Aljosha	22.01.2020, 19:57
Rohkenen väittää, että jokaisessa Venäjän kaupungissa on vieläkin Lenininkatu ja jokaisessa kylässäkin on Suuren isänmaallisen sodan muistomerkki. Ja senkin rohkenen väittää, että vaikka kylässä ei olisi mikään muu asia vatupassissa, niin kyseinen muistomerkki on viimeisen päälle vatupassissa. Kaikkein vaikuttavin näkemistäni sotamuistomerkeistä on Murmanskiin pystytetty Aljosha-patsas, jolla kunnioitetaan neuvostosotilaita, lentäjiä ja merimiehiä, jotka taistelivat toisessa maailmansodassa. Veistos on 35,5 metriä korkea, joka tekee siitä Venäjän toiseksi suurimman patsaan. Venäjän suurin patsas on Äiti synnyinmaa Volgogradissa, jonka verevä naishahmo on 52 metriä korkea ja jonka kädessä sojottava miekka on 33-metrinen ja painaa 16 tonnia. Aljosha-veistoksen edessä on ikuinen liekki. Jättipatsaan rakentaminen aloitettiin vuonna 1969, ja se valmistui vuonna 1974. Aljosha on nykyään Murmanskin vaikuttavin nähtävyys. Vielä jokin aika sitten kaupungissa oli vielä vaikuttavampi nähtävyys, eli onnettomuudessa tuhoutuneelle Kursk-sukellusveneelle omistettu museo, joka kuitenkin syistä, joita voi vain arvailla, on suljettu. Paikalla käyneet  kertovat, että museossa oli nähtävillä esimerkiksi niitä jäähyväiskirjeitä, joita tukehtumistaan odottavat sotilaat kirjoittivat omaisilleen. Minulle on kerrottu, ettei yksikään silmä poistunut Kursk-museosta kuivana. Ainakin hyvän tarinan mukaan Norjalla olisi ollut laitteet, jolla sukellusvenemiehet olisi voitu pelastaa, mutta norjalaisapua ei suostuttu ottamaan vastaan syistä, joita voi vain arvailla. Kurskin onnettomuuden jälkeen Putinin suosio ei ollut nykylukemissa. Kommentit (0)
Posliinitaidetta	21.01.2020, 18:59
Jatkamme Kurjet lentävät-elokuvan viitoittamalla tiellä hoipertelematta. Suuren isänmaallisen sodan muisto on se liima, jolla Venäjän jättiläisvaltakuntaa yritetään pitää kasassa. Sotaveteraanit ovat sankareita ja heidän pilkkaamisensa on vallan rikoslaissa kielletty. Tosin olen viime matkoilla huomannut, että suurin hurmos on jo haipumassa. Enää ei näe autoja, joiden kylkiin on maalattu Suuren isänmaallisen sodan tapahtumia eikä tuulilaseissa heilu enää musta-oransseja ajajansa isänmaallisuutta osoittavia Yrjön nauhoja, joista nousi aikoinaan meilläkin kohu, kun Suomen liikenneviranomaiset vaativat niitä poistettavaksi liikenneturvallisuutta vaarantavina. Sen verran venäläiseen isänmaallisuuteen viittaavaa vielä viime Viipurin matkalla löytyi, että torilla vanha mies kaupitteli perhekalleuttaan, eli ehkä maailman eniten tehtyä posliinipatsasta, jonka muistelen olevan nimeltään Musiikkihetki rintaman takaisessa metsikössä tai jotain muuta sen kaltaista. Neuvostoliitossa tuollaista halpaa ja hyvää taidetta tuotettiin viisivuotissuunnitelman puitteissa ja tuotannon määrää mitattiin uskoakseni tuotantotonneilla, jota mittayksikköä käytettiin myös dieselmoottorituotannossa ja niinpä Popeda-auto painoikin noin 2000 kilogrammaa. Toinen lähes yhtä suosittu neuvostoliittolainen posliinipatsas esitti pioneeriasuista poikasta saksanpaimenkoira, tai joku muu sen kaltainen laumavartija, rinnallaan. Sen taide-esineen mallina oli Neuvostoliiton suurin nuori sankari Pavlik Morozov, josta tehtiin koko nuorisolle esikuva. Pavlik ainakin tarinan mukaan ilmiantoi viranomaisille kansalta viljaa kätkeneen kulakki-isänsä, jonka johdosta sankaripioneerin sukulaiset surmasivat pojan. Samanlainen kohtalo olisi varmaankin odottanut myös suonenjokelaista mansikkatilan poikaa, joka olisi ilmoittanut verottajalle tilan todellisen sadon määrän. Tuo haitarimies-patsas olisi maksanut 40 euroa, joten en sitä kyennyt ostamaan. Sen sijaan telkkarin vieressä kunniapaikalla minulla seisoo kipsiin valettu Pronssisotilas-patsas, joka toista kymmentä vuotta sitten aiheutti mellakoita Tallinnassa, kun alkuperäinen luonnollisen kokoinen veistos siirrettiin kaupungin keskustasta Puna-armeijan hautausmaalle. Hankin sen koriste-esineen urheiluhistoriallisista syistä eikä se montaa euroa maksanut. Nimittäin Pronssisoturin mallina oli virolainen sekä kreikkalais-roomalaisen että vapaan painimuodon raskaansarjan Berliinin kisojen olympiavoittaja Kristjan Palusalu.  Kultamitalivoimistelija Heikki Savolainen kertoo muistelmissaan, miten jossain Rukajärven suunnalla jättiläiskokoinen puna-armeijalainen loikkasi luoteja väistellen juosten linjojen yli suomalaisten puolelle. Savolainen oli ottamassa miestä vastaan ja tunnisti hänet, koska oli itsekin olympiasankari samaisista kisoista. Tämä jättiläiskokoinen sotilas oli peräti 184-senttinen, 95-kiloinen ja kengännumero oli 47. Itsekin alan kohta tuntea itseni suurmieheksi. Kommentit (0)
Keskisarja ja Päätalo sekä työhyvinvointi	20.01.2020, 17:59
Historiantutkija Teemu Keskisarjalla on sana hallussa. Sen todistaa alta olevasta linkistä löytyvä Kalle Päätaloa käsittelevä luento. Keskisarja jopa myöntää luennossaan, että Kalle Päätalon tuotantoon perehtyminen teki hänestä yhteiskunnalle hyödyllisen veronmaksajan. Nimittäin 26 ikävuoteen asti hän oli ollut totaalikieltäytyjä palkkatyön suhteen, sillä tupakanpoltto, kaljan juonti ja shakki antoivat tälle nuorelle miehelle enemmän elämänsisältöä. Sitten Keskisarja alkoi lukea Päätaloa ja oppi, että työnteolla voi saavuttaa hyvinvointia ja sosiaalista arvostusta kuten asia onkin. Luennossaan Keskisarja ihmettelee nykyajan virastojen näppäilijöiden ja käppäilijöiden jatkuvaa valitusta työelämän vastuksista. Hänen mielestään ihmisiltä puuttuu suhteellisuudentaju. Turha valitus loppuisi, kun nykyajan työelämän raskaudesta valittavat vietäisiin joksikin aikaa 30-luvun kämpälle metsätöihin. Itsekin olen tuon asian joskus keksinyt ja toimistolle kävellessäni lohduttanut itseäni, ettei minun tarvitsekaan kahlata miehustaa myöten lumihangessa Sankaripuiston ison petäjän äärelle, kyykistyä sen juurelle ja alkaa pokasahalla nirhaamaan sitä poikki. Keskisarjan luennon huipennus on noin kohdalla 37 minuuttia 30 sekuntia, jolloin hän kertoo omista ylitsepääsemättömän tuntuisista vaikeuksistaan, joita olivat sillä kertaa nuhan poikanen, asuntolainan viimeinen erä, autonkatsastus sekä sopujen särkyminen akan ja sikiöiden kanssa. Silloin hän sai lohtua ja rohkaisua muistellessaan ilmeisesti Täysi tuntiraha kirjan jaetta, jossa elämässään ihkatiukalle joutunut jätkä valittaa, että "oikiastaan olisi se isäukko, saatana, saanut nussia kouraansa, kun minut siitti ja ryypätä kourastaan."  https://www.aamulehti.fi/a/548dc4f4-416a-4346-a6fe-cb0934c5b5dd Kommentit (0)
Rosa Liksom ja kurjet	19.01.2020, 20:58
Viime yönä Teemalla esitettiin Rosa Liksomin toive-elokuva Kurjet lentävät, joka on kertomus sodan julmuudesta ja sen jättämistä vammoista ihmisten mieliin. Se on Mihael Kolozotovin ohjaus vuodelta 1957, jolloin Neuvostoliitossa elettiin suojasään aikaa ja elokuvaohjaajillakin oli taiteellisia vapauksia. Rosa Liksom kertoi, että kun hän näki elokuvan ensimmäisen kerran, itkivät kaikki filmin loppukohtauksen aikana. Siinähän kaunis Tatjana Samoilova odottelee kukkapuketin kanssa turhaan Boristaan asemalla riemuitsevan väkijoukon keskellä. Neuvostoliitossa oli sota-aikana vähän hidas tiedonkulku eikä sulhasen kohtalosta ollut täyttä varmuutta. Boris ei siis saapunut, mutta lännestä lensi kuitenkin kurkimuodostelma aseman yli. Venäläisen uskomuksen mukaan sodasta palaamattomat miehet ovat muuttuneet kurjiksi. Itse en kuitenkaan itkenyt loppukohtauksen aikana. Mikäli kohtauksen taustalla olisi soinut Mark Bernesin pehmeällä äänellä esittämä Kurjet, olisin hyvinkin voinut luopua miehuudestani. Mielestäni kun edellisen kerran Kurjet lentävät-elokuvan näin, soi Bernes lopussa taustalla. Mark Bernes, joka oli alun perin sukunimeltään Neuman, joka viittaa juutalaisuuteen ja jonka nimen mies vaihtoi syistä, joita voi vain arvailla, levytti Kurjet vähän ennen kuolemaansa. Ehkä laulu oli hänen testamenttinsa ja hän toivoi voivansa liittyä kurkiparveen kiitävään. Bernes, joka oli kova tupakka mies, kuoli keuhkosyöpään.  Bernesiä voi kuunnella tästä https://www.youtube.com/watch?v=QsWqr_9Px48 ja Kurjet lentävät-elokuvan voi katsoa tästä https://areena.yle.fi/1-2388086. Meillä mökin seinällä on tuo Kurjet lentävät-elokuvan juliste, josta voi todeta, että pikkuisen mitättömän oloinen oli kauniin Tatjana Samoilovan Boris ja se seikka lisää filmin koskettavuutta meidän kaikkien mitättömän oloisten miesten mielissä. Kommentit (0)
Kups - Pietarin Zenith	18.01.2020, 16:38
Äsken kohtasivat Lippumäen Pohjoismaiden tai ehkä koko maailman suurimmassa kuplassa Kups ja Pietarin Zenith jalkapalloilun merkeissä. Kuopiossa on 116.000 asukasta ja Pietarissa laskutavasta riippuen 5 - 8 miljoonaa, joten joukkueiden välinen tasoero oli melkoinen. Savolaisten näköiset nuorukaiset olivat selvästi alakynnessä kaikenlaisia kansallisuuksia ja rotuja edustavaa joukkuetta vastaan. Peli päättyi murskalukemiin 6 - 0. Erikoisuutena mainittakoon, että kuudes maali ammuttiin 45 metristä. Vaikka olen monilla jalkapallokentillä taistellut, niin en ole ennen nähnyt noin kaukaa tehtyä täysosumaa. Maalivahtia ei voi asiasta syyttää, koska hän oli aivan oikea oppisesti sijoittunut eli oli oman kenttäpuoliskon puolivälissä valmiina katkomaan syöttöjä, kuten jalkapallokoulussa opetetaan. Nyt vain vastustaja oli liian taitava. Kansainvälinen Kups oli siis tällä kertaa selvästi parempi. Pietarin Zenithin savolaisten näköiset pelaajat eivät kyenneet vastamaan kuopiolaisten mustien miesten fyysiseen ylivoimaan. Pietarin Zenith on tunnetusti rasistinen joukkue, joka ei huoli riveihinsä yhtään tummempihipiäistä pelaajaa eikä se sen vuoksi voi menestyä kansainvälisillä kentillä. Pietarilaisten savolainen ulkomuoto johtuu taas siitä, että sikäläisten asukkaiden sukuja tutkittaessa tulee hyvin pian vastaan tsuhna. Joukkueiden tasoeroa selittää myös se, ettei Zenith ollut mukana läheskään parhaalla joukkueellaan, vaikka katsomossa kyllä kerrottiin, että kentällä viiletti joku kymmenen miljoonan euron hintainen mies. Kupsilaisten yhteen laskettu arvo lienee noin miljoona. Kommentit (0)

Vain yksi kärkkääläläinen palkittiin Urheilugaalassa	17.01.2020, 19:23
Pikkuhiljaa alkaa hiipumaan Suonenjoen ja Kärkkäälän kylän vankka urheilumaine. Muistanpa, miten Sapporon olympialaisissa neljä suonenjokelaista oli kisajoukkueessa; tosin saman verran oli myös helsinkiläisiä. Suonenjokelaiset toivat kuitenkin kolme mitalia, mutta hesalaiset eivät ainuttakaan. Suonenjokelaisten kultakin oli lähellä, mutta ampumahiihtäjä Salpakarin Yrjön yksi laukaus lipsahti puolisen milliä ohi. Ei siis ole enää Suonenjoki urheilukaupunki. Ainoastaan lentopalloilija Lauri Kerminen palkittiin eilen lajinsa parhaana Urheilugaalassa ja Kärkkääläänkin tuli vain yksi palkinto eli Suhos-Kake kävi pokkaamassa ja pitämässä kiitospuheen Suomen parhaaksi urheiluseuraksi valitun Lahden Suunnistajien puheenjohtajan ominaisuudessa ja hyvin Kake esiintyikin. Aika yllättävä asia minulle, että Suhosen Kauko kunnostautuu urheilupuolella, koska kouluaikaan molemmat Suhosen veljekset tunnettiin enemmänkin teräväpäisinä ja hyvätapaisina sekä koulussa menestyvinä nuorukaisina, jotka eivät niinkään olleet urheilullisesti suuntautuneita kuten muut nuoret kylällä, jossa melkein joka mökistä löytyi vähintäin piirinmestri. Nyt Kauko on kuitenkin kunnostautunut urheiluelämän järjestöpuolella ja johtaa maan parhaaksi valittua urheiluseuraa. Muistanpa muuten, miten alakansakoulun opettaja Turtiainen kertoi meidän muiden olevan jokseenkin toivottomia ja suurelta osin menetettyjä tapauksia ja ainoastaan Suhosen pojissa hän ei ole koskaan havainnut mitään moitittavaa. Suhos-Kaken ansiokkaan esiintymisen voi katsoa alla olevasta linkistä 19 minuutin kohdalta alkaen.   https://areena.yle.fi/1-50336955 Kommentit (0)
Sirkustaitelija Hööpel-Aapel	16.01.2020, 20:06
Luin tuossa Heikki Välisalmen vuonna 1946 painetun novellikokoelman Elämän kiertokulku, jonka ensimmäinen luku on nimeltään Hööpel-Aapel, jonka oikean nimen kerrotaan olevan Aapel Airaksela. Itse rohkenen väittää, että kirjailija on jostain syystä ottanut oikeudekseen vääristää Aapel Airaksisen nimen erheelliseen muotoon. Välillä miestä kutsutaan myös kotitalonsa mukaan Alapihan Aatamiksi, ja kun tarkistin asian netistä, niin kyllä Alapiha-niminen tila löytyy Karttulan Airakselasta. Aapeli oli erilainen nuori. Kun kylän muu väki raatoi pienillä ja kivisillä pelloilla, niin hän ei työstä piitannut lain, vaan kiikkui puunoksissa ja harrasti muutenkin voimisteluksi kutsuttua ajanhaaskausta. Lopulta kotiväki kyllästyi niin perusteellisesti työnvieruksijaan, että nuorukainen ajettiin maailmalle. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun kyläläiset vain jatkoivat raatamistaan pienillä ja kivisillä pelloillaan, niin Aapel sen sijaan palkattiin sirkuksen akrobaatiksi kiertämään Eurooppaa. Kyläläisille kävi elämässään huonommin, koska he eivät olleet ollenkaan ymmärtäneet treenata, kuten Aapel teki. Sirkukseen kyllästyttyään Aapel värväytyi Suomen kaartiin ja kohosi riskinä ja komeana miehenä vallan esimiesasemaan. Kun Pietarissa oli sotaharjoitukset ja paraati, niin itse keisarikin kiinnitti huomiota ryhmäänsä johtavaan aliupseeriin ja kävi tältä tiedustelemassa, että missä noin komeita miehiä kasvaa. Jostain syystä Elämän kiertokulussa ei mainita, että tämä uljas soturi oli kasvanut Karttulan Airakselassa - tosin kyllähän Aapel myöhemmin asusteli myös vävynsä luona Kärkkäälän Satulamäentien varressa sijainneessa mökissäkin. Aapel, joka korosti olevansa rauhan mies, kunnostautui Turkin sodassa siinä määrin, että hän sai useita korkeita kunniamerkkejä. Tosin kyläläiset uskoivat niiden olleen rihkamakaupasta hankittuja, kun niitä sotasankari myöhemmin syntymäkyläänsä paluun jälkeen ihmisille esitteli. Kyläläiset eivät edes uskoneet miehen olleen koko Turkin sodassa. Kun Aapel palasi seikkailuvuosiensa jälkeen veljensä omistamaan syntymätaloonsa, veli ei oikein käsipäivää sanonut ja kun tulija väitti olleensa Turkin sodassa vääpelinä, tokaisi veli siihen, että "hööpelinä olit" ja niin sai Hööpel-Aapel lisänimensä, joka välillä lyheni pelkäksi Hööpeliksi. Sitten, kun Bulgarian itsenäistymisestä oli kulunut 60 vuotta, saapui sotilaspiirin päällikkö tuomaan 90-vuotiaalle Aapelille Bulgarian kuninkaan lähettämän urhoollisuusmitalin, oli kyläläistenkin uskottava Hööpelin tarina todeksi. Aapel kuoli 91-vuotiaana ja hautajaisissa oli paikalla vallan kunniakomppania. Tiedossani ei ole, haudattiinko sotasankari Karttulaan vai Suonenjoelle.  Kommentit (0)
Leuka - syntymävahva maalinsylkijä	15.01.2020, 19:02
Lauri "Leuka" Mononen oli suomalaisen jääkiekkoilun kirkkaimpia tähtiä, joka muistetaan luotettavana maaotteluratsuna ja kovana pääsarjatason maalinsylkijänä. Hän teki vuonna 1977 Amerikan rahakaukalosta paluunsa jälkeen heti ensimmäisessä ottelussa Hifk:n paidassa kuusi maalia vierasottelussa Tampereen Työväenyhdistyksen Urheilu- ja Voimailuseura Kilpa-Veljet r.y:tä vastaan, joka joukkue tunnetaan selvästi paremmin nimellä Koovee. Kuusi maalia samassa ottelussa on tälläkin hetkellä liigan ennätys, tosin myös Arto Javanais-vainaa on pystynyt samaan. Mononen teki vuoden 1972 mm-turnauksessa yhteensä yhdeksän maalia, joka pysyi pitkään Suomen ennätyksenä, kunnes Sebastian Aho vuonna 2018 ylsi kymmeneen täysosumaan. Leuka muistetaan ennen kaikkea juonikkaana harhauttelijana, mutta sen lisäksi hän oli myös hyvin syntymävahva, kuten monet muutkin Monosen suvun miehet. Sekä Monosen isä että kaksi setää palveli sota-aikana sotapoliiseina, koska olivat niin riskejä miehiä. Kiekkouransa jälkeen Lauri Mononen siirtyi ravintolabisneksen puolelle, jota kestikin 15 vuotta ennen kuin valuuttalainat sotkivat bisnekset ja muutkin asiat eikä mies tiettävästi ollut viimeisinä vuosinaan mikään vesipoika. 68-vuotias Mononen löytyi toissa kesänä hukkuneena Kesälahdella kesämökkinsä rantavedestä. Jääkiekon pelaajayhdistys kustansi hänen hautajaisensa. Lauri Mononen oli tavallaan jatkoajalla, koska hän oli lähellä hukkumista jo parikymmentä vuotta aiemmin. Sen tapauksen muistot varjostivat hänen loppuelämäänsä.  Leuka oli joskus viime vuosituhannen lopulla kahden muun miehen kanssa kokemassa mökkijärvellään verkkoja pimeänä lokakuun iltana ja jostain syystä veneen tappi oli päässyt irtoamaan eikä sitä onnistuttu siinä tohakassa löytämään. Vene upposi ja kaksi miestä hukkui. Sen sijaan Mononen jaksoi entisen urheilijan kunnolla nippanappa uida haalarit päällä ja kumisaappaat jalassa kilometrin matkan rannalle. Tuon tapauksen jälkeen mies masentui ja erakoitui. Kommentit (0)
Joululahjat kannattaa hankkia hyvissä ajoin	09.05.2019, 18:00
Sen verran jatkan eilen aloittamaani kirjakehua, että jos itselläni olisi vähänkin ylimääräistä rahaa ja jos joku minulle kaupittelisi alla olevien kirjojen kaltaisia hengentuotteita, niin kyllä minä vakavasti harkitsisin ostopäätöksen tekemistä jo pelkästään säälistä ja saattaisin hyvinkin päätyä hankintapäätökseen. Kyllä taiteen vuoksi kannattaa välillä vähän uhrautuakin, niin sitten tuntee itsensä hyväksi ihmiseksi. Korostaisin vielä sitä, että joululahjojen keksiminen kanssaihmisille on vuosi vuodelta yhä entistäkin enenevämmässä määrin vaikeaa ja lahjasuunnitelmien pohtiminen kannattaa sen vuoksi aloittaa jo hyvissä ajoin. Alla olevat suhteellisen kauniit kirjat saattaisivat olla ihan hyviä joululahjoja ainakin henkilölle, jolla on jo kaikkea. Noita kirjoja hänellä ei todennäköisesti vielä ole. Kommentit (0)

Köyhälistön parista nousseet kiekkotähdet	14.01.2020, 18:51
Ruotsin kiekkohistoriadokumentti kertoi, että myöhemmällä iällä kuuluisuuteen ja varmaankin myös rikkauteen kohonneet saamelaistaustaiset ruotsalaisveljekset Börje ja Stig Salming olivat lähtöisin sikäläisen mittapuun mukaan vaatimattomista oloista tiettömien taipaleiden takaa Lapin erämaasta. Sieltä perhe muutti Kiirunan kaivoskaupunkiin, jossa veljekset pääsivät aloittamaan jääkiekkoharrastuksensa. Poikien isä kuoli kaivosonnettomuudessa, kun Börje oli viisivuotias, joten kovin leveää ei tulevien ammattilaiskiekkoilijoiden leipä ollut edes hyvinvoivassa länsinaapurissa. Mutta varmaankin se oli leveämpi kuin joensuulaisveljesten Erkki ja Lauri Monosen lapsuuden leipä. Monoset asuivat yhden huoneen ja keittiön mökissä, vaikka perheeseen oli siunaantunut kymmenen lasta. Nukkumapaikankin löytäminen oli noissa oloissa vaikeaa, kertoo Erkki Mononen Kiveen hakatut-teossarjan seitsemännessä osassa. Kun Erkki Mononen oli 13-vuotias, löytyivät Monosten tädin ullakolta tämän sodassa männeen miehen 45 numeron hokkarit ja kun niihin älysi pistää sisälle syylingit ja muutamat villasukat, niin loppu onkin sitten suomalaista urheiluhistoriaa. Nykyäänkään ei köyhälistön parista tulevilla nuorilla ole helppoa nousta jääkiekossa maailmanhuipulle. Niinpä lahjakkaiden Suomen maajoukkueessa pelanneiden Markus ja Joonas Odenin yksinhuoltajaäiti on joutunut tekemään yhtä aikaa neljää työtä rahoittaakseen poikiensa harrastuksen eikä sekään ole aina riittänyt, vaan välillä on joutunut vinguttelemaan kovasti luottokorttia.  Kommentit (0)
Jääkiekon Dirty-Harry	13.01.2020, 18:36
Olen ajatellut Kanadan olevan hyvin paljon Pohjoismaiden kaltainen lempeä hyvinvointi yhteiskunta toisin kuin sen rajanaapuri USA, mutta nyt on syytä tarkistaa näkemystä. Nimittäin tv:n Ruotsin jääkiekkohistoriasarjassa haastateltiin kanadalaista Harry Smith-nimistä maajoukkuemiestä, josta helposti ymmärrettävästä syystä käytetään hellittelynimeä Dirty-Harry. Tämä leppoisa Dirty-Harry muisteli lempeästi nauraa hekotellen, miten maaotteluissa ruotsalaispelaajia pyrittiin pelottelemaan vahingoittamalla heitä ihan tarkoituksella. Siinä meni ruotsalaisilta leukaa ja polvea sekä Ulf Sternerkin keihästettiin mailalla vallan tajuttomaksi. Dirty-Harry kuitenkin korostaa makeasti nauraa hekotellen, ettei hän tarkoituksella vahingoittanut vastustajia, mutta heillä oli paha tapa aina osua häneen. Ruotsissa vuonna 1962 käydyssä maaottelussa kävivät tunteet jopa niin kuumina, että ryhmä ruotsalaispoliiseja liukasteli kentälle rauhoittamaan joukkotappeluksi äitynyttä ottelua. Itselläni on muuten mielikuva lapsuuden ajalta, että Suomessakin vieraillut Kanadan amatöörimaajoukkueena esiintynyt joukkio pani niin rähinäksi kentällä, että myös meillä tarvittiin poliisivoimia, jotta rikkeeseen syyllistyneet kanukit saatiin pois kaukalosta tai ainakin jäähyaitioon kärsimään jopa viiden minuutin rangaistuksiaan. Kanadassa jääkiekossa oli ainakin vielä 50-luvulla niin kova taso eurooppalaisiin verrattuna, että muistaakseni vuonna 1958 maailmanmestaruuden voitti jokin palomiehistä koottu yhdistelmä. Taisi olla kyseessä se joukkue, joka voitti Suomen 24-0 ja kun kanadalaiset joutuivat jossain vaiheessa pelaamaan alivoimalla, suomalaiset eivät koskeneet kiekkoon kertaakaan tämän jäähyn aikana. Ruotsin jääkiekkohistoriaan voi tutustua tästä linkistä https://areena.yle.fi/1-50155156 . Kommentit (0)
Siniristimme ja Ruotsin jääkiekko	12.01.2020, 19:57
Teemalla näytettiin päivällä toinen osa Ruotsin jääkiekkohistoriasta kertovasta ohjelmasarjasta, ja käsitykseni länsinaapurista kunnioitettavana sivistysvaltiona vahvistui. Jos ryhdyn tulevaisuudessa harrastamaan valtakunnan politiikkaa, tulen ajamaan sitä, että Suomen pitäisi pikimmiten esittää Ruotsi-Suomi-suurvallan elvyttämistä reilun kahden sadan vuoden tauon jälkeen. Ennusteiden mukaanhan Ruotsilla tulee menemään jatkossa hyvin ja siellä asuu vuonna 2050 13,5 miljoonaa nuorta ja vaurasta ihmistä, kun taas Suomessa tulee silloin olemaan 5,3 miljoonaa vanhaa ja vähemmän vaurasta asukasta.  Jopa vanha pelätty maaotteluratsu Ulf Sterner paljastui ohjelmassa vanhaksi lempeäksi herrasmieheksi. Muistan, että minun lapsuudessani häntä pidettiin meillä melkoisena ihmishirviönä; jopa pahempana ihmishirviönä kuin Ruotsin maajoukkuemaalivahti Leif "Honken" Homqvistia. Sikäli Ulf Sterner oli kovaluonteinen urheilijanuorukainen, että kun hän koulun jälkeen oli tavallinen tehdastyöläinen, hän uskaltautui kieltäytyä maksamasta ammattiliiton jäsenmaksua, jonka jälkeen kaikki muut tehtaan 135 työntekijää kieltäytyi puhumasta hänelle. Erityisesti silmääni ohjelmasta pisti se, että Ruotsin jääkiekkomaajoukkueen pelipaitaa koristi aikoinaan jostain merkillisestä syystä selvästi meikäläinen siniristi, vaikka asiaa ei mustavalkokuvasta pysty luotettavasti todentamaan. Ilmeisesti risti oli kuitenkin keltaisella pohjalla toisin kuin Suomella, isiemme maalla. Myöhemmin ruotsalaiset korvasivat siniristin nykyisellä kolmella kruunulla. Myös Ruotsin yleisurheilumaajoukkueella oli käytössään siniristi. Ainakin jossain kuvassa länsinaapuria edustanut Edwin Widen yrittää pysyä joittenkin olympialaisten kympillä Nurmen ja Ritolan kyydissä siniristipaita yllään. Sikäli hänellä olikin perusteita siniristin kantamiseen, että alunperin mies oli suomalainen, mutta vuoden 1918 tapahtumien järkyttämänä hän muutti lahden yli, koska piti Ruotsia sivistysvaltiona. Kommentit (0)
Jallu Kaipiainen	11.01.2020, 18:07
Olen tutkiskellut tuossa Viipurin historiaa ja todella mielenkiintoisiin ihmiskohtaloihin olen törmännyt. Kun sitten joskus olen olen tekemässä Aki Kaurismäen oikeana kätenä elokuvaa Viipuri -18, niin esitän, että miespääosassa on ainakin punakaartin komppanianpäälliköksi edennyt Hjalmar "Jallu" Kaipiainen, josta hänen alaisensa myös käyttivät hellittelynimeä Rosvo Kaipiainen. Hellittelynimi viittaa miehen rikolliseen taustaan, joka ei ollut este sotatoimissa menestymiselle, koska Jallu korvasi puutteensa römeällä bassoäänellä, jolla hän esitti ajanhenkeen sopivia lauluja. ´ Jallu on sopiva miespääosaan, koska naispääosaanhan valitsin eilen madonnamaisen Sofia Hjulgrénin. Koska elokuvassa tulee pyrkiä poliittiseen tasapuolisuuteen eikä ihmiskuvauksen tule olla kaavamaista, niin Jallu täydentää filmiä sopivasti, koska hän ei ollut mikään pyhimys, vaan lievästikin ilmaistuna vähemmän luottamusta herättävä tyyppi. Jallun rooliin olen päättänyt valita Kaurismäen filmien vakiokasvon Sakari Kuosmasen, joka myös ulkonäöltään muistuttaa roolihahmoaan. Jos nyt hakemalla haetaan jotain puutteita henkilövalinnassa, niin puute on se, että kun Jallu oli römeä basso, niin Kuosmanen laulaa mieluummin kovaa ja korkealta. Jallu Kaipiaisen persoonaa valotan seuraavilla Wikipediasta ottamillani hajatiedoilla: Hjalmar (Jalmari) Kaipiainen (15. marraskuuta 1888 Sippola – 23. toukokuuta 1918 Viipuri) oli joutsenolainen sahatyömies, joka toimi sisällissodan aikana punakaartin puolella rintamakomentajana. Kaipiainen johti joukkoa, joka syyllistyi kansalaissodan punaisten puolen yhteen suurimpaan joukkomurhaan, jossa tapettiin noin 30 ihmistä Viipurin lääninvankilassa. Nuorena Kaipiainen työskenteli sahatyömiehenä Joutsenossa ja Lappeella. Kaipiainen syyllistyi useisiin omaisuusrikoksiin. Ensimmäisen tuomion hän sai 18-vuotiaana varkaudesta ja luvattomasta viinanmyynnistä. Vankilassa Kaipiainen istui kaikkiaan neljä kertaa. Vapauduttuaan keväällä 1917 Kaipiainen sai työtä Lamposaaren työväentalon vahtimestarina ja liittyi punakaartiin.Omapäisenä miehenä hän herätti epäluottamusta ja pelkoa omiensakin keskuudessa. Rikostaustansa vuoksi häntä nimitettiin "rosvo-Kaipiaiseksi". Sisällissodan puhjettua Kaipiainen toimi rintamapäällikkö Viktor Ripatin adjutanttina. Ripatti nimitti Kaipiaisen komppanianpäälliköksi. Myöhemmin Kaipiainen toimi Taipalsaaren rintaman ylipäällikkönä. Sodan loppuvaiheessa Kaipiainen vetäytyi joukkojensa rippeiden kanssa Viipuriin. Hän oli vastuussa 27. huhtikuuta 1918 tapahtuneesta Viipurin lääninvankilan verilöylystä, jossa hänen johtamansa joukko tunkeutui lääninvankilaan ja surmasi humalapäissään noin 30 vankia, joista osa oli punaisten ottamia poliittisia vankeja ja osa vankilan entistä henkilökuntaa. Joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin. Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi entisen vankilanjohtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja hän ampui verilöylyssä vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa. Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana. Viipurin murhien kostamisen arvellaan olevan yhtenä motiivina myöhemmille Lappeenrannan ja Taipalsaaren punaisten teloituksille. On myös arveltu, että käsky niihin olisi tullut ylemmältä taholta, mutta siitä ei kuitenkaan ole todisteita. Sodan aikana Kaipiainen oli syyllistynyt myös muihin väkivallantekoihin, esimerkiksi Korvenkylän taistelun jälkeen 13. helmikuuta hän ampui vangiksi otettua valkoisten tiedustelijaa Kalle Pellistä päähän. Pellinen ei kuitenkaan kuollut heti vaan toinen punakaartilainen viimeisteli teon. Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa.

Sofia Hjulgren	10.01.2020, 19:22
Ensiksi ajattelin, että Viipuri -18-elokuvan voisi ohjata sotafilmeistä tunnettu Aku Louhimies, mutta kun hän joutui sattuneesta syystä äskettäin kyseenalaiseen maineeseen, olisi parempi vaihtoehto sittenkin Aki Kaurismäki, joka ei tähän mennessä ole tunnettu sotafilmeistä. Kati Outinen olisi hyvä näyttelemään elokuvan päähenkilöksi kaavailemaani Sofia Hjulgrenia, jonka mielenkiintoisesta persoonasta kaivan Wikipediasta esiin seuraavat hajatiedot: Edla Sofia Hjulgrén (o.s. Lundström, 28. kesäkuuta 1875 Kullaa – 22. toukokuuta 1918 Viipuri) oli suomalainen kutoja ja työväenliikkeen vaikuttaja, joka toimi sosialidemokraattisen puolueen kansanedustajana vuosina 1914–1917. Suomen sisällissodan aikana hän kuului Lappeenrannan punakaartin esikuntaan, vaikka olikin vastustanut aseelliseen kapinaan ryhtymistä. Hjulgrén vangittiin Viipurin taistelun jälkeen sodan viimeisinä päivinä ja teloitettiin myöhemmin toukokuussa valtiopetoksesta syytettynä. Sisällissodan yhteydessä vangittiin 14 sosialidemokraattien naiskansanedustajaa, joista Hjulgrén ainoana teloitettiin. Hjulgrén teloitettin 22. toukokuuta 1918 yhdessä 130 muun kuolemaantuomitun kanssa Ristimäen hautausmaan tuntumassa sijainneella eläinten hautausmaalla eli ”koirahaudalla”. Joissakin lähteissä päivämääräksi on virheellisesti mainittu jo 5. toukokuuta. Hjulgrénin kuolemasta on useita kertomuksia, joiden todenperäisyyttä on mahdoton varmistaa. Tiedetään kuitenkin, että hän sai ennen teloitusta pitää parinkymmenen minuutin pituisen puheen, jolla hän rohkaisi muita teloitettavia ja valoi uskoa työväenluokan parempaan tulevaisuuteen. Hjulgrén lainasi puheessaan Raamattua, mutta lauseet vaihtelevat eri tarinoissa. Vanhimmassa työväenperinteessä Hjulgrénin kerrotaan siteeranneen 1. Mooseksen kirjaa ”maahan valuva veri vaatii kostoa”, kun taas myöhemmissä versioissa hän puhuu Matteuksen evankeliumiin viitaten, kuinka ”valkoiset voivat tappaa ruumiin, mutteivat sosialismin henkeä”. Joutsenolaisessa kansanperinteessä Hjulgrén rukoilee anteeksiantoa teloittajille Luukkaan evankeliumista löytyvillä Jeesuksen sanoilla ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät”. Takaisin riviin astuessaan Hjulgrénin kerrotaan repäisseen paitansa rintamuksen auki ja sanoneen viimeisinä sanoinaan ”olemme valmiit kohtaamaan kuoleman”. Erään teloituskomppaniaan kuuluneen sotilaan mukaan puhe teki myös heihin niin suuren vaikutuksen, että osa ampui tahallaan ohi teloitettavista. Kommentit (0)
Koirien hautausmaa	09.01.2020, 18:55
Iloisena pidetyn Viipurin historia ja varsinkin vuosi -18 on harvinaisen synkkä ja verinen. Toivon, että ei-kaupallinen Yle joskus tuottaisi tv-elokuvan Viipurin kevään -18 tapahtumista. Luulen, että asia on suomalaisille sen verran raskas ja siksi huonosti myyvä, ettei mikään kaupallinen tuottaja rohkene moiseen hankkeeseen ryhtyä. Neljän kilometrin päässä Viipurin keskustasta Pietarin päin löytyy kuvan muistomerkki, jossa lukee suomeksi ja venäjäksi seuraavaa: "Tällä paikalla uinuvat suomalaisten valkokaartilaisten ja saksalaisten interventtien huhti- ja toukokuussa 1918 ampumat suomalaiset punakaartilaiset, jotka ovat miehuullisesti taistelleet Suomen työkansan asian puolesta. Ikuinen kunnia sankareille!" Patsaan takana lukee teksti venäjäksi ja suomeksi: "Merkkinä proletaarisesta solidaarisuudesta Suomen työkansan kanssa Neuvostoliiton työläisiltä. Huhtikuu 1961." Arvio koston keväänä 1918 Viipurissa surmattujen määrästä on 450 - 1200. Jostain luotettavasta lähteestä muistelen lukeneeni, että pelkästään suomalaisia punaisia lahdattiin noin 600 ja lisäksi niitä ulkomaalaisia, jotka eivät osanneet lausua yksi-sanaa tyydyttävästi tai joita muuten vain pidettiin venäläisinä lyötiin lihoiksi arvioiden mukaan 360-420. Ulkomaalaisten joukkomurha tapahtui ihan Vesivehmaan jenkan hengessä, eli siinä meni vanhat sekä nuoret samallailla. Pelkästään Viipurin valleilla teurastettiin yhdellä kertaa 29.4.1918 noin 200 venäläiseksi leimattua. Teon tehneet Kajjjaanin sissit eivät olleet kielimiehiä ja niinpä samassa tohakassa pääsi ainuvastaan venäläisten ja eri Venäjän kansojen edustajien lisäksi muutama italialainen ja yksi saksalainenkin. Valkoisen vallan railakasta sotilashuumoria osoittaa se, että Viipurin punikeista suurin osa ammuttiin parin kilometrin päässä keskustasta sijaitsevalla tähän tarkoitukseen sopivaksi katsotulla koirien hautausmaalla, jonne heidät haudattiinkin. Se parikilometrinen on ollut asianosaisille raskas taival. Kuvan muistomerkki ei sijaitse koirien hautausmaalla, mikäli yhtään Viipurin karttaa ymmärrän. Kommentit (0)
Management by perkele	08.01.2020, 19:14
Tuntemattoman sotilaan vastenmielisin tyyppi on everstiluutnantti Karjula, joka yrittää pistoolin avulla hillitä pakokauhun valtaan ajautuneita joukkojaan. Sen verran olen sovan käyneihin miesten juttuja poikasena salaa kuunnellut, ettei Karjula todellisuudessa ollut Karjula, mutta omaisten vuoksi en hänen nimeään paljasta. Eikä hän ollut everstiluutnantti, vaan vallan eversti. Kotimatkalla aion käydä hiljentymässä hänen haudallaan, joka on täällä Kuopiossa. Kirjassahan miehen kohtalo jää vähän epäselväksi, koska Rokka kantaa pahasti haavoittuneen Karjulan turvaan, mutta todellisuudessa hänestä tuli sankarivainaja. Sankarillisen rohkea hän olikin, kun yritti henkensä kaupalla pysäyttää pakokauhun. Siinä tilanteessa miesten ihaileman Koskelan luontainen karisma ei olisikaan riittänyt. Karjulaa voi pitää maineikkaan suomalaisen kriisijohtamistyylin isänä, josta johtamistyylistä käytetään maailmalla, eli ainakin Ruotsissa, nimitystä Management by perkele. Tuosta pistoolin ja perkeleen avulla johtamisesta vielä sen verran, että luin juuri jostain, että kun Viipurissa vuonna -18 punikit olivat ajautumassa sekasortoon, niin joukko juopuneita sai päähänsä, että nyt pitää lähteä tappamaan Viipurin lääninvankilaan suljetut porvariston edustajat, mutta silloin eräs rohkea vakaumuksellinen punapäällikkö otti pistoolin ja ampui kaksi pahinta mölisijää, vaikka punakaartin henkilöstöpolitiikka ei moista keinoa hyväksynytkään. Porvareiden teurastus jäi sillä kertaa, mutta myöhemmin eräs römeä-ääninen pikkurikollinen Jallu Kaipiainen toi juopuneen porukkansa paikalle ja Wikipedia tietää kertoa tästä ilmeisesti suurimmasta punaisten suorittamasta joukkomurhasta seuraavaa: "Tunkeuduttuaan vankilaan humalainen aseistettu joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin. Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi vankilan johtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja juuri hän ampui vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa." Kommentit (0)
Rähinäviina	07.01.2020, 19:17
Se kaikista uusin Tuntematon näkyi eilen tv:ssä, mutta eivät ole suomalaiset näköjään oppineet tässä uusimmassakaan versiossa eurooppalaisille juomatavoille. Mannerheimin syntymäpäiviä juhlittaessa miehistötaso joi itsensä omassa porukassaan humalahakuisesti vallan makkuriin Rokkaa ja Vanhalaa lukuun ottamatta, ja johtoryhmän kabinetissa luutnantti Koskela purki alemmuudentuntojaan paremmin koulutettuja johtoryhmän jäseniä kohtaan vetämällä yhtä vierasta kieltä hallitsevaa upseeritoveriaan turpaan. Ennen lyömään ryhtymistään luutnantti Koskela lietsoi itseään sopivaan mielentilaan muistelemalla kansakouluaikaisia nöyryytyksiään mökeltämällä jotain karhunkaataja Martti Kitusesta ja jollottamalla Rati Riti Ralla-nimistä koululaulua. Tuntematon sotilas -romaani ei mitenkään selitä, mistä Koskelan kiukku karhunkaataja Martti Kitusta ja Rati Riti Rallaa kohtaan syntyi. Muutaman vuoden myöhemmin ilmestynyt Täällä Pohjantähden alla kertoo kaunan syyn. Pentinkulman kansakoulun johtajaopettaja vahvasti natsihenkinen Pentti Rautajärvi kiusasi punapäällikkö Koskelan poikaa Martti Kitusen tarinan ja Rati Riti Rallan ulkoluvulla.   Tässä yhteydessä on syytä jälleen korostaa sitä, ettei oikea Vilho Koskela ollut vakaita hämäläisiä, kuten kirjassa kerrotaan, vaan Koskelan esikuva Einari Kokkonen oli nilsiäläinen pienviljelijä ja siis savolaisia. Tässä yhteydessä on myös syytä korostaa sitä, että psykiatri Hannu Lauerma juuri ilmestyneissä muistelmissaan kertoo, että savolaisilla on geenivirhe, joka aiheuttaa rähinäkännejä. Se geenivirhe selittää myös Marskin bileitten väkivaltaisuuksia. Lauerman mukaan rähinäkännigeenivirhe liittyy juopottelun yhteydessä tapahtuvaan verensokerin laskuun. Hänen mukaansa savolaisen rähinäkännin voisi helposti ehkäistä siten, että savolaisille myytävien viinapullojen kylkiin liimattaisiin Hanna Partasen kalakukko, joka sitten nautittaisiin juopottelun yhteydessä. Kommentit (0)