Pekka Kolehmainen - viimeinen pyöveli

 

Kuten ehkä aiemminkin olen todennut, niin me kärkkääläläiset olemme kyvykästä ja eteenpäin pyrkivää porukkaa. Tämä seikka palasi mieleeni, kun näin, että syntyjään naapurin poika vankeinhoitaja Jouni Kolehmainen on hakenut Ulkopoliittisen instituutin johtajan erittäin hyväpalkkaista virkaa. Samasta virasta näyttää olevan kiinnostunut myös 20 muuta hakijaa, joiden joukossa on myös presidenttiehdokkaana ollut Mika Aaltola.

Onnea ja menestystä viran täytössä Jounille, joka on aiemminkin hakenut eräisiin huippuvirkoihin. Muistelen näitä hänen hakemiaan virkoja olleen Tullin ylijohtajan, Poliisin ylijohtajan, Suojelupoliisin päällikön ja Kilpailu- ja kuluttajaviraston pääjohtajan virat.

Virkoja hakiessaan Jouni Kolehmaisen kannattaa korostaa sitä, että hän kuuluu tutkimusteni mukaan samaan Karttulan Punnonmäen sukuhaaraan, johon kuului myös Suomen maailmankartalle juossut Hannes Kolehmainen. Punnonmäen suvun toinen kuuluisuus oli Pekka Kolehmainen, joka toimi maamme viimeisenä pyövelinä. Vankeinhoitaja Jouni Kolehmainen siis tavallaan jatkaa sukunsa perinteitä toimiessaan Rikosseuraamuslaitoksen palveluksessa.

Suomen viimeinen pyöveli Pekka Kolehmainen ei kuitenkaan suorittanut maamme viimeistä mestausta, vaan siitä huolehti vuonna 1825 pyöveli Lauri Jauhiainen, joka saattaa hyvinkin olla samannimisen suonenjokelaisen iskelmäsanoittajan esi-isä.

Viimeinen rauhanaikana mestattu oli Suonenjoella syntynyt renkimies Tahvo Putkonen, joka tuossa muutaman kilometrin päässä Suonenjoen Jauhomäellä toista joulupäivää juhlittaessa joutui lyömään halolla kuoliaaksi torppari Lasse Hirvosen, koska ilmeinen sukuni kantaisä Aatami Koivistoinen oli ottanut häneltä sitä ennen kirveen pois. Tahvo Putkonen menetti tapahtuneen seurauksena päänsä, mutta Aatami Koivistoista sakotettiin vain juopumuksesta.

Murha-info kertoo Jauhomäen joulujuhlasta seuraavaa: https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?t=6688

Perustuslakivaliokunnan pöydällä pano

Eilen kerroin millaisin konstein lähimmät sukulaisemme kääpiösimpanssit pitävät laumoissaan yllä hyvää mieltä ja esitin, että samoja keinoja voisivat erilaiset kiertelevät konsultit opettaa maamme huonohenkisillä työpaikoilla.

Nyt kuitenkin muistan, että kirjassaan Herrana on hyvä olla eduskunnan entinen puhemies Mikko Pesälä paljasti, että ainakin kerran on maamme eduskunnassa käytetty tuota työpaikan ilmapiirin parantamiskonstia, ja annetaanpa Pesälän jatkaa aiheesta:

"Perustuslakivaliokunnan pöydällä harjoitettiin taannoin kiihkeää aktia, ja muuan sosiaalitantta oli kiinnostuneena seurannut toimitusta ovenraosta. Kateellisena hän oli valittanut tapauksesta silloiselle puhemiehelle. Tämä oli viisaasti todennut, että sattuuhan tämmöistä: jos mieli tekee, niin siitä vaan. Tantta oli puolustautunut ja sanonut, että ei hän nyt sitä ollut tarkoittanut, aivan luonnollista toimintaa, mutta että perustuslakivaliokunnan pöydällä."

Tuosta Pesälän kertomasta tulee mieleeni, että en ole koskaan päässyt tutustumaan eduskuntataloon, mutta jos tilaisuus siihen joskus tulee, niin haluan tutustua myös edellä mainittuun perustuslakivaliokunnan pöytään. Tulen myös esittämään, että pöytään tulee kiinnittää pronssinen muistolaatta tapauksen johdosta.

Olen noin kolmannes vuosisata sitten lukenut työministerinäkin toimineen Urpo Leppäsen muistelmateoksen Vaimoja, valtaa, vastuksia ja muistelen, että siinä kerrotaan tarkempia yksityiskohtia Pesälän kertomasta tapauksesta, joita yksityiskohtia en enää kuitenkaan muista, jota seikkaa vallan hämmästelen.

https://www.antikvaari.fi/teos/vaimoja-valtaa-vastuksia/62a3012ceaa1ec176c362661

Bonoboismi

Kuten aiemmin olen kertonut, niin ihmisen toiseksi lähin sukulainen simpanssi on ilkeä eläin ja ilkeydessään lähes ihmisen tasoa. Sen sijaan meidän lähin sukulainen kääpiösimpanssi, eli bonobo, jolla on yhteisiä geenejä kanssamme noin 98,5 %, on hyvin lempeä eläin.

Kapitalistinenkin tiedemies on myöntänyt, että bonobolauman lempeys johtuu siitä, että lauman jäsenet ovat hyvin innokkaasti silleen ja purkavat silleen olon keinoin lauman sisäisiä kiistoja. Muistelen lukeneeni, että bonabot ovat silleen keskimäärin 2 tunnin 17 minuutin 13 sekunnin välein. Tosin silleen olo kestää keskimäärin vain 14 sekuntia.

Wikipedia kertoo silleen olosta seuraavaa: "Seksuaalikäyttäytymistä esiintyy erityisesti tilanteissa, jotka sisältävät kilpailua ja jotka muilla kädellisillä johtavat usein aggressiiviseen käyttäytymiseen. Tällaisia ovat ruoan jakaminen, uuden lelun löytäminen eläintarhassa sekä naaraisiin liittyvä urosten välinen mustasukkaisuus, jonka urokset rauhoittavat hieromalla sukuelimiään vastakkain.

Bonoboilla on taipumus ratkaista konfliktitilanteet seksuaalikontaktilla voimankäytön sijaan. Seksuaalikäyttäytymistä tapahtuu monissa partneriyhdistelmissä sekä täysikasvuisten yksilöiden kesken että täysikasvuisten ja keskenkasvuisten bonoboiden välillä."

Muistanpa, miten ennen virkaani vartioidessani virastossamme vieraili vähän väliä erilaisia konsultteja, jotka pyrkivät kehittämään työpaikan yhteishenkeä ja lisäämään työmme tuottavuutta. Varsinkin mieleeni on jäänyt, kuinka meille opetettiin ihan Amerikan oppien mukaisilta kalvoilta esimerkiksi sellaisia asioita kuin tulosjohtamista, tuloksellista johtamista ja tasapainotettua tuloskorttiajattelua, joista en jaksanut lainkaan kiinnostua kuten ei mielestäni moni muukaan.

Sen sijaan, jos joku konsultti olisi opettanut meille sellaista työyhteisön hyvinvointia lisäävää laumakäyttäytymistä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä bonoboismi, niin uskon monen virkaveljen vilpittömästi innostuneen tästä uudesta opista.

Bonoboista löytyy lisätietoa tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Bonobo

Apinat

Kuopion luonnontieteellisessä museossa on menossa apinanäyttely, jota kunnioitin läsnäolollani, vaikka minua arvelutti se, että esillä on täytettyjä apinoita. Nähtäväksi jää koska luonnontieteellisen museon näyttelyssä on esillä erirotuisia täytettyjä ihmisiä.

Totesinpa, että todella söpöjä eläimiä ovat monet veikeät pikkuapinat. Totesin myös, että monet niistä ovat äärimmäisen uhanalaisia lajeja, eräitä on maapallolla enää noin 100 kpl. Harkitsen vahavasti, että ihmislajin sijasta kohdistan jatkossa hyväntekeväisyyslahjoitukseni näille pikkuapinoille omien lajitovereitteni sijasta.

Sitä asiaa apinanäyttelyssä ei kerrottu, että yksi pikkuapinoiden uhka ovat ihmislajin toiseksi lähimmät sukulaiset simpanssit, jotka niitä tappavat; tosin vain ravinnokseen, ei huvikseen. Jossain tv:n luonto-ohjelmassa jopa näytettiin pikkuapinoiden metsästysretkelle lähtevää simpanssilaumaa, joka muistutti paljon meikäläistä hirviporukkaa.

Tuo lähisukulaisemme simpanssi on vaarallinen eläin. 50-kiloinen simpanssiuros nostaa maasta 200 kiloa, johon tavallinen satakiloinen mies ei pysty. Suomen kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus voisi huomioida tämän asian maamme huippu-urheilua kehittäessään. Uskon, että ihminen ja simpanssi on risteytettävissä nykymenetelmillä, jonka jälkeen norjalaisetkaan eivät pärjää suomalaisille.

Simpanssi on myös hyvin älykäs ja väkivaltainen eläin, sellainenhan myös sen lähisukulainen ihminen on. Simpanssi on jopa niin älykäs, että laumat kykenevät jopa sotimaan keskenään rajariitoja ratkoessaan.

Sen sijaan kuvan gorilla on uhkaavasta ulkonäöstään huolimatta lempeä eläin. Koska apinanäyttelyssä ei saanut kuvata salamalla, niin kuva on pikkuisen epäselvä, joten korostan sitä, että gorilla on kuvassa oikeanpuolimainen otus.

 

Ensimmäinen tosi tumma

Minun lapsuudessani näitä musta- ja jopa ruskeaihoisia ihmisiä kutsuttiin ne.......ksi eikä siinä todellakaan ollut mitään halventavaa toisin kuin sanoissa r....ä, h....i, j...u ja n...u. Sana n..keri synnytti silloin jopa myönteisiä mielikuvia n....npusujen, viiden pennin lakritsipötkyjen ja Musta-Pekka pelikorttien muodossa.

Kärkkäälän aAlakoulussa opettaja Turtiainen jopa häpeilemättä kysyi, onko joku nähnyt n.....iä. Muudan Pekka myönsi sellaisen ihmeen nähneensä Herättäjäjuhlilla.

Seuraavan kerran törmäsin rotukysymykseen 70-luvun alussa, kun naapurin mies kertoi nähneensä mansikkakarnevaalipäivän aamuna n.......n Suonenjoen Alkon myymälän edessä. Tämä n.....ri oli jostain syystä itkenyt. Sellaista kuulin, että kärkkääläläiset uskoivat itkevän n.......n Alkon edessä liittyvän johonkin Alkon raittiuskampanjaan.

Itse näin ensimmäisen mustan ihmisen Helsingissä vuonna 1976. Hän saattoi olla niitä amerikkalaisia koripalloilijoita, joiden maahantuloa ulkomaalaisvirasto ei jostain syystä estänyt ja se on hyvä se, koska nykyään maamme urheilumaine lepää pitkälti heidän lastensa varassa.

50 vuotta sitten mustat ihmiset olivat Helsingissäkin harvinaisia ja niinpä Jorma Ojaharjun Minun Kosmokseni -kirjassa kerrotaan, kuinka kirjailija Heikki Turunen näki ensimmäisen n......n ravintola Kosmoksessa. Hän oli ilahtunut suuresti ja huusi leveällä Itä-Suomen murteella, että "katohan, halakometässä ahavoetunut poeka." Siihen n......i oli vastasi yhtä leveällä Itä-Suomen murteella, että "haesta v....u."

Enpä malta olla kertomatta sitäkään, että Heinolassa asuessani kuulin, että kaupunkiin kilpailumatkalle saapuneet afrikkalaistaustaiset juoksijat oli majoitettu paikalliseen retkeilymajaan, jossa oli ollut yöpymässä myös romaneja ja heitä oli kovasti kiinnostanut, keitä nämä tosi tummat oikein olivat. 

 
https://www.antikvaari.fi/teos/minun-kosmokseni/62a2ff21eaa1ec176c35f7c6

Herra Saidelson ja tökötti

Jouduinpa hankalaan tilanteeseen odotellessani junaa Suonenjoen asemalla. Asemalle saapui myös afroafrikkalaiseksi otaksumani pariskunta, joka silmiin katsoen hymyili niin, että valkoiset hampaat vain loistivat ja toivotti selvällä suomella "hyvää huomenta", vaikka pariskunta oli minulle täysin outo ja uusi.

Luonnollisesti muutuin tapauksen johdosta varmasti hyvinkin mietteliään näköiseksi enkä oikein tiennyt, mitä sanoa, koska kyseessä saattoi olla pelkkä piruilu, josta asiasta käytetään myös kansanomaisempaakin termiä.

Muistinpa vastausta pohtiessani vastaavan tapauksen Suonenjoen historiasta. Vuonna 1937 paikkakunnalle saapui viron juutalainen insinööri Aleksander Saidelson ja perusti koivutervatehtaan, joka valmisti koivutuohitervaa, eli tököttiä, jota tarvittiin varsinkin nahkateollisuudessa. Tosin tökötillä saattoi olla uhkaavan sodan alla myös strategista merkitystä, koska sitä voitiin ehkä hyödyntää vaikkapa moottoripolttoaineena tai voiteluöljynä.

Niinpä maamme viranomaiset ja varmasti myös monet paikkakuntalaiset suhtautuivat tähän ulkomaalaiseen epäillen ja epäilyksiä vahvisti se, että Saidelsonilla oli ikävä tapa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita ja minulle on myös kerrottu, että hän käytti jatkuvasti myös solmiota ilman järkevää syytä, eli hän lienee ollut todellinen herrasmies.

Edellä kerrotuista syistä Etsivä keskuspoliisi kiinnostui Saidelsonin toimista 1938 ja kuulusteli häntä, koska miestä pidettiin hämäräperäisenä liikemiehenä ja häntä epäiltiin neuvostovakoojaksi. Saidelsonin oleskelulupahakemus hylättiin joulukuussa 1938 ja hänet karkotettiin Suomesta Viroon.

Häntä ei lukuisista anomuksista huolimatta päästetty takaisin Suomeen. Wikipedian mukaan insinööri Saidelson ei jäänyt karkotuksen jälkeen ihan tyhjän päälle, koska hän toimi sota-aikaan Neuvostoliitossa asesuunnittelijana. Voi olla, että hänellä oli jo Suomessa olo aikaan jotain yhteyksiä Neuvostoliittoon, joten suomalaisviranomaisten bolseviikkiepäilyissä saattoi olla jotain perääkin.

Aleksander Saidelsonin ihmeellisistä seikkailuista suonenjokelainen radiotoimittaja Leena Jäppinen teki kaksiosaisen radio-ohjelman viime vuosituhannen loppupuolella, jota ei ikävä kyllä voi enää kuunnella Yle Areenasta. Sisäsavolaisille kesäteatterin harrastajille olisi hyvä näytelmän aihe tuo Saidelsonin Suonenjoen tököttitehdashanke.

Lisätietoa Saidelsonista löytyy tästä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksander_Saidelson

158 cm

Eilen mainittu SMP:n kansanedustaja Mikko Vainio oli lähtöisin hyvin vaatimattomista oloista ja niinpä lapsena sairastettu puutostauti keripukki oli pysäyttänyt pituuskasvun niin, että mies jäi 158-senttiseksi. Vainio oli huumorimiehiä ja niinpä hän jälkeenpäin kertoi, että hänen kansanedustajan uransa suurin saavutus oli se, että hän sai eduskuntatalon vessan pisuaarin laskettua 20 senttiä alemmaksi.

Toinen SMP:n kansanedustaja Pentti Skön, jolla muuten on kaunis sukunimi savolaismieheksi, kertoi muistelmissaan, että lyhytkasvuisuus haittasi Vainion kansanedustajana toimimista ainakin siten, että oli vaikea päätellä, oliko hän puheenvuoroja pitäessään istumassa vai seisomassa. Huumorimielellä Skön jopa paheksui salissa kerran ääneen sitä, että Vainio ei muka ollut puhuessaan noussut seisomaan, kuten säännöt edellyttivät, vaikka kyllähän mies oli puheenvuoroa pitäessään ojentautunut täyteen pituuteensa, vaikka siltä ei näyttänyt. Vainio itse osasi nauraa Skönin huomautukselle.

 

En malta olla kertomatta, etteivät Pentti Sköninkään eduskuntapuheenvuorot aina sujuneet ongelmitta. Kerran hän yritti lausua puheenvuorossa kansanedustajakollegan Ben Zyskowiczin nimeä, jonka nimen lausuminen on ainakin meille savolaisille vaikeaa, sillä seurauksella, että Skönin tekohampaat sinkosivat suusta. Samalla tavallahan kävi monta kertaa myös toiselle suurelle poliitikolle J. K. Paasikivelle, jonka hammasproteesilla oli paha tapa pudota suusta, jos valtioneuvos joutui korottamaan ääntään.

Skönin tekohammastapaus on huomioitu laajalti jopa maamme mediassa: https://yle.fi/a/3-6634717

 

 

 

 

Vakaasti ja arvokkaasti

Ja sitten vappuun sopiva tarina Mikko Pesälän ilmeisen luotettavista, mutta hervottoman hauskoista poliittisista muistelmista.

Pesälän toimiessa eduskunnan puhemiehenä saapasteli istunnon aikana hänen luokseen SMP:n kansanedustaja Juhani Kortesalmi ja ilmoitti vakaasti ja arvokkaasti, kuten säännöt edellyttivät, että: "Herra puhemies, edustaja Mikko Vainio tuolla salissa on humalassa. Heittäkää hänet ulos!"

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että myös Vainio oli SMP: miehiä ja sekin hänessä ja Kortesalmessa oli yhteistä, että molemmat olivat hyvin pieniä miehiä. Se eroavaisuus heissä kuitenkin oli, että Vainio oli iloinen huumorimies, josta tykättiin yli puoluerajojen.

Itse puhemies Pesälä ei ollut huomannut yhtään mitään erikoista Vainion käyttäytymisessä. Tilanne oli vaikea ja puhemiehen tuli nopeasti keksiä ongelmaan ratkaisu, mutta sitten Pesälällä sytytti ja hän lausui vakaasti ja arvokkaasti, kuten säännöt edellyttävät, että: "Edustaja Kortesalmi, minä olen jäävi. Olen enemmän juovuksissa kuin edustaja Vainio."

Pesälän mukaan saamansa vastauksen jälkeen edustaja Kortesalmi nosteli olkapäitään ja katseli puhemiestä kuin päähän ammuttu mullikka, joka on varmasti hyvä vertaus keskustalaisissa lihakarjankasvattajien mielestä, mutta nykyajan vihervasemmisto pitää vertausta mauttomana.

Sen käsityksen Pesälän muistelmista sain, että väkijuomaongelma oli aikoinaan melkoinen ongelma eduskuntalaitoksenkin historiassa, mutta Pesälän puhemieskaudella kansanedustajien juopottelu oli ihan lapsenkengissä.

Lisätietoa yli puoluerajojen pidetystä Mikko "Vilkastus" Vainiosta tässä: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005447446.html

Herrana on hyvä olla

Helpottava tieto on se, ettei kansanedustaja Vornanen ampunut Helsingin yössä poliittisista syistä vaan kyseessä olivat biologiset syyt. Tutkimusten tässä vaiheessa on selvinnyt, että 54-vuotias harmaaselkäinen alfauros Vornanen ja uskoakseni häntä huomattavasti nuorempi kilpaileva toinen alfauros yrittivät painimalla ja lopuksi vallan ampumalla herättää kahden parhaassa lisääntymisiässä olevan nuoren naaraan, jotka olivat iältään vasta 18- ja 19-vuotiaat, huomion.

Uskon, että he myös onnistuivat toiminnallaan herättämään nuorten naaraiden huomion. Uskon myös, että kansanedustaja-poliisi Vornasella saattaa olla hieman selitettävää kotonaan. Kaikki rouvat eivät osaa suhtautua kansanedustaja miehensä tekemisiin yhtä tyynesti kuin ministerinäkin toimineen Mikko Pesälän vaimo Kaisa.

Mikko Pesälä kertoo hervottoman hauskassa muistelmakirjassaan Herrana on hyvä olla, kuinka eräs luonnevikainen kertoi Kaisalle, ettei se Mikko siellä Helsingissä muuta tee kuin juo ja huoraa. "Ei meidän Mikko juo", totesi Kaisa Pesälä tähän ilmoitukseen tyynen rauhallisesti, kuten jo Mikon äiti teki monta kymmentä vuotta aikaisemmin.

Parhaiten poliitikko Mikko Pesälä muistetaan siitä, että Suomen romanit kutsuivat hänet yhdistyksensä kunniajäseneksi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun häntä ei päästetty sisään erääseen ravintolaan, jossa hänellä oli tapaaminen ministeri Seppo Kääriäisen kanssa.

Ravintolaan tulo estettiin, koska tummahko Pesälä oli pukeutunut mustiin suoriin housuihin, valkeaan paitaan, syvänsiniseen silkkipuseroon ja mustiin kenkiin. Pesälä kuitenkin hälytti ovenvälistä paikalle ministeri Kääriäisen, joka sai vahtimestarin lopulta uskomaan, että sisälle oli pyrkimässä valtioneuvoston jäsen.

Herrana on hyvä olla on kerrassaan riemastuttava kirja: https://www.finlandiakirja.fi/fi/mikko-pesala-herrana-on-hyva-olla-1060813

Vornanen ja Hakkarainen

Vaikka olen huolellisesti seurannut maamme johtavia uutismedioita eli Seiska-lehden nettisivuja ja Vauva.fi:n keskustelupalstaa, en ole vielä täysin selvillä kansanedustaja Timo Vornasen ampumatapauksen yksityiskohdista. Mutta kuitenkin tapaus on niin erikoinen, että epäilen jonkinlaisen salaliiton olevan asian taustalla.

Perustelen näkemystäni sillä, että koska perussuomalaisten kannatus on maassamme laskussa ja koska perussuomalaisten nykyistä europarlamentaarikkoa Teuvo Hakkaraista ei kannata enää asettaa eurovaaliehdokkaaksi, sillä hänen kannatuksensa on romahtanut, koska mies ei moneen vuoteen ole kyennyt synnyttämään uusia skandaaleja, niin puolue on päättänyt vaihtaa hänet Timo Vornaseen.

Vielä kolme päivää sitten Vornanen oli yksi maamme tuntemattomimmista kansanedustajista, mutta tänään hän on ylivoimaisesti maamme tunnetuin. Mikäli mies asettuisi eurovaaliehdokkaaksi saisi hän hyvinkin äänivyöryn; ainakin mikäli tutkimuksissa käy ilmi, että hänen henkilökohtaisen aseensa tähtäimessä olivat kaiken maailman vihervassarit tai feministit.

Täysin varma en ole Vornasen mahdollisuudesta äänivyöryyn, koska tuollainen pienoispistoolilla osoittelu ja maahan ampuminen on hyvin pientä sen rinnalla, mihin kaikkeen Hakkarais-Teukka parhaimmillaan pystyi, sillä tämä Perussuomalaiset -puolueen entinen varapuheenjohtaja tuomittiin nuoruudessaan kirkon ryöstämisestä yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Iltasanomien mukaan Hakkarainen ja neljä muuta henkilöä tunkeutuivat kesäkuussa 1986 avoimesta ikkunasta Suomussalmen kirkkoon. He anastivat kirkon holvista yli sata arvokasta ehtoollispikaria kuljetuslaukkuineen, ehtoollisviiniä ja kolehtirahoja 400 markkaa. Seurakunta sai pikarit myöhemmin takaisin, mutta esimerkiksi ehtoolliskäyttöön tarkoitettuja Malaga-viinejä ei. Epäilen, että Hakkarainen kavereineen joivat Kristuksen veren pois kuleksimasta.

Lisäksi Teuvo Hakkarainen innostui eduskunnan pikkujoulutunnelmissa siinä määrin osoittamaan hellyyttä, jota oikeuslaitos kuitenkin piti ihan muunlaisena toimintona, kokoomuksen kansanedustaja Veera Ruohoa kohtaan, että hänet tuomittiin sakkoihin seksuaalisesta ahdistelusta ja pahoinpitelystä. Tämän pikkujoulukohun aiheuttaman kohun vuoksi Hakkarainen sai sitten eurovaaleissa äänivyöryn.

Ilmeisesti Hakkaraisen äänestäjät ihailivat tämän miehekästä rohkeutta tämän lähennellessä kokoomuslaista poliisikansanedustajaa, koska uhrina ollut Veera Ruoho edusti aikoinaan maatamme taekwondossa vallan olympiatasolla. Siinä saattoi olla se ilmeinen vaara, että Ruoho olisi voinut potkaista Hakkaraista vaikka ns. arkaan paikkaan.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005833721.html

Aseluvat

Viimeaikaisten tapahtumien johdosta kunnioitan suuresti perussuomalaista sisäministeri Rantasta, joka ihan vähän aikaa sitten kertoi olevansa huolissaan katuväkivallan ja jopa ampuma-aserikosten lisääntymisestä maassamme.

Annan täyden tukeni hänen toimilleen ja sen neuvonkin vielä annan, että aselupaehtoja tulee tiukentaa ja aselupia evättäessä hyväksyn myös perussuomalaisten kannattaman profiloinnin, jolla tarkoitetaan sitä, että kontrollitoimet voidaan tarvittaessa kohdistaa myös poliittisin ja etnisin perustein.

Muistanpa, miten tohtori Jussi Halla-aho kirjoitti parikymmentä vuotta sitten, miten hänen mieleensä tuli hakea henkilökohtainen aseensa ja ampua erästä homoksi arvelemaansa miestä päähän, tämän ehdottaessa hänelle suuseksiä. Halla-aho korosti kirjoituksessaan sitäkin, että ”väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”.

Edellä kertomani perusteella sisäministeri Rantanen voisi perustellusti ryhtyä toimenpiteisiin, jotta eduskunnan puhemies Jussi Halla-ahon aseluvat perutaan. Nykyään Jussilla näyttää olevan jo useampikin pyssy hallussaan, mikäli liitteenä olevaan videoon on uskominen.

Lisäksi sisäministeri Rantanen voisi myös ryhtyä toimiin, jolla Perussuomalaisten puoluejohtaja Riikka Purran mahdolliset aseluvat perutaan tai aselupien myöntäminen hänelle estetään, koska tavallisesti luotettava Iltalehti kertoi kesällä 2023, että silloinen tohtorikoulutettava Riikka Purrakin olisi osallistunut sosialistisessa mediassa asekeskusteluun seuraavasti:

"Havainnot vihjaavat Purran kirjoittaneen muun muassa ”pikkusompuista”, ”neekereistä” ja ”mokkakikkeleistä”. Joukossa on myös kommentti, jossa nimimerkki Riikka kirjoitti lähijunassa tulevan ruumiita, jos hän saisi aseen käyttöönsä. Iltalehti on varmistanut kaikki tässä jutussa mainitut nostot Riikka-nimimerkin kirjoituksista Scripta-blogin vieraskirjassa julkaistuiksi."
https://www.youtube.com/watch?v=BAa79EC_lr4

Operaatio Kaleva

Olen aiemmin kertonut, että Mikko Porvali paljasti Uukuniemeenkin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä dekkarissaan Kadonneen kaupungin varjo, että suomalaisiin kaukopartoihin kuului ns. kirvesmies, jonka tehtävänä oli tarvittaessa huolehtia niistä otetuista vangeista, joita ei voinut vapauttaa tai ampua.

Kaukopartioiden käyttämistä vankien kuulustelumenetelmistä ei näytä jostain syystä löytyvän luotettavaa tietoa; tosin nettiä selatessani löysin maininnan siitä, että sota-arkistosta löytyy tieto, että kuulusteluja olisi tehostettu käyttämällä puhalluslamppua, mutta itse epäilen tuota tietoa, koska vaikea uskoa, että puhalluslamppuja olisi kannettu mukana noilla pitkillä reissuilla.

Itse olen löytänyt Pekka Turusen vuonna 2018 ilmestyneestä kirjasta Operaatio Kaleva, jonkinlaista tietoa kaukopartiomiesten käyttämistä kuulustelumenetelmistä. Tosin kyseessä ei ollut vihollisvankien kuulusteluista, vaan kuulusteltavana oli suomalainen sotamies, joka huolehti osaston varastonvalvonnasta ja jota epäiltiin varastelusta.

Asian selvittämiseksi onneton sotamies vietiin keskellä yötä metsään 35 miehen voimin ja kuulusteluja johti tunnettu kaukopartioupseeri, joka oli urhoollisuudestaan palkittu Mannerheim-ristillä. Totuutta yritettiin selvittää siten, että miestä piestiin sotilasvöillä kuuteen otteeseen useita minuutteja kerrallaan ja myönsihän ilmeisen puolikuollut mies lopulta aiheuttaneensa hävikit.

Asia ei kuitenkaan saanut täyttä selvyyttä, joten seuraavana yönä otettiin käyttöön järeämmät keinot ja miestä hakattiin useaan otteeseen 1-1,5 metrin mittaisilla kuusenoksilla, joka ei ollutkaan tuloksetonta, koska lopulta kuulusteltava alkoi muistaa rikoskumppaneitaan. Kaikkia ei ilmeisesti kuitenkaan saatu selville, koska kuulusteltava yllättäen kuoli kesken kuulustelun, vaikka häntä yritettiin välillä virvoitella kaatamalla vettä hänen päälleen.

Seuraamuksitta tapaus ei kuitenkaan jäänyt, sillä olihan Suomi jo silloin sivistysvaltio. Kuulusteluja johtanut upseeri sai 1 vuoden 3 kuukauden ja 15 päivän vankeusrangaistuksen. Muutama vähempiarvoinen sotilas sai tapauksesta lievemmän tuomion. Mutta koska sodassa tarvitaan kipeästi alan ammattimiehiä, Mannerheim-ristin ritari armahdettiin jo 38 vankeuspäivän jälkeen.

Lisätietoa Operaatio Kalevasta tässä: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006651701.html

Silakka-apajalla

Minusta Veikko Lavi oli suuri taiteilija ja suuri humanisti enkä usko, että kyseessä oli pelkästään sattuma, kun hän syntyi samoihin aikoihin, kun Titanic upposi. Samalla tavalla merkillinen asia, joka ei voi johtua pelkästään sattumasta, on se, että Leninin aivot painoivat kuulemma 1340 grammaa ja että Suomen ja Venäjän välinen raja on 1340 kilometriä.

Sen lisäksi, että Lavi oli loistava muusikko, oli hän myös loistava kuulantyöntäjä. Harmi, että vammat katkaisivat hänen uransa. Vepan ennätys kuulantyönnössä oli 1930-luvun alussa työnnetty 14,87 metriä, joka oli silloin viidenneksi paras tulos koko Suomessa. Se jäi noin metrin Kalle Järvisen Suomen ennätyksestä ja reilun metrin maailmanennätyksestä.

Lavin kunnianhimoisena tavoitteena oli tulla Kymenlaakson parhaaksi kuulantyöntäjäksi, mutta muistelen, että se ei täysin onnistunut, sillä TUL:n puolelta löytyi häntä parempi kuulamies. Lavi itse oli SVUL:n miehiä, ja Kotkassa hänet muistetaan 30-luvun kiivaana suojeluskuntalaisena, joka vallan tappeli vasemmiston kannattajien kanssa. Toisaalta tasapuolisuuden nimissä hän sota-aikana tappeli myös sotapoliisien kanssa siinä määrin, että sai vallan vankilatuomion.

Vanhetessaan Lavista kuitenkin tuli suuri humanisti jopa siinä määrin, että kun hän luopui ammattimuusikon urasta ja perusti kanalan suunnitellen tulevansa Kymenlaakson parhaaksi kanankasvattajaksi, niin ongelmia tuli siitä, ettei hän pystynyt katkaisemaan kirveellä kanalta päätä, vaan vaimo Sylvi joutui sen tekemään. Sen sijaan Veikosta oli mukava pitää kanoja sylissä. Kuitenkin kananhoidossa Sylvi ja Veikko Lavi menestyivät niin hyvin, että voittivat vuonna 1962 valtakunnallisen kanatalouskilpailun toisen palkinnon.

Kanatalous oli sen verran huono bisnes, että Veikko Lavi joutui välillä menemään TVH:n hätäaputöihin ja se oli onni maamme säveltaiteelle, koska muistelen hänen kertoneen, että töihin pyöräillessään alkoi hänen päässään soimaan kappale, joka nykyään tunnetaan nimellä Silakka-apajalla. Se on vaikuttava sävelmä ja aina kun törmään ammattimuusikoihin, kysyn, että osaako tämä soittaa Silakka-apajalla-kappaleen. Minusta muusikot voi jakaa kahteen luokkaan, eli niihin, jotka osaavat soittaa Silakka-apajalla ja niihin, jotka eivät osaa. https://www.youtube.com/watch?v=JAY43xkBrfE

Jorma Sarvanto

Rauhanmies oli eilen mainittu taiteilija Veikko Lavi, jota todisti myös kuuntelemamme Pave Maijasen esittämä Kuolematuomio-laulu, joka kappale lukeutui Veikko Lavin säveltuotantoon. Kuitenkin yksi hieman sotasankaruutta ihannoiva laulu sisältyy Lavin säveltuotantoon, ja se kertoo hävittäjälentäjä Jorma Sarvannosta.

 

Jorma Sarvanto-laulu liittyy vahvasti kotikylääni Suonenjoen Kärkkäälään. Loppiaisena 1940 puna-armeijan pommituslentolaivue kävi pudottamassa 26 pommia Suonenjoen Kakkisensalolle. Pommeista noin kymmenen tosin upposi suutareina suohon. Tässä Kärkkäälän suurpommituksessa ei vahingoila vältytty, koska Olli Koivistoisen seinäkello vaurioitui lievästi. Lisäksi puntari putosi seinältä aiheuttamatta henkilö- tai omaisuusvahinkoja.

 

Sikäli henkilövahinkoja kuitenkin aiheutui, että hävittäjälentäjä Jorma Sarvanto ampui Kymenlaakson suunnalla neljässä minuutissa pommittajista alas kuusi. Seitsemäs kone raahautui pahasti siipirikkona turvaan Viron kentälle. Sarvannon suoritusta pidettiin aikanaan maailmanennätyksenä. 

 

Mainittakoon, että lentäjä rikkoi törkeästi esimiesten määräyksiä, sillä hänen konekivääriensä kaikki 2000 ammusta olivat kalliita sytytysluoteja, joita olisi saanut määräysten mukaan olla patruunavyössä vain joka neljäs, koska kalliita sytytysluoteja säästettiin pahan päivän varalle. Tietooni ei ole tullut, että lentäjää olisi asiasta rangaistu.

 

Tuon ajan Iljusin DB-3-pommikoneissa oli 3-4 neljän hengen miehistö, joten kuolonuhreja pommituksen yhteydessä tuli noin 20. DB-3-koneet olivat melkoisia surmanloukkuja, koska niistä puuttui vielä talvisodan aikaan panssarointi. Myöhemmin koneiden polttoainesäiliöt alettiin suojata kumilla. Kaksi lentäjistä onnistui pelastumaan laskuvarjolla sotavangeiksi. Kymenlaaksolaisten naisten mielestä heistä toinen oli hyvin komea mies, vaikka olikin ry--ä.

 

Internetistä löytyy Veikko Lavin Jorma Sarvanto-laulu J. Karjalaisen esittämänä. Joitain pikkuvirheitä äänitteessä on. Laulun mukaan Iljusinit iskivät Kuopioon, mutta niin ei ollut. Kyllä Suonenjokea ja varsinkin Kärkkäälää pidettiin silloin päämaalina, eli Kärkkäälä oli suurvaltavihollisen mielestä sillä kertaa Kuopiota strategisesti tärkeämpi paikka ainakin suonenjokelaisten sotahistorian tutkijoiden mielestä. Kärkkääläisten sotahistorian tutkijoiden mielestä vuoden 1940 loppiaispommitus osoittaa myös sen, että kärkkääläläisille on ihan turha tulla v----uilemaan, sillä siinä on monille käynyt huonosti.

 

https://www.youtube.com/watch?v=RW9bMaTFcYs

Kirkkomiehet

Muistanpa, kuinka pentuna kuuntelin salaa sovan käyneihin miesten juttuja, joita ei välttämättä oltu lapsille tarkoitettu ja mieleeni on jäänyt nimitys "kirkkomies". Nyt Savon historian viitososaa lukiessani minulle on selvinnyt "kirkkomies"-nimityksen syy.

 

Nimittäin loppusyksystä -41 kovasti uupunut pääosin savolais-karjalaisista koottu 7. divisioona sai vastaansa siperialaisen valiodivisioonan ja jossain vaiheessa runsaat pari sataa suomalaista sai sotimisesta niin tarpeekseen, että poistui omin lupineen linjasta. Vähän myöhemmin karkurit saatiin koottua erääsen selustassa olleeseen kirkkoon, jossa heitä yritettiin saada palaamaan linjaan.

 

Muutamat kuitenkin kieltäytyivät palaamasta ja neljä miehistä tuomittiin kenttäoikeudessa kapinasta kuolemaan. Tuomio tosin lieveni sotaylioikeudessa seitsemän vuoden kuritushuonerangaistukseksi.

Tämä tapaus saattaa hyvinkin liittyä Teemu Keskisarjan kertomaan tapaukseen, jossa hyökkäysintoinen armeijakunnan komentaja Paavo Talvela aikoi erään hässäkän jälkeen ihan tosissaan ammuttaa eräästä pataljoonasta ensihätään ihan Huruslahden malliin joka kymmenennen miehen jäljelle jääneiden sotainnon nostattamiseksi ja mikäli sekään konsti ei olisi tehonnut, koko pataljoona olisi lakaistu konekivääreillä pois jaloista. Onneksi Mannerheim puuttui tapahtumien kulkuun ja katsoi, että ukkoja on jo muutenkin liian vähän.

 

Sillä kertaa 7. divisioonassa selvittiin ilman teloituksia, mutta pahemmin kävi kolmisen kuukautta myöhemmin Gorassa, jossa kaksi sotimasta kieltäytynyttä pohjalaista sotilasta tuomittiin ammuttaviksi eikä heitä armahdettu. Tästä tapauksesta kerrotaan Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa.

Tosin epäilen, ettei Linnan tarina ole ihan koko totuus tapahtuneesta. Nimittäin löysin joskus SA-arkiston järkyttävän kuvan, joka saattaa liittyä Goran tapaukseen. Ainakin maisema on hyvin talvinen. Joskus yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

 

Baranin kuolemaantuomitut

Olen tässä tutkinut Tuntemattoman sotilaan teloituskohtauksen tunnetuiksi tekemien eteläpohjalaisten Voitto Veikko Ahomäen ( s.16.3.1915 Ilmajoki ) ja Toivo Iisakki Mäkelän ( s. 25.6.1917 Ilmajoki ) vaiheita. Vaikka 7. divisioona koottiin valtaosin Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan miehistä, niin joukossa oli myös eteläpohjalaisia, joka saattaa osittain selittää Ahomäen ja Mäkelän käyttäytymistä, jossa saattoi olla taustalla pohjalaista uhoa.

Miesten olisi pitänyt olla mukana siinä joukossa, joka määrättiin hyökkäämään syvässä umpihangessa aukeassa maastossa ylämäkeen päin siperialaisten valiojoukkojen miehittämiä linnoituksia. Ahomäki ja Mäkelä pitivät hyökkäystä järjettömänä ja ilmoittivat mieluummin lähtevänsä linnaan sen sijaan, että tapattavat itsensä.

Molemmat miehet olivat suojeluskuntalaisia ja olleet talvisodassa. He varmaankin tiesivät, miten naapuripitäjän Nurmon miehille kävi, kun nämä yrittivät talvisodassa samankaltaisessa tilanteessa vallata Äyräpään kirkonmäkeä. Silloinhan 40 miestä kaatui, 50 haavoittui ja takaisin selvisi vain 10 hyväonnista.

Internetistä löytyy juttu, jossa sotilaspastori Heimo Kuoppamäki kertoo, miten hän yritti koko yön ajan saada miehet muuttamaan mieltään, mutta turhaan, sillä pohjalaiset eivät helpolla anna periksi. Ahomäki ja Mäkelä luottivat loppuun asti siihen, etteivät suomalaiset ammu omiaan, mutta pikaoikeus olikin sitten aamulla toista mieltä.

Sotahistoriallisten kohteiden internetsivulla on liitteenä oleva hyvä selvitys Goran tapahtumista, ja lopuksi kannattaa hiljentyä kuuntelemaan talvisodan ensimmäisessä taistelussa liipaisinsormeen haavoittuneen herkän kuulantyöntöä harrastaneen taiteilijan Veikko Lavin säveltämää ja sanoittamaa laulua Baranin teloituksesta, jonka Pave Maijasen esittää. Maijanen oli melkein Uukuniemen poikia, sillä hän asui Pyhäjärven vastarannalla Kesälahdella.
https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/514/country/9/area/85/?fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR0bCrE3aaU8BG4XY3OO1-E9UnDGLQ9J-u40DCFjpDc-gxZjHPcMDmuio2w_aem_AWoKErM7eUTtVlpNQEtxQi_M9c5OWYIS222AfWJcQjBaDloZ3Rf1qDgRXaKWa2wQrn7TPh_XFikWVGSqi_rsVKP5

Tässä linkki Pave Maijasen esitykseen: https://www.youtube.com/watch?si=aoo0-QNcCaAi6AXk&fbclid=IwZXh0bgNhZW0CMTAAAR2xxfR6wsMCz5PjoM_6fTqhYRXmODe2udz6LQg4xzPuleb8TzkJRVcR4wk_aem_AWpQttECbOa5HdE_NHOwrsSJGzlUaHbeR-NtlGTjx2Gs7mE0GbVAkEmVBLcMDFDO_99pydWbCfRdF07Ylq_WLLxF&v=FzSlGcxml38&feature=youtu.be

Kaukopartion kirvesmies

Ainutlaatuinen suomalainen taidekirjallisuuslaji on kaukopartiokirjallisuus, jollaista taidekirjallisuuslajia ei muualla maailmassa esiinny. Luulen, että sen jälkeen, kun maailman ensimmäinen kaukopartioromaani, eli Esa Anttalan Päämajan kaukopartio, ilmestyi vuonna 1960, on maassamme julkaistu noin 500 kpl tuohon kategoriaan kuuluvaa kirjaa.

Vaikka kaukopartiokirjallisuutta on ilmestynyt viljalti, niin kuitenkin vasta Mikko Porvalin Uukuniemenkin tapahtumiin liittyvässä vuonna 2018 ilmestyneessä Kadonneen kaupungin varjossa paljastetaan, että suomalaisiin kaukopartioihin nimettiin kirvesmies, jolla oli erityisen vaativa tehtävä.

Porvalin kirjan mukaan kirvesmies valittiin ennen jokaisen kaukopartion lähtöä. Yleensä hänet arvottiin. Joskus siihen saattoi joutua porukan päätöksellä, jos vaikka oli palveluksen velkaa muille: oli vaikka törttöillyt humalassa ja polttanut kaikkien lomat.

Kirvesmiehen tehtävänä oli surmata äänettömästi ne partion ottamat vangit, joita ei voinut vapauttaa tai ampua vaarantamatta partion turvallisuutta. Kirvessurma tapahtui yleensä niin, että hamaralla iskettiin joko takaraivoon, otsaan tai ohimoon. Koputteluun ei ollut varaa, vaan piti lyödä ensimmäisellä kerralla kaikin voimin, ettei uhri ehtinyt ymmärtää asiaa ja päästää ääntäkään.

Mikko Porvali varmasti tunsi hyvin kaukopartioasiat, koska hänen vaarinsa Antti Porvali toimi Vehniäisen osastossa, joka jatkosodan alussa toimi Rautjärven pappilasta käsin, jonne on äskettäin pystytetty osastolle muistomerkki, johon kävin pari kesää sitten tutustumassa. Samalla kertaa tutustuin myös paikkakunnan komeaan kirkkoon, joka poltettiin vähän myöhemmin.

Helsingin Sanomat arvosteli Porvalin vuonna 2022 ilmestyneen kirjan Syvärin takana ja siinä arvostelussa kerrottiin jopa kuvien kanssa erään kaukopartiomiehen toimimisesta kirvesmiehenä. Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea jutun tästä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009261236.html

Kuulustelumenetelmät

Mikko Porvalin uukuniemeläis-dekkarista ilmenee, ettei kapteeni Aleksanteri Torikkaa kaapattu itärajan yli pelkästään lentokonevarkauksien vuoksi, vaan syynä oli sekin, että hän oli päämajan valvontaosaston miehiä, eli hän oli vakooja, jolta neuvostoliittolaiset uskoivat voivansa saada arvokkaita tietoja.

Niinpä Torikka lienee joutunut reilut puoli vuotta kestäneisiin koviin kuulusteluihin, ennen kuin hänet ammuttiin talvella 1941. Puna-armeijan käyttämistä kuulustelumenetelmistä luin Ariela Säkkisen vuonna 2023 ilmestyneestä kirjasta Pahinta oli kylmyys: Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. Vänrikki Paavo Yli-Vakkuri jäi vangiksi heti jatkosodan alussa ja hän oli sotavankina 1234 päivää, mutta palasi lopulta hengissä kotiin, vaikka kuolema oli monta kertaa lähellä.

Kirjasta ilmenee se erikoisuus, että puna-armeijalaisilla oli kuulustelumenetelmänään normaalin pahoinpitelemisen lisäksi käyttää muinaista kiinalaista vesikidutusta, joka eroaa täysin amerikkalaisten epäilemiinsä islamistiterroristeihin käyttämästä vesikidutuksesta, jota kuitenkaan presidentti Bush Junior ei pitänyt kidutuksena.

Amerikkalaisten vesikidutuksessa kuulusteltavaa pehmitetään painamalla tämän päätä veden alle niin, että tämä melkein hukkuu. Kiinalaisessa vesikidutuksessa sen sijaan kuulusteltavan otsalle aletaan pudotella satunnaiseen tahtiin kylmiä vesipisaroita ja kun sitä jatketaan tarpeeksi kauan, kipu on niin sietämätöntä, että uhri saattaa tulla lopulta hulluksi.

Mutta osasivat suomalaisetkin. Jarmo Niemisen toimittamassa kirjassa Rintaman poliisi : valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944 jatkosodassa desantteja kuulustellut Taavetti Heikkinen paljastaa, että hänen tehtävänsä oli antaa keppiä epäillyille desanteille. Luultavasti keppiä annettiin kuulusteltavan paljaisiin jalkapohjiin ja välillä keppiä piti antaa hyvinkin paljon. Menetelmä oli tehokas, sillä tiettävästi ainakin Valpon kuulusteltavat kertoivat kaiken, minkä tiesivät ja monet vielä sitäkin enemmän.

Wikipedia kertoo Heikkis-kirjasta seuraavaa: "Päiväkirjasta selviää että jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana AKS:n kannatusjäseniin kuulunut Heikkinen oli Suur-Suomi-innostuksen vallassa mutta jo talvella 1941–1942 hän alkoi suhtautua pessimistisemmin sodan kulkuun. Asemasodan pitkittyminen ja toimettomuus masensivat Heikkistä ja hän koki ettei hänen työtään arvostettu ylemmissä portaissa. Heikkisen mieliala koheni kuitenkin keväällä 1944 kun hän sai siirron lähelle kotiaan Mikkeliin ja sai myös kauan odottamansa ylennyksen kapteeniksi. Heikkinen toimi asemasodan aikana myös kenttäoikeuden jäsenenä ja päiväkirjassa hän usein arvostelee sitä että oikeus joutui langettamaan joissain tapauksissa liian kovia tuomioita syytetyille."

Taavetti Heikkinen ei ollut kuitenkaan mikään tunteeton sadisti. Hän esimerkiksi suri vilpittömästi sitä, että eräs hyvin yksinkertainen karjalaisukko, joka oli olosuhteiden pakosta auttanut partisaanipoikaansa, teloitettiin joulupäivänä. Heikkisen mielestä tämän tapauksen muisto tulee jatkossa vielä pilaamaan teloitusryhmän miesten joulumielen.

Tästä linkistä voi jopa kuunnella Paavo Yli-Vakkurin sotavankeuskokemuksia: https://www.storytel.com/fi/books/pahinta-oli-kylmyys-paavo-yli-vakkurin-vuodet-sotavankina-neuvostoliitossa-2216003

Rauhaton raja

Aleksanteri Torikka ei suinkaan ollut ainut talvisodan jälkeen itärajan taakse kadonneista. Luin vuosia sitten Juha Pohjosen välirauhan rauhattomuudesta kertovan kirjan Sodan ja rauhan rajalla, ja siinä kerrotaan, että reilun vuoden kestäneen välirauhan aikana Neuvostoliiton puolelle päätyi 212 henkilöä, joista takaisin pääsi vain 79.

Lopullisesti kadonneita tai tapettuja oli 133. Tosin väestömenetystä kompensoi jonkin verran tapaus, jossa sotien jälkeen eräs naapurin puolelle joutunut palasi mukanaan rajan takaa hankittu vaimo ja liuta lapsia. Siinäkin olisi hyvä romaanin aihe.

Varsinkin Uukuniemen suunta, jossa olen itsekin paljon aikaa viettänyt, oli välirauhan aikaan levoton. Siellähän jostain syystä välirauhan sopimusta tehtäessä rajan tarkka sijainti jäi epäselväksi. Olisiko Stalinin kosmoskynän terä ollut huonosti teroitettu sitä viivaa kartalle piirrettäessä. Laskujeni mukaan noin kymmenen ihmistä eksyi Uukuniemellä ainakin venäläisten mielestä rajan väärälle puolelle.

Tosin sellaisiakin onnellisia tapauksia välirauhan aikana sattui, että reilut neuvostoliittolaiset sotilaat antoivat väärällä puolella kiinni jääneen palata takaisin. Rajan valvonta oli jossain vaiheessa löysää ja ainakin tarinan mukaan eräät uukuniemeläiset kävivät hakemassa naapurin puolelta sinne latoon jääneitä heiniään. Kyselin heinämiesten nimiä Revon Matilta, joka varmaankin tiesi noita tapauksia, mutta hän vain hymyili mietteliään näköisenä.

Talvisodan päätyttyä uukuniemeläiset toivat rauhansopimuksen vastaisesti rajan taakse jääneen vuoden 1614 Ristlahden taistelun muistomerkin pronssilaatat Suomen puolelle ja vuonna 1982 muistomerkki pystytettiin Uukuniemen kirkon mäelle. Minulle on kerrottu, että sodan jälkeen muistomerkin pronssilaattoja säilytettiin vuosikymmeniä piilossa Uukuniemen kirkonkylän kansakoulun lattian alla eikä asiasta huudeltu kylällä yleisesti.

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/e/e1/Uukuniemi_Ristlahden_taistelu_mm.JPG

Aleksanteri Torikka

Tuo eilen mainitussa Uukuniemeen liittyvässä dekkarissa keskeisenä henkilönä esiintyvä kapteeni Aleksanteri Torikka oli alun perin Viipurin venäläisiä ja nimeltään Aleksandr Krasheinin. Hän palveli ensimmäisen maailmansodan aikana tähystäjänä Venäjän ilmavoimissa.

 

Maaliskuussa 1918 hän värväsi viisi samalla Pietarin Kolomäen lentoasemalla palvellutta venäläisupseeria mukaansa ja miehet lensivät viisi lentokonetta Suomen puolelle Antreaan luovuttaen koneet valkoisten käyttöön, jotka ottivat lahjoituksen vastaan, mutta olivat myös lähellä ampua lahjan antajat. Venäläislentäjät ottivat sitten suomalaiset nimet ja suorittivat sen jälkeen tiedustelu- ja pommituslentoja Suomen valkoisen armeijan riveissä.

 

Suomen ilmavoimien isänä on pidetty ruotsalaista kreivi von Rosenia, joka maaliskuun 6. 1918 lensi Ruotsista yhden lentokoneen Suomen valkoiselle armeijalle, mutta ihan hyvin maamme ilmavoimien isänä voisi pitää myös Uukuniemellä kadonnutta Aleksandr Krasheininia, alias Aleksanteri Torikkaa, joka hankki samoihin aikoihin kreivi von Rosenin kanssa peräti viisi lentokonetta Suomen valtiolle.

 

Täysin pyyteettä venäläispilotit eivät vaihtaneet puolta. He nimittäin vaativat jokaisesta toimittamastaan koneesta nykyrahassa 120.000 euroa eli 100.000 silloista markkaa ja lisäksi palkkaa heille piti maksaa nykyrahassa 3500 €/kk, joka siihen aikaan oli huikean korkea korvaus, sillä se oli noin kymmenen kertaa silloista keskipalkkaa enemmän.

 

Torikka oli äitinsä puolelta suomalainen ja hän puhui suomea. Sen ansiosta hän sai jäädä maahamme sisällissodan jälkeenkin, toisin kuin muut loikkarilentäjät, jotka joutuivat poistumaan maasta, vaikka olivat toimineet ansiokkaasti tehtävissään. He olivat sikäli erinomaisia lentäjiä, että he osasivat lentää, toisin kuin maahan tulleet ruotsalaislentäjät, joilta puuttui kyky pysyä ilmassa.

 

Torikan onni olisi ollut, jos hänetkin olisi karkotettu maastamme toisten venäläislentäjien mukana. Nimittäin välirauhan aikaan keväällä 1940 hän oli Uukuniemellä Suomen armeijan kapteenin ominaisuudessa valvomassa uuden rajan merkitsemistä, kun hänet kaapattiin rajan yli Mikko Porvalin kirjan mukaan selvästi Suomen puolelta ja vietiin Moskovaan. 

 

Virallisen historiankirjoituksen mukaan hän joutui Moskovassa teloitusryhmän eteen talvella 1941, mutta itse epäilen, ettei häneen niin kalliita toimenpiteitä uhrattu, vaan homma hoitui pienoispistoolilla niskaan ampumalla. Se oli halvempi ja pyövelin työsuojelun kannalta parempi ratkaisu, koska sillä tavalla ylityöllistetty pyöveli välttyi rasitusvammalta, jota kutsutaan nykyään tenniskyynärpääksi. 

 

Tässä lisätietoa Aleksanteri Torikasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Torikka

Kadonneen kaupungin varjo

 

Vaikka olen parantumaton kirjajuoppo, niin salapoliisikirjallisuutta en ole liiemmälti lukenut, koska minusta kyseinen kirjallisuuden laji on viihdehömppää, joka ei juurikaan opeta meitä ymmärtämään elämää ja sen tarkoitusta. Aiemmin olen tainnut lukea loppuun asti dekkareista ainoastaan Viljo Helasen Heinolaan sijoittuvan teoksen nimeltään Kohtalon silta ja senkin vain sen vuoksi, että asuin 16 elämäni parasta vuotta tuon kohtalon sillan poskessa.

Rikoskomisaari, tiedustelu-upseeri ja historiantutkija Mikko Porvalin kirjan takakannesta kuitenkin luin, että tämä palkitun sarjan päätösosa kuvaa sodanjälkeistä kaaosta poliisien näkökulmasta
Moskovan rauhan rajalinja, huhtikuu 1940. Rajalta kaapataan Neuvostoliiton puolelle Päämajan valvontaosaston kapteeni, ja etsiväkomisariot Salomon Eckert ja Jussi Kähönen määrätään selvittämään työtoverinsa kohtaloa. Mies löytyy, mutta venäläiset ovat perillä hänen menneisyydestään eivätkä luovuta häntä takaisin. Poliisit joutuvat tekemään tiukan valinnan: on uhrattava työtoverin henki tai vaarannettava tulenarka rauha.

Niinpä en millään voinut olla tuota mielestäni dekkariksi luokiteltavaa Porvalin kirjaa lukematta, koska olin Uukuniemellä monta kertaa pohtinut Revon Matin kanssa tuota Aleksanteri Torikan tapausta, josta Kadonneen kaupungin varjo kertoo. Kapteeni Torikka, joka piti kortteeria Revon talossa, oli neuvostoliittolaisten kanssa määrittämässä Suomelle uutta itärajaa keväällä 1940, kun hän katosi.

Revon Matin kertoman mukaan uuden rajan paikkaa merkittäessä oli osapuolten välille syntynyt jokin hämminki, jonka vuoksi Torikka oli hälytetty kiireellä Revon talosta selvittämään asiaa. Sitten kuuluikin muutama laukaus eikä Torikka koskaan palannut. Matin mukaan hänet varmaankin ammuttiin ja painettiin turpeeseen. Itse olen monta kertaa ihaillut Uukuniemellä tuota kuvan kaunista suota ja mietiskellyt kapteeni Aleksanteri Torikan tapausta.

Armas Valste

Tuo eilen mainittu Berliinin kisojen kuulantyönnön voittaja, jonka valkovenäläiset partisaanit sota-aikana hirttivät ,Hans Woellke oli kuulantyöntäjäksi harvinaisen pieni mies, sillä hän oli vain 178 senttiä pitkä. Painoa oli sentään siunaantunut 100 kiloa. Vähäisestä varrestaan huolimatta hän pukkasi kuulaa lähes 17 metriä. Muistanpa, että Jorma Kinnunen aikoinaan sanoi, ettei se niinkään ratkaise miltä korkeudelta keihäs lähtee, vaan se, että miten se lähtee.

Tässä yhteydessä muistuu mieleeni se, että 1920 - 30-luvulla maamme urheilukenttiä hallitsi monessakin lajissa kova tupakkamies 178-senttinen ja 80-kiloinen Armas Valste, joka hyppäsi korkeutta 190, joka on ainut Suonenjoen urheilukentällä tehty Suomen ennätys,  loikkasi pituutta 710, juoksi satasen 11,3 ja työnsi kuulaa 15.60 eli lähes yhtä pitkälle kuin Kalle Järvinen, jonka ennätykseksi jäi 15,92, joka oli 28 senttiä silloista maailmanennätystä vähemmän. Urheilijauransa jälkeen Valste toimi maamme yleisurheilijoiden päävalmentajana 25 vuotta.

Vaikka Valste oli syntyjään turkulainen, niin kyllä minä pidän häntä melkein Kärkkäälän poekana, koska lähinaapurissa asuneen Korhosen Annin sisar oli Valsteen vaimo. Turhaan mies ei siis käynyt Suonenjoella kilpailumatkalla. Annin toinen sisar oli 50-60-luvuilla maamme jääkiekkomaajoukkueen kantavana voimana toiminut Esko Luostarinen, joka ei kuitenkaan edustanut Suonenjoen Kiekkokarhuja, vaan hän voitti Tampereen Tapparassa muutaman Suomen mestaruuden ja oli myös muutaman vuoden tämän maamme parhaan seuran kapteenina.

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Armas_Valste

 

Hevosenleikkiä

Eikä vieläkään päästä eroon eilen käsittelyyn otetusta kuulantyöntöasiasta, sillä ennen sotia maailman parhaisiin mörssäreihin lukeutuvan Kalle Järvisen tapaus mietityttää minua yhä.

Olympiavoittaja Verner Järvisen pojista Kalle oli vahvin ja ehkä myös eniten isänsä kaltainen perien myös hänen äkkijyrkän luonteensa. Niinpä hän sai isältään remmiä muita veljeksiä enemmän ja se jätti jälkensä käytökseen. Vaikka Kallen ennätys puuttui aikoinaan vain 15 senttiä maailmanennätyksestä, niin suurkisoissa hän ei menestynyt, koska hermot olivat liian huonot.

Toisaalta asiaa tutkittuani olen törmännyt tietoon, että huonohermoinen Kalle oli myös kova huumorimies ja hyvä imitoimaan muita ihmisiä. Niinpä voi olla, että kun hän jatkosodan alussa alkoi ryyppyporukassa ensiksi halolla ja sitten kiväärillä uhaten vaatimaan painikaveria itselleen, niin kysymyksessä saattoi olla ns. hevosenleikki, jota eräs alikersantti Järvisen alainen ei ymmärtänyt, vaan pelästyksissään ampui esimiehensä.
 
Huonot hermot tai erikoinen huumorintaju aiheuttivat ongelmia myös urheilukentän ulkopuolella. 30-luvun kiihkeinä lapualaisvuosina Tampereella SDP:n juhlilla  Kalle kävi kadulla käsiksi TUL:n lipunkantajaan yrittäen riistää tämän punalipun itselleen. Silloin työläisurheilijanuorison hyvinkin oikeutettu viha kohdistui päällekarkaajaan. Myöhempi TUL:n puheenjohtaja Pekka Martin kertoo muistelmissaan seuraavaa:
 
"Eräs hulinoitsija tunnistettiin Matti Järvisen Kalle-veljeksi, otettiin kiinni, annettiin muotoon (mitähän tuokin oikein tarkoittaa?) ja lopuksi napitettiin takki väärin päin päälle ja pantiin aidanseipääseen roikkumaan." 

Toisaalta Kalle Järviselle kävi paremmin kuin hänen kovalle kilpakumppanilleen Saksan Hans Woellkelle, joka voitti Berliinin kisoissa kuulassa kultaa. Kalle ripustettiin ainoastaan takistaan aidanseipääseen, mutta Woellke, joka oli ammatiltaan poliisi, kuului sodan aikana SS-joukkoihin, ja valkovenäläiset partisaanit ripustivat hänet kaulastaan puunoksaan Guba-nimisessä kylässä 1943.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hans_Woellke

Mykolas Alekna

Jo jossain virressä sanotaan, että "ei ole täällä mitään pysyvää"ja näin on nähtävä, koska DDR:n ihmemiehen, joka ei ollut varmasti mitään ottanut, ikuisena pidetty kiekonheiton maailmanennätys on nyt ylitetty. Liettuan 21-vuotias ihmemies sinkautti limppuaan siihen malliin, että kunhan mies pääsee vähän herkistelemään rankan talven voimaharjoituskauden jälkeen ja saa vielä hieman lisää lihaa luiden päälle, jouduttaneen maailman uheilustadioneja vielä suurentamaan, jotta tämä ihmemies pystyisi heittämään välinettään täydellä teholla.

En ole rasisti, mutta jostain syystä Jamaikalta näyttää löytyvän luonnostaan hyvin nopeajalkaisia ihmisiä, Norjasta maailman kestävimpiä ihmisiä ja itäbalttilainen rotu näyttää tuottavan nopeakätisiä miehiä. Esimerkiksi kiekonheiton maailman kaikkien aikojen tilaston kuuden parhaan miehen joukossa on peräti neljä itäbalttilaisen rodun edustajaa, mikäli sellaiseksi lasketaan myös puoliksi suomalainen Daniel Ståhl.

Enpä malta olla tässä yhteydessä kertomatta, että olin vuonna 2000 Lahden Kalevan kisoissa seuraamassa, miten Suomen mestaruudesta kisaili peräti kahdeksan 20 metrin maagisen haamurajan ylittänyttä itäbalttilaisen rodun edustajaa. Siihen aikaanhan Suomi ja Pohjois-Amerikan Yhdysvallat kamppailivat maailman parhaan kuulantyöntömaan asemasta.

Muistan elävästi, että Lahden kuulakisan taso oli niin huima, että Arsi Harjulla, joka vähän myöhemmin voitti olympiakultaa, oli vaikeuksia selvitä kilpailun kolmelle viimeiselle kierrokselle, eli kahdeksan parhaan joukkoon, mutta lopulta hän sitten kuitenkin onnistui ja voitti. Se sitten varmisti hänelle paikan Sydneyn olympialaisiin.

Epäilen, että Suomella olisi Sydneyssä hyvät mahdollisuudet peräti kaksoisvoittoon, mutta maamme parhaalla miehellä oli sikäli epäonnea, että hänelle oli siunaantunut voimanpaskaa niin paljon, että paikat ratkesivat ensimmäisellä työnnöllä ja mies työnnettiin pyörätuolilla pois kilpailupaikalta.

Vaikka me suomalaiset olemme natsisaksalaisten rotuoppien mukaan itäbalttilaisia ja siten hyvin nopeakätisiä, niin viime vuosina maamme heittolajien taso on romahtanut. Kuulaa miehemme pukkaavat kolme metriä vähemmän kuin neljännesvuosisata sitten ja kiekko- sekä moukarituloksetkin ovat huonontuneet 10 metriä. Jokin on mennyt valmennuksessa pahasti pieleen.

Tässä voi ihastella Mykolas Aleknan suoritusta: https://yle.fi/a/74-20083723

Lisäveri

Myös tieteiskirjailija Risto Isomäen isä reumatologian professori Heikki Isomäki oli viisas ja laajasti sivistynyt mies. Niinpä tämä reumasairauksiin perehtynyt lääkäri pystyi hyvin asiantuntevasti kirjoittamaan Itä-Häme-lehdessä noin kolmannesvuosisata sitten tutkimuksesta, jossa oli selvitetty, miten paljon hemoglobiiniarvojen nostamisella voi parantaa juoksijan aikaa 10.000 metrillä.

Muistelen, että tutkimuksen lopputulemasta saattoi päätellä, että mikäli keskivertoihmisen veriarvot nostetaan geenivirheestä kärsineen hiihtäjä Eero Mäntyrannan arvojen tasalle, paranee kympin aika pari minuuttia eli hirmuisesti. Olen tuon tutkimustuloksen lukemisen jälkeen suhtautunut hyvin kyynisesti kestävyysurheilijahuippujen saavutuksiin.

Harmi, ettei professori Isomäki kertonut sitä, miten paljon pelkän veren määrän lisäys parantaa kympin juoksun aikoja. Niin hullultakin kuin se kuulostaakin, niin olympiamitalisti Kaarlo Maaninka uskoon tulonsa jälkeen paljasti, ettei ainakaan hänen veriään vaihdettu, vaan ainoastaan pari pussia lisäverta häneen pumpattiin. Myös uskoon tullut hiihtäjä Arto Koivisto harmitteli muistelmissaan sitä, että kaipa niillekin veripusseille, joita häneen pumpattiin olisi ollut parempaakin käyttöä.

Ihan maalaisjärjellä kauhistelen, että siinä voi olla hengenlähtö lähellä, kun ihmiseen tungetaan litra lisäverta. Tosin luulen, että ainakin kuuluisa saksalaislääkäri Mengele aikoinaan tutki, paljonko lisäverta ihminen kestää poksahtamatta. Luulenpa myös, että Hiihtoliiton herrat pelkäsivät aikoinaan sitä, että Juha Mieto tulee uskoon ja paljastaa kaiken. Äskettäin TV-Nelosella näytettiin Lahden mömmönkisaskandaalista kertova dokumenttisarja Likaista lunta ja siinä K-P Kyrö kertoi ilmeisesti kaiken, mutta jostain syystä sitä asiaa ei huomioitu ainakaan maamme valtamediassa.

Muistan, miten Kaarlo Maaninka voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 1999 aika vaatimattomalla ajalla ja Höyry Häyrisen haastattelussa hän kertoi tavoitteenaan olevan olympiakullan seuraavana kesänä. Höyry Häyristä kuulosti moinen tavoite huvittavan suuresti. Mutta tämä video todistaa, miten kovasti valkoinenkin mies juoksee, kun hänelle annetaan pari pussia lisäverta: https://www.youtube.com/watch?v=HrbyEgA49a8

Oikean Punaisen Lokakuun metsästys

 Vaikka tietokirjailija Risto Isomäen näkemys Telluksen tilanteesta on synkkä, niin kuitenkin hän muistelmissaan uskoo, että osa ihmiskunnasta voisi ehkä pelastua, vaikka ydinsota tulisi, ainakin mikäli ydinvoimalat jätetään rauhaan. Tällä hetkellä ydinaseita on maailmassa vain noin 1/10 osa siitä, mitä niitä oli kylmän sodan pahimpina vuosina. Tästä asiasta voi kiittää Ronald Reagania ja Mihail Gorbatshovia.

Iso riski ydinaseet kuitenkin ovat. Muistelmissaan Isomäki kertoo viisi tunnettua tapausta, joissa ihmiskunta on ollut lähellä joutua ydinsotaan. Vanhana skeptikkona kuitenkin epäilen, että tunnettuja tapauksia on ollut vain kolme.

Isomäki kertoo, että presidentti Nixon olisi kovassa kännissä määrännyt ydinaseiskun Pohjois-Koreaan, mutta että Henry Kissinger olisi ollut sen verran selvin päin, että olisi ymmärtänyt peruuttaa määräyksen. Itse epäilen, että kyseessä oli kuitenkin se tapaus, jossa Nixon yritti ns. hullun miehen taktiikalla pelästyttää Pohjois-Vietnamin rauhaan, ei siis Pohjois-Koreaa.

Isomäki näyttää myös uskovan, että vuonna 1968 Neuvostoliitto olisi yrittänyt lavastaa tilanteen, että sen vihollinen Kiina olisi suorittanut ydinohjusiskun Yhdysvaltoihin, jotta se olisi saanut amerikkalaiset vastaamaan ydinaseilla, jolloinka molemmat Neuvostoliiton viholliset olisivat tuhonneet toisensa.

Itse kuitenkin luulen, että edellä kerrottu on erään amerikkalaisen jännityskirjailijan mielikuvituksen tuotetta; tosin Suomessakin on kaksi kertaa tv:ssä näytetty tuosta tapauksesta kertova dokumentti, jonka nimenä oli Oikean Punaisen Lokakuun tapaus. Epäilen vahvasti, että vaikka Neuvostoliiton valtiojohto saattoi olla roistojen käsissä, niin eivät he kuitenkaan idiootteja olleet.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Risto_Isom%C3%A4ki

Sarasvatin hiekka

Tieteiskirjailija Risto Isomäen muistelmista luin sen huolestuttavan tiedon, että maapallon lämpeneminen etenee paljon ennusteita nopeammin ja että yhtenä syynä on se, että laivojen polttoaine ei enää sisällä rikkiä yhtä paljon kuin ennen. Ilmakehässä leijuva rikki nimittäin heijastaa auringon säteilyä takaisin avaruuteen, vaikkakin se myös samalla tappaa metsiä ja syövyttää rakennuksia.

Jossain vuosikymmeniä sitten ilmestyneessä Isomäen tieteisromaanissa ihmiskunta yritti torjua ilmastokatastrofia päästämällä vuosittain taivaalle miljardeja alumiinifoliokaasupalloja ja nähtäväksi jää, joudutaanko noihin vappupalloihin vielä turvautumaan.

Tosin eräiden asiantuntijoiden mielestä Isomäki suhtautuu tulevaisuuteen liian synkästi. Muistanpa, kuinka itse Pentti Linkola tuomitsi joulumyyntiin vuonna 2005 tulleen Isomäen kirjan Sarasvatin hiekka liian pessimistisenä. Tuossa kirjassahan kerrotaan siitä, miten sulavan napajäätikön romahdus aiheutti valtavan tsunamin, joka oli tuhota koko ihmiskunnan.

Heti vuoden 2005 joulun jälkeen hirmuinen tsunami sitten surmasi satojatuhansia ihmisiä Thaimaan suunnalla ja paljon enemmänkin olisi mennyt, mikäli Intian rannikolla rakenteilla ollut plutoniumilla toimiva hyötöreaktoriydinvoimala olisi ennättänyt aloittaa toimintansa.

Linkola, jota ei yleensä pidetty minään huumorimiehenä, muuten tuomitsi myös Sarasvatin hiekan runsaat seksikuvaukset. Hänen mielestään kirjan seksikohtaukset olivat ihan liian kömpelöitä ja mielikuvituksettomia.

https://www.tammi.fi/kirja/risto-isomaki/sarasvatin-hiekkaa/9789513134228

Maailmanparantajan muistelmat

Nyt tuntuu siltä, että en pyrikään eläkepäivien ratoksi töihin Suojelupoliisin likaisten temppujen osastolle, kuten eilen kirjoitin, sillä luin juuri tietokirjailija Risto Isomäen teoksen Maailmanparantajan muistelmat ja tajusin, että tulenkin hakemaan YK:n pääsihteerin virkaa, kunhan se tulee hakuun, koska siinä virassa kaivataan kaltaistani tervejärkistä miestä, jotta ihmiskunta selviytyisi haasteellisista maapallon ilmastonmuutokseen ja ihmiskunnan ruokahuoltoon liittyvistä haasteista.

Itse laskeskelin joskus Pillilupi-askin kanteen, että ilmastonmuutos- ja nälkäongelmat voisi ratkaista istuttamalla maapallolle Kiinan pinta-alan verran omenapuita. Mutta Isomäen kirjan luettuani ymmärrän, että omenapuut eivät ole paras vaihtoehto maailman pelastamiseksi, sillä Afrikasta löytyy paljon parempiakin puulajeja.

Esimerkiksi taatelipalmu on erinomainen ravinnontuottaja kuumissa ja kuivissa Afrikan oloissa. Taatelipalmu pystyy pitkillä juurillaan hyödyntämään pohjavettä, joten pitkät kuivat kaudet eivät sitä tapa. Tähän asti taatelia on viljelty vain Saharan pohjoispuolella, koska hitaat kamelikaravaanit eivät ole pystyneet siirtämään elävinä palmun taimia Saharan eteläpuolelle. Nykyäänhän taimien siirto onnistuu helposti vaikka lentokoneella.

Isomäen kirjasta voisi päätellä, ettei Afrikka olekaan menetetty manner, kuten olen joskus epäillyt, vaan maanosa onkin mittaamattomien mahdollisuuksien manner. Sikäläiset ihmiset ovat viime aikoina alkaneet oppia eräänlaista kerroksellista kotipuutarhan hoitoa, joka tuottaa ruokaa paljon peltoviljelyä tehokkaammin.

Afrikan ongelma on, että siellä aurinko paahtaa liian kuumasti eikä peltoviljely siksi onnistu kunnolla, mutta kun ensiksi istuttaa puita ja viljelee sen jälkeen kasveja puiden varjossa, niin homma onnistuu. Kuitenkin eräiden puiden hidas kasvu aiheuttaa ongelmia, sillä esimerkiksi apinanleipäpuu kasvaa kolmimetriseksi vasta 20 vuodessa - tosin tuo kolmimetrisyys tarkoittaa puun paksuutta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Apinanleip%C3%A4puu

Poliisiylijohtajan virka

Me Suonenjoen kärkkääläläiset olemme tunnetusti yritteliästä ja eteenpäin pyrkivää väkeä. Niinpä, kun poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen on eläköitymässä ja hänen virkansa on pantu hakuun, niin yksi kahdeksasta virkaa hakeneista on vankeinhoidon perustutkinnon suorittanut Jouni Kolehmainen, joka on syntyjään Kärkkäälän poikia. Hänen valintaansa tukenee varmasti sekin seikka, että hän on Kolehmaisten sukua, kuten nykyinenkin poliisiylijohtaja on.

Alkuvuodesta Jouni Kolehmainen oli myös yksi niistä 19 ihmisestä, jotka hakivat suojelupoliisin päällikön virkaa, mutta ikävä kyllä valinta ei ainakaan tällä kertaa kohdistunut häneen, ja minua se harmittaa.

Olen nimittäin eläkkeellä ollessani jo hieman ikävystynyt ja kaipaan vähän jännitystä elämääni. Mikäli naapurin mies olisi valittu Supon johtoon, olisin hakenut häneltä töitä Supon likaisten temppujen osastolta. Tiedän, että sillä osastolla kaivataan lisäresursseja, koska tietääkseni uutta henkilökuntaa ei ole sinne palkattu sen jälkeen, kun Seppo "Isi" Tiitinen pestasi likaisten temppujen osastolle eräät Miettisen vähämieliset veljekset.

https://yle.fi/a/74-20083000

Kaatuvat taulut

Minulla on sikäli erikoinen muisti, että mitä kauemmin asiasta on kulunut, niin sitä paremmin muistan yksityiskohtia tapahtuneesta. Niinpä muistan selvästi, miten suonenjokelaiset reilut 50 vuotta sitten hallitsivat maamme ampumahiihtourheilua. Tosin jossain SM-kisoissa Vasaman miesten viestiporukka epäonnistui, koska mestariampujana tunnetun Mauri Röppäsen taulusta löytyi ampumapaikan jälkeen vain neljä reikää.

Muistan, että asia synnytti suurta ihmettelyä ja muistan selvästi, että ainakin jossain lehdessä kirjoitettiin, että kaksi luotia olisi lävistänyt taulun juuri samasta reijästä. Nykyäänhän tuollaista ei voi enää tapahtua, koska ampumahiihdossa on siirrytty kaatuviin tauluihin.

Tuossa Suonenjoen Vasaman 70-luvun kovassa viestiporukassa saattoivat hiihtää salmilaissukua olevat Röppäsen veljekset ja impilahtelaista sukua oleva Yrjö Salpakari. Salpakari muistetaan hyvin siitä, että Sapporon olympialaisissa suomalaiset juhlivat häntä jo olympiavoittajana, mutta jälkitarkastuksessa havaittiin, että yksi laukaus oli tuomariston mielestä mennyt puoli milliä taulun ohi, josta seurasi minuutin sakko ja Yrjö putosi sen seurauksena viidenneksi. Jostain syystä hän ei mahtunut maamme hopeaa voittaneeseen viestijoukkueeseen, jonka ankkurina hiihti Mauri Röppänen.

Sapporon kisojen jälkeen Salpakari ja Röppänen eivät muistaakseni enää osallistuneet ampumahiihdossa arvokisoihin ja niinpä vuoden 1974 Neuvostoliiton Minskissä järjestettyjä ampumahiihdon MM-kisoja hallitsi Uukuniemellä syntynyt Juhani Suutarinen. MM-kisat avanneessa 20 kilometrin kilvassa Suutarinen ampui vain yhden ohilaukauksen ja voitti mestaruuden, kun isäntien tähti Aleksandr Tihonov ja Heikki Ikola ottivat molemmat neljä sakkominuuttia. Kolme päivää myöhemmin, 2.3.1974, hiihdettiin MM-historian ensimmäinen 10 km:n kilpailu. Kaksi sakkorinkiä kiertänyt Suutarinen otti jälleen ylivoimaisen voiton nimimiesten hermoiltua ampumapaikalla.

Ainakin hyvän tarinan mukaan, jossain Minskin kisojen lehdistötilaisuudessa, erä neuvostoliittolainen toimittaja kysyi Suutariselta, että mistä johtuu se, että suomalaiset ampumahiihtäjät ovat niin nopeita ja tarkkoja ampujia. Suutarinen arveli asian johtuvan talvisodasta.

Lisätietoa Juhani Suutarisesta tässä: https://www.facebook.com/photo/?fbid=892857606183088&set=a.509114747890711

Röppäset

Karjalaisevakkojen jälkeläiset ovat kovia urheilemaan. Laskin tuossa, että Suonenjoella kasvaneet muistaakseni salmilaista sukua olevat Röppäsen ampumahiihtoa ja ammuntaa harrastaneet veljekset Mauri ja Pekka ovat voittaneet yhteensä 17 olympia- tai mm-kisamitalia aikuisten sarjoissa, ja olin jopa hetken aikaa sitä mieltä, että Röppäset ovat maamme paras urheilijasuku.

Mauri Röppänen, joka noista edellä mainituista 17 arvokisamitalista on voittanut 15, oli lähellä tulla ensimmäiseksi suomalaisurheilijaksi, joka on voittanut mitalin sekä talvi- että kesäolympialaisista. Mauri voitti hopeaa Sapporon ampumahiihtoviestissä ja oli Moskovan kesäkisoissa pienoiskivääriammunnassa neljäs ja jäi pronssista vain pisteen.

Tarkistuslaskennassa kuitenkin huomasin, etteivät Röppäset olekaan maamme menestynein urheilijasuku, vaan Nykäsen suku on menestynyt vieläkin paremmin, sillä Matti Ensio Nykänen on voittanut 19 olympia- tai mm-kisamitalia aikuisten sarjoissa. Mattikin on evakkosukua, sillä isä Ensio oli syntynyt Impilahdella. Tosin muutaman miespolven ajan Nykäset asuivat Sortavalan maalaiskunnassa. Sikäli Matti Nykänenkin liittyy Suonenjokeen, että hänen serkkujaan ainakin minun nuoruudessani asui täällä.

Tässä tietoa Röppäsistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Mauri_R%C3%B6pp%C3%A4nen

Petteri Pennasen pirunmoinen ylänurkkapommi

Pikkuhiljaa alan palautumaan viikonlopun palloilutarjonnan aiheuttamasta sielullisesta järkytyksestä. Sortavalan Palloseura, joka nykyään tunnetaan jostain syystä paremmin nimellä Kalpa, kohtasi Tapparan ratkaisevan tärkeässä jääkiekko-ottelussa, jota ratiosta kuuntelin. Kolmannen erän loppupuolella Kalpa johti 4-2, mutta sitten sekä ratioselostajan että minun kummastukseksi hylkäsi Kalpan ratkaisevan tärkeän osuman perusteetta. Heti sen jälkeen sekä minun että ratioselostajan mielestä täysin perusteetta Kalpan pelaaja ajettiin jäähylle.

Siinä vaiheessa hermoni pettivät ja suljin ration ja aloin seuraamaan ratkaisevan tärkeää Kups-Hjk-jalkapallo-ottelua Palloliiton tulosseurannasta. Kun myöhemmin teksti tv:ltä uskalsin tarkastaa jääkiekko-ottelun lopputuleman, loisti ruudulla tulikirjaimin, että Tappara oli voittanut 5-4 ja että tamperelaiset olivat tehneet viidessä minuutissa kolme maalia. Tuntui ihan siltä, että tähän päättyi tämä elämä.

Jalkapallo-ottelussakaan ei käynyt hyvin, koska odotin, että Kups olisi kuitannut neljä vuotta sitten avauskierroksella kotikentällään kärsimänsä 0-5 tappion, mutta niin ei käynyt. Kups kyllä voitti, mutta vain 3-1. Tosin Petteri Pennasen tekemä kolmas maali oli yksi kauneimmista näkemistäni. Se saa minut uskomaan, että jalkapalloilu on hieno urheilumuoto.

Lehtitietojen mukaan helsinkiläiset olivat aloittaneet joukkotappelun ottelun päätyttyä. Se saa minut ymmärtämään, miksi Kups-Hjk-peleissä yleensä makkarakioskin takana on seisonut poliiseja täysissä mellakkavarusteissa. Se saa minut uskomaan, että suuren maailman jalkapallokulttuuri on vihdoinkin saapunut Kuopioon.

Minua muuten mietityttää se, että miksi pieni ja äänetön nelikopteri ainakin viimeksi katsomossa ollessani, kierteli Keskuskentän yllä ennen pelin alkua. Jos olisin Kiinassa, niin epäilisin, että poliiseilla on nelikoptereissaan kasvojentunnistusominaisuus, mutta Suomessahan sellainen ei ole mahdollista.

Kups-Hjk-pelin parhaat palat, mm. Petteri Pennasen pirunmoisen ylänurkkapommin voi katsoa tästä: https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=kups%2C+hjk%2C+2024%2C+youtube#fpstate=ive&vld=cid:deecbc0b,vid:_FkFPEwIgvo,st:0

Pannumyssyt

Männä viikolla kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä keskustelimme Tieto-Finlandian voittaneesta Antti Järven teoksesta Minne katosi Antti Järvi?. Tulimme keskustelussa lopputulemaan, että kirja on hyvä, mutta vitsit ovat aika vähissä. Yksi sellainen kuitenkin keksittiin.

Nimittäin muistettiin, että kirjassa kerrotaan siitä, että kun uudet asukkaat muuttivat talvisodan jälkeen Viipuriin, suomalaisten jättämistä asunnoista löytyi erittäin värikkäitä päähineitä, joita muotitietoiset uudisasukasnaiset alkoivat pitää hattuinaan siinä määrin, että voitiin puhua suoranaisesta muotioikusta. Suomalaiset eivät olleet pitäneet niitä päissään vaan pannumyssyinään.

Pääsiäisenä suonenjokelainen taiteilija Mauri Korhonen oli Vatikaanissa toivottamassa paavin kanssa hyvää pääsisäistä koko maailmalle ja Mauri näytti juhlallisessa tilaisuudessa esiintyvän paavin rinnalla piispanhiippamaiseen pannumyssyyn sonnustautuneena. Tämä asia muistutti mieleeni sen, että piispanhiippojen pilkkaaminen on joskus ollut kuolemanvakava asia.

Nimittäin joskus keskiajalla porvoolainen talonpoika tuomittiin kuolemaan, koska hän oli huutanut piispalle, että: "Tallinnan h--riltako olet tuon hatun hankkinut". Ilmeisesti Tallinnan naiset olivat kevytmielisen maineessa jo keskiajalla.

Maurin pannumyssyä voi ihailla tästä: https://www.facebook.com/mauri.korhonen.940/videos/778328145502327

Mensuvaaran lentokenttä

Olenpa yrittänyt selvittää muutaman kilometrin rajan taakse jääneen Uukuniemen Mensuvaaran lentokentän historiaa kirjoista ja kansista sekä internetistä. Mieltäni on vuosikymmeniä askarruttanut se, että Kioskin Matti kertoi, että joskus 1950-luvulla ei ollut suinkaan harva se kerta, jolloin Mensuvaarasta nousseet naapurin suihkukoneet kävivät kiertämässä kovalla jyrinällä Uukuniemen kirkon tornin.

Muut uukuniemeläiset, joita olen asiasta kuulustellut, eivät enää muista moista tapahtuneen. Uukuniemi-juhlilla juttelin asiasta jopa entisen puolustusvoimain komentajan kenraali Jaakko Valtasen kanssa, mutta hän ei ainakaan myöntänyt tietävänsä asiasta. Nykyäänhän tuollainen lentokäyttäytyminen voisi synnyttää paheksuntaa jopa Naton taholta, mutta 1950-luvulla asiasta vaiettiin.

Mensuvaaran kenttä oli hiekkapäällysteinen, ja pikkuisen erikoiselta tuntuu, jos naapurin suihkuhävittäjät olisivat uskaltaneet sitä käyttää, koska pölyn aiheuttama moottoririkon vaara olisi ollut ilmeinen. Kiitoradan pituus oli kuitenkin peräti 1650 metriä, joten kyllä se mittansa puolesta olisi soveltunut myös suihkareille. Voi olla, että suihkuhävittäjät pystyivät käyttämään kenttää talvisin, jolloin hiekka ei pölissyt.

Nykyään satelliittikuvista päätellen kenttä ei ole enää hiekkapäällysteinen, vaan se kasvaa heinää siinä määrin, että siellä käyskentelee karjaa, josta seikasta voisi päätellä, ettei kenttää ole pitkään aikaan käytetty. Tosin muutama vuosi sitten huhtikuun 1. päivänä Uukuniemen nettisivulla kerrottiin, että lentoliikenne on käynnistymässä Mensuvaarassa uudelleen ja että Oulun ja Thaimaan Bankokin väliä lentävä potkurikone tulee suorittamaan välilaskun Mensuvaaran kentällä, josta halukkaat voivat nousta koneen kyytiin.

Sa-kuva-arkistosta löytyy hieno kuva Mensuvaaran lentokentän sotilaskodista, jota voisi hyvinkin käyttää nykyään matkustajaterminaalina, jos se vain olisi vielä olemassa, mutta paikalla käyneet ovat kertoneet, ettei sitä enää ole. Kuvasta päätellen rakennus oli sisustettu suurella maulla, vaikka onkin sota-ajan tarpeista tehty. Ihmettelen seinien ja pöytien tyylikästä laikkuisuutta enkä keksi laikuille muuta selitystä, kuin että rakennus on viimeistelty puhalluslampulla. Uskon sotilaskodin edustaneen tyyliltään karjalaista hirsifunkkista.