoritus tapahtui erittäin varovaisesti, koska kalja tuppasi kuohahtamaan. Minulla meni vuosikymmeniä, ennen kuin ymmärsin, mistä oli kysymys. Siihen aikaan hotapulveri sisälsi pienen annoksen huumetta. Selvisi myös sekin, että sotaveteraaneissa oli melkoisen paljon huumeriippuvaisia. Saksalaisten lahja Suomen puolustusvoimille oli pervitiini, jota varsinkin kaukopartiomiehille jaettiin. Kyllä sitä jaettiin muillekin, vaikka häveliäisyyssyistä ei vieläkään oikein myönnetä. Jos vammautui, niin surutta annettiin morfiinia. Kyllä se oli monen sotilaan kohtalona huumeriippuvuus ja sitä lisäsi vielä sekin, että monen veteraanin hermot olivat muutenkin riekaleina.   Täytyypä kertoa vielä yhdestä Vehvilän erikoisuudesta. Siinä Vehvilän kaupan vieressä asui Ada Strengell-niminen rouva pienessä mökissä. Voe mahoton paekka -uusissa housuissa, eihän tuollaista nimeä kukaan täysipäinen savolainen osaa lausua. Kyllä se oli Renkelin Aata ilman mitään lisukkeita, jona hänet tunnettiin.. Kommentit (2)
Jouko Konttisen muistoja Suonenjoen Vehvilän kylältä/1	16.03.2018, 19:13
Täytyypä kertoa eräästä vehvilänkyläläisestä persoonasta. Minä en muista hänestä muuta nimeä, kuin etunimen. Kutsuttiin Amiksi. Ami asui pienessä mökissä Kutujoen rannalla aivan Suonenjoki-Leppävirtatien varressa. Ami oli yksinäinen erakko, joka ei pahemmin minnekään tuppautunut. Oli ollut nuoruudessaan varmasti komea mies. Oli vielä vanhanakin tumma salskea kaveri. Vehvilän kaupalla joskus häntä näin ja ei paljoa puhunut ukkoporukassa, mutta sitten kun puhui, niin tuli asiaa.   Amia kunnioitettiin ja siihen oli syynsä. Amilla oli valtavasti yleistietoa ja voitti tiedoillaan rahaa. -60-luvulla radiossa oli Timo T. Kaukosen vetämä visa "tonnista poikki". Siinä visassa Ami vei kaksi kertaa täyden potin. Jälkimmäisen niistä kuuntelin itsekin radiosta. Kaukosella oli paha tapa ruveta keljuilemaan, jos tentattava ei oikein osannut vastata.   Muistan kerrankin, kun oli joku nainen visassa mukana. Visa noudatti sitä samaa linjaa, kuin tuollaiset tietokilpailut yleensäkin, että aluksi tulee pari erittäin helppoa kysymystä. Kaukosella oli vielä sellainen tapa, että saattoi antaa anteeksi, jos ei tiennyt vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Se nainen ei tiennyt vastausta ensimmäiseen ja Kaukonen antoi armon käydä oikeudesta. Kysyi toisen helpon ja vieläkään ei nainen tiennyt vastausta. Kaukonen suuttui ja sanoi, että siinä on sinulle Helsingin kartta lohdutuspalkinnoksi, tiedätpähän tämän jälkeen mikä on Suomen pääkaupunki.   Amille Kaukosen ei tarvinnut keljuilla. Vastaukset tulivat rauhallisella ja varmalla äänellä viimeistä kysymystä myöten.  Tuo kaikki em. onkin totta, mutta sitä en mene takaamaan onko seuraava Amiin liittyvä tarina totta. Ami asui nuoruudessaan täällä etelässä jonkun naisihmisen kanssa vakituiseen. Amilla työpaikat olivat milloin missäkin ja paljon poissa kotoa. Eräänä aamuvarhaisena Ami oli tullut vähän yllättäen kotiin. Siellä oli ollut emännän vieressä vieras mies. Ami ei ollut moksiskaan, vaan rupesi keittämään aamukahveja.   Vieras mies oli ruvennut pukemaan vaatteita päälleen tarkoituksenaan lähteä pois. Ami oli rauhallisella äänellä sanonut, että elähän pidä kiirettä, juodaan rauhassa kahvit. Ei ollut kilpakosijakaan tuohesta tehty, joten oli jäänyt kahville. Kahveja oli siinä sitten juotu ja Ami oli asettanut työmiessavukkeen holkkiin ja sytyttänyt harkiten.   Rauhallisesti oli vetänyt savuja ja siemaissut välillä kahvia. Kun aikaa oli sopivasti kulunut, niin Ami oli rauhallisella äänellä sanonut, että kahvit on sitten juotu ja nyt sinulla on tasan 5 minuuttia aikaa häipyä, tai minä tapan sinut. Oli yövieras löytänyt oven paikan. Ami itse oli vähän ajan päästä kerännyt kamppeensa ja lähtenyt samaa tietä, eikä palannut enää takaisin.   Voisin kuvitella, että tuo kertomus pitää ainakin joltain osilta paikkansa. Ainakin se vahvisti sitä kuvaa, joka minulle Amista jäi. Kesäisin Amilla oli tapana istua kaupan ulkopuolella olevalla penkillä ja vedellä siinä ohessa savuja työmiessavukkeesta. Katseli samalla kaukaisuuteen mietteliään näköisenä, kuin vanha viisas intiaanipäällikkö. Siinä ukossa oli karismaa vaikka muille jakaa. Kommentit (1)
Jääkärivänrikki J. E. Sainio - Suonenjoen suojeluskunnan perustaja	15.03.2018, 17:44
Suonenjoen suojeluskuntaa syksyllä 1917 perustamassa ollut Johan Sainio oli mielenkiintoinen ihminen Wikipediasta löytyvien tietojen perusteella. Mies oli jo syksyllä 1917 vänrikki ja sen jälkeen hän soti sisällissodassa, ja myöhemmin osaa sekä Viron että Itä-Karjalan sotaretkiin. Sotilasuralla yleneminen näyttää kuitenkin olleen hidasta. Tosin Viron armeijassa hän saavutti luutnantin arvon. 1930-luvulla Sainio luopui sotilasurasta ja oli tilapäistöissä maa- ja metsätaloudessa eli se saattoi hyvinkin tarkoittaa, että hän toimi renkinä. Hän myös kirjoitteli isänmaallisiin julkaisuihin ja sai aikaiseksi muutaman kirjankin. Talvisodan alussa hän ilmoittautui 50-vuotiaana vapaaehtoiseksi etulinjaan ja kaatui joukkueen johtajana sodan ensimmäisenä päivänä. Sankarivainajat- tietokannan mukaan hän oli silloin sotilasarvoltaan luutnantti. Wikipedia kertoo miehestä seuraavaa: Johan Emil Sainio (19. marraskuuta 1889 Pornainen – 25. joulukuuta 1939) oli suomalainen kirjailija (J. E. Sainio) sekä jääkärivänrikki ja Viron armeijan luutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Ismael Sainio ja Ida Mattila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1937 Adi Sweinsin kanssa.    Sainio kävi vuonna 1906 Helsingissä Lithénin kauppakoulun kuusikuukautisen kurssin ja Evon kaksivuotisen metsäkoulun vuosina 1909–1911 sekä Ruotsissa Härnösandin metsäteknillisen opiston vuonna 1915. Hän työskenteli vuosina 1911–1912 metsätöiden johtajana A. Ahlström oy:n Päijänteen piirissä sekä vuosina 1913–1914 Mikkelin läänin maanviljelysseuran metsänhoidonneuvojana.   Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 25. tammikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 22. elokuuta 1916 ja komennettiin Suomeen, jonne saapui syyskuussa 1916. Hän toimi aluksi värvärinä, mutta joutui venäläisten käytyä jääkärietappien kimppuun pakoilemaan muista eristettynä Venäjän vallankumouksen puhkeamiseen saakka. Perusti ja harjoitti syksyllä 1917 suojeluskuntia mm. Savonlinnassa, Suonenjoella, Pornaisissa ja Pieksämäellä.   Sisällissodan syttyessä hän osallistui Venäjänsaaren retkelle 4. komppanian päällikkönä ja otti osaa Kämärän taisteluun. Venäjänsaaren retken jälkeen hän toimi Huutokoskelle koottujen suojeluskuntajoukkojen päällikkönä ja otti osaa Varkauden valloitukseen. Hänet siirrettiin 13. maaliskuuta 1918 päälliköksi 1. Karjalan rykmentin 1. pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Muolaassa, Valkjärvellä ja Raasulissa, missä hän haavoittui 25. maaliskuuta 1918. Hän erosi armeijasta 21. syyskuuta 1918 haavoittumisensa takia.   Sisällissodan jälkeen Sainio toimi Haukivuoren suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. lokakuuta 1918 – 1. tammikuuta 1919 välisen ajan ja matkusti sen jälkeen Viroon, missä hän liittyi Pohjan Poikain rykmenttiin.   Virossa hän toimi aluksi Pohjan Poikain rykmentin II pataljoonan lähettiupseerina ja 11. helmikuuta 1919 alkaen rykmentin 6. komppanian päällikkönä, jonka tehtävän hän vastaan otti jääkäriluutnantti Eero Manniselta. Myöhemmin Sainio toimi myös hetken I pataljoonan 3. komppanian päällikkönä.   Sainio osallistui taisteluihin Viron vapaussodassa Valkissa ja Marienburgissa. Suomeen hän palasi maaliskuun alussa vuonna 1919 ja liittyi suojeluskuntajärjestöön. Hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi aluksi Pornaisiin 1. lokakuuta 1919 alkaen, josta hänet siirrettiin paikallispäälliköksi Kotkaan 1. tammikuuta 1920 ja edelleen Nurmekseen 1. maaliskuuta 1921 alkaen. Joensuun suojeluskuntapiirin 1. sotilasohjaajaksi hänet siirrettiin 15. marraskuuta 1921.   Sainio otti osaa vuosina 1921–1922 käytyyn Itä-Karjalan sotaan (Vienan metsäsissikapina) ja osallistui muun muassa Tuulivaaran, Vuokkiniemen ja Tiiron taisteluihin. Joensuun suojeluskuntapiiristä hän siirtyi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiriin, missä hän toimi 1. sotilasohjaajana 1. maaliskuuta 1924 alkaen. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiristä hänet siirrettiin 4. tammikuuta 1926 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Kajaanin sissipataljoonaan ja edelleen 15. tammikuuta 1931 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiriin, missä hänet sijoitettiin 8. alueen päällikön viransijaiseksi.   Myöhemmin hän toimi tilapäistöissä maa- ja metsätaloudessa ja kirjoitteli tarinoita. Talvisodan sytyttyä koulutuskeskuksessa Joensuussa työskennellyt Sainio pyysi päästä rintamalle. Hänet määrättiin joukkueenjohtajaksi Suvannon lohkolle Kannakselle, missä hän kaatui ensimmäisen taistelupäivänsä iltana. Sainio on haudattu Pornaisten sankarihautaan, samoin kuin hänen myös talvisodassa maaliskuussa 1940 kaatunut nuorempi veljensä Martti Sainio (s. 1906). Julkaisut:                   Jääkäri-elämästä : muistoja ja tunnelmia, Otava 1918 Pohjan pojat Virossa : kuvauksia suomalaisten osanotosta Viron vapaustaisteluun, Otava 1919, uusi näköispainos Jon Hällström & Salakirjat, Helsinki 2012 (Viroksi: Põhja pojad eestis, 2003)[5] Sinun tähtesi : jääkärin romaani, Ahjo, Helsinki 1920 Rajua rakkautta eli rohkeita naisia, Tekijä, Kiihtelysvaara 1933 Kirjoitellut joukon kertomuksia, novelleja ja runoja useisiin isänmaallisiin julkaisuihin   Kommentit (0)
Mestaus	14.03.2018, 20:19
1.3.2018 tuli kuluneeksi sata vuotta viimeisestä Suonenjoella tapahtuneesta mestauksesta. Sotasurmat-tietokanta käyttää asiasta nimitystä mestaus, jolla sanalla yleensä tarkoitetaan kirveellä suoritettua teloitusta, vaikka Suonenjoella maanviljelijä Aapeli Tiitinen otettiin hengiltä ampumalla. Tapahtumapaikkana oli Suonenjoen Vanhahautausmaa, jonka lähellä kirkkoherra Bergin hautaa olleeseen suureen kuuseen Tiitinen ainakin tarinan mukaan köytettiin ennen ampumista. Teloituksen tekotavasta on olemassa kaksi eri näkemystä; toisen tiedon mukaan Tiitisen ampui Suonenjoen suojelukuntalaisista koottu ryhmä, toisen version mukaan ampuja oli jääkärivänrikki Johan Sainio yksin. Tapauksen jälkeen Tiitinen jätettiin tapahtumapaikalle, josta hänen veljensä kävi erään naapurinsa kanssa ruumiin hakemassa. Veli yritti viedä vainajan pitäjän ruumishuoneelle, mutta suntio ei suostunut avaamaan sen ovea, vaan neuvoi työntämään vainajan Suonteeseen tai Suonenjokeen, jossa tämä voisi vilvoitella ennen helvettiin päätymistään. Lopulta eräs talollinen suostui ottamaan Tiitisen kalmon heinälatoonsa säilytykseen odottamaan hautausta. Vainajan veli harmitteli sitä, että hyvä turkki oli vereentynyt ampumisen vuoksi pilalle, mutta mukana ollut naapurinmies uskoi siitä saatavan vielä pesemällä käyttökuntoisen. Aapeli Tiitisen tapauksessa pyrittiin noudattamaan muotoseikkoja, sillä hänet tuomittiin Suonenjoen suojeluskunnan muodostamassa pikaoikeudessa kuolemaan, koska hän oli ollut johtamassa punakaartilaisosastoa, joka kävi 5.2.2018 surmaamassa Lempyyllä maanviljelijä Pekka Sikasen ja tämän lisäksi samalla kertaa ammuttiin myös Sikasen luona majailleet kaksi rautalampilaista suojeluskuntalaista Aaro Tolsa ja Kalle Berg. Tarinan mukaan talosta ryöstettiin myös arvotavaraa, joten tapausta kutsuttiin myös ryöstömurhaksi. Kommentit (0)

Atomivene Aave	13.03.2018, 18:59
Hyvän itäisen naapurimme päämies todisti vaalikampanjansa loppuhuipennuksessa, että hänen nappulansa on vähintäänkin yhtä iso ja toimiva kuin muillakin ihmiskunnan alfauroksilla ja että hän on valmis tarvittaessa lähettämään ohjuksensa minne tahansa maapallolla. Putin paljasti myös asia, jota jostain syystä ei ole tiedotusvälineissä juurikaan kommentoitu, eli hän kertoi Venäjän kehittäneen ydinkäyttöisen ohjuksen. Sellainen olisi ihan uusi ihmiskuntaa onnellistuttava tekninen innovaatio. Moni asiantuntija suhtautuu keksintöuutiseen epäillen tai ainakin korostaen sitä, että jos venäläiset olisivatkin kehittäneet ydinkäyttöisen ohjuksen, niin tuskin se kuitenkaan toimisi, koska venäläiset vessatkaan eivät toimi. Itse pidän Putinin puhetta täytenä totena, koska jo vuonna 1946 suomalaiskeksijä kehitti ydinvoimalla toimivan moottoriveneen, ainakin mikäli yhtään on uskomista E. Spiderin, eli Erkki Levannon, poikien seikkailukirjaa Atomivene Aave, jonka lainasin moneen kertaan Kärkkäälän kansakoulun vaatimattomasta kirjastosta. Teos jätti mieleeni lähtemättömän jäljen ja sen sanoma palasi mieleeni Putinin vaalipuheen ansiosta. Atomivene Aaveen takakannessa kerrotaan kirjasta seuraavaa: "Ystävykset Heikki ja Jaakko ovat reippaita koulupoikia, joiden mieliharrastus on kalastus ja metsästys. Hyvänä oppaana heillä tässä harrastuksessa samoin kuin matematiikantaidon kohentamisessa on Jonni-setä, erakko, joka on vetäytynyt maaseudulle valmistamaan suurta salaista keksintöä. Tämä keksintö, atomivene Aave, se sitten vie pojat niihin päätähuimaaviin seikkailuihin, jotka ovat kirjan varsinaisena juonena. Mutta pelkkä seikkailukirja tämä ei suinkaan ole, sillä se antaa jännittävässä ja hauskassa muodossa arvokasta tietoa nykyaikaisesta atomifysiikasta, lähinnä atomin hajoittamisen ongelmasta. Tiedon pätevyyden takeena on tekijä, jonka salanimen taakse kätkeytyy muuan tunnettu tiedemiehemme."   Kommentit (0)
Aapelikaan ei ollut mikään vesipoika	12.03.2018, 17:58
Olen ihmetellyt, miksi pakinoitsija Aapeli, eli Simo Puupponen, poistui keskuudestamme jo 51-vuotiaana. Syy asiaan selvisi, kun luin Jukka Parkkisen juuri ilmestyneen kirjan Aapelista. Viina vei hyvän ja kiltin ihmisen. Tosin virallinen kuolin syy oli kaatumisen yhteydessä syntynyt päävamma, mutta luulen tietäväni katumisen syyn. Vähän samalla tavalla kävi myöhemmin Tapio Rautavaaralle Tikkurilan uimahallissa. Aapeli oli niin kova poika ottamaan, että hän joutui kaksi kertaa hoitoonkin deliriumin eli kansankielellä sanottuna juoppohulluuden vuoksi. Keskimäärin alkoholistit elävät 48-vuotiaiksi, eli pikkuisen keskimääräistä vanhemmaksi alan mieheksi Aapeli sinnetteli. Työnsäkin mies hoiti jokseenkin kunnolla, sillä lehdissä ei muutama vuosikymmen sitten oltu nöpönuukia sen suhteen, missä kunnossa jutut kirjoitettiin. Tosin Aapelin pakinoitsijan ammatissa selviytymistä saattoi auttaa myös hyvä aviopuoliso Tuovi Puupponen. Joskus Aapeli sai lehden johdolta palautetta pakinoidensa laadusta, mutta hän puolustautui sillä, että eihän se Tuovi niin kovin kaksinen kirjoittaja ole. Tuossa olisikin jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle kirjallisuuden lisenssille hyvä väitöskirjan aihe, eli miten suuri osa Aapelin tuotannosta onkin lähtenyt Tuovin kädestä. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, että Kittilän Särestöniemeen saapui kerran Helsingin herra ostamaan tauluja, jotka eivät tunnetusti olleet mitään alennusmyyntitauluja. Kesken taulukauppojen paikalle kiiruhti Reidarin veli Anton pensseli kourassaan ja kysyi taiteilijaveljeltään, että vieläkö pistetään lissää punasta. Kommentit (0)