Puuttuvat nimet

 Taas olen kirjoittanut ropakantaa. Kerroin joskus, ettei Sotasurmat-tietokannasta löydy Kuhmoisten Harmoisissa sahan lainaksi annon vuoksi ammutun appiukkoni serkun Mikko Salmisen nimeä. Äsken sen onnistuin kuitenkin löytämään. Mikko ei ollutkaan 17-vuotias, kuten minulle oli kerrottu, vaan 28-vuotias. Ilmeisesti tarinassa ampumatta jäänyt nuorempi veli oli 17-vuotias, joka seikka pelasti hänen henkensä. Tapauskortin mukaan Mikkoa ei ammuttu sahan lainaamisen vuoksi, vaan hänet ammuttiin sen vuoksi, että hän oli kätyri.

 

Kuitenkin kolme sotasurmatun nimeä näyttää puuttuvan Sotasurmat -tietokannan 41522 nimen joukosta. Helsinkiläistä puuseppää Vihtori Heleniusta siellä ei mainita. Hänet ammuttiin kadulle tuntemattomasta syystä, vaikka hän Wikipedian mukaan ei osallistunut mitenkään kummankaan osapuolen toimintaan. Vihtori Helenius oli verbaalivirtuoosi Reino Helismaan isä.

 

Esa Korhosenkin nimi näyttää luettelosta puuttuvan. Hän oli Suonenjoen Kärkkäälän kylän erään ison talon vanhin poika, joka minulle tuntemattomasta syystä päätyi Kuopion tuhoamisleirille, jota myös vankileiriksi kutsutaan, jossa menehtyi noin 450 miestä. Tosin Esa ei kuollut leirillä, vaan vasta sieltä vapauduttuaan Pirttiselän pysäkillä, vaikka kuolinilmoituksessa näyttää lukevan kuolinpaikkana Kuopio.

 

Kolmas tiedossani oleva puuttuva nimi on Suonenjoen Karsikonmäellä asunut August Könönen, jonka tapaus on sikäli erikoinen, että hän lienee ainut sisällissodan surmatuista, joka ammuttiin paperitollolla. Augustikaan ei osallistunut sodan kummankaan osapuolen toimintaan, mutta naapurissa oli suojeluskuntalainen, joka kuitenkin jostain syystä, jota itsekään ei pystynyt nimismiehelle kertomaan, ampui harjoituspatruunan paperitollolla Könöstä leukaan sillä seurauksella, että tämä myöhemmin kuoli verenmyrkytykseen.

Kärsimysten teiltä

Netissä on luettavissa vuonna 1928 ilmestynyt kirja Kärsimysten teiltä: Kymmenvuotismuistoja. Sen on julkaissut sosialidemokraattinen lehti Hämeen Kansa. Kirjassa on kertomus myös Harmoisten kylän traagisista tapahtumista, joissa vastaanottavana osapuolena oli myös appiukkoni sukua. Erityisen traaginen tapaus sattui kylällä olleessa punaisten sotasairaalassa.

Sotasairaalaan saapui hiihtäen neljä vapaussoturia, joiden joukossa oli myös myöhemmin urheilufilosofina tunnetuksi tullut Lauri Pihkala. Teloitukset aloitettiin välittömästi. Eloonjääneen punakaartilaisen mukaan ampujat kehottivat potilaita valmistautumaan siirtymään helvettiin, sillä kuolema tulee 5 minuutin kuluttua! Piiloutuneet naissairaanhoitajat siirrettiin pihalle ja miespuoliset ammuttiin. Potilaat ammuttiin vuode vuoteelta edeten vuoteisiinsa.

Myös sairaalassa olleista naissairaanhoitajista kerrotaan kahden myöhemmin tulleen teloitetuiksi. Kaksi säästettiin sillä perusteella, että he osasivat ruotsia. Minusta tätä seikkaa on syytä korostaa maamme nuorisolle pakkoruotsin opetuksesta keskusteltaessa. Pakkoruotsista voi olla arvaamatonta hyötyä.

Kaikkitietävä Wikipedia näyttää paljastavan murhamiesten nimet. "Puhdistusta" johtivat Artturi Paimela ja Lauri Pihkala, mukana olivat Hans Kalmin pataljoonasta myös Albert Gyllenbögel ja Hans Holopainen.  

Kärsimysten teiltä -kirja kertoo, että ammuttuja oli kaikkiaan 13, mutta kaksi heistä ei kuitenkaan kuollut, vaan kykeni myöhemmin poistumaan ruumiskasasta. Siitä aiheutui myöhemmin ongelmia kyläläisille, sillä valkoiset määräsivät ampumisen uhalla hautaamaan kaikki 13, vaikka ruumiita olikin vain 11.

Hautaajat miettivät jo, että pitäisikö pari kyläläistä haudata varmuuden vuoksi elävältä, jotta ankaraa määräystä olisi noudatettu. Mutta onneksi eläviä ei tarvinnutkaan ruveta hautaamaan, sillä tietä löytyi yllättäen kaksi kiintiön täyttävää ruumista.

Tarina ei kerro, olivatko vainajat appiukkoni tädin mies Ville Salminen ja hänen 17-vuotias poikansa Mikko, jotka itse surullisen kuuluisa upseeri Hans Kalm kävi ampumassa, vaikka nämä eivät olleet osallistuneet kapinaan muuten kuin lainaamalla sahan punaisille.

Vaikka Sotasurmat-tietokannasta löytyy noin 40.000 nimeä, niin Mikko Salmisen nimeä sieltä ei löydy. Tiedän kolme muutakin Sotasurmista puuttuvaa nimeä, joten luetteloa olisi vielä syytä täydentää.

Kärsimysten teiltä -kirjan voi lukea tästä linkistä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144335

Upseereiden uimakoulu

 Pikkuisen epäselvä oli eilen mainitsemassani Antony Beevorsin Venäjän vallankumous ja sisällissota -kirjassa kerrottu tieto juopuneiden sotilaiden Viipurissa tekemästä joukkomurhasta. Voi olla, ettei tapaus liittynytkään keväällä 1918 tehtyihin Viipurin lääninvankilan hirmutöihin, vaan syksyllä 1917 järjestettyyn upseerien uimakouluun.

Silloinhan bolševikkeja kannattaneet venäläiset sotilaat sieppasivat Viipurin päävartiosta 11 kenraalia ja everstiä. Siepatut upseerit vietiin Turun sillalle, josta heidät heitettiin veteen. Upseerit, jotka yrittivät päästä uimalla rantaan, ammuttiin.

Surmattujen joukossa oli muun muassa 42. armeijakunnan komentaja, kenraali Vladimir Oranovski sekä suomalaissyntyinen Viipurin sensuuria aiemmin johtanut everstiluutnantti Karl Kyrenius, joka ehti ennen surmaamistaan ampua yhden rannalla seisseen sotilaan, joten ilman vastarintaa upseerit eivät uimasilleen ryhtyneet.

Jo ennen Viipurin uimakoulua heti helmikuun vallankumouksen jälkeen venäläisiä upseereita tapettiin Helsingissä. Arviot Helsingissä surmattujen upseerien ja aliupseerien määrästä ovat vaihdelleet 40:n ja 100:n välillä. Lisäksi surmattiin muutamia miehistöönkin kuuluneita. Pari vangittua upseeria teki ilmeisesti itsemurhan.

Jotkut venäläiset väittivät myöhemmin Helsingin upseerisurmia matruuseiksi naamioituneiden saksalaisten agenttien tai bolševikkien teoiksi, mutta kumpaakaan väitettä ei ole pidetty kovin uskottavana. Upseereiden ja miehistön henkilösuhteet olivat Venäjän armeijassa jo siihen aikaan huonot eivätkä ne ole tainneet sen jälkeenkään parantua, mikäli yhtään on uskominen tätä videota Ukrainan suunnalta.

Videolla Venäjän puolustusvoimain edustaja yrittää takoa pampulla lisää taistelutahtoa alaisiinsa, joiden kerrotaan karanneen linjasta. Tilanne näyttää niin uskomattomalta, että helposti epäilee ukrainan armeijan propagandaosaston lavastaneen tilanteen. Jos video kuitenkin on totta, niin epäilen, että historia saattaa vielä toistaa itseään ja Venäjän armeijan upseereita opetetaan kohta uimaan vaikkapa jossain Kertsin salmen sillalla. https://www.facebook.com/roxsu.salminen/videos/1307401383152650?idorvanity=708323245857015

Hjalmar Kaipiainen

Tämänvuotisen joulun tunnelmaan sopivasti luin maineikkaan historiantutkija Antony Beevorin juuri ilmestyneen paksun möllärin nimeltään Venäjän vallankumous ja sisällissota. Ihmeekseni löysin kirjasta selvän virheen. Nimittäin Beevorin mukaan Viipurin lääninvankilan joukkomurhan keväällä 1918 tekivät juopuneet venäläiset sotilaat.

Mutta eivät juopuneet venäläiset olleet asialla, vaan asialla olivat juopuneet suomalaiset punakaartilaiset, jotka piiritettyinä tiesivät, ettei jäjellä ollut enää montaa elonpäivää. Sen asian Beevor olisi voinut varmistaa vaikka Wikipediasta.

Päävastuun joukkomurhasta kantaa punakaartin komppanianpäälliköksi edennyt Hjalmar "Jallu" Kaipiainen, josta hänen alaisensa myös käyttivät sattuneesta syystä hellittelynimeä Rosvo Kaipiainen. Hellittelynimi viittaa miehen rikolliseen taustaan, joka ei ollut este sotatoimissa menestymiselle, koska Jallu korvasi puutteensa römeällä bassoäänellä, jolla hän esitti ajanhenkeen sopivia lauluja.

Eripuolilta Wikipediaa löytyy Viipurin lääninvankilan joukkomurhan kulusta seuraavaa - tosin Teemu Keskisarjan Viipuri-kirjassa paljastetaan lisäksi se, että myös eräät kriminaalinaiset olivat valitsemassa ammuttavia ja ohjeistamassa, että ammuttavia piti tähdätä päähän:

"Sodan loppuvaiheessa Kaipiainen vetäytyi joukkojensa rippeiden kanssa Viipuriin. Hän oli vastuussa 27. huhtikuuta 1918 tapahtuneesta Viipurin lääninvankilan verilöylystä, jossa hänen johtamansa joukko tunkeutui lääninvankilaan ja surmasi humalapäissään noin 30 vankia, joista osa oli punaisten ottamia poliittisia vankeja ja osa vankilan entistä henkilökuntaa. Joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin.

Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi entisen vankilanjohtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja hän ampui verilöylyssä vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa.

Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa.

Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana. Viipurin murhien kostamisen arvellaan olevan yhtenä motiivina myöhemmille Lappeenrannan ja Taipalsaaren punaisten teloituksille. On myös arveltu, että käsky niihin olisi tullut ylemmältä taholta, mutta siitä ei kuitenkaan ole todisteita. Sodan aikana Kaipiainen oli syyllistynyt myös muihin väkivallantekoihin, esimerkiksi Korvenkylän taistelun jälkeen 13. helmikuuta hän ampui vangiksi otettua valkoisten tiedustelijaa Kalle Pellistä päähän. Pellinen ei kuitenkaan kuollut heti vaan toinen punakaartilainen viimeisteli teon.

Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa."

Wikipediassa kerrotaan Kaipiais-Jallusta seuraavaa:https://fi.wikipedia.org/wiki/Hjalmar_Kaipiainen?fbclid=IwAR0uk3jBJQSjwnGHupg4d3bT0wMNOslsxQZbyAPh048dMRYvlJ2xDlmWAM0

 

Sotavankilipas

Ajattelin kolme päivää sitten, kun julkaisin tuon Pronssisoturi-patsaan kuvan, että asetan sen jalustaksi maailmanpoliittisen tilanteen henkeen sopivasti pesukoneen, mutta patsas on vain vajaan vaaksan korkuinen, joten tuo sotavankilipas on parahultaisempi sen tilapäisjalustaksi.

Tuo lipas on hienoa käsityötä, mutta nykyrahassa se maksoi aikoinaan vain kolmisen euroa. Nimittäin äitini kotikylälle Suonenjoen Rieponlahteen oli tuotu maataloustöihin sotavankeja, joista eräs oli valmistanut tuon tarvekalun ja myynyt sen ruisleivästä äidilleni. Tarkistin juuri kaupassa käydessäni, että iso ruislimppu maksaa nykyään noin kolme euroa.

Lipas on hienoa käsityötä. Sen koristeet näyttävät olevan olkea. Saranatkaan eivät ole tehdastekoiset, vaan ne on ehkä taottu kiväärin hylsyn metallista.

Yleensä maatiloille sijoitetut sotavangit saivat liikkua sangen vapaasti, mutta Rieponlahden vageilla oli vartijat mukana. Yksi heistä oli ollut ilkeän oloinen ja huhun mukaan hän olisi joskus ampunut kaksi vankia. Olen kuullut, että jossain Iisveden suunnalla olisi kahden sotavangin haudat, saattavat liittyä tapaukseen.

Rieponlahden vangit olivat ehkä tulleet Pieksämäen Naarajärven siirtoleiriltä, joka oli kammottava paikka. Siellä menehtyi peräti 2.741 vankia. Naarajärven leirin perustamista johti surullisenkuuluisa eversti Hans Kalm.

Hans Kalm näyttää kytkeytyvän sukuhistoriaani sikäli, että ihan äskettäin paljastuneen sukutarinan mukaan hän kävi ampumassa appiukkovainaani tädin miehen Ville Salmisen ja tämän 17-vuotiaan pojan Mikko Salmisen. Isä ja poika eivät olleet kapinatouhuissa mitenkään mukana, mutta ammuttu 55-vuotias isä oli toiminut Harmoisten kylän työväenyhdistyksen puheenjohtajana. 

Raskauttavana asianhaarana Salmisten toiminnassa pidettiin varmaankin sitä, että punikkien oli annettu lainata torpan sahaa. Toinen perheen pojista näki ampumiset, mutta hänet jätettiin henkiin. Ilmeisesti hän ei ollut ollut mukana sahan lainalle annossa.

Painija

Kuten eilen kerroin vuoden 1936 Berliinin olympialaisten molempien painimuotojen raskaansarjan voitti Viron vain miljoonaista kansaa edustanut Kristijan Palusalu. Hän oli siis aikansa johtava alfauros maailmassa, jota vastassa silloinen ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan maailmamestari Joe Louis olisi kestänyt pystyssä vain noin 1,5 sekuntia. 

 

Helsingin olympialaisissa raskaansarjan kreikkalais-roomalaisen kullan vei hänen maamiehensä, mutta sattuneesta syystä Neuvostoliittoa edustava Johannes Kotkas, joka selätti kaikki vastustajansa. Kotkas ei voinut voittaa edellisten Lontoon kisojen kultaa, koska Neuvostoliitto ei ollut silloin vielä mukana olympialiikkeessä.

 

Molempien Viron painijasuuruuksien elämä oli traaginen. Kumpikin vietiin Viron Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen kesällä -41 pohjoisen Neuvostoliiton vankileirille. Palusalo karkasi, jäi kiinni ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin vaihdettiin rintamakomennukseen. Sieltä mies pakeni henkensä kaupalla linjojen yli Suomen puolelle.

 

Sodan jälkeen Palusalu selvisi Neuvostoliitossa yllättävän hyvin, vain reilun vuoden tutkintovankeudella, vaikka ei yrittänyt mitenkään miellyttää vallanpitäjiä. Tietääkseni yleensä Puna-armeijasta karanneen kohtalona oli ainakin pitkä Siperian harjoitusleiri; olisiko olympiakulta pelastanut miehen. Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan siihen, että olympiavoittaja sai jäädä Viroon, kun antoi sen verran periksi systeemille, että suostui Pronssisoturi-patsaan malliksi.

 

Johannes Kotkas sen sijaan sopeutui neuvostojärjestelmään ja pääsi jo sota-aikana harjoittelemaan urheilua. Hän mm. heitti moukarissa maan ennätyksen reilun 53 metriä. Sodan jälkeen mies sitten voitti Helsingissä ylivoimaisesti olympiakultaa. Tietääkseni nämä kaksi raskaansarjan maailman huippua eivät otelleet keskenään sodan jälkeen, ennen sotaa seitsemän vuotta Kotkasta vanhempi Palusalo voitti aina. 

 

Olen vahvasti sitä mieltä, että Klaus Härö, joka ohjasi aikoinaan Virossa hienon elokuvan Miekkailija, voisi seuraavaksi tuottaa elokuvan nimeltään Painija, joka perustuisi Kristijan Palusalun elämään. Lopussa voisi olla fiktiivinen kohtaus, jossa Palusalu ja Kotkas ratkaisisivat painimalla kumpiko on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus. 

 

Elokuvan lopussa voisi soida tämä Viron laulujuhlilla taltioitu hurmoksellinen versio Saarenmaan valssista. Meillähän se tunnetaan hyvin Neuvosto-järjestelmään sopeutuneen Georg Otsin esittämänä. Sen sijaan valssin säveltäjä Raimond Valgre ei sopeutunut hyvin uuteen systeemiin vaan kuoli viinaan 32-vuotiaana pian neuvostoliittolaiseksi tulonsa jälkeen. Lopuksi kannattaa korostaa sitä, ettei tuota laulujuhlien esitystä johtava maailmankuulu kapelli mestari Eri Klas ollut painimiehiä vaan entinen nyrkkeilijä.

 https://www.youtube.com/watch?v=ncl5Y85LATc

Kristjan Palusalu

Sen lisäksi, että olen kiivas antifasisti, niin ostin tuon eilen mainitsemani Pronssisoturi-patsaan, koska olen myös kiivas urheilumies ja tuo patsas liittyy olympiaurheilun historiaan.
 
Pronssisoturi-patsas esittää vahvarakenteista puna-armeijalaista suremassa kaatunutta toveriaan. Luulen tietäväni, ketä patsaan soturi suree. Ainakin hyvän tarinan mukaan patsaan mallina oli sekä kreikkalaisroomalaisen että vapaapainin raskaansarjan Berliinin olympiavoittaja virolainen Kristjan Palusalu.
 
Mies päätyi monien vaiheiden ja vankileirin jälkeen Puna-armeijan riveihin, mutta juoksi kesällä 1941 linjojen yli suomalaisten puolelle. Hänen virolaistoverinsa ammuttiin loikkauksen aikana ja luulen, että juuri häntä Palusalu suree. Loikkaus Suomen puolelle tapahtui Vienan Karjalassa ja harmittaa, että en muutama vuosi sitten siellä päin käydessäni muistanut pyytää sotahistoriallista seuruettamme hiljentymään tapahtumapaikalla.
 
Suomen puolella Palusalua vastassa oli sattumalta toinen olympiavoittaja, eli voimistelija Heikki Savolainen, joka tunnisti miehen. Savolainen kertoo muistelmissaan tapauksesta, jossa "jättiläiskokoinen" Palusalu antautui sotavangiksi. Tarkistin Wikipediasta Kristjan Palusalun strategiset mitat. Kengännumero oli 47, pituus 184 ja paino huippukunnossa 112 kiloa.
 
Ei hän ollut mikään jättiläinen nykynormien mukaan. Eikä hän edes ollut aikanaan maailman paras painija. Ykkönen oli todennäköisesti Helsingin Jyryn Kaarlo Ponsen. Hän ei vain sattuneesta syystä voinut osallistua olympialaisiin, koska kuului väärään liittoon. Asiantuntijoiden keskuudessa häntä yleisesti pidetään aikansa parhaimpana raskaansarjan painijana maailmassa. Sen asian on moni kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, vaikka Ponsen oli Työväen Urheiluliiton edustaja.