Kärkkäälä 2

 

 

Olipa taas Suonenjoki näyttävästi esillä valtakunnan ykköslehdessä Hesarissa. Isossa värikuvajutussa esiteltiin Yksinäisten miesten talo, eli paikkakunnan alkoholiongelmaisten miesten asuntola. Paikan paloturvallisuudesta oltiin ihan aiheesta huolissaan, mutta monissa paremmissa perheissä ajateltiin, että mitäpä yhteiskunta noistakaan huolta kantamaan.

 

 

 

Mutta huolta

täytyy kantaa, koska isossa kuvassa poseerasi lupaava urheilijanuorukainen Hiltusen Topi siistissä veryttelypuvussa ja hyvissä lenkkitossuissa, kuten entiselle kilpajuoksijalle sopiikin. Ja vielä mies on hoikassa kunnossa, kuten oli syyskuussa -67, jolloin ratkaisimme Suonenjoen kansakoulujen mestaruuden 1000 metrin juoksussa. Kisa taisi olla tarkoitettu neljäsluokkalaisille.

 

 

 

Topi oli silloin minua paljon isompi ja luultavasti myös vanhempi. Epäilen, ettei hän ollut kunnostautunut mainittavana lukumiehiä Kirkonkylän koulussaan. Topi johti loppusuoralle asti, mutta muistan, että suosikkijuoksijani oli silloinen keskimatkojen kova loppusuoran mies ja vanha maaotteluratsu Manfred Matusewski ja hänen esimerkkinsä innoittamana otin rajun loppurutistuksen, jonka seurauksena saavutin yhden suurimmista kilpaurheilusaavutuksistani.

 

 

 

Mutta kyllä onneakin tarvittiin. En ollut nimittäin urheilukenttää ennen nähnytkään ja luulin erheellisesti, että 1000 metrin juoksu maali on juoksun lähtöpaikalla, joten ajoitin kirini hieman virheellisesti ja olisin jatkanut vielä silmät kiinni ja suu auki 200 metriä, elleivät järjestäjät ja suuri yleisöjoukko olisi oikaissut harhaluuloani.

 

 

 

Hesarin jutusta päätellen Topin juoksu-ura ei saavuttanut koskaan kirkkainta lakipistettään. Samoin on käynyt monelle muulle Sisä-Savon lahjakkuudelle. Muistanpa vieläkin yhden harvinaisen pienikokoisen Jarmon, joka oli liikunnallisesti monessa urheilumuodossa erittäin hyvä. Yhdessä lajissaan hän voitti jopa Suomen mestaruuden. Hänessä olisi ollut ainesta vaikka olympiasankariksi, mutta sitten näin yllättäen kuolinilmoituksen lehdessä. Hän oli kuulemma nauttinut starttibensaa.

 

 

 

Ja jos alka

a laskemaan tuttavapiiristään oman ikäluokkansa piirinmestareita, niin huomaa, että kyllä se väkijuo

maongelma on melkoinen ongelma myös urheilijanuorukaisten keskuudessa.

 

VANHAN HYVÄN AJAN KONE

 

Kotonani oli yli satavuotias Singer-merkkinen ompelukone, joka ei ole edes

poljettava malli vaan sen esiaste kammesta veivattava. Ja varmaankin kone

toimii vielä. Kuten ne poljettava Singerit, joita ennen oli joka talossa

ja jotka on kolmekymmentä vuotta sitten kannettu kivirauniolle, mutta

sielläkin ne vielä toimisivat, jos tarve vaatii.

 

 

Kone on legendaarisen Kakkisen Ollin eli Olli Koivistoisen mökin

jäämistöä ja jotenkin päätynyt äidilleni. Esineenä se on kaunis ja tehty

kestämään, toisin kuin nykyajan elektroniikka. Ennen esimerkiksi telkkarit

kestivät yli kaksikymmentä vuotta, nykyään eivät enää kymmentä. Anopillani

on vm -76 Salora, jossa on erinomainen kuva eikä sitä ole vielä tarvinnut

koskaan käyttää korjaamolla. Tosin skartittoman digiboxin löytäminen oli

vaikeaa. Ja itselläni on armeijan yksivaihteinen maastopyörä, joka on

samaa vuosimallia kuin isäntänsä. Ja Kärkkäälän pelloilla on Ford

Major-traktoreita, jotka ovat viettäneet 50-vuotispäivänsä. Ja isältäni

jäi erinomainen partahöylä, joka oli jo Syvärillä.

 

 

Mikä siinä on, ettei markkinatalous enää pysty tuottamaan kestäviä

tavaroita. Jonkun olisi tehtävä jotakin.

 

 

NÄRHIN KALLE - ERÄMIES

 

KUVA 10 Kalle Närhi

 

Moskulan rannalla on Aino ja Eelis Närhin komea vapaa-ajan asunto. vastarannalla  Närhin Maunon saunamökki Vaikka Närhi on aika harvinainen sukunimi, eivät nämä Närhit ole toisilleen läheistä sukua. Eeliksen suku, johon myös mummoni kuului,

on tietääkseni asunut Kärkkäälässä jo 1500-luvulta lähtien. Maunon perhe

muutti sen sijaan kylälle 1950-luvun lopulla Viitasaarelta -

keihäänheittäjä Matti Närhi taitaa olla samaa sukua.

 

 

Eeliksen vaari Ananias Närhi on syntynyt kyläkoulun vieressä olevassa

Närhilän talossa. Närhilä saattaa olla jopa jonkinlainen suvun kantatila.

Myöhemmin tilalla ovat asuneet Koivistoiset, Suhoset ja nykyään Pelliset.

Kärkkäälän Närhit ovat huvenneet vähiin. Airakselan ja Kanadan suunnalla

tätä sukua on enemmänkin.

 

 

Vesannolla näyttää muuten olevan Närhilä niminen kylä, jonka kuuluisin

edustaja taitaa olla teatterimies Timo Närhinsalo (entinen Närhi),

joka muistaakseni kävi oppikoulun Suonenjoella. Joskus 70-luvulla Askolassa

lyhyen aikaa ollut renki "luutnantti" Närhi taisi olla samalta Närhilän

kylältä. Luutnantti Närhi oli kovin sotilaallinen mies. Askolan Olli

kertoi, että mies veteli leivälleenkin voita saksalaisella tikarilla.

Muistelen, että kylällä luutnantin tiedettiin olleen vankilassa

asekätkennän vuoksi, mutta totuus taitaa olla toinen.

 

 

Muutama vuosi sitten ilmestyi kirja kylmän sodan aikaisista

maanpetosoikeudenkäynneistä ja sieltä löytyy tietoa Askolan rengistäkin.

Mies oli yksinhuoltajaäidin huutolaispoika Vesannolta, joka kohosi sodassa

osoittamansa ripeyden, oma-aloitteisuuden ja urhoollisuuden seurauksena

luutnantiksi. Sodan jälkeen hän jäi rajavartioston palvelukseen toimien

Raatteen kylän vartioston päällikkönä. Viinanpiru iski sitten mieheen ja

harrastuksena turvaamiseksi hän vuosi arkaluontoista tietoa itärajan yli.

Siitä tuli pitkä linnatuomio maanpetoksesta - muistelen, että peräti neljä

vuotta ja se taitaa olla maamme toiseksi kovin tuomio siitä asiasta sodan

jälkeen.

 

 

HYYPPÄ

 

Toissapäiväinen massamurha ja sen selitys pyörivät mielessä edelleen. Olen auktoriteetteihin taipuvainen ihminen. Niinpä ensiksi vähän Heikki Ylikankaasta, jonka luennoilla tuli istuttua lähes 30 vuotta sitten.

Häneltä opin, että tilastojen valossa suomalaiset ovat aina olleet poikkeuksellisen väkivaltaista kansaa. Hän opetti, että perussyy on maamme asutusrakenteessa.

 

 

 

Kun muualla maailmassa ihmiset ovat jo vuosi tuhansia asuneet yhdessä kylissä tai kaupungeissa, niin Suomessa ilmastollisista syistä johtuen talot ovat sijainneet erillään siellä täällä - yleensä halloilta suojaavien mäkien laeilla. Muualla eurooppalaiset ovat sen sijaan jo satojen sukupolvien ajan opetelleet väkivallatonta smalltalk-kulttuuria, kun taas meikäläiset ovat jurotelleet ja erakoituneet yksinään ilman, että sosiaalisia taitoja on tarvinnut harjoitella.

 

 

 

Niinpä kun ylihärmäläiset Isotalon veljekset Antin johdolla Hanhivaaran syrjäkylältä muinoin ilmestyivät ihmistenilmoille, pilkattiin heidän omatekoisia sarkavaatteita huudellen, että Hanhivaaran huuhkaimet ovat lähteneet liikenteeseen. Sosiaalisesti avuttomat  veljekset eivät kyenneet puolustautumaan verbaalisesti, vaan tukkivat naureskelijoiden turvat nyrkeillään.

 

 

 

Toinen suuri viisas elämässäni on aivotutkija Markku T. Hyyppä, jonka äidin puoleiset sukujuuret pohjautuvat Suonenjoen Rieponlahden Kukkosiin ja Könösiin. Maailman tuottelijain ja huonoin kirjailija Jussi Kukkonen oli Hyypän vaari. Hyyppä on tutkinut Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkielisten terveyseroja. Tulos on hämmästyttävä. Geneettisesti  ja taloudellisesti hyvin samankaltaisten ryhmien tilanne on hämmästyttävä. Ruotsinkielinen mies elää keskimäärin järkyttävät kuusi vuotta suomenkielistä lajitoveriaan vanhemmaksi.

 

 

 

Hyypän selitys asiaan on ruotsinkielisten parempi yhteishenki; heillä on ns. sosiaalisia pääomia, ystäviä ja harrasteita. Sikäläiset miehet ovat itäsuomalaisesta näkökulmasta siis epämiehekkäitä ja lapsekkaita. Hyyppä esittää karmaisevan esimerkin: kukaan suomenkielinen mies ei voisi kuvitella osallistuvansa Martta-järjestön kesäretkelle, kun taas ruosinkieliselle miehille se on aivan luonnollista. (Itse ja muutamat Uukuniemen miehet ovat tässä asiassa sääntöä vahvistavia poikkeuksia).

 

 

 

Ruotsinkielisellä puolella ihmiset ovat optimistisia ja heillä on hyvä itsetunto. Hyyppä epäilee, että perussyy luonteiden erilaisuuteen on se, ettei kielellisellä vähemmistöpuolella lapsia kasvateta väkivallalla. Hän heittää ilmaan ajatuksen, että tämä vaikuttaa ihan konkreettisesti alueen ilmapiiriin. Saattaa olla, että tasapainoiset ihmiset erittävät ympärilleen alitajuisia tuoksuja eli feromoneja, jotka lisäävät  myös kanssaihmisten hyvinvointia. Henkilökemia on siis sittenkin olemassa.

 

SUOSIKKI PIISI

 

Ja vielä virsistä. Tuossa Edelmanin äänitettä kuunnellessani palasi mieleeni vappu vuodelta -64. Muistan kuinka katselin ikkunasta, kun 59-vuotispäivääns viettävä Palakeen Kalle istui Väänäsen Veikon heinäkuorman päällä. Hänellä oli katiskat Petäisen jokisulassa ja ne oli tarkoitus kokea.

 

 

 

Kallen pojasta kirjailija-urheilija Oivasta ja siskon tyttärestä eli professori Anja Kiiskisestä olenkin kertonut joillakin aiemmilla sivuilla.

On surullista, että kirjailija Oiva kuoli liian nuorena. Häneltä jäi nimittäin tärkeä kirja tekemättä. Oiva nimittäin pyrki ja pääsi nuorena miehenä opettajaseminaariin ja pääsykokeessa hänen piti kirjoittaa vapaavalintainen aine. Tuleva kansankynttilä kirjoitti kertomuksen siitä, kuinka hän oli isänsä Kallen mukana käpykaartissa. Suuren lapsilauman isä jättäytyi kesällä -44 käpykaartiin; kaksi veljeä oli jo kaatunut sodassa ja mies katsoi sen jo riittävän yhdestä perheestä. Tapauksessa olisi ollut Oivalle hyvä romaanin aihe.

 

 

 

Seuraavaksi muistan, että Savolaisen Arvo, joka oli myöhemmin mennyt kalalle, tuli ihan rauhallisen oloisena meille ja pyysi lähtemään avuksi, koska kalakaverille oli käynyt huonosti. Kalle oli pudonnut veneestä. Arvo oli nähnyt tyhjillään ajelehtivan veneen ja arvannut loput. Kalle oli löytynyt helposti, koska kumisaappaisiin oli jäänyt ilmaa ja ne törröttivät vedestä. Lähiseudun miehet kantoivat Kallen meille ja vainaja pantiin kirkolta soitettuun arkkuun.

 

 

 

Muistan, että pimeän vappuillan tunnelma oli rauhallinen ja levollinen.

Ainoastaan Palakeen viisaudestaan kuulu Tessu-koira liikehti rauhattomana.

Siinä ei itketty eikä halailtu, kuten nykyään on tapana ilmaista tunteita.

Juuri sovankäyneet miehet ja heidän eukkonsa olivat tottuneet kuolemaan eivätkä hötkyilleet turhia, vaan suhtautuivat tapaukseen asiallisesti.

Nykyään toimittaessani vaatimatonta virkaani, ihmettelen, kuinka nuoret ihmiset, varsinkin naiset ovat hysteerisiä kohdatessaan vaikkapa lemmikkikoiransa terveysongelmia.

 

 

 

Muistan, että lopuksi, kun Kalle oli saatu arkkuun, seutukunnan pienviljelijä-metsurit ja heidän vaimonsa osoittivat tunteitaan. He veisasivat jonkun spontaanisti aloittaman virren "Oi, Herra, jos mä kerran matkamies maan". Se kulttuurielämys jäi mieleeni ja muistin Kallen hukkumisen kuunnellessani saman väkevän biisin Edelmanin levyltä.

 

 

 

Huippu-urheilija Elmo toivoi aina voittojensa jälkeen, että vertatihkuvan Porilaisten marssin sijasta Yleisradio soittaisikin hänen kunniakseen Järnefeltin "Kehtolaulun". Itse pyytäisin siinä tilanteessa Vilhelm Malmivaaran "Oi Herra, jos mä kerran matkamies maan", niin julkijumalaton kuin olenkin. Sen kuvastama raivokas epätoivo lohduttaa tämän maailman luusereita ja muita kilpailussa tappiolle jääneitä.

 

 

 

Kopionpa kappaleen sanat tähän alle, niin halukkaat voivat opetella ne vaikka karaokea varten.

 

1.

 

Oi Herra, jos mä matkamies maan

lopulla matkaa nähdä sun saan!

Oi, jos mä kerran

näkisin Herran

kunniassaan!

 

2.

Sinua kaipaa sydämeni,

sun puolees huutaa mun henkeni.

On yksin tästä

sen ikävästä

kyyneleni.

 

3.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.

Autuuden särkyneet sydämet

sinulta saavat,

sä luet haavat

ja kyynelet.

 

4.

Mua auta, Herra, mä toivon vaan,

vaikkei ois toivoa ollenkaan.

En päästä sua,

ennen kuin mua

käyt siunaamaan.

 

5.

Oi Herra, suothan sä minulle

sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna,

mua nosta, kanna,

vie perille!

 

6.

Oi saanhan joukkoon autuaitten

kanss' ystäväini ja omaisten

mä päästä kerran

luo armon Herran.

Oi saanhan sen!

 

 

 

 

ON MEILLÄ AARRE

 

 

Tuosta alakansakoulusta vielä sen verran, että näyttää jotenkin tutulta, kun telkkarissa näytetään kuvaa islamilaisista madrassakouluista, joissa lapset opettelevat ulkoa nytkyttelytyylillä koraania. Meillä opeteltiin ulkoa virsiä - joka päivä yksi uusi. Nytkyttelytekniikka ei ollut käytössä ja niinpä oppimistulokset jäivät ainakin omalta osaltani heikoiksi.

Korkeintaan opin sen, että aloin inhota virsiä.

 

 

 

Muistan vieläkin, että toisena koulupäivänä tuli kotitehtäväksi opetella ulkoa silloinen virsi nro 162 "On meillä  aarre verraton". Osaan  sen vieläkin, mutta ihmettelen, miten ne 7-vuotiaat, jotka eivät vielä toisena päivänä omanneet lukemisen armolahjaa, tehtävästä suoriutuivat.

Todennäköisesti äiti iltalypsyn jälkeen antoi kotiopetusta. Se hyöty kärkkääläisestä opetusmetodista on ollut, että en edes kuvittele, että uuden oppimisen tulisi olla miellyttävää. Ja hämmästyttävän hyvin monet kylän mukulat ovat myöhemmissä opinnoissa pärjänneet, monet taas eivät.

 

 

 

Mutta kehä on umpeutunut. Viime perjantai-iltana en ostanut suomalaismiehen tapaan pulloa, vaan Samuli Edelmanin "Virsiä". Upea kokemus; tosin sähkökitaran rämptys ei sovi taustalle, vaan kyllä totta perkele siellä pitäisi möyrähdellä urkujen.

 

LUOTTAVAISENA TULEVAISUUTEEN

 

Kuva 10, alakoulu 64

 

Kärkkäälän alakansakoululaiset vuodelta 1964 katsovat luottavaisina tulevaisuuteen, sillä tässä vaiheessa he eivät onnekseen tiedä, mitä kaikkea se tuo tullessaan. Tapio Rautavaara lauloi, ettei päivääkään vaihtaisi pois, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä suustaan päästi. Minä jo tässä iässä olisin valmis vaihtamaan erittäin monta päivää pois.

 

 

 

Kuuluin näköjään suuriin ikäluokkiin. Meitä ekaluokkalaisia oli peräti 11.

Kova saavutus 300 asukkaan kylältä. Jos sama tiivis tahti olisi jatkunut, kylä olisi jo tuhannen asukkaan lähiö.

 

 

 

Alarivissä vasemmalta lukien Esko Kainulainen, Esko Kemppainen, Pertti Sikanen, Teuvo Honkonen, Timo Korhonen, Pekka Paananen, Aulis Koivistoinen

 

 

 

Keskirivissä Aulikki Kolehmainen, Marketta Rossi, Helena Rossi, Leena Miettinen, Hilkka Kolehmainen, Seppo Korhonen, Tapio Vainio, Matti Suominen

 

 

 

Ylärivissä Pekka Laitinen, Matti Paananen, Pertti Laitinen, Kerttu Kuhmonen, Jaana Rytkönen, Riitta Paananen, Anja Laitinen, Sirkka Pomell, Marja-Leena Kauppinen ja opettaja Irja Turtiainen.

 

 

 

Itse panen tyydytyksellä merkille, ettei minulla ole kuvassa mustaa silmää. Sen sain vasta vähän myöhemmin, kun hippaleikissä juoksimme Kemppaisen Eskon kanssa vastakkain ja päämme tärähtivät pahasti. Esko toipui; huomasin, että miestä haastateltiin tohtorin ominaisuudessa Iltasanomissa muistaakseni jonkun julkkiksen terveysongelmien tiimoilta.

Esko vaikutti olevan haima-asioissa maamme johtava asiantuntija. Ehkä Kärkkäälän kylä antoi hänelle virikkeen asian opiskelemiseen.

Väkijuomaongelma on melkoinen ongelma silläkin kylällä.

 

 

 

Toinen Esko, eli Esko Kainulainen, on se vanttera voimapussi, joka 14-vuotiaana heitti keihästä yli 60 metriä ja oli kirkkaasti maamme ja ehkä samalla maailman tilastoykkönen. Esko taisi jäädä liian lyhyeksi, jotta hänestä olisi tullut maailmanhuippua miestensarjassa - toisaalta Karttulan puolelta naapurikylän Punnonmäen Antero Miettinen oli 169-senttinen ja heitti 87 metriä kolmisen kymmentä vuotta sitten.

 

 

 

Eskojen vasemmalla puolella on Pertti Sikanen, joka ei ollut lukumiehiä, mutta istui luokassa vieressäni ja  neuvoi minua käytännön asioissa, koska jo silloin olin teoreettisesti suuntautunut. Muuten Pertin serkku maamme fiksuin näyttelijä Taisto Reimaluoto valitti tv-ohjelmassa, että koulun käynti oli hänellekin helvettiä, koska hän oppi lukemaan vasta lukiossa.

Sikaset ovat taiteilijoita, Pertin setää Ristoa muisteltiin koulun 100-vuotisjuhlilla ilmiömäisenä piirtäjänä.

 

 

 

Honkosen Teuvo taitaa nykyään asua jossain täällä Kuopion suunnalla.

Korhosen Timo jäi Kärkkäälään maanviljelijäksi ja huolehtii taksillaan kylän joukkoliikenteestä rahdaten lapset kouluun ja vanhukset lääkäriin sekä toimii todellisena yleismiehen siellä, missä tarvitaan hyvää miestä.

Paanasen Pekan huomasin olevan apteekkari jossakin etelän maalikylässä ja Aulis Koivistoinen kirjoittelee nyt tätä blogia, koska siitä ei ole mihinkään käytännön hommiin. Muistan vieläkin, että opettaja Ville Suomela, joka ei ollut mikään tyhjännauraja, purskahti kuitenkin nauruun nähtyään tekemäni vasaranvarren.

 

 

 

Meitä jätkiä oli ekaluokalla siis noin seitsemän veljestä, tyttöjä oli neljä. Rossin kaksoissisaruksista Marketasta ja Helenasta en tiedä, mutta luulen heidän asuvan Suonenjoen puolessa, Miettisen Leena on tietääkseni biologian opettaja. Kolehmaisen Hilkka on nykyään sukunimeltään Rönkä ja hän on Suonenjoella hammaslääkärinä. Hilkan roteva Kalle-poika on erittäin lupaava kuulantyöntäjä, muistaakseni maamme tilastoissa 16. ja olisi tuloksellaan voittanut olympiakultaa vielä 30-luvulla.

 

 

JA ANOPPI ITKI

 

Oltiin anopin kanssa kuuntelemassa mieskuorolaulua.  Puijon Laulun raavaat uroot esittivät Veikko Lavin Evakon laulun. Siinä kerrotaan, että lotat jakoivat taivaan mannaa eli kuumaa kauravelliä. Anoppi muisti sen olleen pahasti pohjaan palanutta.

 

 

 

Uukuniemeläisilläkin oli anopin mukaan puoli tuntia aikaa kerätä kalleimpansa, mutta samalla piti ehtiä ampua myös eläimet. Anoppi katseli nurkan takaa, kun siinä meni myös hänen oma vasikkansa Lumikki. Pakomatkan sekasorrossa anopilta varastettiin myös nukke ja lapaset, ja tulipalopakkasessa olisi saattanut hyvinkin paleltua, ellei Emma-täti olisi kerjännyt Kerimäen pappilasta käsineet. Ensimmäinen yö vietettiin Kerimäen maailman suurimmassa puukirkossa. Kun 60 vuotta myöhemmin seistiin samalla paikalla, vaikutti anoppi jotenkin vaisulta.

 

 

 

Pohjanmaalla ei otettu avosylin vastaan. Kuusi henkeä asutettiin yhteen huoneeseen, jossa ei ollut edes hellaa. Ruoka piti valmistaa kolmijalalla uunissa. Onneksi oli polttopuita, sillä syvästi uskovainen Emma-täti määräsi Tane-enon ja Pekka-enon varastamaan VR:n ratapölkkyjä. Koulussa evakkoryssiä kiusattiin. Kriisiterapiaa ei tarjottu.

 

 

 

On suuri valhe se yleinen uskomus, että Sisä-Suomessa olisi karjalaispakolaiset otettu hyvin vastaan. Suonenjoelle sijoitettu Aira Samulinkin kertoo muistelmakirjassaan vähemmän mairittelevia asioita lupsakkaista savolaisista. Ja kun eräs suojärveläinen ukko perheineen asutettiin samoille seuduille, aloitti naapurin isäntä järjestelmällisen kiusaamisen. Yhteiskunta ei puuttunut asiaan. Kiusaaminen loppui vasta, kun karjalaisukko kävi poikineen antamassa naapurille ns.

asennekasvatusta. Poislähteissään vieraat vielä vakuuttivat, että kun seuraavan kerran tullaan, niin sitten tapetaan - meistä ehtii yksi mies vaikka linnassa istumaan.

 

 

SILVO SOKKA

 

Ylikankaan viimeisintä kirjaa lukiessani muistin Silvo Sokan tapauksen.

Nimittäin Huhtiniemen mysteeriä tutkittaessa törmätään vähän väliä henkilöön, josta käytetään nimitystä Syväkurkku. Nyt on sitten professori Ylikangas paljastanut, miksi tämä 1946 syntynyt putkimies, joka on toiminut erityisasiantuntijana Huhtiniemen tapausta selvittäneille, ei ole halunnut nimeään julkisuuteen. Hänellä on ollut se harvinaisen hyvä syy.

 

 

 

Syväkurkku on näet valehdellut ummet ja lammet kuin se kuuluisa pullopyllysika. Hän on jopa väärentänyt arkistoihin toimittamiaan "tuomari Tapanaisen papereita" ja ilmeisesti myös se TV:stä tuttu autosotamies Eero Kärmeniemen sanelema nauha on Syväkurkun sanelema. Eero Kärmeniemi nimistä henkilöä ei ole Suomessa ollut. Olisi hän voinut keksiä autosotamiehen nimeksi vaikka Matti Virtanen.

 

 

 

Syväkurkku kuten myös legendaarinen kuopiolainen Silvo Sokka ovat omistaneet harvinaisen rikkaan mielikuvituksen. Silvo Sokka nousi maailman median polttopisteeseen vuonna 1948, jolloin hän lensi Suonenjoen maailman kartalle. Sokka väitti lentäneensä omatekoisella raketilla Jännevirralta Suonenjoelle kolmessa minuutissa. Suontee-järven yläpuolella kone sai moottorivian ja syöksyi järveen. Silvo löytyi rannalta tajuttomana ja saatuaan järkensä valon takaisin, hän kertoi äimistyneille kuulijoille huikean tarinansa.

 

 

 

Maailman tiedotusvälineet, joukossa mm. selostaja Pekka Tiilikainen radioautoineen. syöksyivät paikalle. Myös maamme puolustusvoimain edustajat saapuivat huolestuneina tutustumaan tilanteeseen, sillä kielsihän Pariisin rauhansopimus Suomelta reaktorimoottorikoneet.

Paikkakuntalaisten mukaan eräs kenraali totesi painokkaasti "tämä nuorukainen on nero".

 

 

 

Kuten varmaan olikin, vaikkakin jatkotutkimuksissa selvisi, että savolaisnuorukainen olikin saapunut Suonteen rannalle polkupyörällä.

Sekään ei ole vähäteltävä saavutus, koska matkaa siunaantuu Kuopioon noin

55 km ja siihen aikaan tieolot olivat heikohkot. Muistutettakoon vielä, että ensi vuonna tapauksesta tulee kuluneeksi 60 vuotta ja asia tulisi jotenkin huomioida - joku voisi kutsua vaikka Silvo Sokan selostamaan tapausta Suonteen rannalle, jossa voitaisiin myydä myös nakkeja.

 

 

 

Tässäpä kolme nettiosoitetta, joista asiasta löytyy lisätietoa.

 

http://lukunurkka.etusivu.net/rayrinta.php?id=65

 

http://www.hojot.com/silvo.html

 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Silvo_Sokka

 

 

 

 

METSÄÄN ON TULLUT JO SYYS

 

Kesä päättyy veneen kääntöön. Rannat olivat jo jäässä, mutta vielä kävin uistelemassa. Nuorempana tuollaiselle selkeällä teräsjäälle mentiin jo pilkille. Jos rannalta riitteelle heitetty muovinen toukkapurkki ei rikkonut jäätä, kesti se innokkaan pilkkimiehenkin.

 

 

 

Tarkoitus oli pyytää naapurin rouvalle ison hauen luuranko. Hän suunnittelee  muinaisten esi-isiemme mallin mukaisen seidan rakentamista.

Aiemmin sellainen on kylällä ollut - ainakin Karsikonmäki nimi viittaa siihen. Olisi mielenkiintoista tietää, vieläkö Karsikonmäellä on pystyssä se petäjä, jonka kylkeen esi-isät karhunpäänsä naulasivat pyyntionnen varmistukseksi.

 

 

 

Muuten karhunpäistä ei olisi enää nuusaa. Törmäsin Korholan Timoon, joka kertoi, että nurkissa pyörii ainakin kolme karhua, emo, toissakesän poikanen ja vielä tämän kesän poikanen. Todennäköisesti isäkin luuraa jossain. Metsä on voittamassa omansa takaisin Kärkkäälässä.

 

 

 

Muistelen, että Ilmo Koivisto kertoi, että hänen isovaarinsa muutti Satulamäen talosta sen jälkeen, kun karhu oli seuraillut mietteliään näköisenä isäntää ja tämän lehmää. Ja Närhin Kalle kertoi, että hänen lapsuudessaan Satulamäen hevosella oli karhunkynnen jäljet kyljissään. Se tarina tuntui silloin epäuskottavalta. Kuitenkin ensimmäinen minun tietämäni kontio palasi kylälle 1976 ja sitä pelättiin oikeasti siihen asti kunnes professori Erik Nygren sen ampui. Se oli isosti Savon Sanomissa. Nyt petoihin on totuttu eikä kokonainen karhulauma enää tunnu yhtikäs miltään.

 

 

RÄIKKÖNEN EI KÄRKKÄÄLÄSTÄ

 

Ihmiskunnan tämän hetken suurin sankari ja yksinkertainen formula 1:n maailmanmestari Kimi Räikkönen ei ilmeisesti liity mitenkään Kärkkäälän kylään, vaikka yleensä suurmiehet ja -naiset sinne jotenkin kytkeytyvät.

Edes Mika Häkkinen kaksinkertainen maailmanmestari ei ollut Kärkkäälän poikia, vaan hänen vaarinsa oli Suonenjoen Tyyrinmäen kylän torppareita.

Keke Rosbergin eläinlääkäri isän varmaan Kärkkäälän monet lehmät ja hevoset oppivat tuntemaan hänen toimiessaan Likolahden teurastamon palveluksessa.

 

 

 

Tässä yhteydessä kannattanee päivittää suuret savolaiset merkkihenkilöt, sillä uusia tietoja on paljastunut. Se jo tiedetään, että keisarilliset Romanovit olivat Kuopion Kauhasia Pietari Suuren vaimon kautta. Pietari Suuren nuorena lakanoihinsa kuristunut sekopäinen Paavali-poika olikin ihan tyypillisen savolaisen pienviljelijä-metsurin näköinen. Uutta tietoa sen sijaan on, että Venäjän historian suurin sotasankari kenraali Suvarov on Savon Sanomien mukaan Savon Suhosia - tosin Inkerin kautta tsaarin palvelukseen siirtynyt. Suvarov tunnetaan siitä, ettei hän hävinnyt venäläisen propagandan mukaan yhtään taistelua Eikä myöskään koskaan perääntynyt. Kun hänen hautajaisissaan paljastui, ettei arkku mahtunut kirkon ovesta, eivät kantajat suostuneet peruuttamaan, koska Suvarov ei perääntynyt koskaan ja niinpä kirkon ovea levennettiin.

 

 

 

Samoja Savon Suhosia oli ilmeisesti myös metsäsuomalaisten jälkeläinen Ruotsin pääministerinä parikymmentä vuotta menestyksellä toiminut Tage Erlander. Kärkkääläiset Suhosen Kake ja Tommi lienevät samaa sukua, sillä hekin herättivät jo kansakoulussa huomiota hyvätapaisina ja siivoina oppilaina. Savolaisgeenit ovat olleet hyvin edustettuina Ruotsin johdossa aiemminkin. Nimittäin 1700-luvun lopulla Ruotsin hovia askarrutti se, ettei Kaarle XII liiemmin tytöistä tykännyt eikä kruununperijää alkanut siunaantua. Silloin avuksi hankittiin Juvalta kotoisin oleva vireydestään tunnettu tallimestari, joka tiettävästi hoiteli hovin ongelman. Tämän asian paljasti ruotsalainen historioitsija television naapurimaamme menneisyyttä käsittelevässä sarjassa.

 

 

 

Kuten yleisesti tunnetaan rautalampilainen Jussi Marttinen eli John Morton ratkaisi äänellään USA:n itsenäistymisen - hän myöhästyi itsenäisyyskokouksesta pahasti ja vihdoin sinne saavuttuaan antoi ratkaisevan äänen. Sen sijaan yleisesti ei tunneta sitä, että meikäläiset ratkaisivat myös sen, että USA:n viralliseksi kieleksi tuli englanti.

Saksan kieli hävisi äänestyksen niukasti, koska saksalaismielinen suomalaisdelegaatio oli ratkennut matkalla juopottelemaan eikä saapunut kokoukseen ollenkaan. Näin väittää Ilta-Sanomien pakinoitsija Loka-laitainen, joka sukunimestään, ulkonäöstään ja asenteistaan päätellen on jostakin meiltä päin.

 

 

 

Selvää on, että presidentti Nixon oli Kiuruveden Nikkisiä - hän jopa ulkonäöltään hivenen muistuttaa keihäänheittäjä Soini Nikkistä.

Suojelupoliisin historiasta muuten paljastuu, että työläisurheilija Nikkinen lienee ollut Amerikka-mielinen. Kirjassa kerrotaan, että vuoden

1956 Saksa-Suomi maaottelun yhteydessä eräs CIA:n agentti lähestyi värväysmielessä suomalaisurheilijoita ja että Supon tutkija kuulusteli myöhemmin tapauksesta joukkueemme jäseniä. Maailmanennätysheittäjä Soini Nikkinen vakuutti kuulustelijalle, että maamme miesurheilijat olivat tapahtumahetkellä kierrelleet koko illan Hampurin ilotaloja ja oluttupia eikä hän ainakaan muista tapauksesta yhtikäs mitään.

 

 

 

Myös presidentti Georg Bushin taustalta löytyy savolaisia, nimittäin Sulkavan Halttusia. Tietoa ei sovi epäillä, koska myös Savo vilisee väkivaltaisia alkoholisteja.

 

 

 

LUAKKO

 

Joen tunnusmerkistöön kuuluu, että sitä pitkin voi soutaa. Niinpä Petäisestä Virmaaseen johtava vesitie onkin alkumatkasta puro. Kuitenkin parin kilometrin päässä alajuoksulla on noin aarin suuruinen levennys ja syvennys, jota vanhat ihmiset kutsuivat Luakon lammakoksi. Siis lammakoksi, ei lammikoksi.

 

Nimen taustaa en tiedä, ehkäpä se on nimetty vaikka jonkin Laakkosen perusteella. Ja ehkäpä ensiksi on nimetty vieressä oleva Luakon niitty, jolla on saattanut olla taloudellista merkitystä sikäli, että joku Laakkonen on korjannut siitä luonnonheinän karjalleen.

 

Kerran kesässä käyn Lukolla ongella ihan vaan sen vuoksi, että tarkastan, vieläkö siitä saa säynävän poikia. Jostain syystä lähes kymmenen kilometrin päästä Virmaasta on lammakkoon noussut säynäviä, vaikka mielestäni purossa pitäisi olla pari läpi pääsemätöntä estettä.

 

Vähän ennen kuolemaansa isäni väitti saaneensa Petäisestä hirmuisen säynävän. Mielessä kävi, että jospa kala olikin vaikkapa ainut särjen sukuinen petokala eli toutain, joita on tietääkseni istutettu Iisveden vesistöön. Toutainhan on kova kala vaeltamaan jokia pitkin.

 

 

 

Kesällä vein Luakkoon katiskan jäännöksen selvittääkseni puturan kalastollista rakennetta. Kun kävin pyydyksen kokemassa, oli siinä mitätön hauentuppi.  Niinpä tässä pikkupuron levennyksessä on ainakin ahvenia, särkiä, säynäviä ja haukia. Erikoisia kaloja en siis tavannut, mutta erikoisiin nisäkkäisiin törmäsin. Näin nimittäin ensimmäisen kerran luonnossa metsäkauriin. Yllättävän iso eläin, jonka rakenteellinen nopeus vaikuttaa olevan noin 50 km/t.

 

Kerran ennenkin olen nähnyt mustaruskean otuksen kiitävän hirmuista vauhtia ryteikössä ja silloin luulin nähneeni suden, en leijonaa kuten Ruokolahdella muinoin. En kertonut havainnostani, koska akat eivät muutenkaan uskalla enää liikkua metsässä karhuvaaran vuoksi. Pelko onkin oikeutettu, sillä Kärkkäälän parhailla marja- ja sienimailla Välisuon suunnalla on taas havaittu karhu. Viimekesäisistä poikasista yksi on siis kotiutunut kylälle.

 

IERIKKA

 

Jos kielessämme on sana charmantti, on Kuopiossa syntynyt tuttu radioääni Erkki Toivanen charmantti. Männä viikolla Ierikka luennoi yliopistolla kansainvälistymisestä ja häneltä opin seuraavat 3 kpl uusia asioita. Ne

ovat:

 

 

 

1. Sana Finland tarkoittaa ranskan kielessä ryteikön perää, joka onkin maallemme osuva nimitys. Itsekin olen huolella läheltä tarkkailut maaseudun pusikoitumista ja olen vahvasti sitä mieltä, että jonkun olisi tehtävä jotakin kehityksen pysäyttämiseksi.

 

 

 

2. Pohjanlahden rannikko ei enää nousekaan, jolla tavalla koulussa ennen opetettiin rauhantahtoisen ja ahkeran mutta sodassa urhoollisen kansamme kasvattavan elintilaansa, vaan merenpinta nousee nyt kasvihuoneilmiön seurauksena maata nopeammin. Geologisesti mielenkiintoinen tieto.

 

 

 

3. Kiinalaiset eivät 70-luvulta lähtien ole suinkaan pyyteettömästi auttaneet radanrakennusprojekteillaan yms:lla yleisillä töillä Afrikkaa, vaan taustalla on tulevan supervallan huoli raaka-ainehuollostaan. Niinpä Darfurin alueen katastrofaalinen sisällissota on pitkälle Kiinan ansiota.

Samoin taitaa olla myös Burman tapahtumien laita - maahan toimittaa Kiinalle öljyä.

 

 

 

Muuten 70-luvulla oltiin rähmällään itään ja sillä tavalla lyötiin rahoiksi ja nyt se tuomitaan. Itään päin ollaan taas rähmällään ja rikastutaan sillä. Tulevien polvien kettutytöt ihmettelevät, miten silloin 10-luvulla istuttiin saunassa Kiinan lähetystösihteerien kanssa, vaikka samaan aikaan Kiinan  urheilukentillä ampuiltiin epäilyttäviä ihmisiä pinskalla niskaan ja lasku patruunasta lähettiin asiakkaan lähiomaisille.

 

MELKEIN SUONENJOEN TYTTÖ

 

Palestiinalaissyntyinen tv:stä tuttu toimittaja Umayya Abu-Hanna asui 80-luvulla Koivukylän opiskelija-asuntolassa kuten minäkin.

Muistan, että näin hänet joskus liikkuvan kesällä 50-luvun kunnon hiihtomonot jalassa. Se herätti samalla tavalla huomiotani kuin se etiopialainen neekerinuorukainen, jonka näin hiihtohaalari päällä kantavan erikoiskilpasuksia.

 

 

 

 

 

Umayyan sukunimi oli siihen aikaan Hänninen varmastikin onnistuneen naimiskaupan seurauksena. Äskettäin ilmestyneestä omaelämänkerrallisesta teoksesta paljastuu, että tietenkin Hänninen-nimi juontaa juurensa Suonenjoelle. Ihan Suomen aikojen alussa, jolloin Umayya ei vielä kunnolla hallinnut kieltämme, tuli aviomiehen suonenjokelaisia sukulaisia kylään.

 

 

 

 

 

Nuori miniä halusi ilahduttaa mukavaa anoppiaan kahvipöydässä ja sanoi hänelle iloisesti “haluan pillu”. Kun kukaan ei tuntuvan ymmärtävän pyyntöä, uusi miniä entistä kuuluvammin “haluan pillu”. Jostain syystä appiukko alkoi tässä vaiheessa innokkaasti kertoa edellisen päivän säästä. Selityksenä mainittakoon, että arabeille vokaalit ovat vaikeita oppia ja että anoppi oli leiponut herkullista pullaa, jota Umayya halusi maistaa. Kommentit (0)

 

 

 

 

 

 

SUKUNIMISTÄ

 

 

Lainasinpa Sukunimet-kirjan. Siitä löytyy selvitys useimpien suomalaisten

sukunimien taustoista. Aiemmin olen blogillani puhunut Koivistoisista,

Närheistä ja Sikasista. Sukunimioppaan mukaan Koivistoiset eivät

kytkeytyisikään Koiviston saareen, vaan taustalla on pelkästään

Koivisto-niminen talo. Närhi-nimesta tiedetään kirjassa kertoa esimerkiksi

se, että eräs Pietikäisten suvun sukuhaara on Savossa muuttunut Närhiksi.

Myös Sikasilla, Siikasilla ja Asikaisilla saattaa historiasta löytyä

yhteisiä esi-isiä.

 

 

Kärkkäälässä ovat kaikki Koivistoiset samaa sukuhaaraa, ilmeisesti Paavo

Koivistoisen jälkeläisiä. Närhejä ja Sikasia on kahta sukuhaaraa kuten

myös Kauppisia. Olen jotenkin alitajuisesti ajatellut, että Kauppisten

sukunimi liittyisi jotenkin kaupankäyntiin, mutta kirjatiedon mukaan näin

ei olekaan, vaan sukunimi on syntynyt nimen Jacob skandinaavisen

muunnoksen Jakaupr pohjalta. Suvun kantaisä oli siis Jakaupr ja oikeasti

Kauppiset ovatkin Jakauprisia eivätkä Kaappisia tai Komeroisia.

 

 

 

LISÄÄ SUKUNIMISTÄ

 

 

Sukunimet kirjasta selviää monia mielenkiintoisia asioita. Korhonen on

tällä hetkellä maamme toiseksi yleisin sukunimi heti Virtasen jälkeen.

Koska Korhoset ovat itäsuomalaisia, ovat he innokkaampia siinä yhessä

asiassa kuin länsisuomalaiset Virtaset ja niinpä he lisääntyvät sillä

vauhdilla, että ovat kohta Suomen ykkösiä. Suku on hyvin edustettuna myös

Kärkkäälässä.

 

 

Korhonen sukunimi on selitetty lisänimestä Korho, jolla on useita

merkityksiä: huonokuuloinen, tai kuuro, Iso mies, vanhus, ylpeä, rikas,

leuhka, vähän tyhmä tai kömpelö. Sukunimi Korhonen on voinut alkuaan olla

myös lisänimi Korhopää eli pörröpäinen. Myös toinen vanha kärkkääläinen

nimi Pöyhönen on yhdistettävissä pörrötukkaista merkitsevään lisänimeen

Pöyhöpää. Tiedä vaikka Korhoset ja Pöyhöset olisivat hiuslaitteesta

päätellen samaa sukua.

Nenosia on myös kylällä paljon ja nimen taustalla saattaa olla alkujaan

komeanenäiselle annettu henkilökohtainen, mikseipä myös suvussa kulkenutta

ominaisuutta kuvaileva lisänimi. Tarkkaillaanpa siis Nenosia ja varsinkin

heidän haistimiensa rakennetta.

 

 

Tyypillisiä Suonenjokelaisia nimiä ovat Kolehmainen ja Markkanen.

Kolehmaisen nimelle ei kirjasta löydy selitystä, mutta se tieto kerrotaan,

että Markkaset ovatkin alkujaan Kolehmaisia. Tunnettu suonenjokelainen

nuijasotajohtaja Eskil Uttermark onkin luultavasti tunnettu kyläläisten

keskuudessa Esko Kolehmaisena tai Erämään Eskona, uttermark tarkoittaa

ruotsiksi erämaata. Vaikea ruotsalainen sana on myöhemmin Savossa

muuntunut Markkaseksi.

 

Kolehmainen on yksi yleisimpiä savolaisnimiä ja muistelen ehkäpä

Syvänniemen historian kirjasta lukeneeni, että Karttulan Pomellit olivat

alun perin Kolehmaisia. Varmaankin kolmekymmentävuotisen sodan peruna

saksan kielessä pommia tai pommittajaa tarkoittava sotilastermi pommel on

jäänyt tämän Kolehmaisten sukuhaaran nimeksi.

 

 

Muuten äitini puolelta olen Könönen ja jostakin netistä kaivoin tiedon,

että jotakuta jäykkäliikkeistä Kolehmaista alettiin kutsua Könöseksi, joka

viittaa könöttämiseen. Tunnistan kyllä termistä myös itseni, kun seuraan

katselen varjoani liikkuessani; kyllä se melkoista vääntämistä alkaa olla.

Toisaalta suurjuoksija Salamo Könösestäkin todetaan urheiluhistoriamme

kirjassa, että jäykästi juokseva, mutta sitkeä. Sen sijaan serkkuvainaani

poika Janne Könönen on sukunimestään huolimatta yksi maamme parhaista

latinalaisrytmien taitajista.

 

 

 

NEEKEREITÄ

 

Aikoihin on eletty ja kyllä ilmastonmuutos jyllää. Kuopion keskuskentällä aikamiehet pelasivat shortseissa jalkapalloa maaliskuun alkupuolella. Kups ja Hjk ottivat yhteen. Leimaa-antava piirre ottelulle oli sinisenmustien miesten runsaus. Myös globalisaatio jyllää. Muistan, että 30 vuotta sitten Kuopiossa herätti suurta närkästystä se, että savonlinnalainen Ossi Loikkanen hyväksyttiin Kupsin joukkueeseen. Nyt joukkueessa on kaksi hyvää miestä Afrikasta ja yksi Venäjältä.

 

 

 

Maajoukkuetason jalkapalloilijan saa kuulema tällä hetkellä vuokrattua Afrikasta 500 eurolla/kk. Suomalainen liigatason kiekkoilija tienaa keskimäärin 4.000 euroa kuussa. Varsinkin sierraleonolaisia pelureita on Suomessa runsaasti. Sen ymmärtää. Inhimillisen kehityksen indeksillä mitattuna Sierra Leone on maailman maista viimeinen eli noin kahdessadas, Suomi on kymmenes.

 

 

 

Minun lapsuudessani näitä mustia ihmisiä kutsuttiin neekereiksi eikä siinä todellakaan ollut mitään halventavaa toisin kuin sanoissa ryssä, hurri, jutku ja nekru. Alakoulussa opettaja Turtiainen kysyi, onko joku nähnyt neekeriä. Selänteen Pekka myönsi sellaisen ihmeen nähneensä Herättäjäjuhlilla. Seuraavan kerran törmäsin asiaan, kun naapurin mies kertoi nähneensä mansikkakarnevaalipäivän aamuna neekerin Alkon myymälän edessä. Neekeri oli itkenyt. Kyläläiset uskoivat itkevän neekerin Alkon edessä liittyvän johonkin raittiuskampanjaan. Itse näin ensimmäisen mustan Helsingissä vuonna  1976.

 

 

 

Tarinan mukaan kirjailija Heikki Turunen näki samoihin aikoihin ensimmäisen  neekerin ravintola Kosmoksessa. Hän oli ilahtunut suuresti ja sanonut leveällä Itä-Suomen murteella, että "katohan, halakometässä ahavoetunut  poeka." Siihen neekeri oli vastannut leveällä Itä-Suomen murteella, että "haesta vittu."

 

ROTISKO

Kuva 11 Rotisko

 

Tämä ei ole se Viipurin kuuluisa Alvar Aallon suunnittelema kirjastotalo, vaan Suonenjoen ydinkeskustaa elävöittävä arkkitehtooninen kokonaisuus, joka muistaakseni lapsuudessani toimi puarhuoneena, taisi olla nimeltään Pikabaari. Rotisko on keskeisellä paikalla rautatieaseman ja linja-autoaseman vieressä ja osuu ensimmäisenä satunnaisen matkailijan silmiin tämän alkaessa tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin ja elinkeinoelämään. Jonkun olisi tehtävä asialle jotakin.

 

 

 

Muistan, että oppikoulun vieressä oli samankaltainen hökkeli, jota kutsuttiin osuvasti Nousevan auringon taloksi. Siellä paikkakunnan syrjäytynyt väestönosa vietti ns. hauskaa elämää. Kerran jopa niin hauskaa, että talo paloi. Nykyään on sosiaaliturva jo niin korkealla tasolla, ettei sellaista enää tapahdu.

 

 

 

Saas nähdä, koska venäläisturistien linja-autot alkavat pysähtelemään kuvan talon edustalla ja ihmiset ryntäävät selkäkeikkanauruja päästellen kuvaamaan suomalaisten kurjuutta. Toisaalta Helsingissäkin Eduskuntatalon ja rautatieaseman välissä, siis ihan maamme keskeisimmällä paikalla,  on monta hehtaaria hoitamatonta pusikkoa, jossa lojuu sikin sokin vanhoja ratapölkkyjä ja muuta hylkytavaraa eikä se näytä ketään häiritsevän.

 

HEVONPASKAA

 

Jatkamme kavioeläimillä. Korostettakoon, että tämä kuva ei liity mitenkään sivun otsikkoon. Kuvassa Kärkkääläntien talvista idylliä; Rönkän perhe ulkoiluttaa lemmikkieläimiään. Huomatkaa lumeen hyvin maastoutuva valkoinen Aatu. Se on oikea työhevonen. Ei tosin Suomen hevonen, vaan Eestin hevonen. Ehkä se on vähän sirompi kuin alkuperäinen meikäläinen.

 

 

 

Suomessa on 70.000 hevosta, mutta vain pieni osa on työhön kykeneviä. Kun

seuraa barreleiden hinnan kehitystä, alkaa miettiä, pitäisikö maamme

pusikoituville joutopelloille luoda vankka työhevoskanta ihan varmuuden

vuoksi. Ravikilpailujen sijasta pitäisi alkaa kilpailemaan hevosten

vetokyvyllä. Juoksemisessa Suomen hevonen ei pärjää, mutta

hevospullingissa se olisi hyvä. Ainakin jossain Etelä-Pohjanmaalla sekä

USA:n syvän etelän osavaltioissa on traktorpulling hyvin suosittua, siitä

on luontevaa siirtyä tulevaisuudessa hevosvetokilpailuihin. Uhkapeliä voi

harrastaa senkin tiimoilta.

 

 

 

Ja sitten otsikkoasiaan. Hevosenlanta alkaa olla ongelmajäte - vähää

vaille, ettei sitä rahdata Riihimäelle. Netistä löytyy se mielenkiintoinen

tieto, että hevonpaskaa syntyy maassamme vuosittain energiasisällöltään 70

miljoonaa öljylitraa vastaava määrä. Jos se mädätettäisiin, kuten vaikkapa

Intiassa tehdään, pyörisi noin 10.000 traktoria vuoden biokaasulla. Ja jos

 karjanlanta hyödynnettäisiin samalla tavalla, olisi 50.000 traktorin

polttoainehuolto turvattu.

 

 

 

Tuossa ylhäällä ylistin hevosta - varsinkin työhevosta. Mutta jos minun

pitäisi hankkia itselleni vetoeläin, tekisin sen minulle tyypillisesti,

eli järjen kanssa ja hankkisin hirven. Hirvi on teholtaan hevosen luokkaa,

mutta ravinnon käyttäjänä ylivoimaisen tehokas. Se ei näköjään tarvitse

talvisinkaan muuta kuin risuja ja männynkäpyjä. Ihmettelen, ettei kukaan

muu ole asiaa oivaltanut.

 

 

 

Jos nyt hakemalla pitää hirvistä hakea vikoja ja puutteita, niin sen

rakenteellinen huippunopeus on vain 60 km/t, kun hevonen pääsee

setsemäänkymppiin. Mutta kyllä se kuusikymppiä näin vanhalle miehelle on

ihan sopivaa haipakkaa.

 

 

 

Voi olla, että hirven kesyttäminen on työlästä, mutta sen olen lukenut,

että jotkut vasana hoitoon otetut hirvet ovat kotoutuneet ihmisten pariin.

Ja sitä paitsi, jos metsiemme kruunupää ei muuten viihtyisi ihmisen

palveluksessa, voisi sille antaa jotain rauhoittavia kemikaaleja, vaikka

onnellisuuspillereitä tai diabamia, kuten hermostuneille koirille tehdään.

Ja onhan peurakin alistettu ihmiskunnan palvelukseen, miksi ei sitten

hirvi.

 

 

 

Antropologit ovat muuten selittäneet Afrikan maiden alikehitystä sillä,

että mantereelta ovat puuttuneet kunnon vetoeläimet. Kuulema sekä Afrikan

norsu että seepra ovat mahdottomia koulutettavia. Ne ovat evoluution

tuloksena joutuneet hirmuisten petojen, vaikkapa leijonien ja

krokotiilien, vuoksi kehittämään niin hurjan taistelijan luonteen, ettei

ihminen niille pärjää. Muistan luontodokumentin, jossa krokotiili kävi

seepran kimppuun, mutta joutui luikkimaan pakoon, kun saalis puraisi sitä

silmästä.

 

 

 

Muuten olen sitä mieltä, että kun öljyn saanti ehtyy, pitää maamme 70.000

lemmikkihevosen lisäksi valjastaa myös maamme 70.000 hirveä palvelemaan

kansantalouden tarpeita.

 

HELLEENISTÄ KIRKKAUTTA

 

kuva 12, viesti

 

Lumipyryn kunniaksi tämä Kärkkäälän perheviestistä napattu kuva, jolla

tuntematon lähettäjä minua ilahdutti. Ilmassa on suuren urheilujuhlan,

ellei peräti helleenisen kirkkauden tuntua, jota radioselostaja Martti

Jukola-vainaa joskus väitti suurissa urheilujuhlissa esiintyvän. Kuvasta

tunnistan Armi Martikaisen, Ulla Korhosen, Päivi Kauppisen, Alvar

Kauppisen ja Paavo Kolehmaisen.

 

 

 

Kuva on luultavasti 80-luvun puolivälin paikkeilta, koska Mäkelän Paavo on

vielä elossa. Paavokin meni melko nuorena, kuten sovan käynneille miehille

tahtoi käydä. Nuorena miehenä hän haavoittui Viipurin edustalla

Murokalliolla, joka oli Suonenjoen miehille paha paikka. Paavo kertoi,

että sinne kalliolle hän oli jäädäkin, mutta pääsi viimetipassa Kauppisen

Sulon auttamana panssarivaunun kannella omien joukkoon. Harmi, ettei tämä

innokas urheilumies ehtinyt näkemään sitä, kuinka tyttärenpoikansa Kalle

on yksi maamme lupaavimmista kuulantyöntäjistä. Aikoinaan Paavo oli

Kärkkäälän kyläpäällikkö ja taisi istua joskus kaupunginhallituksessakin.

 

 

 

Muistan, kuinka pikkupoikana tultiin Korholan Pentin taksilla Turusen

Tahvon 60-vuotispäiviltä ja Hepolammen kohdalla Paavo kertoi lammessa

olevan niin isoja haukia, etteivät ne mahdu siinä kääntymään. Jo

kuusivuotiaana epäilin väitteen totuudellisuutta, mutta tänä talvena vielä

tarkistan asian.

 

A-YKKÖSIÄ

 

Eilen käsiteltiin Kärkkäälän akkoja. Nyt ovat ukot vuorossa. Kylän urhoja

sotaharjoituksissa Utissa elokuussa 1938. Kovakuntoisen näköistä joukkoa.

Kenelläkään ei ole ylipainoa, silmälaseja eikä ilmeisesti allergiaa.

Maastokelpoisuuden puolesta tämä porukka kyllä selvisi vähän myöhemmin

kovissa pakkasissa lumisissa metsissä. Siellä he olivat liikkuneet

ennenkin. Yrjö Korhosen ja Niilo Matilaisen tunnistan. Kauppisten ja

Paanasten piirteitä olen myös näkevinäni.

 

 

 

Kuva on Pöngän Veikon kokoelmista. Veikolla on paljon mielenkiintoisia

kuvia Kärkkäälän historiasta, mm. maailman ainut otos Petäisen salmen

ensimmäisestä sillasta. Joskus pitäisi ottaa miehen kokoelmista kopiot

alan liikkeessä. Huonolla kamerallani ei tosi vanhoista kuvista saa

kunnollisia jäljennöksiä.

 

 

 

Veikko muuten vahvisti tietoni siitä, että Kärkkäälän miehet toivat

sotasaaliina Talvisodasta kaksi puoliautomaattikivääriä. Olen antanut

itselleni kerrottavan, että ne olivat hyviä hirven salakaadossa, koska

niillä kerkisi. Toisen Kiiskin Aaro väitti päätyneen Petäisen pohjaan -

uskoisikohan? Toisen pyssyn nykyisestä sijainnista on teorioita.

 

 

 

Muistan, että poikasena leikeissä näin sodasta tuodun pistoolin. Tosin

taskuasekannan määrä säilyi kylällä vakiona, koska yksi pistooli myös

katosi sodan seurauksena. Sen kätki eräs lomalainen lähtiessään torjumaan

suurhyökkäystä. Mies ei siltä reissulta hengissä palannut, mutta kätkettyä

asetta ei ole tiettävästi etsinnöistä huolimatta löydetty.

 

KÄRKKÄÄLÄN AKKOJA KOULUN MÄELLÄ

 

Naisasiassa pysytään tänäänkin. Tosin nämä naiset eivät harrastaneet

nyrkkeilyä, kuten eilen esitellyt heikomman sukupuolen edustajat eivätkä

olleet edes kuulleet nykynaisten kovasti harrastamasta potkunyrkkeilystä.

Tämä kuva esittää Kärkkäälän naisia äitienpäiväjuhlilla kansakoulun

pihalla joskus 1920-luvulla. Silloin ei äideillä ollut tuulipukuja,

lenkkareita tai edes minihameita. Tupakka ei röyhyä kenenkään suupielessä.

Kukaan ei tee aasinkorvia edessä olijalle eikä ketään edes hymyilytä.

Kovin ovat vakavamielisiä äitejä nykyisiin verrattuina.

 

 

 

Eikä ihme olekaan, ettei naurata. Elämä ei silloin liikoja hymyillyt.

Eräskin kylän äideistä kävi pula-aikana pyytämässä kunnasta jauhoja, mutta

kun ei niitä saanut, hukuttautui yhteen paluumatkan varrella olleeseen

lampeen. Sen sijaan yksi pieneläjäperhe oli saanut kunnasta jauhoja.

Kunnan köyhäinhoidon edustaja sattui kuitenkin joulun jälkeen yllättämään

mökinväen riisipuuron syönnistä ja tuomitsi moisen yhteisten varojen

haaskauksen. Silloin perheenpää oli saanut tarpeekseen ja ryntäsi köyden

kanssa metsään lopettaakseen kituuttamisensa. Muu väki oli kuitenkin

onnistunut estämään tragedian.

 

 

 

Huomatkaapa koulun verannan rikottu lasi. Kenenkähän kolttosia tuokin? Nyt

kun koulua remontteerataan, kannattaisi tarkistaa, löytyykö eteisen

tapettien alta jälkiä ampumatapauksesta, jossa Rietu Vainikainen sai

surmansa 24.3.1918. Olen kuullut, että hirsissä pitäisi olla vielä luotien

tai haulien iskemät.

 

 

CHARLOTTA JA KALLE

 

 

Ja talviurheilussa pysytään vieläkin. Ruotsin viehkeä hiihtäjäneitonen

Charlotta Kalla toi mieleeni iisveteläisen suurhiihtäjä Kalle Jalkasen,

joka jäi Suomen hiihtohistoriaan varsinkin hankeen pudonneiden hampaidensa

vuoksi.

 

 

Charlotta on Länsi-Pohjan meänkielisiä ja Hesarin mukaan hänen kännykkänsä

soittoäänenäkin on käheä-äänisen Lapin ukon "vastaa, perkele, vastaa".

Länsipohjalaiset ovat kovaa hiihtourheiluväkeä ja 30-luvulla, jolloin

seudulla oli suomalaisen mittapuun mukaan uskomaton elintaso, siellä

järjestettiin suuria hiihtokilpailuja, joissa maamme huiput mielellään

kilpailivat.

 

 

Muudan meänkielinen mies muisteli myöhemmin erästäkin suomalaisvierailua

paikkakunnan hotellilla seuraavasti: "Net tilasit bränviinaa ja met se

Jöstan kanssa katoma siinä ko net alkavat juomhan. Hunteerama, että

annethan suomalaisten jua, pian aikaa saama itte voitot sillä lailla. Ja

met Jöstan kanssa aloma kantamhan niile suomalaisille sitä bränviinaa

ämpärillä.

 

 

Kolome päivää net vain söit ja joit se Olkihuora ja Alakulli ja se

kolomaski suomalainen, jonka nimen pääle met emmä Jöstan kanssa milhään

pääse. Eivät ne ota yhthän trääninkhiäkään. Sivakat vain sait seisoa

yhessä kasossa siinä hotelin nurkala. Sillon met Jöstan kanssa keksimmä,

että hommathaan vielä niile suomalaisille naiset, niin juova ja naiva

ittesä niin heikhon kunthon, ette priisit jäävä Ruothin. Ja niin met

Jöstan kanssa haimma niille suomalaisille naiset. Ja sitte ne söit ja joit

ja net nait. Ja sivakhoin net ei koskenheetkaan."

 

 

Yllä oleva siistitty versio on kirjasta "Suomen hiihto". Hesarissa

tapauksesta kerran oli härskimpikin versio. Tärkeintä kuitenkin on tietää,

että Suomen pojat veivät kaikki priisit ylivoimaisesti ja kilpailun

jälkeen Jöstan kanssa hotellilla ihmeteltiin, että "sielä vasta net söit

ja joit ja nait"!

 

 

Olkihuoralla tarkoitettaneen Eino Olkinuoraa, Iisveden Kiri, Alakullilla

Olavi Alakulppia, Ounasvaaran Hiihtoseura ja se tuntematon kolmas mies oli

sitten varmaankin Kalle Jalkanen, Iisveden Kiri. Jalkasen

elämänkertateoksessa nimittäin kerrotaan, että Kalle oli innokas

Länsi-Pohjan kävijä ja että vielä pitkään jälkeenkinpäin sikäläiset

hiihtoihmiset muistelivat miehen iloista luonnetta.

 

 

 

MÄKIKOTKIA

 

Kuva 13

 

 

Hyvä Janne! Janne Ahosen menestyksen innoittamana kuva toisesta

mäkikotkasta 70-luvun alkuvuosilta. Juhani Nurmi siinä tavoittelee 10

metrin haamurajaa Hepoharjun lentomäestä. Tyyli on hyvä, mutta jos

hakemalla täytyy jotain vikaa löytää, niin sukset eivät ole kuin yhtä

puuta kuten Tiilikais-Pekan selostaessa Viki Kankkosen hyppyjä.

 

 

Tuo Hepoharjunmäki on minulle jäänyt vieraaksi. Jos Airakselan Pirunvuoren

luonnonmäestä hypättiin 60 metriä, Piispalanmäestä 17 ja Laitilanlahdelta

ehkä vielä vähän enemmän, niin luulen Hepoharjun rinteestä leiskautetun

noin 10 metriä.

 

 

Hepolammesta muistan sen, että noin vuonna -64 Tahvo Turusen

65-vuotispäivillä Kolehmaisen Paavo kertoi minulle, että siinä lammessa on

niin suuria haukia, etteivät ne mahdu siinä kääntymään. Tarinan tausta oli

se, että Hepolammesta yritettiin tehdä lohiallasta ja myrkyllä koetettiin

tappaa puturan alkuperäinen kalasto. Isot hauet eivät myrkystä toenneet,

vaan kostoksi kiusaajilleen ne suurella ruokahalulla lihottivat itsensä

istutetuilla lohenpoikasilla.

 

 

Muistelen, että yleinen uskomus oli, ettei lammesta saa kalastaa, koska

siinä on mukamas istutettua arvokalaa. Kaikesta huolimatta tänä talvena

asetan tulostavoitteeksi lammen kalaston selvittämisen täysin piittaamatta

lain käskyistä ja kielloista.

 

 

 

TOLLANPURO

 

 

Se on tehty. Tollanpuro-nimen tausta on selvitetty. Erään murresanakirjan

mukaan tola tarkoittaa uraa, polkua tai latua. Ja urassahan kyseinen puro

virtaa. Niinpä tästä lähtien puhumme Tolanpurosta eikä Tollanpurosta.

 

 

Vepsäläisen Alina kertoi muinoin siitä, kuinka Vepsäläisen Kalle oli

kerran ohikulkiessaan laittanut vitsaksessa olleet Petäisestä pyydetyt

kalansa säilytykseen Satulamäentien vieressä olevaan Tollanpuron

tulva-altaaseen. Sen muuten erottaa vieläkin, vaikka ojituksilla vesistön

reittiä on kummasti muutettu. Palatessaan Kalle näytti Eemeli Koivistoisen

pojille, miten kunnon kalamies saa saalista vaikka tällaisestä

mutakuopasta. Seuraavana päivänä kyläläiset sitten näkivät neljä Eemelin

poikaa istuvan sitkeästi ongella altaan reunalla.

 

 

Kun joskus kerroin tarinan isävainaalleni totesi hän jyrkästi, että

"minäkiin oun siitä monta haakee pyytänny". Voisikohan olla niin, että

ennen ojituksia hauet kutuaikaan nousivat kapeaa puroa pitkin kolmen

kilometrin päästä Suolammesta kutemaan Tollanpuron lätäkköön?

 

 

 

SUURKISAT 1947

kuva 14 suurkisat

 

 

Suurkisat ovat olleet maamme urheiluelämän merkkitapahtuma - ja kaikkein

merkittävin Suurkisojen tapahtuma taisi olla se, että presidentti Kekkosen

muistin pätkintä paljastui ensimmäisen kerran suurelle yleisölle 70-luvun

lopun kisoissa. Asia tosin salattiin onnistuneesti silloissa

tiedotusvälineissä.

Kuvassa kärkkääläisten nuorten voimistelujoukkue vuonna 1947 ryhmittyneenä

Suonenjoen kirkolla ajanhenkeen sopivasti meijeriauton taakse.

 

 

Tässä kuvassa taas ollaan jo perillä Helsingissä, luultavasti

olympiastadionilla.

Alarivissä oikealta lukien Aino Markkanen, Eeva Koivistoinen, Vieno

Sikanen, Toini Vilhunen ja Kerttu Hyvönen. Ylärivissä oikealta Pentti

Korhonen, Olli Korhonen, Erkki Kauppinen, Erkki Korhonen, Paavo

Kolehmainen, Pekka Markkanen ja Arvo Vilhunen.

 

 

Tarina ei kerro, millainen Kärkkäälän nuorten voimisteluesitys oli, mutta

uskon ja toivon heidän muodostaneen jonkinlaisen ihmispyramidin. Ne olivat

suosittuja siihen aikaan. Toivon, että nykyajan suosittujen työpaikkojen

hengennostattamistilaisuuksien yhdeksi ohjelmanumeroksi otetaan

ihmispyramidin muodostaminen. Se lujittaa väen yhteenkuuluvaisuuden

tunnetta.

 

 

Olen nähnyt tuon valokuvan poikien pipomallin myöhemminkin. Nimittäin

Kuningasjätkä-elokuvan pikkupojalla taisi olla samanlainen päähine. Sodan

jälkeen ei rutiköyhällä kansalla ollut mahdollisuutta pipoa kalliimpaan

yhteiseen edustusasuun.

 

 

Muistelen, että tunnettu jopa toimittaja Sakari Määttänen kertoi tästä

päähineestä jossain Hesarin jutussaan. Iisvedelle evakuoitu Määttänen

edusti varmaankin kyseisissä kisoissa Iisveden Kiriä.

 

 

 

HUKKUNEET TYTÖT

Kuva 15 hukkuneet

 

 

Tämän järkyttävän kuvan lahjoitti Korhosen Timo.

 

 

30-luvulla hukkui kaksi tyttöä Moskulan lampeen. Heidän nimiään en ole

saanut selville, mutta tietääkseni he olivat sukua ainakin korholalaisiin

ja pipliakankaalaisiin; pienellä lähes tiettömällä kylällä ennen olivat

kaikki sukua toisilleen. Tytöt olivat kesäkuumalla menneet Moskulaan uimaan

kohtalokkain seurauksin. Toinen siskoksista oli yrittänyt pelastaa toista

ja molemmat olivat hukkuneet. Tämä kuva on luultavasti otettu Jussilan

pihalla.

 

 

Tietääkös joku tapauksesta enemmän?

 

 

 

KYLÄN NOPEIMMAT MIEHET

Kuva 16 perheviesti

 

 

Tässä Nurmen Kaisun nappaamassa kuvassa Pentti Kemppainen lähettää

poikansa Eskon matkaan. Kemppaiset hallitsivat tätä suurta urheilujuhlaa

70-luvun alkuvuosina, jolloin kisaan otti osaa yli 20 % kylän väestöstä.

Muistelen, että Heinolan historian kirjassa kerrotaan, että 40-luvun

lopulla kaupungin hiihtomestaruuskilpailuihin osallistui noin 1000

hiihtäjää eli noin 10 % kaupunkilaisista.

 

 

Tutkinpa tuossa mielenkiinnolla lisää Kärkkäälän perheviestien

kunniataulukoita 60 - 70-luvulta. Joistakin tuloksista ilmenevät myös

hiihtäjien henkilökohtaiset ajat. Näyttää siltä, että 60-luvun lopulla

kylän kovin hiihtäjä oli Pertti Vilhunen, joka vielä ikämiehenäkin näytti

poikasille hiihtämisen mallia; olihan hän mm. Vasaman

maakuntaviestijoukkueen vakioaloittaja ja taisi ainakin kerran olla

voittamassa tätä maamme vanhinta maakuntaviestiä.

70-luvun alkuvuosia hallitsi Paanasen Risto, joka noihin aikoihin voitti

myös nuorten Pohjoismaiden ampumahiihtomestaruuden. Sen jälkeen parissa

kisassa nopein oli Seppo Korhonen ja käytettävissä olevien tietojen

perusteella Heikki Kainulainen oli nopein 70-luvun loppupuolella.

 

 

Muistelen, että myöhemmin Väänäsen urheilijaveljekset olivat vahvoilla ja

että Veijo taisi olla jopa piirin parhaita nuoria hiihtäjiä, joten eiköhän

hänkin ollut myös kylän mestari joskus 80-luvun alussa. Nykyään veljekset

eivät taida enää hiihtää, mutta penkistä kuulema nousee noin 250

kilogrammaa.

Viestituloksista paljastuu yllättäviä asioita. Muistan, että Erkki

Korhonen oli nuorena erittäin lupaava hiihtäjä ja joka 16-vuotiaana juoksi

1000 metriä 2.50, jolla vieläkin olisi Kuopion seudun paras. Mutta eipä

hän näköjään myöhemmin pärjännyt isoveljelleen Pentille ainakaan

perheviestiosuuksilla. Mielenkiintoista on myös se, että joskus 70-luvulla

45-vuotiaissa Närhin Eelis oli miehistä selvästi paras ja vastaavan

naisten kisan voitti vaimo Aino. Aino kuitenkin hiihti kyseisen kolme

kilometriä noin minuutin ikäisiään miehiä nopeammin.

 

 

Ja yllättävä on se, että Nurmen Arvi, joka nyt vielä 75-vuotiaana varmasti

voittaisi 50 kilometrin umpihankihiihdossa kenet vaan, ei pärjännyt

leveillä metsäsuksillaan alkuunkaan perheviestiosuuksilla. Luulen, että

joko matka oli liian lyhyt tai sitten sukset eivät mahtuneet ladulle.

 

 

Muistaessani kerron vielä sen, että kylän nopein on selvitetty myös

pikajuoksussa. Joskus sodan jälkeen Kärkkäälän miehet päättivät ratkaista

paremmuutensa 100 metrin juoksussa. Kilpailu suoritettiin maantiellä

yhteislähdöllä ja matkana oli kaksi puhelinpylväsväliä. Palkinnoksi

maaliviivalle oli varattu kisan luonteeseen sopivasti viinapullo.

Yli-ikämies Otto Miettinen voitti, Kainulaisen Topi tuli toiseksi ja

kolmatta en viitsi kertoa, koska hän ei ehkä halua nimeään mainittavan.

 

 

 

SULO KAUPPINEN JA LENTÄVÄ TYYLI

 

 

Sain Korholan Timolta ison ja arvokkaan muovikassillisen Kärkkäälän

historiaa, hänelle suuri kiitos siitä. Aineisto oli löytynyt Korholan

vintiltä. Sieltä paljastui esimerkiksi tämä Savon Sanomien sivu vuodelta

1977, jossa näyttävästi kerrotaan Kärkkäälän kylän perheviestin

10-vuotisesta historiasta.

 

 

Jutusta ilmenee, että alkuvuosina kisaa hallitsivat Paanaset eli Konttilan

joukkue, sitten Kemppaisen Pentin pesue ja edelliset kolme voittoa on

vienyt Pentti Korhosen perhe. Parhaimmillaan joukkueita oli 19 ja -77

niitä oli 16. Lehtileikkeen mukaan kilpailussa jokainen joukkue sai

palkinnon tai oikeammin useitakin palkintoja. Palkintopöydällä oli

valikoimaa lusikoista, ostokorteista ja kahisevasta aina talousvaakoihin,

termoskannuihin, kahviin ja rukkasiin. Melkein viisi kierrosta saivat

joukkueet kiertää ennen kuin tavaranpaljous oli lopussa. Vaikuttaa siis

siltä, että tapahtuma vaaransi jopa osallistujien amatööriyden.

 

 

Suurin kuva esittää Kauppisen Sulon hiihtoeleganssia maalisuoralla.

Alareunassa tapahtuman pääorganisaattorit Yrjö Korhonen ja Vilho Suomela

sekä voittajajoukkue Urpo, Timo ja Vesa Korhonen. Pojat olivat kuvatekstin

mukaan hätistäneet isänsä Pentin pois kuvasta.

 

 

Pentti Korhosen perhe siis voitti vuonna -77, toisena oli Heikki Väänäsen

perhe ja kolmantena Kerttu Kainulaisen perhe. Lisäksi monet muutkin

pesueet saivat hyviä sijoituksia.

 

 

 

RIETTAANKALA

 

 

Muinoin oli tällä blogillani juttu ja kuva uukuniemeläisestä sotamiehestä

40-kiloinen monnin poikanen olallaan. Kyseessä taisi nimenomaan olla

poikanen, koska suonenjokelaisen biologian tohtorin Jukka Kauppisen

upeasta kirjasta "Hämmästyttävä monimuotoisuus" paljastuu, että Ukrainasta

olisi saatu ehkä jopa 375-kiloinen yksilö, Ruotsista 180-kiloinen ja

meidänkin Vanaja-vedestä 1700-luvun lopulla 170-kiloinen.

 

 

Alkuperäinen monni on maastamme jo hävinnyt, mutta vielä sata vuotta

sitten Sisä-Savossa niitä suorastaan vilisi tai sitten sikäläiset

kalamiehet ovat olleet kovia huastamaan. Suonenjoen Suonteessa tohtori

Rahm poikineen sekä talonomistaja Paavo Suihkonen ja Enok Vilpponen

vakuuttivat syksyllä 1915 moisen otuksen lymynneen. Virmaasta taas

Mertalan Paavo oli kuulema sellaisia pari pyytänytkin samoihin aikoihin.

Kallaveden Paukarlahdessa taas asusti silminnäkijöiden mukaan 1920-luvulla

150-kiloinen yksilö, joka piti huolen hukkuneista sekä siitä, etteivät

akat uskaltaneet siellä uida ollenkaan ja miehetkin uskoakseni ainoastaan

selällään.

 

 

Jos ei kotipuolesta varmaa monnia tavattukaan, niin oikeastaan vielä

suurempi ihme on, että Virmaasta löydettiin riettaan kaloja eli

härkäkaloja, joita nykyään kutsutaan härkäsimpuiksi. Aiemmin niitä

luultiin tavattavan vain meristä tai Ruotsin suurista järvistä, mutta niin

vain heinäkuussa 1901 Virmasvedestä pyydettiin kaksi näitä hirvittävän

rumia kaloja, jotka varmaan olisivat haluttuja myös akvaarioon, jos niitä

jossain myytäisiin elävinä. Myöhemmin härkäsimppuja on tavattu eräissä

muissakin Savon suurissa järvissä.

 

 

Ja ihmeellinen järvi on tuo Virmas Suonenjoen ja Karttulan rajoilla, 1956

sieltä väitettiin löytyneen myös merikala kampelan - sehän olisi ollut

maailmanmitassa sensaatio. Ikävä kyllä tarkemmissa tutkimuksissa

paljastui, että sikäläiset koululaiset olivat asialla vain pilailleet

opettajansa kustannuksella.

 

 

Mutta totuus on tarua ihmeellisempää. 1920-luvulla ilmestyneessä

arvokkaassa Suomen kalat-kirjassa väitetään, että Heinolan Jyrängön

virrasta on pyydetty kampela vuosisadan alussa. Asia pitäisi tutkia, sillä

melkoinen fysiikka on sillä latuskaisella kampelalla ollut, joka on kaikkien

koskien läpi räpistellyt Itämerestä Itä-Hämeeseen. Tai sitten kampeloita on

hyvinkin voinut jäädä jääkauden ajoilta Päijänteeseen - olihan järvessä

muinoin hylkeitäkin.

 

 

 

RASIAHO

 

kuva 17 rasiaho

 

 

Rasiako kylmänä joulupäivänä iloisella 80-luvulla, jolloin talvet olivat

vielä talvia. Rasiaton nimi periytyy kaskiviljelyn ajoilta, jolloin metsä

ennen polttamista kaadettiin kuivumaan raspiin. Savossa rasi on vääntynyt

muotoon räs ja niinpä Kärkkäälässä puhutaankin Räsahosta.

 

 

Räsahon saunaan syntyi 1877 Salon Olli eli Kakkisen Olli eli virallisesti

Olli Koivistoinen eikä Olli Haara-nimikään olisi täysin mahdoton. Olli oli

nimittäin au-lapsi ja hänen isänsä oli tohmajärveläinen miilunpolttaja

Olli Haara. Kakkisen salolta löytyy vielä ainakin yksi tunnistettava

miiluhaudan paikka. Isästään Salon Olli tiesi sen verran, että pystyi

nimittämään tätä kaksjalakaseks sonniksi ja senkin verran hän

siittäjästään tiesi, että olisi tavattaessa lyönyt tätä turpaan.

 

 

Rasiaholla ovat Koivistoisten jälkeen asuneet ainakin Närhit, Hiltuset,

Haapalaiset ja Honkoset. Ilmeisesti Hiltusten ja Haapalaisten välissä on

vielä asunut joku perhe, jonka nimeä en tiedä. Haapalaisista minulla on

vielä muistikuva, joten Honkoset ovat varmaankin muuttaneet paikalle noin

1962.

 

 

 

 

SAVON POEKIA

 

Kuopion suunnalla liikkuvan satunnaisen matkailijan kannattaa käydä

Haminalahden kulttuuripolulla, jonne on kaupungin keskustasta 13

kilometriä. Lisätietoa nähtävyydestä löytyy tästä nettiosoitteesta

http://www.haminalahdenkulttuuripolku.kuopio.fi/k_pohja.htm . 4.3

kilometrin mittainen reitti kiertelee vaativassa vuoristomaastossa, jonne

ei ihan heikkovoimaisen kannata hankkiutua.

 

 

 

Polulta avautuvat hulppeat näkymät Kallavedelle ja matkan varrella olevat

opasteet kertovat Von Wrightin taiteilijaveljesten tekemisistä. Hehän

olivat ennen kaikkea tunnettuja lintumaalareita, mutta myös

luonnontutkijoita, tiedemiehiä ja luonnonsuojelijoita. Tosin piirrettävät

linnut täytyi yleensä ampua ensin ampua ja vasta sitten ne ymmärsivät

pysyä liikkumatta, jotta ne voitiin piirtää.

 

 

 

Kulttuuripolun varrelta löytyy myös se maisema, jolla ne kuuluisat

tappelevat ukkometot selvittelivät paremmuuttaan. Mielestäni paikalle

pitäisi tuoda kaksi täytettyä mehtoa. No ehkä muovisetkin käyvät, sillä ne

kestävät paremmin säitä.

 

 

 

Wrightien alun perin skottilainen suku on kohta 300 vuotta vaikuttanut

Haminalahden kylässä. Valtakunnallista kuuluisuutta tämä savolaistunut

aatelissuku on saanut myös työväen seikan harrastuksesta. Tehtailija

Wright synnytti maahan ns. wrightiläisen työväenliikkeen, joka

ymmärtääkseni on lähellä eläinsuojeluliikettä.

 

 

 

Kansainvälisesti kuuluisin Wright on tietenkin filosofi Georg-Henrik.

Hänethän suomalaiset valitsivat viisaimmaksi kansakuntamme edustajaksi,

koska hänellä on niin hieno nimi ja äärimmäisen tuuheat kulmakarvat.

Hopealle tässä äänestyksessä sijoittui hiihtäjä Marjo Matikainen. Tämä

valinta tapahtui ennen kuin alettiin huhuta, että Matikainen olisi

syyllistynyt dopingiin.

 

 

 

Mainittakoon muuten, että astrologi Satu Ruotsalainen kertoi

iltapäivälehden pakinassa, että menestyksekkäiden Sarajevon kisojen aikaan

suomalaisjoukkueen majapaikka oli muistuttanut teurastamoa ja että erään

kirkkaimman tähtemme sydän olisi pysähtynyt epon käytön seurauksena.

 

 

 

HAUSKAA ELÄMÄÄ JA JUHANNUSTA

 

Suomalaiset uskovat olevansa maailman rehellisintä kansaa. Näin varmaan onkin, koska missään muualla ei jostain kilpahiihtohuijauksesta nousisi yhtä suurta älämölöä. Muualla arveluttavat kusipullot olisivat vain hävinneet. Ja viime päivinä käsittelemäni Rööperi-kirja vahvistaa uskoani maamiesteni rehellisyyteen.

 

 

Nimittäin harva ei ollut se kerta, jolloin alamaailman gangstereita jahdatessaan rehelliset poliisimiehet törmäsivät siihen, että maan korkein johto oli viettämässä ns. hauskaa elämää ammatti- ja taparikollisten seurassa. Ilmeisesti neuvottelut vaaliavustuksista olivat käynnissä.

Rehellistä tässä on se, että kunnolliset ja rohkeat poliisit uskaltavat paljastaa asian vuosikymmenien perästä. Tuskin muualla maailmassa uskaltaisivat.

 

 

Hauskasta elämästä vielä sen verran, että juhannusaaton kunniaksi edellä mainitun kaltaista elämää on tarkoitus viettää Kärkkäälän urheilukentän vieressä niin, että metsä raikaa. Lisätietoa asiasta löytyy tästä nettiosoitteesta http://blogitus.net/karkkaala/ . Laulua, seurapelejä sekä kirpputoritoimintaa luvassa.

Muuten kyläpäällikön Kärkkäälän blogin ensimmäisestä jutusta saisi sen käsityksen, että Kari Tapionkin sukujuuret kiertyvät jotenkin juhlakentälle, joten laulun raikuminen on ymmärrettävää ja ehkä hyväksyttävääkin. Taidanpa itsekin toimia vokalistina ja peräti sillä kalliimmalla tavalla eli väristysten kanssa. Tietääkseni sekä Kari Tapio että Topi Sorsakoski ovat vähentäneet keikkailuaan, joten huipulla on alkaa olla tilaa.

 

JA KOKOT LOISTAVAT

 

On juhannus ja kokot loistavat!

On juhannus ja kokot loistavat!

On juhannus ja kokot loistavat!

On juhannus ja kokot loistavat - siis menkäämme katsomaan, kuinka kokot loistavat!

 

 

Sellainen oli Jouko Markkasen kokko- eli kokkapuhe Kärkkäälän juhannusjuhlilla 2008. Jouko kertoi myöhemmin, että saman kokkopuheen oli Heikki Sikanen pitänyt kyläläisille 60 vuotta sitten Korkeaharjulla.

 

 

Jouko muuten pystyi vahvistamaan myös epäilyni siitä, että Korkeaharjulla oli sijainnut kyläkeinu, joka oli se huimempi ympäri pyörähtävä malli.

Kyläkeinuissa olisi oiva tohtorinväitöskirjan aihe jollekin kansatieteilijälle. Jonnekin voisi myös kyläkeinun rakentaa matkailunähtävyydeksi. Itse en ole sellaista koskaan nähnyt. Jos Kärkkäälän kyläyhdistys päättäisi ko. laitoksen rakentaa, saattaisin hyvinkin olla innokkaana talkoolaisena mukana. Toisaalta lähiyhteisöni pyrkii aina piilottamaan naulat ja vasaran, kun otan esille suunnitelmani erilaisista rakennelmista. Ja uskonpa, että sen jälkeen, kun kyläkeinu olisi rakennettu, kieltäisi Kuluttajavirasto sen vaarallisena.

 

 

Kärkkäälän kyläyhdistys oli järjestänyt erinomaiset juhlat. Arvioin paikalla olleen kolmanneksen kylän väestä. Yllä olevassa kuvassa kaksi suurta; kyläpäällikkö ja kaikki mikä näkkyy Kauppis-Pekan takkaa on juhannuskokkoo. Sekin oli vaikuttava ilmestys.

 

JUHANNUSTORTTUJA

 

Juhannuksen viettotapoja kannattaa välillä päivittää. Itse söin perinteisiä joulutorttuja keskikesän juhlan kunniaksi ja hyvitä ne maistuivat, kun särpimenä oli Murha-Kustaan samppanja.

 

 

Yritin myös innostaa kylän juhannuskokolla juhlayleisöä tilaisuuteen sopivaan yhteislauluun. Olisi voitu käydä läpi kauneimmat joululaulut.

Hiljaa, hiljaa, joulunkellot kajahtaa kantaisi mahtavasti tyynellä säällä pitkin rantoja ilahduttaen näin myös juhlan ulkopuolista väestöä. Eivät yhtyneet kärkkääläiset lauluuni. Vakavamielistä on tämä kansa. Mietteliään näköisinä vain katselivat allekirjoittanutta. Pitää panna harkintaan, että onnistuisikohan ensi juhannuksena tiernapoikaesitys? Hintavaa tiernapoikakalustoa on mielestäni turha seisottaa tyhjänpanttina koko vuotta.

 

 

Muuten juhlapaikalla tapasin entisen kyläkauppiaan Tahvo Turusen pojan Vilhon, Vilikiksi kutsutun. Hän muutti 52 vuotta sitten työn perässä Ruotsiin ja ihmetteli nyt, ettei ketään tuttuja näkynyt. Ja niin muuten on; kylän väki on reilussa 50 vuodessa vaihtunut täysin. Valtaosa paikalla olleista oli muuttanut kylälle Vilikin lähdön jälkeen.

 

MURHA-KUSTAAN SAMPPANJA

 

Olisin toivonut, että joku olisi halunnut tietää lisää Murha-Kustaan sampanjasta, mutta kukaan ei näköjään halunnut. Mutta ei se mitään, kerron siitä silti lisää. Resepti on seuraava:

 

 

1 iso ämpärillinen mustaherukan lehtiä

6 litraa kiehuvaa vettä kaadetaan huuhdeltujen mustaherukan lehtien päälle Annetaan jäähtyä kannen alla ja lisätään 50 gr sitruunahappoa Annetaan seisoa huoneen lämmössä kaksi päivää Sen jälkeen aine seos siivilöidään ja lisätään 800 gr sokeria Annetaan jäähtyä kylmässä ja nautitaan ruokajuomana

 

 

Mainittakoon, että juoma tunnetaan paremmissa piireissä myös Marskin sampanjan nimellä. Tunnen historiaa niin huonosti, että en edes uskalla arvella, mistä Murha-Kustaa-hellittelynimitys juontaa juurensa. Ehkäpä taustalla on se asia, että marsalkka Mannerheim oli erittäin innokas kissojen tappaja. Tämä ominaisuus on aika tyypillistä suurille johtajille, joita varmaan ärsyttää kissaeläinten auktoriteetteja inhoava luonne.

 

 

Muuten KOP:n ja Outokumpu Oy:n entinen johtaja vuorineuvos Pertti Voutilainen korostaa muistelmissaan, että aina hän on ampunut, kun kissa on tullut kiväärin kantaman hollille. No kerran hän on poikennut tavoistaan. Nuornamiesnä hän sitoi dynamiittipötkyn kissaan kiinni ja sytytti tulilangan. Kissa pelästyi moista tointa ja ryntäsi ladon alle, joka lensi kohta taivaalle tuhansina päreinä. Siinäkös riitti kyläläisille ihmeteltävää vuosikymmeniksi. Vuorineuvos Voutilainen on tunnettu kansanomaisesta huumoristaan.

 

BOHEEMIELÄMÄÄ

 

Jatketaanpa ruokahuoltolinjalla. Eilen jo valmistimme ruokajuoman, joten tänään on pääruoan vuoro. Sen valmistamista helpottaa kunnon keittokirja, esimerkiksi Andy Wallin nerokas "Sopan sinulle keitin".

 

 

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1993, mutta vasta tänään minulle selvisi, että teos kytkeytyy vahvasti Sisä-Savoon, vaikkei tyhmempi sitä heti huomaa. Ei tosin Kärkkäälään, vaan siihen viereen Iisveden taajamaan.

Kirjoittaja ei olekaan ulukomuan eläviä, vaan Ari Jämsen, syntyjään Iisveden Jämsenejä. Maailman parhaiden hiihtäjien lisäksi sieltä löytyy siis myös merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Esimerkiksi Erkki Junkkarinen, jonka isä taisi olla Iisveden punakaartin päällikkö, hallitsi maamme musiikkielämä tai professori Kai Laitinen, jonka isä taisi olla paikkakunnan suojeluskuntapäällikkö, hallinnoin maamme kirjallisuutta.

 

 

Varsinaisia gourmet-aterioita Jämsen ei opasta valmistamaan. Paremminkin kysymys on köyhien ja pieneläjien välttämättömän ravinnon tarpeen tyydyttämisestä. Kallista välineistöä ei tarvita, vaan kaikki esitellyt ruoat voidaan valmistaa kahvinkeittimellä. Ja minkäs ihmeen takia köyhän tulisi seisottaa kallista kalustoa vajaakäytöllä.

 

 

Itsekin olen joskus pohdiskellut, miksi esimerkiksi kallista mehumaijaa käytetään vain muutamana päivänä vuodesta. En keksi yhtään kappaletta esteitä sille, etteikö tällä hintavalla laitteella voisi keittää vaikka pontikkaa talvi-iltojen ratoksi. Kun kävin Italiassa, siellä kerrottiin ihastellen, että sikäläiset viininviljelijät valmistavat noin 50 %:sta grappaa viininvalmistuksesta tähteeksi jäävistä perskeistä. Eivätkö suonenjokelaiset marjatilalliset voisi yhtä hyvin tiputtaa mehumaijalla tuhtia pontikkaa mansikan rusuista?

 

MYRSKY JA MYLVÄYS

 

Piti kiireellä palata Uukuniemeltä, koska uutisissa kerrottiin, että Suonenjoella on satanut golfpallon kokoisia rakeita kaatamalla. Alueen erityisolosuhteet huomioiden tuo golfpallovertaus on huono. Golf on onneksi siellä vieras asia, enemmänkin se kuuluu Helssingin herrojen kotkotuksiin. Parempi olisi ollut puhua vaikkapa männynkävyn kokoisista jäänpalasista. Ikkunoita on hajonnut ja autojen pellit kärsineet, mutta henkilövahingoilta on onneksi säästytty. Vaan miten lienee käynyt 14 vaalimalleni pionille. Huomenna totuus paljastuu koko karmeudessaan.

 

 

Onneksi tilanne ei ole yhtä paha kuin miltei päivälleen kuusi vuotta sitten, jolloin Unto-myrsky iski hirmuisella voimalla Kärkkäälään. Se ei ollut trombi, kuten erheellisesti yleensä puhuttiin, vaan syöksyvirtaus.

Rakeet senkin aiheuttivat. Eli hyvin korkealta pudonneet jäähiukkaset viilensivät ylhäällä olleen ilmamassan sillä seurauksella, että se alkoi virrata alaspäin kiihtyvällä nopeudella. Kun se törmäsi maanpinnalle, kääntyi se normaaliksi maata pitkin eteneväksi myrskyksi.

 

 

Silloin oli päivällä hyvin kaunista ja lämmintä. Olin Kakkisella meloskelemassa puhallettavalla kumikanootilla, kun järveltä näin, että musta pilvi on nousemassa. Vaikka vanhat sanovat, että harmaa pilvi vettä antaa, musta muuten murjottavi, palasin rannalle, koska ajattelin, että voi hyvinkin ripsauttaa vettä.

 

 

Juuri kun ehdin kotia, oli helvetti irti. Tuulenpuuska iski ihan varoittamatta ja ukkosen jylinä oli katkeamaton. Olin aina ihmetellyt, miten joku maanjäristys tai tuuli voi tappaa ihmisiä, mutta nyt sen ymmärsin. Hetken päästä oli taas tyyntä. Maisema oli kuin atomipommin jäljiltä. Metsä ympäristöstä kaatunut, sähköt poikki, kännykkä mykkä ja kylätie yhtä murrosta. Ajattelin, että jos nyt kuulisin uutiset, niin siellä varmaan kerrottaisiin, että satoja ihmisiä menehtyi Sisä-Savossa hirmumyrskyn uhreina.

 

 

Monelta kyläläiseltä kuulin läheltä piti-tilanteista; Askolassa oltiin kylpemässä, kun isot kuuset alkoivat kaatuilemaan saunan ympäriltä kuin tulitikut, Pellisen Pekka oli ollut ongella ja aalto heitti veneen onneksi kauaksi maalle, Jyrkisen Väinö jäi traktorillaan kaatuilevien puiden keskelle. Mutta naarmuakaan ei tullut kenellekään. Tosin luulen, että isäni menehtyi myrskyn seurauksena; hänen sydän lihastaan alkoi rajuilman aikana kouristaa ja siihen hän kuoli vajaa vuosi myöhemmin.

 

KALLEN HAMPAAT

 

Luinpa tuossa sadepäivien ratoksi Antti O. Arposen Kalle Jalkas-elämänkerran ja siitä selvisi se, ettei viestisankarin hammasepisodi vuoden -36 kisoissa ollutkaan komedia vaan tragedia. Siihen aikaan tekohampaat nimittäin maksoivat köyhän työmiehen kahden kuukauden palkan eikä niitä sopinut jättää hankeen, vaikka olympiakulta olikin vaarassa.

 

 

Kalle Jalkanen oli todellinen amatööriurheilija, joka ei hiihtovoitoillaan päässyt rikastumaan. No sikäli miestä saattoi syyttää ammattilaisuudesta, että Lahden MM-hiihtojen alla huonekalutehtailija Kutvonen lupasi maksaa miehen erääntyvän vekselin, jos tämä voittaa maailmanmestaruuden ja niinhän siinä sitten kävi.

 

 

Muista ajan huippuhiihtäjistä poiketen Kalle oli välillä työttömänä ja syytä voi ihmetellä, sillä Arposen kirjasta päätellen hän oli harvinaisen mukava ja kunnollinen ihminen. Voisi tietysti miettiä, että Jalkasen työttömyysongelmien takana oli se, ettei hän kuulunut suojeluskuntaan kuten lähes kaikki muut huiput kuuluivat.

 

 

Muuten Suonenjoen kaupunginmuseoon tulisi hankkia paikkakunnan hiihtohistoriaan liittyvää esineistöä - olihan pitäjä aikoinaan maailman hiihdon huipulla. Kalle Jalkasen hampaita museoon tuskin enää saa, mutta Kiva-voidenpurkkeja, Kapasen suksia ja muuta hiihtorekvisiittaa sinne ainakin voisi haalia. Muistaakseni Aarne Jalkasen mahtava palkintokokoelma on nykyään nähtävillä Iisveden koululla.

 

KOSTO

 

Antti O. Arposen kirjasta Viestisankarit paljastuu asia, josta maamme

sota- ja urheiluhistoria on tähän asti visusti vaiennut. Se kyllä on tiedetty, että Kalle Jalkanen kaatui syyskuussa -41 Kirjasalossa astuttuaan miinaan. Sitä ei ole sen sijaan kerrottu, että olympiasankarin kuolema kostettiin surmaamalla neljä sotavankia.

 

 

Ansiokkaan urheilijan kuolema harmitti pataljoonan komentajaa majuri Mäntylää niin kovasti, että hän määräsi hetkeä aiemmin otetut vangit ammuttaviksi. Jalkasen joukkueen johtaja Tukia sai teloituksen suoritettavakseen. Hän ei saanut miehiään tätä hirmutyötä tekemään, joten vänrikki itse joutui lainaamaan erään jääkärin konepistoolia.

 

 

Sodan jälkeen tapausta tutkittiin sotarikoksena. Majuri Mäntylä sai teosta neljä ja puoli vuotta vankeutta, mutta konepistoolia käyttänyt vänrikki jätettiin tuomitsematta, vaikka rikokseenhan hänkin syyllistyi. Arposen kirjasta ei ikävä kyllä ilmene, mistä rikoksesta majuri tuomittiin.

Murhasta tai taposta, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen, ei ilmeisesti ollut kysymys, koska niistä tulee kovemmat tuomiot.

 

 

Merkillinen ilmiö tuo kosto. Eilen tuli TV:stä ohjelma Eilisenvaaran aseman pommituksesta, jossa kesällä -44 kuoli pari sataa siviiliä. Pommituksen syynä oli ohjelman mukaan kosto erään lentäjäupseerin alas ampumisesta.

Elisenvaaran tragediastakaan ei ole kovin paljoa julkisuudessa puhuttu, mutta Uukuniemen kioskilla Pirhosen Matti siitä joskus kertoili. Hän oli ollut nuorena miehenä siellä keräilemässä ihmisten kappaleita.

 

ETANOITA JA MUNKKEJA

 

Luinpa äsken lehdestä, että jotkut tappajaetanat ovat valtaamassa entistä kotikaupunkiani Heinolaa. Ja eilen luin samasta ongelmasta erinomaisen suonenjokelaiskirjailijan Markku Turusen romaanista. Sen päähenkilö yritti ratkaista etanainvaasion kattohaikaroiden, niiden luontaisten saalistajien, avulla. Hänen perustellun näkemyksensä mukaan vierasperäisten lajien rynnistyksen voi pysäyttää vain tuomalla hätiin niiden vierasperäisiä luontaisia vihollisia.

 

 

Ja ehkäpä Itä-Hämeeseen ymmärtää muuttaa ihan oma-aloitteisesti kattohaikaroita Virosta tai Venäjältä, lentomatka ei ole pitkä.

Kummalliselta ja väärältä tuntuukin se, että Viro on täynnä kattohaikaran pesiä, mutta Suomesta ei niitä löydy ainuttakaan. Tietääkseni Hämeen puolessa yritti joku vuosi sitten yksi haikara tehdä pesää, mutta vihainen talonomistaja sen esti, koska "perkele, meidän katolla ei kurjet pesi".

 

 

Tämä vierasperäisten lajien hyökkäys on minullekin tuttua. Alkukesästä pihlaja-angervo oli valtaamassa kotipihaani ja nyt sen kumppaniksi on lyöttäytynyt lupiini. Mutta kyllä olen päättänyt torjua päällekarkauksen järjen kanssa. Olen nimittäin juuri pakkaamassa ja lähden huomenna Sortavalaan ja Valamoon. Luulen, että sieltä apu löytyy.

 

 

Viimekesäiseltä Sortavalan käynniltä jäi päällimmäisenä mieleen, että kaupungin laita-alueet alkavat olla jättiputkien hallussa. Upean näköisiä viisi metriä korkeita auringonvarjon kaltaisia koristekasveja. Ne näyttävät hävittävän kaiken kasvillisuuden ympäriltään. Tuonpa niiden siemeniä ja juuria ja kylvin pihlaja-angervoiden ja lupiinien hyökkäyskiilan eteen lujan ja yhtenäisen jättiputkirintaman.

 

 

Ja Valamossa käyn tutustumassa luostarin raittiustyöhön. Nimittäin kuulin, että kun presidentti Putin pari vuotta sitten kävi saarella mietiskelemässä, jouduttiin laivalastillinen pisimmälle alkoholisoituneita munkkeja siirtämään piiloon mantereelle. Mutta paljonhan maailmassa puhutaan perätöntä pahaa tosista ihmisistä. Raportoin tilanteesta maanantain aikana.

 

KALLAVESJ

 

Kuopio on hieno kesäkaupunki ja harmittaa, ettei lomalla ehtinyt montaa yötä kotona nukkumaan. Äsken kuljeskelin torilla, jossa esiintyi Haapaniemen nuoriso-orkesteri oopperalaulaja Pekka Vienolalla vahvistettuna. Latinaksi laulettu Kallavesj oli kulttuurielämys. Savon ja latinan kielet ovat selvästi kultturelleja sukulaiskieliä.

 

 

Toisaalta jäin miettimään sitä, voidaanko hienon sanoituksen kaikkia nyansseja saada siirrettyä vieraalle kielelle. Miten latinaksi sanotaan, että siellä paesto sären kylyk, poeka kun vuan onkeen sylyk. Olen uteliaisuuttani kysellyt länsisuomalaisilta, mitä tuolla säkeellä tarkoitetaan, mutta eivätpä ole osanneet vastata. Uskovat, että kyseessä on jotenkin särjen paistaminen ruuaksi, mutta eihän se niin ole. Kunnon savolainen kalamies tietää, miten märkä särjen kylki tosiaan loistaa eli paistaa auringonvalossa, kun kala nostetaan vedestä.

 

 

Oopperalaulaja Pekka Vienolan vaarin veljmies oli rautalampilainen Aaro Jalkanen, joka on Kallavesj-laulun sanoittaja. Hän runoili sen koti-ikävissään Amerikassa. Sinne tämä asianajaja joutui pakenemaan tsaarin vallan vastaisen toimintansa vuoksi. Aaro oli nimittäin piilottanut asianajotoimistoonsa aktivistien aseita. Vaikea uskoa, että tämä hempeän ja hauskan kotiseutulaulun sanoittaja on nykymittapuun mukaan terroristi.

 

 

Kuopio taisi muuten olla tsaarin vastaisen taistelun eturintamassa, sillä täällä jopa ryöstettiin ihan suuren maailman malliin Suomen Pankin konttori maanpetoksellisen toiminnan rahoittamiseksi. En jaksa uskoa, että Jalkasen Aaro olisi ollut tässä pankkikeikassa mukana. On vähän vaikea kuvitella savoa huastavia terroristeja pankkia ryöstämässä. Eihän siitä touhusta mitään tulisi.

 

 

 

 

NOKIA VALTAAMASSA KÄRKKÄÄLÄN

 

Nokialla, joiksi majavia ennen nimitettiin, menee hyvin Kärkkäälässä.

Kauppisen Pekka lähetti tietoa, että pesiä alkaa olla jo siellä sun

täällä: ainakin Pitkäpetäisen Rokkalahdessa, Luiponlammessa, Kaidanpurossa ja Harjunniityllä. Suhosen Kaukon ja Väänäsen Maunon pihapuut ovat olleet vaarassa ja Pekan itsensä lahnaverkot eivät olleet niille edes kunnon hidasteita, kun otukset mennen tullen pulahtelivat verkon läpi reikiä tehden.

 

 

Hyvin ovat latuskahännät viihtyneet kylällä. Samalla ovat hävinneet piisamit. En tiedä, onko asioilla tekemistä keskenään. Sen verran kesäasukkaat ovat niitä kuulemma häirinneet, että ne ovat joutuneet lätkimään mielenosoituksellisesti vettä hännillään.

 

 

Ihmisiä ne eivät juuri pelkää. Itse tapasin elämäni ensimmäisen majavan kesällä 2002 Unto-myrskyn jälkeisenä iltana. Olin soutelemassa aukkoja katsellen, kun venettäni alkoi kierrellä majava. Selvästikin se tarkasteli tyytyväisenä tuulenkaatoja ja ilmeisesti suunnitteli tulevia logistisia ratkaisuja. Välillä se tuli täysin pelotta minua kohti juuri sen näköisenä, että ajattelin löytäväni ihteni pian sen persiestä, kuten ennen sanottiin.

 

 

Viime talvena on kuulemma ammuttu kuusi majavaa. Ovat ne sen verran kesyjä, että kaataminen tuskin oli vaikeaakaan. Muuten puhutaan, että majavan liha on ihan hyvää. Tarina ei kerro, että syötiinkö nämä sympaattiset jyrsijät.

 

AKUPUNKTIOTA

 

Äsken oli Kuopion kirjastossa luento kiinalaisesta lääketieteestä.

Kärkkäälä näytteli keskeistä roolia tässäkin asiassa. Nimittäin Rastilan veljekset Valto ja Olavi Räsänen olivat tärkeät vaikuttajat, kun maassamme vajaat 40 vuotta sitten alettiin tätä uutta hoitomuotoa tutkimaan.

Mutta arvovaltainen luennoitsija ei tiennyt yhtä asiaa. Suomen ensimmäinen akupunktiolääkäri oli evp. everstiluutnantti Hans Kalm. 90 vuotta sitten mies saavutti sotataidoillaan korkean upseerin arvon, mutta luultavasti hän oli myös maamme suurin sotarikollinen. Sikäli hän kyllä v-18 oli lääkärin ammatin kanssa tekemisissä, että ammutti Kuhmoisten sotasairaalan potilaat sänkyihinsä. Lisätietoa hänestä ja hänen joukoistaan löytyy Wikipediasta, josta kopioin seuraavaa:

"Kalmin joukko alkoi muotoutua hänen ammattialansa kautta, sen runko muodostui Ähtärin Tuomarniemen metsänvartijakoulun ja Evon metsänvartijakoulun oppilaista. Kalmin pataljoona syyllistyi Suomen sisällissodan aikana lukuisiin sotarikoksiin, joista Harmoisten sairashuoneen veriteot lienee tapauksena aikoinaan ollut tunnetuin. Kalmin joukkojen ollessa vartijoina Hennalan vankileirillä Lahdessa ammuttiin noin 500 punaista.

Tietokirjailija ja tutkija, maisteri Tauno Tukkinen suorittamien tutkimusten mukaan teloitetuista n. 200 oli naisia, eli Hans Kalmin osuus

lapsi- ja naissotilaiden surmaamisiin ja suoranaisiin murhiin oli todennäköisesti suurempi kuin yhdelläkään toisella valkoisten puolella sisällissotaan osallistuneista upseereista. Samoin hänen osuutensa suoranaisiin epäiltyihin sotarikoksiin oli ehkä suurempi kuin kenelläkään muulla valkoisten joukkojen komentajalla. Suoranaisina murhina voidaan pitää Hans Kalmin joukkojen suorittamia punaisten joukkojen sairaanhoitajien teloituksia Hennalan vankileirillä.

 

 

Lahdessa ammuttujen naisten keski-iän on sanottu olevan noin 20 vuotta.

Itse asiassa kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet iältään naisia, sillä Tukkinen löysi surmattujen joukosta kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14-ja 15-vuotiaita lapsia. Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös nuoria äitejä, joilta jäi orpoja. Lähes kaikki naisten teloitukset osuivat toukokuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, eli ne pantiin toimeen pian sen jälkeen, kun saksalaiset olivat vallanneet Lahden eversti Otto von Brandensteinin johdolla huhtikuun lopulla ja Hennalan vankileirin vartiointi oli Hans Kalmin joukkojen vastuulla. "Lahdessa naisia eivät kuitenkaan teloittaneet saksalaiset, vaan suomalaiset", toteaa tutkija Tauno Tukkinen.

 

 

Toisaalta Kalmia on luonnehdittu miestensä ihailemaksi upseeriksi, josta kirjoitettiin jopa runonsäkeitä. Henkisen sodankäynnin hyvin hallinneen Kalmin apuna propagandan kehittelyssä toimi Lauri Pihkala.[6] Huhtikuussa

1918 hän palveli Mäntyharjun, Kuhmoisten ja Sysmän sekä Padasjoen ja Asikkalan suunnalla sekä tuli joukkoineen alistetuksi Lahden valtausta varten huhtikuun loppupäiviksi eversti Otto von Brandensteinin komentamalle osasto Brandensteinille.

 

 

Lähteiden mukaan Kalm teloitti punakaartin ensimmäisen ylipäällikön Aleksi "Ali" Aaltosen(syrjäytettiin tammi-helmikuun 1918 vaihteessa) Lahdessa.

Aaltonen oli joutunut eroon pakolaiskolonnasta ja harhaili Hämeen metsissä muutamia päiviä. Lopulta Aaltonen päätyi erään päijäthämäläisen torpan ulkorakennukseen ja torpan keskenkasvuinen poika kavalsi Aaltosen paikalliselle suojeluskunnalle. Aaltonen vietiin Hennalan vankileiriin, missä hänet nopeasti tunnistettiin ja ilman oikeudenkäyntiä (ehkä kenttäoikeus tuomitsi?) Aaltonen määrättiin teloitettavaksi. Kerrotaan, että teloituksen suoritti Hans Kalm. Kerrotaan, että teloituksen yhteydessä Kalm olisi sanonut Aaltoselle: Teillä on kunnia kuolla upseerin ampumasta luodista" tähän Aaltonen olisi vastannut: minulle on ihan sama kuka minut ampuu". Yksi asia ainakin on varmaa; Aaltonen ammuttiin ja Kalm otti siitä kunnian itselleen. Suomen armeijassa Hans Kalm ylennettiin majuriksi maaliskuussa 1918 ja everstiluutnantiksi saman vuoden elokuussa."

 

 

Sisällissodan ja ns. heimoretkien jälkeen Kalm muutti Amerikkaan ja olisivatkohan nuoruuden teot alkaneet miestä vaivaamaan, koska hän opiskeli vaihtoehtolääkäriksi. Suomeen palattuaan Kalm perusti Rauman puoleen vaihtoehtohoitoja tarjonneen parantolan. Hän kuoli vasta vuonna 1981. Siihen aikaan kukaan ei ottanut esille mahdollisia sotarikosasioita, koska presidentti Kekkosellakin olisi ollut yhtä ja toista selitettävää nuoruuden tekosistaan.

 

 

 

KANOOTTI

 

Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Olen neljä vuotta riittaillut, että mitä tehdä kajakkikaksikolle, joka on lojunut kotimökkini pajukossa tyhjän panttina. Ostin sen viitisen vuotta sitten heinolalaiselta työkaveriltani Risto Rinteeltä, jonka pihalla laite oli lojunut myös vuosia käyttämättömänä. Alun perin sen on tiettävästi tehnyt kansalaisopiston kanoottikurssilla eräs Heinolan Maalaiskunnan kunnallispolitiikan vahvamies, jonka nimen päälle en enää pääse.

 

 

Kyläpäällikkö Kauppisen kanssa pohdiskelimme kylän pelastamista ja kun kuulin, että kaukainen sukulaismieheni on maksutta vuokrannut ostamansa urheilukentän kyläläisten käyttöön 15 vuodeksi, tuli mieleeni, että köyhä antaa vähästäänkin. Niinpä esitin kyläpäällikölle, että lahjoitan joutilaan vesikulkuneuvoni kyläläisten käyttöön Kakkiselle samoilla ehdoilla 15 vuodeksi. Ja Pekka Kauppinen on toimen mies; nyt kajakki on siirretty Ullanrantaan ja kyläyhdistys varmaan pian päättää, miten laitetta voidaan hyödyntää paikallisen väestön virkistystoiminnassa.

 

 

Kakkinen on upea melontajärvi. Sieltä voi jatkaa Pääkkölammen ja Väärälammen kautta Valkeiselle. Sitten kun vähän kanoottia kantaa pääsee Airakselan Kivijärvelle, josta voi jatkaa vaikka Amerikkaan. Mutta sinne asti ei tarvitse välttämättä mennä. Käykääpä nyt vaikka ensialkuun katsomassa majavan pesiä Kakkisen takana.

 

 

JIGI

 

Petäinen ei ole enää yhtä hyvä haukijärvi kuin ennen. Tosin on se edelleen maailman paras. Olen tänä kesänä vetänyt uistinta kymmenen kertaa ja saanut kymmenen haukea ja saman verran kyrmyniska-ahvenia. Eli keskimäärin joka kerta on tullut jotakin. Hauista yksi oli kolmekiloinen, kaksi kilon painoisia ja loput pienempiä. Kummallisen laihoja ovat ne olleet. Olisiko järven valtakalat eli ahvenet ja lahnat niin isoja, etteivät hauet enää niille pärjää. Särjet näyttävät hävinneen vähiin.

 

 

Itse asiassa en ole vetänyt uistinta vaan jigiä. Alan oppikirjan mukaan sitä pitäisi heitellä virvelillä siten, että sen annetaan välillä painua pohjaan - veneen perässä vedettäväksi sitä ei ole suunniteltu. Mutta sitä eivät Petäisen petokalat tiedä, vaan iskevät jigiin paremmin kuin vaappuun tai uistimeen. Merkillinen asia, sillä eihän jigi muistuta oikein mitään hauen luonnollisista saalistuskohteista. Tai ehkä sitten kastematoa ja pitäisi kokeillakin, että miten ne iskevät kastikkaan.

 

 

Jos kalat osaisivat kiljua ja irvistellä kivusta, niin varmasti eläinsuojelulaki kieltäisi koukkukalastuksen ja se olisi ihan oikein.

Itseäkin säälittää repiä koukkuja kalojen kitusista. Jigissäni on vain yksi koukku ja olen ajatellut, että se olisi eläinsuojelullinen vaihtoehto. Kalojen epäonneksi koukku törröttää ylöspäin ja moni kala saalis on puhkaissut silmänsä. Pitäisi suunnitella malli, jossa koukku on alaspäin - tosin se tarkertuu helposti pohjamuraan ja 1,5 metriä syvässä Petäisessä sellainen toimisi huonosti.

 

 

Muuten joutsenen pojat olivat jo opettelemassa uimista. Kaukaa katsottuna niitä näytti olevan neljä eli normaali määrä. Tosin emot uittavat lapsiaan niin tiiviisti välissään, että paljaalla silmällä lukumäärästä ei saanut täyttä varmuutta.

 

 

 

KOVA JUTTU

 

Ja jatketaanpa viikkoja sitten aloitettua katiskateeman käsittelyä.

Muutama päivä sitten oli Sisä-Savon Sanomien tärkein uutinen, että Suonteen järveltä oli kalamieheltä kadonnut katiska. Asiassa epäiltiin rikosta. Kyllä on mahottomaksi mennyt. Kyllä on mualiman kirjat sekaisin.

Mikäli poliisia olisi tapauksen johdosta puhuteltu, olisi joku ylikomisario Sisä-Savon poliisista todennut, että pyydys on ilmeisesti viety vesiteitse.

 

 

Mutta kyllähän se on niin, ettei ennen syrjäkylillä varasteltu. Pelkästään se, että joku olisi vain uteliaisuuttaan katsonut naapurin katiskaa, olisi ollut mahdotonta. No yksi poikkeus tässä katiskoiden koskemattomuusperiaatteessa oli. Riistapoliisit sitä rikkoivat ja niinpä heitä inhottiin. Jostain minulle käsittämättömästä syystä matalat pyydykset ja erityisen tiheäverkkoiset laitokset olivat lailla kiellettyjä. Riistapoliisit valvoivat asiaa ja väitetään, että laittomat vehkeet poljettiin armotta lyttyyn. En tiedä tapahtuiko sellaista todellisuudessa, mutta niin ainakin huhuttiin pienviljelijä-metsuriväestön keskuudessa, Ja henki oli se, ettei sen suurempaa vääryyttä valtio voi köyhälle tehdä, kuin särkeä tältä katiskat. Siinä eivät enää surman luodit olisi olleet kaukana.

 

 

Moraalin ylläpitämiseksi puhuttiin, että Kakkisen salolla olisi joku riistapoliisi otettu muille samanlaisille varoitukseksi kiinni ja pitkä seiväs oli mukamas työnnetty takin hihoista läpi. Liikuntarajoitteinen mies olisi sen jälkeen päästetty menemään tiheään vesakkoon. Ja kerrottiin myös, että eräs Pontikka-Einari samalla suunnalla olisi ikkunasta nähnyt, miten riistapoliisi kantoi miehen verkkoja autoonsa. Einari oli mennyt ehdottamaan ystävällisesti, että voisiko lainvalvoja palauttaa pyydykset juuri niille paikoille, mistä ne oli otettu. Ja toive oli kuulemma toteutettu mukisematta. Pontikka-Einari nimittäin tunnettiin myös nimellä Karhu-Einari.

 

RÖÖPERI JA KÄRKKÄÄLÄ

 

Ei ollut vaikeakaan yhdistää Rööperin alamaailmasta kertovaa kirjaa Heinolaan. Suonenjoen ja Kärkkäälän kanssa on jo vähän vaikeampaa, mutta onnistuu kyllä, kun oikein yrittää. Nimittäin presidentti Urho Kekkonen, jonka suvun ensimmäinen tunnettu edustaja asui Suonenjoen Mustolanmäellä 1600-luvulla, piti tiivistä ja säännöllistä kontaktia liikemies Tom Sjöbergiin, Rööperin kingiin.

 

 

Sjöbergillä oli nimittäin pornokauppa Rööperissä ja 70-luvulla kävi viikoittain Urkin henkilääkäri hakemassa alan aineistoa vanhenevan maan päämiehen piristykseksi. Se oli sitä aikaa. Silloin ei presidentinkään tarvinnut olla mikään pyhäkoulupoika. Nykyään sen sijaan vireydeltään UKK:n kaltainen Ilkka Kanerva on joutunut viettiensä vuoksi politiikan sivuraiteelle.

 

 

Muuten tuo Kekkosen juoksupoikana toiminut henkilääkärikin taitaa kytkeytyä Suonenjokeen. Muistelen, että presidentillä oli pitkän hallintokautensa aikana kaikkiaan kolme henkilääkäriä ja yksi oli Suonenjoen poikia - muistaakseni Halonen sukunimeltään.

 

 

Ja siinäpä onkin sopiva aasinsilta Tarja Haloseen, joka sukunimensä perusteella lienee Suonenjoen Halolanmäen Halosia; Kekkosen suvun Mustolanmäki taitaa olla samaa kylää. Presidentti Halonen liittyy Rööperi-kirjaan sikäli, että eräs venkula väittää olleensa vallan Tarjan lyhytaikainen poikaystävä. Tämän lievästi sanottuna vähemmän luottamusta herättävän tyypin suurin saavutus on Tanskan suurimman pankkiryöstön toteutus.

 

 

Tämä tapaus herättääkin kysymyksen siitä, miksi kunnon tytöt aina rakastuvat renttuihin. Rööperi-kirjassa kerrotaan sekin, että myöskin menestyneen liikenaisen Kirsti Paakkasen poikaystävä oli ns. poliisin vanha tuttu. Ehkäpä luontoäiti on sen viisaudessaan niin suunnitellut, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Monipuolisen geeniperimän saavat kunnon perhetyttöjen ja Kakolan ruunien jälkeläiset ne vasta elinvoimaisia ovatkin.

 

 

 

 

VANHUUS

 

Palasinpa vuosikymmenien tauon jälkeen jalkapallokentällä. Menin kuopiolaisen kirjakauppa Oivan vahvasti tukeman seuran Oivan Pallotovereiden harjoituksiin. Ajattelin, että mikäli Kuopion kaltaisessa jalkapallokaupungissa joku kykyjen etsijä huomaa lahjakkuuteni, minulla ei tule olemaan mitään vaikeuksia siirtyä Keski-Euroopan rahakentille. Sitten me kaikki ollaan rikkaita.

 

 

 

En taida tässä elämässä siirtyä edellä mainituille Keski-Euroopan rahakentille. Ensimmäinen nilkkalaukaus lähti vanhalta muistilta ihan puhtaasti. Kuulin vain repeävän kankaan ääntä vetäistessäni ihan täysillä.

Pelästyin, että siinä menivät kalliit retkeilyhousut, mutta eivät ne olleet retkeilyhousut, jotka repesivät, vaan kysymyksessä oli reisilihas.

Vanhuus ei tule yksin. Loppukausi menee sitten alaraajavammaa parannellessa. Urheilija ei näe tervettä päivää.

 

 

 

Että ossaa olla kippee jalaka. Onneksi on tullut käytyä sen verran kouluja, että on päässyt sisätöihin. Virastohommissa tämä jalka on kuitenkin ihan hyvä työjalka.

 

 

 

Muuten kirjakauppa Oiva on huomenna poikkeuksellisesti suljettuna klo 18 lähtien Kups - FC Kotka pelin vuoksi. Täällä kohtaavat hengen ja ruumiin kulttuurit. Se, miten ottelussa käy, jää nähtäväksi. Minulla on vahva tunne, että Kups näyttää ns. närhen värkit satamakaupungin ahtaajille.

 

 

 

PELE KOLJONEN RATKAISI

 

”Pele Koljonen ratkaisi” tulee lukemaan huomenna Savon Sanomien urheilusivulla. Kuopiossa ei olekaan maailman huonoin jalkapallojoukkue, sillä Kotkassa näyttää olevan vielä huonompi. Kups voitti KooTeePeen 2 - 0 Pelen maaleilla. Se lämmittää mieltä, mutta ruumista palelee, sillä Keskuskentällä on aina kylmä kuin helvetissä. Ennen Väinölänniemellä oli lämmintä ja kodikasta.

 

 

 

Merkillinen tapaus tuo Pele Koljonen. Päällisin puolin vain vähän laiskanpulska julli, mutta taitaa kuitenkin olla Kupsin nopein mies.

Velipoika Ali on paljon urheilullisemman oloinen, mutta pelailee silti alemmilla sarjatasoilla. Tilannen on vähän sama kuin isällään ja tämän veljellä. Atik Ismail oli aikanaan Suomen paras, mutta urheilullinen veljensä ei päässyt jalkapallossa ihan huipulle. Ja mitäpä Atikista olisi tullutkaan, jos hän olisi ollut vesipoika, kuten tiettävästi nykyään on.

Mies kertoi amatööriaikanaan ryypänneensä kovasti, mutta ammattilaisajastaan hän ei muista.

 

 

 

Muuten ovatkohan Hakalla pelaajapalkkiot jääneet maksamatta? Honka voitti 7

- 0. Tai onkohan Aasian vedonlyöntimarkkinoilla sattunut jotain outoa.

 

KENTTÄ

 

Globalisaatio on sitten saapunut Kärkkääläänkin. Kaupunki yksityisti kylmän rauhallisesti kylän urheilukentän. Eniten kyläaktiiveja suivauttaa se, ettei myyntiaikeista kerrottu kyläläisille tai edes kyläyhdistykselle.

Eläköön hyvä hallintotapa. Asiasta olisi voinut vaikka neuvotella kyläläisten kanssa etukäteen.

 

 

 

Toiseksi kyläaktiiveja äkämystyttää se, että esi-isien työtä halvennetaan.

Kärkkääläiset nimittäin rakensivat kentän talkoilla lahjoitusmaalle.

Siihen aikaa yhteiskunta oli sen verran köyhä, ettei siltä pyydetty apua, vaan asiat hoidettiin porukalla muuten.

 

 

 

Närhin Eelis ja Kauppisen Pekka muistelivat, että vajaan hehtaarin alueen lahjoittivat keskeltä kylää parhaalta paikalta Närhilän ja Vehmaan Koivistoiset. Kaikki kynnelle kykenevät ottivat osaa talkoisiin. Varsinkin kylän fyysisesti vahvat miehet Kauppisen Toivo ja Kainulaisen Toivo kunnostautuivat. Alueella kasvoi männikkö, joka halottiin polttopuiksi, jotka realisoitiin pääomiksi. Myös hiekkaa ajeltiin vapaaehtoisvoimin alueelle runsaasti ja kenttä myös salaojitettiin.

 

 

 

50-60- luvulla kentällä oli runsaasti käyttöä, silloin kylällä toimi Suonenjoen Vasaman vireä alaseura. Itsekin muistan, että paikka oli silloin kyläläisten tärkeä tapaamispaikka. Nuoret pelasivat palloa ja talvella siellä pidettiin hiihtokilpailuja. Väen vanhentumisen ja vähenemisen myötä käyttö on vähentynyt, mutta siitä huolimatta monia loukkaa se, että tällainen kylän yhteisöllisyyden vahva symboli myytiin salaa pilkkahinnalla. Ensin kylältä hävisi kauppa, sitten koulu ja nyt kaikkien yhteisessä käytössä ollut alue.

 

 

 

Kauppisen Pekka on käynnistämässä kansanliikettä myymisen vuoksi ja näytti minulle jo joukoille laatimaansa palopuheen asiasta. Siinä hän arvostelee säälimättä asianosaisia ja ennen kaikkea itseään. Toivottavasti puhe uskalletaan julkaista pitäjän lehdessä alkuperäisessä ja väärentämättömässä muodossa. Se on ison miehen protesti, joka ei ehkä ole edes kovin hiljainenkaan, mutta jolla ei ikävä kyllä enää tehtyä saada tekemättömäksi. Tosin melkoinen soppa tapauksesta syntyy, jos alkuperäinen lahjoituskirja löydetään ja siitä ilmenee, että alue lahjoitettiin nimenomaan kyläläisten yhteiseen käyttöön

 

 

SILMÄT KOSTUIVAT

 

Näyttävä on Sisä-Savon Sanomien tämänpäiväinen juttu Kärkkäälän urheilukenttäasiasta. Ja näyttävä on myös kuva  kyläpäällikkö Pekka Kauppisesta. Lapio näyttää olevan sellaisissa kourissa, että kaupungin rötösherrat ja muut lain porsaanreikien etsijät eivät nuku hyvin ensi yönä, elleivät asetu hyvän sään aikaan.

 

 

 

Ja mikä tärkeintä varjot kentän tulevaisuuden yltä ovat väistyneet.

Iso-Pekka turvautuikin alkuvaiheessa pelkkään sananvoimaan ja piti joukoilleen kentän laidalla puheen, jonka jälkeen yksikään silmä ei ollut kuivana. Tarkemmin miehen sananjulistukseen voi tutustua Kärkkäälän blogin sivuilta, jossa se on alkuperäisessä ja väärentämättömässä muodossaan nettiosoitteessa http://blogitus.net/karkkaala.

 

 

 

Tavallisesti luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että Pekan ulosantia verrattiin vuonna 1971 Männikössä vierailleen Veikko Vennamon vastaavaan, vaikkakin puolueettomat tarkkailijat arvelivat Pekan olleen ainakin kaksi kertaa Veikkoa paremman. Lopputulos oli hyvä. Maapalan ihan vilpittömässä ja pyyteettömässä mielessä ostanut maanviljelijä lupasi tilaisuudessa korvauksetta vuokrata kentän kyläläisten käyttöön 15 vuodeksi. Johan hänen vaarinsa oli ollut 60 vuotta sitten yhtenä puuhamiehenä kenttää rakennettaessa  ja hän myös lahjoitti maitaan tarkoitukseen.

 

 

AARNE JALKANEN

 

Tämä blogi on sitten saavuttanut sille asetetut tulostavoitteet.

Rovaniemen veljeskodissa asuva 87-vuotias entinen mestariurheilija Aarne Jalkanen oli huomannut hiihtojuttuni ja pyysi ottamaan yhteyttä. Puhuimme äsken puhelimessa pitkään ja mies on vielä terävä kuin partaveitsi.

Maamme urheiluhistorioitsijat voisivat jututtaa Aarnea, jolla on paljon arvokasta tietoa. Sovimme, että hän kertoo nauhalle muistojaan varsinkin Suonenjoen hiihtohistoriasta. Olimme yhtä mieltä siitä, että 30-luvun lopulla syntymäpitäjäni olisi voittanut viestinhiihdossa muun maailman.

Tästä asiasta on vielä tarkempi tutkimus tekemättä.

 

 

 

Joskus väitin blogillani, että Aarne on Kalle Jalkasen veli. Näin ei ole, vaan he ovat serkuksia. Sen sijaan SM-hiihtäjä Erkki Jalkanen oli Kallen veli eikä serkku, kuten erheellisesti luulin. Aarne Jalkasen vahvin laji, yllätys, yllätys taisi sittenkin olla voimistelu. Hän on ollut voimistelun MM-kisoissa 12. Mutta kyllä mies hiihtääkin osasi. Tosin parhaat näytöt jäivät antamatta, sillä Aarnea ei valittu vuoden -48 olympialaisiin, vaikka karsinnoissa tuli kakkostila. Epäiltiin, ettei hän saa viisumia, koska entisellä kaukopartiomiehellä oli selvittämättömiä asioita sotahistoriassaan. Myöhemmin nekin jutut ratkesivat onnellisesti.

 

 

 

Toisenkin erheellisen asian Aarne Jalkanen oikaisi. Kalle Jalkanen ei tehnyt hitler-tervehdystä vuoden -36 kisoissa, vaan tapaus on hiihtohistorioitsija Jussi Kirjavaisen virhe. Silloinen hiihtojoukkueen johtaja Hillo oli tosin määrännyt avajaismarssilla  kyseisen tuohon aikaan muodissa olleen  railakkaan eleen käyttöönotettavaksi, mutta suomalaiset kieltäytyivät joukolla.

 

 

 

Sen sijaan jotain oikeaakin on ollut blogini spekulaatioissa. Kyllä se niin vain on, että ne huippuhiihtäjät, jotka sodan alla kävivät Ruotsissa viettämässä niin hauskaa elämää, että sitä vieläkin muistellaan ja samalla myös korjaamassa sen ajan huippupalkinnot, olivat Suonenjoen miehiä vahvistettuna yhdellä rovaniemeläisellä. Se oli siis  se tapaus, jossa ruotsalaiset yrittivät viedä pojiltamme parhaan terän hommaamalla näille sinkkiämpärillä bränviinaa ja Kirunasta hu... naisia ennen kisoja, mutta tämähän sitten vain lisäsi urheilijoittemme tuloskuntoa.

 

KAVERIA EI JÄTETÄ

 

Eilen juteltiin Aarne Jalkasen kanssa puhelimessa hänen serkustaan Kalle Jalkasesta. Aarne vahvisti sen Jussi Kirjavaisen 40-luvun hiihtohistoria kirjasta löytyvän tiedon, jonka mukaan Kalle olisi aavistanut kohtalonsa ja pyytänyt erästä hiihtäjäkaveriaan huolehtimaan vaimostaan, jos jotakin sattuisi. Näin kuulemma tapahtuikin. Kaverille annetut lupaukset nimittäin pidetään ja niinpä Sinkko-niminen kilpahiihtäjä vei Kallen lesken myöhemmin vihille. Liekö ollut Taavi Sinkko, ainakin sen niminen 30-luvun hiihtäjä löytyy internetistä.

 

 

 

Internetin Wikipediasta löytyvät myös seuraavat tiedot Kalle Jalkasesta:

Kalle Jalkanen (10. toukokuuta /10._toukokuuta 1907 Suonenjoki - 5.

syyskuuta _1941 Kirjasalo ) oli suomalainen kilpahiihtäjä ja olympiavoittaja. Jalkasen suoritus vuoden 1936 talviolympialaisten 1936 viestinhiihdon ankkuriosuudella on jäänyt suomalaiseen urheiluhistoriaan.

Viimeisessä vaihdossa matkaan lähtiessään Jalkanen oli jäljessä Norjan Bjarne Ivarsenia minuutin ja 23 sekuntia. Kun osuutta oli hiihdetty puolet, Jalkanen oli ottanut Ivarsenin jo kiinni. Eräässä alamäessä Jalkanen kuitenkin sylkäisi ja samalla hänen tekohampaansa lensivät hankeen. Hän palasi hakemaan ne ja norjalainen pääsi uudelleen johtoon. Puoli kilometriä ennen maalia Jalkanen saavutti Ivarsenin ja voitti lopulta kuudella sekunnilla.

 

 

 

Seuratasolla Jalkanen edusti Iisveden Kiriä, Helsingin Hiihtäjiä ja Lappeenrannan Urheilumiehiä . Hän kaatui rintamalla jatkosodassa astuttuaan miinaan Kirjasalossa. Saavutuksia olympiakultaa Garmisch-Partenkirchen 1936 (hiihto, 4 × 10 km viesti) Lahti (50 km) MM-hopeaa (18 km ja viesti) M-pronssi 1938 (18 km).

 

 

 

 

MOTORISTIN KUOLEMA

 

 

Vähän aikaa sitten kirjoitin tapauksesta, jossa Kärkkäälän tiellä Rastilan mutkassa moottoripyöräilijä kaatui ja kuoli. Tapaus on sattunut joskus 50-luvulla. Korhosen Timolta sain kännykkäviestissä lisätietoa tapauksesta. Kuollut motoristi oli Heinäselässä asuneen Viljo Korhosen poika Erkki Korhonen. Hän oli lainannut Väänäsen Heikin Jawaa.

 

 

 

Vainaja ei ole tietääkseni lähisukua Timolle. Korhosia riittää Savossa ja kuten koko Suomessakin. Kärkkäälässäkin on asunut Korhosia ainakin viidessä eri talossa. Sukunimi on muuten Virtasen jälkeen suosituin maassamme. Tosin kunnon itäsuomalaisina Korhoset ovat innokkaampia lisääntymään ja ohittavat pian määrältään  länsisuomalaiset Virtaset.

 

 

 

Erkki Korhosen kuolema ei ole ainut Heinäselän Korhosia kohdannut tragedia.  Muistelen, että Kärkkäälän kylän kansakoulun Pro Patria-taulussa oli kersantti Kurre Korhosen nimi. Hän oli varmaankin kuolleen moottoripyöräilijän setä. Puhuttiin, että Kurre oli kadonnut rintamalla 1941. Isäni, joka ei näistä asioista paljoa puhellut, että kersantti Korhonen olisi jäänyt johonkin palaneeseen saunaan.

 

 

 

Sota-arkiston lähteistä löysin alla olevat tiedot Kurre Korhosesta:

 

1: KORHONEN, KURRE ULJAS

sääty      naimaton

sukupuoli  mies

kansalaisuus          FI

kansallisuus          FI

äidinkieli suomi

lasten lukumäärä      0

ammatti    mv.pka

sotilasarvo           kersantti

joukko-osasto         9./JR 30

joukko-osastokoodi    3857

syntymäaika           09.05.1917

synnyinkunta          Suonenjoki

kotikunta  Suonenjoki

asuinkunta Pyhäranta

haavoittumisaika

haavoittumispaikka

haavoittumiskunta

katoamisaika          08.09.1941

katoamispaikka        Kotkatjärvi

katoamiskunta

kuolinaika 08.09.1941

kuolinpaikka

kuolinkunta

hautauskunta          Suonenjoki

menehtymisluokka      kadonnut, julistettu virallisesti kuolleeksi

 

KUMPUNEN

 

Viimeksi kylällä käydessä hiihtelin myös Kumpuselle. Sinne kulki lapsuudessani hyvä polku Satulamäen päältä. Mutta eipä kulkenut enää.

Metsäkoneilla on paha tapa hävittää vanhat polut. Polut ja myös lähteet alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Mutta kyllä Kumpunen löytyi entiseltä paikalta, vaikka vesakossa hiihtely on työlästä.

 

 

 

Kumpunen ei ole nykyään erityisen hyvän kalajärven maineessa. Olen siellä kuitenkin kokenut 31 vuotta sitten ihan hirmuisen ahvenensyönnin. Muistan, että joskus 70-luvun alussa järven lähelle ilmestyi suuri apulantasäkki pino. Siihen aikaan metsiä tarvitsi lannoittaa kasvun parantamiseksi.

Säkkikasa hävisi ja vähän myöhemmin hävisivät myös Kumpusen kalat. Vesi muuttui sameaksi ja alkoi haista.

 

 

 

Mutta pari vuotta tämän jälkeen elokuussa -77 pyysi Närhin Kalle (83 v), minut mukaansa aamuongelle ja olihan se melkoinen kokemus. Isot ahvenet söivät hullun lailla. Saattoi muuten olla miehen viimeisiä Kumpusen reissuja. Olihan sinne metsän läpi kolmisen kilometriä Kuoppalasta. Kalle ehti varmaan varmaankin kalastella tällä järvellä liki 80 vuotta.

 

 

 

Tämän tapauksen jälkeen olen muutaman kerran käynyt siellä ongella, mutta huono kalavesi se on nykyään. Joskus 40-luvun lopulla on muuten isäni yhdessä Vilhusen Arvon kanssa pyytäneet sieltä pitkällä siimalla haukia ja saaneetkin yhden 6,5-kiloisen vanhimman siskoni kastajaispäivänä vuonna -49.

 

 

 

Isäni mukaan järven etelärannalla lähellä venevalkamaa olevalla kivellä on kuulemma monet kahvit keitetty. Vanhan kansan miehet keittivät kahvinsa tervasnuotiolla. Asetanpa itselleni tulostavoitteeksi ensi kesänä juoda tulilla porokahvit samalla kahvikivellä - vaikkakaan eihän kiven päälle saisi tehdä nuotiota, sillä siitä jää rumat jäljet.

 

ENNUSUNIA

 

Ja siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin. Olen alkanut uskoa urheiluaiheisiin ennusuniini. Ennen Naganon olympialaisia näin unen, jossa mukamas heräsin ja avasin telkkarin. Ruudussa kiisi Mika Myllylä läpi tuulen ja tuiskun ylivoimaiseen voittoon ja pelätyt norjalaiset olivat sijoilla ym:t. Vähän myöhemmin olympialaisten aikaan heräsin ihan oikeasti, avasin telkkarin ja totesin, että tuon olen nähnyt ennenkin.

 

 

 

Pari yötä sitten olin työkaverini Heikki Savolaisen kanssa lentopallokentällä torjumassa rovaniemeläisten hyökkäyksiä. Heikki on oikeasti lentopallomiehiä ja valmentaa nuorten naisten joukkuetta. Minusta se on vähän sama, kuin panisi rahaa pankkiin. Vaikka meille unessa oli kasattu korkea maapenkka jalkojen alle, niin pallot vaan viuhahtelivat torjuntamme yli. Aamulla herätessäni oli paha mieli ja tunnelma pilalla.

Niinpä äsken alkuillasta pitkään mietin, että kannattaako maksaa 25 euroa eli 150 markkaa pääsylipusta peliin, jonka tuloksen tietää etukäteen.

 

 

 

Kyllähän se kannatti. Olin paikalla puoli tuntia ennen alkua, mutta

varsinaiset katsomopaikat oli myytyloppuun. Uskomaton asia - 25 eurolla

saa vaikka monta kunnon kuopiolaista kyykkykänniä. Minun tarvitsi lopulta

maksaa vain kympin ja sillä pääsi seuraamaan peliä nurkan takaa. Halliin,

johon mahtuu 2500 katsojaa, oli myyty 3800 lippua.

 

 

 

Itse peli oli ihmisten huudoista päätellen hirveä peli, karmea peli, oikea

pelien peli, jonka kovahermoisempi eli siten parempi Rovaniemi voitti.

Vaikka Pielaveden kunnanjohtaja piti puheen ja seurakunnan kanttori

lauloi, niin siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, Pielaveden Sampo

voitti SM-hopeaa. Pelin ratkaisi lopullisesti uskoakseni rantasalmelainen

heimopetturi, joka rahasta pelasi lappilaisten puolella.