Juhannuksena liikuin Uukuniemen Papinniemen jylhissä maisemissa ja minulle selvisi, ettei surullisen kuuluisa Kiteen paha pajari, joka oli aikoinaan eräänlainen pitäjän verojohtaja, tainnut ollakaan kiteeläinen vaan uukuniemeläinen. Nimittäin Pyhäjärvestä nousevan noin 20 metriä korkean harjun päälle on unohtunut ikivanha soutuvene ja veneeltä laski selvä ura järveen. Tästä tein johtopäätöksen, että paha pajari saattoi aikoinaan harrastaa hyvässä tarinassa kerrottua venelaskettelua Uukuniemen Papinniemellä eikä Kiteellä, kuten tarinassa kerrotaan.
Hyvän tarinan mukaan pajari oli rakennuttanut puuteloista radan, jota pitkin hän hurautteli veneellään painovoiman avulla järveen ja varmasti hauskaa oli, sillä veneen ylöshinaamisen suorittivat lihasvoimalla paikalliset naiset joko hameenhelmat korvissa tai jopa täysin ilkosillaan. Nykyaikaista Me too-liikettä ei ilmeisesti silloin vielä tunnettu Karjalan suunnalla. Itse entisenä virkamiehenä toki hyvin pitkälle ymmärrän, että virastoissa on hyvä harrastaa kaikenlaista työkyvyn ylläpitoa edistävää ns. tyky-toimintaa, mutta täysin en voi pahan pajarin tyky-toimintaa kuitenkaan hyväksyä. Karjalaiset eivät silloin asiaa ymmärtäneet ollenkaan.
Niinpä paikkakunnan väki valitti pajarin toiminnasta Ruotsin kuninkaalla ja paha sai ainakin tarinan mukaan palkkansa, koska kuningas ilmoitti, että paikkakuntalaiset voivat menetellä pajarina kanssa parhaaksi katsomalla tavallaan ja tämän seurauksena Kiteellä on vieläkin kivikasa, jonka alle kerrotaan pahan pajarin päätyneen hevosineen sen jälkeen, kun verovelvollisten oikeutettu viha häneen kohdistui.
Aionpa vielä tässä elämässä käydä hiljentymässä maamme tyky-toiminnan isän hautaröykkiöllä ja mikäli Uukuniemellä vielä harrastetaan kesäteatteritoimintaa esitän, että pahan pajarin tarina olisi hyvä teatteri esityksen aihe. Olen jo vähän mietiskellyt näytelmän roolijakoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti