keskiviikko 12. maaliskuuta 2025

Uponnut sotasaalis


 

Olen keräillyt pentuvuosieni aikaisia poikien seikkailukirjoja ja onnistuin nyt hankkimaan 60 vuotta sitten lukemani vuonna 1959 ilmestyneen Erkki Rekimiehen Uponnut sotasaalis-nimisen teoksen. Kirjan ilmestyttyä silloinen kirjastoväelle suunnattu tiedotuslehti kertoo tämän kirjan kertovan jatkosota-ajan moraalin rappiosta ja korruptiosta ilman, että kirjailija näitä ilmiöitä mitenkään tuomitsee ja sen vuoksi kirjastolehti suositteli, että jos kirjasto suinkin voi olla tämän julkaisun hankkimatta, niin sitä ei pidä hankkia nuorisoa turmelemaan.

Minusta sen sijaan kirja on hieno poikien seikkailukirja nimenomaan sen vuoksi, että se kertoo sodan aiheuttamasta moraalin rappiosta ja korruptiosta ilman, että kirjailija näitä ilmiöitä sormellaan osoittelee, vaan jättää asian lukijan itsensä oivallettavaksi. 

Uponnut sotasaalis kertoo pikkukaupungista, jossa pieni poikajoukko seikkailee sotaromun ja miinakenttien keskellä yhteiskunnan moraalin rappeutumista ja korruptiota pikkubisneksissään hyödyntäen. Sotilaille myydään esimerkiksi rotanhäntiä, joiden avulla nämä voivat ostaa lomia vääpeliltä ja sitten vääpeli myy rotanhännät takaisin pojille, jotka palauttavat ne taas kaupalliseen kiertoon. Suomen sota-ajan rotanhännät olivat siis samanlaisia maksuvälineitä, kuin Marlboro-askit olivat pula-ajan Neuvostoliitossa.

Pikkukaupungissa on myös italialaisia torpedovenemiehiä ja näille pojat päättävät myydä löytämänsä puoliautomaattikiväärin huimalla 500 markan hinnalla. Tämä ei sitten onnistukaan moisella hinnalla, sillä tulkkina toiminut suomalainen sotilas myykin aseen luvatta 1.000 markalla. Asia todistaa sen, etteivät italialaiset itsekään arvostaneet Terni-kivääreitään, jollaisella kuitenkin Kennedy onnistuttiin ampumaan 20 vuotta myöhemmin.

Tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan suuren veden rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa toimii italialainen torpedoveneosasto ja jossa on korkea kerrostalo, jossa asuu kansanedustaja, joka on onnistunut hankkimaan taloon hissin. Talon talonmiehenä on suomea puhuva luottovanki, jonka kansanedustaja on onnistunut suhteillaan hankkimaan vankileiriltä. 

Pojanviikarit onnistuvat suhteillaan lahjontaa, uhkailua ja kiristämistä hyväksi käyttämällä pakottamaan luottovangin sotilastekniseksi apulaisekseen, joka purkaa ja kokoaa erilaisia poikien hankkimia sotilasteknisiä laitteita, mutta siinä vaiheessa, kun vankia painostetaan purkamaan lentopommi, muistaa hän nähneensä sodan alussa veteen syöksyvän pommikoneen, josta voisi saada arvokasta alumiinia vaikkapa sormustarpeiksi ja kalliita mittareita vaikkapa maanpuolustuksen tarpeisiin ja niin pojat unohtavat pommin purkamisen ja pakottavat vangin oppaakseen veneretkelle, josta retkestä sitten syntyy huima seikkailu, jossa hengenlähtökin on lähellä.

Kirjan suuri vesi on tietysti Laatokka, pikkukaupunki on Sortavala ja hissillinen kerrostalo, jossa kansanedustaja asuu, on tietysti As. oy Riutta, jonka seinän sotavammoja olen itsekin joskus tutkinut. Luulin silloin, että reiät olisivat olleet lentokonekonekiväärin tekemiä, mutta jostain myöhemmin luin, että taloa on tulitettu joltain mäeltä panssaritorjuntatykillä tai -kiväärillä. Olisiko talon yläkerroksissa piileskellyt vihollisen tarkka-ampuja?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti