Kärkkäälä 4

ESKO KOLEHMAINEN

 

Jukka Virtasen teoria siitä, että Jämsänkoski sai savolaisasutuksensa

Nuijasodan seurauksena ei pidä paikkaansa. Sen sijaan syy siihen, miksi

savolaiset asuttivat puoli Suomea, Länsi-Ruotsin ja osan Amerikkaa, oli

se, että heillä oli hallussaan sen aikainen huipputekniikka eli kyky

kasketa havumetsiä. Kaskiruis saattoi tuottaa yhden kylvetyn jyvän tilalle

kymmeniä uusia.

 

 

 

Jos olisin nuorempi, alkaisin opiskelemaan historiaa ja ryhtyisin

tutkimaan muinaisten esi-isien maailman valloitusta. Onhan se

mielenkiintoinen asia, että 400 vuotta sitten ihmiset muuttivat kaikkine

tavaroineen ja karjoineen silloisten surkeiden liikenneyhteyksien ja

puutteellisen tiedonvälityksen aikaan vaikkapa tuhannen kilometrin päähän

Ruotsin ja Norjan rajoille asumattomaan korpeen.

 

 

 

Nuijasodassa savolaiset olivat innokkaasti mukana kapinassa. Niinpä puolet

taloista autioitui ja tämä selittänee vielä nykyäänkin alueella

vallitsevan epäilyn kaikkia herrojen kotkotuksia kohtaan. Heikki

Ylikankaan tutkimuksista paljastuu, että tärkeä Nuijasota johtaja oli

Erämaan Esko eli Eskil Uttermark. Kotiseudullaan Suonenjoella mies

tunnettiin Esko Kolehmaisena. Hän oli itäsuomalaisten vastine pohjalaisten

Jaakko Ilkalle.

 

 

 

Muuten Esko Kolehmaisen eli Eskil Uttermarkin jälkeläiset tunnetaan

Markkasina. Se on savolaistunut muunnelma Uttermarkista. Äitini puolelta

olen Könösiä ja mainittakoon, että tuolta netistä löytyy erään Könösen

nettisivuilta tieto, että eräiden jäykkäliikkeisten Kolehmaisten sukunimi

muuttui Könöseksi. Könönen nimittäin tarkoittaa jäykkäliikkeistä henkilöä

elikkä könöttäjää.

 

 

 

Tämä piirre on suvussa säilynyt myöhemmissäkin polvissa. Niinpä suvun

suurjuoksijasta Salamo Könösestä, jolla oli joskus 40-luvulla

maratonjuoksun maailman nopein aika, eräs merkittävä urheiluhistoriateos

mainitsee, että "jäykästi juokseva, mutta sitkeä".

 

TIITULI

 

Tunnen syvää ylpeyttä. Lukioaikaan sai aina vähän hävetä omaa

humanistiluokkaansa, joka lienee ollut Suonenjoen Lyseon häpeätahra.

Opintomenestyksemme oli sangen vaatimaton ainakin, jos sitä vertaa

rinnakkaiseen pitkänmatikan luokkaan. Muistelen, että luokkatoverini

kunnostautuivat ainoastaan pontikankeitossa, joka lienee nyt jo

vanhentunut rikos.

 

 

 

Mutta äsken uutisissa kerrottiin, että luokallani ollut Esko-Pekka

Tiitinen on voittanut Junior Finlandian kirjallaan Villapäät. Tiituli

lähtenee myös vahvana ennakkosuosikkina tavoittelemaan

Savonia-kirjallisuuspalkintoa. Viime vuonna sen voitti myös Suonenjoella

syntynyt Markku Turunen.

 

 

 

Muistanpa, että Tiituli oli kouluaikaan hyvin monipuolisesti lahjakas.

Uutisissa kerrottiin, että kirjailija Tiitinen tunnetaan myös

kuvataiteilijana, mutta kouluaikaan hänet tunnettiin ennen kaikkea

muusikkona. Ja jalkapallossakin hän oli haka.

 

 

 

Kun tuossa pari vuotta sitten Kuopiossa nähtiin, niin mainitsin asiasta.

Kerroin, että jos vain minun kaltaiseni valmentaja  olisi saanut treenata

häntä edes puolisen vuotta ja jos vain miehelle kehitettäisiin jostain

edes puolisen metriä lisää pituutta, niin ei olisi mitään vaikeuksia

sijoittaa häntä vielä nytkään Keski-Euroopan rahakentille.

 

 

 

 

POTTUPELTO

 

On ollut hirveä viikko, karmea viikko, oikea viikkojen viikko urheiluhullulle ihmisellä. Mutta nyt elämä voittaa ja ennen kaikkea Pupe voittaa. Puijon Pesis säilyi niukimmalla mahdollisella tavalla, suorastaan ihmeen oloisesti, pääsarjassa. Se on suuri helpotus kuopiolaiselle veronmaksajalle. Vastavalmistunut hirmuisen kallis pesäpallostadion ei jääkään vain koiranäyttelyiden pitopaikaksi.

 

 

 

Mutta Kupsille käy huonosti. Näin viime yönä enneunen. Olin seuraamassa syksyn viimeistä peliä. Sitä ei pelattu perinteiseen tapaan Keskuskentällä, vaan jollakin minulle tuntemattomalla perunapellolla. Ja pahinta oli, ettei kentällä ollut jalkapallomaalejakaan, vaan tuomari ainoastaan arvio silmämääräisesti, menikö pallo oletettuun maaliin. Siinä vaiheessa kun Kups oli tappiolla 0-4, läksin kävelemään kentällä keskustellakseni tuomarin kanssa sääntötulkinnoista ja siitä, että tämä on nyt sitten selkeä virallisen protestin paikka, koska kentällä ei ole edes maaleja. Heräsin juuri ennen kuin ehdin ottaa pillipiiparin puhuteltavakseni.

 

 

 

Muuten olympialaisissa riemastuttaa eniten se, että urheilun perinteiset suurvallat Ruotsi, Kreikka ja Bulgaria romahtivat. Kunnon ajoitus meni heiltä pahasti pieleen.

 

 

RAKETTI SAVON TAIVAALLA

 

Eilen kerroin, kuinka Heinolan tunnettuisuus lisääntyi ufon avulla 1969.

Samankaltaisella tavalla kohosi Suonenjoki maailman maineeseen 1948.

Tuolloin Silvo Sokka-niminen kuopiolaisnuorukainen teki tempun, jonka vuosipäivää olisi paikkakunnalla aiheellista viettää lokakuun 7. päivänä, jolloin illat ovat jo pidentyneet ja elämä maalla alkanut tuntua pitkäveteiseltä. Suonteen rannalla tulisi järjestää muistojuhla, johon kunniavieraaksi ja juhlapuhujaksi kutsutaan itse jostakin syystä nimensä muuttanut lentäjäsankari ja paikalla voitaisiin myydä tuoretta kotimaista lakritsaa sekä laulaa karaokea.

 

 

 

Tapauksen taustasta kerroin joskus aiemminkin, mutta kerrataanpa.  Silvo Sokka siis nousi  median polttopisteeseen 60 vuotta sitten, jolloin hän väitti lentäneensä omatekoisella raketilla Jännevirralta Suonenjoelle kolmessa minuutissa. Suontee-järven yläpuolella kone sai moottorivian ja syöksyi veteen. Silvo löytyi rannalta toistaitoisena ja saatuaan järkensä valon takaisin, hän paljasti äimistyneille kuulijoille huikean tarinansa.

 

 

 

Maailman tiedotusvälineet, joukossa taisi olla jopa selostaja Pekka Tiilikainen radioautoineen, syöksyivät paikalle. Myös maamme puolustusvoimain edustajat saapuivat huolestuneina tutustumaan tilanteeseen, sillä kielsihän Pariisin rauhansopimus Suomelta reaktorimoottorikoneet, jollaisen Sokka vakuutti rakentaneensa.

Paikkakuntalaisten mukaan eräs upseeri totesi painokkaasti "tämä nuorukainen on nero".

 

 

 

Kuten varmaan olikin, vaikkakin jatkotutkimuksissa selvisi, että tämä mielikuvitusrikas savolaispoika olikin saapunut Suonteen rannalle polkupyörällä. Sekään ei ole vähäteltävä saavutus, koska matkaa siunaantuu Kuopiosta noin 55 km ja siihen aikaan tieolot olivat heikohkot.

 

 

 

Muuten olikohan tuo hyväuskoinen esikuntaupseeri sama, joka soitti kiihtyneenä radiotoimittaja Unto Miettiselle heti erään aprillijutun jälkeen. Jutussa kerrottiin, että maassamme oli kehitetty mustaa valoa loistava lamppu, jolla kirkas päivä voitiin muuttaa säkkipimeydeksi. "Mitä helvettiä! Miksi tämä maanpuolustuksen kannalta tärkeä keksintö on vuodettu julkisuuteen", oli tämä eversti huutanut toimittajan korvaan.

 

HUISKUTTELUA

 

Näissä maaottelutunnelmissa on hyvä palata vuonna 1967 järjestettyyn kyläotteluun Kärkkäälä - Rieponlahti. Lajeina olivat hiihto, maastojuoksu, pesäpallo, ammunta ja kuntokävelykilpailu. Kävelykilpailun matkana oli 10 km ja muistaakseni Kärkkäälästä kaikki muut 300, paitsi Satulamäen Pirkko suorittivat kyläläisvelvollisuutensa.

 

 

 

Kyläottelu päättyi hämmästyttäviin tasapisteisiin 440 - 440 eikä kysymyksessä ollut mikään sopuilu. Armoa ei annettu, mutta ei myöskään pyydetty. Niin vakuuttaa sähköpostiviestissä minulle Niilo Korhonen, joka oli pisteitä laskemassa. Niilo korostaa sitä, että kunnia kylien vilkkaasta liikuntaharrastuksesta kuuluu osaltaan myös silloiselle Suonenjoen liikuntasihteerille Lauri Girsenille, joka oli kovasti innostunut työstään. Muistelenpa itsekin, että Lauri kehitteli sivukylillekin kaikenlaista urheiluaktiviteettia. Eikä se maksanut mitään, toisin kuin nykyään, jolloin vaikkapa yksinhuoltajaäideillä ei ole varaa kustantaa lapsiaan liikuntaharrastuksen pariin.

 

 

 

Muistelin tuossa Niilolle, että Girsenin Laurilla oli muistaakseni kaitafilmikamera, jolla hän tallensi ainakin joitain tapahtumia. Olisi mielenkiintoista, jos nuo filmit löytyisivät. Niiden dvd-kopiota voisi myydä asiasta kiinnostuneille. Mieleeni on jäänyt, että jouduin itsekin kuvatuksi 40 vuotta sitten, jonkun koulun maastojuoksukilpailun jälkeen.

Pyynnöistä huolimatta en suostunut hymyilemään ja vasta pitkällisen painostuksen jälkeen suostuin kohottamaan toisen yläraajoistani voiton merkiksi. Olin siis kuin Seppo Räty, joka ainoastaan Helsingin MM-kisojen palkintopallilla suostui heilauttamaan kättään. Myöhemmin mies perusteli

riehaantumistaan: "vittuillakseen vähän huiskuttelin".

 

 

 

Oman karun miehekkyyteni oli oppinut varmaankin Tainionkosken Sfinksiltä Ossi Karttuselta. Hänen isänsä on muuten Karttusen Jallu Iisvedeltä, sieltä hiihtäjä Jalkasten maisemista. Mainittakoon, että karu perusjätkä Ossi Karttunen kilpaili huipulla noin 20 vuotta säilyttäen aina hötkyilemättömän käytöksensä. Eikä hän vaatteillaankaan koreillut. Sama Tainionkosken Tähden edustuspaita palveli häntä kokoajan, vaikka olikin loppuvuosina niin pahasti harsuuntunut, ettei meinannut päällä pysyä.

 

 

PYÖRÄ

 

Oikeastaan alun perin tarkoitukseni ei ollut ostaa suksia vaan polkupyörä.

Näin rompetorilla uljaan 30-luvulta olevan menopelin ja ajattelin, että koska ihmisen ei pidä tottua liian helppoon elämään, ostan sen työmatkaliikuntaa varten. Kahdeksan kilometrin päivittäisen kävelyn voisi ihan hyvin korvata reippaalla poljennalla antiikkifillarilla ilman, että elintason mukanaan tuoma veltostuminen pääsisi vaivaamaan.

 

 

 

Väitin pyöräkauppiaalle, että vehje näyttää sellaiselta, että sillä on selvästikin ajettu sota-aikana miinaan. Kauppamiehen mukaan näin oli tehty monta kertaa. Menopeli oli kuulemma ollut sodassa ja että se oli ollut mukana myös Rukajärven tie-elokuvan filmauksissa muutama vuosi sitten. Se on muuten selkeästi mainettaan parempi liikkuvakuva, vaikka ohjaajana oli entisen kulttuuriministerinä toimineen alusvaatemallin näpistelyyn taipuvainen entinen mies, josta hän kasvoi dramaattisesti erilleen vastikään.

 

 

 

Kärkkäälän kylään elokuva liittyy sikäli, että yhdessä pääosassa siinä on Sikasen Taisto, jonka sukujuuret ovat vahvasti Kärkkäälän Perämaalla.

Kulttuuripiireissä mies tunnetaan Reimaluotona. Hän näyttelee mitään pelkäämätöntä körttisotilasta, jonka Veli Venäläinen ampuu yhdellä sillalla konepistoolilla aivan seulaksi ja sitten tämä ikämiesjääkäri vielä hukkuu kertaalleen jokeen, mutta henki ei vain suostu pakenemaan tämän sitkeän sissin ruumista, vaan hän pulpahtaa pintaan ja vakuuttaa aseveljilleen nähneensä veden alla Jumalan. Tosin ilmakuplia ne taisivat sittenkin olla. Körttisotilaan osa ei oikeastaan taida olla Sikasen suvun miehille, mikään luonnerooli.

 

 

 

Tarkoitukseni oli houkutella kylän liikemies Kauppisen Kaken järjestämään turisteille kohtuullista korvausta vastaan pyöräilyretki Rukajärven suunnalle. Siellä on upeat kuntopyöräilymaastot, joissa ostamani 30-luvun ajoneuvo olisi päässyt oikeuksiinsa. Mutta taaskaan ei käynyt, kuten haaveilin. Joku oli ehtinyt ostamaan laitteen sinä aikana, kun itse vasta harkitsin asiaa. Niinpä ostin ne Hämäläisen Kassun kultamitalisukset. Kun Kake järjestää sovitun pilkkimatkan Eldankajärvelle, hiihtelen niillä siellä.

 

SOTILASHUUMORIA

 

Rukajärven tie-elokuva perustuu Antti Tuurin kirjaan. Itse asiassa hän on kirjoittanut tuon suunnan sotatapahtumista neljä teosta. Ne perustuvat pääosin Ylä-Savon miesten kertomuksiin. Tuon seudun miehet ovat kovia tappelemaan. Sen voi vähän väliä lukea Savon Sanomista.

 

 

 

Olli Saarelan elokuvissa ei huumoria viljellä. Siinä näistä pienviljelijä-metsureista on tehty vähän yksitotisia Rambo-tyyppejä. Se ei tunne uskottavalta. Tuurin kirjassa asia on toisin. Sieltä löytyy paljonkin railakasta sotilashuumoria. Esimerkiksi everstiluutnantti Majewskin tapauksesta.

 

 

 

Majewski oli varmaankin Suomen kenttäarmeijan rohkein upseeri. Ja myös pidetty; ainakin pankinjohtajien keskuudessa. Kerrotaan, että kun hän lähti sotaan, olivat kaikki kaupungin pankinjohtajat toivottamassa hänelle onnea ja kaikki he pyysivät hartaasti, että tämä palaisi sodasta hengissä.

Upseerilla oli nimittäin vekseleitä joka pankissa.

 

 

 

Pitkään Majewskilla riittikin tuuria sotahommissa. Rukajärven tiellä hän sai kuitenkin tarkka-ampujan luodin otsaansa ollessaan laskemassa miestensä "tuhoamia" vihollisia. Kun savolaiset korpisoturit heittivät sankarivainajan autonlavalle isoon ruumiskasaan päällimmäiseksi, ei malttanut eräs vääräleuka olla tokaisematta: "Everstiluutnantti Majewski!

Ottakaa osasto komentoonne!"

 

 

 

Ja Tuuri kertoo myös, että kun Iisalmen torilla järjestettiin Rukajärven suunnan miehille kotiuttamisparaati, ei muudan sanavalmis savolaisukko malttanut olla sutkauttamatta osaston rippeitä katsellessaan, että "paljonhan teitä vielä jäekin tähteeksi!"

 

HEILU KEINUNI KORKEALLE

 

Tämän vuoden Savonia-kirjallisuuspalkinnon sai Markku Turunen. Hän on syntyjään Suonenjoen poikia, vaikkakin muutti jo lapsena Savonlinnaan ja asuu nyt Tampereella. Hän ei ole suurelle yleisölle yhtä tuttu kuin sukunimikaimansa Heikki. Syynä on se, että Markku on hyvin fiksu tutkijatyyppi, jota kansa ei välttämättä ymmärrä.

 

 

 

Markku Turunen oli vieraana Kuopion Vestäjien kirjaillassa. Vestäjien esitteessä hänen kerrotaan olevan purevan satiirin ja hiljaisen huumorin taitaja. Ja huumorintajua tarvitaankin, koska hän on kunnostautunut Joel Lehtosen tutkijana. Turusen tarinoista saattoi päätellä, että Lehtonen oli sen verran vakava tapaus, että huumoria tarvitaan.

 

 

 

Lehtonen syntyi mielisairaan kylähuoran aviottomana lapsena, mutta onneksi äiti ymmärsi hylätä hänet tienpenkalle, josta kyläläiset pelastivat Joelin huutolaiseksi ja myöhemmin papinlesken kasvatiksi. Lahjakas poika pääsi opiskelemaan ja hänestä tuli aikansa sivistyneimpiä suomalaisia, joka elätti itsensä kirjoittamalla ja kääntämällä. Vaikka en asiasta mitään ymmärrä, niin sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys synnyttää, mielestäni Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut voisi aivan hyvin olla Alastalon salin sijasta kirjallisuuden Suomen mestari. En tosin ole jaksanut Volter Kilpeä loppuun asti lukea.

 

 

 

Joel Lehtonen kärsi luovien ihmisten tapaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jonka seurauksena hän rakensi 52-vuotiaana työhuoneeseensa maalatun tähtitaivaan alle ns. leukakiikun itselleen.

Muista kirjailijan saavutuksista Turunen tiesi kertoa, että Joel oli aikaansa edellä sikäli, että hänellä oli avoimesti pari suhdetta. Toinen vaimoksi otetun hierojan kanssa ja toinen morfiinia käyttävän hienostoneidin kanssa.

 

 

 

Turunen luki lopuksi Joel Lehtosen rakastajattarelleen Italiasta lähettämän kirjeen, jossa tämä, kuten rehellisen miehen kuuluukin, kertoi edellisenä yönä syleilleensä peräti viisi kertaa naista, joka oli yleinen.

Kova oli Lehtonen syleilemään.

 

MUISTIOPTIMISMIA

 

Olihan hirveä peli, karmea peli, oikea pelien peli. Vaikka elämä on vain osa jalkapalloilua, pitää kuitenkin vielä palata eiliseen pelien peliin.

Se oli elämäni suurin jalkapalloelämys; ohittaa hirmuisuudessaan sen, mitä koin Olympiastadionilla kesäkuussa -76.

 

 

 

Silloin pelattiin MM-karsintaottelu Suomi-Englanti. Britit olivat siihen aikaan maailman huippuja ja kentälle juoksivat kaiken maailman tähdet Keeganit ja Super Macdonaldsit. Meillä oli heitä vastaan asettaa, vain kuopiolaisia Rissasia, Heiskasia ja Turusia. Mutta muistelenpa, ettei peliä montaa minuuttia kestänyt, kun Rissasen Olli syötti ja Heiskasen Esa ohjasi pallon ohi legendaarisen Gordon Banksin. Kupsissa Heiskasen Esa ei tainnut silloin mahtua edustusjoukkueeseen.

 

 

 

Voisin kaksi sormea vaikka missä vannoa, että Suomi eli Kups taisteli tasapelin 1-1, mutta taitaa olla muistioptimismia. Internet näyttää virheellisesti väittävän, että vieraat olisivat voittaneet 1-4. Mutta kuitenkin Suomen jalkapalloilu kaatui varmasti silloinkin eteenpäin.

 

 

 

Vuonna -76 Kups oli vielä voimissaan, mutta sitten Oulun Palloseura osti joukkueellisen kuopiolaisia eikä kaupungin palloilu ole siitä vieläkään toipunut. Muuten taisi olla nimenomaan vuosi -76, jolloin jossain Euro-Cupissa Liverpool vieraili Oulussa. Pitäisi tarkastaa syyllistynkö taas muistioptimismiin, mutta mielestäni Opsin joukkueen muodosti seitsemän kuopiolaista ja Vaittisen Reijo Suonenjoelta täydennettynä muutamalla kuntoilumielessä kesäisin palloa potkiskelevalla paikkakuntalaiselle jääpalloilijalla. OPS - Liverpool päättyi  1 - 1 ja muistanpa selvästi, että kotijoukkueen maalin potkaisi jääpalloilija Soini Puotiniemi.

 

KÄRKKÄÄLÄN LENKKI

 

Korhosen Niilo lähetti ystävällisesti sähköpostia, jossa hän muisteli kärkkääläisen kilpapyöräilyn historiaa. Kyläyhdistys voisikin järjestää pyöräilytapahtuman, jossa testattaisiin, voiko tuo Niilon mainitsema ennätysaika pitää paikkansa.

 

 

 

Itse ajelin joskus itärajalla reitin Öllölä-Pörtsämö-Möhkö ja silloin tuli mieleeni, että joku voisi järjestää tuolla kauniilla seudulla pyöräilykisan Tour de Öllölä-Pörtsämö-Möhkö-Älänne vastapainoksi  vaikkapa Tour de Fanceen kanssa. Tuo Älänne on vähän kauempana, taitaa olla Rautavaaralla, sijaitseva  komea erämaajärvi. Mutta sitä odotellessa voisi verrytellä tuolla Niilon tarinasta ilmenevällä Kärkkäälän lenkillä. Otapa Iso-Pekka asia mietintämyssyysi. Mukana voisi olla vaikka sarja, missä ajajan putkella istuu venäläinen mansikkatyttö. Saataisiin kansainvälistä väriä ja median huomiota tapahtumalle.

 

 

 

NIILO KORHOSEN MUISTOJA

 

 

 

Niistä Kärkkäälän pyöräilykilpailuista olemme keskustelleet kovasti viime aikoina. Mainitsin vuosi sitten Erkin (Erkki Korhonen) muistotilaisuuden puheessani, että Erkki ajoi ns. Kärkkäälän lenkin,

urheilukenttä-Karsikonmäki-Suonenjoki-Pirttiselkä- urheilukenttä, kilpailussa 58 min ja risat. Niin se oli ihan varmasti. Arvo Savolainen oli ehkä voittaja kerran ja Karsikonmäeltä Jalkasen Reino taisi voittaa kerran. En ole ihan varma, voittiko Erkki.

 

 

 

No, tämän oli pannut Urpo Korhonen mieleensä, ja nyt on sitten useamman kerran Korholassa käydessään kokeillut ja väittää, että eivät ole niin kovaa ajaneet. Muutama viikko sitten satuimme olemaan siellä, kun Urpo tuli siltä lenkiltä ja tulos oli 1.02. ja ensimmäinen kommentti oli:" Eivät ole ajaneet" No, Urpo täyttää joulukuun alussa 50 vuotta ja ei muista ikäänsä. Noita kisoja pidettiin kai joskus-53 - -55, koska tältä kentältä lähdettiin eikä Korkeaharjulta. Kova aikahan se on, noin 27,5 km ja mäkinen tie ja taas ajattelen, ettei esim. Heinämäen rinteen alla kukaan särkenyt itseään.

 

NYT EI NE NUORET

 

Korholan Niilon pyöräilymuistoihin vielä lisään sen verran, että vertailtaessa entisiä ja nykyisiä Kärkkäälän lenkin aikoja, niin on huomioitava vielä sekin, ettei 50-luvulla vielä tainnut olla kyläläisillä käytössä kilpapyöriä tai edes vaihdepyöriä. Tietäkään ei ollut silloin vielä kestopäällystetty, joten nykynuorilla on muutaman minuutin verran paremmat välineet ja olosuhteet käytössään.

 

 

 

Lainaan kuitenkin mielelläni omaa yksivaihteista maastopyörääni halukkaille, jotka haluavat testata rajojaan. Se lienee samaa vuosimallia

-57 kuten isäntänsä. Mutta ihan hyvä vehje sekin on, kunhan sen saa ensin kiihdytettyä vauhtiin. Eikä sitä tarvitse koko ajan huoltaa, kuten nykyisiä hydraulisesti jousitettuja 28-vaihteisia. Ja kuvan pyörä maksoi joku vuosi sitten 65 euroa, jolla ei saa nykypyöriin edes vuosihuoltoa.

Vaikka onhan minullakin 32 vuotta vanha 21-vaihteinen runkoa myöten kotimainen retkipyörä, mutta siitä alkoivat murenemaan muoviset lokasuojat ja niiden uusiminen maksaa enemmän kuin kuvan pyörä.

 

 

 

Tuo Korholan Niilon kertoma Kärkkäälän lenkin ennätysaika pitää hyvinkin paikkansa. Kyllä edellisen sukupolven miehet olivat sitkeitä ukkoja ainakin nykyisiin tietokonenörtteihin verrattuina, vaikka olivat jokseenkin puolta kevyempiä. Muistelen, että 70-luvun alkuvuosina, kun olin keskikoulun 5:llä, eli noin 15-vuotias, juostiin voimistelunopettaja Lasse Janssonin patistelemana Cooperintesti. Luokan poikien keskitulos taisi jäädä pikkuisen alle 3000 metrin, erinomaisen tuloksen raja oli 2800m. Yhtään ylipainoista ei ollut joukossa, vaikkin noin puolet keskikoulupojista tupakoi. Sitten lukion puolella ei tainnut kukaan röyhyytellä.

 

 

KANKEAT HELSINKILÄISET

 

Loma on loppu, mutta loma on silti pelastettu. Kupsin A-juniorit näyttivät Helssingin nuorille herroille närhen munat äsken Keskuskentän viheriöllä numeroin 1-0. Tuli ihan vanhat hyvät ajat mieleen, jolloin Savon Sanomista sai lukea, että kankeita helsinkiläisiä pyöritettiin taas Väinölänniemen jalkapallopyhätössä.

 

 

 

Yksi parhaista urheilumuistoistani on toukokuulta -68, jolloin Elo nousi mestaruussarjaan. Se kohtasi ekamatsissaan HJK:n olympiastadionilla ja radion musiikkia ja urheilua-lähetyksessä kerrottiin, että kuopiolaiset johtavat ensimmäisen puoliajan jälkeen 3-2. Tosin kyllä Klubi ottelun sitten voitti 4-3.

 

 

 

Kaksi junioria jäi kupsilaisista mieleen. Petteri Pennanen tulee vielä olemaan maajoukkueen kantavia voimia. Mielenkiintoista oli myös se, että Anton Mustonen, eli Boogien poika, toi olemuksellaan fyysisyyttä kuopiolaisten alakertaan. Tosin isänsä raameja ei vielä 18-vuotiaalla pojalla tietenkään ole.

 

 

 

Isä  Jari "Boogie" Mustonen on raskaansarjan kehonrakennuksen Suoman mestari. Parhaiten kansa taitaa muistaa hänet nyrkkeilykehästä. Hän otteli muutama vuosi sitten kansanedustaja Tony Halmetta vastaan häviten vain niukasti. Tosin hänet tyrmättiin jo ensimmäisessä erässä, mutta Halme löi kyllä niukasti ohi, jonka jälkeen Boogie laskettiin ulos.

 

 

 

Muuten pelaajien verryttelyssä näin pitkästä aikaa palloa potkaistavan paljain jaloin. Tuli ihan lapsuus mieleen. Silloinkin potkupalloiltiin ilman kenkiä. Köyhyyden lisäksi asiaa perusteltiin, että siten opitaan oikea laukaisutekniikka. Muistelen, että Helsingin olympialaisissa Intian joukkue diskattiin, koska pelureilta puuttuivat kengät. He eivät voineet asiaa ymmärtää, sillä kentältä ei ollut löytynyt lasinsirpaleita.

 

TUULASTELUA

 

Vielä Aaro Jalkasen Kallavesj-laulusta sen verran, että erityisen ihastunut olen siihen kohtaan, jossa kerrotaan, että "siellä veljmies salloo tuulastelj". Muistaakseni sanoitus on tehty vuonna 1914 ja näköjään jo siihen aikaan esivalta pyrki estämään tuulastusharrastuksen. Jostain syystä se oli kiellettyä vielä minunkin nuoruudessani. Nyt kun tämä kalastusmuoto on yleensä laillista, niin kukaan ei sitä vaivaudu harrastamaan, koska ylimääräinen jännitysmomentti puuttuu.

 

 

 

En kyllä ymmärrä, miksi se oli enen kiellettyä. En usko, että eläinsuojelulliset syyt olivat taustalla, vaikka raakaa touhuahan viattomien luontokappaleiden keihästys atraimella on. Tuulastamalla ei myöskään saada suuria saaliita. Kalakantojen suojelu ei varmaankaan ollut selityksenä. Ehkäpä tuulastamalla pystyy virtapaikoilla häiritsemään lohikalojen kutua ja siinä perussyy kieltoon.

 

 

 

Itse muistan elävästi, kuinka isäni yhdessä Närhin Martin kanssa joskus 60-luvun alussa lähtivät syyspimeässä pyörillä parinkymmenen kilometrin päähän Iisvedelle tuulaalle Hasakki ja atrain tavaratelineellä.

Periaatteena oli, että jos riistapoliisi tulee, niin atrain lyödään sille perseeseen. Martilla oli hyvä sepän polkupyörän satulanjousista tekemä atrain ja se olisi varmasti ollut ihan parahultainen väline suunniteltuun tarkoitukseen.

 

TSASOUNA

 

Karttulan Syvänniemen karjalaiset ovat aikaansaapaa väkeä. Kuvan pieni ja sievä tsasouna on heidän talkoilla tekemänsä. Tosin karjalaiset taitavat olla hieman impulsiivisia ihmisiä, koska alun perin he ryhtyivät tekemään paikalle tanssilavaa, mutta projektin tarkoitus muuttui jostain syystä matkan varrella jonkin verran toiseksi.

 

 

 

Syväniemelle on Kärkkäälästä tietä pitkin melkein 30 kilometriä, mutta metsän läpi oikaisten ehkä vain kolmannes tuosta matkasta. Itse asiassa ainakin ennen kylän kirkon torni näkyi Putinanmäelle. Eikä tämä riitä.

Muistellaan, että mummoni, jonka korvat eivät olleet suuret vaan valtavat, väitti kuulevansa Syvänniemen kirkonkellon soinnin. Tosin kyllähän se ääni sopivalla säällä kantaa kauas. Tarina ei kerro kuuliko mummoni evankeelisen vai ortodoksisen moukunan.

 

 

 

Hilda Koivistoisen (os. Närhin) kuuloaisti veti vertansa erään siperialaisen kolhoositalonpojan näköaistille. Tämän kerrottiin näkevän paljaalla silmällä Jupiterin kuut. Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Neuvostoliitossa oli se 150-vuotiaiden tanssiryhmä.

 

PIIPPU

 

Tarkoitus oli valokuvata Syvänniemellä se toinen piippu. Eli se piippu, jonka muuraamiseen uskon Kolehmaisen juoksijaveljesten osallistuneen. Se olisi ollut Saastamoisen rullatehtaan piippu, mutta eipä sitä enää löytynyt. On kulttuuri- ja urheilupoliittinen skandaali, jos se on purettu minulta lupaa kysymättä.

 

 

 

Sen sijaan tämän kuvan piippu liittyy maamme teollisuushistoriaan.

1870-luvulla eräs venäläinen aatelismies rakensi Kuttajärven rannalle maamme neljänneksi suurimman rautamasuunin Sourun ruukin. Sen palveluksessa oli parhaimmillaan 300 työntekijää ja kivijalasta päätellen tehdas oli lähes sata metriä pitkä ja 50 metriä leveä, valtava laitos köyhässä korpipitäjässä.

 

 

 

Muuten siihen aikaan, jolloin Itä-Suomi kuului maailman metropoli Pietarin talousalueeseen, olivat maamme itäosat tieteellisteknisen kehityksen kärjessä. Ensimmäinen höyrylaiva puksutti Uukuniemen puolessa Pyhäjärvellä ja luulen, että ensimmäinen maantiemoottoriajoneuvo liikennöi Karttulan Syvänniemellä. Se oli Annikki-niminen höyrytraktori, joka veteli 1870-luvulla tukkivaunuja Karttulan saloilla. Tosin ensimmäiset katuvalot paloivat Helsingissä, mutta toisena ne tulivat sitten tietenkin Syvänniemelle.

 

 

 

Syvänniemen Sourun ruukki jalosti rautaa järvimalmista. Sikäläiset järvivedet ovat niin rautapitoisia, että toiminta oli kannattavaa. Reilut sata vuotta sitten tekniikka oli sillä tasolla, että järviraudan valmistus vaati parikymmentä kertaa vähemmän työtunteja kuin vuorimalmin jalostus.

Järvimalmi oli myös uusiutuva luonnon vara. Hyvissä oloissa sitä voitiin kaapia järven pohjasta kahdenkymmenen vuoden välein.

 

 

 

Muuten asiasta neljänteen. En kannata ydinvoimaa, mutta eihän siitä pääse mihinkään, että seuraavien vuosikymmenten ajan pitäisi maamme atomivoimaloiden uraanihuolto turvata. Minä järjestäisin asian järjen kanssa. Maassamme on valtava määrä porakaivoja, joiden vesi on melkoisen uraanipitoista. Koska uraanikaivoksia ei saa maahamme rakentaa enkä myöskään pidä hyväksyttävänä sen ostamista kehitysmaiden köyhiltä, niin entäpä jos keräisimme sitä porakaivojen vesistä, vähän samaan tapaan kuin ennen rautaa järvistä. Jo tällä hetkellä porakaivovesistä puhdistetaan kaiken maailman metalleja erilaisilla menetelmillä. Kaipa myös uraanin erottaminen onnistuu, jos oikein yritetään.

 

 

 

Ja asiaa voi perustella kansanterveydellisilläkin syillä. Uskon, että aika moni saa Suomessa syövän radioaktiivisesta vedestä. Ymmärtääkseni meillä on harvinaisen uraanipitoinen peruskallio ja pohjavesi.

 

ANNIKKI

 

Eilen väitin, että Syvänniemen Annikki-niminen höyrytraktori olisi ollut maamme ensimmäinen maantiemoottoriajoneuvo. Tunnustan, että se oli korkeintaan valistunut arvaus. Tietooni ei vain ole sattunut tulemaan vanhempaa menopeliä.

 

 

 

 

 

 

Erään Korvensuu-nimisen kyläsepän tekemä polttomoottoriauto valmistui vasta 30 vuotta myöhemmin. Se taitaa olla nähtävillä Kangasalan automuseossa. Ensimmäinen Suomessa tehty auto oli siis merkiltään Korvensuu. Kaunis autonmerkki, jonka nimen Uudenkaupungintehdas voisi jotenkin hyödyntää tulevassa tuotannossaan.

 

 

 

Kuten joskus kauan sitten kerroin, kävi Annikille hassusti. Montaa viikkoa se ei ehtinyt liikennöimään. Kun tätä 8000 kiloa painavaa hökötystä oltiin siirtämässä 23.9.1871 klo 14.00 lossilla Saittajärven yli, humpsahti se järveen. Jokin aika sitten luin lehdestä, että siellä se on vieläkin tallessa, vaikka kyllä sen nykyvehkeillä saisi nostettua matkailunähtävyydeksi, jos vain halua löytyy. Syvänniemellä on vireä kyläyhdistys ja se voisi hyvinkin toteuttaa pelastusoperaation.

 

 

 

 

Annikin tuho ei tullut yllätyksenä. Lokomotiivin henkilökunta herätti kylällä pahennusta viettämällä ns. hauskaa elämää. Lievästi ilmaistuna tämän porukan työmaajuopottelu ei ollut aivan lapsenkengissä.

Masinistien ja kaikkien savolaisten kunniaksi on kuitenkin luettava, ettei onnettomuudessa ollut kysymys maamme ensimmäisestä rattijuoppoustapauksesta.

 

 

 

 

Virallisen poliisitutkinnan mukaan järkyttävän tapauksen selityksenä eivät olleet väkijuomat, vaan se että Loviisa Airaksinen-niminen neitonen oli ns.

harrastanut seurustelua veturin sisällä Aron Myöhäsen kanssa, jolloin Loviisan käsi oli vahingossa eksynyt laitteen käynnistysmekanismille traagisin seurauksin. Airaksinen hukkui, Myöhänen pelastui.

 

 

 

 

En tarkkaan tunne tapausta, mutta Aarolla lienee ollut täysi työ selittäessään erreystään esimiehelleen kuljetuslossin rantautuessa. Ja saattaahan myös olla, etteivät työtoveritkaan myöhemmin malttaneet olla Aarolle asiasta mainitsematta.

 

REHELLISYYS

 

Eivät taida meidän tytöt tai pojat tuoda ainuttakaan mitalia. Ja jotenkin sen telkkarissa olleen Kiinan sirkuslapsista ja DDR:n kuulantyöntäjättäristä kertovien ohjelmien jälkeen koko hommasta alkaa olla maku poissa. Työpaikalla muuten tiesivät kertoa, että ko.

työntäjättäret tsemppasivat  ennen kilpailuja potkiskelemalla toisiaan munille.

 

 

 

Suomalaiset pärjäsivät kisoissa silloin, kun vielä uskalsivat harrastaa kiellettyjä lisäaineita ja piiloammattilaisuutta. Eikä tässäkään asiassa selvitä ilman Syvänniemi kytkentää. Nimittäin Kuopio-Syvänniemitiellä harjoitelleet Kolehmaisen veljekset ratkaisivat huipulla vaadittavan sponsorointiasian siten, että veljeksistä ehkä lahjakkain juoksija Viljami muutti Amerikkaan ammattilaiseksi ja lähetteli sieltä rahaa, jotta Hannes ja Tatu saivat treenata amatööreinä.

 

 

 

Juoksija Kolehmaisten sukujuuret ovat Karttulassa, mutta tietääkseni veljekset ovat syntyneet Kuopiossa. Syvänniemellä syntyneistä urheilijoista lahjakkain on Suomen kolmanneksi paras jalkapalloilija Aulis Rytkönen. Hän tosin ei pystynyt tulemaan kansallissankariksi, koska läksi jo nuorena ammattilaiseksi Ranskaan. Siihen aikaan ammattilaisia ei huolittu meidän maajoukkueeseen.

 

 

 

Muistelen jostain kuulleeni, ettei Rytkönen päässyt ihan ketkuilematta ulkomaille tienaamaan. Joku minulle käsittämätön valuuttasäännöstely aiheutti sen, ettei siirtoa Kupsista Ranskaan voinut tehdä pelkästään rahalla, vaan mies jouduttiin vaihtamaan hajuvesiin. Täytyy tämäkin tieto asiantuntijoilta, sillä minulla on paha tapa olla väärässä, jos siihen on pieninkin mahdollisuus.

 

 

 

Nimittäin Sami Kämäräinen oikaisi ystävällisesti virhetietoani siinä rullatehtaan piippuasiassa. Sitä ei olekaan  purettu minulta lupaa kysymättä kuten pelästyin. Se seisoo edelleenkin Syvänniemellä ja siellä tietysti Paskolahden rannalla. Muuten kartantekijällä on ollut kotiselkosissani suurissa vaikeuksissa, koska asiallista ja hyvientapojen mukaista paikannimeä on sieltä työlästä löytää. Muuten siellä Paskolahden vieressä pitäisi tietääkseni olla myös Mömmölänlahti, jonka nimi mielestäni liittyy vahvasti  nykyaikaiseen kilpaurheiluun.

 

DESIMAALEJA

 

Tulihan niitä mitaleita. Suomalaiset näyttävät pärjäävän lajeissa, joissa ei dopingilla ole merkitystä; kuten nyt moottoriurheilussa ja ammunnassa.

Harmittaa Henri Häkkisen puolesta, joka hävisi kullan viimeisellä laukauksella desimaaleilla.

 

 

 

Olen muuten törmännyt Häkkiseen ja desimaalehin ennenkin. Nimittäin 1600-luvulla muutti savolaisia suurin määrin Ruotsin ja Norjan harvaanasutuille metsäseuduille. Joku Ruotsin hallitsija heitä sinne houkutteli. Tuskinpa väki muuten lähtee tuhat määrin kimpsuineen ja karjoineen vaeltamaan Itä-Suomesta tuhannen kilometrin päähän länteen.

Parhaimmillaan heitä taisi seudulla olla 50.000 tuhatta. Tuskin Emä-Savossakaan silloin oli paljoa enempää asukkaita.

 

 

 

Metsäsuomalaisia kohdeltiin myöhemmin tosi törkeästi. Joskus kuningas jopa määräsi, että sellaisen sai tavattaessa tappaa. Mutta osasivat uudisasukkaat pitää puoliaankin. Kuopiolainen matkakirjailija "Isokeisari"

Ernst Lampen kertoi 1920-luvulla matkakirjassaan jostain Häkkinen-nimisestä metsäsuomalaisesta joka oli puolestaan tappanut 4,5 ruotsalaista. Tämä desimaaliluku on  varmaankin selitettävissä sillä, että yksi länsinaapuri oli vain puolikuollut Häkkisen käsittelyn jäljiltä.

 

PIETIKÄISET

 

Tämä kuva ei esitä Villin-Lännen kuuluja Daltonin veljeksiä vaan Pietikäisen kuuluja mäkihyppääjäveljeksiä, vaikka samannäköisyys on ilmeinen. Kuva on kopioitu tekijänoikeuksia vaarantaen Pekka Tiilikaisen lapsille suunnatusta isänmaallis-uskonnollissävytteisestä teoksesta Uljaat mäkikotkamme. Oikeastaan Puijon Peipposten kuva sopii huonosti lastenkirjan sivuille.

 

 

 

Parhaiten veljeksistä urheilijan menestyi Matti, joka voitti maailmanmestaruuden. Olympiakulta jäi haaveeksi, koska hän sattui olympialaisten alla lyömään poliisia ja istui kisojen ajan linnassa. Mutta muuten hän oli herrasmies. Kun Tiilikais-Pekka radiossa kerran kysyi, että mitä mäkihyppääjä voi vielä ilmalennon aikana tehdä hypyn edistämiseksi, kertoi Matti, että siellä voi vaikka kravattiaan oikoa. Matti kuoli 38-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

 

 

 

Veljeksistä pisin hujoppi, eli Lauri, omisti  maamme mäkihyppyennätyksen ennen sotia. Ounasvaaralla hän hyppäsi huikeat 77 metriä. Myöhemmin Laurista tuli liikemies, mutta menehtyi ennen aikaisesti. Hänkään ei ollut mikään vesipoika.

 

 

 

Veljeksistä urheilullisin ja atleettisin, eli Aatto, kuoli myös  nuorena tapaturmaisesti. Tämän minulle kertoi erään kattoremontin aikaan muudan kouvolalainen taksimies, jonka vakio asiakas Aatto oli ollut.

Valitin miehelle sitä, että minua hiukan huippaa katolla ja että se olisi varmaan henki pois, jos täältä putoaisi ja että tuskin siinä ehtisi edes V-asentoa kunnolla aukaista, kuten uuden tyylin mukaan pitäisi.

 

 

 

Niin silloin kumppanini kertoi Pietikäisen Aatosta, jota hänellä oli

tapana kyyditä kotiin kouvolalaisista sylkylöistä. Kerran Aatto oli

yrittänyt kotiutua vaimoltaan huomaamattomasti kiipeämällä vesiränniä

pitkin talonsa yläkertaan. Kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä

mäkikotkan kynnet olivat livenneet liukkaasta pellistä ja Puijon Peipponen

oli tehnyt surmansyöksyn.

 

 

 

PUIJON PEIPPOSET

 

Tämä kuva ei esitä Villin-Lännen kuuluja Daltonin veljeksiä vaan

Pietikäisen kuuluja mäkihyppääjäveljeksiä, vaikka samannäköisyys on

ilmeinen. Kuva on kopioitu tekijänoikeuksia vaarantaen Pekka Tiilikaisen

lapsille suunnatusta isänmaallis-uskonnollissävytteisestä teoksesta Uljaat

mäkikotkamme. Oikeastaan Puijon Peipposten kuva sopii huonosti

lastenkirjan sivuille.

 

 

 

Parhaiten veljeksistä urheilijan menestyi Matti, joka voitti

maailmanmestaruuden. Olympiakulta jäi haaveeksi, koska hän sattui

olympialaisten alla lyömään poliisia ja istui kisojen ajan linnassa. Mutta

muuten hän oli herrasmies. Kun Tiilikais-Pekka radiossa kerran kysyi, että

mitä mäkihyppääjä voi vielä ilmalennon aikana tehdä hypyn edistämiseksi,

kertoi Matti, että siellä voi vaikka kravattiaan oikoa. Matti kuoli

38-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

 

 

 

Veljeksistä pisin hujoppi, eli Lauri, omisti  maamme mäkihyppyennätyksen

ennen sotia. Ounasvaaralla hän hyppäsi huikeat 77 metriä. Myöhemmin

Laurista tuli liikemies, mutta menehtyi ennen aikaisesti. Hänkään ei ollut

mikään vesipoika.

 

 

 

Veljeksistä urheilullisin ja atleettisin, eli Aatto, kuoli myös  nuorena

nuorena tapaturmaisesti. Tämän minulle kertoi erään kattoremontin aikaan

muudan kouvolalainen taksimies, jonka vakio asiakas Aatto oli ollut.

Valitin miehelle sitä, että minua hiukan huippaa katolla ja että se olisi

varmaan henki pois, jos täältä putoaisi ja että tuskin siinä ehtisi edes

V-asentoa kunnolla aukaista kuten uuden tyylin mukaan pitäisi.

 

 

 

Niin silloin kumppanini kertoi Pietikäisen Aatosta, jota hänellä oli

tapana kyyditä kotiin kouvolalaisista sylkylöistä. Kerran Aatto oli

yrittänyt kotiutua vaimoltaan huomaamattomasti kiipeämällä vesiränniä

pitkin talonsa yläkertaan. Kuitenkin jostain tuntemattomasta syystä

mäkikotkan kynnet olivat livenneet liukkaasta pellistä ja Puijon Peipponen

oli tehnyt surmansyöksyn.

 

 

 

Muuten olen sitä mieltä, että Kuopion kaupunginteatterin tulisi

valmistella kotiseutuhenkinen kaupungin värikkäästä mäkihyppyperinteestä

kertova laulunäytelmä nimeltään Puijon Peipposet.

 

LAULUNÄYTELMÄ

 

Nyt sitten minulle on selvinnyt, kuka voisi kirjoittaa Kuopion

kaupunginteatterille laulunäytelmän  aiemmin käsittelemistäni Puijon

Peipposista. Nimittäin hakusanalla Puijon Peipposet paljastui netistä,

että Suonenjoella on syntynyt dekkarikirjailija ja teatterimies

taitelijanimeltään Risto Juhani. Sukunimi on tietääkseni Pullinen.

Lisätietoa kirjailijasta löytyy seuraavasta nettiosoitteesta:

http://www.tornio.fi/JuhaniRisto .

 

 

 

Miehen julkaisujen määrä ja laatu näyttävät nettitietojen valossa ihan

vakuuttavilta. Ilmeisesti jossakin hänen rikosromaaneistaan seikkailee

joku Puijon Peipposista. Se ei olisi mikään ihme joukon tuntien. Täytyypä

ottaa tulostavoitteeksi tutkia Risto Juhanin koko tuotanto.

 

 

 

Muuten Pietikäisten lisäksi näytelmässä voisi esiintyä myös Hemmo

Silvennoinen, joka oli maamme värikäs huippuhyppääjiä 50-60 luvuilla.

Ikävä kyllä vuoden -62 MM-kisat menivät pilalle vammojen vuoksi. Hän oli

muistaakseni kahdeksas. Vammat eivät suoranaisesti liittyneet

suoranaisesti kovaan lajiin.

 

 

 

Loukkaantuminen tapahtui tietääkseni hänen kirjoittamisharrastuksen

seurauksena. Zakopanen MM-kisoista hän kirjoitteli pakinoita kuopiolaiseen

Savo-lehteen. Miehen käsitys huumorista ei käynyt yhteen

murtomaahiihtäjien kanssa, vaan erään jutun jälkeen vakavamieliset

Hiihto-Niilot kävivät porukalla antamassa asennekasvatusta freelancerille

niin pahasti, että mustasilmäinen hyppääjä ei ollut kisatapahtumassa ihan

teräkunnossa.

 

 

 

 

 

 

 

SEKASIKIÖITÄ

 

Kävinpä katsomassa puhdashenkisen elokuvan nimeltään Havukka-ahon ajattelija. Vaikka filmi on pyörinyt täällä jo kaksi viikkoa, niin vasta kolmannella yrittämällä mahduin sisälle. Ilmeisesti Viänäsen Kari lyö nyt rahoiksi ja se on hyvä se.

 

 

 

Pylkkäsen Konsta pääsi elokuvassa tieteen historiaan ampumalla maailman ensimmäiset pyymetsot. Lehdestä luin juuri, että jostain maamme järvestä on pyydetty ilmeisesti ensimmäiset ahvenkuhat. Tulipa mieleeni, että jonkun luontotutkijan pitäisi selvittää, mitä särkikalojen sekasikiöitä lymyää Petäisenjoessa. Itse ihmettelin viime kesänä keltasilmäisä särkiä. Lisäksi pahaisessa ojassa on myös oikeita särkiä, säynäviä, lahnoja ja parkkeja. Mutta epäilen, että lajit ovat saattaneet risteytyä myös kummallisiksi sekasikiöiksi.

 

 

 

Askolan Olli kertoi, että ne keltasilmäsärjet olisivat seipejä, niin oli Pitäjänlehdessä lukenut. Olisivatko tulleet kalaistutusten mukana Virmaaseen ja nousseet sieltä Petäiseen. Melkoinen saavutus viattomilta luontokappaleilta, sillä 10 kilometriä pitkässä vähävetisessä purossa on muutama mielestäni läpipääsemätön paikka.

 

URHEILUJALKINEET

 

Valmennusoppaan innoittamana suunnittelen paluuta kilparadoille. Olen hankkinut jo urheilujalkineetkin, jotka lotisten tulen vetelemään kovia interval-harjoitteita, joiden avulla Olavit juoksivat ME:nsä. Ostin saappaat 17 €:lla samasta postimyyntiliikkeestä, josta muinoin hankin myös DDR:n kelta-puna-ruskean verryttelypuvun, joka on aitoa puhdasta plastikkia. Jalkineet ovat luotettavaa saksalaista laatua ja malli on testattu ainakin kahdessa maailmansodassa. Saappaita on siinä maassa aina osattu arvostaa ja tehdä.

 

 

 

Sain idean juoksujalkineista, kun luin Emil Zatopekin elämästä kertovan Jean Echenozin kirjan Pitkä juoksu. Siitä ilmenee, että Satu-Pekalla oli välillä tapana juosta kovavauhtisia lenkkejä saappaat jalassa. Minulle on kerrottu, että suonenjokelainen suurjuoksija Salamo Könönenkin harrasti samankaltaisia valmennusmenetelmiä. Jonkun pitäjänmestaruuden hän kuulemma  voitti juoksemalla hiihtomonot jalassa; ilmeisesti antaakseen muille jonkinlaisen mahdollisuuden.

 

 

 

Zatopek-kirjan on suomentanut Erkki Jukarainen, Suonenjoen poikia hänkin.

Muistelen, että Eki ei ollut kouluaikaan mikään urheilijanuorukainen.

Taisi kestävyysjuoksun sijasta olla enemmänkin suuntautunut sen ajan nuorison kovaäänisen ns. rock´n roll-musiikin suuntaan. Erkin isä oli muistaakseni kaivamassa lähes 50 vuotta sitten Tollanpuroa. Musiikkimiehiä hänkin, oli kuulemma laulellut puroa lapioidessaan, että "meidän on uudestaan luotava maa."

 

KIRJOITTELUA

 

Tänään opin sen, että kirjoittelussa tulee olla varovainen. Uusi tieto ei ole kenellekään, joka urheiluhistoriasta jotain tietää, että kuopiolainen mäkihyppääjä Hemmo Silvennoinen mukiloitiin perusteellisesti  Cortinan kisoissa hänen lehtikirjoituksensa  vuoksi. Mutta minulle oli uusi asia se, että Silvennoisen nimissä julkaistu teksti oli hyvä, hauska ja mielestäni kenenkään ei olisi pitänyt siitä loukkaantua. Silvennoisen hengentuote on luettavissa Kalevi Hämäläis-kirjasta.

 

 

 

Jutussa uskallettiin väittää, että maamme huippuhiihtäjät ovat ennen kilpailuja melkoisia hermokimppuja. Niinpä murtsikkamiehemme antoivat perusteellisesti asennekasvatusta kynämiehelle. Ilmeisesti tarkoituksena oli saada Hemmo uskomaan, etteivät hiihtäjämme ole hermokimppuja.

Esilyöjänä toimi savolaisella lupsakkuudella kuopiolainen poliisi Veini Kontinen, jolla oli toimintaan parhaat edellytykset, koska hän oli ammatiltaan poliisi. Lyöntitalkoot pidettiin mäkikilpailua edeltävänä iltana ja niinpä pahoinpidelty Silvennoinen, joka piti itseään lähes voittajasuosikkina, jäi kymmenenneksi.

 

 

 

Eikä kuopiolaisten jäsentenvälinen turpiinvetokilpailu vielä ollut loppuun käsitelty. Silvennoinen oli toimittanut juttunsa kisapaikalta puhelimitse  Savo-lehden toimittaja Hemmo Kuuranhallalle, joka ei ilmeisesti päästänyt artikkeleita lehteen täysin alkuperäisessä ja väärentämättömässä muodossa, koska kun kisojen jälkeen Hemmot Silvennoinen ja Kuuranhalla törmäsivät toisiinsa tuossa ihan lähellä Tulliportinkadulla, kirvaisi Silvennoinen Kuuranhallaa turpaan heti kättelyssä  turhia kyselemättä. Mielestäni tapahtumapaikalle olisi saatava asiasta kertova muistolaatta.

 

 

 

Jotain silloisen suomalaisen yhteiskunnan tilasta kertoo se, että Hiihtoliitto määräsi vain perustuslain turvaamaa sananvapauttaan käyttäneen mäkihyppääjän kilpailukieltoon, mutta lyöjiä ei rangaistu, mutta ei sentään heitä tiettävästi palkittukaan.

 

 

 

Joskus 1900-luvun alussa, jolloin edellisen kerran hiihdossa kokeiltiin älyttömiä yhteislähtöjä, tapahtui niin, ettei etumaisena hiihtänyt suostunut antamaan sovinnolla latua perässähiihtäjälle. Tällöin perässähiihtäjä tönäisi kärkimiehen nurin, otti tältä sauvan ja antoi kyseisellä astalolla laillisuuskasvatusta lumessa makaavalle. Kilpailun tuomaristo puuttui asiaan siten, että se antoi lyöjälle maalissa lisäpalkinnon esimerkillisestä toiminnasta.

 

KYLMÄÄ LIKÖÖRIÄ

 

Olin tässä pikkuhiljaa virittäytymässä reippaaseen olympiatunnelmaan, mutta luovunpa tästä tunnetilasta. Teksti-TV:n sivuilla loistaa virtsanvärisin tulikirjaimin, että 30 olympiaurheilijaa epäillään dopingista. Taidan korkeintaan seurata curlingpelejä Teksti-TV:ltä.

Curling on hieno herrasmiesten laji. Siinä ei dopata eikä myöskään rynnätä pelintuoksinassa lähimmäisten kimppuun heitä nyrkein ja pelivälinein hakaten kuten toisessa suositussa jääpelissä.

 

 

 

Doping-uutinen  ei ole uusi ja yllättävä. Osasinkin epäillä eräiden maiden hiihtäjiä; tosin en tietenkään norjalaisia. He eivät kärähdä koskaan.

Itäsaksalaisistakin jäi kiinni ainoastaan kiekonheittäjä Evelin Jahl. Hän oli kova vastus Markku Tuokolle. Heitot olivat suurin piirtein yhtä pitkiä. Voimatasokin oli sama. Tuokko punnersi penkistä 190 kiloa ja Evelin 180. Tosin jälkimäinen kilpaili naistensarjassa.

 

 

 

Kalevi Hämäläis-kirjassa ei puhuta ainakaan suoraan piristeistä. Tosin hieman mietityttää Länsi-Savo-lehden toimittajan kertomus Innsbruckin 50 kilometrin kisasta. Hämäläinen johti jo selvästi, mutta 35 kilometrin kohdalla virkistäytymispisteellä ei ollutkaan "kuumaa" likööriä vaan juoma olikin kylmää. Kassu romahti sen jälkeen täysin.

 

 

 

Arto Tiainen on tunnustanut, ettei hän hiihtänyt yhtään 50 km:n kisaa ilman pervitiiniä. Tosin miehen muisti taitaa pettää. Vuoden -66 MM-hiihdoissa hän väsähti johtoasemassa viimeisellä kympillä ja itki Savon Sanomien mukaan maalissa, koska "kuumaa" juomaa ei ollut annettu 40 km:n kohdalla. Häpesin miehisen miehen itkua. Onneksi neljä vuotta myöhemmin Tatralla oli ilmeisesti  "kuumaa" juomaa saatavilla neljänkympin virkistäytymisasemalla, koska Susi-Kalle jätti Vedeninin siinä vaiheessa kuin seisomaan.

 

UUTISANKKOJA

 

Ihmeellinen on netti. Päätin tuossa tarkastaa, miten kävi myöhemmin elämässä Savo-lehden toimittaja Hemmo Kuuranhallalle, joka oli jonkinlainen päähämmentäjä  Silvennois-sopassa, josta kerroin pari iltaa sitten.

Kuuranhalla selvisi siitä tapauksesta vähäisillä vammoilla, mutta myöhemmin hän törmäsi vastoinkäymisiin.

 

 

 

Nimittäin 1963 uutisoi Savo-lehti kissankokoisin otsikoin, että amerikkalainen kenraali oli käynyt tutustumassa Rissaliassa MIG-21 hävittäjiin, joita suomalaiset olivat juuri hankkineet ilmeisesti ensimmäisenä Länsimaana. Lehden juttu saattoi olla  tällä kertaa aivan totta, mutta Kekkonen oli luvannut venäläisille, ettei silloisia huippumoderneja sotakoneita esitellä ainakaan amerikkalaisille kenraaleille ja niinpä toimittaja Kuurahalla sai poistua jo samana päivänä Kuopion alueelta.

 

 

 

Itsekin muistan Mig-koneiden tulon.  Niitä tuoneet venäläislentäjät jylisivät näyttävästi myös Kärkkäälän yllä ja meteli oli hirmuinen.

Koneita oli kahdeksan. Samoihin aikoihin koettiin Kuopion lähellä Kurkimäessä tuntuva maanjäristys, jonka tietenkin uskottiin liittyvän jotenkin koneiden ylilentoon.

 

 

 

Lisätietoja Kuuranhallan MIG-jutusta löytää tästä Aamulehden artikkelista, jossa kerrotaan Suomen lehdistön historian parhaista uutisankoista.

http://www.aamulehti.fi/teema/paakirjoitukset/157933.shtml Ykkönen uutisankkojen joukossa  on tietenkin  Silvo Sokka juttu - sekin muuten Savo-lehden ensiksi uutisoima. Kakkonen lienee Savo-lehden MIG-tapaus ja luulenpa, että pronssilla on Silvennois-juttu, joka sekin oli yllätys yllätys Savo-lehdessä. Ennen sanottiin, että kun savolainen on äänessä, niin vastuu jää kuulijalle.

 

VÄLINEKEHITTELYÄ

 

Enpä taida katsoa ensi yön naisten hiihtoa. Tulee vain paha mieli. Tiedän, ettei Aino-Kaisa pärjää, sillä jo ennen kisoja Heinolan puolesta viestitettiin, ettei Saarisella ole kunnon välineitä nykyisen kaltaisille keleille. Näkihän sen jo Tour De Skiillä, kun yhdellä erikoiskokeella hän jäi valovuosia itseään huonommille kilpahiihtäjättärille. Ja pari päivää sitten  sprintissä sai huomata, etteivät tytön sukset luista yhtään.

 

 

 

Nyt olisi tilaus Nokian insinööreille. Suomalaisille on kehitettävä älysuksi, jossa on automaattinen tietokonepohjainen luistonedistämis- ja lipsumisenestämisjärjestelmä. Tässä on pyhä isänmaallinen tehtävä suomalaiskeksijöille; norjalaisia ei voiteta muuten kuin paremmalla kalustolla .

 

 

 

Kyllä meillä osataan. Kuopiolaisinsinööri  kehitteli jo 60-luvulla lasikuitusuksen, mutta ei löytänyt rahoitusta tuotannolleen. Samalla hetkellä, kun patentti vanheni, alkoivat Fischerin ja Kneisselin tehtaat syytää maailmalle savolaismallista suksea, Kaikilla muilla ne jo olikin Falunissa -74, vain suomalaiset lykkivät puukautisilla vehkeillä. Miedolla olisi ollut Järvisen hienot grafiittipohjat, joilla hän olisikin voittanut, mutta nekin paahdettiin voitelussa pilalle. Enpä muuten nähnyt grafiittisuksea urheilumuseossa.

 

 

 

On meillä osattu ennenkin. Vaikka Savon rata valmistui jo 1890-luvulla ja vaikka savolaista intelligentsijaa on sen jälkeen virrannut ehtymättömänä vuona etelään, eivät maakunnasta viisaat olleet ainakaan vielä vuosisadan alussa täysin loppuneet. Iisalmelaiset Eskelisen suurhiihtäjäveljekset yrittivät voittaa vesikelin ongelmat valmistamalla sukset, joiden pohjat olivat rautapeltiä. Taustalla oli havainto, että raudoitettu reki kulki nuoskalla kevyesti.

 

 

 

Kuopiolainen Oskari Räsänen jatkoi tuotekehittelyä. Ensiksi hän valmisti messinkipohjaiset sivakat, mutta havaitsi, että vitikelillä ne eivät kulkeneet mihinkään. Sen sijaan alpakkapohjaiset sukset suorastaan lensivät vesikelillä. Oskarin tieteellistä asennetta kuvaa hänen loppupäätelmänsä, jonka mukaan alpakkapohjat luistavat nuoskakelillä 25% puupohjia paremmin. Tosin huipputekniikalla oli jo tuolloin ongelmia käytännön realiteettien maailmassa: alpakkasukset eivät kestäneet yhtään neulasia tai muita roskia ladulla.

 

 

 

 

KOULUKURIA

 

Ennen kouluissa säilyi kuri ja järjestys. Silloin ei opettajille haistateltu, kuten nykyään kuulemma tapahtuu. Jalkapalloilijasankari Aulis Rytkönen kertoo muistelmissaan Kuopion Valkeisen koulussa vaikuttaneesta opettajastaan Kalle Laakkosesta.

 

 

 

Laakkonen oli Savon parhaita pesäpalloilijoita ja tätä taitoaan hän hyödynsi menestyksellisesti turvatessaan luokkansa työrauhaa.  Liitutaulun  liitujen seassa säilytettiin kolmea pesäpalloa ja jos opettaja arveli jonkun käyttäytyvän häiritsevästi, hän heitti salamannopeasti häirikköä pesäpallolla päähän.

 

 

 

Tuolla pesäpallolla  huolehdittiin ns. normirangaistuksista. Se ei riittänyt törkeissä tapauksissa. Erään heikoille jäille menneen oppilaan Laakkonen kutsui luokan eteen ja löi tätä karttakepillä pääkuoreen niin, että keppi hajosi tuhannen pil...,  siis katkesi ainakin kahdeksaan osaan.

Sanktion huipensi se, että kuhmupäinen oppilas joutui vielä liimailemaan karttakepin entiselleen.

 

 

 

Rytkönen epäilee, ettei Laakkosen kaltainen tapaus pääsisi nykyaikana ensimmäistäkään työpäivää loppuun. Rytkösen lapsuudessa sen sijaan mukulat eivät uskaltaneet kotonaan kertoa koulussa saamistaan rangaistuksista, koska siitä olisi kotona seurannut toinen selkäsauna.

 

 

 

Edesmennyt asianajaja Matti Wuori väitti Suomen olleen jättimäinen Pohjan prikaati, jossa poikkeavat yksilöt pantiin remmiapelleilla  kuriin. Hän taisi olla hyvinkin oikeassa.

 

KOULUVÄKIVALTAA

 

Kärkkäälän koulussakin oli kova kuri, mutta ei siellä niin pitkälle menty kuin Rytkösen muistelmien Valkeisen koulussa. Muistan puhutun, että tupakanpoltosta seurasi, mikä tietysti oikein onkin ja niinpä tätä pahetta ei harrastettukaan, oikeuskäytännön mukaan 13 tuntia arestia; tosin ei kuitenkaan sellaisena kovennettuna arestina kuten Tuntemattomassa sotilaassa. Mutta käsiksi ei Kärkkäälän koulussa opettajat oppilaisiin käyneet, joka heidän kunniakseen mainittakoon.

 

 

 

Oppikoulustakin muistan ainoastaan yhden arveluttavan tapauksen. Meillä oli kolmannella luokalla englanninopettajana amerikansuomalainen, joka kunnostautui ns. vaativana opettajana. Muistaaksen luokkani 36 oppilaasta

18 jäi luokalleen hänen vuokseen.

 

 

 

Eräällä tunnilla hän kertoili urheilusaavutuksistaan ja yksi Väisäsen Pekka sattui silloin väkyttämään, kuten kyseinen opettaja  asian myöhemmin ilmaisi. Pekka lensi ulos kuin leppäkeihäs ja vertaus on sikäli osuva, että ulosheittäjä oli USA:n keihäsmestari vuodelta 1952 noin 72 metrin tuloksella, mutta olympialaisiin häntä ei jostain syystä valittu, ja tämän vääryyden joutui sovittamaan Väisäsen Pekka. Opettaja viihtyi Suonenjoella jostain syystä vain yhden lukuvuoden.

 

 

 

Muuten kansalaiskoulun puolella meno oli ihan toista. Kuulopuheiden mukaan isokokoisimmat miesopettajat kävivät välitunneilla säännöllisesti vaihtelevalla menestyksellä  nyrkkitappeluja pojankoltiaisten kanssa. Ja sitä pidettiin pitäjäläisten keskuudessa ihan luonnollisena normaalin kansalaiskoulun  pedagogisena menetelmänä.

 

RAATE

 

Jokunen  ilta sitten kerroin suomussalmelaisista, jotka jäivät talvisodan alettua venäläisten jalkoihin. Tämäkin tapaus liippaa läheltä myös Suonenjoen Kärkkäälän kylää. Ennen asui ihan meidän naapurissa nykyisen Hakkaraisen paikalla erinomainen puutaiteilija Raatevaaran Heikki. Heikin suku on kotoisin Suomussalmen Raatteen kylältä. Muistelen Heikin kertoneen, että Raatevaarat olivat alun perin sukunimeltään Moilasia (joista kuuluisin on Ryysyrannan Jooseppi) tai joitain muita äärimmäisen tavallisella kainuulaisella nimellä varustettuja ja he olivat muuttaneet nimensä asuinpaikkansa mukaan Raatevaaroiksi.

 

 

 

Heikin kaksi setää oli talvisodan alkupäivänä törmänneet hyökkääjiin, jotka olivat ampuneet sedistä toisen. Toinen onnistui juoksemaan mutkitellen karkuun. Kymmenen vuotta sitten häntä haastateltiin TV:ssä talvisodan alkamisen muistopäivänä. Mies käytti neuvostotovereista puhuessaan häpeämättömästi nimitystä "ryssä", vaikka oli kuulemma kova korpikommunisti.

 

 

 

Sikälikin Raate liippaa läheltä Kärkkäälää, että joskus ollessani vielä nöösipoika, oli Askolassa renkinä mieshenkilö, jota kutsuttiin Luutnantiksi. Hän oli alkujaan sisäsavolainen huutolaispoika, joka oli sodassa kohonnut kansakoulupohjalta upseeriksi. Sodan jälkeen Luutnantti toimi Raatteen kylän rajavartioston päällikkönä. Pahaksi onnekseen hän erehtyi viinasta myymään venäläisille salaisia tietoja ja sai sodanjälkeisen historiamme toiseksi kovimman maanpetostuomion. Niinpä upseerin ura vaihtui rengin hommiin. Muistan, ettei Luutnantti  ollut mikään vesipoika.

 

 

OHJELEVI

 

Vaikka olen täysin sanasokea ihminen, kuten öylön kerroin, huomaan kyllä kaikki toisten tekemät kirjoitusvirheet. Tuossa Kuopion Kaupungintalon päädyssä on kullitetuin kirjaimin jo 130 vuotta lukenut virheellisesti, että "OIKEUS KANSAA OHJELEVI". eikä kukaan ole asiaan puuttunut. Itse aina ohi kulkiessani suunnittelen vielä kerran spray-maalilla korjaavani ärsyttävän kirjoitusvirheen, jonka ruotsinkieliset herrat ovat tehneet kannustaessaan rahvasta nöyryyteen.

 

 

 

Jos Kaupungintalon edessä paikalliselta väestöltä tiedusteltaisiin, että ohjaileeko nykyään oikeus kansaa, kuten kyltissä oleva teksti väittää, niin todennäköisesti kyselijä vaarantaisi jopa fyysisen turvallisuutensa.

Mielestäni savolainen ihminen ei ole erityisen nöyrä ja lainkuuliainenkin hän on ainoastaan itselleen soveltuvilta osin.

 

 

 

Savosta ja Pohjanmaalta puuttuu kartano- ja maaorjuusperinne, jollainen Karjalassa, Etelä-Suomessa ja muualla sivistyneessä maailmassa on ollut ja epäilenpä, että se näkyy vieläkin kyräilynä herroja ja tyhjänpäiväisiä virkamiehiä kohtaan. Ei ole sattuma, että Kuopion seutu on ollut korpikommunismin ja vennamolaisuuden vahvoja linnakkeita.

 

 

 

Muuten vahvasti Kärkkäälän kylään kytkeytyvän 20-30-luvulla laitavasemmiston kansanedustajanakin olleen Ville Vainion sukulaismies kertoi äsken sähköpostilla, että Ville oli joskus iloisella 20-luvulla Kuopion kaupunginvaltuustossa tehnyt aloitteen kaupungin nimen muuttamisesta Moskovaksi. Luulen, että aloite ei olut täysin loppuun asti harkittu.

 

 

KAVALLUS

 

Lukaisinpa tuossa Suonenjoen Osuuspankin 100-vuotishistorian.

Tarkoitukseni oli selvittää, että minne vaarini Jussi Könösen kaikki säästöt hävisivät. Ennen sotia melkein jokaisella kylällä toimi oma osuuskassa, sellainen oli myös Suonenjoen Rieponlahden kylällä. Suvussa kulkevan tarinan mukaan tämän pankin kassanhoitaja kavalsi asiakkaiden rahat joskus 30-luvulla  eikä niitä saatu koskaan takaisin.

 

 

 

Puhutaan, että kavaltaja vietti jonkin aikaa ns. hauskaa elämää, joten onneksi rahat eivät menneet ihan turhuuteen. Osuuspankin historiikkiteos ei  tällaista rikostapausta tunne, mutta epäilen, että teos vaikenee siitä tietoisesti säästääkseen mahdolliset sukulaiset häpeältä, joka oikein onkin. Toinen selitys on se, ettei tapauksesta nostettu aikanaan rikosprosessia, vaan asia hoidettiin muuten eikä rikoksesta löydy enää mitään todisteita. Tietääkseni kavalluksen tehnyt kassanhoitaja kaatui vähän myöhemmin sodassa.

 

 

 

Historiikista ilmenee, että osuuskassojen lisäksi jokaisessa kylässä toimi myös sonniosuuskunta. Nyt nettipankkien aikaan omia kassoja ei enää tarvita, mutta mielestäni kylien sonniosuuskuntatoiminta pitäisi elvyttää.

Esimerkiksi pikkujoulujen järjestämisessä sonniosuuskuntaorganisaatio olisi oivallinen.

 

ALASUOJA

 

Kalpan historiikista löytyi hyvä tietokilpailukysymys. Missä seurassa Spede Pasanen voitti Pohjois-Savon pirinmestaruuden jääkiekossa? No tietenkin Kuopion Eräveikoissa. Se ei ole mitenkään tyypillinen kiekkoporukan nimi. Saas nähdä, koska Kuusamon Eräveikot perustaa golf-jaoston.

 

 

 

Spede, vaikka olikin lähes luistelutaidoton, kunnostautui  maalintekijänä.

Onnistuneen suorituksen jälkeen tuuletuskin oli vaikuttava. Mies takoi mailalla jalkoväliään niin, että kalke kuului katsomoon asti. Ilmiön syynä oli jo silloin keksijänä kunnostautuneen viihdemiehen kehittämä omaperäinen suojus, jonka hän oli kovertanut koivupahkasta. Myöhemmin kyseisen kaltaista turvavälinettä on alettu kutsua alasuojaksi.

 

 

 

Voi olla, että Spedellä oli käytössään myös maamme ensimmäinen jääkiekkokypärä. Se oli alun perin palomiehelle tarkoitettu. Luulen, ettei Speden pääsuoja ollut maailman ensimmäinen. Muistelen, että venäläiset kiekkoilijat alkoivat jo 40-luvulla suojata humeettirasiansa panssarivaunukypärällä, joita maassa riitti.

 

 

 

Aarne Honkavaaran muistelmissa kerrotaan, että venäläisillä oli käytössään tankkimiesten pääsuojat käydessään pelaamassa ensimmäisen kerran Suomessa.

Meikäläisten huomiota herättivät myös vastustajien tökerön näköiset mailat. Suomalaiset päättivät, että ottelu voitetaan meikäläisten parempien mailojen avulla. Aloituksissa päätettiin huitaista heti niin kovaa, että naapurilta katkeaa peliväline. Pelin jälkeen laskettiin, että suomalaiset olivat rikkoneet parikymmentä mailaa ja venäläiset eivät yhtään.

 

 

 

Olisi mielenkiintoista tietää, olivatko venäläisten pelivälineet Sortavalan tehtaan tuotantoa. Siellä nimittäin toimi ennen Neuvostoliiton konkurssia maailman suurin mailatehdas. Varsissa luki ihan meikäläisillä kirjaimilla "KARJALA". Myös "KARJALA"-merkkisiä suksia valmistettiin. Olen yrittänyt turhaan sellaisia löytää. Niitä ei näkynyt edes Sortavalan urheiluliikkeissä.

 

PIETARI

 

Tässä seisoo tsaari Pietari Suuri Petroskoin puistossa. Ajankohtainen henkilö sikäli, että Teemalla esitetään parhaillaan sarjaa hänestä. Sitä mielenkiintoista asiaa telkkarissa ei ole tsaarista kerrottu, että hän ei lukeutunut sikäläisen yhteiskunnan isokenkäisiin. Vaikka miehellä oli pituutta 203 cm, oli kengännumero 38.

 

 

 

Pietari oli ihmishirviö. Hänen vuokseen naputtelen tätä juttua Savossa enkä Inkerinmaalla. Koivistoisten suku joutui lähtemään Pietaria karkuun venepakolaisina ns. huitsin nevadaan eli Sisä-Savoon tämän alkaessa rakentamaan suomalaisten suolle Pietari-nimistä maailman metropolia.

 

 

 

Mutta tuon patsaan juurella opin tietämään, että melkein sukulaismies, ainakin ns. väärän koivun kautta, siinä pasteeraa. Nimittäin tsaarin puoliso oli Savon Sanomien  mukaan Kuopin Argillandereita, joka on Kauhasten suvun pappishaara. Ja patsaan juurella Leppävirran Koivistoisten sukuhaaran edustaja kertoi, että heidän suvussaan on myös Kauhasia.

 

 

 

Joten nyt tiedetään yleisesti, että Romanovien tsaarisuku oli Savon Kauhasia, Venäjän historian suurin sotapäällikkö Suvarov Savon oli Savon Suhosia kuten myös Ruotsin hyvinvointiyhteiskunnan luoja Tage Erlander, Usa:n presidentti Nixon Kiuruveden Nikkasia ja Bushit Säämingin Halttusia, vaikka tätä asiaa pyritäänkin peittelemään. Mutta uusi ja ainakin minulle yllättävä tieto on se, jonka juuri sain selville, että Putin onkin Savon Pulkkisia.

 

KINKEREILLÄ

 

Tuo eilen mainittu Pietari Suuri sai isovihan aikana Suomen väkiluvun putoamaan 350.000:sta muistaakseni kolmanneksella. Se oli merkittävä saavutus sen ajan välineillä, sillä sodankäynti oli silloin hyvin työvoimavaltaista.

 

 

 

Koulujen 70-luvun historianopetuksessa isostavihasta ei juurikaan kerrottu. Se oli sitä suomettumista, vaikka tyhmempi luulisi, ettei tsaarin törkeyksistä kertominen olisi ollut neuvostovastaisuutta.

Neuvostoliitossakin tsaareihin suhtauduttiin nuivasti.

 

 

 

Mutta ainakin vielä 60-luvulla Kärkkäälän kansakoulun oppilaat vietiin kinkereille, joista ainoana asiana on mieleeni jäänyt kirkkoherra Erkki Sovijärven jännittävät kertomukset isovihan kauheuksista. Nyt ymmärrän, mikä oli Sovijärven taka-ajatus. Kun itäistä naapuria ei muuten voinut julkisesti arvostella, tehtiin se näin verhotusti.

 

 

 

Muistan kuinka Sovijärvi kertoi kasakoiden tekemistä ihmisten seivästyksistä. Hänen mukaansa uhrit ripustettiin heinäseipäisiin leuoistaan. Mutta nyt tiedän, ettei se niin mennyt, kuten tietysti tiesi myös itse kirkkoherra, mutta hän nyt vähän sensuroi virkansa puolesta.

Eihän lapsille voi ihan kaikkea kertoa.

 

 

 

 

 

Muuten Kärkkäälässä  on Putinaksi kutsuttu mäki ja olen kuullut, että nimi johtuisi siitä, että isonvihan aikaan kyläläiset piileskelivät siellä metsän suojissa ja kuuntelivat venäläisten putisemista. Itse kuitenkin luulen, että Putina-nimi juontaa juurensa pyöreäpohjaisesta puuastiasta.

Sellaistahan mäki muistuttaakin. Varmaankin jo hämäläiset eränkävijät ovat mäelle sen nimen antaneet.

 

POMMITUS

 

Harmittaa, etten eilen muistanut sitä, että Kärkkäälän kylää järisyttäneestä pommituksesta tuli kuluneeksi 70 vuotta. Talvisota-aikaan loppiaisena, eli tammikuun 6. -40, pudottivat venäläiset pommikoneet Kakkisen Ollin mökin lähistölle Kauko Vainion kirjan mukaan kuutisenkymmentä järeää räjähdyspommia. Silminnäkijä Heikki Maukosen mukaan, koneet koukkasivat pintaan ennen pudotusta, joten ne ilmeisesti yrittivät tosissaan osua johonkin. Maukosten perhe suojautui kiireen vilkkaa Kerttu-äidin johdolla Satulamäen kivinavettaan.

 

 

 

Koneita kerrotaan olleen toistakymmentä. Henkilövahingoilta säästyttiin, aineellista tuhoa syntyi sen verran, että Ollin mökin seinältä putosivat kello ja puntari, joista kellon uskon kärsineen vaurioita. Vainion mukaan ensimmäisen pommiaallon jälkeen mökin isäntä kehotti rappusiltaan koneita "turistamaan vielä toisenkin sieraimensa." Puhutaan, että suohon upposi myös toistakymmentä suutariksi jäänyttä pommia, jotka siellä edelleen odottavat nostajaansa.

 

 

 

Olen joskus esittänyt teorian, että järjettömältä tuntuvan sotilasoperaation syynä olisi ollut, että koneet luulivat pommittavansa Rissalan lentokenttää. Teoriani on jälleen kerran osoittautumassa vääräksi, sillä Rissalan lentokenttä tehtiin vasta välirauhan aikaan.

Sota-aikana kenttä oli hirsipäällysteinen, toisin kuin vaikkapa Vienan Karjalassa sijainnut  Joppe Karhusen "Kuolevien kotkien laivue"-romaanista tuttu Tiiksan kenttä, joka oli teräslevyillä päällystetty. Näin nimittäin viime kesänä nämä samat levyt uusiokäytössä. Niillä oli päällystetty Petroskoin tori. Ihan olivat vielä ruosteettomat, joten hyvälaatuista terästä oli käytössä jo sota-aikaan köyhässä Suomessa.

 

IEVA

 

Yritinpä löytää eilisen synkistelyn jälkeen jotain hilpeää. Se on vaikea tehtävä. Suomalaiset ovat mollikansaa. Luulin jo keksineeni jotain hauskaa, joka ei myöskään  loukkaisi kenenkään tekijänoikeuksia. Eli hämäläisen Arttu Suuntalan selkeällä pohjois-savon murteella  esittämä Ievan polokka kuulostaa aluksi hauskalta.

 

 

 http://www.youtube.com/watch?v=XwmxSvV0Q04

 

 

Mutta eipä senkään hilpeys kestä tarkempaa tutkimusta. Hieman arveluttavalta vaikuttaa esimerkiksi seuraava säe: "Ieavan äeti se kammarissa virsiä veisata uijjuutti, kun tämä poeka nuapurissa sen ämmän tyttöä nujjuutti". Mitähän siellä naapurissa oikein tapahtui?

 

Ja loppusäkeessä uhataan törkeällä tavalla ehkä tulevan anopin, joka ihan perustellusti moralisoi tapahtunutta, fyysistä koskemattomuutta: "Muorille sanoin, jotta tukee suusi, en ruppee sun terveyttäs takkoomaan. Terveenä piäset, jos korjoot luusi ja määt siitä murjuus makkoomaan, sillä ei tätä poekoo hellyys haettoo, kun akkoja hutkii laajasta laetaan".

 

Melkeinpä hävettää savolaisten miesten puolesta. Toisaalta korostettakoon sitä, että laulaja on hämäläinen, sanoittaja Eino Kettunen pohjoiskarjalalainen ja sävelmä lienee Venäjältä tuotu.

 

SUONILOISSANNE LÖRISÖÖ

 

Jäi harmittamaan, että eilisessä Ievan polokassa oli muutama kielioppivirhe. Hämeen mies Arttu Suuntala ei täysin hallinnut savon murteen hienouksia. Mutta tämä kappale on kieliopillisesi lähes täydellinen ( http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=96&t=440&a=6468 ), elikkä siinä kajautetaan Marseljeesi seleväksi savoksi. Huomaa, miten käytetty murre kilpailee kauneudessaan täysin ranskan kielen kanssa.

 

 

 

Vähän mietityttää, että mistä tuossa Savon Marseljeesissa oikein on kysymys. Väkivaltaisen mielikuvan laulu ainakin synnyttää. Luullakseni siinä savolainen viitakkeilla varustautunut erikoiskommando-osasto on valmistautumassa hyökkäykseen. Ainakin rieskarautoja eli viitake-nimisiä työkaluja, jotka muualla taitavat olla viikatteita, ollaan viemässä olalle, tai ainakin olalle viemistä ollaan jo vahvasti harkitsemassa.

 

 

 

Savontajana on toiminut Yrjö Kilpeläinen eli nimimerkki Jahvetti. Hän oli syntyjään leppävirtalaisia, mutta mielestäni jossain tuossa ihan lähellä Kuopion keskustassa jonkun talon seinässä on hänen muistolaattansa. Hänet historia muistaa siitä, että sota-aikana mies kävi radioaalloilla sanasotaa Tiltun kanssa, joita taisi olla todellisuudessa kaksi kpl eli Moskovan ja Petroskoin Tiltut. Petroskoin Tiltu oli Kuopion tyttöjä eli Saimi Virtanen os. Tarvainen. Hänellä ei muistolaattaa vielä ole minkään talon seinässä Kuopiossa.

 

 

 

Tuossa nettiä selatessani huomasin, että Tiltu on melkein sukulaistyttöjä.

Hänen miehensä Emil Virtanen nimittäin lepää samassa joukkohaudassa Rauno Koivistoisen kanssa; ainakin heidät ammuttiin samalla kertaa Stalinin vainoissa. Luullakseni murha suoritettiin Karhumäen lähistöllä  olevassa kuoleman metsikössä, jossa viime kesänä kävin. Siellä on muistolaatta, jossa lukee hyvin pelkistetysti: "Ihmiset, älkää tappako toisianne".

 

 

 

PÖRSÄNMÄEN POIKIA

 

Kirjakantin tapahtumista oli suosituin sekä kuvataiteilijana että kirjailijana kunnostautuneen Hannu Väisäsen esiintyminen kaupunginteatterin aulassa. Väisänen itse on varttunut Oulun kasarmin varjossa, mutta miehen sukujuuret kiertyvät Savoon Lapinlahden Pörsänmäen kylälle. Ja sieltähän moni muukin yhteiskunnallinen vaikuttaja ja merkkihenkilö on kotoisin; ainakin Jaakko Tepon tarinoiden mukaan.

 

 

 

Ensiksikin Toivo Ryynänen, poikamies jo kolmannessa polvessa, joka Pörsäjärvellä uistellessaan muisteli Pamelaa ja fantasioi tämän saamisesta mopetinsa tarakalle. Topi on musiikkimiehiä. Hän harrastaa nestekaasukitaran soittamista.

 

 

 

Kulttuuriharrastuksen lisäksi Ryynäset  olivat myös kovaa urheilusukua.

Itse Topi, vaikka invalidimies onkin, pääsi kerran yrittämään jalkapallo-ottelussa rangaistuslaukauksen suorittamista. Se tosin epäonnistui, pallo ei mennyt pömpeliin, mutta puujalka meni ja vallan ylähirren  kautta. Topin veljenpoika Hartti Ryynänen kunnostautui  sen sijaan kestävyysjuoksijana. Hän voitti suvereenisti Pörsäjärven ympärijuoksun. Tosin dopingtestissä oli epäselvyyksiä, koska tarkoitukseen varatusta sinkkiämpäristä suli pohja.

 

 

 

Ryynästen naapurissa Pörsänmäellä asuu Veikko Ryynänen. Hänhän törmäsi joskus pitkospuilla karhuun ja kun ei muutakaan voinut, alkoi puristamaan petoa niskasta. Kohta elukka joutuikin pyytelemään, että "elä hyvä mies purista". Tapaus osoittaa, että karhukin oppii puhumaan, jos on oikein kova paikka.

 

 

 

Muuten Jaakko Tepon mukaan Pörsämäellä on myös yksi menestyvä poliitikko, nimeltään  Kauppinen. En tiedä onko sattumaa, mutta myös Suonenjoen Kärkkäälän kylällä on samanniminen johtava poliitikko. Kun Pörsänmäen Kauppinen, peräti kunnan rakennuslautakunnan jäsen, sairastui, niin lautakunta päätti äänin 4 - 3 toivottaa potilaalle pikaista paranemista.

Kaksi lautakunnan jäsentä äänesti tyhjää.

 

RUUSKASEN TUAVETIN AKKA

 

Hannu Väisäsen tilaisuus oli poikkitaiteellinen ja ratkiriemukas.

Finlandian voittaneessa kirjassaan Väisänen kertoo, kuinka hänen aliupseeri isänsä taiteellinen luovuus pyrki väkisinkin pulppuamaan esille. Isä kirjoitteli pöytälaatikkoon  runoja ja halusi välttämättä niitä myös lausua, jos vain siihen avautui pienenkin tilaisuus. Hänen neljä poikaansa häpesivät silmät päästään ja yrittivät anella, ettei rakas isä vain taas menisi nolaamaan itseään.

 

 

 

Hannu Väisänen näyttää perineen isänsä geenit. Hän luki tietenkin otteita kirjoistaan, esitteli kuviaan ja lisäksi tämä oikeasti suuri taiteilija myöskin halusi laulaa ja lausua runoja eikä kukaan estellyt. Tällä hetkellä miehen ykköskieli on ranska. Hän on kääntänyt Tapio Rautavaaran Sinisen Unen ranskaksi, mutta esitti sen kuitenkin tällä kertaa suomeksi ja hyvin lauloikin.

 

 

 

Väisäsen mielirunoilija on kuulemma Kalle Väänänen ja hän sai ikuisen trauman, kun ei päässyt koulun kevätjuhlassa esittämään  runoa Pyykkirannalla, vaikka halut olivat kovat. Niinpä hän korvasi puutteen Kuopion keikallaan  ja lausui näytteen runosta täydellisellä savolla.

Harmi, ettei lausunut  runoa Yö Ruuskasen  torpassa. Siinähän muistaakseni sattuvasti sanotaan, että "ja kaekki, mitä näkkyy Tuavetin Takkoo, on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo..."

 

HUUMORIMIES

 

Tuosta eilen mainitusta Kalle Väänäsestä syntyy mielikuva leppoisesta huumorimiehestä, mutta epäilen, ettei tämä ole koko totuus. Muistelen jossain törmänneeni tietoon, että sisällissodan aikaan hän olisi toiminut jossain Etelä-Karjalan suunnalla kenttäoikeuden jäsenenä. Ja siellä Lappeenrannan puolessahan sitten tapahtui vähemmän humoristisia asioita.

 

 

 

Olisi mielenkiintoista selvittää, että oliko Kalle Väänänen paikalla, kun Lappeenrannan lähistöllä sijaitsevassa Rutolan kylässä annettiin nappituomio kaikille kylän 44 miehelle varoitukseksi muille, kuten tuomiossa todettiin. Heikki Hietamies on kertonut tapauksesta kirjassaan Naisten talvi. Hietamies kertoo teoksessaan rutolalaisten elämästä ensimmäisenä sodanjälkeisena talvena, jolloin jäljellä oli pelkkiä naisia, siitä kirjan nimi.

 

 

 

Tai on tuossa edellisessä virkkeessä vähän liioittelun makua. Kyllä yksi mies jäi henkiin. Hänetkin kyllä teloitettiin, mutta niin vain hän nousi ensimmäisenä yönä ylös joukkohaudastaan päästä läpiammuttuna. Toiseen kertaan häntä ei voitu mestata, koska kirjanpito olisi mennyt sekaisin.

Pitäisi selvittää, keskusteliko hän koskaan  tuomion täytäntöön panneiden hutilusten kanssa tapauksestaan.

 

RUUHET

 

Olen hillittömän utelias ihminen. Kaikki muu kiinnostaa paitsi lainoppi, jota kohtaan en ole koskaan tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa, vaan pelkästään inhoa. Tänään poikkesin uteliaisuuttani Miettisten sukuseuran avoimeen tilaisuuteen Korttelimuseolle kuuntelemaan Eeva Miettisen esitelmää.

 

 

 

Kuten aiemminkin olen kertonut, niin Savossa suoritetuissa tutkimuksissa on paljastunut, että Aatami oli Miettisiä ja Eeva Korhosia. Eeva-nimi näyttää säilyneen suvussa. Eeva Miettinen on arkeologi ja hän kertoi Pohjois-Savon muinaiskaivauksista. Ja senkin hän paljasti, että koko suomalainen arkeologia on pitkälle Miettisten suvun käsissä.

 

 

 

Eeva Miettinen on tekemässä väitöskirjaa ruuhista. Mikäpä onkaan tänä päivänä sen tärkeämpi ja mielenkiintoisempi asia, kuin hallita hyvä ruuhentekotaito. Väitöskirjan tekemistä varten hän kaipaa  ilmoituksia löydetyistä ruuhista. Hänellä on huutava ruuhipula. Nyt voisivat kärkkääläiset terhistäytyä.

 

 

 

Kauppisen Pekka tietää ruuhen Suolammesta, Jussilan Matti Moskulasta ja muistaakseni Pöngän pihallakin oli ennen koristeena ilmeisesti Pöngänlammesta nostettu kaksipuinen tappiliitoksilla tehty ruuhi. Ja Kakkisensalolla on kaksi kappaletta Ruuhilampia, kai sieltäkin jotain löytyy. Ilmoitelkaapa ruuhitiedoistanne sähköpostilla osoitteeseen eeva.miettinen@oulu.fi.

 

 

 

Olisi mielenkiintoista selvittää Kärkkäälän ruuhien ikä. Se voi kuulemma vaihdella 60 vuodesta 6000 vuoteen. Vedessä puu säilyy hyvin. Eeva Miettinen kertoi, että 6000 vuotta vanhoissa liistekatiskoissakin voivat vielä tuohet olla ihan tuoreen oloisia. Kotikylänkin ruuhet voivat olla muinaisten  lappalaisten veistämiä. Heitä ilmeisesti liikkui Sisä-Savossa vielä 1600-luvulla.

 

 

 

Kuopiolainen professori "Isokeisari" Lampen kertoi 1930-luvulla ilmestyneessä kirjassaan, että vielä hänen vaarinsa oli poikasen törmännyt Hämeessä vanhaan pappaan, joka vielä muisteli Nilakan keltamahaisia lahnoja. Elikkä hämäläiset kalamiehet olivat eukkojaan paossa Sisä-Savon erämaissa vielä 1700-luvun loppupuolella.

 

LAPIN RAUNIOT

 

Arkeologi Eeva Miettinen ihmetteli sitä, että vaikka Etelä-Savosta ja Kainuusta on löytynyt paljonkin muinaisten esi-isiemme tekemiä kalliomaalauksia, niin Pohjois-Savosta ei ole löydetty ainuttakaan. Hän epäili, että meidän taideaarteemme piilevät vielä metsän kätköissä.

Alunperin maalaukset on tehty sileille  rantakallioille ja Pohjois-Savossa maannouseminen on siirtänyt kuvat syvälle metsiin kauaksi rannoilta.

 

 

 

Niinpä pitääkin ruveta katselemaan metsäkallioita uusin silmin. Ennen uskottiin, ettei Suomesta löydy maalauksia, mutta kun säveltäjä Sibelius sata vuotta sitten löysi ensimmäisen, alkoi niitä tulla vastaan vähän joka puolella. Kun hirvimiehet liikkuvat pian taas jahdissa, niin katselkaapa löytyykö yllä olevan kuvan kaltaisia piirroksia. Tarkkasilmäinen huomaa, että kuvan elukalla on lapaan merkitty tähtäyspiste, ilmeisesti kysymyksessä oli aikansa opetustaulu metsästäjänuorukaisille.

 

 

 

Vaikka maalaukset meiltä vielä puuttuvat, niin Kuopion ympäristöstäkin on löytynyt lapinraunioita. Ne ovat vuosituhansia vanhoja kivikasoja, jotka saattavat olla lappilaisten hautaröykkiöitä, taikka voivathan ne olla jonkun muunkin kansan peruja. Kärkkäälänkin metsistä löytyy kivikasoja, mutta ne liittyvät varmaankin kaskiviljelyyn. Ainakin Hopeakallion takana olevat kiviläjät ovat kuulemma Askolan Askon kaskipeltojen ajoilta.

 

 

KULTTUURIPOLKU

 

Metsään on tullut jo syys Kuopion Haminalahden kulttuuripolullakin.

Hulppeat ovat syysmaisemat. Ei ole sattuma, että näissä maisemissa varttuneista Von Wrightin pojista tuli luontomaalareita. Hienosta sukunimestään huolimatta Von Wrightit ovat vanhaa savolaissukua. He asettuivat paikkakunnalle 1700-luvun alkupuolella, eli suurin piirtein samoihin aikoihin Koivistoisten kanssa.

 

 

 

Von Wright ei kuullosta korvaan mitenkään savolaiselta nimeltä, kuten vaikkapa Kuopiossa enemmistönä olevat Korhoset, Miettiset Hyväriset ja Rissaset. Sen sijaan kaupungissa asuu paljon myös ulkomaalaistaustaisilla nimillä varustettuja ihmisiä, jotka heti tunnistaa  savolaisiksi.

Sellaisia nimiä ovat vaikkapa Kröger (Röökeri), Boman (Puumanni), Hoffren ja Hagert. Tietääkseni kolme ensiksi mainittua sukua ovat myös sieltä 1700-luvun alkuvuosilta, mutta Hagertit ovat hyvin vanhaa savolaista asujaimistoa. Ensimmäiset Hagertit muuttivat Kuopion seudulle jo 1500-luvulla.

 

 

 

Tuosta Kröger-nimestä sen verran, että sota-ajan saksalaisessa elokuvassa "Kultainen kaupunki" sanotaan, että kaikki Krögerit ovat merimiehiä. Niin ehkä on ollutkin, mutta joku Kröger on varmaan rantautunut Kuopion satamaan ja unohtunut sitten merimiesravintola Sampoon.

 

 

 

Katsoin päivällä kaksi jalkapallo-ottelua ja huomasin, että iso osa Kupsin junioreista on Krögereitä. He ovat vanhaa kuopiolaista jalkapalloilijasukua. Väinölänniemen urheilukentän moukarihäkkiäkin kutsuttiin ennen Krögerin maaliksi. Nimi periytyy Kupsin suuruuden ajoilta. Silloin joukkueen vapaapotkut laukoi eräs kovapotkuinen Köger, jolla oli kuulemma niin paksut pohkeet, ettei hän löytänyt kaupoista riittävän leveälahkeisia housuja. Miehen kanuunapotkujen tarkkuudessa lienee ollut välillä toivomisen varaa, koska moukarihäkki on nimetty hänen mukaansa.

 

PÖLJÄN LEIMA

 

Tuosta Haminalahden kulttuuripolusta jäi kertomatta, että sieltä löytyy mielenkiintoinen opastaulu, jossa kerrotaan alueelta tehdystä hautalöydöstä. Hauta on 1000-luvulta ja sieltä esiin kaivetut esineet viittaavat siihen, että seudun asutus on peräisin Sysmän suunnasta. Eli jo tuhat vuotta sitten ripeät itähämäläiset pitivät yhteyttä Savoon 300 kilometrin päähän ja tämä yhteyshän säilyi 1700-luvulle asti.

 

 

 

Haudasta löydettiin pronssinen rannerengas, jota kutsutaan nykyään löytöpaikkansa mukaan Mustalahden koruksi. Tietääkseni tämän mallista korua ei tällä hetkellä valmisteta missään ja siinäpä olisi oiva idea jollekin korutaiteilijalle. Uukuniemeläisetkin valmistavat nykyään Matkamiehenristiään sikäläisen hautalöydön innoittamana ja hyvin se tekee kauppansa. Myös kuopiolaisilla olisi siis oma perinnekoruaihe olemassa.

 

 

 

Muuten arkeologi Eeva Miettinen kertoi, että tuosta ihan läheltä Pöljältä on löydetty muinaisia saviastian kappaleita. Sen tyyppistä tyylisuuntaa kutsutaan Pöljän keramiikaksi. Sille ominaista on karkea työstö ja huolimaton koristelu. Eli suurpiirteinen savolais-venäläinen "haetannooko työ mittään"-elämänasenne oli olemassa jo 10.000 vuotta sitten.

 

 

 

Itse olen pitkään haaveillut siitä, että hyppään pois kilpailuyhteiskunnan oravanpyörästä, vuokraan vanhan kansakoulun ja perustan oman savendreijausosuuskunnan, koska käsittääkseni savipotteja myydään maailmalla paljon ja alalla liikkuvat varmaan suuret rahat, joten luulenpa kohta olevani upporikas. Pöljän Potti olisi varmasti kysytty astiamallisto. Pöljän kylällä on tietääkseni vielä olemassa postitoimisto, joten Pöljän potteja voisi kaupitella siellä ja asiakkaat voisivat ostaa samalla postitoimistosta Pöljän leiman itselleen

 

KUOROLAULUMESTARUUS

 

Eivät ole kuopiolaiset viime aikoina niittäneet mainetta urheilukentillä, joten täytyy iloita edes  siitä, että Kuopion Nuorisokuoro voitti kuorolaulannan Suomen mestaruuden. Ja erityisesti täytyy iloita siitä, että kuoronjohtaja Jussi Mattila asuu Suonenjoella. Niin ainakin sikäläinen pitäjänlehti tiesi kertoa.

 

 

 

Iloitsenpa vielä siitäkin, että olen kerran esiintynyt voittajien kanssa, eli olimme siis muusikkojen kielellä yhteisellä keikalla. Viime vuoden Kirjakantti-tapahtumassa nämä  nuoret esittivät Ulra Bra-yhtiön tuotantoa ja lopuksi lauloimme kaikki yhdessä, että "sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta, loittonevaa selkääsi, kiersit vesilammikot ja tiesin, ettet murehdi tätä eroa." Vaikka nuorisokuorolaiset lauloivat hyvin ja kohtalaisen äänekkäästikin, erottui kuitenkin oma ääneni selkeästi ja tunsin ylpeyttä asiasta.

 

 

 

Muuten muistan, kun opettaja Irja Turtiainen yritti opettaa Kärkkäälän alakansakoululaisille yhteislaulua ja monta kertaa hän alkoi tässä tilanteessa kärsivä ilme kasvoillaan muistelemaan, miten lahjakkaita lapsia oli sota-aikana Itä-Karjalassa, jossa hän toimi nuorena opettajana.

Me emme olleet erityisen musikaalisia, vaan enemmänkin meidät tunnettiin hirmuisina hiihtäjinä ja kovakätisinä heittäjinä.

 

 

 

Ja saattaahan se olla, että siellä Karjalassa  esiintyi enemmän laulun runsautta kylvämättä kasvavaa. Epäilen, että jos asiaa tutkittaisiin tieteellisesti, niin todettaisiin, että karjalaiset ovat maamme musikaalisinta väkeä; ainakin havaintoni uukuniemeläisistä, joista tiettävästi  kaikki osaavat laulaa ja soittaa, tukee tätä näkemystä.

 

 

 

Muuten eräs tutkija selvitti koululaisten kielellisen lahjakkuuden eroja

ja tuli loppupäätelmään, että pohjoissuomalaiset   pojat ovat

verbaalisesti lahjattomimpia ja itäsuomalaiset tytöt kaikkein lahjakkaimpia. Tämänkin havainnon voin omakohtaisten havaintojen pohjalta vakuuttaa olevan aivan totta.

 

LENTÄVÄ KUOLEMA

 

Hilkka ihmetteli eilisen jutun kommentissa sitä, miten espanjantauti löysi syrjäkylillekin. Tietysti ihmisetkin sitä levittivät, mutta tauti taisi olla myös aikansa lintuinfluenssa. Ainakin se lensi muutamassa päivässä mantereelta Huippuvuorille asti eikä asiaa varmaankaan voi selittää muuten kuin muuttolinnuilla.

 

 

 

Syrjäseuduilla kulkutaudit yleensäkin niittivät satoaan, koska ihmisiltä puuttui harvaanasutuilla alueilla vastustuskyky. Inaristakin taisi hetkessä kuolla espanjantautiin 10 % väestä.  Muistelenpa myös lukeneeni, että ennen sotia saamelaisnuorukaiset olivat vapautettuja asepalveluksesta, koska he eivät heikon vastustuskykynsä vuoksi selvinneet etelän taudeista.

 

 

 

Myös Suonenjoen Kärkkäälän syrjäkylällä kuoltiin kulkutauteihin. Yllä olevassa kuvassa Kakkisen Olli, eli Salon Olli eli Kakkisensalon muaherra elikkä Olli Koivistoinen ja vaimonsa Kuskaava seisovat  surullisina poikavauvansa arkun äärellä. Kuvan vakavaa tunnelmaa lisää vielä se, kun tietää, että toisen poikavauvan arkku on rajattu kuvasta pois. Muita lapsia heillä ei ollut. Luulen, että tässä tapauksessa on selityksenä espanjantauti.

 

 

 

Muistelen kuulleeni Kärkkäälän kylän historiasta sen, että myös Palehongan tilalta, elikkä nykyään paremmin Palkeena tunnetulta  paikalta, olisi koko talonväki menehtynyt johonkin kulkutautiin. Olisiko sekin sattunut ensimmäisen maailmansodan aikaan? Tietääkseni Korhoset muuttivat paikalle tämän tapauksen jälkeen. Onkohan tässä maailmassa vielä joku, joka tietää asiasta enemmän?

 

 

TÖKÖTTIÄ

 

Kiitokset Suomussalmen Mirjalle. Hän viestitti, että Ylen arkistossa on vielä muutaman päivän ajan kuultavissa tämä tosi jännä ohjelma http://yleradio1.fi/dokumentit/todellisiatarinoita/ . Kuunnelkaa hyvät ihmiset, varsinkin kaikki suonenjokelaiset, kuulette tuttuja ihmisiä, joista monet eivät ole enää keskuudessamme. Toimittajakin on mansikkakaupungin Leena Jäppinen.

 

 

 

Mirja sähköpostitti, että   suomussalmelaisten mukaan juttu kertoo

sikäläisestä merkillisestä tervatehtaasta ja sen vielä merkillisemmästä omistajasta. Mutta ei kerro suomussalmesta tehtaasta,  vaan suonenjokelaisesta tuotantolaitoksesta. Kerrankos nuo paikkakunnat sekoavat, koska ne ovat onematopoeettisesti toisiaan lähellä.

 

 

 

Tehtaan perusti Viron juutalainen herra Saidelson 30-luvun lopulla Savoon ja se valmisti koivuntuohesta tervaa elikkä tököttiä. Synnyinkaupunkini on ymmärtääkseni ollut siis  joskus maailman johtava tökötin tuottaja. Mutta mihin tarkoitukseen tököttiä tehtiin, jää arvoitukseksi. Kuitenkin Savossa uskottiin, että jotain vilunkia tuollaisessa toiminnassa on, ja herra Saidelson sai 24 tuntia aikaa poistua maasta. Epäiltiin vahvasti, että juutalaistaustainen liikemies oli Moskovan agentti. Tässä mielipiteessä on varmasti vankka logiikka, mutta minulle se ei täysin avaudu.

 

 

 

Vähän samanlainen asia oli sota-aikana  Heinolaan tehty valtava keskeneräiseksi jäänyt kallioluola, johon oli ilmeisesti tarkoitus säilöä puuspriitä liikenteen tarpeisiin. Kuitenkin sodan jälkeen työmaalla operoineet hevosmiehet kertoivat varmana tietona, että "perkele, niin jäi Hitlerin  raskasvesivarasto kesken." Siinäkin ajatuksessa on vankka logiikka, joka sekään ei minulle täysin avaudu.

 

 

TUHOAMISLEIRI

 

Jatketaanpa Mannerheimin pilkkaamista. Eilen jäi mainitsematta, että kapinan jälkeen punikin pentujen suosikkiloru taisi olla, että "Mannerheimi vankka / kävelee kuin ankka / rinta on kuin romukaupan akkuna." Tuo viittaus romukaupan akkunamaiseen rintaan tarkoittaa luullakseni sitä, että Marskin takin miehustaan oli kiinnitetty monenlaista tilpehööriä kunniamerkkien muodossa.

 

 

 

Perussyy kitkerään mielenlaatuuni sotamarsalkkaa kohtaan  johtuu siitä, että muutin juuri työhuoneeni entisen Kuopion kasarmin hevostalliin; hyvä ja hieno rakennus, kyllä tsaarin aikaan osattiin vielä rakentaa. Pitää vallan selvittää, että kun rakennuttajana oli Venäjän unionin kriisinhallintajoukot, niin kuka olikaan rakentajana. Oliko armeijalla oma rakennusosasto vai joko toiminta oli silloinkin ulkoistettu ja yksityistetty vaikkapa jollekin kuopiolaiselle rakennusliikkeelle.

 

 

 

Komea prosnssilaatta on yhden kasarmirakennuksen seinässä. Sen mukaan tässä asui poikasena Martti Ahtisaari. Senhän tietenkin kaikki tietävät, mutta moni ei tiedä, että Ahtisaari voitti kasarmilaisten hiihtomestaruuden sarjassa pojat alle 14 v.

 

 

 

Ja sitten se varsinainen kitkeryyteni syy. Kesällä 1918 kasarmilla toimi keskitysleiri tai paremminkin tuhoamisleiri. Vaikka kapina-aikaan Kuopiossa ei juurikaan sodittu, niin siitä huolimatta muutamassa kuukaudessa leirillä menehtyi 476 ihmistä, eli hirvittävä rikos ihmisyyttä vastaan tapahtui ilman, että ylipäällikkö Mannerheim puuttui ainakaan ehkäisevästi asiaan.

 

 

 

Siihen Ahtisaari-plakaatin viereen pitäisi vaikkapa historiaa vaalivan Kuopion Isänmaallisen seuran toimesta kiinnittää valtava pronssilaatta tämän hirmuteon muistoksi ja kaikkien 476 onnettoman nimet olisi siihen tulikirjaimin kaiverrettava.

 

 

 

Muuten viimeisimpien tutkimusten mukaan sisällissodassa menehtyi 40.000 ihmistä. Mutta oli niitä ainakin kaksi enemmän, koska yhtä Suonenjoen Korhosta ja yhtä Könöstä ei ole otettu tutkimuksissa huomioon. Tässä virallinen uhriluettelo, josta uteliaat voivat tarkistaa,  kuuluvatko  he

lahtari- vai punikkisukuun.

 

http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main?lang=fi

 

Merkitkää hakuruutuun sukunimenne, huomatkaa, että sukunimen  ensimmäinen kirjain pitää kirjoittaa isolla.

 

PAHA MIELI

 

Eilen oli hyvä mieli, koska Kalpa voitti 4-3, mutta nyt on paha mieli ja tunnelma pilalla, koska Savon Sanomat uutisoi, että loppujen lopuksi Kalpa tulee häviämään Saipalle 0 - 5. Maalivahti Mika Järvisellä ei sitten ollutkaan edustusoikeutta Nuorten SM-liigan pelissä, kuten kuopiolaiset luulivat.

 

 

 

Lappeenrantalaiset tiesivät asian todellisen tilan ja tulevat tekemään virallisen protestin, jonka lopputuleman Mullikka tiesikin jo kertoa.

Erityisesti maakunnan ykköslehti paheksuu sitä, ettei Saipa informoinut kotijoukkuetta ennen peliä havaitsemastaan selkeästä sääntörikkomuksesta.

 

 

 

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Kuopiossa pallopelinsääntöjä tulkitaan liian laveasti. Kesäinen Kupsin Dickson-sotku kuitenkin onneksi voitettiin ylemmissä oikeusasteissa ja sarjapaikka säilyi. Sen sijaan valmentaja Nissinen hävisi hovissa sopupelitapauksen. Se ei kuitenkaan liiemmälti häiritse miehen valmennushommia. Hän toimii lehtitietojen mukaan vastaisuudessa kuopiolaisten nuorten jalkapallotyttöjen parissa. Sehän onkin kuin pistäisi rahaa pankkiin. Kuopiolaisissa palloilupiireissä ymmärretään, että ihminen on erehtyväinen samalla tapaa, kuin lehmä on märehtiväinen.

 

 

 

Suurin täkäläinen palloiluskandaali tapahtui parikymmentä vuotta sitten, kun työläisseuran Elon taloudenhoitajan raha-asiat  riistäytyivät pikkuisen käsistä. Vähän aikaa seura olikin kaupungin vakavaraisin, kun kilpailijat Kups ja Koparit keikkuivat konkurssin partaalla.

 

 

 

Taloudenhoitaja oli tapauksen aikaan eduskuntavaaliehdokkaana ja vaikka hänet oli näyttävästi pidätetty juuri ennen äänestyspäivää, oli  mies vähällä päästä sellistä  suoraan eduskuntaan. Täällä Savossa  ei mitään pyhäkoulupoikia arvosteta eikä kansanedustajankaan tarvitse olla pyhimys.

Olen muuten yrittänyt hankkia urheiluhistoriallisiin kokoelmiini sellaista kuulakärkikynää, jossa lukee "Tuomo Ylä-Korhola eduskuntaan". Voisiko joku myydä sellaisen, maksan siitä käyvän hinnan.

 

ROTTELO

 

Myös Helsingin keskustan yleisilmettä suunnittelin joskus kohentavani

Pilliklubi-5 askin kanteen tekemilläni luonnoksilla. Olihan hupaisaa, että valtakunnan keskeisin paikka, eli aseman ja eduskuntatalon välinen alue, kasvoi pajupuskaa ja siellä lojui kaikenlaista VR:n hylkytavaraa.

 

 

 

Mutta käydessäni syksyllä pääkaupunkikierroksella, huomasin ihmeekseni

pusikon ja hylkytavaran kadonneen. Seutu oli siistitty. Oikeastaan muutos

harmitti, koska olen itse voinut laiminlyödä lähiympäristöni kohentamisen

sillä perusteella, etteivät Helsingin herratkaan pysty parempaan.

 

 

 

Suonenjoen aseman ympäristön puukaupunginosasta saisi kaupunki halutessaan

 ihan viehättävän. Mutta ei taida haluta. Esimerkiksi tuolle entiselle

baarihuoneelle olisi jonkun kiireesti tehtävä jotakin. Jospa vaikka

Kärkkäälää valtuustossa edustavat vahvat miehet kävisivät joskus

iltapimeällä kokouksen jälkeen pukkaamassa rottelon nurin.

 

PIILOTETUT PALKINNOT

 

Pieni on maailma. Eilen keskustelin puhelimessa  ihan sattumalta

työasioissa syvältä Suomen etelästä olevan nimestä päätellen

ruotsinkielisen herrasmiehen kanssa, joka kuitenkin  kertoi

äidinpuoleisten sukujuuriensa olevan Kuopiosta. Äiti oli kuulemma Kuopion

Kolehmaisia. Kun totesin paikkakunnalla olleen juoksijoina

kunnostautuneita Kolehmaisia, myönsi mies, että muudan Hannes oli hänen

vaarinsa. Melkoinen sattuma.

 

 

 

Hanneksen tyttärenpoika harmitteli sitä, että vaarin, joka juoksi Suomen

maailmankartalle, koko palkintokokoelma on jossain täällä Kuopiossa

yleisöltä piilossa; ilmeisesti täkäläisen SLU:n toimiston kätköissä,

vaikka tämän maamme urheiluhistorian kannalta erittäin arvokkaan kokoelman

paikka olisi ilman muuta Urheilumuseossa kaiken kansan nähtävillä.

Totesimme yhdessä asian olevan juuri näin.

 

 

 

Seuraavaksi soitteli eräs radiotoimittaja ihan työasioissa. Pyysin häntä

tekemään Ylelle ohjelman siitä skandaalista, että kansallisen

urheiluhistoriamme yksi tärkeimmistä nähtävyyksistä on piilotettu kansalta

jonnekin toimistokomeron perähyllylle ja että jonkun olisi tehtävä asialle

jotakin. Hän lupasikin tehdä asiassa jotakin. Nyt sitten odottelen, että

pääsenkö minäkin suurten suomalaisten urheiluvaikuttajien  harvalukuiseen

joukkoon. Se jää nähtäväksi.

 

 

 

Muuten se taitaa olla vähän liioittelua, että Hymyilevä-Hannes juoksi

Suomen maailmankartalle. Ehkä paremminkin Nurmi sen teki, mutta Nurmi oli

ihmisenä ihan mahdoton, kun taas Kolehmainen oli kaikkien kaveri. Niinpä

Hanneksesta luotiin esikuva maamme nuorisolle. Ja niinpä sitten mahdoton

Nurmi kuolikin yhtenä Suomen rikkaimmista miehistä, kun taas mukava Hannes

ei onnistunut maineellaan rikastumaan.

 

 

 

 

OLYMPIAVOITTAJA LÄHTI

 

Sisä-Savossa on ollut vain kaksi olympiavoittajaa, eli suonenjokelainen Kalle Jalkanen ja rautalampilainen Urpo Korhonen. Tänään oli lehdessä tieto, että Korhonen oli kuollut 86-vuotiaana. Kymmenisen vuotta sitten hän julkaisi kolme sotaromaania, jotka edustavat aika pitkälle sitä perinteistä kotimaista kaukopartioproosaa. Tapahtumat sijoittuvat Rukajärven suunnalle, jossa itsekin operoin viime kesänä.

 

 

Yksi merkittävä erikoispiirre Korhosen kirjoista löytyy. Hän kertoo rehellisesti, kuinka partiossa ollessaan joutui lopettamaan nuoren haavoittuneen venäläisen kärsimykset, koska muutakaan ei voinut tehdä.

Asia selvästikin vaivasi miestä vielä 50 vuotta myöhemmin. Yleensähän näistä jutuista tyystin vaietaan kaukopartiokirjoissa.

 

 

Tapausta lukiessa tuli mieleen, miten nykyään on kaikenlaista terapiaa ja lääkeapua tarjolla pieniäkin traumoja kokeneille, mutta joskus maassamme oli puoli miljoonaa miestä, jotka olivat nähneet sellaisia kauheuksia, joita nykyihminen ei osaa kuvitellakaan. Ilmeisesti uskonto ja viina itselääkintänä mielessä käytettyinä ovat oikeasti pelastaneet monet elämälle.

 

 

Joskus oli lehdessä juttu tanskalaisista ammattisotilaista ja siitä millaisia suuria mielenterveysongelmia Afganistanin tapahtumat heille aiheuttaneet. Epäilen, että suomalaisten nuorten amatöörisotilaiden kokemukset Kannaksella kesällä -44 olivat hirmuisen paljon pahempia.

 

KALASTUKSEN VALVONTAA

 

Tuosta kalastuksenvalvonnasta vielä sen verran, että vasta Itä-Hämeessä asuessani ymmärsin, että toisen vesillä kalastaminen oli vakava rikos.

Sikäläisen kansanperinteen mukaan sellainen rikos johti helposti jopa aseellisiin konflikteihin. Lain mukaanhan vesialueen haltijalla on oikeus takavarikoida luvattoman kalastajan vehkeet ja sellaista myös tapahtui.

Lakia valvottiin vain puoliautomaattiaseita hyväksi käyttäen, konetuliaseiden käytöstä en koskaan kuullut, vaikka kaipa sellaisiakin olisi kovan paikan tullen löytynyt isäntien riihien alta sota-ajan peruina.

 

 

Itä-Suomessa ei noista kala-aluieden rajoista ole numeroa tehty. Siellä tilaa ja vesiä riittää ja kaskiviljelyn perintöä on sekin, ettei maanomistusoikeus ole yhtä pyhää kuin Länsi-Suomessa. Tosin kyllä kotipuolessakin kalastusta valvottiin riistapoliisien toimesta ja he olivat yleisesti inhottuja. Polkivat säälittä köyhien liian matalat tai tiheäverkkoiset katiskat lyttyyn, ikään kuin niillä asioilla olisi ollut jotain merkitystä. Nykyäänhän katiskat saavat olla miten matalia tai tiheeäsilmäisiä tahansa. Maalaislegendan mukaa eräs riistapoliisi olisi Kakkisensalolla otettu kiinni ja pitkä riuku oli työnnetty virka-asun hihoista läpi. Sen jälkeen virkavallan edustaja oli päästetty jatkamaan viran toimitusta.

 

 

Paikallisen väestön ja virkavallan välistä ristiriitaa kuvastaa hyvin se, että muistan, miten monet mökkiläiset tunsivat myötätuntoa Pihtiputaan Pasasta kohtaan. Hänhän ampui julmasti neljä poliisia samaan kasaan vuonna -69. Myöhemmin kuulin heinolalaiselta työkaveriltani, joka oli ollut samoihin aikoihin Pihtiputaalla, että se viides, vielä ampumatta ollut, poliisi oli tullut mietteliään näköisenä kadulla vastaan ja kertonut, että neljä muuta oli jo tapettu ja että hän oli nyt menossa tutustumaan tilanteeseen.

 

 

Tuosta kalastuksenvalvonnasta vielä sen verran, että kirjailija Ilmari Kiannon rannassa oli näyttävä plakaatti, jossa luki: " Vieraat verkkoveneet pois! Akat ammutaan, ukot uitetaan, nuoria nuijalla päähän!"

 

SILMÄMÄÄRÄNÄMME

 

"Yhteiset isänmaanedut ovat silmämääränämme, Herman Saastamoinen"

vakuutetaan kuulema tuon rauniopiipun muistolaatassa. En ota asiaan kantaa, koska kolme vihaista koiraa pysäytti etenemiseni, kun yritin lähestyä rakennelmaa. Vetäydyin paikalta rauhallisesti takaperin pelkoa näyttämättä, kuten kirjoissa opetetaan.

Syvänniemen Rullatehtaan piipun löytäminen on vaikeaa. En ainakaan itse havainnut mitään opasteita. Olisikohan muistomerkki yksityisellä maalla eikä omistaja halua turistivirtoja tontilleen. Ehkäpä ne koiratkin oli hankittu sitä silmällä pitäen.

 

 

Rullatehdas paloi suuren laman aikaan vuonna 1932. En syytä enkä väitä, mutta totean, että niinhän ne puunjalostuslaitokset pyrkivät pulavuosina roihahtelemaan. Hermanni Saastamoisen Syvänniemen rihmarullatehdas edusti aikansa huipputekniikkaa. Siellä tuotettiin silloista hightekkiä, toisin kuin vaikka Leppävirran Oravikosken tehtaalla, jossa tuotantosuunnaksi oli valittu koivukeppien veisto. Mutta ne olivatkin maailman parhaita koivukeppejä, väittävät sikäläiset kotiseutuylpeilijät.

 

 

Uskon kuvan piipun liittyvän tiiviisti maamme urheiluhistoriaan.

Kolehmaisen juoksijaveljekset nimittäin juoksentelivat nuoruudessaan muuraushommissa Karttulan Syvänniemellä, enkä näe mitään estettä sille, etteikö joku näistäkin tiilistä ole ollut olympiavoittajan kourissa.

 

 

Ja lisäksi vielä maamme kaikkien aikojen kolmanneksi paras jalkapalloilija Aulis Rytkönen on saattanut vallan mainiosta hioa jumalaista pehmeää kosketustaan potkiskelemalla lapsuudessaan nahkakuulaa tuotakin seinää vasten. Kukaan ei ainakaan pysty todistamaan, etteikö näin olisi saattanut olla.

 

NISKAVAMMA

 

Eilen mainitulla Syvänniemen kylällä toimii erinomaisen vireä kotiseutuhenkisiin aiheisiin keskittynyt kesäteatteri. Eilen mainituissa Kolehmaisen juoksijaveljeksissä olisi aihetta kesäteatterinäytelmään.

Saattaa tosin olla, ettei nykyisten raskasruokaisten ja turpearuppisten näyttelijöiden joukosta oikein löydy uskottavia hahmoja kuivankälpeiden kestävyysjuoksijan rooleihin. Kolehmaisiin perehtynyt juoksija-kirjailija Jouni Tossavainen voisi pistää aiheen mietintämyssyynsä.

 

 

Suomessa on luotu myytti kilteistä ja kunnollisista paimenpoikaveljeksistä, mutta se ei ole koko totuus; kyllä taiteellista särmääkin Kolehmaisista löytyi. Tukholman olympialaisten alla Hannes siirtyi HKV:stä työläisseura Helsingin Jyryyn. Samalla loppuivat myös työt rakennuksilla. Olympiavoittojen jälkeen hänelle tarjottiin paikkaa jonkin viraston vahtimestarina, mutta Hannes ei moista armopalaa huolinut. Hän ilmoitti omaavansa senkaltaisen niskavamman, ettei hän kykene moiseen tehtävään. Sen sijaan hän lähti muuraushommiin Amerikkaan.

 

 

Tapaus osoittaa, että Hannes Kolehmaisesta löytyi Seppo Rätymäistä, Pauli Nevalamaista tai Matti Nykäsmäistä jätkämäistä ylpeyttä, joka myös kannustaa sankaritekoihin; urheiluliiton herroille pitää tarvittaessa näyttää. Muuten opetellessani lukemaan Savon Sanomien urheilusivuilta, muistan miten 60-luvun alussa TVH:n hätäaputöissä kuntonsa hionut Nevala kieltäytyi hänelle tarjotusta sähkömiehen paikasta ja vakuutti, ettei hän miksikään tolppa-apinaksi rupia. Lisäksi lupaava nuorukainen lupasi heittää keihäässä maailmanennätyksen, jos hänelle annetaan mopedi. Se oli suomalaisen urheilun viattoman amatööriyden aikaa.

 

 

Muuten Hanneskin joutui myöhemmin kuntouttamaan jäykän niskansa. Mies yritteli Suomeen palaamisensa jälkeen maanviljelijän hommia ja kun se ei luonnistanut, ryhtyi hän urheiluvälinekauppiaaksi yhtä huonolla menestyksellä. Sitten kelpasikin pesti Veikkauksen vahtimestarina.

Kaikkein suurin tragedia oli se, että rahavaikeuksissa olleet Kolehmaiset joutuivat lähettämään ainokaisen poikansa takaisin Amerikkaan isovanhempien hoitoon. Sille tielle poika katosikin.

Urheiluhistorioitsijat voisivat selvittää, miten pojalle lopulta elämässään kävi.

 

RASKASTA KALUSTOA

 

Suomen, ellei peräti koko Pohjoismaiden, suurin kivinavetta on nykyään yksi keskeisimmistä Karttulan Syvänniemen matkailunähtävyyksistä. Kahtena viime kesänä navetassa on menestyksellä esitetty kansanparantaja Taavetti Hanhinevan toiminnasta kertovaa näytelmää. Hanhineva yritti parantaa varsinkin keuhkotautisia siihen aikaan, jolloin suomalaisia kuoli puolen tunnin välein tuberkuloosiin. Tuskinpa Taavetin menetelmät olivat paljoa tehottomampia kuin virallisen lääketieteen. Penisilliinin keksiminen sitten varmaankin syrjäytti Hanhinevan vaihtoehto-opit.

 

 

Törmäsin toissapäivänä vanhaan syväniemelliseen, joka joskus kertoi minulle mielestäni uskomattoman tarinan siitä, että sota-aikaan panssarivaunut olisivat ajelleet kylällä. Edelleenkin hän muisti asian samalla tavalla. Mistään en ole löytänyt asialle virallista vahvistusta ja edelleenkin kummastelen, että millä ihmeellä ja mitä varten sellaiset painavat vehkeet on tuotu kylälle, jossa ei ole rautatietä.

 

 

Vaikka onhan Syvänniemellä historiallista kokemusta raskaasta kalustosta.

1870-luvulla siellä liikennöi vähän aikaa valtava höyrytraktori, joka saattoi olla maamme ensimmäinen maantiemoottoriajoneuvo. Annikki-nimisen hökötyksen kävi sitten huonosti. Se putosi lautalta Saittajärven pohjaan ja on siellä edelleenkin, vaikka olen sitä mieltä, että jonkun olisi tehtävä jotakin laitteen nostamiseksi matkailunähtävyydeksi.

 

 

Kyläläiset paheksuivat aikoinaan Annikin masinistien juopottelevaista elämää, mutta korostettakoon jälleen kerran, ettei alkoholilla ollut osuutta Annikin uppoamiseen, vaan onnettomuus johtui siitä, että muudan nuorimies harrasti lauttakuljetuksen aikana seurustelua veturin hytissä neiti Loviisa Airaksisen kanssa kohtalokkain seurauksin.

 

VIIMEINEN KESÄ

 

Tämä kuva on ajankohtainen. Siinä on joukko Kärkkäälän miehiä ryhmäkuvassa Kannaksen suurten sotaharjoitusten aikaan elokuun 5.-12. 1939. Muistelen Pöngän Veikon kertoneen, että kuva on napattu Utissa. Muutamalle kuvan miehistä tämä kesä taisi jäädä viimeiseksi. Korholan Yrjö Korhosen ja Pöngän Niilo Matilaisen tunnistan, mutta keitäpä ovat muut. Osaako joku kertoa?

 

 

Muistelen isäni kertoneen, että tasan 70 vuotta sitten 1.9.1939, jolloin Saksa hyökkäsi Puolaan, Korholassa oli puintitalkoot. Talkoosauna oli lämmitetty niin kuumaksi, ettei miesporukassa kenelläkään enää ollut puhehaluja. Sitten Korholan Yrjö oli lausunut: "On tyyntä nyt, ei tuule nyt, kun tuuli nyt, on tyyntynyt". Lienee muuten rautalampilaisen papin pojan Pallen sen ajan iskelmäsanoitus, jonka sävel on jäänyt minulle vieraaksi.

 

KOLME VELJESTÄ

 

Ja pysytään edelleen eilisessä aihepiirissä. Oli erittäin epätodennäköistä, että tästä kuvasta ilmenevä tragedia kohtasi jotakuta suomalaista perhettä viime sodan aikana, mutta kuitenkin on erittäin todennäköistä, että Kuopion kokoisen kaupungin sotilashautausmaalta löytyy ainakin yksi tällainen paikka hiljaiselle hetkelle. Muistelen, että suomalainen sotilas palasi 87 %:n todennäköisyydellä hengissä sotareissulta, joten kolmen veljeksen kuoleman todennäköisyys oli ehkä prosentin luokkaa.

 

 

Löysin kuvan haudat pari viikkoa sitten, kun kaupungissa järjestettiin jo perinteiseksi muodostunut opastettu tutustumisretki keskustan hautausmaalle. Perinteiseen tapaan osanottajia oli paljon. Kuopio on sikäli hyvä kaupunki, että mikä tahansa tilaisuus houkuttelee väkeä kukkuramitoin paikalle. Savolaiset ovat tunnetusti uteliaisuuteen taipuvaisia.

 

 

Kuopion hautausmaat ovat mielenkiintoisia paikkoja ennen kaikkea siksi, että täällä lepää paljon maamme tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä.

Selityksenä tälle ilmiölle on se, että täällä sijaitsee suuri ja maankuulu Niuvaniemen mielisairaala.

 

TALKOOTOIMINTAA

 

Jo perinteiseksi muodostunut Kuopion kirjakantti-tapahtuma käynnistyi.

Kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka kertoili Joel Lehtosesta, joka kytkeytyy jonkin verran myös tähän kaupunkiin. Minusta Lehtonen on Suomen kirjallisuuden ykkönen.

 

 

Asiantuntijoiden mukaan Volter Kilven Alastalon salissa on vielä paras suomalainen romaani, mutta veikkaan, että Joel Lehtosen Putkinotko tulee sen vielä syrjäyttämään. Ja korostan, että kaikki, jotka Suomessa ovat yleensä jotain lukeneet, ovat varmasti lukeneet myös Putkinotkon, mutta ketään Alastalon ahmijaa en ole tavannut.

 

 

Joel Lehtonen oli yksi sääminkäläisen piian aviottomista lapsista. Tällä oli niitä muitakin. Lehtosen äitiä voi varmaan luonnehtia vapaamieliseksi naiseksi, mutta hänestä on luultavasti käytetty myös kansanomaisempaa nimitystä. Kirjallisuuden professori Tarkiainen oli kuulema sitä mieltä, että Lehtosella täytyy olla säätyläisgeenejä; tavallisen rahvaan lapsi ei voi olla sellainen lahjakkuus.

 

 

Hän epäili Lehtosen isäksi kuopiolaisen pankinjohtaja Walleniuksen poikaa.

Mikäpä siinä, tässä suvussa oli paljon kirjallista lahjakkuutta. Hieno eräkirjailija Martti Wallenius oli samaa sukua. Nuorempana Wallenius toimi myös kenraalina, mutta sai potkut, kun muilutti presidentin ja alkoi sitten elättää itsensä kirjoittamalla ja se on hyvä se.

 

 

Joel Lehtosen kotikylän Säämingin Haukiniemen kyläläiset ovat jyrkästi erimieltä professori Tarkiaisen kanssa. Heidän mielestään Walleniusta ei tarvittu, vaan kirjailijanero Joel Lehtonen on yksinomaan Haukiniemen kyläläisten toimesta siitetty.

 

TYYRI

Kirjallisuus edistää maailmanmenon ymmärtämistä. Eilen Kirjakantin tilaisuudessa puhuttiin edesmenneestä Savon Sanomien kolumnistista Jouko Tyyristä. Hän oli huomattava toisinajattelija Kekkosen kauden loppuvuosina. Eräs hänen suurista viisauksistaan oli se, että maantieteellisistä ja ilmastollisista syistä johtuen jalkapallo ei tule Suomessa menestymään. Niinpä hän ehdotti, että Kuopion Keskuskenttä rakennetaan täyteen tornitaloja.

 

 

Tyyrin mielipiteet muistuivat äskeisen Azerbaidzan-Suomi -ottelun aikana.

Muistelen, että Azerbaidzhania pidettiin ennen ottelua maailman huonoimpana jalkapallomaana, joka ei ole vielä tehnyt otteluissaan yhtään maalia puhumattakaan, että olisi voittanut jonkun pelin. Mutta äsken se oli lähellä. Samalla Suomi olisi vankistanut asemiaan jalkapallomaiden häntäpään valvojana. Onneksi voitettiin. Ollaan ehkä vain toiseksi huonoimpia.

 

 

Eikä Kuopio ole maailman toiseksi huonoimman jalkapallomaan huonoin jalkapallokaupunki, vaan ehkä toiseksi huonoin. Olin päivällä seuraamassa Kupsin ja Ropisin A-junnujen pelin ja siinä vaiheessa, kun Kups johti kenttätapahtumiin nähden ansaitusti ja ratkaisevan tuntuisesti 7-0, jouduin poistumaan Lasse Lehtisen tilaisuuteen. Hän on juuri julkonut 31.

kirjansa. Minulla oli paljon kysyttävää Lehtiseltä.

 

RASVAMAKSA

 

Välirauhan aikana Suomessa järjestettiin keräys, jolla kansalaisten lahjoittamilla kultasormuksilla pyrittiin hankkimaan lentokoneita armeijalle. Lahjoittajat saivat tilalle rautasormukset, joissa oli joko

hakaristi- tai ruusukekuvio. Itselläni on jostain syystä ruusukevaihtoehdot.

 

 

Lasse Lehtinen kertoi viime syksynä ilmestyneessä romaanissaan Siivetönnä en voi lentää, että sormukset sulatti harkoiksi eräs kuopiolainen kultaseppä, ja pian tämän jälkeen alettiin kaupungissa huhuta, että kyseinen kultaseppä olisi rakennuttanut keskustaan ison kivitalon.

 

 

Tämä ei ole ainut kummallisuus kultasormuskeräyksessä. Lahjoituksilla ei nimittäin ostettu yhtään hävittäjää, vaan varat sijoitettiin Sveitsin pankkiin mahdollisen tulevan pakolaishallituksen toiminnan rahoittamiseksi, joka tietysti oikein olikin.

 

 

Eilen minulla oli tilaisuus kysyä kirjailija Lehtiseltä, että mikäs kuopiolainen kivitalo on sormusrahoilla rakennettu. Lehtinen ei suostunut paljastamaan tietojaan, vaan kertoi, että kysymyksessä oli pelkkä pahansuopainen juoru. Mutta tarina on kuitenkin niin hyvä, että kyllä jonkun Kuopion kivitalon seinään olisi saatava pronssilaatta tapauksen muistoksi.

Harmitti, ettei minulla ollut tilaisuutta kysyä vielä sitä, että oliko Lahtisen muistelmateoksessa nimeltään Luotettavat muistelmani, kerrottu tapaus SKDL:n iisalmelaisesta kansanedustajasta Veikko Rytkösestä täysin luotettava.

 

 

Kerran Rytkönen oli parlamentaarisen valtuuskunnan jäsenenä Pohjois-Koreassa. Siellä suomalaisille tuli tilaisuus tavata myös Suuri Johtaja Kim Il Jong. Mutta ennen kuin he pääsivät kättelemään Suurta Johtajaa, valtuuskunnan jäsenet joutuivat perusteelliseen lääkärintarkastukseen.

 

 

Eräs valkotakki, joka oli painelemassa kansanedustaja Rytkösen maksan seutua, muuttui äkkiä mietteliään näköiseksi ja hälytti paikalle koko lääkärikomission. Sitten suuri joukko pieniä valkotakkisia miehiä paineli tutkittavan maksaa huolestuneen oloisina. Mutta yläsavolaisen kansanedustaja Veikko Rytkösen ilme ei värähtänytkään.

 

 

 

SALAMONINTIE

 

Tuosta mansikanpoimintalaitteenkeksijä Salomon Könösestä vielä sen verran, että hän kunnostautui myös kestävyysjuoksijana. Miehellä taisi olla nimissään jopa jonkinlainen epävirallinen maratonjuoksun maailmanennätyskin joskus 40-luvun lopulla.

 

 

 

Korjattua pyörääni hyödyntäen kävin myös tutustumassa Iisveden Kolikkoinmäkeen ja hämmästyin, kun sieltä löytyi Salomonintie. Olen taipuvainen uskomaan sen nimetyn pikemminkin maineikkaan juoksijan kuin raamatullisen henkilön kunniaksi.

 

 

 

Parhaiten Salomon Könönen muistetaan Lontoon kisojen värikkäästä kympinjuoksusta, josta Suomen kansa odotti paljon. Alkumatka menikin hyvin, vaikka kuumuus oli Pohjolan miehille hirmuinen. Sitten vahva ennakkosuosikki Viljo Heino suoritti kovan nykäyksen jättäen kanssakilpailijansa selvästi - ja kaartoi pois radalta kenttäkäymälän suuntaan. Hän ei enää sieltä palannut mukaan kilpailuun, toisin kuin eräs tamperelainen työläisjuoksija 30 vuotta myöhemmin piirinmestaruuskisoissa voittaessaan tällä ainutlaatuisen ylivoimaisella tavalla piirinmestaruuden.

 

 

 

Muut suomalaiset sen sijaan jatkoivat sitkeästi ulkomaalaisten seuraamista. Sitten Evert Heinström sai auringonpistoksen ja läksi juoksemaan väärään suuntaan. Korkeushyppääjä ja myöhempi kansanedustaja ja suurlähettiläs Kuuno Honkonen yritti kääntää miehen oikein päin. Evert ei enää asiaa ymmärtänyt, vaan puuttui Honkosen parlamentaariseen immuniteettiin ja diplomaattiseen koskemattomuuteen lyömällä tältä silmän mustaksi.

 

 

 

Vain Salomon Könönen jaksoi meikäläisistä maaliin asti ja sijoittui Zatopekin voittamassa kisassa yhdeksänneksi. Nykyisen mittapuun mukaan ihan hyvä tulos valkoiselle miehelle. Juoksuansioiden perusteella tästä suonenjokelaisesta renkipojasta tulikin sitten kotkalainen poliisi. Vielä jokin aika sitten törmäsin Itä-Hämeessä opettajaan, joka muisti vuosikymmenien takaa konstaapeli Könösen auton rekisteritunnuksen.

Kotkalaisten nuorten miesten oli hyvä tuntea huoltopoliisin auto hakiessaan laivoista pimeitä pulloja.

 

 

 

Lontoon kymppiin liittyy kuulemma vielä sekin merkillisyys, että mitaliodotuksissaan pettyneet ihmiset alkoivat kivittämään radiotaloa Helsingissä. Suomessa on siis törmätty joskus ainutlaatuiseen yleisurheiluhuliganismiin. Sivistysmaissahan huliganismi on elimellinen osa jalkapalloilua.

 

RUMA SUOMI

 

Onneksi TV:n Ruma Suomi ohjelma ei vieraile Suonenjoella. Sen keskusta on maamme toiseksi rumin heti Siilinjärven jälkeen. Molemmat kunnat ovat menestyneet taloudessaan hämmästyttävän hyvin ja se lyö leimansa näihin paikkakuntiin. Vanhat puutalot on revitty pois ja tilalla on niitä paljon puhuttuja laatikoita.

 

 

 

Onneksi Suonenjoella on Kolikkoinmäki. Sitä kelpaa näyttää vaikka kuinka kriittisille telkkaritoimittajille. Hämmästyttävä asia, että 20 - 30-luvuilla ihan kiertokoulupohjalta työmiehet rakensivat sahalta kantamistaan pintalaudoista Pilliklubi-5-askin kanteen piirrettyjä mökkejä, joista koostui asuinyhteisö, jollaisen suunnittelu ei näytä nykyajan arkkitehdeiltä onnistuvan.

 

 

 

Ja tietääkseni ne Kolikkoinmäen pintalaudat olivat ihan luvallisesti otettuja sikäläisiltä sahoilta. Olen kuullut huhupuheita, jonka mukaan moni maamme puunjalostustehtaiden liepeille syntynyt kaupunginosa häviäisi kokonaan  pois maailmankartalta, mikäli yhtiöt vaatisivat takaisin kaiken niiltä varastetun sahatavaran.

 

MUSEO

 

Kolikkoinmäeltä löytyy myös museo, vaikka työn ja tuskan takana sen löytyminen onkin. Eräs mökeistä on muutettu työläiskotimuseoksi, joka oikein onkin. Museo on auki vain heinäkuun eikä paikka taida olla mikään vetonaula. Ajat ovat nyt sellaiset, ettei tuo työläisyys houkuttele turistivirtoja.

 

 

 

Museossa tuli mieleeni, että sen vintille mahtuisi mainiosti myös Iisveden

urheilu- ja kulttuurihistoriasta kertova osasto. Kovasti vireä oli tämä piskuinen taajaväkinen yhdyskunta sekä urheilun että kulttuurin saroilla aikana, jolloin liikunta- tai kulttuurisihteereistä tai edes ilmaisutaidon lukiosta ei oltu vielä kuultukaan.

 

 

 

Kuten olen jo lukemattomia kertoja todennut, niin ennen sotia Iisvesi olisi voittanut viestinhiihdossa muun maailman. Ja paikkakunnalla syntyneet viihdetaiteilijat ovat koko kansan omaisuutta, mutta muistelenpa, että vaikka J Alfred Tanner ei olekaan syntyjään Iisveden poikia, niin eiköhän mies sinne kuitenkin kuollut.

 

 

 

Korkeakulttuurista tulee mieleeni, että kirjallisuuden professori Kai Laitinen on iisveteläisiä ja onpa hän julkaissutkin muistelmat kotiseudustaan. 50-luvulla oli kirjailija Airi Sinervo Iisveden työväenopiston johtajana ja julkaisi tästä ajasta kertovan romaanin Koskessa kolisten. Kylmän sodan vuosina teos jotenkin unohdettiin, oli se sen verran edellä aikaansa. Mikään aatesuunta ei kirjaa hyväksynyt.

Kirjasta löytyy muuten selvästi tunnistettavia paikkakunnan henkilöitä, kannattaa tutustua asiaan.

 

 

 

Muuten sinne museon vintin vitriiniin voisi kunniapaikalle asettaa sekä hiihtäjä Kalle Jalkasen että laulaja-mäkihyppääjä Kari Tapio Jalkasen tekohampaat. Molemmat sankarit joutuivat urallaan kerran  vaikeuksiin hukattuaan tekarinsa kesken suorituksen. Lisäksi museoon voisi asettaa näytille Kiva-voidepurkit ja suonenjokelaisen Kapasen tehtaan sukset.

Kapaset olivat minunkin ensimmäiset hiihtimet, vaikka ei niillä tahtonut Järvisille pärjätä.

 

KUIVATAIPALEEN KANAVA

 

Eteläpohjalaiset ovat tunnetusti aikaansaapaa väkeä. Sanotaankin, että mitä muualla vasta suunnitellahan, on jo Seinäjoella tehty. Mutta kyllä suonenjokelaisistakin voi sanoa melkein samaa.

 

 

 

Nimittäin Päijänteen ja Saimaan vesistöjä yhdistävää Savon kanavaa on suunniteltu vuosikymmeniä, mutta Helsingin herroille ei ole kukaan muistanut kertoa, että sellainen kanava on jo tehty. Savolaiset lapiomiehet kaivoivat 1860-luvulla Kuivataipaleen kanavan 18 km:n päähän Suonenjoen keskustasta Herralan kylälle. Se yhdistää Kuvansin ja Paasveden järvet elikkä samalla myös Kymijoen ja Saimaan vesistöt.

 

 

 

Kävinpä tarkastamassa uudistetulla pyörälläni rakennelman ja hyvin se on tehty. Varsinkin sillan kaiteet ovat näyttävät ja ne ovat Askolan Helmin ja Ollin vävyn hirrestä veistämät. Kuivataipaleen kanava on Suonenjoen toinen matkailunähtävyys eilen kerrotun Kolikkoinmäen lisäksi.

 

 

 

Kanava on 300 metriä pitkä, käsikäyttöinen sulku on 19 metriä pitkä ja viisi leveä sekä metrin syvyinen. Jos nyt hakemalla pitää jotain vikaa tuosta kanavasta hakea, niin vaikutti siltä, ettei sitä juurikaan käytetä.

Pitkään sain odottaa, että paikalle tuli moottorivene, jonka avulla pystyin opiskelemaan itsepalvelusulun käyttöä.

 

 

 

Nyt jälkeenpäin harmittaa vain se, että olin niin epäkohtelias seuraavaa alusta kohtaan, että suljin sulun molemmat portit. Ihan hyvinhän ne olisi voinut ystävällisesti  jättää avonaisina odottamaan seuraavaa satunnaista matkalaista.

 

 

 

Tuosta pohjaalaisten toimeliaisuudesta muistan vielä sen verran, että kerran Mika Häkkisen, jonka vaari oli muuten suonenjokelainen torppari, valtakaudella Hungarioringin ajot olivat peruuntua pölyongelmien vuoksi.

Silloin Etelä-Pohjanmaalla suunniteltiin, että kaikki paikalle matkustavat maakunnan miehet ottavat mukaansa varsiluudan ja varmuuden vuoksi myös Lainapeitteen kevyt pressun ja näin hyvin organisoidulla talkootyöllä turvaa kisatapahtuman, kun ei kerta unkarilaisista itsestään näytä siihen olevan.

 

ÄEKEEMPI

 

Tämä kuva on sitten napattu bussin ikkunasta Poventsassa täysin luvatta sekä salaa että myös lain vastaisesti maamme ulkopoliittiset suhteet vaarantaen. Vartija tuli vähän myöhemmin painokkaasti sanomaan "nou foto"

ja hän ymmärsi, että me ymmärsimme hänen ymmärtäneen, että kuvat oli jo otettu. Lisäksi sekä hän että me satunnaiset matkustajat ymmärsimme myös, että avaruudesta kuvataan jo sanomalehtien otsikotkin.

 

 

 

Myönnettäköön, että Stalinin kanava on Suonenjoen kanavaa paljon äekeempi.

Eikä ihme, sillä tämä 200 kilometrinen kanava tehtiin 30-luvun lopulla ennätysvauhdilla ja rakentajaorjista kuoli 100.000 - 1.000.000, joten uhrien luku ei ole enää tragedia vaan pelkkä tilasto. Ilmeisesti maansiirtotöitä ei tarvinnut juurikaan tehdä, koska vainajia riitti joka metrille.  Väitetään erheellisesti, että 1900-luku oli vuosisadoista julmin, mutta luulen, ettei se ajanjakso ollut mitään 2000-lukuun verrattuna.

 

 

 

En ole varma, mitä sana äekeempi tarkoittaa, mutta jotain suurta se on.

Hiski Salomaan laulussa Savon pojan Amerikan matka sanotaan, että Hullissa laevat olivat entistä isompia ja äekeempiä. Savon kielen sana äekee on kauneudessaan samaa luokkaa kuin  sana öylönen, mutta ei yhtä kaunis kuin äeti, maailman kaunein sana.

 

 

KANTAÄITI

 

Jokin aika sitten kerroin, että Kuopion Miettiset olivat päässeet

sukututkimuksessaan perille asti. He olivat selvittäneet, että suvun

kantaisä oli Aatami Miettinen ja kantaäiti Eeva Korhonen. Koivistoiset

ovat päässeet vasta kymmenisen polvea taaksepäin, josta löytyvät

1600-luvun puolivälissä Inkerissä syntyneet ja poikiensa mukaan 1700-luvun

alussa Savoon paenneet Paavo Koivistoinen ja hänen puolisonsa Maria Jurko.

 

 

 

Joskus yritin netistä selvittää, vieläkö suvun kantaäidin suvun edustajia

on tässä maailmassa, mutta eipä näytä olevan. Moni sukuhan on kuollut

sukupuuttoon. Esimerkiksi siinä isosta vihasta kertovassa kirjassa, jonka

nimen päälle en nyt millään pääse, jossa ensimmäisen kerran mainitaan

Koivistoiset ja korostetaan heidän raittiuttaan, joka suvun myöhemmät

vaiheet huomioon ottaen vaikuttaa epäuskottavalta, mainitaan myös Saara

Tussun perhe, mutta eipä näytä Tussu-nimisiäkään ihmisiä enää olevan

maassamme.

 

 

 

Mutta tulipa urheilusivua tutkittua mieleeni, että vaikka Jurkoja ei enää

ole, niin Jurkkoja on. Olisikohan Jurko nimi muuntunut myöhemmin kahdella

koolla kirjoitettavaksi? Ilmetty sukulaistyttö Raija Jurkko  näytti

sijoittuneen voimanoston maailmankisoissa kuudenneksi. Vahvaan

sukulaisuuteen viittaa sekin, että minullakin on luontaisia ilmeisesti

perittyjä taipumuksia kyseiseen lajiin ja itse asiassa minäkin hyvän

päivän tullen kamppailisin pistesijoista voimanoston maailmankisoissa

naisten kevyessä sarjassa.

 

HAASTEELLINEN

 

Haasteellinen on aikamme muotisana, ennen sen sijasta käytettiin sanaa

mahdoton. Eilen uutisissakin Cristofer Taxell totesi lentoyhtiö Finnairin

tilanteen haasteelliseksi. Itse koin haasteelliseksi kuvan esittämän

liikuntareitin.

 

 

 

Vaikka en EU:a rakastakkaan niin kuitenkin ainakin osittain sen rahoilla,

eli siis omilla verorahoillamme,   on Kakkisensalolle suunniteltu

vaellusreitti. Vaikka yleensä uskon vain itseeni enkä luota vieraaseen

apuun, päätin uteliaisuuttani lähteä pyörälläni seuraamaan viitoitettua

reittiä palatessani Hoikan kodalta Ullanrantaan. Tiesin kyllä perinteisen

hyvän siirtymätaipaleen ja sen metsäautotieverkoston oikeat risteykset,

mutta kun varorahoilla oli vaihtoehtoura kerta vedetty, niin

velvollisuuteni oli käyttää sitä eikä kuluttaa vaikeuksissa olevien

metsäyhtiöiden ylläpitämiä yksityisteitä. Köyhä antaa siis vähästäänkin.

Ymmärrän kyllä, että onhan yhtiöiden varmasti kallista pitää kunnossa

kaikkia Kakkisensalon 200 metsäautotiekilometriä, joten en niitä

kuluttanut.

 

 

 

Alkumatka menikin hyvin, mutta sitten tuli vastaan maailman kivikkoisin ja

risuisin  hakkuuraiskio. Koska luotin metsäinsinöörin järkeen, aloin

kantaa pyörääni, koska uskoin, ettei sellaista maailmanlopun maisemaa voi

pitkään kestää. Ensimmäisen kantokilometrin jälkeen teki mieli kääntyä

takaisin, mutta tiesin taipaleen viheliäisyyden ja uskoin, että kohta

helpottaa. Mutta ei helpottanut kohta. Välillä tuli käytettyä karkeaakin

kieltä, sillä polkupyörä on pitkän päälle hankala kannettava kivikkoisessa

risukossa.

 

 

 

Ehkä kahden kilomertin itkemisen ja kiroamisen jälkeen löytyi taas

ajokuntoinen tie, mutta toivoa sopinee, ettei kukaan toinen satunnainen

matkailija, ainakaan viaton ulkomaalainen,  erehdy samalle taipaleelle.

Louhikkoa katsoessani ymmärsin sen, että Karttula on maailman kivisin

kunta.  Ja ymmärsin myös, miksi sanotaan,  että mitä kivisemmät pellot,

sitä parempi huumori. Maailman kivisimmillä pelloillahan selitetään

savolaisten taipumusta tyhjän nauramiseen, ei niitä peltoja muuten

jaksanut kyntää. Ehkäpä tuo ulkoilureittisuunnittelukin oli eräänlaista

karttulalaista metsäinsinöörihuumoria.

 

HOIKKALAMMEN KOTA

 

Mainio paikka tuo Hoikkalammen kota. Siellä kannattaa vierailla. Aina

avoinna satunnaisellekin matkailijalle, siisti ja hyvin hoidettu. Jopa

polttopuut, tulitikut ja ruoanlaittovälineet ovat vapaasti käytössä. Tosin

ennen vieraskirjassa kotaa ylläpitävä viranomaistaho valitti, että tavaraa

on jostain syystä hyllyltä kadonnut. Nyt en tätä huomautusta enää

löytänyt, koska vieraskirjakin oli viety.

 

 

 

En jaksa uskoa, että nykyaikana, jolloin keskivertokansalaisen keittiöt

ovat hukkumassa kaikenlaiseen tarpeettomaan hilavitkuttimeen, kukaan

tarkoituksella varastaa alumiinikattiloita ja peltikuppeja. Luulen, että

joku makkaranpaistaja on vahingossa sotkenut myös vieraat tavarat omien

mukana olleiden astioiden joukkoon. Mutta sovitaan kuitenkin, että aina

Hoikanlammen kodalla käydessä viedään sinne ylimääräisiä tarvekaluja

kotoa. Multakin liikenee muutama pakki ja monitoimilinkkari. Olisi hupaisa

nähdä huoltomiehen valittavan, että kodalle on kärrätty liikaa

ruokailuvälineitä.

 

 

 

Jos nyt hakemalla pitää jotakin puutteita kodalta etsiä, niin lähellä

olevaan lampeen voisi laittaa jonkinlaisen uimapaikan hygieniastaan

huolestuneille. Hoikkalampi on pohjaltaan sen verran mutainen ja hakoinen,

että pohjaan laitettu pukki ja sen päälle naulattu pitkä ja leveä lauta

riittäisivät vallan mainiosti ja ilmoittaudun kernaasti

talkoorakennusporukkaan, jos sellaista tarvitaan, vaikkakin lähiyhteisöni

pyrkii piilottamaan vasaran ja naulat aina, kun suunnittelen jonkin

rakentamista järjen kanssa.

 

 

 

 

MUSEAANISET VÄLINEET

 

Viime vuosina on alkanut uisteluharrastustani Petäisellä häiritsemään liiallinen kalantulo. Niinpä otin nämä perintökalut käyttööni, jotta olisi kaikessa rauhassa voinut katsella auringonlaskua ja kuunnella linnun laulua, vaikkakin tiedän, etteivät ne linnut ilosta laula, vaan raivosta.

Reviiriensä rajoilla  ne karjahtelevat kauheita uhkauksia lajitovereilleen malliin, että jos jätkä perkelä tänne tunget, niin turpaan tulee varmasti...

 

 

 

Luulin, ettei noilla pula-ajan vehkeillä varmasti mitään saa. Siima parimilliä paksua puuvilla narua ja vaappuna oksanpäitä, johon on maalattu silmät ja lisätty kolmiokoukut. Vapakin on hyvin pelkistetty puukirveellä veistetty. Mutta niin vain, vaikka tein inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen kalojen suojelemiseksi, iski koukkuun maailman laihin hauki, 50 cm pituutta ja noin 450 gr painoa. Ilmeisesti alkaa Petäisen pikkuhauilta ruoka loppua, kun muutama jättiläinen vie kaiken. Tosin 12-kiloinen ja 8,5-kiloinen ovat kuulemma tänä keväänä poistuneet muonavahvuudesta.

 

 

 

Täytynee muuten hankkia kopio maailman vanhimmasta löydetystä metalliuistimesta, sillä voisi varmaan kalastella rauhassa. Sellainen oli joskus näytillä Päijänne-talossa. Se oli sellainen vaskinen lusikanvarsi, jonka perä oli väännetty koukunmuotoon eikä se varmasti ollut vaarallinen ympäristölleen. Siinä olisi oivallinen kapistus matkamuistotehtailijoille,