Härkälän palo ja tiku

Eilen aamulla ihmettelin palaneen käryä ja ajattelin, että aikaisinpa on mökkinaapuri ryhtynyt grillaamaan. Päivällä alkoi savu leijailemaan Pyhäjärven yllä, joka todisti sen, ettei mökkinaapuri grillannutkaan, vaan jo perinteiseksi muodostunut metsäpalokausi oli taas alkanut. Iltapäivällä lentokone ja kaksi paloautoa ilmeisesti koettivat etsiä palopaikkaa, mutta sitä ei löytynyt Suomen puolelta.

Tv:n aamu-uutiset kertoivat tänä aamuna, että Parikkalan ja Kiteen seutu kärsivät savuhaitoista, koska itärajan takana metsä palaa voimalla ja näytettiinpä vallan elävää kuvaa pontevista sammutustöistä, vaikkakin epäilen, että elävässä kuvassa näytettiin jotain aiempaa kotimaista metsäpaloa, koska paloautot olivat samanlaisia kuin Suomessa.

Uukuniemeläinen Pekka Muukkonen kertoo Facebookissa saaneensa netistä selville, että metsä palaa entisessä Uukuniemen Härkälän kylässä noin viiden kilometrin päässä rajalta, ja toivoa sopii, että entisen hyvän itäisen naapurin palomiehet onnistuvat sammutustöissä ja rouvani kesämökki säästyy tällä kertaa.

Harva ei ole se kesä, jolloin metsä on palanut itärajan takana. Varsinkin parikymmentä vuotta sitten loppukesän palo oli niin vaikuttava, että vallan pelkäsin tukehtuvani tikuun ja ahdistustani lisäsivät myös samaan aikaan näkemäni elämäni huimimmat revontulet. Käsittääkseni revontulet eivät kuitenkaan johtuneet metsäpalosta. Metsäpalojen aiheuttama ja minua kovasti ahistanut tiku, ahisti muuten myös Kalle Päätalon isää Hermannia aina sen jälkeen, kun Riitu-vaimo oli saunan lämmittänyt. 

Toivottavasti kukaan ukrainalainen kenraali ei lue tätä, koska hän voi keksiä sen huonon idean, että droneparvi voisi käydä tuikkaamassa Moskovan ja Pietarin seudun metsät tuleen, jotta niiden synnyttämä tiku pakottaisi Venäjän eliitin rauhaan.

Tässä Pekka Muukkosen ansiokas selvitys palopaikasta: https://www.facebook.com/pekka.muukkonen.58

Suuri ja mahtava Kazakstan

Kyllä ei voi suomalaisen jalkapalloilun tasoa moittia, ei ainakaan liiaksi. Eilen Kups pelasi historiansa tärkeimmän ottelun Euro-kentällä kazakstanilaista Kairat Almatya vastaan ja hävisi 3-0. Eikä tuo pelin lopputulema ole se tärkein tilastotieto, vaan tärkein on se, että ensimmäisellä puoliajalla kuopiolaiset eivät ampuneet kertaakaan vastustajan maalia kohti. Sitten erotuomarikin havaitsi, että joukkueiden tasoero oli liiallinen ja ajoi yhden Kairatin pelaajan kentältä, jonka jälkeen ottelu tasoittui niin, että Kupskin pääsi laukomaan kaksi kertaa. Niinpä laukaukset olivat pelin loputtua 21-2, joka todistaa joukkueiden tasoeron noin valovuodeksi.

Tässä yhteydessä pitää kuitenkin muistaa, että Kazakstan on suuri ja mahtava valtio. Pinta-ala on 2,7 miljoonaa neliökilometriä, asukkaita 20  miljoonaa ja bkt/as on peräti 26.000 taalaa, joka on peräti 10.000 enemmän kuin Venäjällä. Alamatyn kaupungissa on 2,3 miljoonaa asukasta ja niinpä uskon kaupungin jalkapallojoukkueen pelaajien palkkojen olevan moninkertaiset kuopiolaisiin verrattuna. En usko, että Kazakstanissa on Suomea kovempi verotus, joten sinne on helppo ostaa ulkomaalaisia huippupalloilijoita.

Bkt muuten vääristää valtioiden talouksien vertailua ja parempi mittari olisi ostovoimatarkastettu bkt, joka laskutapa suosii jossain määrin köyhiä maita. Niinpä esimerkiksi ostovoimatarkastetulla bkt:lla mitattuna köyhänä pidetyn 145 miljoonan asukkaan Venäjän kansantalous on suurempi kuin 80 miljoonan asukkaan Saksan. Tosin Venäjällä kansantuotetta kasvattaa kovasti erilaisten tappovehkeiden valmistus, joka tällä hetkellä vienee Saksalta vain noin 2 % kansantuotteesta, Venäjällä luku lienee ainakin 6 %.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kazakstan

Esa Rossi ja Leo Jokela

Kun maamme johtava kirjailija Antti Heikkinen vieraili Suonenjoella, esitin hänelle, että iisveteläinen voidetehtailija Esa Rossi ja hänen valmentamansa sala-ammatilaishiihtäjät sekä heidän ihmeelliset seikkailunsa olisivat hyvä seuraavan kirjan aihe. Heikkinen ei tainnut innostua asiasta, koska hänellä on juuri työn alla mölläri Petäjäsaaren taistelussa.

Kerroin Heikkiselle mahdollisen tulevan Rossin talli-kirjan mielenkiintoiseksi taustatiedoksi sen, että eräässä Kiveen hakatut -kirjasarjan osassa paljastetaan, että maamme parhaimpiin näyttelijöihin kuulunut Leo Jokela olisi ollut suksivoidetehtailija Esa Rossin lehtolapsi, eli savolaisittain Rasva-Rossin huorpoeka. Tieto oli sen verran uusi ja yllättävä, että kuulustelin asian johdosta erästä Rossin suvun edustajaa, joka jopa pahastuneen oloisesti kiisti tiedon jyrkästi.Itsekin epäluuloisena ihmisenä pidän tarinaa liian hyvänä ollakseen totta.

Kuulustelemani Rossin suvun edustajan mukaan korkeintaan Esan velipoika olisi saattanut tulla kyseeseen, koska hän harrasti näyttelemistä ja oli muutenkin melkoinen koomikko. Tässä yhteydessä kannattaa huomioida, että yksi Esa Rossin veljistä valmisti myös suksivoiteita. Aluksi tämä voidemerkki oli nimeltään Toveri, mutta syistä, joita voi vain arvailla nimi muutettiin lapualaisaikaan 1930-luvulla Viestiksi. 

 

Itse olen Leo Jokelaa katsellessani ihmetellyt, miten niin umpihämäläinen, eli Hausjärvellä syntynyt, näyttelijäsuuruus saattoi olla niin savolaisen oloinen ja ehkä Kiveen hakatut -kirja antaa asialle selityksen. Suomalaisen elokuvahistorian hauskimmaksi kohtaukseksi on valittu Komisario Palmun erehdyksessä se kohtaus, jossa etsivä Kokki, jota Leo Jokela esittää, laulaa puhtaalla savon murteella Silmät tummat kuin yö. Toisaalta etsivä Kokin sukunimi viittaa enemmänkin Karjalaan.

 

Eittämättä näyttelijä Leo Jokelassa oli paljon pienen ja pyöreän Esa Rossin piirteitä. Vaikka Jokela oli näyttelijänä suuri koomikko, niin yksityiselämässä hän oli enemmänkin surumielisyyteen taipuvainen, kuten suuret koomikot yleensä ovat. Jokela kuoli jo 47-vuotiaana, joka on alkoholistien keskimääräinen elinikä, pian sen jälkeen, kun hän oli esittänyt upeasti lapinlahtelaisen Matin roolin elokuvassa Rautatie, joka on katsottavissa Yle Areenassa. 

 

https://areena.yle.fi/1-432554

Sissinä Rukajärvellä

Parikymmentä vuotta sitten kirjoitin silloisella blogillani, joka hävisi Ukrainan sodan alkaessa nettiavaruuteen, Esa Rossin sala-ammattilaishiihtäjien Länsi-Pohjan hupimatkasta ja silloin eräs Suonenjoella syntynyt ysikymppinen entinen huippuhiihtäjä soitti huvittuneena ja kertoi, että nuinhan se silloin meni. Länsi-Pohjan hiihtokisat päättivät kilpailukauden ja Rossin tallin miehet ottivat silloin asiat vähän rennommin.

Hän myös kertoi voittaneensa vuoden 1948 olympiakarsinnat, mutta kisoihin häntä ei kuitenkaan huolittu. Viralliseksi syyksi ilmoitettiin julkisuuteen, että koska hän oli haavoittunut sodassa keuhkoihin, ei hän tulisi vuoristo-oloissa menestymään. Tosiasiassa häntä ei voitu kisoihin valita, koska hän istui olympialaisten aikaan tutkintovankeudessa sotarikoksesta epäiltynä. 

Tapausten kulku oli ollut se, että jollain pitkällä talvisella partioretkellä oli esimieheltä tullut tiukka määräys, että vankeja ei saa sitten ottaa eikä niitä oltu otettu, vaikka antautuneita oli paljon. Tuomiota hiihtohuipulle ei kuitenkaan asiasta lopulta tullut. Olisiko syynä ollut se, ettei Neuvostoliittoa silloin kiinnostanut sotavankiensa kohtalot; kovin hyvin heitä ei edes omassa maassaan otettu vastaan, kun he palasivat sotavankeudesta.

Harmittaa, etten kehdannut kysellä asiasta enempää, sillä nyt mietin, että liittyikö tapaus rautalampilaisen vuoden 1952 hiihtoviestin olympiavoittaja Urpo Korhosen kirjoissaan kertomiin Rukajärven sissien tapahtumiin. Korhonen kertoi muistaakseni kirjassaan Sissinä Rukajärvellä, kuinka hänkin alle kaksikymppisenä poikana joutui tekemään haavoittuneen vihollissotilaan armomurhan, koska erämaa oloissa muuta vaihtoehtoa ei ollut.

https://otava.kauppakv.fi/sivu/tuote/sissina-rukajarvella/146955

Suomen hiihto ja Länsi-Pohjan tapahtumat

Vuonna 1998 Pentti Jussila julkaisi upean paksun maamme hiihtohistoriaa käsittelevän kirjan Suomen hiihto ja sen avattuani riemastuin kerrassaan, kun jo teoksen alkulehdillä kerrotaan, että hiihtourheilu saapui Suomeen 1800-luvun loppupuolella, jolloin perustettiin Helsingin Hiihtoseura, Kuopion Hiihtoseura, Rovaniemen Hiihtoseura sekä hiihtoseura Suonenjoen Kärkkäälän kylälle.

Vaikka Suomen hiihto-kirja on moraalisesti ylentävä teos, niin kyllä sieltä löytyy siistitty kevyt versio myös Esa Rossin hiihtotallin miesten kilpailumatkasta Ruotsin Länsi-Pohjaan, jonka kotiseuruhistoriallisista syistä rohkenen tähän lainata, koska tarinan keskeiset vaikuttajahenkilöt Eino Olkinuora ja Kalle Jalkanen olivat Suonenjoen poikia.

Kirjassa muudan meänkielinen silminnäkijä todistaa seuraavaa, josta todistuksesta lainaan pienen osan:

"Net tilasit bränviinaa ja met se Jöstan kanssa katoma siinä ko net alkavat juomhan. Hunteerama, että annethan suomalaisten jua, pian aikaa saama itte voitot sillä lailla. Ja met Jöstan kanssa aloma kantamhan niile suomalaisille sitä bränviinaa ämpärillä.

 

Kolome päivää net vain söit ja joit se Olkihuora ja Alakulli ja se kolomaski suomalainen, jonka nimen pääle met emmä Jöstan kanssa milhään pääse. Eivät ne ota yhthän trääninkhiäkään. Sivakat vain sait seisoa yhessä kasossa siinä hotelin nurkala.

 

Sillon met Jöstan kanssa keksimmä, että hommathaan vielä niile suomalaisille naiset, niin juova ja naiva ittesä niin heikhon kunthon, ette priisit jäävä Ruothin. Ja niin met Jöstan kanssa haimma niille suomalaisille naiset. Ja sitte ne söit ja joit ja net nait. Ja sivakhoin net ei koskenheetkaan." 

Kaikesta huolimatta Suomen miehet lopulta veivät kilpailussa kaikki priisit. Kalle Jalkasta ei tarinassa mainita nimeltä, vaan puhutaan vain pöydän alla makaavasta miehestä, jonka nimen päälle kertoja ei pääse, mutta Jalkasen elämänkertateoksessa kerrotaan, että Kalle oli innokas Länsi-Pohjan kävijä ja että vielä pitkään jälkeenkin päin sikäläiset hiihtoihmiset muistelivat miehen iloista luonnetta.

https://www.antikvaari.fi/teos/suomen-hiihto/62a2fc24eaa1ec176c35b286?srsltid=AfmBOops-J6Jq9rCXQFHLcdtRujRFkvQh7ubZQnpJ1hhVPwPRU2y6iDs

Oi aikoja kun suksilla pärjäsi MONOT VINOSSA

Tässä on ainakin Suomen, ellei peräti koko Pohjoismaiden, hauskin urheilujuttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi 6.2.1994 ja jonka Hesarin tilaajat voivat lukea Aikakoneesta. Jutussa keskeisinä vaikuttajahahmoina ovat Esa Rossin hiihtotallin maailmanmestarit Eino Olkinuora, Olavi Alakulppi ja mies, jonka nimen päälle meänkielinen kertoja ei pääse, mutta todennäköisesti mies on iisveteläinen Kalle Jalkanen. Tosin Olkinuoran ja Alakulpin nimet kertoja muistaa väärin ja käyttää heistä nimeä Olkihuora ja Alakulli. 

Tapahtumarikkaita olivat suomalaishiihtäjien 30-luvun lopun kilpailumatkat Ruotsin Länsipohjaan, jossa elintaso oli siihen aikaan paljon Suomea korkeampi ja hiihtopalkinnotkin parempia. Suomalaisia hiihtäjiä myös palveltiin hyvin ja niinpä tuossa jutussa kerrotaan, miten kisaisännät ennen kilpailua syöttivät ja juottivat vieraansa kunnolla kantamalla heille ämpärillä bränviinaa ja jopa järjestivät heille vapaamielistä naisseuraa Kaartisenkylästä. Taka-ajatuksena tietysti oli, etteivät vieraat olisi olleet enää parhaassa terässä lähtöviivalla.

Meänkielinen kertoja kuitenkin todistaa, että toisin siinä sitten lopulta kävi: "Alakulli ensimmäisenä, Olokihuora toisena ja kolomantena se kolomas suomilainen, jonka nimeä met emmä Göstan kanssa nyt muista, mutta suomilainen kuithenkin - ja aivan mahotonta faartia! Ja Gösta mulle että hevosia he ovat! Hevosia niitten häytyy olla, kun eivät ole silmänterästä renahneet!"

Kisan jälkeen meänkielinen kertoja ja hänen kaverinsa Gösta vielä näkivät suomalaisvoittajat: "Täävlingin jälkeen met menimmä sinne hoteliin sisäle. Gösta pysähtyy kuin patsas siihen ja sanoo, että kuule. Nyt ne vasta ryyppäävät ja nyt ne vasta naivat!"  

Hesarin tilaajat voivat lukea koko jutun tästä:  https://www.hs.fi/feature/art-2000003305823.html

Maailmanmestareiden surullinen tarina

Heikkisen Latu-kirjassa kerrotaan Suonenjoesta myös vähemmän myönteisiä asioita. Nimittäin kuolinvuoteellaan kolminkertainen maailmanmestari Pitkänen muistelee, miten hän urheilu-uransa alussa kävi Suonenjoella maastojuoksukilpailuissa ja kisan jälkeen hän otti elämänsä ensimmäisen viinaryypyn aseman makasiinin takana. Saman tapahtuman yhteydessä Pitkänen joutui myös tappeluun paikalle ilmaantuneiden huligaanien kanssa, josta otatuksesta hän sitten suoriutui onneksi voittajana.

Peräti neljän Esa Rossin tallin maailmanmestarin elämä päättyi traagisesti. Aikanaan maailman parhaita hiihtäjiä olleet Kalle Jalkanen, Pauli Pitkänen ja Eino Olkinuora kaatuivat vajaan parin kuukauden sisällä jatkosodan alussa. Sen sijaan Iisvedellä asunut maailmanmestari Jussi Kurikkala selvisi sodassa hengissä, koska miestä pidettiin niin sairaaloisena, ettei häntä viety rintamalle.

Heikoista keuhkoista huolimatta mies voitti 50 km:n maailmanmestaruuden vuonna -41. Jussi Kurikkala oli ihan oikeasti hyvin sairaalloinen ja hän kuoli jo 39 -vuotiaana vuonna 1951.

Ehkä parhaiten Kurikkala on jäänyt maamme hiihtohistoriaan siitä, että tuossa alla olevassa filmissä esitetyssä Ounasvaaran 50 km:n kilpailussa hänen huoltoryhmänsä sekosi virvoitusjuomaputeleissa perusteellisesti, ja Jussi ryyppäsi viimeisellä virkistäytymisasemalla mehun sijasta 97 % pirtua. 

Niinpä hän sitten hiihtelikin maaliin poikkeuksellisen rennosti ja hyväntuulisesti dokumenttielokuvan selostajan mukaan selvänä voittajana. Tapauksen selittänee se, että ennen kestävyysurheilussa käytettiin alkoholia piristeenä ihan kisan viime kilometreillä, tosin yleensä huomattavasti Kurikkalan koktailia miedompana sekoitteena.

 

Kurikkala kilpaili myös juoksijana. Hän jopa edusti Suomea Lontoon vuoden 1948 olympialaisissa maratonilla, mutta ei menestynyt silloisen suomalaisen mittapuun mukaan, vaan sijoitus oli vasta 13; nykyäänhän tuollainen olisi loistava saavutus valkoiselta mieheltä.

 

https://finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_161128?sid=5095373776