Kapasen sukset

Moni savolainen on aloittanut hiihtoharrastuksensa Kapasen suksilla. Erään Kapasen suksen kärjestä löysin äärimmäisen pienen himmeän merkinnän "1921", joten ilmeisesti suksiseppä Kapanen aloitti hikilautojen valmistamisen silloin. Tehdas toimi Suonenjoella 1960-luvulle asti, jolloin omistaja Aulis Kapanen muutti Australiaan. Matti Karhu, joka  aloitti puusepän uransa Kapsella 1960-luvun alussa, kertoi, että omistajan lisäksi tehdas työllisti neljä miestä ympäri vuoden, joten siellä valmistettiin luultavasti tuhansia suksipareja vuosittain. 

Kapasella oli sikäli hyvä palvelu, että siellä myös korjattiin kärjestä katkenneita suksia ja tarinan mukaan korjaus maksoi 5 markkaa ja tarinan mukaan palvelu oli erittäin asiakasystävällistä, koska syrjäkylällä asuva saattoi antaa katkenneen suksensa linja-autokuskille, joka vei suksen Kapaselle ja myös toi sen muutaman päivän kuluttua takaisin. Korjauksen hinnan pystyi maksamaan linja-autokuskille, joten hyvin pelasivat palvelut siihen aikaan myös maaseudulla.

Matti Karhu vahvisti sen tiedon, että Kapanen valmisti myös jääkiekkomailoja. Nykyään Kapanen-merkkinen maila olisi kysytty tuote maailmalla, sillä neljä Kapasta on pelannut menetyksellä NHL:ssä ja kuusi Suomen miesten maajoukkueessa. Kapasten sukujuuret ovat itärajan takana Uukuniemellä.

Aulis Kapanen harrasti myös kilpahiihtoa, mutta huippuhiihtäjä Niilo Väisäsen poika Antti, joka itsekin menestyi kisaladuilla 1980-luvulla, kertoi, että eräissä Jalkalan kylän kilpailuissa Kapanen lähti matkaan minuutin Niilo Väisästä ennen, mutta kun Niilo pyysi häneltä latua jo ensimmäisellä kierroksella, keskeytti Kapanen kilpailun ja lopetti samalla kilpahiihtäjän uransa.

Tuo edellä mainittu Jalkalan kylä on virallisissa asiakirjoissa Sianjalan kylä ja sikäläinen kylätoimikunta voisi muuttaa tienviitan merkinnän Jalkalan sijasta Sianjalaksi. Tästä tulee mieleeni, että yhteen aikaan Heinolassa ollut tienviitta, jossa luki Tissinpohja, oli maamme varastetuin tienviitta.

Maakuntaviesti

Pohjois-Savon maakuntaviesti, joka on maamme maakuntaviesteistä suurin, kaunein ja vanhin, koska se järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1907, oli aikoinaan huomattava mediatapahtuma. Katsojia oli ladunvarret mustanaan ja savolaisten kiinnostus muutenkin valtavaa. Minulle on kerrottu, että Kuopiossa Savon Sanomien toimituksen ulkopuolella seisoi sankka väkijoukko ja seurasi viestin tapahtumia sen ajan parhaan tietotekniikan avulla, joka tarkoitti sitä, että Savon Sanomien ikkunaan kiinnitetyt paperilaput kertoivat reaaliajassa kisan etenemisestä vaihto vaihdolta. 

Enää savolaisten kiinnostus viestiä kohtaan näyttää hieman laantuneen, koska muistelen lukeneeni jokunen vuosi sitten Savon Sanomien pienestä uutisesta, että sen vuotista maakuntaviestiä oli seuraamassa 17 maksanutta katsojaa . Ja pikkuisen poikasten touhulta nykyiset maakuntaviestit tuntuvat. Minun nuoruudessani joukkueissa hiihti yhdeksän miestä ja jokaisen osuuden pituus oli 10 kilometriä. Kun maakuntaviesti vuonna 2019, jolloin vielä asuin Kuopiossa,  hiihdettiin Puijon hyvillä laduilla, joukkueisiin kuului vain kuusi miestä, jotka lykkivät yhteensä 25 kilometriä eli matkaa siunaantui keskimäärin 4km166,6 metriä miestä kohti.

Nykyään Suonenjoella ei enää näytetä harrastettavan kilvanhiihto enkä ole huomannut, että Vasaman joukkue olisi enää osallistunut maakuntaviestiin. Pari vuotta sitten loppui Suonenjoelta myös pitkä perheviestiperinne, jossa ratkaistiin kaupungin perheiden paremmuus kolmihenkisin joukkuein. Muistelen, että viimeksi perheviestin voitti joukkue, jossa hiihtivät Ismail- ja Muhammed-nimiset nuorukaiset. Ilahduttavaa Suonenjoen Vasaman nykytilanteessa on se, että vaikka hiihtoa ei enää harrasteta, niin seuran ratsastusjaostossa on 250 jäsentä.

Tutkin Wikipediasta Pohjois-Savon maakuntaviestin tulosluetteloa ja huomasin siinä järkyttävän virheen. Tilaston mukaan vuonna 1968 miestenviestin olisi voittanut Sonkajärven Pahka, mutta tieto on väärä. Olin itse pikkupentuna Leppävirralla seuraamassa tapahtumaa ja muistan selvästi, että sekä miesten että naisten viestin voitti Suonenjoen Vasaman.

Harmittaa, että en ollut seuraamassa viestin palkintojen jakoa, koska siellä kerrotaan nähdyn suurta draamaa. Iisalmen Visan tulisieluinen napamies Immo Kuutsa oli väittänyt, että Vasaman miesten joukkueessa olisi ollut edustuskelvottomia miehiä.  Kuutsan näkemyksen taustalla oli joko se, että Iisveden Kirin miehiä olisi viime tipassa siirtynyt Vasamaan tai sitten se, että osa miehistä asui muualla kuin Suonenjoella. Vasamalaisten ja visalaisten näkemysero kärjistyi niin pitkälle, että Niilo Väisäsen johdolla suonenjokelaiset poistuivat mielenosoituksellisesti paikalta kesken palkintojen jaon.

Jonkun pitäisi tehdä jotakin kammottavan virheellisen tiedon poistamiseksi tästä Wikipedian artikkelista: https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Savon_maakuntaviesti

Tekohampaita ei jätetty

Pyysinpä hyvää kaveriani tekoäly Geminiä tekemään videon siitä, kuinka Kalle Jalkanen kaivoi aikoinaan olympialadulla tekohampaitaan lumihangesta. Gemini kuitenkin ilmoitti, ettei se suostu moista videota tekemään tunnistettavasta henkilöstä, jonka jälkeen pyysin sitä tekemään edes jonkinlaisen kuvan tapauksesta ja tuollaisen huumorikuvan se sitten teki.

Suonenjoen hiihtonäyttelyyn olen laatinut esittelyn aiheeseen liittyvistä kirjoista ja tuo "Tekohampaita ei jätetä" on Antti O Arposen viimeiseksi jääneen kirjan nimi. Tietooni on saatettu, että lause koettelee ns. hyvän maun rajoja. Moni muukin mielenkiintoinen hiihtohistoriaan liittyvä tarina koettelee samoja rajoja.

Esimerkiksi Kiveen hakatut kirjan juttu siitä, että näyttelijä Leo Jokela olisi voidetehtailija Esa Rossin poika saattaa olla monien mielestä loukkaava ja perätön juoru. Itse pidän kuitenkin juorua niin mielenkiintoisena, että rohkenen asian kertoa.

Esa Rossi oli lahjakas liikemies ja paljon hänen näköisensä Leo Jokela on mielestäni Suomen historian paras näyttelijä, joka pienillä ilmeillä ja eleillä osasi kertoa paljon. Sen sijaan esimerkiksi Tauno Palo oli liian mahtipontinen ja liian komea ja Vesa-Matti Loiri liian yliampuva vallan vääntelehtivässä tunteellisuudessaan. 

Surullista on, että näyttelijänero Leo Jokela kuoli jo 47-vuotiaana. 47 vuotta on alkoholistin keskimääräinen elinikä.

Kamala paleltumisonnettomuus

Helsingin Sanomissa oli tänään peräti kahden aukeaman juttu kirjailija Veijo Balzarista. Artikkeli ei ollut kovinkaan myönteiseen sävyyn kirjoitettu. Tämä seikka sai minut digilehtiarkistosta etsimään sanomalehdistä uutisia kamalasta tapahtumasta, joka liittyy Balzarin suvun vaiheisiin ja joka tapahtuma saattaa selittää Veijo Balzarin katkeruutta valtakulttuuria kohtaan.

Helmikuussa 1934 uskoakseni Veijo Balzarin isän ohjastama hevonen uupui Suonenjoen ja Karttulan rajoilla sijaitsevan Kakkisenjärven jäälle sillä seurauksella, että kaksi reessä ollutta paleltui kuoliaaksi. Se on niin järkyttävä tapaus, että se on niin hyvin siivottu pois kärkkääläisten mielistä, että kun pentuna kyselin asiasta, kukaan kärkkääläinen ei oikein tuntunut muistavan tapausten kulkua.

Alla oleva uutinen on julkaistu Savon Sanomissa 27.2.1934 ja siinä asia kerrotaan hyvin eri tavalla, kuin mitä vanhat kärkkääläiset minulle kertoivat. Minulle on kerrottu, että mustalaisseurue olisi ollut palaamassa Kuopion markkinoilta Airakselan kautta Kärkkäälään ja että Airakselassa heitä ei päästettykään sisälle taloon, johon he olivat uskoneet pääsevänsä. Niinpä matkaa jatkettiin sitten Kakkisen suuntaan, jonka jäälle hevonen olisi väsähtänyt kohtalokkain seurauksin. Reen kyydissä oli peräti 12 ihmistä, joten ei ole ihmekään, että hevonen uupui jäälle.

Alla olevasta lehtijutusta voi kuitenkin lukea, että hevosmies Kusti Balzarin ohjastama reki olikin menossa Kärkkäälästä Airakselan suuntaan ja että kaksi ihmistä paleltui vasta Kakkisen takana olevan Vääräjärven, eli kuten Kärkkäälässä sanotaan Viärän jäällä. Kusti Balzar näyttää uutisen mukaan olleen kirjoilla Konnevedellä, vaikka hänen perheensä asui Pirttiselän pienessä Portmökissä, josta Vääräjärvelle on noin 20 kilometriä. Pitkän matkan hevonen on jaksanut kuormaa vetää lumisissa erämaaoloissa.

Viimeisessä mökissä ennen Kakkisen järveä asui Kakkisen salon maaherraksi kutsuttu Salon-Olli. Kuulemani tarinan mukaan eräs mustalaisseurue olisi kerran pyrkinyt sisälle Ollin mökkiin, mutta tämä olisikin ollut portailla vastassa haulikon kanssa ja olisi savolaismaisen lupsakkaasti tiedustellut sisään pyrkijöiltä, että onko näitä koskaan ennen tapettu. Toivoa sopii, ettei tämä tarina liity Savon Sanomien kamalaan paleltumisonnettomuuteen.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1912027?page=3

Höpön paskaa koko touhu

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli aamulla eläkkeelle jääneen rikospoliisi Kimmo Nokkosen haastattelu otsikolla "Latu vei metsään", jossa hän kertoo näkemyksiään hiihdon dopingongelmasta. Sen luettuani mietin, että viitsinkö seurata tänään alkaneita talviolympialaisia, koska ainakin Nokkonen on sitä mieltä, että huijarit ovat edelleenkin vahvoilla hiihtourheilussa. Mikroannoksina voi epoa edelleenkin käyttää ja omaa verta voi tankata vähäisiä määriä ilman, että niitä voisi testeillä havaita. 

Mietinpä sitäkin, että ovatko suomalaishiihtäjätkään voittaneet suurkisamitaleita sodan jälkeen ilman kiellettyjä lisäaineita.  Uskon, että suomalaismitaleita on ainakin menetetty sen vuoksi, ettei huolto ole toiminut suunnitellusti. Muistan, miten pikkupentuna vallan järkytyin, kun Oslon vuoden 1966 MM-hiihdoissa Arto Tiainen jäi toiseksi viidelläkympillä ja itki maalissa, koska viimeisellä virkistyspaikalla ei ollutkaan tarjolla "lämmintä" mustikkamehua. Ja vuoden 1964 Innsbruckin kisoissa Kalevi Hämäläinen johti 35 kilometrin kohdalla ylivoimaisesti, mutta sitten hän sammui täysin, koska huoltomiehellä ei ollutkaan tarjota "tulikuumaa" mustikkamehua.

Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen, että suurhiihtäjä Aku Kiuru on lausunut seuraavaa; monien mielestä ihan realistinen näkemys, kun hän sanoi, että: "Kyl miusta on ihan höpönpaskaa koko touhu. Mitä se kenellekään kuuluu, syökööt mitä tykkäävät saatana, kun kovaa kulkoovat vaan. Kun ei saaha kumminkaan sitä loppumaan!"

Akun näkemyksiä hiihtohuijauksiin voi kuunnella tästä: https://yle.fi/a/20-97047

Kolosjoen laskettelukeskus

Sallatunturin syöksyrinne valmistui vuonna 1937, mutta Kolosjoelle, eli Petsamon keskukseen, joka nykyään tunnetaan Nikkel-nimisenä kaupunkina, kaivosyhtiö rakensi henkilökunnalleen laskettelurinteen vain vähän myöhemmin, ja siellä oli myös syöksylaskurata. Niinpä Suonenjoen Suuren Hiihtonäyttelyn syöksylaskupokaali on voitettu Kolosjoen kilpailussa.

Kuolanniemimaalla Jäämeren rannalla on satoja kilometrejä 0,5 - 1 km korkeaa puutonta tai vähäpuista, mutta runsaslumista, tunturin rinnettä, joten siellä olisi loistavat mahdollisuudet erilaisten hiihtomuotojen harrastamiseen.

Jos historia olisi kulkenut hieman toisin, saattaisi Suomi olla maailman vaurain maa. Nimittäin Petsamossa oli 40 kilometriä pitkä Euroopan suurin nikkeli- ja kuparimalmiesiintymä, Jäämeren rannikolla Petsamon edustalla on paljon öljyä ja maakaasua ja meillä on myös asukasta kohti eniten puuta Euroopassa.

Niinpä, jos historia olisi kulkenut hieman toisin, niin meillä olisi sama talousongelma kuin Norjalla, joka ei tiedä, minne kaiken rahan panisi.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kolosjoen_kaivos

Syöksylaskua

Suonenjoen Vasama on ollut vahva hiihto-, ampumahiihto-, yhdistetynhiihto- ja mäkihyppyseura, mutta on seura saanut ainakin yhden palkinnon SM-kisoista alppihiihtopuoleltakin, sillä maamme yhdistetyn hiihdon huippuihin lukeutunut Kauko Pohjolainen voitti pokaalin Kolosjoella pidetyissä alppihiihtokisoissa sota-aikaan, ja on ihan mahdollista, että palkinto on saatu syöksylaskusta.

Ensimmäiset syöksylaskun SM-kisat pidettiin Sallatunturilla vuonna 1937. Kilpailuja järjestettiin siellä sota-aikanakin. Kaivosyhtiö rakensi Kolosjoelle laskettelurinteen Kolosjoelle, eli Petsamon kaivokselle, pian Sallatunturin syöksyradan valmistumisen jälkeen.

Ensimmäisen syöksylaskun Suomen mestaruuden voitti Erkki Penttilä, joka on voittanut myös maastohiihdossa kaksi Suomen mestaruutta. Hän muutti vuonna 1928 Kanadaan, jossa hän voitti 50 km:n Pohjois-Amerikan mestaruuden ylivoimaisesti siitä huolimatta, vaikka hän jollain kilpailun virkistysasemalla seurusteli pitkään rikkaan amerikkalaisen rouvan kanssa ja esitteli tämän pojalle korttitemppuja. Ilmeisesti kirjailija Juhani Peltonen sai Erkki Penttilästä vaikutteita, kun hän kirjoitti Elmo-kirjojaan.

Yritteliäs Penttilä alkoi Amerikassa valmistamaan Flying Finn-merkkistä suksivoidetta ja niin hyvin hän oli perillä voiteiden valmistuksesta, että ainakin tarinan mukaan ymmärsi olla käyttämättä omia valmisteitaan.

Flyin finn-voiteiden valmistaja hiihtäjä Erkki Penttilä sekoitetaan helposti hävittäjälentäjä Erkki Penttilään, joka oli Risto E. J. Penttilän isä. Erkki Penttilät saattavat olla hyvinkin sukua toisilleen, koska molemmat tykkäsivät vauhdista. Lentäjä Penttilän vaimokin Anneli "Luumu" Penttilä oli hurjapää, joka esiintyi maamme ilmailunäytöksissä tehden akrobaattisia temppuja lentävien koneiden tasoilla.

Hiihtäjä Erkki Penttilän tytär on hiihtovaatesuunnittelija Ritva Kellokumpu ja tyttärenpoika vaatesuunnittelija ja entinen kumparelaskija Martti Kellokumpu, joka menestyi lajissaan MM-tasolla asti.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Penttil%C3%A4_(hiiht%C3%A4j%C3%A4)