Gaza ja Singapore

Ei ole täyttä varmuutta siitä, että onko Trump oikeasti kahjo vai näytteleekö hän ainoastaan kahjoa, mutta uskon, että juuri tästä syystä hän voi saada paljon aikaiseksi maailman politiikassa. Eilen itsekin päästin selkäkeikkanaurun, kun hän piti tiedotustilaisuuden, jossa hän kertoi elettävän suurta päivää sivilisaation historiassa, koska rauha on syntymässä Gazan sotaan hänen ansiostaan ja että hän itse tulee jatkossa johtamaan Gazaa.

Maailmalla ei näytetä tälläkään kertaa uskottavan Trumpin sanomisia, mutta itse arvioin, että on pieni mahdollisuus sille, että Gazan kansanmurha loppuu, jos Trump uhkaa lopettaa tukensa Israelille ja jos hän uhkaa tappaa gazalaiset nälkään. Sen jälkeen tuhottu Gaza voidaankin rakentaa Trumpin johdolla Lähi-Idän Rivieraksi, jossa varsinkin upporikkaat arabit voivat viettää hauskaa elämää.

Moni epäilee, ettei vajaan 400 km2 suuruista runsaan kahden miljoonan asukkaan aluetta voi saada hyvinvoivaksi, mutta jos Trump sattuu tämän lukemaan, niin kerron hänelle, että kyllä voi. Nimittäin 700 km2: kokoinen  kuuden miljoonan asukkaan Singapore on tällä hetkellä ostovoimatarkastetun bkt/asukas-tilaston mukaan maailman rikkain valtio, vaikka maalla ei ole mitään luonnonvaroja ja vaikka valtion väestö koostuu kolmesta eri kansallisuudesta eli kiinalaisista, intialaisista ja malaijilaisista.

Niinpä esitänkin kunnioittavasti Trumpille, että hän muihin virkakiireisiin vedoten luopuukin Gazan johtamisesta ja uskoo alueen johtovastuun siirtymävaiheessa jollekulle puolueettomalle singaporelaiselle kokeneelle poliitikolle. Tässä lisätietoa Singaporesta, jossa ostovoimatarkastettu bkt/asukas on melkein 150.000 taalaa eli lähes kolme kertaa enemmän kuin Suomessa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Singapore

 

Simpasen talo Sortavalassa

 

Komea on ollut aikoinaan Sortavalassa oleva ns. Simpasen talo, joka sitä viimeksi ihastellessani vaikutti kuitenkin jo olevan pienen pintaremontin tarpeessa.  Jos tuollainen rakennus seisoisi jossain Suomen kaupungissa, olisi se arvokas kiinteistö, koska moni vakavarainen kulttuurityöntekijä haluaisi tuollaisessa asua. Esimerkiksi menestyvän savendreijausosuuskunnan voisi rakennukseen vallan mainiosti perustaa.

 

Tuo kuva ei asiaa paljasta, mutta talon takakulma on palanut pahasti. Siitä huolimatta rakennuksessa toimii edelleenkin sähkötarvikemyymälä. Toivottavasti kyseinen sähkötarvikemyymälä ymmärtää huolehtia tuotteidensa turvallisuudesta, koska itärajan takana näkee paljon palaneita taloja. Alan asiantuntija kertoi, että ainakin yksi syy paloihin on, etteivät venäläisten sähköasennukset ole läheskään aina kunnolla tehtyjä.

 

Esimerkiksi varkautelainen opettaja Kalevi Keinonen, joka oli kuuluisan hiihtävän kenraalin Yrjö Keinosen pikkuveli, rakennutti rajan taakse syntymäpitäjäänsä Ruskealaan kirkon ja matkailukeskuksen rakennuskompleksin vuosituhannen alussa, mutta vuonna 2013 rakennus vaurioitui pahasti sähköpatterista alkaneen palon vuoksi.

 

Joku toinen asiantuntija taas tiesi minulle kertoa, että tulipalojen taustalla on myös se, ettei Venäjän asuntolainajärjestelmä ole kovin kehittynyt. Niinpä lainanantajilla on tapana turvata saatavansa polttamalla lainoitettu kiinteistö vakavissa maksuhäiriötapauksissa. Sellainen menettely pitää varmasti yllä velallisten maksuhalukkuutta ja ehkäpä myös yleistä yhteiskuntamoraalia. 

 

Ukrainan sodan vuoksi asuntolainojen korot ovat Venäjällä nykyään noin 20 %, eli ihan mahdottomat, ja monessa maassa hallinto vaihtuisi tuollaisen asian vuoksi, mutta entisessä hyvässä itänaapurissa ei jostain syystä ole vielä näin tapahtunut.

 

Jaakkiman palanut kirkko

Jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille olisi erinomainen väitöskirjan aihe luovutetun Karjalan historiallisesti merkittävät tulipalot. Aiemmin olen jo kertonut maamme pientalonpoikien keskeisen vaikuttajahenkilön Veikko Vennamon syntymäkodin tulipalosta, mutta siinä ihan lähellä on palanut myös toinen suomalaisille merkittävä rakennus eli Jaakkiman kirkko, josta voi käyttää myös nimitystä Lahdenpohjan kirkko.

Viimeksi vuonna 2019 kävin tutkimassa ihan rajan lähellä olevan kirkon raunioita ja ihmettelin, miten kirkon ympäristö oli kovasti siistiytynyt sitten viime näkemän. Siistiytymisasialle löytyi selitys kaikkitietävästi internetistä, sillä tavallisesti luotettava Venäjän Karjalassa ilmestyvä Karjalan Sanomat -lehti kertoi nettisivullaan, että Jaakkiman kirkon kunnostus on alkanut ja jatkoi, ettei tosin itse kirkkorakennusta kunnosteta, vaan palaneen herranhuoneen ympäristö raivataan puskista ja sille rakennetaan parkkipaikka sekä pystyssä olevat seinät valaistaan.

Silloin Karjalassa uskottiin nähtävyyden houkuttelevan paikalle entistä enemmän matkailijavirtoja, kuten varmaan jonkin aikaan tapahtuikin, mutta sitten vuonna 2022 Venäjän hirvittävä hyökkäys Ukrainaan muutti tilanteen.

Erilaiset kansalaisjärjestöt olivat varanneet korjaushankkeeseen 70 miljoonaa ruplaa eli noin miljoona euroa, joten ihan pikkuprojektista ei ole kysymys.

Jaakkiman kirkon rauniotkin olivat vaikuttava nähtävyys. Rakennus oli 42 metriä pitkä, 42 metriä leveä ja 22 metriä korkea, joten se oli lähes yhtä suuri kuin maailman suurin puukirkko Kerimäellä. Tosin Jaakkiman kirkko ei ollut puuta vaan tiiltä, joita tarvittiin peräti 756.000 kpl.

Rakennuksen suunnitteli itse Carl Ludvig Engel, joka Jaakkiman kirkon lisäksi on suunnitellut myös ilmeisenä sivutyönään Helsingin kaupungin keskustan. Engel kuoli vuonna 1840, mutta kirkko valmistui vasta reilut kymmenen vuotta myöhemmin.

Jaakkiman kirkko paloi vuonna 1977, mutta sillä kertaa Herra ei kuitenkaan polttanut huonettaan, vaan palon syyksi minulle tapahtumapaikalla suorittamissani puhutteluissa kerrottiin se, että joukko nuoria miehiä olisi grillannut saslikkia rakennuksen vintillä.

Tietoa ei ole siitä, oliko mahdollisesti alkoholilla osuutta asiaan. Tietoa ei ole myöskään siitä, näkyikö palo Suomen puolelle, sillä esimerkiksi Uukuniemi on karkean arvioni mukaan vain noin 30 kilometrin päässä.

Toisaalta Arvo Ei-Poika Tuominen paljastaa vuosi sitten ilmestyneessä mainiossa Karjala-kirjassaan, että kyseessä saattoi olla tuhopoltto. Kirkko palveli Neuvostoliiton ollessa vielä voimissaan kansantalouden tarpeita varastona, ja paikkakunnalle oli kiirinyt tieto, että jonkinlainen inventaario olisi tulossa, jonka jälkeen varastossa tiedossa ollut hävikkiongelma ratkaistiin kylmän rauhallisesti pyroteknisin menetelmin ennen reviisorin saapumista. Näin siis naapurissa.

Jos joku haluaa nykyään tutustua Jaakkiman kirkkoon, niin helpoiten se tapahtuu matkustamalla Pälkäneelle, sillä sieltä löytyy kirkko, joka on rakennettu Jaakkiman kirkon piirustusten mukaan; tosin tornin huippu on pikkuisen erilainen.

 

Pankinjohtaja Fennanderin talo

Veikko Vennamo syntyi Jaakkimassa, joka on linnuntietä reilun 20 kilometrin päässä Uukuniemen kirkolta. Syntyessään Vennamo ei ollut Vennamo vaan Fennander. Alun perin Fennanderit eivät olleet Fennandereita vaan alun perin he olivat sukunimeltään Suomalainen. Veikko Vennamon esi-isät asuivat sukupolvien ajan Puumalassa, joten tavallaan Savon poekia oli Veikkokin.

Itse kävin vuonna 2010 kuvaamassa Jaakkimassa maamme pientalonpoikien edusmiehen Veikko Vennamon syntymämökin ja paljastui, että syntymämökki oli karkeasti arvioituna noin 400 neliömetrinen kartano, jonka oli omistanut ennen talvisotaa Veikon isä pankinjohtaja Eemil Jaakko Fennander, joka kuoli 63-vuotiaana sydänkohtaukseen juuri ennen talvisodan päättymistä.

Vuonna 2010 entisessä Fennanderin talossa toimi tiettävästi kirpputori. Suomalaiset olivat joskus kiinnittäneet pronssisen Veikko Vennamon muistolaatan talon seinään, mutta minä en sitä onnistunut löytämään. Epäilen, että laatta oli myyty kirpputoritavarana. Veikko Vennamo kuoli 1997, joten hän ehti Neuvostoliiton konkurssin jälkeen vierailemaan syntymäkodissaan, joka tuhoutui tulipalossa vuonna 2013.  

Aarni Virtasen kirjoittaman Veikko Vennamon elämänkerran mukaan tullineuvos kannatti aina hyviä suhteita Neuvostoliittoon ja hän oli Paasikiven linjan kannalla. Niin varmasti olikin yhtä vähäistä poikkeusta lukuun ottamatta, jota Virtasen kirjassa ei kerrota. Olen nimittäin kuullut, että lähtiessään viimeisen kerran syntymämökistään, Veikko Vennamo paiskoi mielenosoituksellisesti mansikkahillot kotinsa tapeteille. 

 

Se oli siis hänen vastalauseensa Moskovan rauhansopimukselle ja ainakin Molotov olisi pitänyt sitä rauhansopimuksen ehtojen vastaisena tekona. Itseäni harmittaa, etten päässyt sisälle Fennanderin taloon tutkimaan, oliko hilloroiskeet jo pesty tapeteista.

 

Jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille olisi oivallinen tohtorin väitöskirjan aihe se, miten suomalaiset suhtautuivat omaisuuteensa, joka piti jättää Neuvostoliitolle; tungettiinko talon putkiin sementtiä ja ripoteltiinko hiekkaa puimakoneen laakereihin? Tai tyydyttiinkö roiskimaan vain hillot seinille, vai luovuttiinko sisäsiisteydestä vieläkin mielenosoituksellisemmin?

 

 

 

 

 

Soininvaara ja Vennamo

Soininvaara kertoo muistelmissaan, että vaikka ulkoministeri Ahti Karjalainen sai houkuteltua vierailullaan koulun yhteiskunnalliseen keskustelukerhoon lähes parikymmentä osallistujaa, mtta kun Meri Vennamo toi vieraaksi isänsä Veikon, niin puolet lukion oppilaista saapui tilaisuuteen. Soininvaara ei 60 vuotta myöhemmin enää muista, mitä Veikko Vennamo puhui, mutta muistaa, että tämä puhuessaan hihkui ja hyppi tuolillaan siihen malliin, että hän vaikutti maaniselta.

Mutta ei Vennamon hihkumisessa ja hyppimisessä ollut kysymys maniasta, vaan harkitusta taktiikasta. Politiikan historia tuntee ainakin erään toisen kansanjohtajan, joka myös hihkui ja hypähteli esiintyessään. Kirjassaan Minä ja Kekkonen Lasse Lehtinen todistaa, ettei Vennamo yksityiselämässään ollut hihkuja ja hyppijä vaan ihan toisenlainen.

Nuorena aloittelevana poliitikkona Lehtinen matkusti kerran Veikko Vennamon kanssa junalla Helsingistä Suonenjoelle vaalikeskusteluun. Junassa Vennamo osoittautui täydelliseksi vanhan ajan sivistyneeksi herrasmieheksi. Sitten Suonenjoen tilaisuudessa keskusteltiin sotaveteraanien asemasta eikä Vennamo enää ollut herrasmies, vaan pikemminkin päinvastoin.

Ensiksi todisti Vennamo, kuinka sotaveteraanien asia on unohdettu ja sai raikuvat aplodit. Sitten avasi Lasse Lehtinen sanaisen arkkunsa. Hän korosti sitä, että palkkasaatavat vanhenevat vuodessa, joten turha veteraanien on enää mitään vaatia.

Lehtisen mukaan demaritoimitsija Onni Hyvönen oli nostanut kädet korvilleen, koska uskoi jokaisen Lehtisen lauseen pudottavan demarien kannatusta Suonenjoella sadoilla äänillä. Lehtisen puheenvuoron jälkeen Vennamo kailotti korkealla äänellä: "Kuulkaa, mitä nuori karvapääradikaali puhuu, häpäisee veteraanien muiston!"

Vennamo sai raikuvat aplodit. Tilaisuuden päätyttyä käsittääkseni työläisravintola Kyöpelin naulakolla oli tunnelma kuumana ja Lehtisen fyysinen koskemattomuuskin oli vaarantua paikallisten sotaveteraanien toimesta. Junassa paluumatkalla Vennamo oli taas leppoisa herrasmies, joka kysyi silmää iskien nuorelta kanssapoliitikoltaan, että "ethän tykkää pahaa". 

Harva muuten on se ihminen, joka tietää, että Uukuniemen naapurissa Jaakkimassa syntynyt tullineuvos Veikko Vennamo on saanut näköispatsaan Suomeen, mutta tämä kuva todistaa eittämättä, että Vennamo on saanut näköispatsaan Lapinlahden Alapitkän kylälle. 

 

  

Soininvaara ja Ahti Karjalainen

Osmo Soininvaara oli jo koululaisena kiinnostunut politiikasta ja jopa niin kiinnostunut, että hän ihan uteliaisuuttaan liittyi yhtä aikaa kolmen eri puolueen nuorisojärjestöön. Hän veti myös koulunsa yhteiskunnallista keskustelukerhoa, jonka kokouksiin ei yleensä monta osallistujaa tullut.

Kerran hän kuitenkin älysi suostutella koulutoverinsa Kukka-Maarit Karjalaisen kutsumaan tämän isän Ahti Karjalaisen kerhon vieraaksi ja silloin tilaisuuteen saapui lähes 20 kuulijaa. Soininvaaran mukaan silloinen ulkoministeri Ahti Karjalainen oli aurinkoinen, hymyilevä, huumorintajuinen ja älykkään tuntuinen. Oli vaikea kuvitella, että kyse oli samasta miehestä, joka tullessaan Moskovasta mumisi mikrofonille, että keskustelimme molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä ja teimme yhteisen kommunikean.

Minulle kerrotun mukaan Mikkelin lyseon historian lahjakkaimmat oppilaat olisivat olleet Ahti Karjalainen ja Erkki Liikanen. Jostain syystä Olli Rehniä tarinan kertoja ei pitänyt yhtä lahjakkaana. Asian selitys voi olla se, että Rehn keskittyi kouluaikanaan jalkapalloiluun ja hän pelasi jopa jonkun ottelun Mikkelin Palloilijoiden mestaruussarjajoukkueessa. Huippuhyvää palloilijaa hänestä ei kuitenkaan tullut, koska hän käytti silmälaseja eikä hänestä sen vuoksi tullut hyvää pääpelaajaa.

Olli Rehnin sukunimi viittaa hienoihin sukujuuriin, mutta tosiasiassa hän on supisavolaisen torppari Syrjäläisen jälkeläisiä. Ruotsin ruotuväessä annettiin sotamiehille pitkien savolaisten nimien sijaan lyhyt ja ytimekäs sotilasnimi ja niinpä itsekin saattaisin olla sukunimeltäni Kost tai Stolt, joilla nimillä ruotusotamies esi-isäni tunnettiin Ruotsin armeijan palveluksessa.

Tässä linkissä Ahti Karjalainen kertoo saaneensa potkut Suomen Pankista vääryyden ja viekkauden eikä juoppouden vuoksi: https://yle.fi/a/3-12583182 

 

Soininvaara ja ydinvoima

Osmo Soininvaara on matemaattisesti erittäin lahjakas. Muistelmissaan hän kertoo, että ylioppilaskokeessa hän koepaperin saatuaan nousi ylös sekä vaati puheenvuoroa, jonka heti myöskin sai ja valitti, että hänelle on ilmeisesti erehdyksessä annettu lyhyen matikan kysymykset. Kuitenkin ne tarkastuksessa paljastuivat pitkän matikan kokeeksi.

Todennäköisyyslaskelmiin perehtyneenä matemaatikkona Soininvaara oli 1980-luvulla ydinvoimaa vastaan, koska silloin virallinen tieto oli se, että 10.000 käyttövuotta kohden maailmassa sattuu  yksi vakava ydinvoimalaonnettomuus. Kun siihen aikaan suunnitelmana oli rakentaa maailmaan 2.000 atomivoimalaa, olisi vakava poksahdus todennäköisesti tapahtunut viiden vuoden välein.

Soininvaaran mukaan ydinvoimalat ovat kehittyneet niin, että vakava onnettomuus niissä sattuu todennäköisesti yksi miljoonaa käyttövuotta kohden, eli todennäköisyys on laskenut yhteen prosenttiin 1980-luvun tasosta.

Toisaalta Soininvaara myöntää, ettei sodan tai terrorismin mahdollisuutta ole todennäköisyyslaskelmissa huomioitu eikä myöskään sitä, että voimaloiden tuottama plutonium pitäisi pystyä varastoimaan turvallisesti seuraavat 200.000 vuotta. Omien pilliklupiaskin kanteen tekemien laskelmieni mukaan Suomessa syntyy nykyään vuodessa tonni plutoniumia ja koko maailmassa noin 100 tonnia.

Eräs Tsernobylista kirjoittanut professoritason tutkija kirjoitti, että jos vaurioituneen reaktorin koko radioaktiivisuus olisi päässyt luontoon, olisi koko Eurooppa saattanut muuttua asuinkelvottomaksi ja jos voimalakombinaatin kaikki reaktorit olisivat sulaneet, seuraamukset olisivat olleet samanlaiset, mitä Johanneksen Ilmestyskirjassa kerrotaan. 

Tässä on mielenkiintoinen dokumentti Tsernobylin onnettomuudesta: https://areena.yle.fi/1-65991708 

 

 

Voittoja ja tappioita

Eittämättä Osmo Soininvaara on ulkoiselta olemukseltaan jotenkin savolaisen näköinen ja luettuani hänen muistelmansa nimeltään Voittoja ja tappioita ymmärrän, mistä asia johtuu. Hänen isänsä on nimittäin Kiuruveden poikia ja häneltä Osmo oppi lapsena joka savon kielen, jonka taidon hän on myöhemmin ikävä kyllä unohtanut. 

Osmo Soininvaaran mummo on Lapinlahden Väisälänmäen Puurusia, joka suku liittyy vahvasti maamme kulttuurihistoriaan, sillä minusta Suomen kansallismaalauksena pidettävä Eero Järnefeltin Kaski, joka taulu tunnetaan myös poliittisesti kantaa ottavalla nimellä Raatajat rahanalaiset, esittää Puurusen perhettä kasken poltossa. Maalaus ei ole ihan realistinen, koska tiettävästi isäntä Puurunen vähän loukkaantui sen vuoksi, ettei hänen paitansa ollut todellisuudessa niin repaleinen kuin maalauksessa.

Osmo Soininvaara tunnetaan yleensä hyvin vakavamielisenä tutkijatyyppinä, mutta muistelmateos todistaa hänen omaavan myös huumorin armolahjan. Yleensä poliitikkojen muistelmat ovat yksitotisia, mutta poikkeuksina ovat Mikko Pesälän Herrana on hyvä olla, Lasse Lehtisen Luotettavat muistelmat ja Osmo Soininvaaran Voittoja ja tappioita.

Huumorin puolelle menee se asia, että kirjassaan Soininvaara paljastaa sukunsa olevan hyvin lahjakasta oppimaan. Hänen siskonsa kirjoitti kuusi laudaturia ja todistuksenkin lukuaineiden keskiarvo oli tasan kymppi, mutta vaikka Osmo kirjoitti kuusi laudaturia, niin päästötodistusta rumentaa uskonnon yhdeksäinen. Sen asian selittää se, että hän oli paljastanut uskonnonopettajalleen, ettei hän usko Jumalaan. 

Puuttuva jumalusko ei estänyt Soininvaaraa toimimasta seurakuntanuorissa eikä se toiminta ollut ollenkaan ilotonta. Kouluaikaan Osmo opiskeli hypnoosia ja niinpä hän pystyi hypnoosin avulla muuttamaan seurakuntanuorten juomaveden viinaksi. Muistelen, että kristinuskon historiassa tuollaista on tapahtunut aiemminkin. Hypnoosin vaikutus oli niin tehokas, että veden nauttijat kärsivät seuraavana aamuna kovasta krapulasta. 

Hypnoosia pystyi viihdekäytön lisäksi käyttämään myös hyödyllisiin asioihin. Eräs Soininvaaran kaveri oli huono oppimaan kieliä ja niinpä Osmo erään sanakokeen alla opetti hypnoosin avulla kaverilleen ruotsin kielen sanoja eikä turhaan, sillä sanakokeesta kaveri sai täyden kympin. Mielestäni kouluhallituksen tulisi tutkia, voisiko hypnoosia käyttää apuna kielten opiskelussa.

https://verkkokauppa.teos.fi/sivu/tuote/voittoja-ja-tappioita/4995940 

 

 

Rajalla

Muutaman miljoonan euron arvoisen matkailumainoksen sai vajaan 500 asukkaan Uukuniemen pitäjä, kun tv:ssä näytettiin pitäjän oman tytön Elina Hyvärisen ohjaama Rajalla-elokuva, jossa esiintyy monta meikäläisen tuttua, joista erityisen erityismaininnan ansaitsee eläkkeellä oleva opettaja Paavo Vanhanen, jonka sivistyneitä mielipiteitä kuunnellessani tuli vallan mieleeni, että siinä on nyt se pakinoitsija Aapelin perään kuuluttama oikein viisas mies. Mainittakoon, että hän on ohjaaja Elina Hyvärisen isä.

Rajalla-elokuvasta saa eittämättä sen käsityksen, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli melkoinen katastrofi itärajan asukkaille ja niinhän se on. Toisaalta pitää muistaa, että kun Saksan natsihallinto romahti sodassa ja kun maa ymmärsi sen jälkeen tehdä tilinsä selväksi historiansa kanssa,  niin jo yhdeksän vuotta sodan päättymisen jälkeen Saksa hyväksyttiin jalkapallon MM-kisoihin, joissa se yllättäen voitti mestaruuden kukistamalla loppuottelussa voittamattomana pidetyn Unkarin; tosin se voitto taisi edellyttää, että maailman paras jalkapalloilija Puskas potkittiin rammaksi. Ja onpa minulle kerrottu, että saksalaiset olisivat pelanneet pervitinin vaikutuksen alaisena.

Pientä toivetta siis elättelen, että jos Ukrainan sota pitkittyessään romahduttaa Putinin hallinnon ja jos sen jälkeen maa jälleen kerran yrittää tulla normaaliksi eurooppalaiseksi valtioksi, niin Itä-Suomi saattaa vielä joskus kukoistaa samalla tavalla kuin tsaarin vallan aikaan, jolloin tuossa ihan lähellä ollut metropoli Pietari loi mahdollisuuksia Itä-Suomen asukkaille. Jos yritteliäs itäsuomalainen ei muuta keksinyt, pystyi hän kuitenkin myymään ainakin multaa ja risuja hyville itänaapureille. 

Minunkin isovaarini kaksi siskoa lähtivät Savosta piikomaan Pietarin aatelisille ja jäivät sille tielleen. Olen miettinyt, että pitäisi käydä geenitestissä ja katsoa löytyykö Venäjältä vielä pikkuserkun serkkuja. Tarinan mukaan toinen isovaarini siskoista kävi joskus vielä vanhoilla päivillään 1900-luvun alussa syntymäkylässään ja oli Venäjällä ollessaan venäläistynyt niin, että oli  unohtanut Ä-kirjaimen käytön ja oli sen vuoksi sanonut, että "harka istui Harjun pellolla".

 https://areena.yle.fi/1-65258243

 

Kumivoikukka

Jäämerentiellä oli välirauhan aikaan liikenteessä noin 2.000 kuorma-autoa, mutta keskimäärin niistä noin 30 % oli remontissa. Varsinkin kytkimet ja jarrut olivat koetuksilla mäkisellä tiellä. Myös renkaita jämähteli varsinkin etelän miehillä paljon ja he ihmettelivät, miksi Lapin miesten renkaat kestivät. Lopulta salaisuus selvisi. Lapin miehet olivat havainneet, että kuumentuneet renkaat eivät kestäneet ja niinpä he ymmärsivät pitää matkan varrella taukoja. 

Sota-aikana kumista oli koko Euroopassa pulaa, koska kumipuut kasvoivat etelässä. Saksalaiset alkoivat valmistaa synteettistä kumia kivihiilestä, mutta muistelen lukeneeni, että synteettinen kumi ei kestänyt kunnolla pakkasta. Neuvostoliitossa kumipulaa yritettiin sen sijaan ratkaista kasvattamalla kumivoikukkia. Niistä voitiin saada kumia jopa 400 kiloa hehtaarilta, vaikkakin prosessi oli työläs. Suomessa priorisoitiin voikukan hyödyntäminen siten, että sen juurista valmistettiin kahvin vastiketta, jota pidettiin tärkeämpänä tuotteena kuin kumia.

Itsekin olen miettinyt kumivoikukan kasvatukseen siirtymistä, koska olen havainnut, että varsinkin entisellä mansikkamaalla voi kukka menestyy erinomaisen hyvin. Kumivoikukan viljelymahdollisuuksia näyttää tutkivan nykyään myös rengasvalmistaja Bridgestone, joka varmaankin yrittää parantaa imagoaan tuomalla markkinoille luomukumin.

https://autobild.fi/uutinen/kumivoikukka--juhannuksen-taikakasvi-6.182.117995.bcf2d1e594

Rahtia Jäämerentiellä

Keskimäärin kesäisin välirauhan ajan kuorma-autoilijat pystyivät ajamaan kuukaudessa kahdeksan reissua Rovaniemen ja Petsamon välillä. Talvella ja kelirikkoaikaan reissuja ajettiin puolet vähemmän. Pentti Ruuska on kirjassaan laskenut, että jos vuoden aikaan kuorma-autoilija pystyi ajamaan 52 edestakaista matkaa keskimääräisellä kuuden tonnin kuormalla, niin hän ansaitsi 171.600 silloista markkaa, joka on vajaat 60.000 nykyeuroa. Kuormasta maksettiin yleensä noin 0,50 markkaa kilolta.

Sisu kuorma-auto maksoi uutena 99.840 markkaa, Chervolet 67.000 markkaa, hävittäjä-Ford 57.086 markkaa ja ei-hävittäjä-Ford 45.775 markkaa. Hävittäjä-Fordin kaasuttajassa oli jokin lisälaite, olisiko ollut jonkinlainen turbo, joka muutti moottorin äänen hävittäjämäiseksi ujellukseksi, joka lisäsi moottorin tehoja. Kannattavaa siis oli rahdinajo välirauhan aikaan, koska uuden kuormaauton hinnan pystyi hankkimaan parhaimmillaan kolmessa kuukaudessa. Bensakin oli halpaa, koska se maksoi siihen aikaan vajaan euron litralta.

Se puute Ruuskan laskelmissa on, että Jäämerentien parhaan auton eli Patanokka-Volvon hintaa ei kerrota. Ruotsalaiset osasivat jo ennen sotaa tehdä hyviä autoja. Patanokka-Volvossa oli peräti 95 hevosvoimaa eli jonkin verran enemmän kuin muissa autoissa ja niinpä se kiipesi helposti Magneettimäessäkin, johon moni muu auto hyytyi.

Päässäni laskeskelen ihan epävirallisesti, että Suomen bruttokansantuote asukasta kohti oli vuonna 1940 noin kuudesosa nykyisestä, josta voisi arvioida, että suomalaisen keskipalkka oli noin 600 euroa kuussa, joka nykyään oikeuttaisi toimeentulotukeen.

https://www.ksml.fi/teemat/2733210

Suomen Villilänsi

Jos joku elokuvaohjaaja sattuu tämän lukemaan, niin hänen kannattaa huomioida se, että välirauhan aikainen Petsamo oli tavallaan Suomen Villilänsi, jossa olisi ainesta elokuvaksi. Pentti Ruuskan kuorma-autokirjassa kerrotaan esimerkiksi tapaus, jossa ajon väsyttämä savolaiskuljettaja pysäytti autonsa matkan varrella ja ryhtyi nukkumaan autossaan. Hän heräsi sitten siihen, että rosvot olivat irrottamassa pyöriä hänen kuormuristaan. 

Olen moisen tapauksen kuullut sattuneen eräälle suonenjokelaiselle kuorma-autoilijalle ja sen tarinan mukaan pyörävarkaus keskeytyi, koska kuskilla oli mukanaan pistooli työturvallisuus välineenä. Tuota asetta Ruuskan kirjassa ei mainita, mutta se mainitaan, että Ruuskan isällä oli kyllä varmuuden vuoksi pyssy mukanaan autossaan.

Olen kuullut, että Jäämerentiellä katosi yksi kahvilastissa ollut kuorma-auto eikä sitä ole vieläkään löydetty. Mustassa pörssissä kahvikilo maksoi välirauhan aikaan 100 mk, joten viiden tonnin kahvikuorman arvo oli 500.000 markkaa, joka nykyrahassa on noin 160.000 euroa. Kadonnut kuorma-auto maksoi uutena 99.840 markkaa, eli noin 33.000 nykyeuroa, mikäli se oli Sisu ja vain 15.000 nykyeuroa, jos se oli Ford.

Huomattavin Petsamon varkaustapaus oli se, kun yksi ruotsalaisten Amerikasta ostamista noin 30:stä Seversky P-35-merkkisestä hävittäjäkoneesta katosi kuormasta matkan aikana  eikä sitäkään koskaan löydetty. Luulen, että varkaat olivat saksalaisia, jotka veivät koneen tutkittavakseen. Tuo ruotsalaisten ostamien hävittäjien kuljetus kuorma-autolla  Petsamosta Haaparantaan oli vaativa operaatio, koska tie oli vain viisi metriä leveä ja lavalla ollut kuljetuskontti oli 3,6 metriä leveä. Tarkkana sai siis olla vastaantulijoiden kanssa.

Seversky P-35 – Wikipedia

Magneettimäki

Koska ihmiselämä on kohtuuttoman rajallinen, olen viime aikoina pyrkinyt keskittymään vain ns. kaunokirjallisuuteen, joka kirjallisuuden laji on välillä äärimmäisen ikävystyttävää ja niinpä välillä luen oikeasti mielenkiintoisia teoksia ja sellainen teos on Pentti Ruuskan Isä, poika ja kuorma-auto - Tarinoita tuulilasin takaa.

Enkä turhaan tuota kuorma-autoilukirjaa lukenut, koska kun lukee enemmän, luulee vähemmän. Ivalon ja Petsamon välillä on Magneettimäki, jonka mäen opin tuntemaan Kalle Päätalon kirjasta Miinoitettu rauha. Magneettimäki on neljä kilometriä  pitkä jyrkkä mäki, johon välirauhan ajan kuorma-autot, jotka huolehtivat Suomen ulkomaankaupasta, olivat hyytyä. 

Pentti Ruuskan isä oli yksi niistä noin 2.000 automiehestä, jotka estivät maamme talouden romahtamisen ajamalla noin viiden tonnin kuormia 500 kilometriä pitkällä ja viisi metriä leveällä huonokuntoisella tiellä Petsamon sataman ja Rovaniemen välillä.

Yleinen uskomus oli, että magneettimäessä oli jonkinlainen magneetti, joka vaikeutti autojen kulkua, koska mäki ei näyttänyt kovin jyrkältä. Ruuskan kirjasta sain selityksen Magneettimäen mysteerille ja selitys on seuraava:

Mäki onkin perspektiivivirheen takia jyrkempi kuin miltä se näyttää. Kun auton keula nousi jyrkkyydestä johtuen pystyyn, polttoaineen pinta laski kaasuttimen uimurikammiossa eikä moottori saanut polttoainetta. Tällaisella autolla piti jyrkkä mäki ajaa ylös konepelti ylhäällä ja sen alla apumiehen piti kaataa pullosta bensaa suoraan kaasuttimeen.

https://www.booky.fi/tuote/pentti-ruuska/is%C3%A4-poika-ja-kuorma-auto-tarinoita/9789529288069?srsltid=AfmBOorDQKPysJfkwvJ7M7AFuWD6kGUbz6RY4IwAiCWvsMxF7JzKfyhw

Taavetti ja hänen kasvattityttärensä

Valtioneuvos Taavetti Laitinen liittyy myös maamme kulttuurihistoriaan, koska hän ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen meni naimisiin taiteilija Hilda Flodinin kanssa, joka oli aiemmin ollut naimisissa taiteilija Juho Rissasen kanssa. Flodinin ja Rissasen avioliitto ei kestänyt pitkään. Taiteilijapariskunnasta kertovan Helsingin Sanomien jutun mukaan Hilda luuli nähneensä voiman Juhossa, mutta erehtyi. 

Samassa Hesarin jutussa arvellaan, että "Flodin oli joutunut käyttämään niin paljon voimaa ja henkistä rakennusta ollakseen oikealla tavalla vakavasti otettava taiteilija, että oli vähän vaikea katsella kun toinen saapasteli pelkkää savolaisuuttaan taiteen kentälle toljottamaan ja keräsi juuri sillä huomion." Voisi hyvinkin arvella, että hienosta kulttuurikodista ollut vaimo oli kateellinen miehelleen, joka oli juopon kuopiolaisen työmiehen poika.

Sikälikin Taavetti Laitinen liittyy maamme kulttuurihistoriaan sikäli, että hän otti kasvatti tyttärekseen kaksi suonenjokelaisen serkkunsa tytärtä, joista toisesta tuli runoilija Eino Leinon kolmas ja viimeinen vaimo, koska runoilija kuoli muutama vuosi myöhemmin 47-vuotiaana ilmeisesti kuppaan. Hugo Lindforsin haudalla jutellessamme Leinon viimeisen vaimon sukulainen arveli, että avioliittoon mennessään jo huonossa hapessa ollut aviomies kykeni kuitenkin tartuttamaan tautinsa nuorikkoonsa ja että tämän vuoksi kansallisrunoilijan leski kuoli mielisairaalassa.

Itse kuitenkin epäilen vahvasti, että leskellä oli mielenterveysongelmia jo ennen Leinoon tutustumista, koska hän suostui kosintaan, vaikka runoilija oli kosintahetkellään jo niin huonossa kunnossa, että ainakin Veijo Meren mukaan hän oli jo luopunut sisäsiisteydestä. Tarinan mukaan Leino oli mielestään kosinut Laitisen kasvattityttäristä vaaleaverikköä, mutta jonkin sekaannuksen vuoksi  menikin vihille tumman kanssa.

Välttämättä Leinon sekaannus ei johtunut kupasta, vaan syynä saattoi olla alkoholidementia, josta sairaudesta Ilta-Sanomissa oli hätkäyttävä juttu. Muistan tv-sarjoista lääkärin ja entisen lupaavan aitajuoksijan Juhani Seppäsen ohjelmasarjat, jotka käsittelivät alkoholin käytön haittoja ja myöskin hänen Suomen, Venäjän ja Ruotsin suhteita käsitelleet ohjelmat. Ilta-Sanomien jutussa paljastetaan, että Seppänen menehtyi alkoholidementiaan 67-vuotiaana.

Sairauden loppuvaiheissa hän ei enää tunnistanut vaimoaan ja tytärtään, vaan kysyi heiltä: "Ketä te kauniit naiset olette, tunnetaanko me? Voidaanko alkaa seurustella", Juhani Seppänen kysyi vaimoltaan ja tyttäreltään lehden mukaan.

https://www.is.fi/viihde/art-2000011484688.html

'

 

Vanhasuomalainen Taavetti Laitinen

Syystä, jota voi vain arvailla, valtioneuvos Taavetti Laitinen on syntymäseudullaan Suonenjoella jäänyt kohtuuttoman vähälle huomiolle. Helsingissä hänen kunniakseen on nimetty vallan katu, mutta Suonenjoelta ei Taavetti Laitisen katua löydy. Olen jyrkästi sitä mieltä, että ainakin Taavetin syntymäkylässä Mustolanmäellä pitäisi edes jokin metsäautotien pätkä nimetä hänen kunniakseen. 

Taavetti Laitisen historiaa tutkiessani olen huomannut, että häntä on itsenäistymisen jälkeen pidetty liian venäläismyönteisenä ja että nimen omaan tämän vuoksi hänelle olisi myönnetty tsaarin vallan aikana komealta kuullostava valtioneuvoksen arvo ja asema. Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä muistaa, että myös valtioneuvos Paasikivi oli vanhasuomalaisia myöntyväisyysmiehiä eikä se seikka ole hänen mainettaan haitannut.

Ilmeisesti Laitisen mainetta on mustannut myös se, että hän oli kiihkeä suomalaisuusmies aikana, jolloin yleensä maamme virkamiehet olivat ruotsinkielisiä, joka asia hidasti hänen etenemistään virkamiehenä. Niinpä, kun hän vuonna 1898 uskalsi tehdä suomenkielisen hakemuksen Helsingin Yliopiston hygienian professorin virkaan, ei hän ansioistaan huolimatta ensimmäisellä yrityksellä virkaa saanut, mutta toisella kerralla hän onnistui täpärästi vasta rehtorin äänen ratkaistessa asian, vaikka hän oli hakijoista selvästi pätevin.

Liitteenä olevassa Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan, että kirjailija Hella Wuolijoen mukaan "jykevän ja rotevan punaposkinen savolainen oli hirvittävällä tahdon ja työn voimalla puskenut itsensä professoriksi ruotsalais-helsinkiläisten yliopistosukujen vesojen ohitse".

https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000004374495.html

 

Eilen urheiltiin varsinkin palloilujen merkeissä

Kyllä ei voi väittää, etteikö se, että aikamiehet kirmailevat erilaisten pallojen perässä, tarjoa suuria tunne-elämyksiä. Eilenkin, kun Latviassa urheiltiin koripalloilun merkeissä Em-kisojen pronssimitaleista, Kreikka johti Suomea vastaan kolme minuuttia ennen loppua peräti 17 pisteellä, elikkä ottelun voittajan piti olla urheilukielellä ilmaistuna selviö, Suomen joukkue äityi ilmiömäiseen  hurmokseen ja jos yleismies Jantunen ei olisi epäonnistunut viisi sekuntia ennen peliajan umpeutumista vapaaheittoa seuranneessa helpohkossa koritekotilanteessa, jollaisessa hän ei yleensä epäonnistu, poikamme olisivat voittaneet ottelun.

Kuopiossa urheiltiin samaan aikaan jalkapalloilun merkeissä kuin Riiassa koripalloilun merkeissä, ja Kups jatkoi vakuuttavia otteitaan kohdatessaan Tampereen Ilveksen Suomen mestaruuden kannalta ratkaisevan tärkeässä ottelussa.

Kups hallitsi peliä selvästi. Kuopiolaiset laukoivat 21 kertaa, kun taas tamperelaiset vain 10 kertaa. Hallintaprosentti oli Kupsille peräti 61 ja Ilveksellä 39. Kupsilaiset syöttivät ottelussa peräti 665 kertaa, joista syötöistä onnistui peräti 88 %, kun taas ilvesläiset syöttivät vain 425 kertaa ja heidän syötöistään onnistui vain 85 %.

Eli hienosti kulki Kupsin peli, mutta jos oikein hakemalla pitää kuopiolaisten otteista jotain vikaa hakea, niin se oli se, että Ilves voitti pelin 4-2. Siinä vaiheessa kun Ilves hyökkäsi ottelun 24 minuutin kohdalla viidennen kerran ja teki neljännen maalin, niin jo ajattelin, että nyt pitäisi tarkastaa, onko ottelun vedonlyöntitilastoissa jotain epätavallista liikehdintää. 

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että kauden kahdessa edellisessä ottelussa Ilves on voittanut Kupsin kolmella maalilla, niin nyt vain kahdella.

Mielestäni jonkun hyvän urheilujuristin tulisi tehdä väitöskirja jalkapalloilun käsivirhe- ja paitsiosäännöistä ja joku hyvä urheilujuristi voisi myös selvittää, syyllistyikö eilisen pelin erotuomari johonkin virkavirheeseen ajaessaan Kupsin kapteenin Petteri Pennasen ulos kentältä tai onko hän edes tutustunut jalkapalloilun sääntökirjaan minun mielestäni täysin perusteetta. Katsokaa ihmeessä tuo tilanne tämän koosteen loppupuolelta: https://www.ruutu.fi/video/4782583

Maaottelujuoksija Valo Laitinen

Herttainen iisveteläinen rouva kertoi vaarinsa Hugo Lindforsin haudalla häntä kuulustellessani, että hänen isänsä on Valo Laitinen. Valo Laitistakin olen kotiseutuhistoriaa tutkiessani paljon miettinyt. Hän oli nimittäin 1930-luvun loppupuolella maamme parhaita mailereita ja pääsi jopa vuonna 1937 Suomen joukkueeseen maaottelussa Viroa vastaan. Hän jäi 1.500 metrillä toiseksi, koska kisan voitti Taisto Mäki, joka kaksi vuotta myöhemmin juoksi ensimmäisenä maailmassa 10.000 metriä alle puolen tunnin.

Laitisen aika tässä kilpailussa oli 3.57,2, joka oli uusi Pohjois-Savon piirinennätys. Samassa kilpailussa kolmanneksi sijoittunut Viron mies juoksi maansa ennätyksen. Samana kesänä Laitinen vielä paransi ennätyksensä aikaan 3.56,2  Helsingissä kansainvälisissä kilpailuissa. Voi olla, että Laitisen aika on vieläkin Suonenjoen ennätys, koska entisen kansanedustaja Markku Rossin veli Yrjö Rossi edusti Vantaata, kun hän 1970-luvun lopulla juoksi 1.500 metriä peräti aikaan 3.48,18, jolla ajalla nykyään kamppailtaisiin SM-kisoissa ainakin mitalista.

Valo Laitisen urheilusaavutuksia tutkiessani ällistyin kerrassaan, koska hänen kerrottiin syntyneen Petroskoissa vuonna 1911. Eikä hän alun perin ollut sukunimeltään Laitinen vaan Dagaev. Hänen äitinsä oli Suonenjoen Mustolanmäen Laitisia, mutta isä Alexander Dagaev oli Petroskoissa toimineen suuren Onegan tehtaan johtajia ja hän oli kansallisuudeltaan tataari.

Niinpä hautausmaalla tapaamani rouvan vaari oli tataari ja rouva ihan oikein korostikin olevansa Tsingis Kaanin sukua ainakin erään sukututkimuksen mukaan. Digilehtiarkistosta löysin jutun, jossa kerrottiin maanviljelysharjoittelija Valo Laitisen saaneen vuonna 1932 Suomen kansalaisuuden. Suomeen hän oli palannut, koska hänen äitinsä Maria Dagaev oli kuollut sairauteen vuonna 1911 ja Marian velipuoli valtioneuvos Taavi Laitinen oli hakenut kaksi tämän lapsista Suomeen.

Suomeen muutto saattoi pelastaa Valo Laitisen monelta pahalta, koska hänen isänsä Alexander surmattiin vallankumouksen jälkeen. Kaikkia Marian lapsia ei Suomeen pelastettu, koska Hugo Lindforsin haudalla jututtamani rouva tiesi kertoa, että jatkosodan aikana hänen petroskoilaiset serkkunsa joutuivat suomalaisten siirtoleirille, jollaista voisi myös keskitysleiriksi kutsua,, jossa ihmisiä kuoli nälkään. Rouvan serkkukin jäi ravinnon puutteen vuoksi hyvin pienikokoiseksi. Niin kova nälkä oli hänellä ollut, että kun leirille tuotiin kalatynnyri, hyppäsi yksi serkuista tynnyriin ahmimaan raakoja kaloja.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Taavetti_Laitinen

Hugo Lindforsin haudalla

Olin paikalla, kun Suonenjoen karjalaisten yhdistys juhli 6.9.2025 80-vuotisjuhliaan ja tilaisuudesta poistuin viehättävässä rouvaseurassa. Suonenjoen vanhan hautausmaan läpi kulkiessamme pysähtyi eräs rouvista Hugo Lindforsin haudalla ja kertoi tässä lepäävän hänen vaarinsa. Totesin, että onpa melkoinen sattuma, koska olen kotiseutuhistoriaa tutkiessani monta kertaa häntä miettinyt.

Lindforsin lapsenlapsi kertoi, että alun perin ruotsinkielinen vaari oli saapunut Hämeenlinnasta Suonenjoelle osuusliikkeen palvelukseen, mutta  työskenteli sitten Savon Tuolitehdas Oy:n kirjanpitäjänä ja Rautalammin-Suonenjoen Puhelin-Osakeyhtiön toimitusjohtajana. Hän oli mukana perustamassa suojeluskuntaa Suonenjoelle vuonna 1917. Valtakunnan kuuluisuuteen Hugo Lindfors nousi vuonna 2011, jolloin hänen tyttärensä Pirkko Schulman julkaisi isästään teoksen nimeltään Asekätkijän vankilapäiväkirja, joka perustuu Hugo Lindforsin tutkintovankeusajallaan tekemiin muistiinpanoihin.

Itsekin luin tuon kirjan heti sen ilmestyttyä. Lindfors oli asekätkentään osallistuessaan jo lähes kuusikymppinen paikallinen suojeluskuntajohtaja. Tutkintavankeudessa hän istui kuusi viikkoa ja pääsi vapaaksi odottamaan oikeudenkäyntiä. Tuomiota hän ei ehtinyt saamaan, koska kuoli vatsasyöpään ennen oikeudenkäyntiä heinäkuussa -47. Hän oli jäänyt leskeksi viisi vuotta aiemmin, mutta oli juuri ehtinyt avioitua uudelleen ja hänelle syntyivät kaksoset pian kuoleman jälkeen. Se on kunnioitettava saavutus 60-vuotiaalta syöpäsairaalta mieheltä. Lindforsin lapsenlapsi muisteli haudalla, miten hän pikkutyttönä seurasi vierestä, kuinka vaari otti opiumtippoja kipuja lieventääkseen.

Lindfors toimi Suonenjoen asekätkijöiden johtajana ja hänen varamiehenään oli pankinjohtaja Erkki Kaijärvi, joka tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen. Rangaistuksen jälkeen hän jatkoi työtään arvostettuna pankinjohtajana 60-luvulle asti. Erkki Kaijärvi liittyy sikäli maamme kulttuurihistoriaan, että hänen Rautalammilla asunut runoilija veljensä Yrjö Kaijärvi oli taiteilija Reidar Särestöniemen poikaystävä 1960 - 1970 -lukujen vaihteessa, jolloin homostelusta olisi saanut kovemman tuomion kuin asekätkennästä jatkosodan jälkeen.

Pirkko Schulmanin kirjasta sain sen käsityksen, että ainakin Kuopiossa Valtiollisen poliisin miehet kohtelivat asekätkennästä epäiltyjä asiallisesti. Esimerkiksi pidätyksen jälkeisen yön Lindfors ja Kaijärvi saivat viettää Valpon Kuopion toimiston johtajan luvalla hotelli Atlaksessa; tosin omalla kustannuksellaan. Tutkintavankeusaikana pelasi myös vangittujen huolto kiitettävästi. Jopa pastori Takalan toimittamat tupakat ja kunnanlääkäri Hannukselan pirtupullot päätyivät perille, koska ilmeisesti vartijat tietoisesti katsoivat asiaa läpi sormien.

Pekka Niirasen tutkimuksesta Ohrana Kekkosesta luin, että ennen sotia Etsivä keskuspoliisin tutkijat saattoivat kohdella kommunistiksi epäilemiään hyvinkin kovakouraisesti. Punaisen Valpon kuulustelumenetelmistä en ole löytänyt tietoa ja se olisikin hyvä väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle lisenssille.

Hugo Lindforsin lapsenlapsenlapsi Salla Brunou on kirjoittanut blogillaan ansiokkaasti isovaaristaan: http://sbrunou.blogspot.com/2011/04/lindfors-hugo-schulman-pirkko-liisa.html

Peukku

Reilut 40 vuotta sitten opiskeluaikaan olin silloisen Teollisuuden Murkinointi oy:n Helsingissä vartijana. En muista, että olisin Helsingin yössä kertaakaan joutunut oikeasti vaaralliseen tilanteeseen, vaikka toimin joskus järjestysmiehenä jopa pahamaineisena pidetyssä Kaivokäytävässä, jossa opin muuten tuntemaan siellä liikuskelleen mukavan pikkumiehen, joka oli Remun veli. Vähän myöhemmin hän sitten katosi eikä häntä ole vieläkään löytynyt, vaikka eräs uskoon tullut huumeveikko väittää muistavansa paikan, jonne hänet haudattiin.

Eilen kuitenkin pelkäsin istua Kuopion aseman odotussalissa, jossa sain huomata, että peukku on saapunut Savoonkin. Nimittäin odotusalissa nytkähteli, mökelteli sekä vaatteitaan riisui ja uudelleen pukeentui äärimmäisen sekava miehenpuoli, joka käytökseltään muistutti niitä peukun käyttäjiä, joita tv-uutisissa on näytetty.  Salissa oli paljon väkeä, mutta kukaan ei ollut häntä huomaavinaankaan ja kaikki katselivat tiukasti muuanne.

Tänään Hesarissa kerrottiin, että peukku saapui Suomeen sen jälkeen, kun poliisi oli onnistunut pistämään linnaan amfetamiinikauppiaat, jonka jälkeen huumemarkkinat valtasivat peukkukauppiaat, joiden välittämä tuote on selvästi amfetamiinia halvempaa ja vaarallisempaa.  Peukkuannos maksaa vain 1 - 2 euroa eli kahvikupin hinnan.

Pahaa pelkään, että Suomessa on hävitty sota huumeita vastaan, ja meilläkin aletaan vakavasti keskustelemaan siitä, että kuntien tulisi järjestää narkomaaneille erityisiä käyttötiloja, joita myös piikityshuoneiksi kutsutaan, jotta kunnon kansalaiset voisivat liikkua turvallisesti kaduilla tai istua rauhassa vaikka asemalla junaa odottamassa.

Voi tosin olla, että meillä siirrytään suoraan samaan kuin parissa Keski-Euroopan maassa, joissa yhteiskunta huolehtii huumeiden kotiin kannosta niitä tarvitseville, jolloin huumeita voisi käyttää kaikessa rauhassa kotioloissa ilman, että tarvitaan kalliita piikityshuoneita.

Tässä lisätietoa peukusta: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/c3502114-1659-4f66-acd3-b4951f1b51f5

Antti-Kristus Juntunen

Toimittaja Pekka Niiranen on tehnyt jo kaksikin väitöskirjaa, mutta kolmannenkin väitöskirjan aihe minulla olisi hänelle tiedossa, sillä hän mainitsee vain ohimennen Ohrana Kekkonen-kirjassaan Suomussalmelle ilmestyneen Antti-Kristuksen, vaikka hänessä olisi paljonkin kerrottavaa. 

Erinomainen väitöskirjan, tai jopa elokuvan, aihe olisi tämä suomussalmelainen saarnaaja Antti Juntunen, jota siis myös Antti-Kristukseksi ilmeisesti vähän ivamielessä kutsuttiin. Hän oli saarnamies, joka oli ollut nuorenamiehenä töissä Amerikan kaivoksilla ja oli omaksunut siellä sosialismin, kuten monet muutkin suomalaissiirtolaiset. Niin yllättävää kuin se onkin, niin sosialismi tuli Suomeen enemmänkin Amerikasta kuin Venäjältä.

Antti-Kristus koki Amerikassa myös uskonnollisen herätyksen ja ryhtyi saarnaajaksi, joka yhdisti kristinuskon ja kommunismin. Hän tunsi velvollisuudekseen lähteä Suomeen julistamaan sanomaansa ja niinpä hän jätti perheensä Amerikkaan, pestautui norjalaiseen laivaan merimieheksi ja palasi Suomeen vuonna 1923.

Suomessa silloinen Supon edeltäjä Etsivä keskuspoliisi ei hyvällä seurannut Antti-Kristuksen hengellistä vallankumouksellista toimintaa ja niinpä nuori ja kovaotteinen agentti Urho Kekkonen kävi moottoripyörällä, jonka uskon olleen merkiltään surullisen kuuluisa Harley Davidson, Suomussalmella kuulustelemassa syrjäseudun epäilyttäviä kansalaisia vallan siihen malliin, että ainakin tarinan mukaan vallan veri virtasi, vaikkakaan Niirasen kirjassa ei tuollaista tarinaa vahvisteta todeksi. 

Kekkosen kuulustelumatkan syy oli, että Antti Juntusen nostattaman herätysliikkeen oppien mukaisesti korven asukit uskoivat, että suojeluskuntapukuihin ommeltu S-kirjain oli pedon merkki ja että vain kommunistit pääsevät taivaaseen. Juntunen myös ennusti, että Ilmestyskirjan Punainen Ratsastaja tulee vielä rajan takaa ja panee valkoisen Suomen matalaksi. Se profetiahan oli sikäli erikoinen profetia, että se sitten melkein toteutuikin.

Ainakin tarinan mukaan Kekkonen käytti kuulusteluissaan nahkahansikkaisiin verhoutuneita nyrkkejään siihen malliin, että hän kävi sitten ainakin tarinan mukaan 50-luvulla ennen presidentiksi tuloaan pyytämässä kuulustelumenetelmiään anteeksi joltakulta verta sylkeneeltä korpikommunistilta.

Siunatuksi lopuksi lainaan suoraan Wikipediaa, jonka mukaan: " Talvisodan alettua Juntunen julisti kirjoittamissaan lehtisissä tukeaan Kuusisen hallitukselle ja puna-armeijalle. On väitetty että Juntusen saarnat vaikuttivat osaltaan siihen että osa Suomussalmen rajakylien, lähinnä Juntusrannan, siviileistä ryhtyi yhteistyöhön neuvostojoukkojen kanssa. Juntusrannassa syyskuussa 1939 käyneen piispa Eino Sormusen mukaan kyläläisten "kommunismi oli luonteeltaan hurmahenkiskristillistä, uuden ihanneyhteiskunnan haaveilua. Kokouksissa veisattiin Siionin virsiä ja välillä puhuttiin punaisesta ratsastajasta, jonka aika oli nyt tullut". 

Juntunen suljettiin sodan aikana Tammisaaren pakkotyölaitokseen ja myöhemmin hän oli turvasäilössä Oulussa. Sotien jälkeen Juntunen liittyi SKDL:ään ja hänestä tuli 1948 SKP:n jäsen. Juntunen kuoli 1956."

Muuten, mikäli yhtään Raamattua tunnen, niin kyllä Antti-Kristuksen teologinen näkemys oli hyvin lähellä nasaretilaisen puusepän pojan Jeesuksen näkemyksiä, koska hänkin korosti ihokkaiden jakamisen tärkeyttä yhteiskunnassa ja sitä, että rikkaan on hyvin haasteellista päästä taivaaseen. Tässä lisätietoa Antti-Kristuksesta:

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_Juntunen

Ohrana Kekkonen

Voi olla, että eilen mainitsemani Urho Kekkosen ja Rex Bosleyn välinen syvä ystävyys selittyy silläkin, että molemmat olivat agenttitaustaisia miehiä. Bosley oli Iso-Britannian ulkomaan tiedustelupalvelun M16 palveluksessa ja Kekkonen toimi nuoruudessaan Etsivä keskuspoliisin tutkijana. Etsivä keskuspoliisista käytettiin myös pilkkanimitystä Ohrana, joka oli tsaarin aikaisen Venäjän salaisen poliisin nimi.

Kekkosen Ohrana-ajasta on kuopiolainen Ylen kuopiolainen toimittaja Pekka Niiranen julkaissut mainion kirjan Ohrana Kekkonen - UKK Etsivässä keskuspoliisissa 1919-1927. Jossain määrin tämä kirja puhdistaa Kekkosen mainetta, sillä toinen historiaa harrastava savolaiskirjailija Lasse Lehtinen on aiemmin kertonut, että kuulusteluissa Kekkonen olisi käyttänyt ruskeita nahkahansikkaita, joiden avulla sitten irtosi kuulusteltavalta paljon tietoa, mutta myös hampaita.

Sen sijaan Pekka Niirasen mukaan ”Kekkonen uskoi, että ystävällisellä puheella, kahvilla ja vehnäleivällä oli mahdollista saada kuulusteltava tunnustamaan. Jos nämä keinot eivät auttaneet, oli otettava käyttöön ’vokottaminen’, mikä tarkoitti kahden kuulustelijan, hyvän ja pahan poliisin, menetelmää. Kekkosen mukaan sitä pystyi vastustamaan vain erityisen vahva persoona”.

Niirasen kirjasta voi kyllä päätellä, että Kekkonen pystyi myös julmuuksiin. 17-vuotiaana Kainuun sissien lapsisotilaana hän oli sisällissodan loppuselvittelyissä johtamassa seitsemän siviilimiehen teloitusta Haminassa, ja omissa muistelmissaan Kekkonen kertoo, että jääkäriupseeri Taskinen olisi määrännyt hänet tähän tehtävään, mutta Niiranen epäilee, ettei määräystä tarvittu, vaan nuori Urho hakeutui pyöveliksi vapaaehtoisesti.

Muistelmissaan Kekkonen korostaa sitä, että hän ei muista, oliko hän ampumassa, mutta itse kyllä epäilen hänen olleen, sillä tapana kai oli, että teloitusryhmän johtaja ampui varmistuslaukaukset ammuttujen päähän. Luulenpa, että Kekkosta ei olisi valittu vuonna 1956 presidentiksi, jos yleisessä tiedossa olisi ollut hänen pyövelimenneisyytensä.

https://skskirjat.fi/ohrana-kekkonen/

Rex Bosley

Heinola tunnetaan maailmalla tylynä kaupunkina, mutta ainakin yhden hyvin lempeän heinolalaisen opin tuntemaan  asuessani kaupungissa vihreimmässä nuoruudessani 16 vuotta. Tämä lempeä heinolalainen oli Anthony Bosley, joka harrasti nuoruudessaan vammautuneiden lintujen hoitamista, joka toiminta laajeni ajan myötä siten, että Heinola tunnetaan tylyyden lisäksi myös kaupunkina, jossa on lintutarha invalidilinnuille.

Monta kertaa teki mieleni kysyä Anthony Bosleyltä noin miesten kesken luottamuksellisesti, että "kuulehan Anthony, oletko sinä vakooja". Nimittäin tiesin, että hänen isänsä Rex Bosley oli saapunut Suomeen vuonna 1928 ja Wikipedia kertoo, että hän oli Iso-Britannian ulkomaantiedustelu M16:n eli Secret Intelligence Servicen (SIS) tiedustelu-upseeri, joka toimi pitkään Helsingissä. SIS:n Helsingin-toimiston johtaja hän oli maaliskuusta 1945 vuoteen 1960. 

Elikkä, mikäli yhtään ymmärrän, lintutarhanhoitaja Anthony Bosleyn isä oli James Bondin työkavereita. Bosleyn seurannan keskeinen kohde olivat Suomessa vaikuttaneet saksalaismieliset henkilöt, erityisesti ne, joilla oli esim. sympatioita Gestapoa kohtaan tai toisaalta brittivastaisuutta. 

Rex Bosley oli Urho Kekkosen erittäin hyvä kaveri, sillä miehiä yhdisti mieltymys viskiin ja poikamainen huumori. Wikipedian mukaan Kekkonen ja Bosley olivat ystävystyneet lokakuussa 1945 järjestetyn hirvijahdin ja siitä alkaneiden tapaamisten seurauksena. Bosleyn huumorintaju ilmeni esimerkiksi siinä, että hän kutsui itseään taulukauppiaaksi, sillä hän vertasi Ison-Britannian hänelle uskomia luottamuksellisia tietoja tauluihin, joita hänen oli valtion pelastamiseksi myytävä ”herkkäuskoisille ihmisille”.

Rex Bosleyn ja Kekkosen poikamainen huumori ilmeni myös siten, että kerran presidentti Kekkonen antoi Bosleyn piiloutua työhuoneensa sohvan alle salakuuntelemaan Kekkosen ja suomalaisten kommunistien neuvotteluja. Epäilen, että nykyään syntyisi erittäin näyttävät lehtilööpit siitä, jos ilmenisi, että poikamaisesta huumoristaan tunnettu presidentti Stubb antaisi M16 agentin salakuunnella sohvan alla, kun hän kävisi neuvotteluja Li Anderssonin ja Anna Kontulan kanssa.

Olen viime aikoina tutkinut Suomen ja Englannin suhteita ja miettinyt sitä, miksi britit olivat yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa hyvin tylyjä suomalaisia kohtaan jatkosodan rauhanneuvotteluissa ja selitys on se, että britit pelkäsivät, että Neuvostoliitto saattaa sodan loppuvaiheessa liittoutua Saksan kanssa länttä vastaan ja pyrkivät siksi miellyttämään Stalinia. Tosin yhtä tylyjä britit ja neuvostoliittolaiset eivät olleet suomalaisille, kuin presidentti Trump ja varapresidentti Wance olivat Ukrainan presidentti Zelenskyille Valkoisen talon ensimmäisissä neuvotteluissa. 

Jatkosota-aikana Britannian ja Suomen suhteet olivat sen sijaan hyvät, vaikka maat olivat sodassa keskenään ja vaikka britit kävivät kerran jopa pommittamassa Petsamoa. Mannerheim oli nimittäin luvannut länsiliittoutuneille, että suomalaiset eivät katkaise Muurmannin rataa ja se lupaus pidettiin, kuten suomalaisilla on tapana lupausten kanssa menetellä. 

Tässä lisätietoa Rex Bosleystä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Rex_Bosley#Urho_Kekkonen_ja_%E2%80%9DTaulukauppias%E2%80%9D

 

Pitkä-Reino

Tutkinpa internetissä eilen mainitsemani keskisuomalaisen jättiläisen Reino Rutasen elämää ja tekoja. Ilmeni, että hänestä olisi ainesta ainakin kirjaksi tai jopa menestys elokuvaksi, jota voisi tarjota kansainväliseen levitykseen. Rutasessa oli paljon samaa kuin Arto Paasilinnan Ulvovassa myllärissä tai David Lynchin elokuvan Elefanttimiehessä.

Äänekosken kaupunkisanomissa on tarina Pitkä-Reinosta ja jutussa hänestä on myös hätkäyttävä armeijakuva. Nimittäin maamme köyhällä armeijalta ei löytynyt sopivia varusteita liian isoksi kasvaneelle alokkaalle ja niinpä hänen 56 numeron jalkoihinsa on kiinnitetty rautalangalla säkit. Koska hänelle ei armeijassa onnistuttu hankkimaan kunnon varusteita, lähetettiin hänet lopulta suorittamaan asevelvollisuuttaan Keuruun työlaitokseen.

Nuorena Reino Rutanen yritti päästä rengiksi taloihin, mutta koska jo aamupalalla hänellä oli taipumus juoda neljä litraa maitoa, niin rengin paikkaa hänen oli vaikea saada. Niinpä hän kypsemmällä iällä kouluttautui hierojaksi. Pk-yrittäjänä hän nopeasti ymmärsi markkinoinnin arvon elinkeinotoiminnassa ja sen jälkeen alkoi eri paikkoihin ilmestyä pahvisia mainoslappuja, jotka oli tietysti naulattu kolmen metriin korkeuteen niin korkealle, ettei niitä nähnyt kunnolla lukea. 

Äänekosken kaupunkisanomien mukaan osuuskaupan makasiinin seinä Koivistonkylällä oli hänen vakiomainospaikkansa. Mainoksissa Reinolla oli tapana joskus myös ilmoittaa, keitä tunnettuja henkilöitä hän oli hieronut. Tällaisia ilmoituksia muistetaan olleen: ” Hierontaa suorittaa Turun Reumaattisen Opiston käynyt hieroja Reino Rutanen 10 markkaa raato.” Lisämainoksena oli lauseet: ” Otan vastaan hierontaa. Olen hieronut suutari Alloa ja Lahentaan vanhaa emäntää. ” Lisäksi mainostettiin välillä , että on hierottu ”Erland Ritasta ja kaikkia hänen poikiaan”.

Pitkä-Reino toimi myös jossakin vaiheessa kiertävänä saarnamiehenä. Näistä puuhista kerrotaan Urpo Sparfin kirjassa Kotikyläni Koivisto seuraavasti: "Hän kutsui tolppailmoituksilla väkeä sanankuuloon johonkin tiettyyn taloon. Mies piti hartaustilaisuutensa aina istuen. Ensin hän luki jonkin raamatunlauseen tai virsikirjaa. Sitten hän puhui silmät kiinni. Kun joku kerran kysyi asiaa, Reinhold vastasi: Etten näe, jos minuva pilkataan. Kyläläiset kuuntelivat hänen puhettaan hiukan huvittuneena. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä liikettä tai lahkoa hän edusti, mutta hän lauloi hartaasti ja erikoisella äänellä. Kaikista oli uutta ja outoa, kun hän muisti myös rukoilla seutukunnan papeillekin uskonvahvistusta. Hän ei noussut ylös tilaisuuden jälkeen, ennen kuin kuulijat keräsivät hänelle kolehdin. Kangashäkin hartaustilaisuudessa Pitkä-Reino oli aika nälkäinen puhuessaan paikalle kokoontuneille ihmisille. Kun hän aikansa seurasi Takalan emännän perunoiden keittämistä, hänen itsehillintänsä petti ja hän tokaisi äkkiä: Amen, emännän perut näkkyy kiehuvan paskaks". 

Kokonaisuudessaan Äänekosken kaupunkisanomien jutun Pitkä-Reinosta voi lukea tästä linkistä:  https://aksa.fi/ramin-kortit-137-suomen-pisin-mies/
 

 

Riian yön ihme

Kyllä ei meinannut tulla uni silmään viime yönä, koska piskuinen Susijengimme voitti koripalloilussa Balkanin jättiläisistä koostuneen Serbian joukkueen ihan hirvittävän jännittävien vaiheiden jälkeen. Eilisen kaltaista näytelmää ja tunne-elämystä ei esimerkiksi ihan arvostettava ja hyvää työtä tekevä Kuopion kaupunginteatteri ole pystynyt koskaan minulle tarjoamaan. Eilen kokemani onnen tunteeni vetää vertoja sille, kun Mika Myllylä muistaakseni Karpalosuon rinteessä pisti Lahden hiihdon mömmönkisoissa viestinhiihdon ankkuriosuudella ison vaihteen silmään ja Norjan miehen selkä oikeni.

Eilisestä upeasta voitosta suomalaiset saavat suurelta osin kiittää viime aikoina heikkolaatuisiksi moitittuja maahan muuttaneita afroafrikkalaistaustaisia pelaajia, joita maajoukkueestamme on noin puolet. Tässä yhteydessä on jo syytä palauttaa mieliin, miten kävi vuoden 1939 Em-kisoissa, joissa kisoissa maallamme ei ollut vielä käytössä ulkomaalaistaustaisia vahvistuksia. Silloinhan Liettua voitti Suomen 112-2, Latvia 108-7 ja Viro 91-1.

Liettua voitti silloin Euroopan mestaruuden, Latvia oli toinen, Viro viides ja Suomi jäi jostain minulle käsittämättömästä syystä vihoviimeiseksi. Luulen, että tuo Liettua-Suomi-pelin lopputulos voi olla alallaan maailmanennätys. Ja luulen myös, että kun Suomi sai Viroa vastaan vain yhden vaivaisen pisteen, niin sekään ei ole ihan tuikitavallista  maailman koripalloareenoilla. Harmi, etten ole onnistunut selvittämään, kuka pojistamme kunnostautui niin, että sai kuparisen rikki.

En ole koripalloilun asiantuntija, sillä en ole sitä koskaan pelannut, koska Suonenjoen Yhteislyseon voimistelusalit eivät siihen soveltuneet. Koulussa oli peräti kaksi jumppasalia, mutta ne olivat liian pieniä koripallon harrastamiseen. Lajin sääntöihinkään en ole liiemmälti perehtynyt, mutta luulen, ettei Suomen koripallomaajoukkueella ollut vuoden 1939 Em-kisoissa ollenkaan maalivahtia.

Liettuan ylivoiman selittää se, että joukkue oli hankkinut riveihinsä Amerikasta vallan yhden kaksimetrisen pelaajan, jota seikkaa vastustajat pitivät  epäurheilijamaisena tekona, koska jättiläispelaaja latisti muiden peli-ilon. Siihen aikaan miehet olivat nykyistä pienempiä lukuun ottamatta metallimies Väinö Myllyrinnettä (252 cm) ja hieroja-saarnaaja Reino Rutasta (237 cm). Rutanen oli Äänekosken miehiä, mutta hänen epäonnekseen Äänekosken Huimalla ei vielä silloin ollut koripallotoimintaa. 

Luulen, että Myllyrinteen ja Rutasen fyysisyyttä hyödyntämällä Suomi olisi voinut olla maailman paras koripallomaa. Pelitaktiikkana olisi voinut olla se, Väiski olisi asettunut seisomaan oman korin alle ja hän olisi isolla kämmenellään peittänyt korirenkaan ja Reiska olisi koko ajan seisonut vastustajan korin alla odottamassa, että joku toisi pallon hänelle ja sen jälkeen hän olisi tarvittaessa varpailleen nousten pudottanut pelivälineen pussiin.

Suomen koripalloliitolla oli sota-aikana sääntö, ettei joukkueissa saanut olla 192 senttiä pitempiä pelaajia. Se sääntö voitaisiin ottaa uudestaan käyttöön ja perustaa Suomeen erityinen kääpiökoripallosarja. Onhan monissa voimailulajeissakin erilaisia sarjoja osallistujien koon mukaan.

Väinö Myllyrinteestä, joka lienee aikoinaan ollut vuosikymmeniä maailman pisin ihminen, löytyy lisätietoa tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Myllyrinne

    

Pjotr Sokolev

Heinola oli talvisodan aikaan kansainvälinen kaupunki, koska siellä toiminut Yleisradio lähetti venäjänkielisiä ohjelmia propagandamielessä myös Neuvostoliittoon. Aluksi Heinolan radiostudio toimi matkailijakoti Turistin tiloissa ihan Jyrängön sillan poskessa, mutta vähän myöhemmin se siirrettiin 300 metrin päähän kauppias Juurikkalan kiinteistöön. Ilmeisesti sillan vieressä olevaa studiota pidettiin pommitusten vuoksi liian vaarallisena paikkana.

Ilmauhasta huolimatta Heinolassa ei ollut sodan alussa minkäänlaista ilmatorjuntaa, mutta sitten kapteeni Reino Palmroth, eli Palle, joka oli rauhan aikaan sotamuseon palveluksessa, sai museostaan hankittua ikivanhan konekiväärin sillanposkeen. Tosin laitetta käyttäneet kypsään ikään ehtineet verkkaiset hämäläismiehet eivät kertaakaan ehtineet aseelle ilmahälytysten sattuessa.

Mielenkiintoinen ihminen, jossa olisi ainesta elämänkertaan tai jopa väitöskirjaan, oli Suomen kansalaisuuden saanut aatelismies Pjotr Sokolov. Hän oli emigrantti, entinen Venäjän jalkapallomaajoukkueen maalivahti, mestarinyrkkeilijä ja tiettävästi vakoilijakin. Sokolov huuteli komealla bassolla entisille maamiehilleen lähetyksen aluksi, että "slushaitje, slushaitje, gavarit Finlandija (kuunnelkaa, kuunnelkaa, Suomi puhuu).  Sotien jälkeen Sokolov pakeni Ruotsiin, vaihtoi nimensä ja säilytti jostain syystä henkensä, vaikka Stalinin käsi oli pitkä.

Luulen, että Putinin hallintokaudella Sokolovin kaltaiselle miehelle olisi käynyt huonosti, koska Putinilla näyttää olevan tyly linja, jonka mukaan petturin palkka on kuolema. Sen sijaan vaikka Stalin murhautti Meksikossa piileskelleen kilpailijansa Trotskin, niin petturit Pjotr Sokolov ja Arvo Poika Tuominen säilyttivät henkikultansa sodan jälkeen, jota seikkaa ihmettelen suuresti. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pjotr_Sokolov

 

Barrikadimarssi

Lähinnä maamme pääomapiirejä edustaneen Åttopoika-yhtiön kunniaksi on mainittava, että se levytuotannossaan pyrki tasapuolisuuteen. Niinpä Silimien välliin ry--ää-renkutuksen lisäksi sen levyltä löytyy myös komea vallankumouksellinen Barrikadimarssi, jonka soolo-osuuden kajauttaa heleällä tenoriäänellä Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, joka laulaa, että: " Ihana suuri taistelo
nyt meitä veljet vuottaa jo.
Luo barrikadein käyköön tie,
meit’ taistoon punalippu vie."

Sen lisäksi, että Ilkka Suominen oli hyvä laulaja, oli hän myös hyvä liikemies. Hänen johtamansa Suominen Oy tuotti nimittäin sekä lasten vaippoja että naisten terveyssiteitä, ja mikäli yhtään näitä asioita ymmärrä, niin jommatkummat menevät aina kaupaksi suhdanteista riippumatta.

Suomisen suvussa isäkapina ilmeni siten, että vaikka isä oli Kokoomuksen puheenjohtaja, niin tytär Riikka oli vihreiden Vihreä Lanka-lehden päätoimittaja. Viime aikoina Riikka on saanut julkisuutta mainostamalla avoimien suhteiden toimivuutta parisuhteissa. Hän ei ole tässä asiassa edellä kävijä vihreissä, koska muistelen, että ainakin hyvän tarinan mukaan erään vihreiden miespuolisen kansanedustajan sekä aviovaimo että tyttöystävä olivat yhtä aikaa synnytyslaitoksella. Minusta se on hyvää perhesuunnittelua.

Tästä voi kuunnella Ilkka Suomisen heleää tenoria: https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=%C3%A5ttopojat%2C+barrikadimarssi#fpstate=ive&vld=cid:ce8a554f,vid:Rbo9TiNlA48,st:0

Åttopojat

Mietinpä huumorin syvintä olemusta ja mitä enemmän minä sitä mietin, sitä vähemmän minua mikään naurattaa. Joudun häpeäkseni myöntämään, että minua kuitenkin hihitytti Silimien välliin r---ää-renkutusta kuunnellessani ihan samalla tavalla kuin Tuntemattoman sotilaan Vanhalaa aikoinaan hihitytti mahtipontinen sotapropaganda. Tosin luulen, että mikäli silimien välliin tähdättäisiin jut--a, nek--ua, hur--a, rättip--tä tai vinos---ää, niin minua ei juurikaan hihityttäisi.

Sekin minua hihityttää, että tunnen kaltaiseni hihittelijän sotamies Vanhalan aikamiespojan, joka asuu Kuopiossa. Hän ei ole juurikaan tullut isäänsä, sillä hän ei ole mikään hihittelijätyyppi vaan hyvin totinen toveri. Hän toimi aikoinaan jopa edesmenneen aatteellisesti lähellä maolaisia olleen Suomen Työväen Puolueen puheenjohtajana, mutta siitä huolimatta tai siitä johtuen hän oli innokas pesäpallomies kuten itsekin olen.  

Suomessa taisi aikoinaan olla vain kaksi kunnon maolaista, joista toinen oli sotamies Vanhalan poika ja toinen kansanedustaja Teemu Keskisarjan isä. Tässä yhteydessä en malta olla hihittelemättä käsitteelle isäkapina, sillä STP:n puheenjohtajan isä oli tiettävästi kunnon vennamolainen ja laitaoikeistolaiseksi leimaantuneen Teemu Keskisarjan isä Vesa Keskisarja, oli nivalalaisen 13-lapsisen lestadiolaisperheen poika, jonka isäkapina oli ilmennyt nuoruudessa maolaisuutena.

Suomen vasemmistossa näyttää olevan ainakin jossain määrin huumorintajua, koska en muista, että kun Åttopojat-yhtiö levytti reilut 20 vuotta sitten poliittisesti arveluttavan Silimien välliin-kappaleen, niin asiasta ei noussut älämölöä, vaikka yhtiön sextetissä erottuvat mielestäni selvästi Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suomisen ja kokoomuslaisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen äänet, jonka seikan myös Wikipedia vahvistaa: 

https://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%85ttopojat

Karjalan poikii

Pallen puolustukseksi on kerrottava, että hän ainakin tarinan mukaan sanoitti Silimien välliin-kappaleen tunnekuohun vallassa heti sen jälkeen, kun presidentti Kallio oli puhunut radiossa talvisodan päättymisestä ja sen rauhan ehdoista. Yritin selvittää tekoälyn avulla sen, kuka on laulun säveltäjä, mutta sitä ei edes tekoäly tiennyt, joten säveltäjä on siis kuuluisa nimimerkki Trad, joka on säveltänyt monia muitakin kappaleita.

Palle ei ollut laulun ensimmäinen sanoittaja, vaan jo ennen sotaa Kuopiossa syntynyt Roine Rikhard Ryynänen, joka tunnetaan musiikkipiireissä paremminkin R. R. Ryynäsenä, sanoitti kappaleen jo ennen talvisotaa nimellä Karjalan poikii, jonka asian selittää se, että Ryynänen muutti jo pikkupoikana Savosta Karjalaan. 

Ryynänen on sanoittanut monia suosittuja iskelmiä, joista minulle tutuin on Oi Joosef, Joosef, joka soi radiossa juuri syntymähetkelläni. Muita Ryynäsen sanoituksia ovat esimerkiksi Heili Karjalasta, Vanha merimies muistelee, Jänöjussin mäenlasku ja Karhunpoika sairastaa. Minulla ei ole yhtään kappaletta syitä epäillä, etteikö R. R. Ryynänen ole samaa savolaista musiikkisukua, josta Jaakko Teppokin tuotannossaan kertoi; Ryynäs-Topihan oli pörsänmäkeläinen muusikko, joka soitti nestekaasukitaraa, koska Pörsänmäelle ei oltu vielä siihen aikaan vedetty sähköjä.

Silimien välliin-kappale sai melkoista kansainvälistäkin huomiota, sillä esimerkiksi kun Puna-armeijan kuoro kävi heti jatkosodan jälkeen konsertoimassa Messihallissa, niin ensimmäinen heidän esittämänsä laulun sävel oli sama kuin Silimien välliin-renkutuksella, mutta kuitenkin sillä kertaa kappale esitettiin versiona Löylyä lissää, jonka nimisenä se myös tunnetaan. Luulen kuitenkin, että sävelmän valinta konsertin aloitukseksi oli Puna-armeijan kuorolta railakasta sotilashuumoria.  

Karjalan poikii menee näin Vilho Vartiaisen esittämänä: https://www.google.com/search?client=firefox-b-e&q=karjalan+poikii#fpstate=ive&vld=cid:732d3546,vid:wpof_0QFeAw,st:0

Silimien välliin

Heinolan kaupunginmuseolla jututin siellä oppaana ollutta nuortamiestä, joka kertoi opiskelevansa yliopistossa historiaa. Kerroin hänelle, että hän voisi alkaa tekemään väitöskirjaa Heinolan sota-ajan historiasta tai ainakin kaupungissa talvisodan aikana toimineesta Päämajan propagandaosastosta, jonka palveluksessa oli monia mielenkiintoisia ihmisiä.

Esimerkiksi propagandaosaston päällikkönä toimi Tampereen vankileirille vuonna 1918 viety Kalle Lehmus, joka oli myöhemmin maamme johtavia ns. asevelisosialisteja. Hänen alaisuudessaan toimi mm. Rautalammin kirkkoherran aikamiespoika Reino "Palle" Palmroth, joka oli IKL:n miehiä. Nykyäänhän IKL luokitellaan fasistiseksi järjestöksi. Palmroth oli Untamo Utrion esimies. Utrio oli siviilissä osuuskauppaliikkeen palveluksessa ja se saattoi aiheuttaa jännitteitä esimies Palmrothin kanssa, joka ei ollut osuuskauppaväkeä. Muistelen, että kirjassaan Taistelu eetterissä Utrio kertoo, että Palle oli ihan hyvä esimies, mutta hyvin itsekeskeinen ihminen.

Palle on sen verran tärkeä henkilö maamme kulttuurihistoriassa, että hän olisi jollekulle historian opiskelijalle ainakin hyvä gradun aihe. Palle oli hyvä iskelmäsanoittaja ja minusta hänen sepittämänsä Anttilan keväthuuma on maamme duurimusiikin helmi, joka keväisin vaivaa minua suorastaan korvamatona.

Pallen kynästä on ikävä kyllä lähtöisin myös Silmien välliin renkutus, jolla jatkosodan alla pyrittiin vähentämään monien sotilaiden tappamista kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä. Tapio Rautavaara inhosi tätä levyä niin paljon, että hän rikkoi sen polveaan vasten ollessaan Karhumäen radion kuuluttajana. Tapsakin oli Utrion tapaan sodan edellä OTK:n palveluksessa, eli hänkin oli osuuskauppaväkeä. 

Muistelmissaan Rautavaara kertoi kokeneensa tappamisen, joka sodassa oli välttämätöntä, lähinnä pahantekona ihmisyyttä kohtaan, hirvittävänä pakkona, käskyjen täyttämisenä, loputtomana valintatilanteena: jollen minä ehdi, kaveri ehtii ja minä kuolen.  Pallen Silmien välliin kappaleen asenne tappamiseen on ihan toisenlainen, mutta historiallisista syistä liitän Åttopoika-yhtyeen version kuultavaksi tähän linkkiin, vaikka ymmärrän ihmisiä, jotka haluaisivat tämän renkutuksen kieltää: https://www.youtube.com/watch?v=-XaGXziG4LE

Vakoiluradio

Heinolassa asuessani jututin vanhoja kaupunkilaisia eilen mainitsemistani pommituksista ja sain kuulla kaupunkilegendasta, jonka mukaan kaupungin keskustan pommituksia johdettiin valomerkeillä Jyrängön suunnalta, jossa työläiset asuivat. Olipa joku kuulema nähnytkin ja jopa tunnistanut lamppumiehen.

Kiinnostuin asiasta niin paljon, että kävin silloisessa Valtion arkistossa tutkimassa sodanaikaisia Valtiollisen poliisin papereita, mutta mitään mainintaa lampun heiluttelijasta en löytänyt. Sen sijaan sain selville, että Heinolan suunnalla toimi joku vakoilija, jonka radioviestintää yritettiin peilata mutta ketään ei kuitenkaan saatu kiinni.

Kerran lenkillä ollessani näin paikallisen taistelevan työväenliikkeen miehen poistuvan hieman maistaneena Tommolan baarista ja rohkaisin mieleni ja kävin kysymyässä, että voisiko tämä minulle ystävällisesti ja luottamuksellisesti näin miesten kesken kertoa, kuka vakoojaradiota käytti. Sain kuulla radiomiehen nimen.

Sota-aikana hyvin monella paikkakunnalla uskottiin olevan vakoilijan, joka radiolla piti yhteyttä viholliseen. Suonenjoellakin sellaisen uskottiin olleen ja sekin tiedettiin, että hän oli kätkenyt radionsa muuraamalla sen uunin sisään, joka onkin nerokas paikka.

Suomen kuuluisin vakoojaradio lienee tällä hetkellä Kouvolan putkiradiomuseossa, jossa säilytetään kauniin vakoilijattaren Kerttu Nuortevan radiota. Vaikka tämä oli varmasti hyvin älykäs ihminen, onnistui hän kuitenkin rikkomaan radionsa heti ensimmäisellä yrityksellä, koska suomalainen verkkovirta ei käynyt neuvostoliittolaiseen laitteeseen. Sen jälkeen hän vei sen jostain syystä säilytykseen pesulaliikkeeseen ja kun hän tuli laitetta noutamaan, oli poliisi häntä odottamassa.

Mietinpä sitä, miksi muualla maailmassa vakoilijat tarvitsivat verkkovirtaa radioihinsa, sillä köyhässä Suomessa oli jo sota-aikana käytössä muutaman kilon painoinen Kyynel-radio, joka toimi kuudella litteällä taskulampun paristolla ja jolla pystyi kuitenkin viestittämään vaikka Hangosta Petsamoon.

https://www.putkiradiomuseo.fi/sotilasradiomuseo/