Rajalla

 Jotenkin järkyttävä on aikoinaan Helsingin Sanomissa julkaistu viimeinen Uuno Kailaasta otettu valokuva. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005685722.html . Kuolemansairas luurankomaisen laiha mies siinä tuijottaa kameraa palavin silmin. Kailas kuoli muutama päivä kuvan ottamisen jälkeen 31-vuotiaana.

Tavallaan tahattoman koomista on se, että muutama vuosi aiemmin tuon näköinen tuberkuloottinen runoilija kirjoitti runon rajalla, jossa hän uhoaa idän suuntaan luullakseni luisevaa nyrkkiään heristäen, että: "Ei ota vieraat milloinkaan kallista perintöänne. Tulkoot hurttina aroiltaan! Mahtuvat multaan tänne."

Minusta hän ei kuitenkaan ollut mikään sotahullu suursuomihörhö, vaan herkkä taiteilija, joka vaistosi ihan oikein ajan hengen 30-luvun alussa ja osasi aivan oikein ennustaa, kuten eräässä Rajalla-runon säkeessä sanotaan, että verta on näkevä aamu. Niinhän siinä muutama vuosi myöhemmin sitten tapahtuikin.

Nykyisessä ajassamme on paljon yhteneväisyyttä 1930-lukuun, mutta en jaksa uskoa, että meillä Suomessa verta on näkevä aamu, koska Venäjä ei näytä sotimisessa pärjäävän kunnolla edes Ukrainalle ja Nato on sentään sotilaallisesti Ukrainaa hirmuisen paljon vahvempi. Muistelen, että Venäjän osuus maailman bkt:stä on vajaat 2 %, mutta kollektiivisen lännen, johon lasken kuuluviksi myös Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin on noin 70 %.

Mutta vaikka aamu ei olisikaan näkevä verta, niin epäilen, että ellei Ukrainan sotaa saada loppumaan, niin ensi kesänä maamme itärajan pensaikoissa tullaan näkemään paljon kuluku-ukkoja ja maamme rannikolle ilmaantuu paljon venepakolaisia huoltoasemilta ostetuissa 30 euroa maksavissa puhallettavissa muoviveneissään.

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivaa lausuntaa, kun maamme jalkapallomaajoukkueen maalia vartioivan Viljami Sinisalon vaari Veikko Sinisalo esittää Uuno Kailaan runon Rajalla sillä kalliimmalla tavalla eli väristyksin.

Maalivahti Sinisalo kuuluu kulttuurisukuun. Hänen isoisänsä on näyttelijä Veikko Sinisalo, tätinsä näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalo ja setä kapellimestari Jarno Sinisalo. Sinisalon serkun isä on Eppu Normaali -yhtyeen Pantse Syrjä. Unohtaa ei sovi sitäkään, että Veikko Sinisalon serkku oli Suomen Kommunistisen puolueen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo.
https://www.youtube.com/watch?v=IgEyaVZ3bqk

Eino Salmelainen

Jostain syystä isänmaallinen lukiolainen Uuno Kailas ei astunut sisällissodan aikana valkoisen armeijan riveihin, vaikka moni heinolalainen lukiolainen ja partiopoika niin teki. Sen sijaan 18-vuotias Kailas osallistui vuoden 1919 Aunuksen retkeen, jossa hän oli saada kuolemantuomion karkuruudesta ja jossa hänen erittäin läheinen heinolalainen ystävänsä Bruno Schildt sai surmansa.

Rohkenen tuskin edes arvailla ystävyyden syvyyttä. Molemmat pojat olivat partiolaisia. Heinolassa partiojohtajana toimi silloinen lehtimies ja myöhempi teatterijohtaja Eino Salmelainen. Salmelainen oli Uunolle läheinen henkilö myöhemminkin. Salmelainenkin oli Kailaksen tapaan julkimiehimys, kuten muuten tietääkseni myös koko maailman partioliikkeen perustaja oli.

Sisällissodan aikana Salmelainen teki 15-vuotiaista partiopojistaan sotilaita. Muistelmissaan hän ihmettelee, miten innokkaista koulupojista hetkessä tuli kylmäverisiä teloittajia. Salmelaisen johdolla pikkupoikien mekanisoitu kuolemanpartio liikkui polkupyörillä tekemässä tiedustelu- ja puhdistusretkiä.

Näistä asioista Heinolan virallinen historiankirjoitus vaikenee. Muistelen kuitenkin Itä-Häme-lehdessä ollutta 100 vuotta täyttäneen mummon haastattelua ja hän ihmetteli, kuinka kapina-aikaan joku 15-vuotias poikanen kävi ampumassa hänen veljensä. Vastaavanlaiseen pystyivät myöhemmin Kambodzan punakhmerit; hekin käyttivät lapsia kansanmurhan toteuttajina.

Myöhemmällä iällä innokas suojeluskuntalainen Eino Salmelainen vaihtoi leiriä ja hänestä tuli arvostettu ja pitkäaikainen Tampereen työväenteatterin johtaja. Muistelmissaan hän kertoi katuvansa nuoruutensa pahoja töitä. Niinhän se Kekkonenkin teki, joka 17-vuotiaana johti Haminassa siviilimiesten ampumisia.

Kekkonen väitti muistelmissaan, ettei hän muista, oliko hän ampujana vai ei. Epäilen, että hän muisti, sillä ei tuollaisia juttuja voi unohtaa. Ainakin jääkäreille opetettujen Saksan armeijan ohjesäännön mukaan teloitusryhmän johtajan piti ampua varmistuslaukaus teloitetun päähän.

En muista, että Heinolan virallisessa historiassa olisi ollut mainintaa tuosta Eino Salmelaisen johtamasta mekanisoidusta lapsisotilaiden kuolemanpartiosta. Wikipediakaan ei näytä tuntevan teatterineuvos Eino Salmelaisen roolia lapsisotilasosaston johtajana maamme sisällissodassa:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Salmelainen

 

Pallokentällä

 

Tuollainenkin kuva löytyy näköjään kännykästäni. Heinolan Maaherranpuisto, jota myös Perspektiivipuistoksi kutsutaan, loistelee siinä isänmaamme aamunkoitossa. Ja tosiaankin muualla harvinainen perspektiivi-ilmiö esiintyy tuossa puistossa. Muistelen, etten muualla ole nähnytkään perspektiivi-ilmiötä esiintyvänkään.

 

Muistelen, että heinolalainen homoseksuelli, skitsofreeninen ja tuberkuloottinen runoilija Uuno Kailas, joka ei kuitenkaan ollut kommunisti, tarkkaili tuossa puistossa kiinnostuneena pikkupoikien pesäpallo-ottelua ja kirjoitti näkemästään runon Pallokentällä.

 

Muistelen, että ammattinyrkkeilijä Niklas Räsänen lausui Pallokentällä-runon ulkomuistista jossain Urheiluruudussa. Muistelen myös, että Räsänen on taiteilija-nyrkkeilijä Eva Wahlströmin aviomies. Lisäksi muistelen, että Wahlström oli kuuluisa myös siitä, että hänellä oli syntyessään kuudet varpaat. Siunatuksi lopuksi muistelen vielä, ettei sillä seikalla, että hänen isänsä oli Loviisan ydinvoimalan tsäteilyurvallisuuspäällikkö, ollut syytä tyttären kuusivarpaisuuteen.

Pallokentällä-runo menee näin:

 

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle

sen suuren lehmuksen.

 

Hän seisoi nurmikolla,

nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi

hän silmin kuumeisin.

 

Yli aurinkoisen hiekan,

johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri,

moni kirkas nauru soi.

 

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,

eräs raajarikkoinen.

 

Vaan hänkään totisesti

ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku

hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän

hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon

löi puiden latvoja päin.

 

Rajaviivan takaa milloin

joku rohkeni juosta pois,

oli niinkuin lehmuksen alta

eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin

olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille

kera toisten, riemuiten.

 

Hän askelen astui – mutta

kuin unesta havahtain

näki itsensä... Oikea jalka

oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,

iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.

 

Yhä riemukas huuto kiiri,

yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan,

– johon lehmus varjon loi.

 

Sateenpylväs

Kummallisen ennusmerkin, jonka merkitystä jäin pohtimaan sydämessäni, näin eilen, kun kävelin maamme alkuperäisen ja väärentämättömän itärajan seutuvilla. Suonenjoesta nousi nimittäin merkillinen valoilmiö, joka väreiltään muistutti sateenkaarta, mutta se ei ollut kaari, vaan kohosi pylväsmäisesti suoraan ylöspäin.

Nimesin valoilmiön sateenpylvääksi, vaikka sade ei sitä selitä, vaan ilmeisesti sulasta vedestä nouseva huuru sen synnytti. Ajattelin tänään käydä ottamassa sateenpylväästä kännykälläni vuoden luontokuvan, mutta merkillistä valoilmiötä ei tällä kertaa esiintynyt.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että kuvassa esiintyvä Suonenjoki toimi vuonna 1323 solmitun Pähkinänsaaren rauhan itärajana, joten valtakunnan alkuperäinen ja väärentämätön itäraja kulki kuvani osoittamassa suunnassa. Niinpä toivon, ettei Vladimir Putin ehdi sotakiireiltään seuraamaan Face-päivityksiäni.

Tosin silloinen itärajamme oli raja Novgorodin ja Ruotsin välinen. Senkin jälkeen itäinen naapurimme ja myös rajanlinja on vaihdellut. Välillä naapurimme on ollut Novgorodin lisäksi myös Moskova, Neuvostoliitto ja Venäjä. Nähtäväksi jää millä nimellä itänaapurimme tunnetaan tulevaisuudessa, koska Venäjän poliittinen eliitti tuntuu olevan sitä mieltä, että Venäjän loppu on se, jos se häviää Ukrainan sodan.

Ihan juuri näytettiin jossain uutisissa, kun Venäjän presidentinvaalissa ehdolla oleva kommunisti Zuganov oli tapaamassa Ukrainan sotaa vastustavien perheenäitien mielenosoitusta. Nämä venäläisäidin tuomitsivat sen, että vain prosentti kansasta on otettu armeijaan ja he halusivat, että määrä pitäisi moninkertaistaa, jotta heidänkin miehet pääsisivät välillä käymään lomalla, koska olivat olleet yhtä mittaa rintamalla ilman lepoa.

Zuganov, joka on ammatiltaan opettaja eikä siksi käytä muiden Venäjän johtajien tapaan keskushermostoon vaikuttavia aineita, vakuutti ymmärtävänsä naisten tuskan ja lupasi tehdä jotain asian hyväksi, mutta hänkin korosti, että Venäjä tuhoutuu, jos se häviää Ukrainalle.

Itsekin epäilen noin käyvän ja samaa mieltä lienevät monet länsimaiden johtajat, jotka suostuvat antamaan Ukrainalle vain sen verran apua, että sota pysyy tasaväkisenä. Länsimaiden johtajien pelkona lienee Venäjän hajoaminen ja tuhansien ydinaseiden joutuminen vielä hullumpien tyyppien käsiin.

Luulen, että jos Usa olisi toimittanut samoja tutkassa huonosti näkyviä risteilyohjuksia Ukrainalle, joita Suomi aikoinaan sai, niin sota olisi jo päättynyt. Noilla risteilyohjuksilla pystyisi tuhoamaan tarvittaessa Krimin sillan ja Venäjän suurkaupunkien energiahuollon.

 

Marskin Mersu

Aamuvarhain tuli tv:stä mielenkiintoinen vuonna 2017 valmistunut ohjelma Mannerheimin Mersusta, jonka Hitler lähetti hänelle joulukuussa 1941, eli ehkä se oli joululahjaksi tarkoitettu. Se ei siis ollut syntymäpäivälahja, vaan 75-vuotislahjaksi kesäkuussa 1942 Marskille annettiin Saksasta kolme maastoautoa.

Mannerheimin Mercedes Benz 770 F-Cabriolet tai myös Grosser Mercedes Offener Tourenwageniksi kutsuttu auto oli kova rauta. Se oli yksi aikakautensa kalleimmista ja hienoimmista kulkuneuvoista. Tämä Auto on 4100 kiloinen, 230 hevosvoimainen ja 170 kilometriä tunnissa kulkeva, panssaroitu kolossi. Korkeaoktaanista lentokonebensiiniä se kulutti maantieajossa peräti 27 litraa sadalle, mutta kovin usein sitä ei tarvinnut tankata, koska tankkiin mahtui peräti 195 litraa.

Tämän panssaroidun Mersun pohja on kuusimillistä terästä, kori vähän ohuempaa ja lasitkin ovat 40 milliset, joten ilmeisesti auto suojaa pieniltä miinoilta ja pistoolin luodeilta.

Sodan jälkeen Mannerheim luopui Mersustaan ja se päätyi Ruotsiin, josta se myytiin Amerikkaan. Ohjelmassa haastatellaan ohjelman tekohetkellä auton silloista 94-vuotiasta omistajaa, joka oli eläkkeellä oleva Usa:n ilmavoimien kenraali, joka vaikutti lupsakkaalta mieheltä ja hän vakuutti naureskellen, ettei häntä välttämättä tarvitse ampua, jotta hän luopuisi Mersustaan.

Luulenpa, että Marskin panssaroitu Mersu olisi melkoinen vetonaula, vaikkapa Parolan panssarimuseossa. Uskon, että suomalaiset voisivat sen ostaa muutamalla miljoonalla eurolla ja uskonpa, että kansalaiskeräyksellä tuon summan saisi kokoon varsinkin, jos Mannerheimin vakavaraiset suomalaiset sukulaiset, eli Julinit ja Ehrnroothit, innostuisivat asiasta.

Tuollainen kansalaiskeräys saattaisi tietysti herättää poliittista pahennusta, mutta siinä tapauksessa kannattaisi muistuttaa, että marsalkka Mannerheimin veli majoitti Tukholmassa V. I. Leniniä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden; ainakin niin muistelen lukeneeni jostain.

Erittäin hämärä ja varmaankin väärä mielikuva minulla on siitäkin, että joku Mannerheim-niminen henkilö olisi toiminut Ruotsin opiskelijoita ja älymystöä viehättäneessä maolaisessa liikkeessä iloisella 1970-luvulla, mutta siitä ei silloin puhuttu, koska se oli ulkopoliittisesti arveluttavaa.

Ohjelman Mannerheimin Mersusta voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-3995499

Ripsuminen

Kuopiossa syntyneen Juho Rissasen syntymästä on kulunut 150 vuotta, joten on ihan paikallaan, että Rautalammin museon Viipurin taideaarteiden joukossa oli myös tuo kylpeviä naisia esittävä työ. Vaikka olen kuvataiteellisesti niin lahjaton ihminen, että jäin tietääkseni Suomessa ainoana laiskanläksylle piirustuksesta, niin siitä huolimatta taiteellinen lahjakkuuteni riitti ihmettelemään tuota taulun koivunoksaa ja sen merkitystä. Joku merkityshän silläkin varmasti on.

Ehkä koivunoksa edustaa työssä jonkinlaista savolaista huumoria. Selvästikin yksi alastomista neitosista vihtoo oksalla toisen alastoman neitosen intiimialuetta. Otaksun, että kyseessä on ripsuminen, jolla ennen hyväiltiin alastomien neitosten sijasta lypsettävien lehmänkantturoiden intiimialuetta, kun yritettiin karkottaa lypsämistä häiritseviä perskärpäsiä.

Mutta joka tapauksessa lupsakka huumorimies oli Juho Rissanen, vaikka hänen lapsuutensa oli ankea. Isä kuoli viinaan Juhon ollessa 10-vuotias, jonka jälkeen pikkupojasta tuli perheen huoltaja. Hyvin hän perheestään huolehtikin, koska rutiköyhästä Pikku-Juhosta tuli lopulta upporikas taiteilija, vaikka taiteella ei tässä maassa yleensä rikastuta.

Juho Rissanen oli hyvin tuottelias taiteilija ja sellaista olen kuullut kerrottavan, että tuotteliaisuuden selitys oli se, että hän hyödynsi kovasti oppipoikiaan taulutuotannossaan. Mutta niinhän Savossa sanotaan, että "hullu töetä tekköö, viisas piäsöö vähemmälläkin". Esimerkiksi Pohjanmaalla ei tuollaista sanontaa tunneta.

Mutta ovat muutkin menestyneet suomalaistaiteilijat osanneet käyttää halpaa aputyövoimaa. Kerrotaan, että kerran kun Reidar Särestöniemi oli käymässä taulukauppaneuvotteluja vuorineuvosten kanssa Särestöniemen ateljeessaan, saapasteli paikalle Reidarin veli Antton pensseli kädessään ja kysyi, että "pannaanko lissää punasta".

Olen kuullut myös sellaista, että kerran eräs vuorineuvos soitti Reidarille ja valitti, että maali varisee tämän kalliista maalauksesta. Reidar vain kysyi, että "vieläkö hinta näkkyy" ja kun kuuli hinnan vielä näkyvän, niin hän ihmetteli, että "mitä sinä sitten valitat".

 

Homostelun tuntua

Rautalammin museo valmistui juuri ennen talvisotaa, ja Viipurin taidemuseon kokoelmia tuotiin sinne turvaan jo lokakuussa 1939. Museo säilytti merkittävää taidekokoelmaa vastikkeetta vuoteen 1952.

Viipurin taiteenystävät lahjoitti kiitoksena saamastaan Peuran museosäätiön tuesta Viipurin taideaarteita-näyttelyssä esillä olevan Petter Langin kirkkomaalauksen Kristus Getsemanessa vuodelta 1771. Jääsken kirkkoon alkujaan tehdyn maalauksen omistaa nykyään Rautalammin seurakunta.

Likaisen mielikuvituksen omaavana ihmisenä en yhtään ihmettele, että Jääsken seurakunta halusi päästä maalauksesta eroon. Ainakin minusta, joka tosin ymmärrän taiteesta vain juuri sen verran, että jäin kansakoulussa laiskanläksylle vaahteranlehden piirtämisestä, Getsemanessassa on lievästikin sanottuna pilapiirrosmaisia piirteitä.

Kovasti on maalauksen Jeesuksella hurmioitunut ilme, kun enkeli, jonka sukupuolesta en ole täysin varma, häntä likistelee. Minusta taulussa on jopa selvää homostelun tuntua, johon ainakin Räsäs-Päivin olisi syytä puuttua.