Kärkkäälä 3

ÄIJÄ

 

Linnut, nuo metsiemme siivekkäät pikkunisäkkäät, eivät näytä pystyvän

elämään sovussa, vaan joka kevät tappelevat noukat verillä asuinpaikoista.

Sinitiainen valtaa pöntön ensiksi, mutta sitten tulee kirjosieppo ja

suorittaa häädön vähintään yhtä väkivaltaisesti, kuin Töyryn isäntä

heittäessään Laurilan Anttoon mäelle, vaikka Anttoo katkeraan loppuun asti

vakuutti, että "tämä palli pysyy mun perseeni alla". Olen melkein

jokaiseen hallinnoimaani puuhun  ripustanut pöntön, mutta konfliktit eivät

näytä lientymisen merkkejä.

 

 

 

Kun viime keväänä puhdistin kuvan esittämän arkkitehtonisen

kokonaisuuden, huomatkaa, miten siitä kuvastuu aito käsityön leima, oli se

täynnä kuolleita päästäisiä. Jostain syystä ne olivat päättäneet porukalla

kavuta kolmeen metriin tekemään hurmaavan joukkoitsemurhan. Tai sitten

joku peto oli ne sinne varastoinut. Lintumiehet esittivät tietenkin

varpuspöllöä, mutta en usko. Reikä on niin pieni, että sinne ei mikään

pöllö mahdu. Itse veikkaisin asialla olleen lumikon, vaikka en tiedäkään

sen varastoivan eväitään. Ja kummallista, että kaikki tapetut olivat

päästäisiä, yhtään hiirtä ei ollut joukossa. On ehkä niin, että päästäinen

haisee niin pahalle, ettei sitä edes lumikko suostu heti syömään, vaan

kelpuuttaa sen vain vararavinnoksi.

 

 

 

Kuvan pönttö on järjen kanssa tehty. Kosteusongelmaa ei siinä ole, koska

rakoja on paljon. Pintalaudasta tehty hieman kupera tuohipäällysteinen

katto on kestänyt varmaan parikymmentä vuotta. Mutta lattia remontti piti

nyt tehdä. Uusin sen kokonaan pintalaudan palalla. Rakoja jäi tarpeeksi,

ei kärsi laululintuperhe homeallergiasta. Tunsin olevani miesten mies

naputellessani uutta lattiaa. Siihen hommaan ei nainen pysty, vaan tekijän

pitää olla oikea äijä, luomakunnan kruunu.

 

HAUKEA KIINALAISEEN TAPAAN

 

Jaa taas olin väärässä. Petäisen jäät eivät lähteneetkään 27.4., vaan

vielä 29. päivä löytyi jäälauttoja järven eteläpäästä. Mutta siitä

huolimatta sieltä Piplian Pekan uuden saunan vierestä iski uistimeen

hauki, jonka väitän olleen kolmekiloisen.

 

 

 

Saijan kiinankielen opettaja oli kertonut innoissaan oppilailleen

saaneensa sixtysix centimeters long hauki Kallavedestä. Ei, hän ei ollut

paestanut sitä voessa savolaiseen tapaan, vaan käyttänyt soijakastiketta

voin sijasta. Ja tästäpä minäkin sain idean valmistaa 72 cm pitkän

saaliini soijakastikkeessa, sisälle aurinkokuivattuja tomaatteja ja

sitruunapippuria, päälle vähän ketsuppia.

 

 

 

Itse olen tuntenut ennakkoluuloja haukea kohtaan sen jälkeen, kun yksin

jäystin 6,5-kiloisen korpuksi paahdetun yksilön pala palalta. Mutta hauki

kiinalaiseen tapaan valmistettuna oli ihan syötävää.

 

JUOPUTTELUN TUNTUA

Kuva 18

 

Ja tässä kuvassa on selvää juopottelun tuntua. Siinä me luomupuutarhuri

evp. Arvi Nurmen kanssa verryttelemme jo vappua varten. Otamme vähän

rohkaisua, jotta uskallamme sitten vappuiltana lähteä Kärkkääläntielle

haastamaan riitaa ohikulkijoiden kanssa ja kukaties pätkimme vielä

nöösipoikia turpaan.

 

 

 

Ei vainiskaan. Nurmien kanssa juomme mietoa samppanjanvastiketta jäiden

lähdön kunniaksi. Ja jos Arvi, 77 v., jonnekin lähtee, niin hän

suunnittelee lähtemistä yksin tunturivaellukselle Lappiin. Ja koska

junavuorot ovat vähän hankalat, luulen hänen ajavan jonnekin Haltille

polkupyörällä. Olen muuten monta kertaa houkutellut Arvia veteraanien

MM-hiihtoihin. Olen varma, että hän voittaisi 50 kilometrillä sarjassa

M-75 seuraavaksi sijoittuvaa useilla kierroksilla. Arvi on lähtöisin Turun

puolesta, joten hän on jo perimältään vähän eri rotua kuin ylipainoon ja

sairasteluun taipuvaiset savolaismiehet.

 

 

 

Meillä itäsuomalaisilla miehillähän on tapana poistua tuonilmaisiin jo

hyvin nuorina. Meillä esi-isät olivat ennen eränkävijöitä ja kun

metsästäjän näkö vanhemmiten heikkeni niin, ettei vasama enää koppeloa

tavoittanut, jouti hänen kuolla pois kuleksimasta nuorempien jaloista.  Ei

sellaisella ukolla ollut enää mitään käyttöä.

 

 

 

Huomatkaapa kuvan leivin uunin vappuinen väri. Luulenpa, ettei maailmassa

ole toista tuon väristä laitosta.

 

RAMBO

 

Kuva esittää Rampoa, ei siis Ramboa. Rampo on uusi katiskamalli, Rambo

taitaa olla amerikkalainen ns. vapaustaistelija, joka on vapauttanut monta

vinosilmää hengestään. Rampo muistuttaa ihan oikeaa katiskaa. Tosin se on

tarvittaessa mahdollista litistää levyksi. Pyydys on kevyt ja luultavasti

myös kestävä, sillä verkko on muovitettua nailonia.

 

 

 

Laitteessa on kätevät pikalukot, joiden avulla sen voi koota ja purkaa

nopeasti. Myönteistä on myös se, että erillistä kalaluukkua ei ole, vaan

kalat poistetaan avaamalla kaksi kyljessä olevaa pikalukko, josta

syntyvästä aukosta saalis voidaan korjata parempiin suihin.

Vakiovarusteena katosta roikkuu syöttipussi, johon ilmeisesti

erheellisesti laitoin ruisleipää, nykyiset pullamössöeväkkäät tykkäävät

luultavasti enemmän vaaleasta leivästä.

 

 

 

Myönteistä on myös se, että vehkeellä saa kalojakin. Parin päivän

koepyynnin jälkeen se johtaa mertamaista Ufo-katiskaa vastaan lukemin 6 -

1. Rampossa on ollut kaksi haukea, kaksi lahnaa ja kaksi ahventa; kaikki

tosin  pieniä. Ufossa on ollut  vain yksi noin kiloinen lahna.

 

 

 

Tuosta Rambo-asiasta vielä sen verran, että suomalaiset eivät tiedäkään

miehen suomalaistaustaa. Kun nimittäin 1600-luvulla maamiehemme muuttivat

Delawearin siirtokuntaan Amerikkaan, oli vahvan savolaisedustajiston

joukossa myös ahvenanmaalainen Rambo-niminen mies. Savolaiset

kunnostautuivat Uudella Mantereella varsinkin sen vuoksi, että he tulivat

hyvin toimeen alkuperäisten intiaaniasukkaiden kanssa. Sen seurauksena

siellä vieläkin tavataan intiaanisukuja nimeltään Sikanen.

 

 

 

Sen sijaan maahanmuuttaja Rambo kunnostautui omenanviljelijänä. Ainakin

niin voisi päätellä, koska tietääkseni omenankasvatuksen historia tuntee

Rambo-lajikkeen. Sen sijaan Rautalammin Marttiset keskittyivät

politiikkaan ja savolaislähteiden mukaan Jussi Marttinen ratkaisi USA:n

valtion synnyn. Hän saapui äänestyspaikalle pahasti myöhässä ja siinä

vaiheessa äänet olivat vielä tasan.

 

 

 

Epäillään myös, että suomalaiset ratkaisivat myös sen, että maan

viralliseksi kieleksi äänestettiin englanti. Saksa hävisi yhdellä äänellä

ja epäillään, että saksalaismielinen suomalaisedustaja myöhästyi

tilaisuudesta, koska oli ratkennut matkalla juomaan. Maailman historia

olisi ihan toinen, jos saksan kieli olisi voittanut.

 

KYKÖTYS

 

Tuosta savolaisten ja Amerikan alkuperäisväestön suhteesta tuli mieleeni

vielä sen verran, että molemmat kyköttävät. Ainakin yleinen uskomus on,

että vain savolaiset ja intiaanit kyköttävät.

 

 

 

Nimittäin kun nuoruudessani kuivan kälppeät kotipuolen

pienviljelijä-metsurit kohtasivat kylätiellä, niin he kyykistyivät

huastelemaan. Tässä asennossa laskeudutaan kyykkyyn toinen polvi toisen

edessä ja kyynärpäillä nojataan reisiin. Sitten poltettiin Pillilupia,

Työmiestä tai Saimaata.

 

 

 

Nykyään autoistuminen ja huonekalujen yleistyminen on hävittämässä tätä

kyköttämisperinnettä. En ole ainakaan enää Kuopion kaduilla törmännyt

moiseen.

 

KAUKOLAUKAUS

 

Jokin aika sitten kerroin merkittävästä potkupallo-ottelusta joka käytiin

syksyllä 1967 Kärkkäälän ja Rieponlahden kansakoulujen välillä.

Opettaja-Ville lupasi psykologisesti viisaasti markan maalilta tekijälle,

vaikka nykysääntöjen mukaan vaaransimme amatööriytemme. Villen

kannustuslisän seurauksena Rieppo kaatui murskaavasti 13 - 0. Itse

saavutin urheilu-urani kulminaatiopisteen ja tein seitsemän maalia enkä

varmasti syöttänyt kenellekään koko pelin aikana. Kainulaisen Esko teki

neljä ja kahden täysosuman tekijää kaipasin viimeksi.

 

 

 

Äskettäin olin itkemässä ja kiroamassa perintömoottorisahan äärellä, koska

en osannut kiristää sen ketjua, koska olen Herra. Pipliakankaan Pekka eli

Pekka Laitinen pyöräili ohi ja hän ystävällisesti käden käänteessä kiristi

ketjun. Kun kysyin häneltä tuosta mieltäni vaivanneesta maalintekoasiasta,

jonka vuoksi olen jopa öitä valvoskellut, niin tukimies Pekka Laitinen

kertoi tehneensä ainakin yhden maaleista. Se oli hurja kaukolaukaus, jonka

edessä Riepon maalivahti Pekka Jäppinen oli voimaton. Kanuunapotku livahti

jalkojen välistä ja mikäli maaliverkko olisi ollut jostakin hankittuna,

niin kyllä se olisi ollut tötteröllä. Enää siis puuttuu yksi viimeistelijä

- saas nähdä kuka tunnustaa. Tällaisia elämän suuria asioita ei unohdeta

ja onhan pelistä vasta 41 vuotta.

 

 

 

Itse muistan vieläkin elävästi, miten olin myös pukata yhden maalin -

sehän vastaa kahta jalalla tehtyä, mutta onneksi minulla oli lippahattu

päässä, jonka vuoksi pallo painui niukasti ohi oman veräjän.

 

TIPITII

 

Kumpusen rannoilla on vielä erämaan tuntua. Rantavedessä likoaa

vuosisatojen takaisia runkoja. Järven lähistöllä on vain yksi rakennus,

joka oli alun perin Hackmannin kämppä. Se on rakennettu vähän sodan

jälkeen. Nyt se on yksityisessä omistuksessa.

 

 

 

Kumpusen ympäristössä olivat ennen suuret savotat, jotka työllistivät

Kärkkäälänkin miehiä. Paljon ukot muistelivat myöhemmin näitä aikoja ja

sikäli erikoista, ettei niitä muisteltu pahalla, vaikka miehet rypivät

pokasahojen kanssa lumihangessa miehustaansa myöten. Sota oli kuitenkin

ohi ja Korean noususuhdanne toi vaurautta tällekin seudulle. Näissä

hakkuissa käytettiin ensimmäistä kertaa konevoimaa. Usa:n armeijan

ylijäämäkuorma-autoja kokeiltiin puunajossa. Kakkisen Olli ei luottanut

uuteen tekniikkaan, vaan lupasi syödä jokaisen puun, jotka nämä

puolitelavaunut pystyisivät salolta raahaamaan. Syömättä jäi, vaikka

kuulemma autot veivät pöntöllisen bensaa joka kuormalle. Mutta se oli

siihen aikaan halpaa.

 

 

 

Radiokin oli kämpällä viihdyttämässä jätkiä. Ilmeisesti ajankohta oli

talvi 1960, kun huurteisen kylmänä talvipäivänä Marion Rungin kappale

Tipitii kajahti soimaan kesken miesjoukon ruokailun. Kappaleessahan

kerrotaan tekoiloisesti, että "tipitii tipitipitipitii, kevät on

vallaton, riemulaulu kun lauletaan..." , mutta pitemmälle ei

kulttuuriesityksessä sitten päästykään, ennen kuin radio sammutettiin.

Jätkäporukan kielenkäyttökin oli kuulemma erittäin karkeaa ja alatyylistä.

 

VATTULAMMEN VALTIAS

 

Kumpusen lähellä on pahainen suolampare, joka uusissa kartoissa tunnetaan

nimellä Vattulampi, vaikka yhtään vadelmaa ei sen rannalla kasva.

Vanhemmissa kartoissa sitä kutsutaan Hävyttömäksilammeksi. Kansankielessä

sillä on tietenkin vielä se kolmaskin nimi. Putura on oikeastaan pelkkä

suonsilmäke eikä siinä pitänyt ennen olla kaloja. Toissa keväänä kuitenkin

heti jäidenlähdön jälkeen vesi oli hyvin kirkasta ja silloin näin

ihmeekseni siellä uiskentelevan isoja ahvenia. Myöhemmin kesällä vesi

samentui niin, ettei kaloja enää erottanut.

 

 

 

Nyt kävin tarkastamassa tilanteen heti lammen sulattua ja olihan siellä

vielä ahvenia. Tosin isot paestin ahvenet olivat vaihtuneet pieniksi

tirreiksi. Aioin kuvata todistuskappaleet suonsilmäkkeen kalaisuudesta

eivätkä eväkkäät pistäneet sitä pahakseen, vaan järjestäytyivät riviin

rannalle. Ja sitten yllättäen paljastui syy isojen kyrmyniskojen

hävikkiin. Rantasammaleen kielekkeen alta lipui esille kuvan esittämä noin

kiloinen hauki. Se ei välittänyt sinteistä eivätkä pikkukalatkaan tästä

valtiaasta hätkähtäneet. Ne ilmeisesti tiesivät, ettei se tee pikkuisille

pahaa. Hauki oli varmaankin oppinut laiskaksi ja odotteli kaikessa

rauhassa poikasten varttumista. Lampi on niin pieni, ettei sillä ole

saalista kilpailijoita.

 

 

 

Kun vaihdoin asentoa, vaistosi otus liikkeen ja lipui takaisin sammaleen

alle, jossa varmaankin vettä riittää eivätkä vaarat vaani. Luulenpa, että

joku asian harrastaja on kantanut lampeen kaloja, jotka ovat siellä

alkaneet kasvaa ja lisääntyä. Paljon mahdollista, että Vattulammen valtias

vielä vankistuessaan syö muut kalat sukupuuttoon.

 

 

 

Muuten, kun kävin Kotkan Meritariumissa, jossa piti isossa akvaariossa

olla kaikki maamme kalalajit, niin haukea sieltä en kuitenkaan heti

äkännyt. Akvaarionhoitaja vakuutti, että kyllä siellä niitä siellä on

parikin kappaletta , mutta että ne ovat sikäli hankalia kasvatteja, että

muut kalat pyrkivät altaasta katoamaan yön aikana. Ja sen kyllä uskoin,

koska  kyseisiä otuksia ei enää tunnistanut hauiksi, sillä niille oli

helpon elämän seurauksena kasvaneet ihan oikeat vanhankansan ihramahat.

 

JOUTSENET

 

Kansakouluaikaan opetettiin, että joutsen on maassamme erittäin

uhanalainen laji ja että vain sysmäläisen eläinlääkärin Yrjö Kokon

kirjoitusten vaikutuksesta se saattaa hyvinkin säilyä meillä. Kuitenkin jo

siihen aikaan keväisin ja syksyisin majaili näitä lintuja Petäisellä

parhaimmillaan  toistakymmenpäisinä laumoina. Matala järvi oli niille

muuttomatkoilla parahultainen tankkauspaikka.

 

 

 

Parikymmentä vuotta sitten lintu alkoi pesimään Petäisen ainoan luodon

suunnalla ja menestys on ollut hyvä. Kesämökit tai kalamiehet eivät ole

niitä häirinneet. Luulen, että keskimärin poikasia on ollut nelisen

kappaletta. Pari kertaa poikue on menehtynyt. Syytä en tiedä, mutta ehkäpä

lähistöllä pesivällä kuikkaparilla on osuutta asiassa. Alan oppikirjojen

mukaan kuikat saattavat ahdistella joutsenia, jotka eivät osaa kunnolla

puolustautua vedenalaisia hyökkäyksiä vastaan.  Olen joskus nähnyt myös

kanahaukan lentelevän mietteliäännäköisenä joutsenen poikasten lähistöllä.

Ja onhan järvellä tietenkin myös minkkejä, joka pystyy tappamaan

labradorinnoutajankin, niin miksi se ei tekisi niin myös joutsenelle.

 

 

 

Jos joutsenet jatkavat nykyistä vauhtia lisääntymistään, saattaa siitä

vielä tulla riistaeläin. En tosin usko tuntevani ketään metsästyksen

harrastajaa, joka suostuisi ampumaan kansalliseläintämme. Legendaarisen

Kakkisen Ollin kerrotaan siihen pystyneen. Hänen mukaansa paisti maistui

lampaanlihalta. Ja kuulemma lappalaiset pyydystivät keväisin näitä

nälkäänsä siten, että he kastelivat puolukoita viinaan ja veivät niitä

sulan reunalle. Joutsenet hotkaisivat syötit eivätkä sen jälkeen enää

pysyneet siivillään. Niin oli Lapin ukolla viiden kilon hyvä paisti

ruokahuoltonsa tarpeisiin.

 

KUPS - KUUSYSI 2 - 3

 

Kups vankisti asemaansa sarjataulukon peräpään valvojana. Lahden Kuusysi

voitti 2 - 3. Nyt sarjapaikan säilyminen täytyy laskea Hakan konkurssin

varaan. Tosin myönteistäkin äskeisessä pelissä nähtiin tai paremminkin

kuultiin. Harvalukuisen katsomon joukosta kajahti: "Tuota miestä ei sitten

kykyjenetsijät ainakaan vie", kun kakkosmaalivahti Kauhanen sattui

nyrkkeilemään jo toisen kerran pallon omaan maaliin.

 

 

 

Mutta minkäs mies sille mahtaa, että hyppy kolmosdivisioonasta ylimmälle

sarjatasolle on huima. Viime pelissä ykkösvahti Iiskola ajettiin ulos ja

varavahti Jarno Kauhanen joutui heti torjumaan rankkaria ja myös teki sen.

"Nuori lupaava Jarmo Korhonen, Zulimanien kasvatti", hehkutti

TV-selostaja. Mies teki kaikki virheet. Kysymyksessä oli 30-vuotia Jarno

Kauhanen Zulimaneista.

 

 

 

Urheilumieltä yllätysvahti näytti kuitenkin. Hän ymmärsi poistaa

nuuskamällin huulestaan ennen kentälle tuloa. Toisaalta voittihan se

Elmokin muun maailman piippu hampaissa.

 

PETOLINTUJA

 

Vielä sen verran Petäisen joutsenista, että kyllä ne osaavat puolustautua.

Nurmen Kaisu kertoi joskus soutaneensa liian läheltä pesää ja päällehän

sieltä oli tultu. Kotiaan puolustaessaan joutsen ei taida pelätä mitään.

Muistelen nähneeni valokuvan, joka ehkä oli lavastettu digitekniikalla,

jossa raivostunut joutsen istuu karhun selässä antaen tällä nokallaan

asennekasvatusta.

 

 

 

Laskujeni mukaan Petäiseltä on reilun 20 vuoden aikana lähtenyt maailmalle

noin sata poikasta. Valtaosalle on onneksi käynyt huonosti myöhemmässä

elämässään ja ne ovat joutuneet luopumaan ainutkertaisesta hengestään jo

heti kättelyssä. Vähän matikkaa joutsenten sekaan. Jos joutsenpari saisi

joka vuosi vain kaksi poikasta ja nämä poikaset sitten vuorostaan joka

vuosi saman verran uutta jälkikasvua, olisi jälkeläisiä 10 vuoden kuluttua

1000 ja 20 vuoden päästä miljoona. Jos määrä tuplaantuu vuosittain, niin

se tuhatkertaistuu kymmenessä vuodessa. Kasvun raja on tietenkin sitten

se, että joutsenmassan halkaisija ei voi kasvaa valoa nopeammin ainakaan

Einsteinin mukaan.

 

 

 

Muuten harvalukuinen vaeltajajoukko ylitti kerran Beringinsalmen ja löysi

asumattoman Amerikan mantereen. Olosuhteet olivat vaativat ja niinpä

kestikin tuhat vuotta ennen kuin kymmenen hengen lauma oli kasvanut 10

miljoonaan.

 

NUPOPÄÄ ELI NUPPO

 

Kärkkäälän lakkautetun kyläkoulun irtaimistoa oli myytävänä

maamiesseurantalolla. Menin paikalle toiveikkaana, koska luulin, että

sieltä vihdoinkin löytyy suosikkitauluni nimeltään Itä-Suomen lehmä -

nupopää eli nuppo. Mutta eipä löytynyt, vaikka paikalla oli kymmeniä

opetuskuvia. Ostin kuitenkin neljä, joista paras neuvoi hedelmäpuiden ja

marjapensaiden kasvatuksessa.

 

 

 

Mutta kaipaamiani poikien seikkailukirjoja sieltä sai eurolla kappale.

Pääsenkin 41 vuoden tauon jälkeen lukemaan Luolaheimon sankarin, Kadonneen

taian ja Lättähattujen sankarin. Niitä en ole löytänyt yrityksestä

huolimatta divareista. Sen sijaan vieläkään en löytänyt suosikkejani eli

Pahakurun aavesutta enkä Varjaanien aarretta. Yllättäen myynnissä oli myös

neljä Akseli Markkasen Suonenjoen historiasta kertovaa vihkosta

50-luvulta.

 

 

 

Maamiesseura yrittää myös realisoida kahvikuppejaan. Jos joku haluaa

osoittaa mieltään juppikultturille ja nauttia kahvia Arabian valkoisista

kupeista, joissa on Kärkkäälän maamiesseuran vaakuna, niin niitä saa 10

eurolla Kärkkäälän maamiesseurantalolta. Markkasen Joukoon kannattaa olla

yhteydessä.

 

 

 

Muuten jos maamieshenkisiä kuppeja ei saa muuten kaupaksi, kannattaisi

niitä tarjota Helsinkiin ravintola Zetoriin. Siellä on muutakin saman

henkistä tavaraa. Kun joskus käytin sukulaisiani siellä syömässä, ilahduin

suuresti, kun ruokapöydässä oli erilaisia pitäjänlehtiä, mm. Pogostan

Sanomat ja Kotokulma, mutta myös Sisä-Savon Lehti. Myöhemmin paljastui,

ettei se ollut siellä vakiovarusteena, vaan äitini oli tuonut sen

matkalukemisinaan, mutta hyvin se soveltui ravintolan ilmeeseen.

 

POMELLEISTA

 

Kärkkäälän kylällä on kaksi perinteistä ulkomaankielistä sukunimeä,

nimittäin Kröger ja Pomell. Krögereiden osalta pysyn edelleenkin

kannallani. Jo sota-ajan saksalaisessa elokuvassa Kultainen kaupunki

nimittäin sanotaan, että kaikki Krögerit ovat merimiehiä. Niin varmaan

myös Savon sukujuuren edustajat.

 

 

 

Sen sijaan Syvänniemen historiankirjasta vetämäni johtopäätös, että

Pomellit ovat Kolehmaisia, jotka Ruotsin armeijan riveissä saivat tämän

saksan kielessä pommia tarkoittavan nimen, ei pidä paikkaansa. Tutustuin

tänään erääseen suvun edustajaan ja hän tiesi kertoa, että kyllähän

eräästä Karttulan Kolehmaisten talosta Pomell niminen sotilas lähti

sotiin, mutta sukunimi on ihan kotoperäinen. (Muuten muita Ruotsin

armeijan antamia sukunimiä kylällä ovat esimerkiksi oman sukuni ammoinen

Kost-nimitys, jota vielä isovaarini ilmeisesti käytti ja varmaankin myös

Koskenkylän kaukaiset sukulaiseni Ryyttärit, joiden nimi kuvaavasti

tarkoittaa hevosmiestä)

 

 

 

Mutta Pomelleista sen verran, että satoja vuosia sitten, kun maassamme ei

ollut pappiskoulutusta, läksi eräs eteläsavolainen Puumalasta kotoisin

oleva mies Tartoon opintielle ja sieltä periytyy tämä sukunimi muodossa

Pommelius, joka on kuulemma alun perin tarkoittanut puumalasta kotoisin

olevaa miestä ilmeisesti latinan kielellä. Pommeliukset olivat myöhemmin

sivistyssukua, pappeja ja nimismiehiä, mutta jostain syystä eräs suvun

edustaja päätyi Karttulan saloille ja joutui lähtemään Kolehmaisten talon

edustajana Ruotsin sotiin.

 

 

TARKKA-AMPUJA

 

Vähän aikaa sitten kerroin kärkkääläisestä kulttuuriharrastajasta vuonna

-21 syntyneestä Toivo Maukosesta. Tarkistin sitten kirjaston kokoelmat ja

yllätys oli melkoinen, kun kirjastosta  tosiaan löytyi v. 1921 syntyneen

Toivo Maukosen kirja "Tarkka-ampujan polku". Tosin tarkemmissa

tutkimuksissa paljastui, ettei kysymyksessä ollutkaan oman kylän mies vaan

hänen täyskaimansa ja ikätoverinsa.

 

 

 

Kirjoittaja on Saarijärven poikia syntyjään, myöhemmin hän eleli

Pohjois-Suomessa. Teos kertoo pyssy- ja erähullusta pojasta, joka sitten

sodan aikana nuorena miehenä pääsee toteuttamaan itseään ja saamansa

armolahjaa. Kirjasta käy ilmi, että kysymys oli pelkästä sattumasta, ettei

mies yksin voittanut koko Toista maailmansotaa.

 

 

 

Vain kerran kirjoittaja epäonnistuu sotilaallisessa toiminnassaan. Suomen

tiedustelu oli saanut jostain selville, että Neuvostoliiton maavoimien

komentaja Klim Voroshilov vierailee kesällä -42 tarkastuskäynnillä

rintamalla Krivin suunnalla. Tarkka-ampujia kehotetaan erityiseen

valppauteen.

 

 

 

Mutta niinhän siinä käy, että juuri silloin kertoja ainoan kerran

vietellään Lottien vieraaksi pois linjoilta. Jo asemapaikalleen

palatessaan hän kuulee, että joku ampuilee pistoolillaan suomalaisten

panssarilevyä. Siis sitä jonka takana Maukosen piti väijyä. Ja ilman muuta

tiedetään, että kuka tämä outo ammuskelija oli ollut. Tietenkin hän oli

marsalkka Voroshilov - tai niin ainakin muut miehet väittivät. Se harmitti

Toivo Maukosta suuresti.

 

 

 

Muuten kertoja ei sittenkään saavuttanut Valkoisen Kuoleman, eli Simo

Häyhän Talvisodan aikaista tarkka-ampujien maailmanennätystä, joka on 547

surmattua vihollista. Vaan mietitäänpäs vähän. Talvisota kesti 100 päivää

ja päivää kohti Häyhä ampui keskimäärin 5,5 vihollista eli yhden neljässä

tunnissa. Ja taisi Simo nukkuakin välillä. Taitaa olla ropakantaa.

 

 

 

JÄNNITYSNÄYTELMÄ

 

Meillä on korkea elintaso. Pääsylippu juniorijääkiekko-otteluun maksaa enemmän kuin Koskenkorvapullo, mutta siitä huolimatta jono lippuluukulle oli niin pitkä, että puolet ensimmäisestä erästä jäi näkemättä. Mutta peli oli hyvä. "Jännitysnäytelmä Niiralan montussa" tulee Savon Sanomat  huomenna otsikoimaan.

 

 

 

Eniten jännitin poikien mailojen puolesta. Nykyjunioreilla tulee olla komposiittimaila, joka maksaa 160 euroa ja menee näköjään helposti poikki. Muutkin varusteet maksaa. Ei ole tämä urheilumuoto yksilehmäisten tai edes yksihuoltajaäitien poikien harraste. Enkä tiedä, että onko nykynuorilla yhtään sen hauskempaa kuin meikäläisen ikäluokalla. Me tehtiin itse mailat käsityötunnilla. Ja pelattiin järven jäällä, ei silloin halleja tarvittu. Nyt on 8.000 asukkaan Suonenjoellakin jäähalli, joka ei ole halpa sekään. Käyttökulutkin ovat melkoiset. Kyllä meillä on rikas maa.

 

 

 

Muistanpa, miten musiikinopettaja Pekka Oksman muisteli 40 vuotta sitten laulutunnilla menneitä. Hän oli silloin jo hyvin vanha mies, ainakin jo pitkästi yli 30. Hänen lapsuudessaan oli sunnuntai vapaapäivä ja silloin kylän pojat kokoontuivat aamusta auraamaan reellä järven jäälle jääpallokentän. Iltapäivästä sitten päästiinkin pelaamaan mailoilla, jotka olivat katajavartisia ja lautalapa oli ympätty niihin mänttinahalla. Ja hauskaa oli.

 

 

 

Ja palopäällikkö Ratilainen muisteli, kuinka Heinolassa hänen nuoruudessaan maakuntasarjan jääkiekko-ottelu Heinolan Pallo (TUL)  vastaan Heinolan Isku (SVUL)  kokosi Kirkkolammen jäälle koko kaupungin väen. Katsomossa oli tunnelmaa, koska kentällä ratkaistiin, kumpi oli voitolla, vallankumousko vaiko taantumus. Silloin oli sitä yhteisöllisyyttä. Heinolalaisetkin olivat kuin kahta suurta perhettä. Ja hauskaa oli.

 

 

 

RUUHKA-SUOMI

 

 

 

Nyt sitten ymmärrän, mitä Ruuhka-Suomella tarkoitetaan. Toissa viikolla oli Tuomiokirkko konsertissa niin paljon yleisöä, että heikoimmat pyörtyilivät. Viime viikolla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman veti kaupungintalon niin täyteen, ettei ikkunalautojakaan riittänyt kaikille. Eilen menin hyvissä ajoin jäähallille katsomaan murrosikäisten nuorten jääkiekko-ottelua, mutta virallisesta katsomopaikasta ei ollut tietoakaan, vaan jouduin kutkuilemaan pelin takakäytävän peränurkasta, vaikka rakennusmääräysten mukaan niin ei saa tehdä. Kuopio on Ruuhka-Suomea.

 

 

 

Ja nyt ymmärrän elämää entistä enemmän. Pari vuotta sitten minua vielä hymyilytti, kun paikallinen ravivalmentaja kävi lyömässä jääkiekko-ottelun jälkeen mikkeliläisten valmentajaa. Kysymyshän oli vain urheilusta, joka on leikkiä. Eilen kuitenkin meinasin itse pelin kolmannen erän loppupuolella kiivetä kaukaloon keskustellakseni erotuomarin kanssa eräistä sääntötulkinnoista, mutta väenpaljouden vuoksi en onnistunut pyrkimyksessäni.

 

 

 

Nimittäin olihan melkoinen peli. Siinä kohtasivat itä ja länsi. Kalpan A-juniorit olivat kahdessa edellisessä SM-loppuottelussa hallinneet peliä selvästi Porin Ässiä vastaan ja voittaneet. Nyt he hallitsivat 2,5 erää peliä entistäkin selvemmin. Kolmannessa erässä johdettiin 4-1 ja mestaruus näytti selviöltä. Mutta savolaiset tekivät sitten viime minuuteilla inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen hävitäkseen ja kyllähän se sitten onnistui. Tuli mieleen Suomi - Ruotsi asetelma ja sehän se melkein onkin, koska kyllä Pori alkaa olla jo germaanien aluetta.

 

 

 

Taiteelliset maanis-depressiiviset slaavit menettivät hurmoksensa ja vaipuivat masennukseen. Rationaaliset ja tasapaksut germaanit sinnittelivät voiton. Ja voittavat tietenkin seuraavan pelin Porissa ja varmistavat sitten lopuksi mestaruuden voittamalla ensi lauantaina Kuopiossa. Tosin peli tulee olemaan niin tiukka ja hallissa niin ruuhkaista, että minun hermot eivät kestä sinne menemistä.

 

ANIMAATION AIHEITA

 

Kenraali Häglund paheksui telkkarissa uutta Mannerheim-animaatiota, vaikka ei ollut sitä nähnytkään. Ennen kaikkea hän paheksui sitä, että joku kirgiisi pylsi Mannerheimia. En tunne termiä "pylsiä", mutta taidanpa paheksua asiaa.

 

 

 

Luin äskettäin toisen suomalaisen suurmiehen eli J K Paasikiven päiväkirjoja. Tuntui paheksuttavalta, että Paasikivi kertoi monena iltana monta kertaa resoneeranneensa pitkään Allinsa kanssa. Jos Paasikivestä tehdään animaatio, paheksun sitä jo tässä vaiheessa, jos siinä näytetään J K:ta resoneeraamassa Allin kanssa. Häglund liittyy sikäli Kärkkäälän historiaan, että hän kertoo muistelmissa olevansa Kiiskisen Anjan kavereita ja Anjan setä-Aaro oli kylämme teurastaja. Paasikiven yhtymäkohtia kotikylääni en ole vielä keksinyt.

 

 

 

Sen sijaan Urho Kekkonen liittyy Kärkkäälään sikäli, että historiankirjat paljastavat Kekkosen ensimmäisen tunnetun esi-isän asuneen Mustolanmäellä, joka on melkein kotikylääni. Siinäpä olisi oivallinen pronssisen  muistolaatan paikka. Kekkosen suvun ensimmäisen esi-isän veli muutti Kärkkäälään ja sieltä suvun edustaja jatkoi 1800-luvulla Heinolaan, jossa myös törmäsin tähän kuuluisaan sukunimeen.

 

 

 

Sen verran Urho Kekkonen liittyy pylsimiseen ja resoneeraamiseen, että äsken ilmestyneessä Esa Seppäsen väitöskirjaan pohjautuvassa Itäsuhteiden kolmiodraama-teoksessa kerrotaan suoraan, että Neuvostoliiton pääministeri Kosygin myönsi julkisesti rakastavansa Urho Kekkosta. Ja jos vielä huomioidaan, että presidentti Breznev pyrki aina pussailemaan kaikkia, myös muiden valtioiden päämiehiä, jos siihen ilmeni pieninkin tilaisuus, niin paljonpa löytyy animaation aiheita politiikan huipulta.

 

MALMIPILKILLÄ

 

Muistanpa, että jo ennen kouluikää 60-luvun alussa harrastin malminetsintää. Lottoharrastusta ei silloin vielä ollut ja rikastumisesta haaveilevat etsivät malmia. Minulla oli magneetti, johan rautamalmikiven murut tarttuivat ja sulake, johon kuparikiisun piti jättää jäljen.

 

 

 

Tämän elämänalan paras asiantuntija Kärkkäälässä oli Koivulan Matti Koivistoinen. Kotipuolesta löytyikin Jussilan mailta niin lupaava kupariesiintymä, että siellä jopa suoritettiin koeporauksia, mutta kaivosta sinne ei perustettu.

 

 

 

Malmiasiaa on kylällä harrastettu jo kauan. Ainakin Vehmaan ja Kakkisen pohjasta on nostettu rautamalmia ja kuljetettu Karttulaan Sourun ruukille, joka oli aikoinaan maamme neljänneksi suurin masuuni. Se käytti rautamalmia, jonka jalostaminen oli siihen aikaan paljon vuorimalmia edullisempaa.

 

 

 

Suotuisissa oloissa rauta saostuu järven pohjaan. Hyviä paikkoja ovat muutaman metrin syvyiset virtaamattomat vedet, joissa kasvaa lahnaheinää. Hyvältä paikalta voi yksi mies nostaa päivässä tonnin verran malmia, jonka rautapitoisuus on 20 - 40 %. Järvirauta on tavallaan uusiutuva luonnonvara. Samalta paikalta voi noston suorittaa 20 vuoden välein.

 

 

 

Edellä kerrotut asiat tiedostaen kiinnitin pilkkionkeen pienen, mutta tehokkaan magneetin. Kuvittelin, että yritän vielä ennättää Kiinan kasvaville metallimarkkinoille. Suurin toivein menin Vehmaan jäälle sopivaksi arvioimalleni paikalle. Mutta mitään ei noussut. Jokin meni laskelmissani pieleen. Onkohan niin, ettei pohjan ruoste tartukaan magneettiin. Vai onko niin, että malmiesiintymät ovat pohjamudan alla. Kyllä taas aika miestä lapsetti.

 

 

 

Kuten aiemmin olen kertonut tapettiin 60-luvun alussa Hepolammen alkuperäinen kalakanta myrkyllä ja tilalle istutettiin ilmeisesti kirjolohta. Kylällä oli siihen aikaan eteenpäin menemisen meininki; kaivoksia ja kala-altaita perusteltiin innolla. Hepolammin myrkytys ei onnistunut, vaan tarinan mukaan lampeen jäi isoja haukia eloon ja ne sitten pistelivät arvokkaat lohenpojat tuulensuojaan.

 

 

 

En ole kuullut, että kukaan olisi koskaan kalastanut tästä lampipahasesta. Ilmeisesti asia on ollut ja on ehkä vieläkin lailla kiellettyä. Yhden avannon tein ja siitä sain selville, että lammessa on ainakin kuusi metriä vettä ja että kalakanta on niukka ja saattaa puuttua kokonaan. Ehkä hauetkin ovat syöneet toisensa sukupuuttoon.

 

HEPOLAMPI

 

 

Mutta Hepolampi olisi jollekin biologille hyvä väitöskirjanaihe. Onkohan maassamme toista lampea, jossa on haukeen perustuva ekosysteemi? Miten kaloille pitkän päälle käy - kuolevatko ne pois. Luulen, että haukilammen ravinnontuotanto on selvästi normaali vettä pienempi. Hauki ei varmaankaan osaa hyödyntää tehokkaasti pohjamutaa tai pinnan planktonia. Ehkä särkienistuttaminen parantaisi kalasaaliita.

 

 

 

Olen muuten ihmetellyt, miksi maastamme on vaikea löytää puturaa, jossa ei olisi jonkinlaisia kaloja - jos ei muita niin ruutanoita. Tietenkin jääkauden aikaan erillisiinkin vesiin jäi elämää, mutta onko myös mahdollista se, että vaikkapa vesilinnut siirtävät kalojen mätimunia nokassaan.

 

 

 

Luulenpa, että Vehmaan ja Kakkisen, jotka ovat pieniä järviä, muikkukannat ovat muinaisten esi-isiemme siirtämiä. Muuten Petäiseen istutettiin lahnoja 40-luvun lopulla ja 70-luvulla siitä saatiin yli nelikiloisia. Eräs kalatutkija väitti, etteivät nämä jätit olleet istutuskaloja, vaan myöhemmin järvessä syntyneitä. Lahna ei elä 30 vuotta.

 

ARVOKALAA

 

Olen virheellisesti kertonut Kärkkäälän lohenkasvatuskokeilusta 60-luvun alussa. Kyseessä eivät tietenkään olleet lohet vaan sateenkaariraudut; harvinaisen kaunis nimi eväkkäälle. Presidentti Kekkonen muistaakseni keksi myöhemmin harhaanjohtavan kirjolohi-nimityksen.

 

 

 

Hepolammen sateenkaariraudut joutuivat haukien kitaan. Satulamäen rinteeseen kaivettiin kala-allas ja kylän saukoille alkoivat kissanpäivät. Muistaakseni myös Ilotunpurossa Selänteen rinteen alla oli jonkinlainen kuoppa lohille eikä sitäkään taida enää olla. Petäisessäkin taisi joku yrittää kirjolohien verkkokassikasvatusta, koska meidänkin katiskasta sellainen eläinharvinaisuus löytyi. Laskin otuksen lainkuuliaisena ihmisenä takaisin veteen mukamas alamittaisena.

 

 

 

Sittemmin kirjolohen hinta on romahtanut ja tavaratalot jakavat sitä ilmaiseksi ohikulkijoille. Sen sijaan meidän perinteiset maatiaislajimme, joita kukaan ei viitsi enää pyytä tai ainakaan perata, ovat nousemassa maailmalla arvoon arvaamattomaan. Brysselissä hauki on kalliimpaa kuin skottilainen lohi, Sveitsin Zyrihissä ahvenkilo maksaa kuulemma 13 euroa. Unohtaa ei sovi myöskään sitä jo ennen monta kertaa kertomaani asiaa, että kun silloinen maailman mahtavin mies Aleksanteri III kruunattiin keisariksi, tarjottiin juhlavan tilaisuuden pääruokalajina kiiskeä. Venäläisille kelpaa varmasti nykyäänkin ne kiisket, joita kissamme eivät syö.

 

 

 

Kun olen nyt perustelemassa Itä-Suomen riista- ja kalayhtiötä, niin tulevaisuuden näkymät vaikuttavat lupaavat. Arvokala ja luomuturkis ovat metropoleissa hinnakkaita. Muuten lapsuudessani ymmärsin liikemiehen nimenomaan henkilöksi, joka ostelee mansikoita, puolukoita ja piisaminnahkoja. Niin ja jos tämä pisnes ei kannata, perustan savendreijausosuuskunnan. Savipottialalla liikkuvat varmasti suuret rahat ja nousevan Kiinan markkinat ovat rajattomat.

 

ÖRSKY

 

Hepolammella käydessäni vastaani tuli vanha luokkakaverini Örsky. Hän oli linkoamassa tietä monitoimikoneelleen. Muistan, kuinka olin 31 vuotta sitten asemalla odottamassa junaa lähteäkseni lukemaan herraksi. Yhtä aikaa ylioppilaaksi suoriutunut Örsky kulki ohi ja kysyin, että minnekäs mies on menossa opiskelemaan. "Eivät ou tullu minnekään pyytämään", oli vastaus. Hänen valintansa oli oikea. Vaikka säästäisin koko virkamiesurani ansiot, en pystyisi ostamaan monitoimikonetta. Toisaalta en kyllä oppisi sitä käyttämään, jotta turhaan minä sen hankkisinkin.

 

 

 

Muisteltiin menneitä. Kauhisteltiin nykyajan nuoria. Siellä ne vaan netissä mesittää ja huumetupakoita pannuhuoneessa pössäyttelee. Eikä ne osaa enää tapellakaan, vaan se on vain sellaista potkimista. Meidän aikaan nuoret eivät tuhlanneet aikaansa netissä. Meillä oli hyviä harrastuksia. Kerrankin katosivat Suonenjoen yhteislyseon kemianluokan tislaimisto. Jotkut taitavimmat kemistit tarvitsivat niitä pontikankeittoon.

 

 

 

Se oli silloin hyvä ja yleisesti hyväksytty vapaa-ajankäyttömuoto. Yksi Suomen mestari hiihtäjäkin siitä jäi kiinni ja sai Hiihtoliitolta neljän kuukauden kilpailukiellon. Se kärsittiin kesäaikaan. Nyt ne vain hemohessien kanssa läträävät eivätkä osaa tehdä sitäkään kunnolla.

 

KAATUMISIA

 

Kerran vuodessa pitää käydä Jouhtenisen Kangas-Petäisellä, joka on aika kaunis järvi. Tosin mökkejä alkaa olla liikaa. Merkillistä, että pienellä alueella on kaikkiaan viisi Petäistä; Pitkä-Petäinen, Pasko-Petäinen, Kangas-Petäinen ja Airakselan Petäinen. Esitaatoilla olisi voinut olla vähän vilkkaampi mielikuvitus nimien suhteen. Vesien nimi tulee varmaankin rannalla kasvavista petäjistä.

 

 

 

Tavallisesti hiihdän Kakkisen salon halki. Niin matkaa tulee vain seitsemän kilometriä. Koska kairan raahaaminen on työlästä, ajoinkin tällä kertaa tietä pitkin 50-vuotiaalla polkupyörälläni. Matkaa kertyy noin 15 kilometriä.  Kaloja en saanut, mutta viisi akkaa tuli. Korkea, painava ja sileärenkainen pyörä oli vanhalle miehelle liian vaikeasti hallittava ajokki. Korkean pyörän satulasta kaatuu näyttävästi. Minulla on kyllä pyöräilykypärä, joka täyttää noin puolet kaupunkikolmiosta, mutta enpä jaksanut  sitä ottaa mukaani. Nyt maksoin oppirahat ja seuraavalla kerralla olen viisaampi.

 

 

 

Kaatuillessani tuli mieleeni Kalle Päätalon kirjassaan kertoma virkamatka Taivalkoskella, jossa hän oli sodan jälkeen kunnan rakennusmestarina. Marraskuun räntäsateessa Kassu polki 140 kilometriä vähän väliä turvalleen suistuen. Hän kertoo kuitenkin kokeneensa merkillisen onnellisuuden tunteen, koska näin hän pystyi kärsimyksellään korvaamaan lapsuudessaan saamansa kunnanjauhot. Huvinsa kullakin. Itse en saanut minkäänlaista tyydytystä kolhuistani.

 

 

 

Pyörällä kaatuminen ei ole leikin asia. Muistan kuinka noin vuonna 1963 kaatui Sikasen Artun ikäiseni tyttö pyörällään Satulamäen rinteessä ja kuoli. Ja joskus 50-luvun alussa on Rastilan mutkassa kaatunut tietääkseni eräs Heinäselän Korhosten poika moottoripyörällä ja kuollut. Olen koettanut selvittää tapauksen kulkua, mutta kukaan ei ole osannut antaa siitä tarkempaa tietoa. Tietääkös joku asiasta enemmän?

 

KALPA - ÄSSÄT 4 - 1

 

Olihan hirveä peli, karmea peli, oikea pelien peli, mutta hyvä, että tässä maailmassa oikeus edes joskus voittaa. Kulttuuriantropologin kannattaisi tutkia kiekkoyleisön käyttäytymistä. Samanlaista hurmoksellisuutta nähdään enää ainoastaan lestadiolaisten suviseuroilla. Tosin siellä juopuneita on vähemmän kuin Kuopion jäähallissa.

 

 

 

Yritin kerrankin ehtiä ajoissa paikalle, mutta istumapaikat oli vallattu jo tunti ennen pelin alkua. En mahtunut myöskään seisomakatsomoon, mutta se hyöty oli aikaisuudestani, että sain peräkäytävän turvakaiteesta otteen. Se piti siihen saakka kunnes kaunis järjestysnainen tuli otteeni irrottamaan.

 

 

 

Muut eivät välittäneet järkkärin käskyistä ja kehotuksista. Vain Savossa, Venäjällä tai kehitysmaissa katsomo voi romahtaa ja 200 ihmistä pudota alla istuvien niskaan. Onneksi nyt ei niin kuitenkaan käynyt. Jäähalliin, jonne saattaa kunnialla mahtua 4500 katsojaa, oli myyty 5014 lippua. Ja kysymyksessä oli ainoastaan juniorijääkiekkopeli. Lienee asian Suomen ellei peräti Pohjoismaiden ennätys.

 

 

 

Itse pelissä Kalpalla ei ollut hätää sen jälkeen, kun mailat alkoivat pysyä pojilla käsissä. Alussa ne putoilivat jännityksestä. Mutta hyvin porilaisetkin pelasivat, järkevästi, rauhallisesti ja hyvällä itsetunnolla. Mutta heidät huudettiin kumoon. Slaavilainen hurmos voitti tällä kertaa germaanien järkiperäisyyden.

 

 

 

Muuten päivän Hesarissa kerrottiin maailmanlaajuisesta  onnellisuustutkimuksesta. Sen mukaan viikinkien jälkeläiset tanskalaiset ovat ylivoimaisesti onnellisinta kansaa. Perussyyn on kuulemma se, että he luottavat toisiinsa kovasti. Tämä luottamus periytyy viikinkiajoilta, jolloin valtiovaltaa ei ollut, vaan yhteiskunnan toiminta perustui siihen, että ihmiset luottivat toisiinsa. Siinä varmaankin o

KAUHUJEN YÖ MÖMMÖLÄNLAHDELLA

 

Kakkisen Ollin mökin kanssa samassa pihapiirissä sijaitsee entinen Maukosten talo. Ollin mökin vanha puoli lienee rakennettu 1700-luvun puolella, kuvan talo 1960-luvun alussa. Aluksi Aaku ja Kerttu asuivat poikiensa Toivon, Antin, Pentin ja Heikin kanssa Ollin mökissä, mutta aikamiesveljekset rakensivat myöhemmin kuvan komean talon. Rastilan Valto, jonka kanssa kävimme Kakkisen salolla viime kesänä, kertoi muistavansa veljekset kovina työmiehinä; itselläni ei ole muistikuvaa tällaisesta asiasta. Nyt kaikki Maukoset ovat jo kuolleet, joten en voi kysyä heidän kantaansa asiaan.

 

 

 

Ensin meni veljeksistä Antti Helsinkiin jo 50-luvulla. Sitten sinne meni myös Topi. Sitten vähän myöhemmin vuonna-66 talo meni pakkohuutokauppaan, jossa se siirtyi Jouhtenisen metsästysseuran majaksi. Taloa voi vuokrata, lisätietoa asiasta löytyy osoitteesta http://kotisivu.dnainternet.net/jms/ .

 

 

 

Itselleni on jäänyt vanhimmasta veljeksestä Toivosta mieleen se, että vähän ennen Helsinkiin katoamistaan, hän istui meillä iltaa ja oli vähän laulutuulella. Hän tykkäsi kovasti elämäntilanteessaan vähän huonosti sopivasta laulusta "Rakastan elämää". Ensin hän antoi kuulua, kuinka Georg Ots sen tulkitsee ja sitten oli vuorossa Kauko Käyhkön muunnelma samasta teemasta. Itse en kyennyt havaitsemaan  eroa tyylisuuntien välillä.

 

 

 

Topi oli muutenkin taiteellisesti lahjakas. Puhuttiin, että hän oli lähettänyt kustantajalle romaanikäsikirjoituksen nimeltään "Kauhujen yö Mömmölän lahdella". Tiettävästi kustantajan palautetta ei ole vieläkään kuulunut. Luulen, että romaanin aihe oli liian paljon edellä aikaansa. Nimestä päätellen teos lienee käsitellyt kansainvälistä huumerikollisuutta. Toisaalta muistelen, että joku Syvänniemen lahti myös tunnettiin ennen vanhaan kyseisellä nimellä.

 

16 HAUKEA

 

Kun Petäisen jäältä on lumi sulanut, alkaa ahven syömään - ainakin kerran 10 vuodessa. Ja nyt se taitaa taas syödä. Itsekin, joka olen samaa pilkkiä uittanut parikymmentä talvea, vaikka olen niitä perinyt kenkälaatikollisen, sain muutaman ison ja mustan ahvenen. Ne ovat talven makoilleet mutalikossa ja muuttuneet mustiksi kuin pirut. Päästin isoimmat takaisin ja tapoin kaksi pienintä kerjäävälle lokkipariskunnalle. Mielenkiintoista seurata, miten nuo varovaiset viisaat eläimet varmistavat, ettei lahjoituksen taustalla ole petos. Ilmeisesti uros toimi tiedustelijana ja tutki tarkkaan kalat ja niiden ympäristön, ennen kuin kutsui rouvan apajalle. Olivat varmaan kaukaa juuri muuttaneet eikä jäisellä järvellä ole liiemmälti lokinruokaa.

 

 

 

Myös joutsen oli tiedustelumatkalla jäällä; ihme kyllä yksin. Ilmeisesti rouva oli jäänyt sulalle Äyskoskelle ja käskenyt herran katsomaan, onko kotijärvi jo sula. Petäisellä joutsen on pesinyt jo parikymmentä vuotta ja sukupolvi on jo varmaankin vaihtunut. Kärkkäälän puolessa pesii muutama joutsenpari. Kerran tapahtui niin, että kesän aikana toinen puolisoista kuoli eikä leski suostunut enää muuttamaan yksin etelään, vaan löytyi talvella kuolleena veneen alta. Tällaisesta uskollisuudesta olisi paljon opittavaa myös meillä ihmisillä.

 

 

 

Lapsuudessani Petäisen joensuu alkoi sulaa jo hyvissä ajoin keväällä ja silloin köyhinä aikoina oli tapana työntää vene jokisuuhun jo huhtikuulla. Muistan, että hirmuisena pakkastalven jälkeen keväällä  -66, jolloin olin helmikuulla kulkenut jalkaisin kouluun 42 asteen pakkasessa, saimme kerran yhdellä kertaa samasta katiskasta pajupuskasta 16 haukea. Pyydys oli vielä itsetehty pieni ja yksinkertainen, ei sellainen kallis ja monipesäinen, jollaisia nykyään kaupoissa näkee. Siinä ei tainnut vielä olla aitaverkkoakaan ja siinäpä oivallinen väitöskirjan aihe kalatalousmaisterille. Kumpi on parempi katiska, aitaverkollinen vai aitaverkoton? Siinäpä varsinainen pulma.

 

KOIVUKIVI

 

Hiihtelinpä Kakkisella ristiin rastiin etsien vuosikymmenten takaa tuttua Koivukiveä. Keskellä järven selkää on iso litteä kivi, jonka paljaasta pinnasta kasvoi ennen kolmimetrinen käsivarrenpaksuinen koivu. Närhin Kalle kertoi, että koivu oli ollut ihan samanlainen jo 1900-luvun alkuvuosina.

 

 

 

Ei löytynyt enää koivua. Kivi sentään oli jäljellä. Olisiko viimeaikaiset kuumat ja kuivat kesät sen tappaneet ja hirmuinen Unto-myrsky lopulta heittänyt rangan järveen. En usko, että niin sydämetöntä ihmistä onkaan, että olisi koivuparan kaatanut.

 

 

 

En meinannut löytää edes puun kuvaa mistään, mutta sitten se löytyi sen keksilaatikon pohjalta, jonne olen kaikki hylkykuvat heittänyt. Ja itse asiassa sieltä löytyi paljon mielenkiintoisempia kuvia kuin albumista. Niin aika kääntää asiat pää laelleen. Viimeiset tulevat lopulta ensimmäisiksi.

 

 

 

Tuo yllä oleva kuva on napattu 70-luvun alkuvuosina sellaisella 20 mk maksaneella Työmiesaskin kokoisella kameralla, jossa erilaisia säätöjä oli 1 kpl. Kuvat joko onnistuivat tai eivät ja yleensä laite tärähti kuvaushetkellä niin, ettei kohde jäänyt filmille. Mutta onneksi tekniikka on niin kehittynyt, että nykyaikaisella tietokoneella epäonnistuneenkin kuvan saa jotenkin hahmolleen. Saattaa olla, että tämä on ainut muisto 200-vuotisesta vaivaloisesta elämästä.

 

 

 

Koivu jäi löytämättä, mutta rakastuneeseen saukkopariskuntaan tuli kuitenkin törmättyä. Siitä piti tulla vuoden luontokuva, mutta halpissarjan testivoittaja-digikamera on niin hidas, etteivät elukat jaksaneet odottaa. Köyhyys ei ole ilo kenellekään. Saatanan hallitus. Sillä seitkytluvun työmiesaskilla olisin vuoden luontokuvan ilman muuta ottanut.

 

 

ERKKI JUNKKARINEN

 

Uutisissa kerrottiin juuri, että Erkki Junkkarinen on kuollut 78-vuotiaana. Junkkarisen kuvaakin näytettiin ja siitä saattoi todeta, että kyllä mies oli äitinsä puolelta Kärkkäälän Vepsäläisiä. Ihan tuli Viljami mieleen; yhdennäköisyys oli hämmästyttävä. Tosin Viljamin valokuvaa en ole onnistunut löytämään. Saattaa olla, että hän oli niitä vanhan kansan miehiä, joista ei jäänyt kuvaa.

 

 

 

Viljami oli Erkki Junkkarisen serkku. Hänen isänsä Kalle, siis Erkin eno, oli seudun viimeinen ammattimetsästäjä ja hän toimi myös kylän pyhäkoulunopettajana. Kerrotaan, että hän suhtautui uskonasioihin käytännöllisesti. Kerrankin Kalle aloitti tunnin pidon sanomalla, että "no niin lapset, eiköhän aloiteta, että piästään muihin hommiin". Eli asialliset hommat hoidetaan, vaikka muuten oltaisiinkin kuin Ellun kanat.

 

 

 

Viljamikin oli isänsä tavoin innokas metsästäjä. Niin innokas, että hän liittyi 30-luvulla suojeluskuntaan, koska sieltä sai ruutia haulikkoon. Ja niinhän siinä kävi, että sotilaskiväärin ruuti räjäytti haulikon miehen silmille ja loppuikänsä hän oli puolisokea. Tosin sekään ei estänyt, vaan pikemminkin vain hidasti erästystä. Muistan, että kerran hän ampui kotini pihakuusesta oravan. Viljami piteli ja laukoi haulikkoa ja isäni toimi tulenjohtajana.

 

 

 

Viljami oli laulumiehiä. Muistelen, että vaikka hän oli vanha suojeluskuntalainen, lauleskeli hän kylän maalaisliittolaisten isäntien pyynnöstä myös punakaartin marssia. Sen kaikenlaisia herroja kritisoivat sanat kelpasivat myös talonpojille. Ja varmaan punakaartin marssin sanat puhuttelivat myös Viljamia. Nimittäin sukulaismies Junkkarinen oli toiminut kapina-aikaan Iisveden punakaartin johtajana. Iisveteläissyntyinen professori Kai Laitinen kertoo muistelmissaan, että hänen innokas musiikkimies isänsä, joka oli kansakoulunopettaja ja suojeluskuntaupseeri,  antoi epäröimättä punapäällikkö Junkkarisen pojille täyden 10 laulusta.

 

KIVIJÄRVEN VUORI

 

Tämäkin kuva löytyi sieltä peltisen keksiloutan pohjalta hylkykuvien joukosta. Taiteellisesti tai teknisesti otos ei lukeudu valokuvataiteen helmiin. Se on otettu noin 35 vuotta sitten 20 mk:n arvoisella Työmiesaskikameralla.

 

 

 

Juhani Nurmi siinä seisoo Kivijärvenvuoren huipulla ja katsoo luottavaisesti tulevaisuuteen. Siihen aikaan vuorelta, joka sijaitsee Kakkisen salon Airakselan puoleisella laidalla, avautuivat hulppeat maisemat joka suuntaan. Kymmen kunta järveä näkyi ja Kärkkäälän puolelta Piispalanmäen rakennuksetkin erotti kiikarilla selvästi. Kai tämä kuva nyt ainakin sen osoittaa, että mäeltä näkyi silloin kauas. Ihan tulee Lappi mieleen.

 

 

 

Viime kesänä kävin pitkästä aikaa taas katselemassa maisemia Kivijärvenvuorelta. En muistanutkaan, että mutkittelevia metsäautoteitä pitkin sinne on Kakkisen rannalta varmaankin 10 kilometriä. Talvella metsän läpi hiihtämällä matka ei ennen ollut pitkäkään. Pettymys oli suuri. Maisema oli muuttunut. Metsä oli voittanut omansa eikä huipulta enää nähnyt minnekään. Sen huomasin, että vuoren juurella kasvoi hyvin mustikoita ja lakkojakin. Kiviä oli rinteillä kuin kiukaassa, joten nimen keksiminen tällä mäelle on ollut helppoa.

 

 

 

Muuten huomasinpa juuri, että Bonvesta on myymässä maata Kivijärven rannalta. Sinne on kaavoitettu kahdeksan kesämökkitonttia. Varmaankin menevät hyvin kaupaksi, koska järveltä on hyvät liikenneyhteydet. Siitä voi soudella helposti vaikka Amerikkaan. Onneksi sentään Kakkisen rannat on suojeltu, vaikka tontteja olisi miljoonien arvosta. Siinä on seudun viimeinen erämaajärvi.

 

MYKKÄLÄN VIITA

 

Kyllä tietotekniikka on ihmeellistä. Tässä nettiosoitteessa ( www.infokartta.fi/psavo/ ) on kartta, josta voi katsella kaikenlaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Jos valitsee suurimman mittakaavan, siitä löytyy tietoa vaikkapa järvien syvyyksistä. Jos nyt hakemalla haetaan jotain vikaa, niin on puute, ettei järvien syvimpiä pisteitä ole merkitty.

 

 

 

Muistelen, että Suonenjoen syvin järvi on Suontee. Olen kuullut puhuttavan 80 metristä. Kärkkäälän syvin on Vehmaa, josta löytyy tietääkseni vettä parhaimmillaan 37 metriä. Uusi tieto allekirjoittaneelle on, että Petäisen eteläpäästä löytyy kartan mukaan yli kuusi metriä. Enpä olisi uskonut, sillä minulle tutumman puoliskon eli sillan pohjoispuolella on vain 180 cm. Itse asiassa se ei taida enää olla järvi vaan kosteikko. Muuten kiertelin joskus Jouhtenisella tutkimassa vesistötilannetta. Siellä on monta pientä ja matalaa lampea peräkkäin, mutta yksi niistä, olisiko Miilu-Sikonen niminen pikkuputura, on hämmästyttävän syvä. Ihan rannan läheltä mittasin pilkkiongella noin 15 metriä.

 

 

 

Huomasinpa myös nettikartasta, että Rasiahon ja Suolammen väliltä löytyy paikka nimeltään Mykkälänviita. Viita tarkoittaa vesakkoa, mutta mistä tulee Mykkälä. Liittyyköhän nimi jo aiemmin kertomaani tapaukseen? Sukulaismies Närhin Aaku oli nimittäin satakunta vuotta sitten hirven(sala)metsällä ja hiihtäessään hirveä kiinni, hän yritti kiivetä pisteaidan yli, jolloin haulikon hana osui aidanseipääseen ja Aaku sai täyteisen takaraivoonsa. Muistelen vanhojen ihmisten kertoneen, että ruumiin löysi joku mykkätyttö, jonka oli vaikea selittää asiaa kyläläisille.

 

 

 

Voi tietenkin olla myös niin, että tapaus sattui Mykkälänviidassa ja olen vilkkaan mielikuvitukseni turvin lisännyt tarinaan uuden dramaattisen sivujuonteen. Harmi, että kaikki tapauksesta tietävät eivät ole enää asiaa muistamassa. Mutta mistä ihmeestä tulee nimi Mykkälänviita? Onko seudulla joskus asunut puhetaidoton ihminen?

 

PYÖRÄILYÄ

 

Olihan taas hirveä peli, karmea peli, oikea pelien peli. Sampo näyttää sittenkin  vievän mestaruuden, vaikka finaalisarjan alussa passarilta murtui sormi. Päätin sen jälkeen lopettaa pelien seuraamisen, koska hermot eivät kestä. Äsken jätin vain toisen erän lopun väliin, kun se meni liian jännäksi.

 

 

 

Rovaniemen puolella puhuttiin englantia kiukkuiseen sävyyn. Siellä amerikkalainen valmentaja on valinnut keppilinjan eikä se toimi Suomessa. Pielaveden puolella Tuovinen kuului tiukan paikan tullen sanovan lempeästi pojille, ett "pelataan poojat vuan". Toivottavasti ensi torstaina inhimillisyys taas voittaa Kuopiossa. Harmi, että ottelu on Kuopio-allissa. Sinne mahtuu vain 2000 katsojaa. Jos tapahtumapaikkana olisi jäähalli, olisi se täynnä. Se vetää 5000 katsojaa ja joskus ennenkin se on lentisottelussa ollut täynnä. En tiedä, että  missään muualla sivistyneessä maailmassa lentopalloa seuraa sellainen määrä väkeä.

 

 

 

Ylimääräinen jännitysmomentti on se, että pelaaja-huoltaja Tero Viitanen on luvannut polkea ensi kesänä polkupyörällä Savosta Rovaniemelle, jos Sampo voittaa. 600 kilometriä on pitkä matka fillarilla. Voisin lainata ykköspyöräni. Se on 50-vuotias SaIntin luotettava yksivaihteinen maastopyörä, joka painaa kolme kertaa nykyvehkeitä enemmän. Mutta kun sen saa vauhtiin, on eteneminen 15 km/tunnissa vauhdilla yhtä juhlaa.  Selkä on suorassa eikä leveä satula hierrä.

 

 

 

Pitäisi tutkia asiaa tarkemmin, mutta minulla on tuntuma, ettei 15 km/tunnissa juurikaan ole sen rankempaa kuin paikallaan istuminen. Joskus nuornamiesnä ajoin välillä Vantaa-Kotka-Heinävesi noin 500 km reilussa vuorokaudessa eikä se muuta kuin janotti hirveästi. Silloin kesällä -82 oli heinäkuun 18. päivänä 32 astetta lämpöä. Taitaa olla ennätys minun elinaikanani. Samana kesänä satoi Etelä-Suomessakin lunta kesäkuun lopulla. Etelä-Suomen autoilijat tuli kerrankin yllätettyä lumisateen toimesta. Oli ne maailman kirjat sekaisin silloinkin.

 

 

 

SAVOLAISKIILA

 

Palataanpa vielä Antti Tuurin Lakeuden kutsuun. Siinä esiintyivät myös lievästikin sanottuina vähemmän luottamusta herättävät Partasen liikemiesveljekset; todelliset PK-yrittäjät, joiden tapauksessa lyhenne PK tulee sanoista perusketku. Pojilla on vahvasti yläsavolaiselta kalskahtava sukunimi, vaikka rivien välistä voi päätellä, että he ovat vanhaa jalasjärveläistä yrittäjäsukua.

 

 

 

Äsken lukemastani Savo ja sen kansa-kirjasta selviää Partasten tausta.

Nimittäin kun Nuijasodan seurauksena Pohjanmaalle jäi paljon isännättömiä taloja, kiiruhtivat vikkelät Savon suunnan miehet lohduttamaan surevia leskiä. Siltä ajalta maakuntaan syntyi suoranainen savolaiskiila, joka ilmeisesti ulottui syvälle Etelä-Pohjanmaalle, ehkäpä Vimpelin Savojoki on jonkinlainen rajamerkki.

 

 

 

Heikki Ylikangas muuten paljasti jossain kirjassaan syyn siihen, miksi hänen syntymälakeuksillaan on huomattavan paljon tummia ihmisiä. Kustaa Vaasa nimittäin karkoitti valtakunnan mustalaiset Suomeen ja sen seurauksena Pohjanmaalta löytyy myös tummien ihmisten kiila.

 

 

 

Toisaalta Antti Tuuri taas joskus väitti, että tummaverisyys saattaa periytyä myös Ison vihan aikaan Lapuan seutua miehittäneistä kasakoista.

Tämä teoria ei ehkä pidä paikkaansa, koska vaikka Lapuan miehet kuulemma tapettiin niin vähiin, että jäljelle jäi vain yksi kasikymppinen ukko, niin naisväki veteli tätä alfaurosta vesikelkalla talosta toiseen siihen malliin, että sitten  ensimmäisenä rauhan vuotena pitäjässä syntyi 200 lasta.

 

 

 

Täytyypä sitten lopettaa, koska telkkarista alkaa Tuurin Talvisodan kolmas jakso. Olen vähän ihmetellyt, kun tähän asti sotaa on käyty vastoin ennakko-odotuksiani ruohon viheriöidessä ja veden roiskaessa sulassa Taipaleenjoessa.

 

JUANKOSKEN KUOHUN KIRKKAIN TÄHTI

 

Taas löytyi kulttuuri- ja tiedeväen joukosta uusi urheiluhullu. Säveltäjä Kaj Chydeniuksen muistelmista paljastuu edellä kerrottu luonteenpiirre ja lisäksi se, että hän on myös entinen yleisurheilija. Seura taisi olla paikallinen porvariseura Juankosken Kuohu.

 

 

 

Tosin jo pikkulapsena hän yritti lähestyä työväenluokkaa liittymällä vappumarssijoiden kulkueen hännille, mutta asioita ymmärtävä duunari talutti koltiaisen kädestä pitäen kotiovelle, koska tämä oli tehtaan herrojen jälkeläisiä.

 

 

 

Myös se paljastuu  kirjasta, että talviurheilupuolella Kaitsu kunnostautui enemmänkin järjestöelämässä. Yhdessä hyvän luokkakaverinsa Immo Kuutsan kanssa pojat suunnittelivat Juankoskelle jäästadionia. Ilmeisistä erilaisista yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta Chydenius kertoo olevansa ylpeä valmentaja Kuutsan myöhemmästä menestyksestä.

 

 

 

Säveltäjämestarin merkittävin yu-saavutus on Juankosken Kuohun ikäkausikisojen 3-ottelumestaruus. Tosin palkintona saadussa pokaalissa lukee jostain syystä, että "Seiväshyppy III-palkinto miehet yli 35 v".

Tämä selvä arvostuksen puutteesta kielivä vääryys  on saattanut vaikuttaa miehen myöhempään yhteiskunnalliseen ajatteluun.

 

 

 

Muuten Juankosken Kuohu palauttaa mieleeni sen maamme urheiluhistoriaan liittyvän asian, että toisen koskipaikkakunnan eli Kyröskosken Pärskeen nimeä ei hyväksytty yhdistysrekisteriin, koska seuran nimilyhennettä pidettiin hyväntavan vastaisena ja sopimattomana.

 

BAARISEMINAARI

 

Siellä Sonkajärvellä pyöräillessäni neljännes vuosisata sitten  ihan maitolaiturinäyttelyn lähi tienoilla, keskellä ei mitään, oli Jyrkän baari.

Pihalla seisoi punainen ruskeapilkkuinen Lada, jonka katolla oli juppimainen suksiboxi. Ilmeisesti metsurin työkaluja oli siinä kätevä kuljettaa. En uskaltanut valokuvata ajopeliä, koska epäilin jopa fyysisen turvallisuuteni vaarantuvan.

 

 

 

Jyrkän baarissa ikääntyneet pienviljelijä-metsurit joivat olutta suureen janoonsa. Halusin kahvin ja pullan. Pullaa ei ollut, mutta kahvit luvattiin keittää. Baarin pääartikkeli oli keskiolut. Jututin alkuperäisväestöä. Minulle kerrottiin, että vastikään tiloissa oli järjestetty baariseminaari.

 

 

 

Idean isä oli taiteilija M A Numminen, joka oli eksynyt paikkaan ja ihastunut ikihyviksi. Hänen ajatuksensa oli järjestää baariseminaari, jossa teemana oli suomalaisen keskikaljabaarikulttuurin kehittäminen.

Hauskaa ja kosteaa oli ollut ja M A oli ollut harvinaisen mukava mies.

Myöhemmin hän julkaisi kirjankin maamme kaljakuppiloista ja Jyrkän sylkylä oli teoksessa kunniapaikalla.

 

 

 

Jyrkän baarissa minulle kerrottiin, että naapurissa asusti kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä. Hänen kanssaan oli tullut ongelmia. Miina oli tehnyt pihalleen ns. tuulenkatselulaitteen ja koska naapurin omenapuut varjostivat kyseistä tuulenkatselulaitetta, hän oli käynyt vähän karsimassa puita. Naapuri oli kutsunut poliisit paikalle ja tilanne oli kärjistynyt niin pitkälle, että kuvataiteilija oli purra jurskauttanut erästä vanhempaa konstaapelia polvesta. Pienviljelijä-metsurit eivät voineet asiaa hyväksyä.

 

SULO KAUPPINEN 85-VUOTTA

 

Paikallislehden mukaan Sulo Kauppinen täyttää näinä päivinä 85 vuotta.

Kovasti onnea Sulolle. Kuvassa päivänsankari noin 70 vuotta sitten kaatamassa kahvia Toivo Koivistoisen niskaan. Kuva on napattu jostain metsänistutustapahtumasta. Sulolta pitäisi kysyä, että missä päin Kärkkäälää niitäkin taimia maahan lyötiin; lienevät nykyään tukkipuita.

Arvaan valistuneesti, että kuva on vuodelta 1939.

 

 

 

Mutta keitäpä ovat muut. Oma edelleen valistunut arvaukseni on, että Koivistoisten ja Kauppisten sukupiirteiden lisäksi kuvassa esiintyy Palkeen Korhosten ja Pomellien sukupiirteitä. Sulolta voisi kysyä sitäkin asiaa.

 

 

 

Silmiin pistävä seikka on, että savolaiset nuoret miehet kaulailevat avoimesti toisiaan. Nykyään ei sellaista enää sattuneesta syystä näe tapahtuvan ainakaan selvin päin ja ainakaan julkiheteroporukoissa. Eivätkä tytötkään enää vaeltele käsi kädessä. Tai olen kyllä Kärkkääläntiellä havainnut viime kesinä tapahtuvan moista, mutta kysymyksessä ovat olleet venäläiset mansikkatytöt.

 

 

 

Toisaalta suomalaiset ovat alkaneet halailemaan. Urheilukilpailussakin hikiset raavaat miehet rutistelevat toisiaan estotta niin että turina vain kuuluu onnistuneen suorituksen jälkeen. Niinpä he eivät enää pärjääkään kansainvälisillä kilpailukentillä. Eivät muuten  Nurmi tai Ritola paljoa puhuneet eivätkä pussanneet, vaikka saavuttivat joltistakin menestystä lajeissaan.

 

 

 

Eikä muuten Tainionkosken sfinksin Ossi Karttunenkaan paljoa ilmeillyt, vaikka taisi olla aikoinaan noin seitsemänneksi paras 400 metrin juoksija maailmassa, hämmästyttävä saavutus valkoiselle miehelle ja hän on eittämättä  kunniaksi rodulleen. Mutta Ossinpa sukujuuret taisivatkin olla Suonenjoen Iisvedellä, jossa kasvaa vieläkin miehiä eikä mitään tyhjän naurajia. Muistelen, että hän oli iisveteläisen Karttusen Jallun poika.

 

EUROVIISU

 

Tässä on sitten hyvin ajankohtainen kuva. Tällä Kumpusen entisellä Hackmannin kämpällä on hyvin tiivis asiallinen yhteys Euroviisuihin, vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa.

 

 

 

Nimittäin ilmeisesti talvella -62 oli joukko paikallisia pienviljelijä-metsureita aterioimassa kovalla pakkaselle kämpällä, kun radiosta kajahti ilmoille sen vuoden Euroviisu-hittimme Tipitii  ja Marion Rung lauloi iloisella äänellä, että "tipitii, tipi tipi tipi tii, kevät on vallaton". Radio suljettiin välittömästi paikalla olleiden toimesta hyvin karkeiden apusanojen säestyksellä.

 

 

 

Siihen aikaan Kakkisensalo työllisti paljon ukkoja ja hevosia, vaikka konesavotat olivatkin jo tulossa. Kun Kakkisen Olli kuuli, että hänenkin saloillaan aiotaan kokeilla kuorma-autoja, lupasi hän syödä kaiken sen puutavaran, joka kivikkoisesta erämaasta konevoimalla väätetään.

 

 

 

Tässä asiassa Olli joutui kuitenkin myöntämään tappionsa. Metsäyhtiö oli ostanut Amerikan armeijan sodan aikaisia ylijäämä-autoja, jotka kyllä selvisivät siinäkin maastossa. Lienevätkö olleen niitä elokuvista tuttuja puolitelavaunuja? Mutta pöntöllisen pensaa ne olivat kuulemma ryystäneet joka kuormalle.

 

OLLIN MÖKKI

 

Tämä kuvan Ollin mökki Kakkisensalolla saattaa olla kotipuolen vanhin rakennus. Tai täsmennetään sikäli, että mökin vanhempi puolisko saattaa olla peräti 1700-luvun puolelta. Elintasosiipi on myöhemmin rakennettu ja peltikaton on nykyinen omistaja eli Jouhtenisen metsästysseura tehnyt muutama vuosi sitten.

 

 

 

Suomessa ei ole hirmuisen vanhoja puurakennuksia, mutta muistelen, että Norjasta löytyy 1200-luvulta periytyviä hirsipytinkejä. Ne on varmaankin rakennettu pystyhirrestä, joka kestää pitempään. Muistelen, että Heinolan Kivalterintalo on jostain 1700-luvun loppupuolelta ja ettei sitä vaan mainostettu yhtenä Suomen vanhimmista puurakennuksista.

 

 

 

Suhosen Kakelta kuulin, että Närhilän seinästä löytyy vuosiluku 1808 ja se saattaa olla Kärkkäälän vanhin asuttu talo. Epäilen, että Vehmaakin voi olla aika vanha. Muuten onkos kellään tietoa Kärkkäälän vanhojen pytinkien ijistä, mistä löytyykään kylän vanhin rakennus?

 

 

KIVA

 

Kiva hiihtopäivä oli tänään. Olen niin vanha mies, että en uskonut näkeväni suomalaista mieshiihtäjää 50 kilometrin voittajana maailman cupin-kisassa, mutta tosin kävi. Suomalaisten sukset luistivat kerrankin.

Ja siitä tuli mieleeni Suonenjoella valmistettu Kiva-voide.

 

 

 

Joskus peräänkuulutin, että löytyykö vielä Kiva-purkkia jostain ja kyllä sellainen löytyy. Suurhiihtäjä Aarne Jalkanen (88 v) soitteli Rovaniemeltä ja lupasi huolehtia siitä, että kyseessä oleva urheiluhistoriallisesti merkittävä muistoesine, jonka hän omistaa, päätyy vielä joskus Suonenjoelle - vaikkapa pitäjänmuseoon tai Aarne Jalkasen palkintokokoelman viereen Iisveden koululle.

 

 

 

Suonenjoella Kiva-tehtaan ympärille muodostui ennen sotia sala-ammattimainen hiihtotalli, joka ilman muuta olisi viestinhiihdossa voittanut muun maailman. Ja kun oikein Aarnen kanssa tuumattiin, niin tultiin tulokseen, että kyllä Suonenjoen kakkosjoukkuekin olisi vielä muun maailman hakannut.

 

 

 

Muuten Aarne Jalkanen voitti v-48 olympialaisten hiihtokarsinnat, mutta häntä ei valittu sattuneesta syystä itse kisoihin. Kun kysyin mieheltä, että mitenkäs hän olisi siellä pärjännyt, jos olisi mukaan päässyt, mies arveli kyllä hyvinkin olympiakullasta vakavasti kilvoitelleensa.

 

 

 

Muuten vuoden -48 kesäolympialaisissa toista Suonenjoen miestä eli Salamo Könöstä ei  päästetty maratonille ja kun kysyin häneltä kerran, että mites kisa olisi mennyt, vastasi mies, joka ei itseään mitenkään kehunut, että "kyllä mie olisin sen voittanut". Kolmen olympiavoittajan sijasta mansikkakaupungissa onkin vain yksi kultamitalimies eli Kalle Jalkanen, Aarnen serkku.

 

 

 

 SALAMA

 

Jalkasen Aarnen sukulaisia asuu Karsikonmäellä Piilmäen talossa ja häneltä sain varmistettua kuulemani tarinan, jonka mukaan Piilmäkeen iski salama joskus sota-aikaan. Muistaakseni talon isäntä ja tytär kuolivat onnettomuudessa.

 

 

 

Olen joskus miettinyt, että oliko kysymyksessä ns. pallosalama. Nimittäin isovanhempieni aikaan oli Kostin mökissä vieraillut savupiipun kautta tullut pallosalama, joka oli myös osannut poistua samaa reittiä. Mummoni mukaan varsinkin mökin torakat olivat ihmetelleet tapausta.

 

 

 

Ja tarinan mukaan myös äitini kotimökissä Riepon Jussilassa olisi käynyt samanlainen vieras. Kun rauhallisuudesta tunnetulta enoltani oli tämän vaimo pelästyneenä kysynyt, että iskikö sinne toiseen huoneeseen salama, tämä oli vain harvakseltaan todennut, että kyllähän tuo tiällä kävi, mutta lähti jo pois.

 

 

 

Kummalliselta tuntuu, ettei pallosalamoja enää nähdä, eivätkä myöskään mitkään valvontakamerat ole sellaisia kuvanneet. Herää siis kysymys, että ovatko pallosalamakokemukset pelkästään mielikuvitusrikkaan sukuni sepitelmiä.

 

 

 

Muuten Aarne Jalkanen tiesi kertoa, että Jalkasetkin kiertyvät jotenkin Kärkkäälän Koivistoisten sukulaisiksi. Tämä on nyt helppo uskoa. Sain keskiviikon jalkapallokatsomossa sellaisen lenssun, että ääneni on tällä hetkellä ihan samanlainen kuin Kari Tapio Jalkasella.

 

IDÄNMATKAILUA

 

Harmi! Ei toteutunut kärkkääläisten Syvärin matka, koska halukkaita ei löytynyt riittävästi. Itsekään en voinut vielä ilmoittautua, koska valtion pikkuvirkamies tietää kesälomapäivänsä vasta loppukeväästä.

 

 

 

Mutta huomasinpa vahvasti kotikylään liittyvän Kauppisen Kaukon Mailis-matkojen järjestävän juhlamatkan Pietariin heti alkukesästä. Ja juhlamatka edellyttää ilmeisesti sitä, että minunkin olisi sitten hankittava jostakin sellaiset suorakulmahousut, joihin kärpänenkin lentää päänsä halki. Lisää Kaken matkoista löytyy tästä osoitteesta:

 

http://www.mailismatkat.fi/index?page=41

 

 

 

Muuten tuo Pietarin juhlamatka  sopisi kärkkääläisille vallan parahultaisesti, sillä heti Viipurin jälkeen vasemmalla kädellä avautuu Murokallio, jolla kylän miehet pelkäsivät kerran porukalla. Ja koska bussi kulkee Terijoen vanhaa Rantatietä, niin olen luotettavista paluumuuttajalähteistä saanut selville, että Inkerinmaalla vähän ennen Pietaria pitäisi olla tienposkessa kyltti ihan meikäläisillä kirjaimilla, että "Koivistoisten kylä". Siinä olisi sopiva paikka vaikka vähän pysähtyä, mikäli jollekulle ilmaantuu tarvetta.

 

 

 

Muuten luotettavista paluumuuttajalähteistä olen saanut selville, että Koivistoisten kylässä on mäki nimeltään Räikköstenmäki. Kauan sitten epäonnistuin yrityksessäni tehdä maailmankaikkeuden kuuluisammasta suomalaisesta eli Mika Häkkisestä Kärkkäälän poika.

Tarkistuslaskennassahan ilmeni, että Mikan vaari oli Suonenjoen Tyyrinmäen torppareita, ei siis Kärkkäälän. Mutta nyt on siis toiveita, että saisin edes sen maailman toiseksi tunnetuimman, syvähenkisyydestään tunnetun autonkuljettaja nuorukaisen nimeltään Kimi Räikkönen, todistettua sukulaismieheksi.

 

KÄRKKÄÄLÄ-PIPO

 

Kiinalaiset on kätsiä. Ovat tehneet piposta mansikan. Lidlissä näitä oli päivällä jaossa. Eivätkä olleet hinnankiroissa, koska eivät maksaneet mitään. Ei viitsinyt enää kassalla ruveta tinkimään hinnasta.

 

 

 

Mutta tässäpä oivallinen päähine kärkkääläisille, Suomen ellei peräti koko Pohjoismaiden merkittävimmälle mansikkakylälle. Mansikan ja sarjakuvasankari Mauno-Mansikan lisäksi kylä tunnettaisiin maailmalla myös hattumuodistaan.

 

 

 

Muuten tuosta viinaan ja naisiin menevästä Mauno-Mansikasta vielä sen verran, että hänen esikuvansa on vieläkin selvittämättä. Tiettävästi sellainen on, koska sarjan piirtäjä Jope Pitkänen kertoi, että ollessaan kerran paikkakunnan ns. soittoruokalassa ns. pesemässä käsiään ns.

miestenhuoneessa joutui hänen fyysinen koskemattomuutensa uhatuksi, koska ns. käsien pesulla oli myös muudan herra, joka epäili sarjakuvan loukkaavan kunniaansa.

 

GOKSTRÖM

 

Joskus pari vuotta sitten kerroin tällä blogillani professori-Pekan teoriasta, että sana Kärkkäälä voisi juontua saamenkielisestä kivistä paikkaa tarkoittavasta sanasta. Ehkäpä kylän ensimmäinen asukas Kärkkäinen on saanut nimensä asuinpaikkansa ominaisuuden perusteella. Ihan hyvä teoria.

 

 

 

Mutta vaatimattoman virkani puitteissa törmäsin erääseen Kärkkäiseen ja kysyin hänen näkemystä sukunimeensä. Mies kertoi kuulleensa, että nimi pohjautuisi ruotsinkielisestä Göksrtöm-nimestä eli suomeksi Käkivirrasta.

Ihan hyvä teoria sekin.

 

 

 

Muuten Kärkkäiset ovat huvenneet kotikylältäni ihan anhittomiin. Saattaa tietenkin olla, että kylän vanhoissa suvuissa eli Laitisissa, Närhissä, Nenosissa, Pöyhösissä sekä Jussilan ja Paskonmyllyn Kauppisissa on jokunen Kärkkäis-geenikin tallella. Koivistoiset saapuivat kylälle vasta 1720-luvulla eli ovat ihan vastatulleita eikä meissä taida asua pientä Kärkkäistä.

 

PASKOLLA

 

Hiihtolomalla tuli käytyä Paskolla. Elikkä hiihdin Pasko-Petäisen Paskonmyllylle tarkastamaan, että olisiko jokisulassa koskikara-nimistä lintua. Sellaisia lentäviä pikkunisäkkäitä esiintyi lapsuudessani. Ei löytynyt etsimääni Paskolta.

 

 

 

Tuo pasko-sana tarkoittaa mielestäni tässä yhteydessä luultavasti mutaa, elikkä järvi voisi olla nimeltään myös Muta-Petäinen. Ihan kuvaava nimi tälle vedelle. Toisaalta joku on kertonut paskon voivan tarkoittaa myös kuikkaa. Ja taitaapa siellä asustaa näitä lintuja vieläkin.

Murresanakirjat eivät tunne kuikkaa tällä nimellä.

 

 

 

Kuopion ympäristöjohtaja Lea Pöyhönen, joka on taustaltaan Kärkkäälän Pöyhösiä, kertoi, että tasan kaksisataa vuotta sitten hänen Pöyhölän talossa asuneet sukulaisensa piiloutuivat venäläisiltä Paskonmyllylle.

Hevosen varsan suu oli pitänyt sitoa kiinni, jotta se ei olisi paljastanut hirnunnallaan piileskelijöitä. Pitkään elävät tämän kaltaiset tarinat.

 

 

 

Muistelen, että Jussilan Erkin isä olisi kertonut, että Putinanmäki on saanut nimensä siitä, että kyläläiset piileskelivät siellä vihollisia ja kuuntelivat heidän putinaansa. Ihan hyvä tarina, mutta toisaalta murresanakirjan mukaan putina tarkoittaa myös pyöreäpohjaista puuastiaa ja vähän sellainenhan se Putinanmäkikin on muodoltaan.

 

SUOLAMMELLA

 

Hiihtolomalla tuli käytyä myös Suolammella. Tutkimustarkoituksenani oli selvittää se, kumpi on Suomen ja ehkäpä koko Pohjoismaiden matalin vesistö, Pitkä-Petäisen pohjoispää vai Suolampi. Petäisen pohjoispää on lähes 2,5 kilometriä pitkä, mutta vettä ei ole missään kahta metriä enempää.

 

 

 

Eikä havaintojeni mukaan yhtään sen enempää taida olla myöskään Suolammessa, joka tosin on pinta-alaltaankin vain muutama hehtaari. Jonkun verran lammen pintaa laskettiin 60-luvun puolivälissä, enpä tiedä, oliko asiasta kenellekään hyötyä. Silloin pahainen Tollanpuro eli hetken suuruutensa aikoja ja oli muutaman tunnin mahtava virta.

 

 

 

Tollanpuroa perattiin varmaankin jonkinlaisena hätäaputyömaana jo 60-luvun alussa. Ihan pikkuisena katselin, kun talven hirmupakkasilla työmiehet kävivät kotonani syömässä eväitään ja muistan, miten ruisleipäviipaleiden päälle lohkottiin jäistä voita suurina Työmiesaskin kokoisina köntsäleinä.

Silloin voin syöntiä pidettiin vielä terveyttä edistävänä asiana.

 

 

 

Työmiesten joukossa oli muudan Jukarais-Puavo, jonka työmaan pomo tarinan mukaan määräsi suorittamaan jonkun lapiokaivu-urakan uudelleen. Puavo tekikin työtä käskettynä, mutta lauleli samalla mielenosoituksellisesti Kainuulaisten laulun säkeistöä, jossa mainitaan, että "meidän on uudestaan luotava maa."

 

 

 

Puavon pojasta Erkistä tuli sitten palkittu ja kehuttu

kirjallisuudenkääntäjä, joka on erikoistunut amerikkalaisiin romaaneihin.

Se on sitä säätykiertoa, jota yhteiskunnassa ennen esiintyi.

 

HENGELLISTÄ ASIAA

 

Koska on pääsiäinen, on syytä keskittyä hengellisiin asioihin. Ensiksikin

tämän blogin kävijämäärä näyttää tänään saavuttavan 66666, joka lukema

viittaa vahvasti Johanneksen Ilmestyskirjan pedon lukuun. Onnea ja

menestystä sille, joka sattuu olemaan se kävijä numero 66666. Onnea ja

menestystä hän varmaan tarvitseekin, vaikkakin Raamattu ei kyllä tarkkaan

kerro, mitä kauheuksia tämä lukema sisältää.

 

 

 

Se on puute ja epäkohta, sillä Iso kirja antaa monta kertaa hyvin

täsmällisiä neuvoja ja ohjeita. Niinpä esimerkiksi  Mooseksen kirjan

jakeessa 25:11-12 ohjeistetaan ihmiskuntaa seuraavasti:

 

"Jos kaksi miestä tappelee ja alakynnessä olevan vaimo yrittää auttaa

miestään tarttumalla tämän vastustajaa sukupuolielimistä, naista ei saa

sääliä, vaan hänen kätensä on lyötävä ranteesta poikki." Tässäpä oiva

lakialoitteen aihe vaikkapa Päivi Räsäselle.

 

 

 

Kärkkäälän kansakoulun uskonnonopetuksessa meille ei edellä mainittua

Raamatun kohtaa opetettu. Ja mieleeni on jäänyt, ettei meille opetettu

edes täyttä kymmentä käskyä, vaan niitäkin oli vain kahdeksan. Sen yhden

puuttuvan luulen tietäväni, mutta mikäpä oli se toinen. Luulen, että

kyseessä oli pykälä, jossa kielletään lähimmäisen karjan himoitseminen.

Ainut käsky, jota en ole muistaakseni koskaan onnistunut rikkomaan.

 

SALAKAATOJA

 

Noissa toissapäiväisistä joutsenista vielä sen verran, että ne

soveltuisivat pääsiäislinnuiksi myös sikis, että ne maistuvat lampaalta.

Näin ainakin oli Kakkisen Olli kertonut.  Toivottavasti Heinolan

lintutarhan hoitaja Olli Vuori älysi nyt pääsiäisen aikaan testata, miltä

maankuulu mustajoutsen maistui. Sehän menehtyi  hoitotoimista huolimatta

ketun päällekarkauksen uhrina.

 

 

 

Kakkisen Olli oli kuulemma vasiten ampunut joutsenen. Tämä tapahtui

varmaan pulavuosina, jolloin Suomessakin ihmiset eläinten lisäksi äityivät

syömään myös toisiaan, joten joutsenen syöntitapaus lienee hyväksyttävä.

Luulen, että vaikka perinteinen suomalainen metsämies nykyäänkin ampuu

melkein kaikkea mikä liikkuu, niin joutsenessa tulee raja vastaan. On se

sen verran pyhälintu meille.

 

 

 

Muinoin Lapissa, jossa kevään sanottiin tulevan keikkuen, koska aliravitut

ihmiset liikkuivat talven jäljiltä keikahdellen, väki pyysi joutsenia

ripottelemalla viinassa kasteltuja puolukoita sulan reunalle, josta linnut

ne söivät sillä seuraukselle, etteivät enää pysyneet siivillään. Sitten ne

lyötiin lihoiksi.

 

 

 

Tuosta tulikin mieleeni joskus Savon Sanomissa pienellä ollut uutinen,

jossa kerrottiin, että eräs pienviljelijä-metsuri oli saanut tuomion

hirven salakaadosta ja että rikosvälineenä käytetty mela oli tuomittu

valtiolle. Samassa lehdessä oli kerran myös juttu siitä, että kaislikon

reunassa veneessä istunutta onkimiestä oli ammuttu sorsana ja kun himoittu

saalis oli vielä ensimmäisen laukauksen jälkeen yrittänyt äännellä ihmisen

lailla, oli rannalta annettu vielä armonlaukaus.

 

 

HYVÄ PAIKKA YRITTÄÄ ELÄÄ

 

Meillä kärkkääläisillä on opittavaa uukuniemeläisistä ainakin kotisivujen teossa. Kärkkääläisetkin voisivat laittaa sivuilleen tietokilpailun, jonka kysymykset vaihtuvat päivittäin ja varsinkin tuo veppikamera on hyvä - se on ollut minulla viimeaikoina varsinainen tietokoneen taustakuva, joka rauhoittaa levottoman mielen. Talvisen auringon nousun seuraaminen Pyhäjärven päälle on vaikuttava luontokokemus. Uukuniemeläisten sivut löytyvät täältä: http://www.uukuniemi.info/  .

 

 

 

Kärkkäälän veppikameran voisi laittaa Petäisen Joutsenluodolle (itse keksimäni nimi) seuraamaan lintuparin elämää. Luulenpa, ettei maailmassa ole toista laulujoutsenten valvontakameraa ja Kärkkäälä olisi pian kuvattu maailmankartalle. Niin minä olen sen suunnitellut, että kyläpäällikkö Pekka Kauppinen monitoimimiehenä käy sen asentamassa.

Kyläpäällikön serkku Kari, elektroniikka-alan liikemies, saattaa hyvinkin sponsoroida asiaa ja voi samalla laittaa sivun alareunaan yrityksensä mainoksen.

 

 

 

Ja Pekka voisi valtuuston vahvana miehenä esittää, että Suonenjoen kaupunki voisi myös veppikamerasivun alareunaan vähän pienemmällä kohtuullista korvausta vastaan sijoittaa perinteisen iskulauseensa, jonka olen jossain tienvarsimainoksessakin nähnyt "Suonenjoki - hyvä paikka yrittää elää". Ilmeisesti jossain vaiheessa kyltissä oli lukenut sovinnaisesti "Suonenjoki - hyvä paikka yrittää ja elää", mutta tuon "ja"-sanan joku lättähattu oli raaputtanut pois.

 

 

 

Niin ja tietenkin sitten vaalien alla ehdokkaat voisivat kohtuullista korvausta vastaan asettaa siihen joutsenen pesän viereen mainoksiaan.

 

KUNTOPOLKU

 

Jos sitä Kärkkäälän veppikameraa ei jostain syystä pysty asentamaan joutsenen pesälle, niin majavien kuntopolulle sen sitten ainakin voisi laittaa. Harjunniityn lähellä Petäisenjoen varressa kulkee polku, jonka majavat näyttävät ottaneen pururadakseen.

 

 

 

Kaupunkialueillahan sellaiset ovat yleisiä ja tavallisesti niiden varrella on myös erilaisia tukki- ja pölkkyrakennelmia, joita tuimailmeiset ylipainoiset (jostain syystä pururadalla juoksu näyttää lihottavan) miehet nostelevat järjellisen tekemisen puutteessa. Onneksi Hermanni Päätalon ei tarvinnut sellaista höpöhommaa nähdä.  Ilmeisesti Kärkkäälän majavilla on myös puute rehellisestä työstä, koska selvästikin yhtä polun varren pölkkyä on pureksittu pelkästään harjoitusmielessä.

 

 

 

Muuten ensimmäinen majava ilmaantui kylälle noin 30 vuotta sitten ja nykyään niitä on ainakin Petäisellä, Petäisenjoessa ja Kakkisensalolla.

Muistaakseni vanha erämies Savolaisen Arvo teki eläimestä ensimmäisen havainnon. Kai se ensiksi nähty oli jotenkin vaivainen, koska se ei kuulemma ymmärtänyt pelätä ihmistä. Tai sitten pitkän rahoitusjakson aikana majavat  olivat muuten vain kesyyntyneet.

 

 

 

Itsekin ihmettelin Unto-myrskyn jälkeisen iltana majavaa, joka onnellisen oloisena tutki tuulenkaatoja rantavedessä ja lähti lopulta uimaan venettäni kohti sen näköisenä, että arvelin kohta löytäväni itseni sen persiestä.

 

 

HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ

 

Toivotan itselleni hyvää syntymäpäivää. Synnyin tillilleen 52 vuotta sitten. Taustamusiikkina  finaalivaiheessa soi höyryradiosta Metrotyttöjen listahitti Josef, Josef. Operaatiota johti kylän lapsenpäästäjä Maikkolan Alina, elikkä Alina Kolehmainen. Synnytys oli tosin niin vaikea, että poikkeuksellisesti paikalle piti hälyttää myös kätilö.

 

 

 

Synnyin ns. perätilassa ja kätilö katsoi tapauksen niin vaaralliseksi, että ehdotti siirtymistä Kuopion synnytyslaitokselle, mutta alan asiantuntijana Alina oli arvioinut tilanteen sellaiseksi, että lapsi syntyy tunnin kuluttua eikä laitokselle olisi millään enää ehtinyt. Taidan olla viimeisiä tässä maassa, jotka ovat syntyneet luomuna kotona.

 

 

 

Nykyäänhän tuollainen dramaattinen tapaus lisäisi iltapäivälehtien myyntiä, mutta vielä 52 vuotta sitten oli normaalia syntyä ja kuolla kotosalla. Ja nykyään perätilassa syntyminen voi aiheuttaa vakavan aivovamman, mutta itse en ole huomannut tapauksestani jääneen mitään vikaa, vikaa, vikaa....

 

 

 

Muuten kylän miesporukassakin oli syntymääni juhlittu. Tiettävästi Satulamäen viisas tamma Eetla oli pysähtynyt kesken ajon ja kääntynyt katsomaan, onko reessä kaikki kunnossa, kun matkapahoinvointi oli yllättänyt erään kyydissä istuneen juhlijan. Perinteisellä Suomen hevosella oli vahva suojeluvietti.

 

KULTTUURITAISTO

 

Hyvin oli Suonenjoen puolen miehet esillä öylösen Uuden Suomen sivuilla.

Pohjolaisen  Kakesta oli iso hiihtokuva, kun taas näyttelijä Taisto Reimaluoto kunnostautui näyttävästi tämän nettilehden tekstiosiossa.

 

 

 

Kuten olen jo monta kertaa todennut, on Reimaluoto erinomaisen fiksun ja tasapainoisen oloinen näyttelijä, joka taustaltaan on Kärkkäälän Sikasia.

Seitsemän veljeksen Timona hänen esittämänsä laulu oravasta on kappale maamme kulttuurihistoriaa.

 

 

 

Ja nyt sitten lehdessä isosti väitetään, että tämä peruskiltti mies olisi retuuttanut pienempäänsä parikymmentä vuotta sitten suuren teatterisodan aikaan kulttuuripoliittisista syistä. Kysyttäessä hän on lehdelle vastannut, ettei muista niin kaukaisia tapahtumia. Ja tietenkin on niin, että jos retuuttamista tapahtui, niin kyllä Taisto sellaisen muistaisi.

Joten retuuttamista ei varmaankaan tapahtunut.

 

 

 

Tuosta retuuttamisesn uhrista Eppu Salmisesta sen verran, että hän esitti telkkarin suositussa mainosmaailmaan sijoittuvassa Tahdon asia sarjassa niljakasta mainosmiestä, joka oli patologinen valehtelija. Vaikea sellaista miestä on tässä retuuttamisasiassakaan uskoa.

 

 

 

Ja jos nyt sitten jonkinlaista retuuttamista on sattunutkin, niin kyllä Tahdon asian mainosmies Salminen oli niin vastenmielinen tyyppi, että jos lievää retuuttamista on sattunutkin, niin moni tuomitsee retuuttamisen korkeintaan oikeansuuntaisena, mutta riittämättömänä toimenpiteenä.

 

 

 

Tässä tarkempaa tietoa väitetystä retuuttamisesta.

 

http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/49316-taman-kuvan-takia-tuttu-juontaja-hakattiin

 

ROSSIN TALLI

 

Pari iltaa sitten pohdin sitä, että Suonenjoen hiihtohistoriasta pitäisi tehdä kirja. Nykyäänhän tilanne on se, että hiihtoa ei kunniallinen kansalainen enää kehtaa seurata. Välillä ei tiedä telkkaria katsoessa, että onko kysymys urheiluruudusta vai poliisi-tv:stä. Mutta 30-luvulla hiihtäjät olivat vielä aitoja sankareita ja luulenpa, että siihen aikaan Suonenjoki olisi voittanut viestihiihdossa muun maailman. Oli Jalkasia, Olkinuoria ja Kurikkaloita.

 

 

 

Ja oli myös suksivoidetehtailija Rossi, joka sponsoroi asioita siihen malliin, että joku kateellinen ruotsalainen olisi hyvinkin voinut saada kaikki hänen tallinsa miehet julistettua ammattilaisiksi. Rossin suksivoidemerkki taisi olla Kiva enkä ole onnistunut sellaista voidepurkkia mistään löytämään. Jos sellainen jostain löytyy, olen valmis maksamaan siitä ihan oikeasti. Voisin sillä sitten rasvata ne hankkimani Kalevi Hämäläisen "kultamitalisukset". Ja jos toinen purkki löytyy,  niin sellaisen voisi lahjoittaa Suonenjoen museoon.

 

 

 

Muuten noin 60 kirjan mies Antti O Arponen saattaisi hyvinkin lupautua hiihtohistoriikin kirjoittajaksi, jos Suonenjoen kaupunki myöntäisi sopivan apurahan. Se olisi hyvä mainostemppu mansikkakaupungilta. Eiköhän Kärkkäälän vahvat miehet pistä siellä kunnallispolitiikassa tuulemaan, edustajia näyttää olevan vaikutusvaltaisissa tehtävissä kaupunginhallituksessa, -valtuustossa ja vapaa-aikalautakunnassa.

 

 

 

Tästä linkistä voitte muuten tarkistaa, että kyläpäällikkö Pekka on kova hiihtomies. Kuvassa isä-Sulon lennokasta vuorovetotyyliä. Sulo muuten varmaankin lähtee kesällä oppaaksi sinne Syvärin reissulle.

 

AARO KIISKINEN

 

Tämä on ollut hyvä päivä! Kauppisen Pekka soitti ja kertoi, että Kärkkäälässä suoritetuissa etsinnöissä on löytynyt Aaro Kiiskisen kuva tai oikeastaan kaksi kuvaa. Kiitos Pekalle ja Krögereille, joiden albumista kuvat taitavat olla.

 

 

 

Yllä kuvista helpommin kopioitava. Hrutshovin näköinen mies vasemmalla on Aaro itse, keskellä Sikasen Pekka, sen näyttelijä Taisto Reimaluodon setä ja reunassa oleva on sitten se tuntematon kolmas mies, varmaan Sikasen veljeksiä hänkin.

 

 

 

Juuri äsken katsoin telkkarista jutun tohtori Kiminkisestä ja tämän sarjan ekajaksossa kerrottiin Antti Kiiskisestä, joka mielestäni on Aaron veljen pojanpoika ja hyvin isosetänsä oloinen mies. Molemmat ovat vankkarakenteisia savolaisatleetteja.

 

 

 

Pari vuotta sitten kerroin enemmänkin Aarosta ja kuvien löytymisen kunniaksi häpeämättömästi lainaan itseäni ja Korhosen Oivaa:

 

 

 

Nurmen Vili-pässi sairastui ja se piti teurastaa. Yleensä Aaro Kiiskinen kävi vain sian pesussa (lapsille suunnattu kiertoilmaus porsaan tappamisesta), mutta lampaat hän teurasti. Kun Vilille suoritetun palvelun hintaa kysyttiin, vastasi Aaro vakaasti "3 markkoo 20 penniä". Se oli loppuun asti mietitty hinta, josta ei tee mieli ruveta tinkaamaan mihinkään suuntaan.

 

 

 

 

Muutenkin Aaro oli tarkka mies, ainakin silloin kun hän kertoi jotakin.

Harmi, ettei juttuja saanut nauhalle, mutta onneksi painetusta sanasta löytyyy. Oiva Korhonen kertoo kirjassaan "Mansikat, viikarit ja sortovallat" siitä, kuinka Kiiskin Aaro kuvaili metsojen ampumistaan päätalomaisen pikkutarkasti tasan kahden kirjan sivullisen verran.

Varastanpa häpeämättä Oiva-vainaan tekstiä tapauksen loppuhuipentumasta:

 

 

 

 

"Otin jyvälle mustan. Piukautin. Se rupes räpisköemään. Toeset lähtivät lentoon. Yks män Myllynpiälle päen. Panin panoksen piippuun. Toeset lentivät Kutsetin puolelle. Läksin kojusta. Juoksin ensimmäese saran.

Sitte kävelin. Tartun koepiin. Pikkusen vielä heilahti. Tartun toesta koepii. Ei heilahtanu. Katon kelloo. Se ol justiisa kakstoesta minnuuttia yl kuus. Keräsin kuus höyhentä muasta. Laeton ne sammaleen alle.

Tarkastin. Vielä yks höyhen löyty. Vein metot kojjuun.

 

 

 

Mittasin matkan. Sitä ol kakskymmentä kaheksa askelta. Ja kengänteränmitta piälle, sen isomman luo. Mänin kojjuun. Tartun koepii. Katon kelloo. Se ol kuustoesta yl kuus. Läksin kävelemään Harjulle. Otin reiluja samankokoisia askelia. Kojulta Harjun alarapulle ol justiisa 1431 askelta. Siinä ojan kohalla joutu pakosta ottamaan yhen aeka pitkän."

 

 

LUIPOLLA

 

Hiihtolomalle asetettu tulostavoite tuli saavutettua, sillä hiihtelin Luiponlammelle. En ole kuullut, että kukaan olisi koskaan käynyt pilkillä sillä lammella puhumattakaan, että siitä olisi jotain joskus saatu. Vaikka varmaan tässäkin parin hehtaarin puturassa kalaa on, koska se on melkein yhtä syvä kuin pitkä. Kaksi koeporausta tein ja 13 metriä löytyi vettä, eli se on harvinaisen syvä kärkkääläiseksi lammeksi.

 

 

 

Ajattelin, että Luipossa saattaisi elää kalastomme kalleinta saaliskalaa eli kiiskeä. Nimittäin vaikka Suomessa eivät kissatkaan syö kiiskeä, niin jo Venäjällä se on suurta herkkua. Niinpä kun silloisen maailman mahtavin hallitsija eli Aleksanteri III kruunattiin 1880-luvulla vaativaan tehtäväänsä, oli juhlallisen tapahtuman pääruokana kiiskilientä. Niinpä nyt meillä olisi taas idänkaupan elvyttyä tilaisuus iskeä ja toimittaa tätä himottua herkkua Pietarin uusrikkaiden pöytiin. Ei muuta kuin kiisken pyyntiin. Ainakin ennen sitä sai runsaasti pilkillä kotipuolenkin vesistä ja ymmärtämättömät kalamiehet jättivät sen silloin variksien syötäväksi.

 

 

 

Muuten tuo Luiponmäki ja Luiponlampi nimet mietityttävät. Olen koettanut turhaan löytää selitystä murresanakirjoista. Ihan hyvä teoria saattaisi olla se, että  luippo on sama asia kuin luppo, eli se naava, jota porot talvisin himoitsevat. Olisiko seudun puissa joskus ollut paljon luppoa ja se on vääntynyt kansansuussa luipoksi.

 

 

 

 

 

 

KIVET

 

Palataanpa vielä Parikkalan puoleen, elikkä entiseen Saaren kuntaan.

Siellä ovat matkailunähtävyytenä Mykkiin kivet, jotka sijaitsevat ihan Kuutostien varressa. Niiden kerrotaan olevan Pohjoismaiden suurimmat siirtolohkareet ja näiden kivien onkaloissa kerrotaan paikallisen väen piileskelleen vainoaikoina. Joskus olen pohtinut kivien nimen alkuperää ja etten vain olisi jostain lukenut, että paikallisella murteella mykät tarkoittavat jättiläisiä.

 

 

 

Sen verran nyt kuitenkin vedän kotiin päin, että rohkenen epäillä, että Kakkisensalolta Suonenjoen ja Karttulan rajoilta saattaa löytyä vieläkin suurempia järkäleitä. Nuornamiesnä hortoilin jossain Kumpusen ja Saarisen välillä ja sieltä löytyi yksi sellainen lohkare, että oli vaikea sanoa, oliko se iso kivi vai pieni kallio. Sen päälläkin kasvoi isoja puita.

Pitäisi joskus etsiä uudestaan tuo nähtävyys.

 

 

 

Ylhäällä on kuva Ollinkivestä, joka sijaitsee lähellä Jouhtenista ja tarkka osoite löytyy tästä nettikartasta:

 

 

 

http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?x=3508944&y=6961609&text=%22Muaherran%22+muistokivi&scale=16000&mode=&action=link&lang=FI

 

 

 

Kiveen on kaiverrettu "Olli Koivistoinen  1877 - 1953". Luulen, että asialla on ollut viulisti Kauko Vainio, joka on myös tehnyt Ollista kertova kirjan "Kopratalakkunnoo". Kirjansa lopussa Vainio esittää, että kiveen pitäisi myös hakata selventävä maininta "Kakkisensalon muaherra", mutta se lisäys vielä puuttuu. Siinäpä olisi projekti vaikka Jouhtenisen metsästysseuralle tai Kärkkäälän kyläyhdistykselle.

 

 

 

Kakkisensalon muutkin nähtävyydet olisi hyvä saada kartalle. Löytyyhän alueelta mm. Ollin mökki, joka on ehkä 1700-luvun puolelta, pommikuopat, pontikanpolttoteollisuuden jäämistöä, käpykaartilaisten korsunpaikka, tervahaudan pohjia, ehkä Pohjoismaiden suurin kivi (tai sitten pienin

kallio) ja taukopaikaksi sopiva Hoikanlammin kota.

 

NIMETÖN PURO

 

Eilen tuli harhaanjohtavasti kerrottua Petäisen joesta. Sellaista jokea ei kartta tunne eikä kansan suussakaan Petäisestä lähtevällä purolla ole nimeä. Vasta noin viiden kilometrin virtauksen jälkeen tähän vähän isompaan puroon laskee Tollanpuro ja sitten kartta alkaa puhua Petäjäjoesta. Myöhemmin siihen vielä yhtyy Pienipetäjäjoki ja siinä sitten onkin jo oikea kulkukelpoinen vesireitti.

 

 

 

En tiedä, että kukaan olisi laskenut vesiajoneuvolla Petäisestä Virmaaseen, mutta asiaa voisi joskus alkukesästä yrittää vaikka sillä pumpattavalla kumikanootillani, jota on helppo kantaa paikoissa, joissa melominen ei kunnolla onnistu. Ja sellaistahan on  heti muutama kilometri alkumatkasta. Meloskellen voisi myös tutkia, ovatko muinaiset esi-isämme rakentaneet joen varteen muitakin kuin Harjun myllyn. Itselläni ei ole tiedossa muita, vaikka esimerkiksi heti alkumatkasta Ahvenkoskessa olisi oivallinen pienvesivoimalan paikka.

 

 

 

Petäjäjoesta ei paljoa irtoa energiaa. Sillä varmuudella, jonka täydellinen tietämättömyys antaa, rohkenen väittää, että Harjun myllyn teho on noin 10 kilowattia. Se tekee 80.000 kilowattituntia vuodessa ja kun suomalainen käyttää keskimäärin 5000 kilowattituntia vuodessa kotitaloussähköä, riittäisi Harjun voimalan tuotos 16 kärkkääläisen sähköenergiantarpeen tyydyttämiseen.

 

 

 

Muuten Rastinjoen myllyllä virtaus vaikuttaa huomattavasti suuremmalta, ja professori Pekka Koivistoinen tiesi kertoa, että tämä koski on reilut sata vuotta sitten pyörittänyt kylän ensimmäistä teollisuuslaitosta, eli siinä on sijainnut meijeri. Meijerin hoitajan nimi oli Räisä. Tiedä vaikka laitoksen voituotanto olisi päätynyt Pietarin markkinoille.

 

 

KUSTAA RANINEN

 

Suurliikemies Gustav Raninin vehnämylly sijaitsee tuossa naapurissa.

Myllyn lisäksi hän omisti aikoinaan myös olutpanimon. Tämän tuotantolaitoksen virvoitusjuomapulloissa kuulemma luki, että "valmist.

Gust. Ranin".

 

 

 

Tuo Gustav Ranin ei ole miehen alkuperäinen nimi. Nuorempana, kun hän työskenteli vielä Savossa renkinä, tunnettiin hänet Kustaa Ranisena.

Jostain syystä piti hyvä nimi ruotsintaa. Samaan aikaan taas monet ruotsinkieliset suomensivat nimensä. Nyt on taas näköjään muotia vaihtaa nimi ulkomaalaisperäiseksi. Anja Kauranenkin on nykyään Anja Snelman. Ja maailman johtava ufoasiantuntija Juhan Af Gran tunnettiin 60-luvulla Kuopiossa pelkkänä Rannin Jussina.

 

 

 

Omakin isovaarini Kustaa Koivistoinen näyttää olleen jossain vaiheessa Gustav Kost ja hänen isänsä eli iso-isovaarini tunnettiin kylällä Rietu Koivistoisena, vaikka jossain papereissa taisi lukea hienosti Fredrik Kost. Ruotsin armeijassa pyrittiin pitkät suomalaiset sukunimet muuttamaan lyhyiksi ruotsalaisiksi, koska niitä oli helpompi käyttää reipasta sotilaskieltä karjuttaessa. Joitakin esi-isiäni taidettiin armeijan rullissa komennella jopa nimellä Stolt, joka kuulostaakin hyvin ylväältä.

 

KUNTIEN HAKKUUMESTARUUS RATKAISTU

 

"Kuntien hakkuumestaruus ratkaistu" uutisoi Savon Sanomat-lehti näyttävästi joskus 40-50-luvun vaihteessa. Kisan voitti Yrjö Smolander Tuusniemeltä ja Toivo Koivistoinen Suonenjoelta on näköjään kaatanut Kakkisensalon puita sillä vauhdilla, että hävisi mestaruuden vain 0,28 pinokuutiometrin erotuksella. Tappio on mietomaisen niukka. Pronssille jäänyt Varkauden Jaakko Malm näyttääkin sitten jääneen jo yli neljän pinokuutiometrin päähän.

 

 

 

Olen tuosta pahviloutan pohjalta löytyneestä lehtileikkeestä lukevinani, että kilpailu kesti vain kolme päivää ja yli 82 pinokuutiometriä kuulostaa ihan hirmuiselta tulokselta, vaikka en asiasta ymmärrä muuta kuin , että itseltäni meni koko viime talvi ja hermot sekä selkä kaatunutta pihakoivua sähkösahalla jukertaessani. Eikä taatoilla silloin 60 vuotta sitten ollut edes sähkösahaa vastuksinaan, vaan pokasahalla painettiin. Mutta ne ukot eivät tainneet olla  mitään nykyajan pehmomiehiä.

 

 

 

Erikoismaininnan lehtileikkeessä saa suonenjokelainen sotainvalidi Erkki

Rytkönen, joka on hakannut kaivospuita heikohkossa metsässä ja mäkisessä

maastossa 40,90 pinokuutiometriä, vaikka mieheltä puuttuivat kaikki sormet

toisesta kädestä. Lieköhän mies kuullutkaan työuupumuksesta tai muusta

böönautista, joita nykyihmisiin pyrkii keveissä sisätöissä iskemään.

 

 

 

HIIHTOHISTORIAA

 

Muistanpa, miten talvi alkoi ennen Harsunkankaan hiihdoilla Kyyjärvellä.

Ne olivat silloin paljon isompi tapahtuma, kuin nykyään formula 1:n sarjan

aloittava Australian osakilpailu.  Sitten tulivat Kyöpelin hiihdot

Tapaninpäivänä. Maakuntaviestit loppiaisena olivat talven merkittävin

tapahtuma. Keskitalven Salpausselän kisoista muistan, kuinka

Tiilikais-Pekka selosti mäenlaskua Lahden sementistä ja lähes joka

miehellä oli silloin varma alastulo. Sitten olivat Puijon kisat, joista

Yleisohjelmassa oli suoralähetys, Ounasvaaran hiihdot, joista myös oli

kokopäiväinen lähete ja talven päätti Rukan hiihdot, joista muistan

Nopos-Paavon väräjävän äänen ja Susi-Kallen.

 

 

 

Nyt minulle kerrottiin, että Puijolla järjestetyissä maakuntaviesteissä ei

ollut yhtään maksanutta katsojaa ja ladun varrella oli noin 50 satunnaista

ohikulkijaa seuraamassa kisatapahtumaa. Ja vanha hiihtopitäjä Suonenjoki

ei ollut edustettuna missään sarjassa. Aikoihin on eletty.

 

 

 

Muistanpa, miten reilut 40 vuotta sitten jo hyvissä ajoin spekuloitiin,

kuka voittaa tämän Suomen vanhimman maakuntaviestin. Arvailtiin, missä

kunnossa on kaikkien Hiihto-Niilojen isä Väisäs-Niilo Vasamasta tai Eljas

Koistinen Pahkasta elikkä Pauli Auvinen Sammosta. Ja jo etukäteen

tiedettiin, että suonenjokelaiset voivat aina luottaa muutamaan Röppäseen

ja yhteen Salpakariin ja että Kärkkäälän Vilhus-Pertti sinnittelee

varmasti aloitusosuuden kärkiporukassa. Oli siinä sen verran sitkeä mies.

Maailman paras yhdistetyn mies Rauno Miettinen saattoi hyvässä lykyssä

nippa nappa mahtua joukkueeseen.

 

 

 

Ja vanhat ukot kertoivat, miten Jalkas-Kalle pani menemään

Karsikonmäentiellä joskus 30-luvulla, jolloin viesti vielä hiihdettiin

maantietä pitkin. Ihmiskunnan historiassa ei kuulemma ollut edetty yhtä

kovaa sukset jalassa. Epäilenpä, että fiksummat painelivat

luistelutyylillä jo silloin.

 

 

 

Ja muistanpa senkin, miten itsekin olin palelemassa jossain Nilsiässä, kun

koitti se suuri päivä, että Suonenjoen Vasama voitti sekä miesten että

naisten viestin. Ja sitten palkintojen jaossa hiihtofanaatikko Immo Kuutsa

lausui jotain, joka suonenjokelaisten riveissä tulkittiin jotenkin

halventavaksi ja sitten Väisäs-Niilo ja kaikki muutkin vasamalaiset

marssivat mielenosoituksellisesti ulos palkintojenjaosta. Se oli aikaa se.

 

 

 

Nyt kisat olivat kuulemma tuossa kilometrin päässä, mutta telkkarista

tuijotin Keski-Euroopan erilaisia talviurheilutapahtumia enkä ehtinyt

maakuntaviestejä seuraamaan. Enkä edes huomannut, että Savon Sanomat

olisi uhrannut asialle palstatilaa. Jonkun olisi tehtävä jotakin

puhtaan hiihtourheilun pelastamiseksi. Nykyajan hiihtokin on vain

sellaista sätkyttelyä. Toista oli seurata Eero Mäntyrannan tyylittelyä

Innsbruckin olympialaisten hevosenkengässä. Eero kertoi olleensa silloin

niin kovassa kunnossa, ettei ehtinyt hiihtää niin kovaa, kuin olisi

jaksanut. Miehen hemoglobiini taisi olla ilman Epoakin 210 eli vähän

poikasia ovat nykyajan hiihtelijät.

 

LISÄÄ HIIHTOHISTORIAA

 

Eipä löydy netistä liikkuvaa kuvaa siitä, kun Mäntyranta kiertää

Innsbruckin hevosenkenkää suvereenina voittajahahmona. Sen sijaan vuoden-66

MM-hiihdoista löytyy tämä pätkä, josta näkee, millaista liikunnan

suloutta oli vanhan hyvän ajan hiihtourheilussa.

 

 

 

http://www.yle.fi/player/player.jsp?name=El%E4v%E4+arkisto%2F05091_1

 

 

 

Muistan vielä ihan elävästi tuon videopätkän kilpailun. Kärkkäälän

kansakoululle oli hankittu kansalaiskeräyksellä telkkari ja luonnollista

oli, että aina kun oli urheilulähetys, opetus keskeytettiin ja asiat

priorisoitiin, kuten nykyään olisi tapana sanoa. Samoin, jos kylän

hirviporukalla oli hirvi kiikarissa, päästi Opettaja-Ville pennut kotiin

ja lähti kiireellä jahtiin. Nykyään tietenkin ylihuolehtivaisten äitien

lähetystö olisi heti koulutoimenjohtajan puheilla, mutta siihen aikaan

asioiden tällainen priorisointi oli ihan hyväksyttävää ja jopa suotavaa

toimintaa.

 

 

 

Muistan, että myös kylänmiehiä oli MM-hiihtojen kolmeakymppiä katsomassa

ja senkin muistan, että kun Arto Tiainen oli lähtövuorossa, niin Korholan

Yrjö totesi asiantuntevasti, että "katohan, mies on niin hermona, että

henki huurua", kuten se myös huurusikin toisin kuin lujahermoisimmilla

hiihtäjillä. Ja huonostihan hiihto Tiaiselta sitten menikin, liekö

johtunut hermoista.

 

 

 

Tiaisen huonoista hermoista kielii se, että jäätyään samoissa mm:ssä

viidelläkympillä hopealle, purskahti hän maalissa itkuun. Minusta se oli

ihan kamalaa, koska en voinut kuvitellakaan itkevää miestä. Nythän itkevät

miehet  alkavat olla jo jonkinlainen maan tapa meilläkin. Mutta eivät ne

meidän isät, jotka aamuyöstä työmiesholkki hampaissa hiihtelivät

Hackmannille hakkuisiin ja iltayöstä takaisin, juurikaan kyynelehtineet.

 

 

 

Eero Mäntyranta ja Kalevi Laurila ottivat kolmellakympillä kaksoisvoiton,

mutta jotenkin oltiin pettyneitä, kun kolmoisvoittoa ei tullut. Muuten

tuosta Mäntyrannan kauniista tekniikasta  tulee mieleen, että Paanasen

Risto hiihteli kansakoulussa ihan samanlaisella tyylillä. Risto voitti

sitten vähän myöhemmin joskus 70-luvun alkuvuosina ampumahiihdossa nuorten

Pohjoismaiden mestaruuden.

 

 

 

MAASEUDUN TULEVAISUUS

 

"Kehitys kulkee eteenpäin Suonenjoen Rieponlahdessa", toteaa Kauko

Tervamäki eli nimimerkki Kajo 50-luvun alun Savon Sanomissa ja jatkaa,

että "tänä kesänä suoritetun vierailun aikana tehdyt havainnot osoittivat

kylän talojen nykyaikaistuvan ja traktorien jyrisevän koneiden laajenevaa

käyttöä ennustaen jo heinäpellollakin."

 

 

 

Kuvatekstissä kerrotaan seuraavaa: "ILTAHETKI RIEPONLAHDESSA. Jussi

Könösen Tilda-emäntä (siis mummoni) Kaunikkiaan lypsämässä. Kärpäsiä on

niin paljon, että pienten Pertin ja Raimon taito riittänyt, vaan piti

Aino-tyttären ryhtyä ripsumaan."

 

 

 

50-luku taisi olla onnellista aikaa. Silloin uskottiin lapsen omaisen

vilpittömästi onnelliseen tulevaisuuteen toisin kuin nykyään. Mutta enpä

minä ainakaan siihen aikaan palaisi. Eivät kestäisi selkä eivätkä hermot.

Ja tappaiset kippeytyvät jo pelkästä ajatuksesta, että pitäisi

aamumyterissä kahlata miehustaa myöten lumessa hakkuupalstan reunaan

sirrikka olalla. Nykyisessä sisätyössä on sentään omat mukavuutensa; hyvät

keskuslämmitetyt työhuoneet, sisävessat sekä työmäärään ja vastuuseen

nähden kohtuuttoman hyvä palkka.

 

UUTISOINTIA

 

Joskus 70-luvun alussa telkkarissa haastateltiin esimerkillistä

maanviljelijää Kekkolanniemen Kallea jostain Riepon ja Halolanmäen

rajoilta.  Hän lausui ohjelmassa niin pontevasti kaksi maatilatalouden

perusasiaa, että muistan ne vieläkin. Ensiksi hän totesi, että "maatila

seisoo kolmella tukijalalla, jotka ovat maanviljelys, karjanhoito ja

metsätalous." Toiseksi hän vakuutti edelleenkin vähintään yhtä pontevasti,

että "työskentely metsässä on yhtä juhlaa." Jälkimäinen viisaus synnytti

kritiikkiä seudun metsätyömiesten keskuudessa.

 

 

 

Sitä hän ei todennut, että karjatalouden harrastaminen olisi yhtä juhlaa,

kuten öylösestä kuvasta, jossa Tät-Aeno oli valokuvauksellisesti

ripsumassa äpyliä,  saattaisi päätellä. Nimittäin vähän edellisen jutun

jälkeen saattoi lehdestä lukea surullisen tarinan Jussi Könösen navetan

tuhoutumisesta. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin. Nykyään ei enää

navettapalokuvat ylitä Mullikan uutiskynnystä.

 

 

 

Muutenkin Savon Sanomat olivat ennen kantaaottavampi julkaisu.

Muistaakseni vuoden -63 Kuopion nailonsukkamurhaajan henkilöllisyydenkin

suuri yleisö ja poliisitkin saattoivat lukea lehdestä jo heti murhien

jälkeen. Valitettavasti syylliseksi julistettiin väärä mies.

 

 

 

Vielä paremmaksi pisti kilpailija Savo-lehti kolme vuotta aiemmin

Tulilahden murhien tiimoilta. Silloin eräs tutkiva journalisti oli

piiloutunut Tulilahden koulun ruokakaappiin salakuuntelemaan koululle

majoittuneita poliiseja ja julkaisi siekailematta nokkelasti tietoonsa

saaman syyllisen otsikolla "Haudankaivaja Koikkalainen on murhaaja". Tosin

tämäkin tieto jouduttiin myöhemmin oikaisemaan, kun Heinävedelle

raahattiin tuomiolle Runar Holmström-niminen erakko ruotsinkieliseltä

Pohjanmaalta.

 

 

 

Runsaslukuinen savolaiskäräjäyleisö kuulemma ihmetteli  suureen ääneen,

että miksi moisesta selvästä asiasta pitää käräjiä käydä, koska asian

voisi huomattavasti kustannustehokkaammin ratkaista muutenkin. Eikä

lopullista tuomiota sitten tarvittukaan, koska Runar hirtti itsensä ennen

lopullista tuomiota. Vieläkin asiantuntijat kiistelevät siitä, oliko hän

syyllinen.

 

ARVIN LAAVU

 

Kun tavallinen käsillä tekemisestä kiinnostunut mies, tekee korkeintaan

sen mitä pystyy, niin evp. luomupuutarhuri Arvi Nurmi tekee sen mitä

haluaa. Kun tavallinen käsillä tekemisestä kiinnostunut mies hankkii

kalliit laitteet ja vehkeet harrastaakseen käsillä tekemistä, Arvi tekee

ensin itse ne tarvittavat laitteet ja vehkeet kuten porat ja sorvit. Enkä

ole kuullut, että kukaan toinen olisi tehnyt itselleen tandempolkupyörää,

mutta Arvipa on. Ja toimivan höyrykoneenkin hän on tehnyt.

 

 

 

Kuvassa on Arvin verryttelymielessä kirvesmiehen ammattia opetellessaan

tekemä laavu. Sen saumat eivät räköile ja kulmat näyttävät olevan hyvin

vatupassissa, toisin kuin Savossa ja Venäjällä yleensä on tapana.

Itäsuomalaiset ovat kaskenviljelijöiden jälkeläisiä eikä kaskiviljely

vaadi pikkutarkkaa näpräämistä, se on suurpiirteistä touhua. Arvi on Turun

puolesta ja siellä ihmiset ovat jo satojen vuosien ajan joutuneet

hoitamaan puutarhoja ja huolehtimaan muutenkin pihapiiristään. Siellä

eivät Ladat korista pientareita.

 

 

 

Arvi on sellainen tekninen lahjakkuus, että jos hän olisi syntynyt

muutama vuosikymmen myöhemmin, hän olisi ilman muuta professori Teknisessä

korkeakoulussa. Nyt hän joutui isän kaaduttua jo 13-vuotiaana perheensä

pääksi ja koulut jäivät siihen. Suomessa vanhan kansan keskuudessa on

paljon tällaisia itseoppineita neroja, joiden lahjakkuus on jäänyt

hyödyntämättä kansantaloutta.

 

KAISUN SEITA

 

Jos oli näyttävä Nurmen Arvin laavu, niin näyttävä on myös Nurmen Kaisun

Seita. Sellainenkin siis  löytyy nykyään Kärkkäälästä. Edellinen vastaava

pyhäpaikka sijaitsi jossain Karsikonmäellä, mutta tarkkaa sijaintia en

tiedä. Joku kotiseutulautakunta voisi sen selvittää ja merkitä

pronssilaatalla. Kristinuskon myötä muinaissuomalainen teologinen näkemys

on pyritty tietoisesti unohtamaan. Jopa kaikki muinaisten esi-isiemme

noitarummut  onnistuttiin hävittämään.

 

 

 

Huvittavaa on, että kun Pitäjän lehti teki Kaisun eläinkokoelmasta

näyttävän värikuvin varustetun jutun, lehti ei uskaltanut mainita mitään

seidasta. Pelkäsi varmaankin  asian herättävän ahdistusta ja pahennusta

lukijoissa. Turhien epäilyjen estämiseksi korostettakoon, että Kaisu on

kuitenkin kirkkokuoron kantavia voimia. Häntä ei voi syyttää pakanuudesta

vähimmässäkään määrin. Hän on vain mielipiteiltään vapaamielinen.

 

 

 

Muuten Uukuniemen ensimmäinen kirkko lienee pystytetty pakanaesi-isien

pyhälle paikalle nykyiseen Papinniemeen. Muistaakseni seudun historiaa

tutkinut ja siitä kirjojakin kirjoittanut kesäuukuniemeläinen Ensio Fihlman

kertoi, että jopa nimi Uukuniemi saattaa juontua sanasta Ukonniemi.

Ukkohan oli pakana-ajan jumala ja niinpä nykyinen kirkollisuutta korostava

nimi Papinniemi saattoi ennen olla pakanallinen Ukonniemi.

 

 

 

 

SAMPI ON KALA

 

Että ossaa olla ruma tuo sampi, jonka kuvasin kalamarkkinoiden akvaariosta.

Tulipa samalla mieleeni, että siinä olisi oivallinen tunnus Koivistoisten sukuseuralle, jos sellainen joskus perustetaan. Kala liittyy nimittäin vankasti Savon Koivistoisten historiaan.

 

 

 

Ensimmäinen versio asiasta on se, jonka ilmeisesti ainakin Koivulan Eino Koivistoinen on kertonut. Sen mukaan kolme Koivistoisen veljestä olisi ollut perustetavan Pietarin seudulla maaorjina jollekin tilanherralle 1700-luvun alkuvuosina. Veljesten tehtävänä oli pyytää ilmeisesti Nevasta tietty määrä Sameja isännälleen, mutta kun kaupungin rakentamisen myötä vedet likaantuivat ja kalat hävisivät, katsoivat nuoret miehet viisaimmaksi hukuttaa työnantajansa ja paeta Savon erämaihin. Siellähän suku on sitten si'innyt ja lisääntynyt kuin kaniinit.

 

 

 

Toisen teorian on esittänyt myöhemmin entinen diplomaatti Markus Koivisto kirjassaan Inkerin Koivistoiset ja Koivistot. Hänen mukaansa ilmeisesti kaksi veljestä, jotka olivat venäläisiä vastaan sotineita kivekkäitä, pakeni ensiksi Sisä-Savoon ja myöhemmin veljeksistä kolmas, nimeltään Tuomas, joka oli viety maaorjana Latvian Kuurinmaalle, olisi siellä joutunut sammen pyytäjänä vaikeuksiin ja karannut veljiensä perään hukutettuaan sitä ennen työnantajapuolen edustajan. Hänen ensimmäisen talonsakin nimi olisi sitten ollut Kuurinmaan peruja nimeltään Kuurtila.

 

 

 

Olen jämäkästi sitä mieltä, että jonkun olisi tehtävä jotakin. Mielestäni joku taiteellisesti lahjakas suvun edustaja voisi laatia hahmotelman Sampi-logoksi. Se voisi olla aika kookas, koska muistaakseni suurimmat sammet kasvavat yli 300-kiloisiksi ja Kokemäenjoestakin saatiin  sata vuotta sitten 150 kiloinen, joka on suurin Suomesta pyydetty kala.

 

AUTOLLA KULKEE KAIKKI

 

Kalamarkkinoilla käydessäni bongasin myös kuvan 40-luvun Fordin. Alakuva on taas Timo Korhosen 60-luvun Volkkari Kärkkäälän juhannusjuhlilta.

Yksityisautoilun kiivaana vastustajana ja punaisen, ruskeapilkkuisen, Opelin omistajana joudun myöntämään, että ennen osattiin tehdä kauniimpia autoja kuin nykyään.

 

 

 

Muuten yritän keräillä tälle blogilleni Kärkkäälän kylän historiaa ja nyt toivoisin, että jostain löytyisi kylän vanhimman auton ja traktorin kuva.

Varmaankin sellaiset ihmelaitteet tuli silloin ikuistettua jälkipolvia varten. Rytkösen Martti muisteli, että ensimmäinen traktori Nuffeltti taisi olla Vehmaalla, mutta ensimmäisestä autosta on erilaisia teorioita.

 

 

 

Rieponlahden kyläkirjan mukaan siellä ensimmäinen auto oli äitini sedän tekniikasta kiinnostuneen sedän Otto Könösen T-Ford. Kirjassa mainitaan, että Setä-Otto hankki auton jo kieltolakiaikaan. Mikä ihmeen asiayhteys noillakin seikoilla on?

 

LISÄÄ TUULIVOIMAA

 

Tuosta eilen mainitsemastani Rieponlahden ensimmäisen auton omistaja Otto Könösestä vielä sen verran, että tämä oli siinäkin suhteessa aikaansa edellä, että hän jo sota-aikaan tutki tuulienergian hyödyntämistä.

Samaahan tapahtuu edelleenkin. Rieppo olikin parahultainen paikka kyseiseen tutkimustyöhön, koska Iisveden rannalla tulee kovasti.

 

Otto asensi perinteiseen tuulimyllyyn generaattorin tuottamaan virtaa sähkölamppuihin. Siihen aikaan oli valostakin pula. Herrasen Topin kertoman mukaan eräänä myrskyisenä syysyönä mylly riistäytyi itsestään pyörimään, valot syttyivät täyteen loistoonsa ja koko tienoo valaistui.

 

Sota-ajan pimennysmääräysten vuoksi tapaus oli erityisen vaikuttava kokemus kylällä. Tarinan mukaan erään talon vanhaemäntä heräsi syntyneeseen hälyyn ja kirkkauteen. Hän päätteli ympärillään loistavan valkeuden johtuvan siitä, että hän oli nukkuessaan kuollut ja päässyt taivaaseen. Hämmentynyt mummo äityi veisaamaan kiitosvirttä. Tätä tarinaa ei jostain syystä löydy Rieponlahden kyläkirjasta.

 

 

 

 

 

Sen sijaan toisesta sukulaismiehestäni on maininta. Teoksessa suorastaan ylistetään enoani Risto Könöstä.

 

Hänestä olen joskus kertonutkin. Risto oli se lupaava keskimatkojen juoksija, joka vuoden -47 Suonenjoen maatalousnäyttelyiden yleisurheilukilpailuissa johti 800 metrin juoksua ensimmäisen kierroksen jälkeen 50 metrillä, mutta hävisi sitten maalissa toiseksi viimeisellekin samaiset 50 metriä; hän siis jakoi voimansa väärin. Kyläkirjassa enostani annetaan mairitteleva arvio. Siinä kerrotaan, että Risto Könönen osasi valmistaa kerrassaan erinomaista kiljua. Eipä ole nykynuorista enää sellaiseen.

 

MINÄ JA KEKKONEN

 

Minä ja presidentti Kekkonen olimme keskeisiä vaikuttajahahmoja Suonenjoen maatalousnäyttelyiden yu-kilpailuissa vuonna 1967. Urho Kekkonen oli paikalla presidentin ominaisuudessa ja minä keihäänkantajana. Tavallaan minäkin olen entinen urheilujohtaja kuten Urkkikin oli.  Tämän voi tarkistaa DVD:ltä, jota Kärkkäälän kyläyhdistys myy 20 eurolla. Levylle on koottu Niskasen Veikon kuvaamia kaitafilmejä 60 - 70-luvuilta. Kauppisen Pekalla on vielä kaksi levyä myymättä ja lisää kuulema tilataan, jos tarvetta ilmenee.

 

 

 

Itse keihäskisasta muistan parhaiten sen, että olympiavoittaja Nevala saapui jostain syystä paikalle pahasti myöhässä. "Perkele, rengas räjähti", oli sankarin selitys. Se särähti pikkupojan korvaan. En olisi uskonut, että nuorison esikuva voi käyttää niin karkeaa kieltä. Sen verran Korholan Ruussan pyhäkoulu jätti minuun jälkensä, että itse opin puhumaan rumia, vasta 20 vuotta sitten muutettuani Heinolaan. Nykyään tilanne on se, että jos sitä yhtä sanaa ei olisi, olisi ulosantini hyvin katkonaista.

 

 

 

Saattaa olla, ettei Nevala myöhästynyt rengasrikon vuoksi. Siihen aikaan urheilussa liikkuivat salaiset ruskeat kirjekuoret ja huipuilla oli varaa vaatia kunnon kulukorvauksia. Kerrotaan, että yksikin keihäshirmu meinasi tykkänään kieltäytyä heittämästä, koska hänelle luvattiin vain 30 % pääsylipputuloista. Itse hän olisi ehdottomasti halunnut ainakin neljänneksen.

 

 

 

Maatalouskisoista muistan sen, että muudan huippukestävyysjuoksijamme louskutteli koko 10.000 metrin matkan ajan hampaitaan. Itse luulin, että se jotenkin edesauttaa kilpailusuorituksessa ja yritin opetella samaa tyyliä harjoitellessani juniorina kestävyysjuoksua. Vasta aikamiehenä ymmärsin mä sen, että mulla oli aukkoja tiedoissa. Kilometrinnielijä huippumme leuka lonksui vain, koska hänellä oli epäsopivat tekohampaat.

 

LÄHELTÄ PITI

 

Katselinpa taas suonenjokelaisia kaitafilmejä DVD-levyltä. Sapporon olympialaisten mitalijuhlassa Kaarihallilla oli tunnelma korkealla. Noihin kisoihin otti osaa neljä suonenjokelaista, Liisa Suihkonen, Rauno Miettinen, Mauri Röppänen ja Yrjö Salpakari. Suonenjoki oli silloin maamme kunnista parhaiten edustettuna. Tosin Helsingistä oli neljä jääkiekkoilijaa, mutta he eivät pärjänneet. Sen sijaan mansikkakaupunkiin tuli kaksi hopeamitalia. Ja kultakin oli millin päässä.

 

 

 

Nimittäin ampumahiihdossa 20 kilometrin matkalla Yrjö Salpakari jäi viidenneksi. Jos yksi laukaus ei olisi mennyt reilun millin ohi taulusta, olisi Yrjö voittanut kultaa. Ihmettelenpä miksi mies ei mahtunut viestijoukkueeseen, jossa Mauri Röppänen taisi hiihtää ankkurina ja toi Kaarihallille hopeaa plakkarissaan.  Moskovan olympialaisissa hän oli ammunnassa neljäs ja hävisi mitalin pisteellä. Hän oli siis lähellä tehdä maamme urheiluhistoriaa. Ketkäpäs suomalaiset ovat voittaneet mitalin sekä

kesä- että talvikisoissa?

 

 

 

Suonenjoen kirkkain urheilutähti oli yhdistetynhiihtäjä Rauno Miettinen, joka oikeastaan yllätti saatuaan hopeaa. Kyllä kotipuolessa pidettiin kultaa todennäköisenä. Muistelenpa, miten Pitäjänlehdessä syyteltiin DDR:n miehiä siitä, että he hiihtelivät myrkkyjen voimalla. Ehkä kylällä oli asiasta sisäpiiritietoa, koska itäsaksalaiset kävivät treenaamassa Suonenjoella.

 

 

 

Rauno Miettinen oli lajissaan maailman huippu toistakymmentä vuotta, mutta kirkkain mitali jäi puuttumaan. Hän oli vähän kuin Juha Mieto. Muuten jo lähes ikämiehenä vuoden -84 Sarajevon kisoissa kulta oli hyvin lähellä.

Rauno jäi neljänneksi, mutta muistelenpa, että mikäli mäkikierrosta ei olisi keskeytetty Miettisen ylipitkän hypyn vuoksi, olisi hän todennäköisesti voittanut kisan.

 

 

 

Muuten noista Sarajevon kisoista, joissa suomalaissuksi suihki ennen näkemättömällä tavalla, tulikin mieleeni, että huomenna  klo 18.30 on Kuopion kaupungintalolla arkkipiispan vieraana maailman rehellisimmät kasvot omistava mies, eli entinen hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyrö. Aionpa häneltä suoraan kysyä, milloin suomalaiset suurhiihtäjät lopettivat amfetamiinin käytön ja välityksen.

 

ON SUURI SUN RANTASI AUTIUS

 

Vaikka joskus väitinkin, että minulle kelpaisi ihan hyvin se, että neljän vuodenajan sijasta meillä olisikin vain yksi, niin myönnettäköön, että kaiken kauheuden keskellä syksyssäkin on oma viehätyksensä.

 

 

 

Vene tuli kaadettua talven alta ja kun sen sai tehtyä, lensi 14 joutsenta pohjoisesta ja päästi jäähyväistöräyksensä. Syksyn viimeisellä uistelukerralla sain parikiloisen hauen, koska haavi puuttui, piti se nostaa silmistä ja veneessä se katseli syyttävästi, että mitä pahaa hän on muka tehnyt, että näin alentavasti pitää kohdella.

Eläinsuojeluviranomaisten ja -järjestöjen tulisi puuttua koukkukalastukseen.

 

 

 

Muuten syksystä puheen ollen Savon Radion (entinen Kuopion Iän) toimittaja kertoi, että männä viikolla oli hänen iloinen brassi ystävänsä tullut Suomeen, menettänyt iloisuutensa parissa päivässä, alkanut sitten tuijotella suomalaiseen sulkeutuneeseen tapaan ikkunasta ja viikon jälkeen hän oli ostanut paluulipun kotiin. Mutta minusta syksyssä on paljon hyvääkin ja kesäloman voisi ihan hyvin vaihtaa lokakuulle.

 

MARTTA JA KUNNIAKIRJA

 

Tähän asti olen kohtuuttomasti korostanut miesnäkökulmaa Kärkkäälän kyläläisten sankaritarinoita kerratessani. Mutta nyt on naisten vuoro.

Kuvassa on Kuopion kotiteollisuusyhdistyksen vuonna 1926 palvelijatar Martta Hyvöselle antama kunniakirja laadukkaista rikunoista. Mitä ne sitten ovatkaan, luultavasti jostain tekstiiliasiasta on kysymys.

 

 

 

No saattaapi siinä lukea, että "rihmoista", mutta minusta "rikuna" olisi paljon parempi nimitys  perinteisen käsityötaiteen mestarityön nimeksi.

Iso-Pekka toimitti työssä tutkittavikseni äskettäin löytyneitä kylän vanhoja asiapapereita ja kasasta löytyi peräti 15 Martta Hyvöselle käsitöistä myönnettyä kunniakirjaa. Antajina ovat olleet Kotiteollisuusyhdistys, Martta-liitto, joka sopiikin käsistään taitavan Martan palkitsijaksi parahultaisesti sekä Maatalousnäyttelyn järjestelytoimikunta.

 

 

 

Martta Hyvönen oli muutenkin topakka täti. Muistan, kuinka  lapsuudessani 1960-luvulla Suomi ei vielä ollut mikään hyvinvointivaltio ja niinpä hän asui kaksoissiskonsa Kertun ja kissan kanssa kylän koulun lähellä parakissa, joka oli varmaankin alle 10 neliötä. Siihen aikaan vielä kylällä eli oikeasti köyhiä ihmisiä ja jälkeenpäin voi vain miettiä, millä he oikein elivät. Sitten kansaneläkkeelle päästyään Marttakin sai oman oikean talon ja varmaankin ihan hyvän loppuelämän.

 

 

 

Naiseudestaan huolimatta hän oli kova kalastamaan, kuten monet pieneläjät siihen aikaan olivat. Vielä  82-vuotiaana hän oli melkein yhtä innokas pilkkihenkilö kuin minä nykyään. Syksyn ensijäiden aikaan joskus 90-luvun alkupuolella Martan alta riite petti, mutta mukaansa varaaman kirveen avulla tämä teräsmummo taisteli takaisin liukkaalle jäälle. Kotimatkalla ikävä kyllä hypotermia iski ja hän paleltui hankeen. Puhutaan, että paleltumiskuolema on helppo - loppuvaiheessa tulee kuulemma vain lämmin olo. Toivotaan, että asia on niin.

 

RAUHAN JA SODAN MIEHET

 

Kuopio on sitten saanut oman nobelistin. Tosin palkinto ei ole ensimmäinen, jonka Martti Ahtisaari on saanut. Jotain vanhaa Kuopion historian kirjaa tutkiessa ilmeni, että hän voitti joskus 40-luvun lopulla Kuopiossa hiihtokilpailut sarjassa alle 14-vuotiaat. Eipä uskoisi, että kyseessä on entinen kilpahiihtäjä, kun äsken katseli TV-uutisista, kuinka mies juuttui lentokoneen oveen ja turvamiehet joutuivat pukkaamaan hänet ulos ahtaasta aukosta.

 

 

 

Toinen savolaistaustainen urheilijapresidentti Urho Kekkonen ei sitten Nobelia koskaan saanutkaan, vaikka kovasti sitä Etykin jälkeen odotettiin.

Kun lukee Olli Korjuksen kirjan Hamina 1918 ymmärtää, että Kekkonen ei rauhanpalkintoa ansainnutkaan. Hän on nimittäin entinen joukkomurhaaja.

Asiahan ilmeni jo Kekkosen muistelmateoksesta Vuosisatani I, jonka kirjoittajan Korjus kertoo olleen äskettäin kuolleen Paavo Haavikon.

Muistelmissa kerrotaan, että jääkäriupseeri Taskinen (nimi tekaistu, oikeasti hän oli Juho Jauhiainen) määräsi 17-vuotiaan Kekkosen johtamaan Haminassa yhdeksän siviilimiehen ampumista. Tuleva presidentti suostui mukamas tehtävään vastahakoisesti ja piti tapausta järkyttävänä.

 

 

 

Olli Korjus kuitenkin väittää Hamina 1918-kirjassaan, että Kekkonen hakeutui pyöveliksi vapaaehtoisesti. Sisällissodan aikaan Kekkonen toimi myös eräänlaisena Kajaanin Lehden sotakirjeenvaihtajana kirjoitellen tappamispsykoosiin sairastuttuaan raakuuksia ihannoivia juttuja lehteen.

Jatkosodan aikaanhan hän jatkoi samalla linjalla ja väitti mm., ettei Leningradissa kuollut nälkään ihmisiä vaan rysiä.

 

 

 

Tavallaan unohduksiin julkisuudelta on jäänyt kirjailija Eino Säisän näkemys nuoresta Urho Kekkosesta. Hän kertoi jossain kirjassaan, että Iisalmi oli hyvin rauhallinen paikka vuonna -18 aina siihen asti, kunnes Kekkonen ja muut Kajaanin sissit saapuivat kaupunkiin palauttamaan laillista menoa. Tosin virallinen historiankirjoitus ei ole löytänyt tukea Säisälle. Mainittakoon kuitenkin, että eräissä Pohjois-Savon kunnissa Punakaartit ja Suojeluskunnat nimenomaan sopivat, ettei täällä nyt ruveta tuttuja miehiä tappamaan ja rauha säilyikin siihen asti, kunnes kajaanilaiset saapuivat.

 

 

 

Saas nähdä; epäilen muuten, että valtiovarainministeri Jyrki Kataisen

sukusaunan takaa löytyneille luille saattaa vielä löytyä selitys, joka

liittyy Kekkoseen tai ainakin muihin Kajaanin sisseihin.

 

MIES TAPETTIIN RYYPPYPORUKASSA SUONENJOELLA

 

Veren roiske sen kun vain jatkuu ja yltyy. Rikosmuseovierailusta jäi

mieleeni Matti Haapojan jykevän tukirangan lisäksi myös kunnon piilukirves,

jolla kerrottiin suoritetun Suomen historian viimeisin rauhanajan

kuolemantuomio. En silloin tiennyt, että väline liittyi läheisesti

Koivistoisten suvun historiaan.

 

 

 

Nimittäin talvella 1823 vietettiin Suonenjoen Jauhomäen kylässä Aatami

Koivistoisen, nimestä päätellen siis jonkinlainen suvun kantaisä,

nimipäiväjuhlia. Välillä historian kirjoissa väitetään tapahtumapaikaksi

Pieksämäkeä ja välillä taas Rautalampia, mutta kyllähän ryyppypaikka

nykyään eittämättä kuuluu mansikkakaupunkiin.

 

 

 

Jossain vaiheessa Aatamin nimipäivärieha äityi sellaiseksi, että renkimies

Tahvo Putkonen haki ulkoa metrisen koivuhalon ja löi sillä suojauksensa

täysin unohtanutta Lasse Hirvosta, joka oli Aatamin vävy, päin otsikkoa

sillä seurauksella, että osuman saaneen henki pakeni tämän ruumiista pari

päivää myöhemmin.

 

 

 

Nykyään Savon Sanomat otsikoisi asian sisäsivun kotimaan uutisissa

vaatimattomalla kirjasinkoolla, että "mies tapettiin halolla

ryyppyporukassa Suonenjoella."  Rivien välistä saattaisi lukea, että

toimitus katsoo, ettei yhteiskunta menettänyt asiassa paljoakaan.

 

 

 

Laillinen esivalta puuttui Aatamin nimipäiväjuhliin ripeästi. Vaikka teko

nykymittapuun mukaan vaikuttaa sellaiselta kolmen vuoden linnareissulta,

siis törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta kuusi vuotta

vankeutta, joka ensikertalaiselle merkitsee kolmen vuoden lusimista, oli

tuomio siihen aikaan kovempi. Oikeus päätti, että Tahvo Putkosen pää pitää

irroitettaman kirveellä muusta ruumiista. Niin sitten tapahtuikin

8.7.1825. Aatami Koivistoinen pääsi vähemmällä, sillä häntä sakotettiin

juopumuksesta.

 

 

 

Tahvo Putkosen kohtaloksi koitui siis maamme viimeinen mestaus ja

yleensäkin viimeinen rauhanajan kuolemantuomio. Sen jälkeen humaani

tsaarinvalta kielsi tämän rangaistusmuodon käytön ja törkeät rikolliset

lähetettiin sittemmin tyydyttämään Siperian huutavaa työvoimapulaa.

 

 

 

En ole onnistunut selvittämään mestauksen tapahtumapaikkaa. Luulenpa, että

se on hyvinkin tapahtunut tuossa melkein ikkunani alla Kuopion

lääninvankilan pihalla. Siellä on pyövelillä riittänyt niihin aikoihin

enemmänkin askaretta, koska olin katsovinani tilastoista, että Kuopion

seudulla mestattiin silloin vuoden aikana kolme miestä. Ilmeisesti

silloinen seudun oikeuslaitos oli nollatoleranssin kannalla, vaikka ei

itse sitä ymmärtänyt.

 

ILMAPUOLUSTUS SORMUS

 

Välirauhan aikaan järjestettiin maassamme keräys, jossa isänmaallisina

itseään pitäviä kansalaisia houkuteltiin luovuttamaan kultasormuksiaan

ilmapuolustuksen hyväksi. Koruilla oli tarkoitus ostaa lentokoneita

armeijalle. Kultasormuksen tilalle annettiin kuvan esittämä rautasormus,

joissa oli kaksi erilaista koristekuviovaihtoehtoa; joko hakaristi tai

ruusuke.

 

 

 

Sormuksia jäi tähteeksi tuhansia ja pari vuotta sitten Valtion  rahapaja

myi jäljelle jääneet sotaveteraanien hyväksi. Itsekin ostin kaksi

kappaletta. Valitsin ruusukekuvioiset. Vaikka Suomen ilmavoimien hakaristi

ei olekaan sama kuin natsisymbolihakaristi, olisi se kuitenkin herättänyt

sormessani vähän liikaa arvailuja varsinkin ulkomaalaisten kanssa

asioidessa. Eiväthän nämä hampaat hyvät ole, mutta ovatpa kuitenkin omat,

jotta kyllä minä nämä mielelläni pitäisin ja perustelen sormusvalintaani

tällä seikalla.

 

 

 

Luin tuossa Lasse Lehtisen uusimman Kuopionkin historiaa sivuavan teoksen

"Siivetönnä en voi lentää" ja siitä selvisi, minne ainakin osa

sormuskullista hävisi. Nimittäin sulatusoperaatioon osallistunut

kuopiolainen kultaseppä Alexander Hirvonen, josta oli yllättäen tullut

yksi kaupungin rikkaimmista porvareista, osti urakan jälkeen itselleen

oman kivitalon kaupungin keskustasta.

 

 

 

Lopullakaan kullalla ei taidettu ostaa hävittäjiä, vaan tietääkseni harkot

varattiin mahdollisen tulevan maanpakolaishallituksen toiminnan

pesämunaksi. Ja sehän oli ihan oikein.