Aksel Berg

Päivällä katsoin mielenkiintoisen tv-dokumentin Aksel Ivar Bergista (10. marraskuuta 1893 Orenburg – 9. heinäkuuta 1979 Moskova), joka oli suomalaissukuinen vahvasti viipurilaistaustainen upseeri. Berg kohosi huomattavaan asemaan Neuvostoliitossa. Hän palveli peräti maan varapuolustusministerinä 1953–1957. Berg oli myös insinööriamiraali Neuvostoliiton laivastossa, Neuvostoliiton tiedeakatemian jäsen ja sosialistisen työn sankari. Hänellä oli merkittävä rooli kybernetiikan kehityksessä Neuvostoliitossa.

Berg oli siis huomattava yhteiskunnallinen vaikuttaja entisessä hyvässä itäisessä naapurissa ja mielenkiintoiseksi miehen tekee se, en keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö hän ihan hyvin voisi olla melkein Uukuniemen poikia, koska Viipuri on Uukuniemen esikaupunki ja lähes kaikkien alkuperäisten uukuniemeläisten sisällä asuu pieni Berg.

Rouvanikin on sukua Bergeille ja asiassa on huomattava se, että ensimmäisen Uukuniemen Bergin rouva oli aatelissukua, joten minäkin olen ainakin melkein aatelisverinen, joten aatelius velvoittaa jossain määrin minuakin. Laskujeni mukaan rouvani geeneistä lähes promille on aatelisgeenejä.

Tv-dokumentti paljasti, että Aksel Berg oli lahjakas tiedemies, jonka merkittävin tieteellinen saavutus oli se, että hän kehitti Neuvostoliitolle tutkan, joka asia selittää sen, miten lapsuudessani sovan käyneet miehet ihmettelivät niitä hermosahoiksi kutsuttuja Puna-armeijan ilmakulkuvälineitä, jotka lentelivät jatkosodan alussa yön pimeydessä pommeja pudotellen.

Tuon hermosahan virallinen nimi oli U-2. Koneen huippunopeus oli vain 152 km/t ja se oli niin hidas, että sitä paljon nopeampien hävittäjäkoneiden oli vaikea ampua sitä alas, koska niiden sakkausnopeuskin oli enemmän kuin hermosahan huippunopeus.

Wikipedia kertoo koneesta seuraavaa: "Polikarpov U-2 (vuodesta 1944 lähtien Polikarpov Po-2) on neuvostoliittolainen yleiskäyttöinen kaksitasoinen ja yksimoottorinen lentokone. Sen kutsumanimi oli Kukuruznik (ven. Кукурузник, ’maissintähkä’).

Konetta valmistettiin vuodesta 1928 1950-luvun alkuun asti ilmeisesti 20 000–30 000 kappaletta. Se on maailman eniten valmistettu kaksitasolentokonetyyppi. Toisessa maailmansodassa konetta käytettiin yöpommittajana; saksalaiset kutsuivat konetta ”ompelukoneeksi” sen äänen perusteella. Myös nimitys ”hermosaha” oli käytössä.

Erityisen kuuluisaksi konetyyppi tuli Neuvostoliiton vain naisista koostuvan 588. yöpommituslentorykmentin käytössä. Rykmentti teki häirintäpommituslentoja aivan rintaman läheisyydessä olevilta kentiltä. Pienen pommikuorman vuoksi lentoja tehtiin mahdollisimman monta – jopa 18 lentoa yhden yön aikana lentokonetta ja miehistöä kohti."

Arvo Tuomisen ohjelman Aksel Bergistä voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-711947?utm_medium=social&utm_campaign=areena-web-share&utm_source=facebook-share&fbclid=IwAR1qjadSsai2t3vtmQEaMQeb448_FV3rxpgvja9gz-hD-Ly0PFzyWH-b14Q

Ratsastajapatsaat

Kuopion läänin maaherran Alexander vaimon Elisabeth Järnefeltin setä Pjotr Clodt von Jürgensburg, joka oli uskoakseni kavereiden kesken todennäköisesti vain Pjotr Clodt , on veistänyt myös alempana näkyvän tsaari Nikolai I:n mieltä ylentävän ratsastajapatsaan.

 

Vallankumouksen jälkeen bolshevikit jättivät pustyn pystyyn, koska siinä katsottiin olevan paljon taiteellisia ja teknisiä arvoja, vaikka itse Nikolaista ei tykättykään. Hän oli virallisenkin historian mukaan luonteeltaan kiivas ja särmikäs, josta ominaisuudesta käytetään nykyään yleensä toista kansanomaista kuvaavaa termiä. 

 

Nikolain patsas on vaikuttava, koska tonnien painoinen hevonen seisoo kahden tukipisteen varassa. Eikä tuo ratsun selässä istuva Nikolaikaan ollut mikään keijukainen. Hän oli tosin viisi senttiä Pietari Suurta lyhyempi, mutta siitä huolimatta 198 cm pitkä ja paljon vantterampi kuin Pietari. 

 

Tuo toinen patsas ei ole Clodtin kädestä lähtöisin ja sen kyllä huomaa. Tuo rumilusmainen ratsastajapatsas, jonka jalat ovat tukevasti maassa, sijaitsee Pietarissa, jossain takapihalla. Se esittää Aleksanteri III:tta. Hän on suosikkitsaarini, koska virkaanastujaisissaan hän tarjosi pääruokalajiksi kiiskeä, joka osoittaa verratonta huumorintajua. Pääministeri Harri Holkeri suositteli kansalle sentään silakkaa reilut sata vuotta myöhemmin, mutta se ei ollut huumorileikkiä.

 

Kun tuota alla olevaa patsasta katsoo, ymmärtää, miksi Venäjällä tapahtui vallankumous. Tuollainen mieltä alentava ratsastajapatsas murensi Romanovien 300-vuotisen hallitsijasuvun arvovallan rahvaan silmissä dramaattisin seurauksin.

Villihevoset

Kuopion läänin maaherran Alexander Järnefeltin ja hänen vaimonsa Elisabethin lasten lahjakkuus ei selittynyt pelkästään sillä, että koti oli rauhallinen eikä perheessä juurikaan riidelty, koska vanhemmat kommunikoivat keskenään 14 vuoden ajan vain paperilappusten välityksellä, vaan lapset myös perivät äidin puoleltaan taiteellisuuden geenejä.

Elisabeth Järnefeltin setä oli maailmankuulu kuvanveistäjä Peter Clodt von Jürgensburg, jonka villihevosten kesyttämistä kuvaavat patsaat Pietarin Antskovin sillalla ovat kaupungissa käyneille tutut. Kuitenkaan läheskään kaikki hevospatsaisiin tutustuneet eivät tiedä sitä yhden hevosen anatomista erityispiirrettä, että kyseisen orin sukuelin on ilmeisesti ihan vasiten tehty muistuttamaan Napoleonia. Lisäksi ainakin hyvän tarinan mukaan kyseinen ruhon osa on myös kullattu, vai olisiko parempi tässä yhteydessä sanoa, että kullitettu.

Joskus talvipimeällä yritin vallan huonon taskulampun avulla selvittää tarinan oikeellisuutta, mutta huonosta valoneuvosta johtuen asia ei selvinnyt. Seuraavana kesänä tutustuin tapaukseen päivän valossa, mutta kultausta en silloinkaan havainnut eikä myöskään sukuelimen yhdennäköisyys Napoleoniin käynyt selväksi, koska minulla on huono ja vieläpä sangen puhdas mielikuvitus.

Sen sijaan kuvassa oleva venäläinen naisenpuoli oli ilmeisesti perillä samasta tarinasta kuin minäkin ja vakuutti innostuneesti suureen ääneen miehenpuolelleen, että "eta pravda", joka tarkoittanee suomeksi, että tosi on.

Toinenkin mielenkiintoinen erityispiirre noilla sillan kesyttämättömillä villihevosilla on; ne ovat nimittäin kengitetyt. En hevosista paljoa ymmärrä, mutta luulen, että neljän villihevosen kengittäminen on sangen haasteellinen tehtävä, kuten nykykielellä mahdoton asia ilmaistaan. Siinä hommassa voi helposti saada kaviosta päin näköä.

Minulle on tavallisesti luotettavista lähteistä kerrottu, että Antskovin sillan hevoset liittyvät muutenkin, kuin Elisabeth Järnefeltin kautta, elimellisesti Suomen historiaan. Nimittäin ainakin hyvän tarinan mukaan ihan hevospatsaiden lähellä on palatsi, jossa taitavana ratsastajana tunnettu upseeri ja vapaaherra Carl Gustav Emil Mannerheim kävi vuosien ajan viikoittain opettamassa eräälle aatelisneidolle ratsastusta.

Paheellinen ja intohimoja kuohahteleva Kuopio

 Suorittamissani kulttuurihistoriallisissa tutkimuksissa on paljastunut, että Kuopio oli 1800-luvun jälkipuoliskolla eittämättä maamme kulttuuripääkaupunki, jonka aseman kaupunki sittemmin menetti, kun Savon rata valmistui ja savolainen intelligentsia muutti joukolla Helsingin suuntaan varsinkin Tuusulajärven rannalle.

Kuopiossa vaikuttivat aikoinaan kansallisfilosofi J. V. Snellman, kirjailija-liikenainen Minna Canth, joka taitaa olla ainut nainen, jonka kunniaksi maassamme liputetaan, Järnefeltien todellinen kulttuuriperhe, Halosten monipuolisesti lahjakas kulttuurisuku, Wrightin tarkkakätiset veljekset, jotka ampumisen lisäksi myös maalasivat tappamiaan lintuja ja Juhani Aho, josta olisi varmaankin tullut maamme ensimmäisen Nobelin voittaja, ellei olisi kuollut kohtuuttoman nuorena.

Kuopiossa toimi aikoinaan kaksikin kirjallista salonkia, sillä Minna Canthilla ja Elisabeth Järnefeltilla oli kummallakin omansa. Kummassakin salongissa oltiin taipuvaisia ajattelemaan, ettei sivistystä ja kulttuuria muualla Suomessa juuri ollutkaan kuin Kuopiossa eikä tämä mielipide ollut täysin perusteeton tänäkään päivänä.

Salonkien emäntien välit eivät olleet kaikin ajoin auvoiset. Vanhat rouvat eivät olleet keskenään kaikin ajoin edes puheväleissä, koska olivat mustasukkaisia toisilleen Juhani Ahosta. Tarinan mukaan rouvat eivät välillä edes tervehtineet toisiaan kadulla kohdatessaan. Elisabeth Järnefelt ei tosin pitkään aikaan tervehtinyt edes maaherra miestään, koska heidän liitossaan oli 14 vuoden täydellisen puhumattomuuden kausi. Runsaslukuisen lapsilauman tehtävänä oli kantaa viestilappuja vanhempiensa välillä.

Pariskunnan mykkäkoulua tuskin lievensi sekään, että taloudenhoitaja synnytti maaherra Alexander Järnefeltille lapsen. Mutta toisaalta yksiavioisuuteen ei ilmeisesti jaksanut pitäytyä rouva Järnefeltkään, sillä hänet tavattiin kerran samasta puskasta Juhani Ahon kanssa. Sitä, mitä he puskassa tekivät, en osaa sanoa. Tässä tapauksessa on syytä korostaa sitä, että parin ikäero oli samaa luokkaa kuin nykyisen Ranskan hallitsijaparin ja rouva Järnefelt oli yhdeksän kertaa synnyttänyt.

Juhani Aho ei ollut kiinnostunut vain äidistä, vaan myös Järnefeltien tytär Aino kiinnosti jopa siinä määrin, että kilpakosija Jean Sibelius osti vallan pistoolin tehdäkseen kaksintaistelussa välinsä lopullisesti selviksi Ahon kanssa. Suomen kulttuurihistorian onneksi hän ei kuitenkaan turvautunut tuliaseeseen, vaan tyytyi pelkästään repimään ravintola Kappelissa Ahon palttoon halki. Luulen, että jos miehet olisivat ryhtyneet pyssysille, olisi Sibeliukselle käynyt huonosti, koska kokenut eränkävijä Aho oli varmasti taitavampi ampumaaseen käsittelijä.

Ihmettelen muuten, miksi kansamme muistaa Minna Canthin tukevana savolaismatamina, vaikka hän oli nuoruudessaan hyvin kaunis nainen https://finlandtoday.fi/happy-minna-canths-day/

Kehtolaulu

 
Armas Järnefeltin säveltämän Kehtolaulun teki Suomen kansalle tutuksi 1970-luvulla vaikuttanut urheilullinen yleislahjakkuus Kainalniemen Hikeä edustanut Elmo, joka ei syvistä eettisistä syistä hyväksynyt siihen aikaan maamme olympiavoittojen kunniaksi soitettua Porilaisten marssia ja palkintojenjaon yhteydessä soitettua Maamme-laulua, vaan vaati niiden tilalle Kehtolaulun.

Muistelenpa, että nuoruudessani radiossa soitettiin Porilaisten marssi myös maailmanmestaruuksien kunniaksi, mutta sitten tavasta luovuttiin, koska suomalaisia eri lajien maailmanmestareita alkoi olla pilvin pimein. Nyt tapa voitaisiin taas palauttaa, koska esimerkiksi tämän talven lukuisissa talvilajien maailmanmestaruuskisoissa Suomi, isiemme maa, sai vain yhden hopeamitalin. Norjalaiset sen sijaan voittivat mm-kisoissa noin 30 mitalia ja ruotsalaisetkin noin 20.

Elmo oli todellinen urheilulahjakkuus eikä seuraavia hänen Dervangan kesäolympialaisissa tekemiään maailmanennätyksiä ole vieläkään rikottu:

800 m: Elmon ME 1.37,62 | Elmon ME:tä lähimmäksi on päässyt David Rudisha ajalla 1.40,91
Keihäänheitto: Elmon ME 106,79 m | Elmon ME:tä lähimmäksi pääsi Uwe Hohn tuloksella 104,80 m
Pituushyppy: Elmon ME 10,13 m | Elmon ME:tä lähimmäksi on päässyt Mike Powell tuloksella 8,95 m

Sen sijaan seuraavat aikonaan lähes lyömättöminä pidetyt Elmon maailmanennätykset on jo rikottu:
100 m: Elmon ME 9,72 s | Nykyinen 100 m ME on Usain Boltin 9,58 s
Seiväshyppy: Elmon ME 6,00 m | Nykyinen seiväshypyn ME on Armand Duplantisin 6,18 m

Tuossa Elmon 100 metrin tuloksessa kannattaa kuitenkin huomioida se, että hän kaatui juoksun aikana ja se ainakin jonkin verran huononsi loppuaikaa. Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan tunnelmaan sopivasti Järnefeltin Kehtolaulua:

 https://www.youtube.com/watch?v=2PWFuyfmlRU

Järnefeltit

Niin taiteellisesti lahjakkaita olivat Kuopiossakin vaikuttaneet Järnefeltin aatelisperheen lapset, että taiteellisessa lahjakkuudessa heidän kanssaan voivat kilpailla vain lapinlahtelaista maalaisköyhälistöä edustaneet Halosen sisarukset.

Eero Järnefelt maalasi maamme taidehistorian parhaan taulun, Armas sävelsi maamme säveltaiteen kauneimman sävelmän eli Järnefeltin kehtolaulun  ja Arvid oli joltinenkin kirjailija, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole jaksanut lukea, joten on parempi, että koska minulla ei ole hänen lahjakkuudestaan mitään myönteistä sanottavaa, niin parempi on, etten sano mitään.

Sen sijaan sen olen kuullut, että Arvid oli oikein harvinaisen huono suutari. Alun perin hänestä piti tulla tuomari ja hän luki lakia, mutta kun hänen olisi pitänyt istua ensimmäiset käräjänsä, hän valvoi mietiskellen koko edellisen yön ja tuli sitten siihen lopputulemaan, johon itsekin aikoinani päädyin, ettei ole pätevä ketään tuomitsemaan ja niinpä hän päättikin ryhtyä elättämään itsensä käsiensä työllä.

Niinpä sitten Tolstoin oppeihin ihastunut Arvid sitten tekikin, mikäli kirjoittamista pidetään käsillä tekemisenä. Hän toki yritti toimia myös suutarina, mutta siitä asiasta ei ole jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Muta kirjailijana hän oli aikanaan arvostettu, joka ehkä pelasti myös hänen henkensä, koska sisällissodan aikaan kummallakin osapuolella olisi ollut aihetta hänet ampua, koska hän oli ehdoton pasifisti. Hänelle olisi saattanut helposti käydä samalla tavalla kuin Isohiiden veljeksille, joista tämä Apu-lehden juttu kertoo: 

https://www.apu.fi/artikkelit/isohiiden-veljesten-puolueettomuus-ei-saastanyt-heidan-henkeaan-vuonna-1918 

Volgan lautturit

 

Luulen, että ukrainalais-suomalaisen Ilja Repinin Volgan lautturit lienee vasta maailman toiseksi tunnetuin maalaus, sillä se häviää niukasti Mona-Lisalle, mutta voittaa kuitenkin tunnettuisuudessaan aiemmin ylistämäni ja suosikkitaulunani pitämäni Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset.

Vaikka Järnefeltkin vääristeli maalauksessaan jonkin verran historiaa, niin Repin vääristää historiaa paljon enemmän. Volgan lautturit eivät olleet mitään nälkiintyneitä resupekkoja, vaan he olivat Venäjän työväenluokan eliittiä, nuoria riuskoja miehiä. 

 

Sellaisiahan ovat vielä nykyäänkin kuljetusalalla työskentelevät ja esimerkiksi maamme satamien ahtaajat vaikuttavat kuvista päätellen isoilta ja riskeiltä Helvetin enkeleiden kaltaisilta miehiltä, joka asia saa ilmeeni mietteliääksi ja tuo mieleeni Marlon Brandon kuuluisaksi tekemän elokuvan Alaston satama.

 

Volgan lautturit eivät siis edusta sosialistista tai mitään muutakaan realismia, vaan se on ropakantaa, jolla kuvataan tsaarin Venäjää, jossa suuri ryysyköyhälistö vetää yhteistä venettä, jonka perässä ainakin maalauksen perusteella istuu muutama harva. Repin inhosi tsaarin valtaa, mutta niin hän inhosi myös bolsevikkikomentoa ja jäi asumaan Suomeen, vaikka häntä isollakin rahalla houkuteltiin Neuvostoliittoon.

 

Repin osoittaa maalauksessaan olevansa nerokas visionääri. Volgan lautturien taustalla pienenä uhkaavan mustana pilkkuna erottuu höyryävä laiva, joka edustaa uutta tekniikkaa, joka tulee hävittämään lautturien arvostetun ammatin.

 

Ja vielä suurempaa nerokkuutta Repin osittaa, kun hän on maalannut miesjonon neljänneksi viimeisen vanhahkon, kaljuhkon ja laihahkon miehen kouraan huonosti näkyvän sinisen täplän, jonka uskon kuvastavan nykyistä jälkiteollista aikaamme ja olevan kännykän. Ilmeisesti tämä lautturi räplää kännykkäänsä ja katselee työajallaan kissivideoita. Sellaistahan tapahtuu nykyäänkin.