Elias Simojoki

Tampereen Vapaudenpatsaan mallina ollut Elias Simojoki, jonka vaiheet liittyvät vankasti tänne Savoon ja Kuopioon sekä myös suomalaisen fasismin historiaan, oli ristiriitainen henkilö. Hän oli sikäli erikoinen aatteensa edustaja, ettei hän ollut mikään tosikko, vaan hyvin huumorintajuinen ihminen ja niin iloluonteinen, että saattoi välillä saada sellaisen naurunpuuskan, että joutui oksentamaan.

Elias Simojoki oli myös kiihkeä aatteenmies, joka osallistui sekä Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkeen, Karjalan retkeen 1921 ja suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Heimokansojen kohtalot 1920- ja 1930-luvun Neuvostoliitossa olivat hänen kirkossa pitämiensä rukousten toistuvana aiheena. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti.
 
Simojoki osallistui Viron äärioikeiston vapsien epäonnistuneeseen vallankaappausyritykseen Viron yksinvaltias Konstantin Pätsiä vastaan. Asian johdosta tehtyjen kotietsintöjen yhteydessä tuli esille Simojoen Jaakko Virkkuselle, joka oli Karttulan Syvänniemen Virkkusia ja Snellmanin sukua, 15. kesäkuuta 1935 kirjoittama kirje. Kirje koski Sinimusta-lehden saamaa painokannetta lehden herjattua Neuvostoliiton ulkoministeriä Litvinovia. Kirjeessä todettiin ytimekkäästi ja ehkä huumoria tavoitellen seuraavaa:

”Oikeusministerin ruotsalaispiiska on sivaltanut vasten kasvojani, mutta hänen paikkansa on oleva Petsamon Heinäsaarien keskitysleirillä, jossa hän kerran Sasun, Eeron jaa muiden matelijoiden kanssa viettää loppuikänsä linnunsontaa keräten ja vapisten kuunnellen Sinimustien tahdikkaita askelia vartiotulien ääreltä.”

Kun talvisota syttyi, Elias Simojoki ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle. Hän kaatui Impilahden Konnunsaarella Koirinojan jäällä ollessaan lopettamassa haavoittunutta hevosta, joka makasi rintamalinjojen välissä. Tuskissaan huutavaa hevosta ei ollut onnistuttu lopettamaan suomalaisten tai neuvostoliittolaisten joukkojen puolelta, jolloin Simojoki hiihti hevosen viereen, lopetti sen pistoolilla ja joutui sen jälkeen itse neuvostoliittolaisen konekiväärin lopettamaksi.

Komearaajainen

Heti aluksi Tampereelle saavuttaessa pistää satunnaisen matkailijan silmään arvopaikalla Hämeenpuiston reunassa seisova alaston miekkamies. Komearaajainen savolainen körttipappi Elias Simojoki se siinä seisoo munasillaan ja heiluttaa kylkirautaansa kiukkuisesti, mutta hieman kömpelön näköisesti kohti Tampereen työväentaloa vallan korkeimman hallinto-oikeuden luvalla.

Patsas on jostain merkillisestä syystä nimitetty Tampereen Vapaudenpatsaaksi, vaikka huomattava osa kaupungin asukkaista ja selvä valtuuston enemmistö piti sen pystyttämisen symboloivan enemmänkin sortoa ja laittomuutta, ja niinpä tarvittiin vallan korkeimman hallinto-oikeuden muinaismuistolakiin perustuva päätös, joka esti vasemmistoenemmistöisen valtuuston purkupäätöksen täytäntöönpanon.

Mainittakoon, että patsaan mallina ollut Elias Simojoki oli aikansa huomattavin fasisti maassamme, ja hieman moniselitteinen vapauden käsite ei ollut tietääkseni ihan päällimmäisiä arvoja fasismissa.

Ennen Vapaudenpatsas tunnettiin paremminkin Rummin-Jussin patsaana, mutta se nimi oli vain ivamukaelma alkuperäisestä ylevästä nimestä. Rummin-Jussi, joka oli viralliselta nimeltään Johannes From, oli eräänlainen itseoppinut sotapoliisi, joka vuonna -18 löi lihoiksi yli 70 punikiksi epäilemäänsä; tosin ainuvastaan joutui luopumaan myös järjestysmies, joka oli edellisenä syksynä poistanut iltamapaikalta siellä juopuneena riehuneen Rummin-Jussin.

Juha Hurme kertoo juuri ilmestyneessä Tiutautilhi -kirjassaan, että Vapaudenpatsaan suunnittelukilpailun voitti ilmeisesti poliittisin perustein valkoisten joukoissa taistellut Viktor Jansson, sillä Väinö Aaltosen patsashahmotelmaa pidettiin poliittisesti epäilyttävänä. Silloin ei vielä ollut tiedossa, että Janssonin tytär Tove oli myöhemmin vähällä mennä naimisiin Skdl:n kansanedustaja Atos Virtasen kanssa, mutta ilmeisesti viime tipassa Tove huomasi tykkäävänsä enemmän tytöistä.

Poliittisesti epäilyttävää Väinö Aaltosen suunnittelemassa patsaassa oli se, että sen atleettisena mallina oli ollut moninkertainen painin Suomen mestari Robert Oksa, joka oli palvellut punakaartissa. Tarinalla on sikäli onnellinen loppu, että Aaltosen patsas kelpasi sitten Säämingin sankarihautausmaalle sen jälkeen, kun punikki Oksan pään tilalle oli asennettu maltillisena porvarina pidetyn Aaro Hellaakosken pää.

Toisaalta kyllä Robert Oksakin olisi Suomeen patsaan ansainnut, koska hän siirtyi 20-luvulla Ruotsiin painivalmentajaksi ja hänen valmennettavansa voittivat peräti 21 olympiakultaa. Oksaa pidettiin aikoinaan maailman parhaana painivalmentajana.

 

 

 

Äyräpää

Julkijumalattomuudestani huolimatta olen innokkaasti kierrellyt tutkimassa Karjalan arkkitehtonisesti merkittäviä kirkkorakennuksia ja eilen minua pisti vihaksi, kun Talvisota-elokuvassa Äyräpään erikoisen näköinen funkkiskirkko pistettiin hetkessä tuhansiksi päreiksi. Jatkosodan lopulla kirkon rauniot tuhottiin vielä varmuuden vuoksi uudemman kerran. Kun muutama vuosi sitten vierailin paikalla, murskekasalla kiipeilyyn sisältyi ilmeinen tapaturman vaara.

Tuossa Talvisodan Äyräpään kirkonmäen taistelussa 5.3.1940 kuoli yhdessä hyökkäyksessä 40 nurmolaista. Eilisessä elokuvassa pääroolissa olleet kauhavalaiset kyllä huutelivat nurmoolaisille, ettei sinne enää kannata mennä, koska tykistön tukea ei tullutkaan, mutta nämä eivät uskoneet, vaan päättivät rynnätä heittämällä moiselle nyppylälle. Sinä päivänä Suomen paini menetti neljä Sm-mitalistia, koska kyseessä olivat nurmoolaiset.

Kovia painijoita oli Talvisota-elokuvan kauhavalaistenkin joukossa, koska komppanian päällikkö Yrjö Haavisto, jota Vesa Mäkelä esitti, oli voittanut vuonna 1925 vapaapainissa alle 79-kiloisten Sm-kultaa. Tosin hänen veljensä Arvo Haavisto oli peräti olympiavoittaja. Yrjö Haavisto kaatui jo talvisodan alussa Metsäpirtissä.

Haaviston suvussa ei ole painikulttuuri jatkunut, vaan suku on siirtynyt hengenkulttuurin puolelle. Yrjö Haavisto on nimittäin näyttelijöiden Susanna Haaviston ja Terhi Panulan vaari.

Vuonna 1930 valmistuneen Äyräpään kirkon kuva on Finna.fi:stä ja sen on ottanut Mauri Terho.

 

Määrämittainen

Arvo Ei-Poika Tuomisen mainiossa Pietari-kirjassa todistetaan vallan kuvan kanssa, miten kolmeen kertaan murhatun Rasputinin irti leikattu ns. etuveitikka olisi nähtävillä Pietarin erotiikkamuseossa, jossa en ole vielä käynytkään. Tutkin kuvaa tarkkaan ja rohkenen väittää, ettei se esitä Rasputinin etuveitikkaa, vaan on joko norsun tai paremminkin ehkä Siperiasta ikiroudasta esiin kaivetun mammutin etuveitikka.

Sekin virhe Tuomisen kirjassa on, että etuveitikka olisi leikattu irti ennen sen haltijan hautaamista. Simon Sebag Montefioren kirjassa Romanovit 1613–1918 ainakin kerrotaan, että sen jälkeen, kun juonitteleva hoviväki vihdoinkin onnistui suurella vaivalla ja pahan ryssimisen jälkeen saamaan tämän irstaan munkin hengiltä ja vielä hautaamaankin hänet Tsarskoje Selon puistoon, niin miehen tarina ei vielä päätykään tähän.

Nimittäin vallankumouksen levottomuuksien aikaan kapinoivat sotilaat kaivoivat Rasputinin ruumiin ylös ja sen jälkeen, kun olivat aikansa tutkineet kalmoa ja mittailleet vainajan sukuelimen kokoa tiilen avulla, kyseinen ruumiinosa leikattiin irti. Täyttä varmuutta ei ole siitä, mitä Rasputinin henkilökohtaiselle aseelle, jonka avulla hän tavallaan pystyi romahduttamaan koko valtavan Venäjän suurvallan, tapahtui sen jälkeen.

Wikipedian, kuten myös Tuomisen mukaan, mukaan Rasputinin siitintä säilytetään Pietarin erotiikkamuseossa. Olen kuitenkin omin silmin jostain luotettavasta lähteestä lukenut, että Rasputinin etuveitikka olisi ollut myynnissä eräässä lontoolaisessa antiikkiliikkeessä, mutta sellaisenkin tiedon olen jostain lukenut, että tarkemmissa tutkimuksissa kyseinen antiikkikalu olisi paljastunut säilötyksi merimakkaraksi. Merimakkarahan on alkeellinen selkärangaton eläin, joka parhaimmillaan kasvaa viisimetriseksi. Tiettävästi Rasputinin "merimakkara" oli vain 13-tuumainen eli reilut 30-senttinen.

Muuten venäläiset, joilla on hyvin saman kaltainen huumorintaju kuin suomalaisilla, osaavat lyödä Rasputinin maineella rahoiksi, sillä suomalaisturisteille tutut "metsäkauppiaat" Karjalan tienvarsilla kaupittelevat vallan viiden tähden konjakkia pulloissa, joiden väitetään olevan Rasputinin sukuelimen kokoisia ja näköisiä.

Venäjällä minulle on myös kerrottu, miten joka jätkä pystyy hankkimaan itselleen samanlaisen 32-senttisen etuveitikan, jollainen tällä irstailijamunkilla oli. Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan vain metrimitta ja kirves. Ensiksi mitataan 32 sentin määrämitta ja sen jälkeen kirveellä lyhennetään kyseessä oleva elin tavoitteen mittaiseksi.

Hlystit

 

Vaikka olenkin julkijumalaton mies, olen joskus ajatellut pyrkiväni teologiseen tiedekuntaan ja tekeväni sitten opinnoissani kyllin pitkälle edettyäni väitöskirjan korpelalaisesta herätysliikkeestä, jossa todistaisin liikkeen kuuluneen venäläiseen hlystiläiseen uskonsuuntaukseen. 

 

Korpelan Topin oppi-isä on käsittääkseni ollut irstailuistaan, elosteluistaan ja rietasteluistaan maailman kuulun munkki Rasputinin, jonka väitettiin kuuluneen erittäin halveksittuun ja ankarasti vainottuun - kerettiläiseksi määriteltyyn - venäläiseen uskonlahkoon hlysteihin.

 

Hlystien uskonfilosofia perustui osittain kristinoppiin, mutta suurimmaksi osaksi se juonsi juurensa epämääräisesti pakanallisista, ennen kristinuskoa olleista, Venäjän uskomuksista ja rituaaleista. Hlystiläisyyden keskeinen ajatus oli uskomus, että synninteko sitä seuraavan katumuksen kautta jalostaa ihmisen sielua ja tuon hänet lähemmäksi Jumalaa.

 

Pidetään erittäin mahdollisena, että Rasputin nuoruudessaan kierrellessään laajoilla vaelluksillaan Siperian syrjäisissä luostareissa oli päätynyt tekemisiin tämän opin harjoittajien kanssa. Väitettiin myös, että hlystiläiset pitivät jumalanpalveluksiaan yöllisinä orgioina salaisissa paikoissa.

 

Rasputin ei nähtävästi kuitenkaan myöhemmässä elämässään ollut tekemisissä hlystiläisyyden kanssa, mutta sen käsitykset vaikuttivat ilmeisesti voimakkaasti hänen omaan uskonfilosofiaansa. Tosin jo ennen munkiksi ryhtymistään, Rasputin oli kotiseudullaan tunnettu hurjastelevista elämäntavoistaan, joihin kuuluivat niin juominen kuin naisseikkailutkin. Taisipa hän harrastaa varasteluakin jopa siinä määrin, että siperialaisen kotikylän miehet pieksivät hänet porukalla.

 

Kuusi vuotta sitten tapasin Pietarin Poliittisen historian museossa varmuuden vuoksi lasikaappiin suljetun Grigori Rasputinin, joka osoittautui 193-senttiseksi ruokkoamattomaksi miehenroikaleeksi. Median mukaan ruokkoamattomasta hapituksestaan huolimatta, tai sitten siitä johtuen, mies oli sangen pidetty jopa hovin aatelisneitojen parissa.

 

Harvinaisen hyvässä hapessa näytti tämä vanha munkki, irstailija ja elostelija vielä olevan ja vaikutti vallan olevan ihan elossa, vaikka ruhtinas Jusupov juotti hänelle ensiksi myrkkyä, sitten ampui häntä varmuuden vuoksi ja lopuksi vielä työnsi Pietarin kanavaan. Heinolassa liikuskeli vielä vuonna 1989 monipuolisuusihme Aleksi Ahola-Valo omakustanne kirjojaan myymässä ja hän oli ollut seuraamassa avannon reunalla, kun Rasputinia naarattiin. 

 

Rasputin oli Venäjän vallankumouksen alla merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja ja hän oli ratkaiseva henkilö tsaarin vallan kukistumisessa ja siten myös Suomen itsenäistymisessä, vaikka jälkimmäinen asia meillä helposti unohdetaan. Ilman muuta mies ansaitsisi oman patsaan Helsingin Senaatintorille.

Housut jalkhaan

Mielenkiintoinen on tuo lappilainen Toivo Korpelan perustama seksuaalissävytteinen herätysliike, josta eilen kirjoitin. Siinä olisi oivallinen kirjan aihe vaikkapa erilaisiin perversion muotoihin, seksiin ja väkivaltaan erikoistuneelle historiakirjailija Teemu Keskisarjalle.


Norrbottenin läänin maaherranakin ollut Ragnar Lassinantti toimi nuorena miehenä poliisina ja hänen tehtäviinsä kuului myös valvoa kyseenalaisia piirteitä saanutta korpelelaista seuratoimintaa. Tarinan mukaan hän astui kerran taloon, jossa seurat olivat juuri kiihkeimmillään ja huusi meänkielellä sovittelevaan sävyyn, että "Eiköhän nyt vejetä housut jalkhaan ja aleta elähmään ihmisiksi."

Wikipedia kertoo Toivo Korpelasta ja hänen liikkeestään mm. seuraavaa:

"Toivo Aleksanteri Korpela (13. tammikuuta 1900 Ähtäri – 9. tammikuuta 1963 Ähtäri) oli pienviljelijä ja metsätyömies, joka tuli tunnetuksi nimeään kantavasta uskonnollisesta hurmosliikkeestä.[1]

Korpelan vanhemmat olivat torppari Santeri Kallenpoika Korpela ja Elisabet Heikintytär Pennala. Vanhoillislestadiolaisen uskonnollisen heräämisen koettuaan Korpela ryhtyi saarnamieheksi, ensin kotiseudullaan ja sitten Pohjois-Suomessa ja -Ruotsissa.

Varsinkin Ruotsin Lapissa, jonne hän saapui ensimmäisen kerran 1928-1929, Korpela sai aikaan laajan herätysaallon. Pääasiassa yksin saarnamatkoilla kulkeneen Korpelan mukana olivat toisinaan myös muun muassa Mikko Pääkkölä ja Kalle Sandberg.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK kielsi Korpelan toiminnan saarnaajana keväällä 1929, mutta hän jatkoi saarnaamista kiellosta välittämättä, mikä johti välirikkoon SRK:n kanssa 1931-1932. Pohjois-Ruotsiin Korpela palasi syksyllä 1934, saarnaamaan yhdessä tulevaisuuden näkyjä nähneen Sigurd Siikavaaran kanssa, aina tammikuuhun 1935 saakka.

Ns. korpelalaisuudeksi kehittynyt uskonnollinen liike teki kuitenkin saman vuoden keväällä pesäeron Suomeen jo palanneeseen Korpelaan. Liike katosi julkisuudesta 1939 Haaparannassa sen kannattajia vastaan pidettyjen oikeudenkäyntien jälkeen. Korpela ei myöskään itse ollut juurikaan enää yhteyksissä aiempiin kannattajiinsa.

Talvisotaan osallistunut Korpela oli jatkosodassa sotilaskarkuri ja tuli esiin vasta yleisen armahduksen jälkeen talvella 1945. Kirjailija Bengt Pohjanen on käsitellyt korpelalaisuutta useissa teoksissaan. Niihin perustuva näytelmä Jerusalemin tanssi esitettiin Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1990."

Netin keskustelupalstalta löysin alla oleva muisteluksen Korpelan Topin seuroista, jotka vaikuttivat olleen niin sanotusti melkoisen äreitä kinkereitä ja tilaisuuden hartaudenharjoittamismuodot poikkesivat ainakin jossakin määrin nykyisen valtakirkon mielestäni hieman tylsistä hartaudenharjoittamismuodoista:

"Teki ne muutakin. Seurojen sopivassa vaiheessa sammutettiin valot, riisuttiin liiat vaatteet, mentiin vällyjen alle ja kaikki nai kaikkia. Yksi osallinen kerran varasi hiilenpalan ja merkkasi sillä naitavansa. Valojen sytyttyä näki hiilimerkin äitillään. Homman nimi oli syntien anteeksiantaminen.

Muutoinkin syntejä ahkerasti annettiin anteeksi. Oli erikseen sitä varten nainenkin, nimeä en muista. Oikein synnintunnossa käytiin navetan puolella jos ei naisia riittänyt. Homma kaatui siihen, kun osa vietiin mielisairaalaan, osa vankilaan alaikäisten nainnista ja osa järkiintyi."

Antti-Kristus

Teemu Keskisarjan kirjan Raaka tie Raatteeseen mukaan eilen mainitsemani maamme silloisen poliittisen poliisin nuori ja kovaotteinen agentti Urho Kekkonen kävi moottoripyörällä 1920-luvulla Suomussalmella kuulustelemassa syrjäseudun epäilyttäviä kansalaisia siihen malliin, että vallan veri oli virrannut. Ainakin tarinan mukaan Kekkonen kävi sitten 50-luvulla ennen presidentiksi tuloaan pyytämässä kuulustelumenetelmiään anteeksi ainakin joltakulta verta sylkeneeltä.

Kekkosen kuulustelumatkan syy oli Antti-Kristukseksi sanotun profeetta Antti Juntusen nostattama herätysliike, jonka oppien mukaisesti korven asukit uskoivat, että suojeluskuntapukuihin ommeltu S-kirjain on pedon merkki, ja että vain kommunistit pääsevät taivaaseen.

Kekkosta uhkailtiin myös sillä ennustuksella, että Ilmestyskirjan Punainen Ratsastaja tulee vielä rajan takaa ja panee valkoisen Suomen matalaksi. Se profetiahan oli sikäli erikoinen profetia, että se sitten melkein toteutuikin.

En ole löytänyt tutkittua tietoa tuosta Antti-Kristuksen herätysliikkeestä, mutta epäilen sillä olevan yhteyksiä samaan aikaan Länsi-Lapissa vaikuttaneeseen korpelalaiseen herätysliikkeeseen, jonka toiminta on meille tuttu Maa on syntinen laulu -elokuvasta.

Korpelalaisuuden hengellinen johtaja Toivo Korpela oli väkevä puhuja. Hän sai jopa 30-luvun alkuvuosina opetuslapsensa uskomaan uskonveljensä Sigurd Siikavaaran näkemään ennustukseen, jonka mukaan valkoinen arkki, ilmeisesti jonkinlainen zeppeliinin kaltainen ilmakulkuneuvo, saapuu noutamaan 666 uskollisinta luvattuun maahan Palestiinaan Luossajärven jäältä.

Niinpä monet uskonsisaret ja -veljet myivät talonsa sekä tavaransa ja kokoontuivat odottamaan noutajaa, jonka aikataulu kuitenkin petti. Se ei saapunutkaan 16.3.1935 klo 6 kuten ennustettu oli. Olisinpa halunnut silloin olla paikan päällä kuulemassa Toivo Korpelan selittelyjä tapahtuneelle.

Tosin ennustuksen tehneelle Sigurd Siikavaaralle taisi lopulta tullakin joku noutaja, koska hänet tiettävästi toimitettiin asianmukaiseksi katsottuun mielitautiparantolaan.