Suomen kestävyysjuoksun isä

Viljam Kolehmainen on Suomen kestävyysjuoksun isä. Hänen Amerikasta hankkimillaan valmennusopeilla Suomi nousi hetkessä maailman ylivoimaisesti parhaaksi kestävyysjuoksumaaksi. Ennen Kolehmaisen Amerikan matkaa meikäläiset olivat kansainvälisissä kilpailuissa sijoilla yms., mutta uudet valmennusmenetelmät nostivat suomalaisten menestyksen  vähintään nykyisten nandiheimon juoksijoiden tasolle.  

Viljam oli hyvä valmentaja, mutta osasi hän itsekin juosta. Hän alitti ensimmäisenä maratonilla 2 t 30 minuutin haamurajan vuonna 1912. Ennätys säilyi Suomen ennätyksenä 37 vuotta. Vasta 1949 Suonenjoen Salomon Könönen paransi aikaa minuutilla juostessaan Turussa 2.28,39. Tosin Suomen kestävyysjuoksun historia epäilee Turun radan olleen noin 400 metriä liian lyhyen. Toisaalta täyttä varmuutta ei ole Viljaminkaan ennätysreitin tarkasta pituudesta.
 
Maratonin Suomen ennätys kuitenkin tavallaan säilyi suvussa, koska ainakin tarinan mukaan Könönen-sukunimen otti ensimmäisenä käyttöönsä eräs jäykkäliikkeinen Kolehmainen. Könönen-nimen kantasanana on tiettävästi sana könöttää. Ihan täyttä varmuutta Könösten ja Kolehmaisten sukulaisuudesta ei ole, mutta se on kuitenkin varmaa, että maratonin Suomen ennätys säilyi silloin sisäsavolaistaustaisilla juoksijoilla, koska Kolehmaisen sukujuuret ovat Karttulassa ja Könösen Suonenjoella.

Jossakin maamme juoksuhistoriasta kertovassa kirjassa kerrottiin, että Salomon Könönen juoksi jäykällä tyylillä, joka maininta tavallaan tukee teoriaa siitä, että Könönen-nimi tarkoittaa jäykkäliikkeistä henkilöä. Sama kirja kuitenkin myöntää, että Salomon Könönen oli hyvin sitkeä. Lontoon kisojen helteisellä kympillä sitkeä Könönen oli kolmesta suomalaisesta ainoa, joka jaksoi maaliin asti, mutta kuitenkaan hänen nopeusominaisuutensa ei ollut riittävä, vaan hän jäi virallisen tulosluettelon mukaan yhdeksänneksi. 

Könösten suvun epävirallisen tulosluettelon mukaan Salomon oli olympialaisissa todellisuudessa seitsemäs, koska järjestäjien virheen vuoksi kaksi hänen edelleen merkittyä juoksijaa juoksi todellisuudessa kierroksen vähemmän eli vain 9600 metriä.

Salomon Könönen ei saavutuksillaan kerskunut, mutta sen hän sanoi, että jos hän olisi saanut Lontoossa juosta maratonin, niin sen hän olisi voittanut. Könönen juoksi myöhemmin maratonin kuusi minuuttia Lontoon voittoaikaa paremmin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Salomon_K%C3%B6n%C3%B6nen

Äänisen vettä

Haikeaksi veti mielen, kun katsoin aika monennen kerran Arvo Tuomisen hienon dokumentin Äänisen vettä, kun taas muistin, että moni mielenkiintoinen paikka jää minulta tässä elämässä Karjalasta näkemättä, koska ensin tuli taudit, sitten tuli sota ja seuraavaksi odotan huolestuneena Suomenlahden sulkeutumista ja siitä seuraavaa nälkää.

Ehdin käydä itärajan takana noin 30 kertaa, mutta Äänisen rantakallioiden 6000 vuotta vanhat kaiverrukset jäävät minulta näkemättä, samoin Kivatsun putous, joka on Euroopan toiseksi suurin tasankovesiputous, mitä ihmettä sillä termillä tarkoitetaankaan ja myös Kontupohjan mielenkiintoinen vuodelta 1774 oleva puukirkko, joka ehti palaa vuonna 2018 syystä, jota voi vain arvailla.

Arvo Tuominen kertoo sosialistisessa mediassa, että paljon on tapahtunut ohjelmanteossa mukana olleille henkilöille dokumentin valmistumisen jälkeen. Ohjelman esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tuomisen mukaan "yksi haastateltava kuollut vankeudessa syöpään, yksi nimetty ulkomaiseksi agentiksi, kuvaaja kuollut maksakirroosiin, Venäjä aloittanut hyökkäyssodan ja Suomi sulkenut itärajan." Epäilen, että maksakirroosiin kuollut ohjelman kuvaaja nautti elämässään liikaa Äänisen vettä.

Äänisen veteen voi tutustua tästä linkistä: https://areena.yle.fi/1-1360694

Suden hetkiä

Jouni Tossavaisen Amerikan lentävistä suomalaisjuoksijoista kertovassa kirjassa mainitaan ohimennen myös eräs meikäläinen suurjuoksija, joka kärsi kiusallisesta kleptomanian vaivasta. Tossavaisen kirjassa miehestä käytetään sukunimeä Raunio, mutta Ville Ritolan muistelmissa puhutaan varasteluun taipuvaisesta kestävyysjuoksija Ilmari Primistä.

Etsin Internetistä selitystä kaksinimisyysasiaan ja vaikuttaa siltä, että Raunio muutti jostain syystä , jota voi vain arvailla, nimensä Usa:ssa Rauniosta Primiksi. Ainakin 20-luvun Suomen Urheilulehdet näyttävät käyttävän miehestä molempia sukunimiä.

Ossi Viidan kirjassa Suden hetkiä kerrotaan, että 1920-luvulla Usa:n presidenttikin ihastui suomalaisiin kestävyysjuoksijoihin siinä määrin, että kutsui Paavo Nurmen ja kaksi amerikansuomalaista suurjuoksijaa Gunnar Nilsonin ja Ilmari Primin vierailulle Valkoiseen Taloon. Vierailusta oli tulla täydellinen katastrofi Primiä vaivanneen kleptomanian eli sairaalloisen varasteluvimman vuoksi, eikä mies päässyt vaivastaan eroon edes Valkoisessa Talossa.

Kun Nurmi ja kumppanit olivat lähdössä, huomasivat he Primillä jonkun oudon nyytin, josta lähemmässä tarkastelussa löytyi läjä presidentin pöytähopeita. Ennen kuin kukaan ehti huomata mitään, muut pakottivat Primin palauttamaan haarukat, veitset ja lusikat takaisin paikoilleen.

Mutta Prim ei ottanut tapauksesta opikseen. Eräänä yönä viisinkertainen olympiavoittaja Ville Ritola heräsi New Yorkin asunnossaan siihen, että huoneistossa hiiviskeli varas. Ritola lähti ripeästi takaa-ajoon, mutta vaikka hän oli vähintäänkin maailman toiseksi paras kestävyysjuoksija, hän ei varasta saavuttanut.

Asiaan vaikutti todennäköisesti se, että Ritolalla oli kirves kädessään, joka hidasti takaa-ajajan vauhtia,mutta vastaavasti lisäsi pakenevan juoksumotivaatiota. Ritola oli varma, että varas ei voinut olla kukaan muu kuin Ilmari Prim, joka oli juoksijana lähes Ritolan luokkaa.

Ossi Viidan mainio Ville Ritolasta kertova kirja Suden hetkiä on luettavissa tässä linkissä:

https://www.doria.fi/handle/10024/184562

New Yorkin lentävät savolaiset

Vaikka eilen kirjoitin, että Ville Ritola saattaisi hyvinkin olla ihmiskunnan historian paras kestävyysjuoksija, mikäli hän olisi ehtinyt kirvesmiehen kiireiltään Antwerpenin olympialaisiin, niin aina hän ei ollut huippukunnossa. Kuopiolainen kirjailija Jouni Tossavainen kertoo kirjassaan New Yorkin lentävä suomalainen, että savolaisjuoksijat hallitsivat sata vuotta sitten Amerikan rahakkaita katujuoksuja samaan tapaan kuin nandiheimon miehet nykyään.

Parhaimmillaan lentävät savolaiset, eli kuopiolainen Hannes Kolehmainen, nilsiäläinen Ville Kyrönen ja kuopiolainen Otto Laakso, ottivat New Yorkin halkijuoksussa kolmoisvoiton. Neljäntenä ja viidentenä olivat sitten eteläpohjalaiset Ville Ritola ja Juho Tuomikoski.

Tossavainen paljastaa, että savolaisten menestyksen salaisuus oli se, että he juoksivat järjen kanssa toisin kuin eteläpohjalaiset kanssakilpailijansa. Savolaisporukan älyllisesti lahjakkain ja sen valmentajana toiminut Viljami Kolehmainen, joka oli juoksijanakin pitkillä matkoilla veljeään Hannesta parempi, mutta joka ei ammattilaisjuoksijana voinut osallistua olympialaisiin, oli laatinut suojateilleen oivallisen taktiikan.

Juoksun viimeiselle virkistäytymisasemalle hän toimitti omenan näköisen pesusienen, josta lentävät savolaiset imaisivat virkistystä loppumatkalle. Sienen sisältämä urheilujuoma oli kahvin, pirtun ja oopiumin sekoitus.

Tossavaisen kirjasta ei selviä, sotkivatko virkistäytymisaineet Nilsiän miehen ymmärryksen vai oliko kyseessä vain vahinko, kun kerran Hannes ja Ville sopivat selkeässä johtoasemassa vähän ennen maalia, että voitto jaetaan sulassa sovussa. Mutta kuinka ollakaan maalituomarit näkivät Villen tulleen maaliin muutaman tuuman Hannesta edellä.

Tämä tapaus rikkoi miesten välit lopullisesti eikä tapauksen jälkeen petetty Kolehmainen suostunut puhumaan sanaakaan Kyröselle moneen vuoteen. Eli hymyilevästä Hanneksesta löytyi särmääkin. Toisenkin kerran Hannes osoitti itsessään piilevän särmää. Se tapahtui silloin, kun Helsingin Kisaveikot yrittivät saada hänet siirtymään työläisseura Helsingin Jyrystä omiin riveihinsä tarjoamalla hänelle työpaikan vahtimestarina. Silloin Hannes kieltäytyi tarjouksesta vetoamalla niskavammaansa, joka esti häneltä kumartelun.

https://www.suomalainen.com/products/new-yorkin-lentava-suomalainen-1?msclkid=b63abe0a2c6318a22ae4d467e7aa2ebe

Ville Ritola - melkein maailman kaikkien aikojen paras urheilija

Eilen mainitsemani Ville Ritola muutti jo 17-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Peräseinäjoelta Amerikkaan rakennustöihin. Amerikassa suomalaiset olivat siihen aikaan kovia urheilemaan ja Ville huomasi olevansa erinomaisen hyvä juoksija, joka voitti pitkillä matkoilla kenet tahansa leikiten. Kunto nousi, koska työmatkat tehtiin jalan ja kirvesmies joutui rakennuksillakin liikkumaan vilkkaasti. Ritolan kestävyyttä lisäsi sekin, että hyväjalkaiseksi tunnettuna hänen piti tarpeen tullen hakea juoksemalla viinaa työnjohtajille.

Antwerpenin olympialaiset olivat vuonna 1920 ja Ville ajatteli lähteä Hannes Kolehmaisen mukana sinne,koska hän oli parhaassa iässä ja kunto oli kova. Sosialistihaalin tansseissa hän kuitenkin törmäsi Selma Aaltoseen ja suunnitelmat muuttuivat. Olympialaiset jäivät väliin, koska Ville oli kovasti kiintynyt vastavihittyyn vaimoonsa. Hän oli myös saanut kirvesmiehenä hyviä urakoita,jotka olisivat kusseet kintuille, jos kesken kaiken olisi pitänyt lähteä juoksentelemaan kilpaa. 

Hannes Kolehmainen kävi voittamassa kisoissa maratonin ja palattuaan hän vakuutti, että kyllä Ritola olisi siellä voittanut kaikki matkat. Jos näin olisi tapahtunut, pidettäisiin Ritolaa nyt kaikkien aikojen suurimpana urheilusankarina, vaikka esimerkiksi Carl Lewisin ei ole tarvinnut huolehtia työ- tai edes naisasioista. Laskujeni mukaan Ville olisi voinut voittaa urallaan jopa 12 olympiamitalia, joista noin 10 kultaista, jos hän olisi ollut mukana Antwerpenin kisoissa

Pariisin olympialaisissa neljä vuotta myöhemmin Ritola sitten voittikin neljä kultaa ja kaksi hopeaa, joka laskujeni mukaan on olympiahistorian yleisurheilijoiden vaikka hän oli täysi amatööri esimerkiksi Paavo Nurmeen verrattuna. Vastaanotto ei ollut Amerikassa erityinen. Amerikkalaiset olivat hiukan vihaisia, kun Ville edusti Suomea, ja monet suomalaiset eivät niin paljon piitannet olympialaisista. Amerikan-suomalaiset olivat kovasti työväenhenkisiä ja pitivät olympiakisoja porvareiden sapelijuhlina. Ritolalta meni kuitenkin koko syksy sitten jonkinmoiseen juhlimiseen, joka laski kuntoa.

Mutta kyllä Villen maine kasvoi olympialaisten jälkeen. Kun eräs kaveri tuli työmaalle häntä kyselemään, sanoi työmaan arkkitehti Ritolaa tarkoittaen: "Tuo mies on hyvä juoksija mutta vielä parempi se on karpenterina". Pojat vähän kiusoittelivat Ritolaa työhulluudesta. Kerrankin ne rasvasivat vaseliinilla kirveenvarren, ja kun Ville alkoi hakata nauloja lensi kirves kädestä kymmeniä metrejä ainakin miehen oman kertomuksen mukaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ville_Ritola

Ravintoloitsija Väinö Kokkinen

Mietin edelleenkin urheilijoiden suhdetta kieltolakiin. Eilenhän jo kerroinkin, että esimerkiksi jalkapalloilija Algoth Niska ja Mäkelän pyöräilijäveljekset löivät isoiksi rahoiksi kieltolain avulla. Sen sijaan ilmeisesti kaksinkertainen painin olympiavoittaja Väinö Kokkinen, joka urheilu-uransa jälkeen siirtyi menestyksellä ravintola-alalle, ei lyönyt rahoiksi kieltolain kiertämisellä, vaikka häntä salaa mielessäni siitä tutkimusteni alkuvaiheessa epäilinkin. Kokkisen kansatiedettä opiskellut pojanpoika oli opiskeluaikaan solunaapurina ja nyt harmittaa, että en aikoinaan älynnyt kuulustellut häntä asian johdosta.

Väinö Kokkinen perusti ensimmäisen ravintolansa vasta kieltolain päättymisen jälkeen vuonna 1940. Kieltolakihan päättyi, kuten yleisesti hyvin tiedetään jo 5.4.32 klo 10. Epäilykset Kokkista vastaan syntyivät siitä, mitä suurjuoksija Ville Ritola värikkäästi kertoili elämänkertateoksessaan Pantiin Ritolaksi. 

Suomen joukkue palasi vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoista laivalla ja koska Suomessa oli kieltolaki, niin kultamitalipainijat Väinö Kokkinen ja Oskari Friman toivat laivaan shampanjaa ja viinaa. Sitten suomalaisjoukkue alkoi juhlimaan oikein aikamiesten lailla ja syytä juhlaan olikin, koska Suomen kansa oli väkilukuun suhteutettuna ylivoimaisesti maailman paras urheilukansa.

Ja sitten tapeltiin oikein perikansalliseen malliin. Olympiasankari Ville Ritola paljasti tapausten kulusta seuraavaa:

"Istuimme ja joimme siinä jonkin aikaa ja menimme sitten alakertaan missä olivat hytit. Pekkala makasi selällään minun makuulavitsallani ja me otimme yhteen. En tiedä mistä koko tappelu alkoi, mutta pojat kertoivat myöhemmin, että minun tukkani oli noussut pystyyn ennen tappelua.

Olimme molemmat aika päissämme. Minä vissiin kuritin Pekkalaa. Hänet vietiin putkaan ja minut teljettiin hyttiini. Seuraavana aamuna minut haettiin kapteenin kuulusteluun. Kapteeni kysyi, että eikö Ritola tunne Merilakia. Hitto, minä vastasin, minä tunnen kaikki lait kun olen selvin päin, mutta juovuksissa minä en tunne mitään lakia."

Pekkala, jota kestävyysjuoksija Ritola joutui kurittamaan, oli Vilho Pekkala, joka voitti painissa olympiapronssia sarjassa alle 79 kiloa eli kova taistelija oli Ville Ritola myös kamppailu-urheilun puolella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Kokkinen

Kieltolaki ja urheilu

Jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle historian lisenssille annan nyt sen vihjeen, että maamme urheilijoiden suhde kieltolakiin olisi mainio väitöskirjan aihe. Nimittäin eilen mainitsemani Mäkelän työläispyöräilijäveljekset huolehtivat kieltolakiaikaan Turun seudun pirtuhuollosta lentokoneen moottorilla varustetulla pikaveneellään. Käsittääkseni muun Suomen pirtuhuollosta vastasi maamme jalkapallomaajoukkueen hyökkääjä Algot Niska, jonka tyttärenpoika Danny on. 

Algot Niska oli mukana Tukholman olympialaisissa, joissa Suomi menestyi jalkapallossa niin, että eteni vallan pronssiotteluun voitettuaan sitä ennen Venäjän ja Italian, joka asia nyt tuntuu uskomattomalta. Otavan Suuri Tietokirja kertoo, että pronssiottelussa väsymys iski poikiimme ja Hollanti voitti 9-0. Tosi asiassa väsymys ei ollut tappion syy, vaan todellinen syy oli krapula. 

Poikamme lähtivät voitetun Italia-ottelun jälkeen tuulettumaan kaupungille, koska Hollanti-pelin piti alkuperäisen kisaohjelman mukaan olla vasta kahden päivän päästä. Kun he sitten aamuyöstä rymistelivät takaisin majapaikkaansa, heille kerrottiin, että aikataulu on muuttunut ja pronssipeli on sitten aamulla.

Kun joku itsensä pöhköksi lukenut historian lisenssi etsii lähdeaineistoa väitöskirjaansa varten, niin hänen kannattaa huomioida se, että Algot Niskan muistelmat on julkaistu äskettäin suomen kielellä nimellä "Seikkailujani". En ole tuota kirjaa vielä lukenut, mutta tiettävästi Niska korostaa kirjassa sitä, että hän oli herrasmiessalakuljettaja, joka ei koskaan ampunut ketään.

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että kieltolakiaikaan Irwin Goodmanin mukaan "pyssyt paukkui, pirtu läikkyi". Itsekin löysin lehtijutun, joka kertoi, että kun Suonenjoen poliisi Ville Koivistoinen, jota myös Nätti-Villeksi kutsuttiin, pidätti Iisvedellä erään pirtukauppiaan, hän joutui ampumaan 4-5 laukausta, eli niin monta kertaa, ettei laskutaito meinannut riittää.

Seikkailujani-kirjan kustantaja kertoo seuraavaa: "”Seikkailujani” sopii oivallisesti lukemiseksi viinamäen miehille ja -naisille, sekä merenkulusta ja kieltolain historiasta kiinnostuneille. Suomenkielinen laitos sisältää valikoiman Niskan elämänvaiheita valottavia liitteitä, niiden joukossa Niskan tyttärenpojan Ilkka Lipsasen eli Dannyn esitelmä."

https://kiuaskustannus.com/tuote/algoth-niska-seikkailujani-2/