Airon Vormu

 

Kesäkuussa 1945 kenraaliluutnantti Aksel Airo pidätettiin ”kuulusteluja varten” asekätkentäjutussa; kuulustelut tosin alkoivat vasta yli puoli vuotta myöhemmin. Airo määrättiin otettavaksi turvasäilöön syyskuussa ja julistettiin vangituksi vuoden 1947 maaliskuussa oltuaan lähes kaksi vuotta Valpon pidättämänä. Airo sai syytteet asekätkennästä ja laittomasta liikekannallepanon valmisteluista.

 

Lähes kolmen vuoden sellissä istumisen jälkeen Airo vapautettiin, koska hänen syyllisyyttään asekätkentään tai laittoman liikekannallepanon valmisteluun ei voitu todistaa. Tosin hän sai lopulta hyvin pienet eli nykyrahassa noin 10–15 euron sakot ”lievästä julkisen vallan solvaamisesta”. 

 

Wikipedian mukaan Aksel Airo kertoo omissa muistelmissaan, ”selvinneensä Valpon kuulusteluista hengissä ainoastaan ihmeenkautta”, joka asia kuulostaa kovalta. Nimittäin sodan jälkeinen punainen Valpo ei ilmeisesti kuitenkaan kiduttanut tai muuten pahoinpidellyt kuulusteltaviaan samalla tavalla kuin aiemmin varsinkin sota-aikana tehtiin silloisen Valpon ja sotilastiedustelun toimesta. 

 

Itselläni on se käsitys, että siihen aikaan kuulusteltavan jalkapohjia hakattiin tarvittaessa kepeillä siihen asti, että tämä kertoi kaiken tietämänsä ja jotkut kertoivat vielä sitäkin enemmän. Tästä asiasta kertoo mm. everstiluutnantti Jarmo Niemisen kirja Rintaman poliisi.

 

Kun Valpon miehet pidättivät A. F. Airon, repivät he arvomerkit hänen univormustaan. Vapautumisensa jälkeen Airo oli sen verran katkera, että ilmoitti, ettei tule arvomerkkejään koskaan käyttämään. Poliittisen ilmapiirin muututtua, hän kuitenkin muutti mielipidettään ja sen asian todistaa myös Mikkelissä Sodan ja rauhan keskus Muistissa esillä oleva Airon univormu.

 

Heinolan maalaiskunnan rakennustarkastajana toimineen Veikko Ilmastin kirjasta Koiviston poika ja Zhdanovin lupaus paljastuu kuitenkin, ettei Airo antanut kaikille anteeksi. Nimittäin kun kerran, jossain virallisessa tilaisuudessa kenraalikunta oli asettunut riviin ja presidentti Kekkonen kätteli jokaisen kysyen jokaiselta: "Mitä sinulle kuuluu", niin Airo vastasi vuorollaan: "Milloinkas me olemme sinunkaupat tehneet". Silloin Kekkonen veti nopeasti kätensä takaisin jatkaen seuraavan kenraalin eteen.

Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta sitä, että Ilmastin kirjan mukaan kun Airolle luovutettiin kirja Mannerheim-ristin ritarit nahkakantisena, vei hän sen hyvälle heinolalaiselle ystävälleen Juho Lehtiselle. Miehiä yhdisti sekä politiikka että sotilastausta. 

 

Kenraali Airo oli peräti kaksi kautta Kokoomuksen kansanedustajana ja kommunisti Lehtinen oli Heinolan maalaiskunnan rakennuslautakunnan puheenjohtaja. Lisäksi Lehtinen oli sisällissodan aikaan toiminut punaisten plutoonan, eli joukkueen johtajana, kun taas Airo oli valkoisten riveissä tykin johtajana ja kohosi upseeriksi vasta sodan päätyttyä.

 

F. Kairo

 

Hyvän kaupungin tunnuspirteisiin kuuluu, että välillä hyvässä kaupungissa käydään värikkäitä kulttuuririitoja. Asuin parhaassa nuoruudessani 16 vuotta Heinolassa, jossa hihitellen seurasin kulttuuririitaa, joka liittyi siellä asuneen kenraali A. F. Airon muistomerkkiin.

 

Rakennusmestari Veikko Pystynen suunnitteli aluksi muistomerkiksi laatan, jossa oli Airon rintakuva ja muistaakseni teksti: KATSOKAA LOPPUTULOSTA. Airohan käytti tuota lausetta, kun häneltä kysyttiin, että voittiko vai hävisikö Suomi viime sodan. Ilmaisulla hän varmaankin tarkoitti sitä, että tuollaisen kyselijän on syytä verrata sodanjälkeisen Suomen ja Neuvostoliiton oloja. 

 

Minusta Veikko Pystysen muistomerkkisuunnitelma oli ihan hyvä ja todistaa omalta osaltaan heinolalaisen Pystysen suvun monipuolista lahjakkuutta. Veikon veli Erkki Pystynenhän oli professori ja eduskunnan puhemies, veljenpoika Jouni Pystynen ilmavoimien komentaja ja toinen veljenpoika Harri Pystynen muusikko ja sarjakuvapiirtäjä. Mainittakoon, että Veikko ja Erkki Pystysen isä oli Tampellan tehtaalla hevosmiehenä, joka seikka todistaa, että ainakin jossain vaiheessa Suomen historiassa voimakas säätykierto oli mahdollista.

 

A. F. Airon muistomerkkiasia viritti kaupunkilaisten parissa vilkkaan kansalaiskeskustelu, jossa yhtenä painavana argumenttina käytettiin sitä, että Airon kaltaisen suurmiehen patsaan tulee olla kolmiulotteinen eikä vain kaksiulotteinen kuten Pystysen hahmotelmassa oli asian laita. 

 

Tähän vaateeseen reagoi nopeasti kaupungin oma ITE-taiteilija kuvanveistäjä Vesa Väänänen, joka valmisti erilaisesta kierrätysmateriaalista vaihtoehtopatsaan, eräänlaisen kamelihahmotelman, nimeltään F. Kairo. Sen keskeisenä elementtinä on viskitynnyri, jonka taiteilija itse korosti symboloivan Airon patsaasta käytyä kansalaiskeskustelua, koska muistomerkki ei ole vain kolmiulotteinen, vaan peräti neliulotteinen, neljäntenä ulottuvuutena on onttous.

 

Myöhemmin taiteilija Väänänen lisäsi työhönsä eläinrekvisiittaa, sillä Kairo-kameli sai rinnalleen poikasen. Nyt, kun vuosien tauon jälkeen pääsin taas F. Kairoa ihastelemaan, havaitsin, että lisää eläinrekvisiittaa on tulossa, koska kameli on pitkälle tiineenä ja synnytystapahtuma on jo käynnistymässä. 

 

Mielestäni kamelin rinnalle voisi lisätä vielä pienen kanan, sillä vuosia sitten julkaisi Airon sodanaikainen sihteeri, nimeltään Kananen, muistelmansa, joista ilmenee, että sihteerin suhde esimieheensä oli lievästikin ilmaisten erittäin likeinen. Lieneekö suhteen laatuun vaikuttanut se, ettei Marski päästänyt Airoa lomille koko sota-aikana - pienet miehet, jollainen 157-senttinen Airokin oli, ovat vikkeliä miehiä monissa asioissa.

 

Lopuksi korostan sitä, että 13. syyskuuta 2003 Heinolan Maaherranpuistossa paljastettiin kuvanveistäjä Toivo Pelkosen tekemä ritarikenraali A.F. Airon muistomerkki. Muistomerkkihankkeen alullepanijana toimi Lahden sotaveteraanipiiri. Muistelen, että kenraali Airoa esittävän patsaan haki sen pystytyspaikalle henkilöautollaan silloinen kaupungin kiinteistöpäällikkö, joka korosti sitä, että turvavyö oli Tieliikennelain maukaisesti kiinnitettynä, kun patsas istui kuljetuksen ajan auton apukuljettajan paikalla.

 

Airo

Kenraali A. F. Airo tarkkailee siinä mietteliäänä nykyistä maailman menoa Heinolan Perspektiivipuistossa. Kun marsalkka Mannerheim johti sotaa, niin sotatoimia johti päämajoitusmestari kenraali Airo, jonka titteli oli mielestäni harhaanjohtava.

Vaikka A. F. Airo oli suuri sotilas, niin kuitenkin hän oli vain 157 senttiä pitkä. Saman mittaisia olivat myös tarkka-ampuja Simo Häyhä ja kaukopartiomies Paavo Suoranta, joka toimi radistina ja niinpä hänen pakkauksensa saattoi painaa 60 kiloa.

Luin joskus japanilaisen tiedusteluluutnantti Onodan muistelmat ja hän kertoi 160-senttisenä ja 60-kiloisena olleensa tutkimusten mukaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan paras mahdollinen sotilas.

Luutnantti Onoda oli varmasti fyysisesti hyvä sotilas, mutta henkisestä puolesta en ole vakuuttunut. Ainakin tiedustelu-upseerina hän epäonnistui, koska hän ei onnistunut saamaan selville sitä, että sota päättyi jo vuonna 1945 ja niinpä hän jatkoi sotimistaan Filippiinien viidakossa vuoteen 1975 asti.

Sitten hänen sodanaikainen esimiehensä onnistui saamaan hänet megafonilla viidakkoon huutelemalla palaamaan ihmisten ilmoille. Hänestä tehtiin mediassa suuri sankari, vaikka luulen miehen olleen vähän yksinkertaisen ja ehkä hänellä oli ollut riitoja eukkonsa kanssa.

Pallokentän laidalla

Olen viettänyt tänään hiljaisen hetken Uuno Kailaan patsaan ääressä. Siinä Uuno, joka oli julkimiehimys, katselee kiinnostuneena pallokentän laidalla poikien pesäpallo-ottelua Heinolassa Maaherran puistossa, jota myös Perspektiivipuistoksi kutsutaan, koska siellä esiintyy muualla harvinainen perspektiivi-ilmiö.

Palloilutapahtumasta Kailas kertoo alla olevassa Pallokentän laidalla runossaan.

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

Näytä vähemmän

Ilmari Jauhiaasen teräksinen takavyö

 

Draamallisia ja hyvin elokuvannollisia asioita löytyy Lapuan patruunatehtaan historiasta, kun sitä vähänkin tonkii. Seuraavaa kaupunkiin liittyvää menestyselokuvaa, joka lienee sitten nimeltään Lapua 1976 osa 2, tehtäessä pitää huomioida myös olympiavoittaja Lauri Koskelan tarina, josta Lapuan Virkiän lupaava painija rock-tähti Heikki Salo on jo tehnytkin näytelmän Hämeenlinnan kaupunginteatteriin, joten hän voisi ohjata elokuvankin.

 

Koskelasta kertovan nNäytelmän nimenä oli Ilmari Jauhiaasen teräksinen takavyö ja pääroolissa oli Aki Hirvilahti. Heikki Salo on muuten painin erikoisasiantuntija, koska hän on viimeinen suomalaispainija, joka on voittanut Losin olympiapronssipainijan Jukka Rauhalan.

 

Lupaava työläispainijanuorukainen Lauri Koskela, joka oli koulukiusattu yksinhuoltaja siivooja-pyykkärin poika, pääsi heti kansakoulun jälkeen töihin Lapuan Patruunatehtaalla ja liittyi samalla ammattiyhdistykseen sekä maanalaiseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, joka ei ehkä ollut siellä päin kovin tavallista. Tietooni ei ole kuitenkaan tullut, että kommunisti Koskelaa olisi epäilty patruunatehtaan johtajan myrkyttämisestä, josta aiemmin kerroin.

 

Wikipedia kertoo, "että vuonna 1930 Lauri Koskela joutui äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen ahdistelemaksi, mikä huipentui kesällä tapahtuneeseen kyyditykseen. Hänet siepattiin kotoaan ja kuljetettiin Alajärvelle, mutta Koskela selvisi tapauksesta ilman suurempia vammoja. Hän kertoi myöhemmin olleensa valmis lyömään kotiinsa tunkeutuneita fasisteja kirveellä, mutta malttaneen mielensä äitinsä pyynnöstä.

 

Yhtenä muiluttajana oli painin EM-mitalisti poliisi Arvi Pikkusaari, josta myöhemmin tuli Koskelan hyvä kaveri. Pohjalaisten kummallisuudesta todistanee se, että Arvi Pikkusaaren poika filosofian tohtori Jussi Pikkusaari perusti Suomen Humanistiliiton ja toimi pitkään sen puheenjohtajana. Hän on julkonut kirjan Työväenluokan ideologia: Demokraattinen ja reformistinen sosialismi.

Ilmari Jauhiaasen teräksisestä takavyöstä enemmän tietoa tässä: https://www.lapuansanomat.fi/uutiset/mies-on-lahtenyt-lapualta-mutta-lapua-ei-miehesta-6.1.62399.5c02717403

Volter Asplundin murha

Itseäni kiinnosti elokuvassa Lapua 1976 se, mikä sai tehtaan räjähtämään. Paljon mahdollista, että räjähdyksen tosiaankin aiheutti robotiksi nimetyn koneen vika, kuten filmissä annettiin ymmärtää.

Räjähdyksen syyn selvittämistä häiritsi se, että juoneen oli ympätty rakkaustarina, joka ei minua paljoa kiinnostanut, koska jo Simo Salminen lauloi aikoinaan, että "romantiikka se ei sovi jätkälle". Jos itse olisin elokuvan ohjannut, olisin kytkenyt salaperäisen räjähdyksen tämän päivän maailman politiikan erityispiirteisiin, joihin ovat alkaneet kuulumaan jälleen myös murhat ja sabotaasit sekä salaisten agenttien suorittamat rakkaushuijaukset ihan kuten myös toisen maailmansodan alla tapahtui.

Esimerkiksi vuonna 1932 tapahtunut Lapuan patruunatehtaan johtajan Volter Asplundin epäilty murha saattaisi olla hyvä elokuvan aihe nykyäänkin ja ehkä tapauksen olisi voinut jollain aasin sillalla kytkeä vuoden 1976 onnettomuuteen. Wikipedia kertoo Asplundin murhasta seuraavaa ja tärkeää on huomata, että onneton rakkaus liittyy myös tähän tapaukseen:

"Aikanaan hänen epäiltiin joutuneen mahdollisen salamurhan uhriksi. Tarina alkoi, kun Neuvostoliiton sotilastiedustelun epäiltiin yrittäneen saada haltuunsa Lapuan patruunatehtaan valmistamien patruunoiden valmistamiseen liittyviä salaisia suunnitteluasiakirjoja. Kuoleman jälkeen hänen ruumiille tehtiin erilaisia tutkimuksia, joiden aikana pyrittiin löytämään merkkejä tunnetuista myrkyistä, kuten muun muassa arsenikista, mutta mitään siihen viittaavaa ei löytynyt yrityksistä huolimatta.

Se kuitenkin pystyttiin todistamaan, että vakoilija vei muutamia salaista tietoja sisältäviä mappeja, mutta saiko vakoilija tietoa kehitettävästä patruunatyypistä, ei ole varmuutta. Asplund on haudattu Vaasan vanhalle hautausmaalle sukuhautaan.

Surmaa avusti Asplundin nuori taloudenhoitaja Jenny Anttila, joka tapasi neuvostoliittolaisen asiamiehen kylällä tansseissa rakastuen tähän. Mies esiintyi herra Steninä. Sten antoi Jenny Anttilalle pulveria, jota sanoi unilääkkeeksi ja käski laittaa sitä Asplundin iltaolueen.

Asplund sairastui ja lopulta kuoli. Näin Jenny Anttila pääsi kassakaapille ja antoi kirjat vakoojalle. Jenny siirtyi taloudenhoitajaksi Vaasaan ja oli edelleen yhteydessä Herra Steniin. Tästä parin vuoden päästä jäi kiinni ja joutui vankilaan. Sten ei jäänyt kiinni." https://fi.wikipedia.org/wiki/Volter_Asplund

Lapua 1976

Elokuva Lapua 1976 on houkutellut ennätysmäisesti katsojia. Vajaassa kuukaudessa on rikkoontunut 100.000 myydyn lipun raja ja ymmärrettävistä syistä elokuva on myös Lapuan historian katsotuin.

Itsekin kävin elokuvan katsomassa, koska muistan Lapuan 47 vuoden takaisen patruunatehtaan räjähdyksen ihan yhtä kirkkaasti kuin Virenin kaatumisen ja Estonian uppoamisen.

Minua kiinnosti varsinkin se, että miksi työsuojeluviranomaiset eivät olleet puuttuneet siihen, että rakennuksen vintillä sai olla 900 kiloa ruutia ja ruutisäiliön alla sai olla töissä kymmeniä ihmisiä. Tehdas taisi kaiken huipuksi sijaita vielä asutuksen keskellä.

Mutta elokuva ei kertonut noista kiinnostavista asioista. Pohjanmaalla on totuttu luottamaan miehen sanaan ja kun tehtaan johtaja sanoi, ettei ruuti voi räjähtää, niin häntä uskottiin. Ja olihan tehdas toiminut jo 50 vuotta eikä ollut aiemmin kertaakaan räjähtänyt.

Opiskeluaikaan törmäsin ihmiseen, jonka serkkutyttö oli kuollut Lapuan räjähdyksessä, koska hän oli saanut rintaansa rynnäkkökiväärin luoteja. Kuulosti yllättävältä, että liukuhihnalla räjähtävä patruuna pystyy antamaan luodille niin tappavan voiman.

Elokuvasta opin sen, että kiväärin patruunoiden räjähtely jatkui vielä siinä vaiheessa, kun palokunta saapui paikalle. Ainakaan elokuvassa yksikään palomies ei kieltäytynyt työntymästä räjähdysten sekaan.

Työelämässä törmäsin myöhemmin venäläiseen, jonka isä oli Tshernobylissä määrätty sammutustöihin ydinvoimalan katolle. Suojavälineeksi oli annettu pumpulituppo suun eteen. Isä kuoli muutama vuosi myöhemmin syöpään. Tietooni ei ole tullut, että Tshernobylissäkään kukaan olisi kieltäytynyt voimalan sammutustöistä.

Kaksi vuotta Lapuan pamauksen jälkeen räjähti Heinolan keskustassa sikäläinen hotelli-ravintola Hovi, kun kaasusäiliöauto oli täyttämässä sen nestekaasupulloja. Ainakin minulle kerrotun tarinan mukaan myös kaasusäiliöauto oli vaarassa räjähtää, jolloin katastrofi Heinolan keskustassa olisi ollut hirveä, mutta eräs rohkea palomies uskalsi ajaa auton turvaan.

Tässä yhteydessä toistan ukrainalaisen tervehdyksen Herojam slava! Se tarkoittaa suomeksi kunnia sankareille.

Lisätietoa Heinolan pamauksesta löytyy tästä: https://yle.fi/a/3-7608377