KAKSI KOKONAISTA YKSI SEITSEMÄS OSA

Minä vanhana urheilu- ja raittiusmiehenä kauhistelen sitä, miten vastuuttomasti työnantajan asemassa ollut Suomen Yleisradio suhtautui aikoinaan urheiluselostajiensa alkoholismiin, joka pääsi alustavan tutkimukseni mukaan kehittymään suorastaan ammattisairaudeksi.

Pekka Tiilikaisen elämänkertateoksessa Paavo Noponen avoimen ihastuneena esimerkiksi kertoo, kuinka Pekka ja Enzio Sevon joivat kerran kahdessa viikossa 12 litraa pirtua ilman, että suoritus mitenkään heikensi miesten työtehoa tai että kuuntelijat olisivat huomanneet mitään poikkeuksellista.

Noposen mukaan suoritus on aivan uskomaton ja sen pitäisi kelvata Guilnesin ennätysten kirjaan osoituksena Suomen radiomiesten poikkeuksellisen lujasta fysiikasta ja psyykestä.
Urheilu- ja tilastomies Noposen mukaan nautittu päihdemäärä vastaa kahta kokonaista ja yhtä seitsemäsosaa koskenkorvapulloa miestä kohti päivittäin. Se on karkean arvioni mukaan sellainen annos, että se veisi hengen keskivertomieheltä.

Tässä haastattelussa Pekka Tiilikainen kertoo suuria elämänviisauksia ja muistelee selostajan uraansa. Hän kyllä korostaa sitä, että lämpimän kahvin nauttiminen selostuksen aikana vahvistaa ääntä, mutta jostain syystä hän vaikenee täysin Sevonin kanssa tekemästään Suomen, ellei peräti Pohjoismaiden viinanjuontiennätyksestä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/kasvo-pekka-tiilikainen

Unto Miettinen

 
Paavo Noponen oli Pekka Tiilikaisen lailla hyvin isänmaallinen ihminen ja todellinen sinivalkoinen ääni, joka näkyi jopa hänen parrassaan, jonka hän pääjohtaja Eino Revon läksiäisiin värjäsi mielenosoituksellisesti sinivalkoiseksi.

Mutta Tiilikaisen lailla Noponenkaan ei ollut vesipoikia. Toimittaja Unto Miettinen kertoo muistelmissaan, että kerran aamu kahdelta soi puhelin hänen kotonaan. Siellä Miettisen kollega Noponen vaati Miettistä välittömästi läheiseen ravintola Marskiin kuultavaksi.

Tietenkin pyyntöä oli toteltava. Paikanpäällä Noponen alkoi vaatia selitystä siihen, onko toimittaja Miettinen todellakin puna-armeijan majuri, kuten väitetään. Miettinen vahvisti väitteen vaatien
luutnantti Noposta tekemään asennon, sillä Neuvostoarmeijassa on tapana toimia siten esimiestä puhuteltaessa. Miettinen uhkasi myös komentaa Noposta maahan-ylös siihen asti kunnes oikea puhuttelutapa löytyy.

Saattoi hyvinkin olla, että toimittaja Unto Miettinen, joka ennen sotaa oli toiminut maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä, saattoi olla puna-armeijan upseerikoulun käynyt mies. Ennen sotaa Leningradin upseerikoulusta valmistui enemmän suomalaisia upseereita kuin maamme kadettikoulusta. Kirjailija Sirpa Kähkösenkin kuopiolainen vaari hiihti itärajan yli saamaan sotilaskoulutusta.

Mutta muuten poliittisista eroavaisuuksista huolimatta kaverukset Tiilikainen, Noponen ja Miettinen tulivat keskenään hyvin toimeen, sillä olivathan kaikki kolme pohjimmiltaan herrasmiehiä ja upseereita. Miettinen ja Tiilikainen tekivät yhdessä jopa aprillijuttuja radioon, koska miehillä oli uskottavalta kuulostava ääni.

Kerrankin Miettinen kertoi aprillijutussa Suomessa keksityn pimeää valoa lähettävän lampun, jonka avulla pystyi muuttamaan päivän yöksi. Jutun jälkeen tuli radioon soitto eräältä kiihtyneeltä everstiltä, joka huusi, että: "Mitä helvettiä! Miksi tämä maanpuolustuksen kannalta tärkeä keksintö on vuodettu julkisuuteen."

Lisätietoa Unto Miettisestä tässä: https://areena.yle.fi/podcastit/1-1363869

Venäläinen raittiuspolitiikka

 

Muistanpa, miten nuoruudessani Venäjällä kokeiltiin hetken aikaa demokratiaa ja ainakin vuorineuvos Tauno Matomäki, joka on viisas mies, kertoo muistelmissaan, että kun hän katseli siihen aikaan Moskovan hotellinsa ulkopuolella parveilevia eläkeläisiä, jotka yrittivät kaupitella tavaroitaan ohikulkijoille, hän ajatteli, ettei tässä maassa kokeilla demokratiaa ainakaan seuraavaan sataan vuoteen.

Demokratiaan, vaikka se onkin asia, jota palavasti kannatan, liittyi Venäjällä se erityispiirre, että varsinkin sikäläiset miehenpuolet joivat demokratiakokeilun aikana itsensä tärviölle ja että valtakunnan silloinen päämies toimi asiassa hyvänä esimerkkinä. Miesten eliniänodote oli siihen aikaan kehitysmaaluokkaa, ja kun vuosia sitten kiertelin entisen hyvän itäisen naapurimme hautausmaita, havaitsi, että vuosituhannen alussa venäläismiehet poistuivat tuonilmaisiin heti sen jälkeen, kun olivat täyttäneet tärkeän tehtävänsä ja saaneet siitettyä seuraavaa ikäluokan alulle.

Kun Venäjällä siirryttiin nykyiseen hallintojärjestelmään, jota neulanpistopolitiikkaa harrastavat neuvostovastaiset tahot kutsuvat tyranniaksi, kansalaisvapauksia rajoitettiin myös juopottelun osalta. Monenlaisia alkoholin myynninrajoituksia tuli kauppoihin sekä myymälöihin, esimerkiksi huoltoasemat muuttuivat päihteettömiksi toisin kuin meillä. Minusta rajoituksista hienoin on se, että koulujen alkamispäivänä 1. syyskuuta Venäjällä on kieltolaki.

Myös jopa suomalaisia vodkaturisteja yritettiin ohjailla kohtuukäyttäjiksi, ja esimerkiksi Kostamuksessa jaettiin muutama vuosi sitten turisteille kuvan kaupunkikarttaa, jonka reunalehdellä varoiteltiin suomen kielellä satunnaista matkailijaa alkoholin haitoista ja vaaroista, joka oikein olikin. Muuten venäläisten tupakkatoppien keuhkosyöpäkuvatkin olivat ainakin yhtä karmeita kuin meilläkin.

Ja sikälikin Venäjällä kannettiin huolta ulkomaalaisten turistien terveydestä, ettei satunnainen matkailija voi viedä tullin läpi maasta pois enempää kuin viisi litraa alkoholia ja alkoholiksi laskettiin myös olut; rajoituksen rikkomisesta seurasi ihan oikeasti sakkorangaistus. Se oli ainutlaatuinen määräys koko maailmassa, koska yleensä kaikkialla muualla pyritään ulkomaalaisille myymään alkoholia täysin estoitta mahdollisimman paljon. Jotenkin epäilen, että vientikiellon taustalla ovat sikäläiset taxfree-yrittäjät, jotka tullitarkastuksen jälkeen pystyvät vapaasti myymään tuotteitaan hyvällä katteella mielin määrin.

Mielenkiintoista olisi tietää, onko Ukrainan sota vaikuttanut Venäjän alkoholipolitiikkaan. Ainakin ensimmäisen maailmansodan aikaan siellä kokeiltiin tietääkseni kieltolakia, joka sitten johti vallankumoukseen.

Enzio Sevon

Radiotoimittaja Markus Similä kertoo muistelmissaan, kuinka hän oli myös seuraamassa Cortinan kisoja. Hän vuokrasi paikallisen vossikan ajeluttamaan häntä reellä ihaillakseen vuoristokaupungin näkymiä. Kuinka ollakaan hän kauhukseen näki, että joku mies oli väsynyt lumihankeen. Koska oli kylmä, pelkäsi Similä jo pahinta.

Mutta kuinka ollakaan reessä mies virkosi ja selvisi, että kysymyksessä oli radion ruotsinkielisen toimituksen urheiluselostaja Enzio Sevon, joka ymmärsi vielä sentään sen verran maailmasta, että sairaalan sijasta hän vaati pääsyä radioselostamoon ja täytyihän siihen suostua.

Selostamossa mies terhistäytyi ja alkoi kuulijoiden mukaan kauniilla ja jäntevällä ruotsinkielellä suorassa lähetyksessä kertoilla päivän urheilutapahtumista. Selostuksen jälkeen mies oli
taas aivan vetämättömässä kunnossa.


Kun Similä ihmetteli asiain tilaa, neuvoi Sevon kollegaansa. "Nuori mies! Urheiluselostaja tarvitsee kolme asiaa. Ensiksi: hemmetin kovaa kuntoa! Toiseksi: teräksenlujaa rutiinia! Kolmanneksi: teräksenlujaa itseluottamusta!

Hyvän kaverinsa ja kollegansa Pekka Tiilikaisen tapaan Sevonkin toimi sota-aikana puolustusvoimien rintamareporttina ja tehtävä ei ollut vaaraton, koska molemmat miehet haavoittuivat rintamalla. Voi olla, että vaikka tuo sekä Tiilikaisen että Sevonin tolkuton viinan kanssa läträäminen saattaa monista tuntua huvittavalta asialta, niin taustalla voi kuitenkin olla sota-ajan posttraumaattisen stressireaktion lääkitseminen. Terapiaahan köyhällä valtiolla ei ollut heille tarjota.

Tässä lisätietoa Enzio Sevonista, jonka monet lähteet kertovat olleen todellinen aina ystävällinen herrasmies. https://fi.wikipedia.org/wiki/Enzio_Sev%C3%B3n

Rauhallinen Pekka Tiilikainen

 
Jos Martti Jukola välitti kisatapahtumia kansalle konekiväärimäisen nopeasti, oli hänen nuorempi kollegansa Pekka Tiilikainen päinvastoin hyvin rauhallinen jutustelussaan ja tiukan paikan tullen hän tiivisti tunnelmaa vaikenemalla kokonaan ja pillauttamalla itkun. Näin tapahtui etenkin, mikäli suomalainen voitti tai hävisi.

Eikä pääselostaja Tiilikaisen tarvinnut teeskennellä liikutustaan, koska kyllä tunne oli aivan aito. Vuoden 1948 Chamonin olympialaisten jälkeen radion talouspäällikkö valitti, että Pekan
jäljiltä oli löytynyt 23 tyhjää viinapulloa. Pekka närkästyi moisista perättömistä väitteistä. Hänen mukaansa pulloja piti olla 24. Kun asia tarkastettiin, todettiin Pekan olevan hyvin rehellinen
mies.

Mutta se oli vasta alkua, tai ehkä paremminkin verryttelyä urheilukielellä. Cortinan olympialaisten jälkeen suomalaisten selostajien jäljiltä väitettiin löydetyn 78 tyhjää pulloa. Kun asia tivattiin Pekan ruotsinkieliseltä selostajakollegalta Enzio Sevonilta, tuohtui hän ja väitti, ettei mainittu pullomäärä riitä
alkuunkaan...

Tosin saavutus ei ole verailukelpinen Chamonin tulokseen, koska uusia lajeja oli tullut ohjelmaan ja lisäksi Tiilikaisen lisäksi matkassa olivat myös kyseinen Enzio Sevon ja uusi lupaava kyky Paavo Noponen.

Osoitus Pekka Tiilikaisen rauhallisesta selostustyylistä. Tässä hän selostaa sitä, kuinka punalentäjä yrittää hänet tappaa:
https://areena.yle.fi/podcastit/1-50412183

Martti Jukola

Nyt, kun Urheiluruutu täyttää 60 vuotta, on syytä tarkastella Yleisradion urheilulähetysten historiaa, joka alustavien tutkimusteni tässä vaiheessa vaikuttaa niin värikkäältä, että siinä olisi mielenkiintoinen väitöskirjan aihe jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle urheiluhistorioitsijalle.

Aika paljon maamme urheilutoimittajien menneisyydestä kertoo esimerkiksi se, että kun legendaarinen radioselostaja Raimo "Höyry" Häyrinen sai radiosta potkut, epäili hän potkujensa pääsyyksi sitä, ettei hän ole koskaan selostanut urheilukilpailuja juovuksissa, kuten yleensä maan tapa Suomessa vaatii.

Yleisradiotoiminnan alkuaikoina 1920-luvulla ei vielä ollut erikseen erityistä urheilutoimitusta. Kuuluttajana toiminut aatelismies Alexis af Enehjelm joutui olosuhteiden pakosta lukemaan myös urheilutuloksia. Aina ammattitaito ei täysin riittänyt. Lukiessaan Kööpenhaminassa käytyjen kuuromykkien yleisurheilukilpailujen tuloksia oli erään juoksumatkan voittajan aika 9.25. Tulospaperi oli sen verran rypistynyt, ettei matkan pituus siitä selvinnyt. Aikansa asiaa mietittyään Aleksis päätteli matkaksi joko 3.000 tai 5.000 metriä.

Niinpä ei ollut mikään ihme, että jo 30-luvulla runoudesta väitellyt tohtori Martti Jukola pestattiin maamme ensimmäiseksi urheiluselostajaksi. Ammatissaan hän olikin loistava. Ikävä kyllä
miehen uran katkaisi sairastuminen alkoholismiin, joka veikin hänet hautaan 51-vuotiaana heti Helsingin olympialaisten jälkeen. Työnsä hän hoiti kuitenkin sairaudestaan huolimatta mallikkaasti. Jukola oli
ilmiömäisen nopea puhuja ja ehkäpä kuuntelijoiden kannalta onkin vain hyväksi, että selostaja on hieman ns. juttutuulella.

Kommelluksitta Jukolakaan ei selvinnyt. Oslon olympialaisten näytöslajina oli jääpalloilu. Ruotsin ja Norjan välisen ottelun edellä selostaja tunsi vatsahermojensa reistailevan ja niinpä hän
lääkinnällisistä syistä sulkeutui selostuskoppiin viskipullo eväänään. Selostus onnistui muuten loistavasti, mutta ottelun loppupuolella Jukola alkoi nähdä pelikentällä myös suomalaisia
pelaajia. Senhän ei pitäisi kuitenkaan olla mikään puute, sillä yleensähän Suomessa urheilutapahtumia seurataan ikään kuin sinivalkoisten silmälasien läpi.

Kerran taas Jukola oli Saksassa selostamassa Saksan ja Suomen välistä jalkapallomaaotttelua. Isäntämaa hallitsi pelitapahtumia niin selvästi, että selostajakin totesi seuraavansa tilannetta
Suomen maalin edustalla kylmä rinki selkäpiin ympärillä, kun ei herrasmiehenä ja runoudentohtorina kansanomaisempaakaan vertausta keksinyt. Mainittakoon, että radion kuuluttajana toimineen aatelismies Enehjelmin väitetään todenneen sen jälkeen, kun hän oli toivottanut perinteiset hyvät yöt ja nukkukaa hyvin Suomen kansalle, että "nyt tämä poika suksii paskalle."

Nyt, kun pikkujoulukausi on alkamassa, kannattaa muistaa, että Helsingin poliisilaitoksen kuulustelupöytäkirjan mukaan poliisi pysäytti vuonna 1925 kieltolakiaikaan lehtimies Martti Jukolan ohjastaman hevosreen, jonka lastina oli pirtukanistereita ja puolimaailmallisen oloinen naisenpuoli. Itse muistelen lukeneeni, että kuorma olisi ollut matkalla jonkun lehden urheilutoimituksen pikkujoulujuhlaan, mutta Helsingin Sanomat kertoi jutussaan kyseessä olleen jonkun reserviupseerikoulun juhlan. Jukola tuomittiin sakkorangaistukseen ja tapaus päätti myös hänen lupaavasti alkaneen lehtimiesuransa ja hän siirtyi Yleisradion palvelukseen, jossa juopotteluharrastusta pystyi jatkamaan paremmin.

Tästä voi kuunnella esimerkiksi sitä, kuinka Jukolan selostamana sitä, kuinka Murakoso jää Berliinin kympillä, kun Salminen, Askola ja Iso-Holla pistävät oikein ison vaihteen silmään. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/urheilua-radiossa

Paavo ja Susi-Kalle

Olen tässä verestänyt vanhoja korviani ja kuunnellut Ylen arkistosta Paavo Noposen ohjelmia, joita sieltä löytyy kukkuramitoin. En yhtään ihmettele, että Aira Samulin oli ihastunut tähän sivistyneeseen ja miellyttävä-ääniseen herrasmieheen. Kyllä Noposen radio-ohjelmat ovat ihan toista luokkaa kuin nykyajan rääkyvä-äänisten paikallisradiotoimittajien, joiden rääkymistä joutuu esim. kaupassa käydessään pakkokuuntelemaan.

Paavo Noponen oli todellinen kaunopuhuja, joka lienee ollut hänen suvussaan vallan periytyvä ominaisuus, sillä hänen vaarinsa ja vaarin veli selvisivät köyhinä kerjäläispoikina 1860-luvun suurina nälkävuosina hengissä, koska vakavaraiset talolliset antoivat vähistäänkin näille kauniisti leipää pyytäville kerjäläispojille.

Nämä Noposen kerjäläispojat olivat kotoisin Rantasalmen Kolkontaipaleelta, joka on harvinaisen kolkko nimi kylälle. Paavon vaarin veli Alpo Noponen pääsi myöhemmin Sortavalan seminaariin ja hänestä tuli innokas kansanvalistusmies. Hänen kynästään ovat lähtöisin kauniit joululaulut Arkihuolesi kaikki heitä ja Kun maas on hanki.

Hiljentykää hyvät ihmiset kaiken kiireen keskellä lepuuttamaan hermojanne ja kuuntelemaan alla olevasta linkistä, kuinka Paavo ja Susi-Kalle sekä pari muuta rajamiestä ovat teerimetsällä Kuusamon erämaassa. Paavo hehkuttaa ohjelmassa jo kovasti sitä, miten Kalevi Oikarainen tulee menestymään tulevan vuoden 1966 Oslon mömmönhiihdoissa.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Susi-Kalle voitti MM-kultaa 50 km:llä vasta seuraavissa kisoissa Tatralla, jossa Kiurun Akulla oli 40 km:n virkistäytymisasemalla sen verran kuumat mustikkamehut, että Kalle tuli viimeisen kympin vallan lentämällä. Juottoasemalla hän hiihti vielä yhtä matkaa minuutin perässään lähteneen Vedeninin kanssa, mutta jätti tätä loppumatkasta parilla minuutilla.

Juottoasemalta matkaan sännännyt Oikarainen ymmärsi lähteä sauvomaan oikeaan suuntaankin toisin kuin ainakin hyvän tarinan mukaan eräs toinen suurhiihtäjä, joka sai Kiurun Akulta ilmeisesti liian kuumaa mehua ja lähti hiihtämään takaisin päin. Akun mehut olivat sellaiset, että niillä sai ruumiitkin hiihtämään.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/eraretkella-susi-kallen-kanssa