Maanpetoksellinen toiminta

Nuoruudessani iisveteläinen Aku Kukkonen tunnettiin näytelmä- ja runonlausuntaharrastuksestaan ja hän oli innokas ja taitava Kalle Väänäsen savolaisen sanarieskan tulkitsija siitä huolimatta, että runoilija-lehtori Väänänen oli vuonna 1918 toiminut kiivaana valkoisten kenttäoikeuden jäsenenä Etelä-Karjalassa, jossa tapahtui sisällissodan kauhea jälkinäytös. 

Mutta kova hiihtomies oli Akukin ollut nuoruudessaan. Jututin häntä joskus paikkakunnan urheiluhistoriasta ja hän kertoi sellaisenkin tapauksen, että jossain hiihtoviestikisassa, jolloin saattoi olla kyseessä vaikkapa TUL:n mestaruus, silloinen Iisveden Vesan mies ja tuleva Iisveden Kirin olympiavoittaja Kalle Jalkanen saapui ylivoimaisessa johdossa viimeiseen vaihtoon, jossa odotteli Iisveden ankkuri Aku Kukkonen.

Mutta vaihto oli epäonnistua, koska vaihtovälineenä käytettyä vyötäisille sidottavaa punaista nauhaa ei löytynyt mistään. Jalkanen jo kauhisteli, että hän oli sen pudottanut matkalla ja että Vesan hiihto hylättäisiin. Mutta ei ollut viestinauha minnekään pudonnut, vaan Jalkasen punainen paita ja vyötäisillä ollut punainen nauha olivat niin hiestä kastuneet, ettei niitä enää erottanut toisistaan.

Myöhemmin Iisveden Vesa lakkautettiin maanpetoksellisena järjestönä, mutta pelkästään punainen paita ja punainen viestinauha eivät olleet ainoat maanpetokseen viittaavat asiat, sillä paljon pelottavampaakin Iisvedellä tapahtui 1930-luvulla, joista tapahtumista Kalle Junttila kertoo ansiokkaasti omakustannekirjasissaan.

Junttilan mukaan Iisveden taajaväkinen yhdyskunta alkoi kuohua talvella 1934, jolloin eräs salasuhteessa ollut nuoripari sattui näkemään, miten joku nuorehko, hoikahko, pitkähkö ja vaaleahko mies kätki lumihankeen jonkinlaisen paketin. Nuoripari epäili, että epäilyttävästi käyttäytynyt mies kätki hankeen viinapullon, mutta niin ei ollut asianlaita. Pakettia tarkastettaessa ilmeni, että kyse oli paljon vakavammasta, sillä päällimmäisenä paljastui lehti, jonka otsikkona oli MARX JA MARXILAISUUS. Mitä kauheaa olisikaan tapahtunut, jos tuollainen julkaisu olisi päätynyt Iisveden sahatyömiesten käsiin?

Tapaus päätyi poliisitutkintaan ja Aku Kukkonen, johon epäillyn tuntomerkit sopivat, vangittiin. Aluksi hän näytteli asiasta täysin tietämätöntä, mutta jostain syystä tutkinnan edetessä hänen muistinsa palaili pätkittäin ja lopputulemana oli se, että Aku Kukkonen sai kaksi vuotta vankeutta valtiopetoksen valmistelusta, jonka hän sitten istui täysimääräisenä. Nykyäänhän ensikertalainen istuu yleensä vain puolet tuomiosta ja sitten loput kärsitään ehdonalaisessa.

Liitän tähän kenties tekijänoikeuksia lievästi loukaten Kalle Junttilan mielenkiintoisen Iisveden kuohuja-kirjan kuvasivun, joka liittyy Aku Kukkoseen, joka ei ainakaan kuvasta päätellen ollut kovin pelottavan näköinen yhteiskunnan vihollinen, vaan enemmänkin sivistynyt herrasmies.

Hiihtokilpailut päättyivät keskeytykseen

Savon Työmies-lehti paljasti uutisessaan 4.3.1931, että työläisseura Suonenjoen Kunnon hiihtokilpailut päättyivät keskeytykseen. Keskeyttäminenhän on tavallista hiihtokilpailujen yhteydessä, mutta tällä kertaa keskeyttämisen syy oli poikkeuksellinen, koska kilpailu keskeytettiin poliisien toimesta. Otaksun, että keskeyttäjien joukossa oli myös kaukainen sukulaismies Ville Koivistoinen, josta paikkakunnalla käytettiin syistä, joita voi vain arvailla, hellittelynimeä Nätti-Ville.
Kilpailun järjestäjien tiedustellessa poliiseilta keskeytyksen syytä, heille vastattiin, että kyseinen toiminta, eli tässä tapauksessa kilpahiihto, katsottiin kommunistiseksi toiminnaksi, joka pitää lopettaa. Savon Työmies kuitenkin jostain syystä hieman katkeraan sävyyn kertoo uutisessaan, että ainakaan tällä kertaa kilpahiihtotapahtumalla ei ollut muita kuin urheilullisia tarkoitusperiä.
Suonenjoen Kunto lakkautettiin vuonna 1931 ns. kommunistilakien perusteella maanpetoksellisena ja naapuriseura Iisveden Vesa oli lakkautettu jo vuonna 1930. Tekohampaistaan maailmankuuluksi tullut olympiavoittaja Kalle Jalkanen oli Vesan kasvatteja ja hän siirtyi myöhemmin Suomen Hiihtoliiton seuraan ja pääsi sitten osallistumaan olympialaisiin.
Lapualaisaikaan TUL:n seuroja lakkautettiin maanpetoksellisina, mutta tässä yhteydessä on syytä muistaa, että jatkosodassa kaatui kaksi olympiavoittajaa, jotka olivat hiihtäjä Kalle Jalkanen ja Lapuan Ponnistuksen painija Lauri Koskela. Molemmat olivat maanpetoksellisena lakkautetun seuran kasvatteja.
Lauri Koskela oli olympiavoittajista ainut, jonka Lapuan liike muilutti ja sen jälkeen mies vaihtoikin liittoa. Koskela kertoi myöhemmin olleensa valmis lyömään kotiinsa tunkeutuneita fasisteja kirveellä mutta malttaneen mielensä yksinhuoltaja äitinsä pyynnöstä.

Suonenjoen Vauhti ja Kruunuhaan Suunnistajat

Suonenjoen hiihtohistoriaa tutkiessani olen oppinut, että kuohuvaa ja värikästä oli sekä urheilu- että poliittinen toiminta Suonenjoen seudulla sodan jälkeen. Työväen Urheiluliiton puheenjohtajana 1956-1957 toiminut Pekka Martin kertoi muistelmateoksessaan, jonka osuvana nimenä on Muistelmia, että Suonenjoen Vauhti oli hämmästyttävästi jäsenmäärältään yksi maan suurimmista työläisseuroista.

Sodan jälkeen demarit ja kommunistit taistelivat kiivaasti siitä, kumpi osapuoli johtaa mahdollisessa sisällissodassa Työväen Urheiluliitoksi kutsuttua taistelujärjestöä ja osapuolten johtamien seurojen jäsenmääriä piti paisuttaa kaikin käytettävissä olevin keinoin vallan saamiseksi. Peli oli kovaa ja epärehellistä, vaikka välillä jouduttiin turvautumaan myös laillisiin menettelytapoihin.

Suonenjokelaisen työläisurheiluseuran suuri jäsenmäärä herätti Helsingin päässä huomiota ja asiaa tarkemmin tutkittaessa huomiota herätti myös seuran jäsenten kypsä ikä. He eivät todellakaan olleet mitään ikäkausiurheilijoita. Tosin ihan tuulesta temmattuja jäsenet eivät olleet, koska nimet ja syntymäajat täsmäsivät asiaa selvitettäessä väestörekisterissä oleviin tietoihin. Sitten joku keksi mistä oli kysymys. Seuran veteraanijäsenten nimet ja syntymäajat oli poimittu Suonenjoen Valkeisenmäen hautausmaan hautakivistä.

Kuitenkaan kyseinen suonenjokelaisseura ei ollut jäsenmäärältään Suomen suurin, vaan muistelen, että eniten jäseniä oli työläissuunnistusseura Kruunuhaan Suunnistajissa, jossa oli peräti 11.000 jäsentä.
Sen seuran jäsenet oli ainakin hyvän tarinan mukaan kehittänyt silloinen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja Väinö Leskinen etenkin Helsingin reservinupseerien joukosta. Tietooni ei ole tullut, että Kruunuhaan Suunnistajat olisivat koskaan olleet mukana Jukolan viestissä. Tässä yhteydessä on syytä korostaa sitä, etteivät Väinö Leskisen sukujuuret ole Suonenjoella vaan naapurissa Leppävirran Kotalahden puolella.

Ja vaikka Leskinen kuolikin sydänkohtaukseen hiihtoladulla, niin hän oli enemmänkin uintimiehiä, jonka nimissä on vieläkin Hakaniemen ympäriuinnin ennätys ja joka 30-luvun lopulla voitti uintikultaa Antwerpenin työläisolympialaisissa vuonna 1937 sekä 200 metrin että 400 metrin rintauinnissa. Samoissa kisoissa Johannes Koikkalainen voitti viestinuinneissa kaksi hopeaa. Koikkalainen, joka myös oli leppävirtalaista sukua, toimi sodan jälkeen Leskisen taisteluparina politiikassa ja olipa hän kerran sisäministerinäkin.

Koikkalainen oli suoraselkäinen Suomen mies, jonka seikan hän todisti, kun demarit olivat ensi kertaa Kremlissä tapaamassa Brezhneviä luodakseen suhteita NKP:hen. Tapaamisen aluksi Brezhnev puhui pitkään ja kertoi maailman tilanteesta ja maansa kansantalouden saavutuksista ja tämän jälkeen hän kysyi, että onko jollakulla jotain kysyttävää. Silloin Koikkalainen pyysi puheenvuoroa ja heti sen myös sai ja kysyi, että "missä täällä on vessa". Silloin Brezhnev painoi jotain pöydällään olevaa nappia, joka ei ollut kuitenkaan punainen, jonka jälkeen majurin arvoinen upseeri tuli saattamaan Koikkalaisen pikkulan puolelle.

Jossain vaiheessa Leskinen ja Koikkalainen halusivat tehdä Aarre "Sapeli" Simosesta TUL:n puheenjohtajan, vaikka tämä ei ollut leppävirtalaista vaan rautalampilaista sukujuurta. Simonen ei innostunut hankkeesta, koska hän kertoi grogilasin nostelemisen olevan ainut liikuntamuoto, jota hän harrastaa.

Vaan eivät ole Martinin muistelmat hinnankiroissa: https://www.finlandiakirja.fi/fi/pekka-martin-muistelmia-88a9d6

Pauli Pitkänen ja Latu

 PAULI PITKÄNEN JA LATU

(Kuva Finna/Kuopion Kulttuurihistorallisen museo)

Paul (Pauli) Einar Pitkänen (2. joulukuuta 1911 Nilsiä – 28. syyskuuta 1941 Siilinjärvi) oli suomalainen maastohiihtäjä ja maailmanmestari. Pitkänen voitti peräti kolme kultaa hiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa, kaksi Lahdessa vuonna 1938 ja yhden Zakopanessa vuonna 1939. Vuoden 1938 kisoissa hän voitti kullat 18 kilometrin matkalla ja 4 × 10 kilometrin viestissä. Vuonna 1939 hän voitti kultaa 4 × 10 kilometrin viestissä yhdessä Olavi Alakulpin, Eino Olkinuoran ja Klaus Karppisen kanssa sekä sijoittui 18 kilometrin matkalla 11:nneksi. Urallaan Pauli Pitkänen edusti Sänkimäen Hakaa, Savon Sisua ja Puijon Hiihtäjiä.

Antti Heikkinen julkaisi vuonna 2022 kirjan Latu, joka kertoo tämän peräti kolminkertaisen hiihdon maailmanmestarin tarinan. Vaikka Pitkänen oli nilsiäläinen, niin kyllä hän kuitenkin suonenjokelaisen Rossin tallin mies oli ja hän harjoitteli paljon Iisvedellä Rossin huvilalla, joka toimi myös maamme huippujen valmennuskeskuksena. Latu-kirja oli varmaankin tarkoitettu sotakirjaksi, mutta siitä huolimatta se valittiin vuoden urheilukirjaksi.

Pauli Pitkänen kaatui jatkosodan alussa, mutta hänen elämänsä oli pahasti katkolla jo talvisodan aikana, koska hän oli mukana Laatokan Petäjäsaaren taistelussa. Siinä taistelussahan suomalaiset saivat ainoan kerran viime sotien aikaan määräyksen taistella viimeiseen mieheen. Niin myös sitten tapahtui.

Petäjäsaarta puolusti Rantasalmen ja Nilsiän miehistä koottu komppania, joka noudatti loppuun asti annettua käskyä ja saareen viimeisinä jääneet 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläistä katosivat jäljettömiin. Ilmeisesti saaren vallanneet puna-armeijalaiset työnsivät vainajat avantoon.

Kolmikertainen maailmanmestari nilsiäläinen Pauli Pitkänen oli myös Petäjäsaaressa, mutta hän haavoittui jalkaan kaksi päivää ennen saaren menettämistä hyökkääjille ja selvisi hengissä talvisodasta. Wikipedia kertoo Pitkäsen vaiheista jatkosodassa seuraavaa:

"Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Pitkänen lähti vapaaehtoisena kotirintaman tehtäviin. Nilsiän suojeluskuntalaiset olivat 18. elokuuta eräässä koulussa järjestelemässä kuntansa kaatuneiden varusteita. Niistä löytyi käsikranaatti, ja sitä käsitellessä Pitkänen huomasi sen syttyvän. Hän aikoi heittää kranaatin ikkunasta ulos, mutta pihalla oli lapsia leikkimässä. Muut ryntäsivät huoneesta ulos, mutta invalidikepin avulla liikkunut Pitkänen ehti vain heittäytyä lattialle makaamaan, ennen kuin kranaatti räjähti. Hän sai vaikeita vammoja ja kuoli sairaalassa kuusi viikkoa myöhemmin 28. syyskuuta 1941."

Antti Heikkisen Latu-kirjassa kerrotaan, miten kolme viikkoa aiemmin kaatunut Pitkäsen hyvä ystävä olympiasankari Kalle Jalkanen tulee noutamaan hiihtokaverinsa mukaansa autuaammille hiihtoladuille eikä tuota kohtaa pysty silmät kuivana lukemaan.

Tässä lisätietoa Pauli Pitkäsestä:

fi.wikipedia.org

Pauli Pitkänen – Wikipedia

Paul (Pauli) Einar Pitkänen (2. joulukuuta 1911 Nilsiä – 28. syyskuuta 1941 Siilinjärvi) oli suomalainen maastohiihtäjä ja maailmanmestari.

Kalle Jalkanen

KALLE JALKANEN

                                                            (Kuva Finna.fi/Lahden museot)

Yllä oleva kuva liittyy Iisveden maineikkaaseen hiihtohistoriaan ja todistaa Kalle Jalkasen olleen kuivankälppeän miehen. Kuten kaikki suomalaiset, jotka yleensä jotain tietävät, tietävät, että Kalle Jalkanen (10.5.1907 Suonenjoki – 5.9.1941 Kirjasalo) oli suomalainen kilpahiihtäjä ja olympiavoittaja. Jalkasen suoritus vuoden 1936 talviolympialaisten 1936 viestinhiihdon ankkuriosuudella on jäänyt suomalaiseen urheiluhistoriaan.
Viimeisessä vaihdossa matkaan lähtiessään Jalkanen oli jäljessä Norjan Bjarne Ivarsenia minuutin ja 23 sekuntia. Kun osuutta oli hiihdetty puolet, Jalkanen oli ottanut Ivarsenin jo kiinni. Eräässä alamäessä Jalkanen kuitenkin sylkäisi ja samalla hänen tekohampaansa lensivät hankeen.
Hän palasi hakemaan ne ja norjalainen pääsi uudelleen johtoon. Puoli kilometriä ennen maalia Jalkanen saavutti Ivarsenin ja voitti lopulta kuudella sekunnilla. Tuo tekohampaiden hankeen sylkäisy huvittaa monia, mutta Kallea tapaus ei varmaankaan naurattanut, koska hampaiden hankkiminen maksoi työmiehen kolmen kuukauden palkan.
Radio oli 1930-luvulla vielä harvinainen kapistus ja tarinan mukaan iisveteläiset olivat kokoontuneet johonkin baariin kuuntelemaan Garmischin viestin radioselostusta. Baari oli ollut tupaten täynnä väkeä, mutta niin hiljaa ihmiset olivat selostusta seuranneet, että silmäneulankin putoamisen heinäsuovaan olisi voinut kuulla.
Seuratasolla Jalkanen edusti Iisveden Kiriä, Helsingin Hiihtäjiä ja Lappeenrannan Urheilu-Miehiä. Hänen parhaita urheilusaavutuksiaan olivat olympiakulta Garmisch-Partenkirchen 1936 (hiihto, 4 × 10 km viesti), Lahti (50 km) MM-hopeaa (18 km ja viesti), MM-pronssi 1938 (18 km).
Kalle Jalkanen kaatui rintamalla jatkosodassa kävellessään miinakenttään Kirjasalossa ja kahden miinan räjähdys surmasi heti. Hänet on haudattu Lappeenrannan sankarihautaan ja hautakiveen on kiinnitetty olympiavoittajalle kuuluvat olympiarenkaat.
Kallen serkku Aarne Jalkanen on vahvistanut sen Jussi Kirjavaisen 40-luvun hiihtohistoria kirjasta löytyvän tiedon, jonka mukaan Kalle olisi aavistanut sodan alla kohtalonsa ja pyytänyt erästä hiihtäjäkaveriaan huolehtimaan vaimostaan, jos jotakin sattuisi.
Näin kuulemma sitten tapahtuikin. Kaverille annetut lupaukset nimittäin pidetään ja niinpä Sinkko-niminen kilpahiihtäjä vei Kallen lesken myöhemmin vihille. Liekö ollut Toivo Sinkko, ainakin sen niminen 30-luvun hiihtäjä löytyy internetistä.

Hopea-Rane

 HOPEA-RANE

Suonenjoen Vasamaa edustanut Rauno Miettinen voitti yhdistetyssä 10 aikuisten Suomen mestaruutta ja mäkihypyssäkin yhden. Sapporon olympialaisissa vuonna 1972 hän voitti yhdistetyssä hopeaa ja MM-kisoista yhteensä kolme hopeaa.

Olympiakultakin oli Ranelle tosi lähellä vuoden 1985 Sarajevon kisoissa, jossa hän mäkiosuudella hyppäsi todellisen 90 metriä kantaneen unelmahypyn, jota monet pitivät Miettisen uran parhaana hyppynä. Hyppy oli niin pitkä, että kilpailu keskeytettiin ja hyppykierros uusittiin, vaikka jäljellä oli vain pari hyppääjää, jotka olisivat voineet hätyytellä kriittistä pistettä.

Monien suomalaisten mielestä keskeytyspäätöksen taustalla oli se, että kilpailun viisihenkisen tuomarineuvoston jäsenistä kolmella oli oma poika kisassa mukana ja periaatteena näyttää olleen se, että niin monta kertaa hypätään, että tuomarineuvoston pojat onnistuvat suorituksessaan.

Uusitulla kierroksella Miettinen ei onnistunut, vaan jäi 79,5 metriin, joka tarkoittaa hiihtoajassa yli minuutin huononnusta 90 metriseen hyppyyn verrattuna ja niinpä Rane jäi kisassa neljänneksi, mutta hylätyn kierroksen haamuhypyllään hän olisi kamppaillut kullasta.

Suomalaiset menestyivät Sarajevon kisojen yhdistetyssä kaikesta huolimatta loistavasti:

1 Tom Sandberg (NOR) 422.595

2 Jouko Karjalainen (FIN) 416.900

3 Jukka Ylipulli (FIN) 410.825

4 Rauno Miettinen (FIN) 402.970

Helsingin Sanomat uutisoi Sarajevon kisojen yhdistetyn mäkikilpailun otsikolla ”TOTISTA PELLEILYÄ”. Hesarin tilaajat voivat lukea jutun Aikakoneelta:

https://nakoislehti.hs.fi/b6518ae9-7161-4c3b-8c42-b40aac9aea00/48?q=sarajevo,%20rauno%20miettinen%3Fgtmshogun%3Db02704e02979ed7f2f6fd7c3314dc848&fbclid=IwY2xjawPkG_VleHRuA2FlbQIxMQBzcnRjBmFwcF9pZBAyMjIwMzkxNzg4MjAwODkyAAEeWzVA3X3gz2vY_6hTCIuVxu841rFlZfdnEk2L72v51CYRPsRb5BrF1o_QzyI_aem_bpv2AIaMW0khWq8zTi0xig

https://nakoislehti.hs.fi/b6518ae9-7161-4c3b-8c42-b40aac9aea00/48?q=rauno%20miettinen,%20sarajevo%3Fgtmshogun%3Db02704e02979ed7f2f6fd7c3314dc848&from=signin

Hiihto-Niilo

Suonenjoen Vasamaa edustanut hiihtäjä Niilo Väisänen valittiin edustajaksi vuoden 1960 Squa Walleyn olympialaisiin, mutta hän ei osallistunut siellä yhteenkään kilpailuun. Hänet olisi kyllä valittu viestijoukkueeseen, mutta hän antoi paikkansa Väinö Huhtalalle, koska katsoi, ettei ole riittävän hyvässä kunnossa; olisiko korkea ilmanala ollut Hiihto-Niilolle sopimatonta. Suomi voitti tuon viestin raivoisan kamppailun jälkeen.

Hiihtouransa jälkeen ”Nikke” Väisänen toimi Suomen hiihtojoukkueen huoltajana, eli rasvamestarina, talviolympialaisissa Lake Placidissa 1980 ja Sarajevossa 1984. Hän valmensi Mauri Röppästä, poikaansa Antti Väisästä, joka saavutti viestihiihdossa SM-pronssia vuonna 1983 ja Rauno Miettistä.

Suonenjoella onkin ollut tärkeä rooli maamme urheilujoukkueiden huoltopuolella. Asko Vehviläinen toimi pitkään urheilijoiden hierojana, vaikka olikin hierojana itseoppinut. Vehviläinen menestyi myös urheilussa. Hän keskittyi yleisurheiluun eli pituushyppyyn, kuulantyöntöön ja 100 metrin juoksuun. Pituushypyssä hän ylitti seitsemän metriä, kuulaa työnsi yli 15 metriä, vaikka oli vain 175-senttinen ja 73-kiloinen ja juoksi satasen parhaimmillaan ajassa 10,8.

Vehviläisen lisäksi myös iisveteläinen hieroja Angelin huolehti maamme urheiluhuippujen lihashuollosta. Hänen asiakkaanaan oli mm. Matti Nykänen, joka muistetaan paikkakunnalla hyvin käyttäytyvänä herrasmiehenä, joka toi aina hierojalleen sievän kukkapuketin.

Nykyään maamme olympiajoukkueen lääkärinä on Ilkka Räsänen, joka on Kärkkäälässä syntyneen gynekologi Valto Räsäsen poika. Valto Räsäsen veli kansanedustaja Pauli Räsänen hallitsi Pohjoismaiden parlamenttien hiihtomestaruuskilpailuja suvereenisti 1960-70-luvuilla, vaikka mukana oli norjalaisia olympiavoittajia.

Helsingin Sanomien tilaajat voivat lukea jutun Squa Walleyn jännittävästä miesten viestistä Aikakoneelta tästä:

https://nakoislehti.hs.fi/96b84c75-49a8-4e98-a624-c61bf8774600/21?q=hakulinen,%20huhtala,%20alatalo,%20m%C3%A4ntyranta%3Fgtmshogun%3Db02704e02979ed7f2f6fd7c3314dc848&from=signin

Klaes Karppinen

KLAES KARPPINEN

(SA-Kuva/ Sot.virk. V. Hollming)

Parhaiten arvokisamitalien määrällä mitaten Rasva-Rossin tallin hiihtäjistä menestyi Klaes ”Klaus” Karppinen (9. lokakuuta 1907 Iisalmen mlk – 24. tammikuuta 1992 Iisalmi), joka oli olympiavoittaja ja peräti viisinkertainen maailmanmestari. Arvokisoista Karppinen voitti seuraavat mitalit:

-Olympiakultaa Garmisch-Partenkirchen 1936 (hiihto, 4 × 10 km viesti)

-Viisi maailmanmestaruutta: yksi 1934 Sollefteå (viesti), kaksi 1935 Vysoké Tatry (viesti ja 18 km), yksi 1938 Lahti (viesti) ja yksi 1939 Zakopane (viesti)

-Viisi MM-hopeaa: yksi 1935 Vysoké Tatry (50 km), kaksi 1937 Chamonix (viesti ja 50 km) ja kaksi 1939 Zakopane (18 km ja 50 km)

Ainakin hyvän tarinan mukaan Karppiselle olisi kuulunut vielä pari MM-kultaa lisääkin, koska hän jäi kaksissa MM-kisoissa hopealle sen vuoksi, että kilpailun voittaja rikkoi törkeästi silloisia kilpailusääntöjä.

Loistava jutunkertoja Aku Kiuru kertoo Yle Arkistosta löytyvästä juttupätkässä myös sen, että ainakin kerran suomalaiset ovat turvautuneet MM-kisoissa sääntöjen kieltämään suksien vaihtoon hiihtokisan aikana. Se tapahtui vuoden 1937 Chamonixin MM-hiihdoissa, jolloin Pekka Niemi voitti kuninkuusmatkalla kultaa.

Silloin hiihtokeli vaihteli ladulla päivän ja varjon puoleisilla paikoilla suvi- ja pakkaskelin välillä ja voittaneelle Niemelle vaihdettiin suvikelin sukset sohjo-osuuden ajaksi. Alkuperäiset leimatut sukset otettiin takaisin jalkaan ennen maaliintuloa, ettei rike paljastunut. Lisäksi sellainenkin tarina tunnetaan, että Kiurun kertoma vilppi olisi uusittu myös kerran toisissa MM-kisoissa, mutta sillä kertaa kilpailun voittanut huijari oli ulkomaalainen.

Kiurun tarinan mukaan Chamonixin MM-hiihdoissa Hiihtoliiton herrat antoivat vilpin vuoksi kullan menettäneelle Karppiselle lohdutuspalkinnoksi kultakellon, jotta tämä ei protestillaan olisi vaarantanut meikäläisten kaksoisvoittoa.

Se ilmeinen virhe Kiurun muisteluissa saattaa olla, että hän kertoo jutelleensa Klaes Karppisen kanssa suksienvaihtohuijauksesta Iisveden baarissa kymmenisen vuotta ennen videolla nähtävän haastattelun tekemistä.

Mutta eipä tainnut Iisvedellä olla 1990-luvulla enää baaria, joten luulen keskustelun tapahtuneen Iisalmen baarissa. Karppinenhan oli iisalmelaisia, vaikka harjoittelikin 30-luvulla Iisvedellä Esa Rossin valmennusryhmässä. Vielä 1930-luvulla Iisvedellä taisi vähän aikaan olla baari, jota piti olympiavoittaja Kalle Jalkanen.

Aku Kiurun sujuvaa kerrontaa voi kuunnella tästä: https://areena.yle.fi/1-50105604…

Liisa Suihkonen - kova viestin viejä

 

Eräässä urheiluvisassa kysyttiin, kuka suomalaishiihtäjä tunnettiin lempinimellä Lempyyn puutarhuri. Vastaus oli, että Suonenjoen Vasaman Liisa Suihkonen. Kotipuolessaan Liisaa ei tuolla nimellä muisteta. Liisa ei ollut edes Lempyyn tyttöjä eikä hän ollut puutarhuri vaan nuorisoohjaaja.

Sen sijaan Liisa Suihkonen muistetaan kovana viestinhiihtäjänä. Esimerkiksi Insbruckin olympialaisissa vuonna 1976, hän toi avausosuudella Suomen vaihtoon ennen Neuvostoliittoa tosin pikkuisen Ruotsin perässä toisena. Neuvostoliitto sai siinä viestissä kultaa ja Suomi hopeaa, DDR oli pronssilla ja Ruotsi jäi suomalaisten harmiksi ilman mitalia.

Liisa Suihkonen voitti urallaan kolme Suomen mestaruutta, joista yksi tuli vuonna 1965, jolloin Suonenjoen Vasaman naiset joukkueella Raija Korhonen, Anja Kiiskinen ja Liisa Suihkonen voittivat mestaruuden. Anja Kiiskinen lopetti kilpahiihtouransa jo nuorena ja opiskeli sitten peräti liikuntatieteen professoriksi. Kenraali Gustav Hägglund kirjoittaa muistelmissaan ystävästään Anja Kiiskisestä arvostavaan sävyyn.

Liisa Suihkonen lienee ainut suonenjokelainen, joka on saanut kuvansa paragualaiseen postimerkkiin.

Tässä Helsingin Sanomien tilaajat voivat tutustua juttuun, joka kertoo vuoden 1976 Insbruckin kisojen naisten viestistä, jossa Suomen joukkue voitti hopeaa Liisa Suihkosen hyvän avausosuuden ansiosta. https://nakoislehti.hs.fi/c54e08e1-5059-4b94-b1f7-81492b454318/28?q=liisa%20suihkonen,%201976,%20viestinhiihto%3Fgtmshogun%3Db02704e02979ed7f2f6fd7c3314dc848&from=signin

Esa Rossi

 ESA ROSSI

Kiva-voiteen kehittäjä Esa Rossi oli lahjakas urheilija, valmentaja, keksijä ja liikemies. Sotien alla hän oli maailman johtava suksivoiteiden valmistaja, parhaimmillaan hänen tehtaansa tuotti puoli miljoonaa purkkia vuodessa ehkä silloisen maailman parhaita Kiva-merkkisiä voiteita. Rossin tehdas toimi 1930-luvulta 1960-luvulle, joten Kiva-purkkeja on varmaankin tuotettu miljoonia. Näitä voiteita myytiin myös Saksaan ja jopa Saksan armeijalle ja niinpä sotien jälkeen Lapista löytyi Kiva-purkkeja, joissa oli saksankielinen käyttöohje.

Rossi ymmärsi myös markkinoinnin tärkeyden ja niinpä hän kokosi Iisvedellä treenanneeseen ammattilaistalliinsa maamme parhaat hiihtäjät. Itse hieman ihmettelen sitä, ettei Rossin sponsoroinnin katsottu vaarantavan suomalaisten huippuhiihtäjien amatööriyttä, sillä yleisurheilupuolella juoksija Paavo Nurmi joutui vaikeuksiin, vaikka salasi ammattilaisuutensa paremmin.

Kalle Jalkasen serkku Aarne Jalkanen oli sitä mieltä, että Rossin tallin Iisvedellä treenanneet miehet olisivat voittaneet ennen sotaa koko muun maailman joukkueen viestinhiihdossa. Voi hyvinkin olla, että kakkosjoukkuekin olisi vielä voittanut muun maailman.

Wikipedian mukaan Rossin tallissa hiihtivät tai hänen tuotteitaan näkyvästi käyttivät ainakin Kalle Jalkanen, joka pääsi mukaan vuoden 1936 talviolympialaisiin täysin Rossin tuen avulla, Matti Lähde, Klaus Karppinen, Jussi Kurikkala, Pauli Pitkänen, Pekka Vanninen, Eino Olkinuora, Erkki Jalkanen, Pekka Niemi, Olli Remes, Olavi Alakulppi, Lauri Pitkänen, Valter Forssell, Frans Heikkinen, Erkki Penttilä, Manne Vuorinen, Aarne Valkama, Eelis Uosikkinen, Nestori Huupponen, Mikko Husu, Asser Autio ja Erkki Tamila.

Rossi oli mukana vuoden 1936 talviolympialaisten Suomen joukkueessa voitelumestarina. Mies itse ei ollut menestynyt hiihtourheilijana, mutta 25 000 metrin juoksussa hän saavutti SM-pronssia vuosina 1923 ja 1924.

Monien lahjakkaiden ihmisten tapaan Esa Rossi oli maanis-depressiivinen luonne. Ainakin hänen tyttärenpoikansa kertoo yleensä leppoisesta papastaan seuraavaa: "Esa oli myös väkivaltainen tyyppi, joka kävi välillä jopa lepäämässä Kymppi-osastolla, suljetulla sellaisella. Sen muistan, että hän välillä ajoi perhettään takaa kirves kädessään. Nuo tapahtumat osuivat varmaan huonoihin talviin, jolloin kaikki ei sujunut, kuten Esa halusi."

Yllättävä tieto löytyy Antero Terosen ja Jouko Vuolteen kirjasta Kiveen hakatut - Suomalaisia urheilijakohtaloita sivulta 80. Siinä Esa Rossin tyttärenpoika Christer Forsell vahvistaa kuullensa pitkään perheessä vaietun salaisuudan, asian, josta ei juuri puhuta. Sen mukaan näyttelijä Leo Jokela, komisario Palmu-elokuvien Kokki, olisi ollut Esa Rossin lehtolapsi.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että eräät asiantuntijat valitsivat Komisario Palmu erehtyy-elokuvan kohtauksen, jossa Leo Jokela laulaa savon murteella kappaleen Tummat silmät maamme elokuvahistorian parhaaksi kohtaukseksi. Yle Areenalla olevassa Komisario Palmu-elokuvassa Leo Jokela laulaa Tummia silmiä 37 sekuntin ajan kohdasta 1tunti 0 minuuttia 10 sekuntia. https://areena.yle.fi/1-607065

Yrjö Salpakari - melkein olympiavoittaja

 

Facebookin keskusteluryhmästä Vanhoja hiihto- ja juoksutuloksia löytyi myös Puijon kisojen 50 km:n tulokset vuodelta 1974 ja nekin asiat saivat minut tuntemaan häpeää hiihtotietämykseni puutteellisuudesta. Puijon kisat olivat siihen aikaan suuri tapahtuma, joten ei ollut yllätys, että voittaja oli kaksinkertainen olympiavoittaja Norjan Pål Tyldum 2.55,43. Ulkomaalaiset saivat myös muita hyviä sijoituksia. Toinen oli kuitenkin Juhani Repo Iisalmen Visa 2.56,20.

Yllättävää on, että kilvassa 11. oli ampumahiihtäjänä paremmin tunnettu Yrjö Salpakari Suonenjoen Vasama 3.05,38. Tuloslistalta sijalta 13 löytyy Toivo Makkonen Kuopion Elo ja sijalta 14 Olavi Häyrinen Siilinjärven Ponnistus. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Makkonen ja Häyrinen ovat alun perin Suonenjoen poikia. Makkos-Topi, joka oli työläishiihtäjiä ja Suonenjoen Kunnon kasvatteja, voitti joskus 60-luvun puolivälin paikkeilla jopa olympiakävijä Niilo Väisäsen, joka muuten on ilmeisesti maamme ensimmäinen Hiihto-Niilo.

Yrjö Salpakari oli Sapporon tiukassa 20 km:n ampumahiihtokisassa viides ja menetti olympiakullan yhden suonenjokelaisten näkemyksen mukaan puoli milliä ja Helsingin Sanomien mukaan millin ohimenneen laukauksen vuoksi. Tarinan mukaan suomalaiset jo kisan jälkeen juhlivat Yrjön olympiakultaa.

Yrjön kova suonenjokelainen kilpakumppani Mauri Röppänen voitti ampumahiihdossa kaksi olympiahopeaa ja MM-mitaleja hänellä on isohko paperipussillinen sekä ammunnasta että ampumahiihdosta. Moskovan olympiakisoissa Mauri jäi ammunnassa neljänneksi ja hävisi pronssin yhdellä pisteellä, joka saattoi myös johtua yhdestä 0,5 mm:n ohilaukauksesta. Röppänen saattaisi olla paremmalla onnella hyvinkin ainut sekä kesä- että talvilajeissa olympiamitalin voittanut suomalaisurheilija.

Helsingin Sanomien tilaajat voivat lehden aikakoneen kautta tarkastaa tästä, miten lähellä Salpakarin olympiakulta oli:

https://nakoislehti.hs.fi/b7d1fcf7-cb84-4f2f-8801-fae717b948c6/25?q=yrj%C3%B6%20salpakari,%201972,%20sapporo%3Fgtmshogun%3Db02704e02979ed7f2f6fd7c3314dc848&from=signin

Jussi Kurikkala

 JUSSI KURIKKALA

SA-kuva/Hedenström

Juho ”Jussi” Samuli Kurikkala (12. elokuuta 1912 Kalajoki – 10. maaliskuuta 1951 Helsinki) oli suomalainen maastohiihtäjä. Kurikkala voitti 17 km:n Suomen mestaruuden 1936. Hän voitti kolme mitalia hiihdon maailmanmestaruuskilpailuista: hopeaa 4 × 10 kilometrin viestissä vuonna 1937, kultaa 4 × 10 kilometrin viestissä vuonna 1938 ja kultaa 18 kilometrin hiihdossa vuonna 1939. Vuonna 1941 Kurikkala voitti Cortina d'Ampezzon MM-kilpailuissa kultaa 50 kilometrillä ja 4 × 10 kilometrillä sekä hopeaa 18 kilometrillä, mutta kisojen MM-arvo peruttiin jälkikäteen.

Kurikkala oli myös hyvä kestävyysjuoksija, ja hän sijoittui maratonilla 13:nneksi Lontoon olympiakisoissa 1948. Kurikkala kuoli 38-vuotiaana laajalle vatsan alueelle levinneeseen syöpään maaliskuussa 1951. Lauri Järvinen on kirjoittanut hänestä elämäkertateoksen Jussi Kurikkala – Kalajoen Junkkari. Antonio da Cudanin veistämä Jussi Kurikkalan patsas paljastettiin Kalajoella 12.8.1989. Kalajoen Junkkarit on järjestänyt Jussi Kurikkalan muistohiihtoja vuodesta 1958 alkaen.

Jussi Kurikkala muutti Kalajoelta Suonenjoen Iisvedelle vuonna 1938. Muuton taustalla oli tyypillinen sen ajan järjestely: huippu-urheilijalle tarjottiin töitä, jotta hän voisi asua ja harjoitella optimaalisissa olosuhteissa. Kurikkala sai paikan Iisveden Metsä Oy:n sahalta. Kurikkala edusti vuoteen 1945 asti Kalajoen Junkkareita ja sen jälkeen Iisveden Kiriä.

Iisvesi oli tuolloin hiihdon mekka, jossa kohtasivat Esa Rossin voideosaaminen ja kovatasoisten hiihtäjien harjoitusmaastot. Kurikkala oli Suonenjoen kolmesta hiihdon maailmanmestarista ainut, joka ei männyt sodassa, sillä hän ei joutunut rintamalle heikkojen keuhkojensa vuoksi. Heikoista keuhkoista huolimatta mies voitti 50 km:n maailmanmestaruuden vuonna -41. Jussi Kurikkala oli ihan oikeasti hyvin sairaalloinen ja hän kuoli jo 39-vuotiaana vuonna 1951.

Ehkä parhaiten Kurikkala on jäänyt maamme hiihtohistoriaan siitä, että tuossa alla olevassa filmissä esitetyssä Ounasvaaran 50 km:n kilpailussa hänen huoltoryhmänsä sekosi virvoitusjuomaputeleissa perusteellisesti, ja Jussi ryyppäsi viimeisellä virkistäytymisasemalla mehun sijasta 97 % pirtua.

Niinpä hän sitten hiihtelikin maaliin poikkeuksellisen rennosti ja hyväntuulisesti, dokumenttielokuvan selostajan mielestä selvänä voittajana. Tosin viisi kilometriä ennen maalia hän oli johtanut neljä minuuttia, mutta maalissa hän voitti vain minuutilla. Tapauksen selittänee se, että ennen kestävyysurheilussa käytettiin alkoholia piristeenä ihan kisan viime kilometreillä, tosin yleensä huomattavasti Kurikkalan koktailia miedompana sekoitteena.

Kurikkala kilpaili myös juoksijana. Hän jopa edusti Suomea Lontoon vuoden 1948 olympialaisissa maratonilla, mutta ei menestynyt silloisen suomalaisen mittapuun mukaan, vaan sijoitus oli vasta 13; nykyäänhän tuollainen olisi loistava saavutus valkoiselta mieheltä.

Finnasta löytyy Finlandia-katsaus nro 31, jossa seurataan vuoden 1944 Ounasvaaran kisojen 50 km:n hiihtoa, jonka voittaa ylivoimaisesti Suonenjoen Iisveden Jussi Kurikkala.

https://players.icareus.com/fi/elonet/embed/vod/256247857

Pitkä latu

Ilahduttava lukukokemus oli Markku Turusen kirja Pitkä latu - Legenda suksesta. Juuri tuollaista perusteellista selvitystä hiihtämisen ja suksen historiasta on koko hiihtävä maailma kaivannut. Kirjan paikka on jokaisen hiihtourheilun ystävän hyllyssä kunniapaikalla.

Erityisesti minua ilahdutti se, että kun avasin teoksen, luki heti sen ensimmäisellä sivulla, että "Omistan tämän kirjan isälleni, Armas Turuselle, joka edusti aikoinaan Suonenjoen Vasamaa.” Hyvä Suonenjoki! Sivulla on myös kuva, jossa ehkäpä nimenomaan Vasaman kilpahiihtäjä  Armas Turunen poseeraa hiihtoasussa kauniiden hiihtoasuisten neitosten keskellä. Osalla hiihtäjättäristä on jo hiihtohousut, mutta enemmistöllä vielä hiihtohame. Kuvan yläreunassa lukee "ohdake ruusujen joukossa".

Erityisen mielenkiintoisia ovat Turusen kirjan tarinat keksinnöistä, joilla suksea on yritetty kehittää. Varsinkin keksijänero Spede Pasanen, joka teki elämänsä aikana kymmeniä patenttihakemuksia, on kunnostautunut suksiasiassa. Joskus hän on myös asiassa onnistunut, koska todistettavasti ainakin hänen kehittämänsä moottoriveneen keulaan asennettava jättiläismäinen suksi on vähentänyt vastaan tulevan aallokon iskuja.

Turusen kirjan puute on se, ettei kaikista Savon suksikeksinnöistä kerrota. Esimerkiksi sitä ei kerrota, että iisalmelaiset Eskelisen suurhiihtäjäveljekset yrittivät reilut sata vuotta sitten voittaa vesikelin ongelmat valmistamalla sukset, joiden pohjat olivat rautapeltiä. Taustalla oli havainto, että raudoitettu reki kulki nuoskalla kevyesti. Kokeilu ei kuitenkaan jostain syystä muodostunut menestystarinaksi.

Eikä kirjassa mainita sitä, että kuopiolainen Oskari Räsänen laajensi myöskin suksenpohjien materiaalivalikoimaa. Ensiksi hän valmisti messinkipohjaiset sivakat, mutta havaitsi, että vitikelillä ne eivät kulkeneet mihinkään. Sen sijaan alpakkapohjaiset sukset suorastaan lensivät vesikelillä. Oskarin tieteellistä asennetta kuvaa hänen loppupäätelmänsä, jonka mukaan alpakkapohjat luistavat nuoskakelillä 25% puupohjia paremmin. Tosin huipputekniikalla oli jo tuolloin ongelmia käytännön realiteettien maailmassa; alpakkasukset eivät kestäneet yhtään neulasia tai muita roskia ladulla, joten alpakkasivakatkin jäivät historian roskapönttöön.

Emerik Korhonen

EMERIK KORHONEN

Kovana hiihtoseurana tunnettu Suonenjoen Vasama perustettiin vuonna 1908. Ensimmäisen Suomen mestaruuden seuran edustaja voitti 1913 Kuopion SM-hiihdoissa, jolloin vasta 23-vuotias Emerik Korhonen voitti 30 kilometrillä kultaa.

Keuhkotauti katkaisi Emerik Korhosen lupaavan hiihtouran. Hän sairastui vuotta myöhemmin kohtalokkaasti osallistuessaan Oulu-hiihtoon. Hän nimittäin matkusti hiihtämällä Suonenjoelta Ylivieskaan, välimatkaa ehkä noin 150 km ja nousi sieltä junaan. Vetoisessa junassa hän sitten sai kovan kuumeen, vaikka ostikin ensitöikseen Oulusta itselleen kuivan paidan.

Sairaus ei miestä masentanut, vaan hän ajatteli kukistavansa taudin jatkamalla urheilu-uraansa lääkärin kielloista piittaamatta. Hoitomuoto ei tehonnut ja Emerik Korhonen kuoli 26-vuotiaana vuonna 2016.

Emerik Korhonen harrasti hiihdon lisäksi myös yleisurheilua ja painia. Hän oli vain 165 senttiä pitkä ja varreltaan hoikka, mutta Jussi Kirjavaisen Suomalaiset suurhiihtäjät-kirja kertoo hänen kilpailleen myös kuulantyönnössä menestyksellä. Emerik Korhonen asui Suonenjoen Iisvedellä Uudis-Korholan talossa.

Korhosen voittoaika SM-kisojen kolmellakympillä oli 2.12.45,0. Tässä yhteydessä kannattaa huomioida, että nykyään miehet hiihtävät 50 km puolisen tuntia npeammin. Kovasti ovat siis miehet, välineet ja ladut kehittyneet Emerik Korhosen aikaisista.

Tässä vuoden 1913 SM-kisojen ainoan miesten kilpailumatkan tulokset:

Miehet, 30 kilometriä

Sija Kilpailija Aika
1 Emerik Korhonen 2.12.45,0
2 Jussi Niska 2.13.44,5
3 T. Kuorikoski 2.14.09,0
4 Samuli Tasa 2.16.59,5
5 Eetu Niska 2.20.53,0
6 E. Kaikkonen 2.21.28,0
7 Jooseppi Kuosmanen 2.22.30,0