Kärkkäälä 1

 

 

UMPIKIERO LUIKERO

 

Kuopion taidemuseossa avattiin kuvanveistäjä Pekka Kauhasen näyttely. Kauhasen kansan syvät rivit muistavat virallisen Urho Kekkosen monumentin luojana. Ihmiset tuntevat tämän spiraalimaisen työn paremmin nimellä "Umpikiero luikero". Monumentin ajatellaan kuvastavan entisen presidenttimme elämää.

Varmaan se niin tekeekin.

 

Luin tuossa Pekka Visurin kirjan Suomi kylmässä sodassa. Siitä oppi arvostamaan taas tätä umpikieroa luikuria. Korostettakoon, että tätä kylmän sodan aikakautta kannattaa tarkastella siinä valossa, että vähän aiemmin sodassa oli tapettu 55 miljoonaa ihmistä. Neuvostoliitto menetti 27 miljoonaa eli 15 % väestään, Puola 4,5 miljoonaa eli 13 % ja Jugoslavia ehkä miljoonan tai kaksi eli 6,5 %. Suomikin sijoittui seitsemänneksi 90.000 ja 2,4 prosentillaan. Paasikivellä ja Kekkosella oli muitakin kuin tekstiviestiongelmia.

 

Ehkäpä Kekkosen logiikka oli yksinkertaisesti se, että jos naapurissa asuu täysin arvaamaton juoppohullu väkivaltainen jättiläinen, on yritettävä elellä sitä mitenkään ärsyttämättä ja koko ajan kaveruutta korostaen. Pahakurisia kakaroitakin on syytä vahtia, että osaavat olla turhia huutelematta.

 

Muuten Kekkosen suvun ensimmäiset edustajat tavataan Suonenjoen Mustolanmäeltä, joka taitaa kuulua Halolanmäen kylään. Halolanmäen nimi tulee varmaankin Halosista. Sääminkiläiset ovat ainakin toistaiseksi ylpeitä Halttusistaan, jotka nyt tunnetaan Busheina ja Kiuruveteläiset olivat aiemmin ylpeitä Nikkisistään, jotka ovat nykyään Nixoneita, mutta osataan sitä Suonenjoellakin. Tosin jos mennään 10 sukupolvea taaksepäin, on meillä 500 esi-isää ja -äitiä ja 20 sukupolven takaa niitä taitaa löytyä jo puoli miljoonaa. Joten ei ihme, että tsaari Romanovitkin olivat Kuopion Kauhasia, joiden esiäiti muutti nimensä Argillanderiksi ja pariutui Pietari Suuren kanssa.

 

Suonenjoen Kärkkäälän kylän presidentillistä haaraa edusti Hivelo-Kekkonen, jolta puuttui täysin maineikkaan sukulaisensa häikäilemätön päättäväisyys. Mies yritti elättää itsensä myyskentelemällä pullia kyläläisille. Kerran kaupustelumatkallaan ollut Hivelo joutui pakottavan tarpeen ajamana pistäytymään pensaaseen ja jätti pullakorinsa tielle. Siitä pysähtyi ihmettelemään eräs neitonen, jolle Hivelo-Kekkonen huusi pensaasta. "Anteeksi tämä epämukava asento, mutta ostaako neiti pullaa, aivan tuoretta pullaa".

 

 

KAKKISEN OLLI

 

(KUVA 1, OLLIN PERHE)

 

Tällä sivulla oleva kuva (tai tämän linkin takaa löytyvä kuva http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/valokuva9.html) ei ole elokuvasta "Punainen viiva", vaan Olli Koivistoinen on siinä perheineen. Kuva on sadan vuoden takaa eli ajalta, jolloin vain puolet pikkulapsista saavutti viiden vuoden iän ja kaksi suomalaista tunnissa kuoli keuhkotautiin. Ollin ja hänen vaimonsa Kustaavan molemmat pojat kuolivat kuitenkin tietääkseni isorokkoon.

 

Olli Koivistoista kutsuttiin Kakkisen Olliksi. koska hän asui ja hallinnoi Kakkisen saloa, joka oli kivikkoinen, louhikkoinen ja soinen ainakin sadan neliökilometrin erämaa Suonenjoen ja Karttulan rajoilla Kakkisen järven ympärillä. Nykyään alue on täynnä metsäautoteitä, joten erämaa se ei enää ole, mutta asutusta ei ole siellä vieläkään.

 

Kakkisen Olli oli lievästi sanottuna erikoinen ihminen. Kauko Vainio julkaisi hänestä 50-luvulla kirjan nimeltään "Kakkisen Olli" ja kirjan evoluutioversio ilmestyi 1977 nimellä "Kopratalakkunnoo". Vaikka teos varmaankin esittelee Ollin siistitymmän puolen, ei sitä kuitenkaan voi suositella erityisen herkille lukijoille.

 

Kerrankin tämä "Salon muaherra" oli ollut lestadiolaisten hurmosmaisiksi kehkeytyneissä seuroissa ja kertoi myöhemmin, että "se loppukirj olj siellä niin hurjoo, että siitä oes voennu kehittyä semmoset mulukkutalakoot, että minun pit sieltä lähtee…."

 

Tämän linkin takaa löytyy ilmeisesti jonkin verran digitaalisesti käsitelty Ollin muistokivi ( //kotisivu.dnainternet.net/jms/ollinkivi.jpg) ja lisää asiaa miehestä on Jouhtenisen metsästysseuran sivuilla ( http://kotisivu.dnainternet.net/jms/alueet_maja_jms ).

 

OLLI JA POMMITUS

 

Talvisota-aikaan loppiaisena -40 pudottivat venäläiset pommikoneet Kakkisen Ollin mökin lähistölle Kauko Vainion kirjan mukaan kuutisenkymmentä järeää räjähdyspommia. Koneita kerrotaan olleen toistakymmentä. Henkilövahingoilta säästyttiin, aineellista tuhoa syntyi sen verran, että Ollin mökin seinältä putosivat kello ja puntari. Vainion mukaan ensimmäisen pommiaallon jälkeen mökin isäntä kehotti "koneita turistamaan toisenkin sieraimensa."

 

Pommituksen syytä on vaikea ymmärtää. Erään silminnäkijän mukaan koneet laskivat korkeutta ennen pommien irrottamista, joten se saattoi tarkoittaa, että iskulla pyrittiin osumaan johonkin. Ehkäpä Suojärven laajaa suota pidettiin vaikkapa Rissalan lentokenttänä.

 

Suunnistaminen oli siihen aikaan lentokoneille hankalaa. Niinpä esimerkiksi syksyllä -44 Rissalasta lähti suomalainen pommikone kurittamaan Rovaniemen lähistöllä majailevia saksalaisia. Kauan harhailtuaan se luuli olevansa lähellä Rovaniemeä ja pudotti pomminsa, jotka tosiasiassa putosivat perunapellolle jossakin Savossa - tietääkseni Itä-Karttulaa on pommitettu ja tämä tapaus saattoi liittyä siihen.

 

Kone jatkoi lentoaan ja ohjaaja luuli tekevänsä pakkolaskun Perämeren rannikolle, mutta tosiasiassa kone laskeutui järveen lähelle silloista Leningradia. Ehkä venäläiskoneidensuunnistajat sydäntalven hämärässä erehtyivät samalla tavalla Ollin seinäkelloa vaurioittaessaan.

 

Pitäisi muuten tarkastaa liittyykö Jorma Sorvannon kuuden pommikoneen alas ampuminen viidessä minuutissa Suojärven suon pommitukseen. Sorvanto tuhosi Kuopion suunnalta palaavat koneet nimenomaan loppiaisena -40. Olisi mielenkiintoista, jos joku Suojärven suon pommituksen silminnäkijöistä kertoisi lisää asiasta.

 

NUNNA JA NYRKKEILIJÄ

 

Luinpa ensin nunna Kristodulin ja kansanedustaja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihtokirjan "Taivas alkaa maasta" ja heti sen jälkeen entisen ammattinyrkkeilijä Olli Mäen muistelmat. Myönteinen yllätys oli ensiksikin se, että Olli Mäki, tämä uuttera kehätyöläinen, vielä muistaa niinkin paljon ja toinen ylläri on se, että huolimatta uralla kärsityistä suurista vääryyksistä koko kirja tihkuu elämänviisautta, lempeyttä ja suurta humaaniutta.

 

Nunna Kristoduli sen sijaan yllättää antamalla lukijalleen alan asiantuntijana tärkeitä ohjeita perhe- ja sukupuolielämää varten. Valitettavaa on, että nunna sotkeutuu myös politiikkaan ja väittää, että entinen ihan ja pelkästään henkisillä avuilla ministeriksi kohonnut Tyyne Leivo-Larsson olisi ollut kokoomuslainen. Sitä hän ei ollut; hän edusti TPSL:ä, joka muistaakseni tarkoitti työväen- ja pieneläjäin sosialistista liittoa tms. Ja mikä pahinta entinen vasemmistoliiton pj Siimes ei oikaise väärää tietoa.

 

Nunna Kristodulin isä on entinen hovioikeuden presidentti Heimo Lampi, joka tavallaan kytkeytyy myös Kärkkäälän kylän elämään. Hän julkaisi vuonna 1960 kirjan nimeltään "Lähimmäistä niin kuin itseäsi". Idean kirjaansa Lampi sai istuessaan Suonenjoella käräjiä, jossa hän törmäsi mielenkiintoiseen halolanmäkeläisten naapuruussuhderiitaan, jossa toisena osapuolena oli Kärkkääläistaustainen Tuomas Kiiskinen. Mainittakoon, että Lammen kirja on yksi maailman kirjallisuuden historian huonoimmista. Paremmin Lampi onnistui hävittäjälentäjänä ja juhannuksena 1941 hän pudotti alas kolme entistä kotikaupunkiani Heinolaa pommittaneista venäläiskoneista.

 

Tuomas Kiiskisestä pitää joskus kertoa enemmänkin, kuten myös hänen veljestään Aarosta, joka oli Kärkkäälän kylän teurastaja. Molemmissa olisi ainesta huomattavasti parempiinkin romaaneihin kuin mitä Heimo Lampi teki. Aarosta ja Tuomaasta löytyy muuten lisää juttua Korhosen Oivan kirjoista - muistelen, että Oivan täti oli Tuomaan vaimo.

 

Kiiskiset eivät olleet suinkaan mitään yläluokkaisia ihmisiä, pikemminkin päinvastoin. Amerikan tienesteillä Tuomas sentään hankki itselleen tilan, jolle annettu nimi kertoo paljon kaupan luonteesta. Tilan nimi on Petos. Aarolla ei tainnut koskaan olla omaa kotia, vaan hän asusteli toisten nurkissa. Henkikirjoituksen yhteydessä hän pyysi, että kirkkoherra merkitsisi hänet kylänperäläiseksi, kuten sitten tapahtuikin.

 

Kuitenkin kenraali Hägglund äsken ilmestyneissä muistelmissaan kertoo tämän kylänperäläisen veljen tyttären vaiheista. Tuomaksen Anja-tytär on teräväpäinen ja hän on lukenut itsensä peräti liikuntatieteiden professoriksi ja on tällä hetkellä Saksan Maltan lähettilään puoliso. Kiiskisen Anjan diplomaattimies on kenraali Hägglundin hyviä kalakavereita. Etteikö Suomessa sittenkin tapahdu säätykiertoa?

 

 

SUOMALAISEN HIIHDON JA KÄRKKÄÄLÄN HISTORIAA

 

Suomi on taas palannut maailman hiihtourheilun huipulle. Ja kuka tietää vaikka ihan puhtailla menetelmillä. Ainakin Hannu Mannisella on mahdottoman rehelliset kasvot. Häneltä ostaisi käytetyn auton melkein yhtä helposti kuin Kari-Pekka Kyröltä, jota ei ihme kyllä ole värvätty eduskuntavaaliehdokkaaksi, vaikka hän on niin rehdinoloinen ihminen, että läpi menisi heittämällä.

 

Kuitenkin olen jostain syystä viime tuntien aikana varovasti kurkistellut teksti-tv:n uutisia - ettei sinne vain ilmaannu virtsanvärisin kirjaimin, että suomalaisten näytteissä ongelmia, esimerkiksi, että sinkkiämpärin pohja irtosi suomalaisia testattaessa.

 

Muuten vuonna 1998 ilmestyneessä Pentti Jussilan ihanteellisessa ja Mikä Myllylää ylistävässä kirjassa "Suomen hiihto" sivulla 38 kerrotaan, että 1890-luvulla Suomeen alettiin perustaa hiihtoseuroja mm. Helsinkiin, Kuopioon, Viipuriin ja tietenkin myös Suonenjoen Kärkkäälän kylälle.

Tietääköhän kukaan asiasta enempää?

 

 

KAKKISEN OLLI JA MUSTALAISET

 

Olli ei ollut välilöissä mustalaisten kanssa, joita kierteli Kakkisen saloilla. Miehen asenteisiin vaikutti ehkä se, että Ollin pysyvä parisuhde ei ollut kaikista onnistunein ja vaimosta löytyi kovan paikan tullen sekin vika, että hän oli tummaverinen ja niinpä hän sai mieheltään kuulla olevansa haakertti.

 

Kerrankin, kun eräs romaniseurue ajoi hänen pihaansa, oli Olli portailla kirveen kanssa vastassa ja tiedusteli, että "onko teitä ennen tapettu". Kuulostaa lupsakkaalta menolta, mutta aina ei ollut hauskaa. 30-luvun pulavuosina palailivat Baltzarit Kuopion markkinoilta ja hevonen väsyi Kakkisen jäälle talvipakkasessa sillä seurauksella, että jokunen kyydissä olleista paleltui kuoliaaksi. Ruumiit vietiin säilytykseen Kuoppalan aittaan. Siihen aikaan maalla oli vielä rottia ja lopun voi sitten arvata. Iltapäivälehtiä ei silloin vielä ollut.

 

Ilmeisesti kyydissä oli Ison-Valtin perhettä. Valtti itse pelastui, koska hän eleli vielä 60-luvulla Suonenjoella. Hänen pojistaan toinen oli 204 cm ja vanttera, pikkuveli oli 197 cm ja vanttera. Ison-Valtin pojanpoika on muuten Suomen tunnetuin asianajaja Heikki Lampela. Veljenpoika taitaa olla kirjailija Veijo Baltzar, joka voisi julkaista kirjan nimeltä "Sukuni tarina", kuten Jari Tervo on tehnyt

huomattavasti vaatimattomammista aiheista.

 

EEMELI, HÖÖPEL-AAPEL JA AFORISMIT

 

Yllä oleva kuva (<http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/valokuva8.html> ) esittää Eemeli Koivistoista perheineen 30-luvulla. Eemelin perhe asusti silloin Suonenjoen Kärkkäälän kylässä Satulamäen tien varressa kunnan omistamassa mökissä. Kärkkäälässä oli tuolloin kolme kunnan mökkiä, joissa köyhät saivat asua ja viljellä pientä palstaa. Se oli sen ajan sosiaalipolitiikkaa.

 

Eemelin jälkeen mökissä asui Otto Laitisen perhe ja niinpä paikkaa kutsutaan nyt Otonpelloksi, vaikka tontti onkin jo metsittynyt. Paikalla kasvava tiheä pihlaja-angervopusikko kertoo kuitenkin, että seudulla on joskus asuttu. Otonpellolla pitäisi olla muuten lähde ja se täytyy joskus vielä etsiä. Vähän matkan päässä Patasuolla oli toinenkin lähde, mutta se hävisi ojituksen yhteydessä. Lähteitä ei ole enää montaa jäljellä ja ne olisi syytä suojella.

 

Eemelillä oli neljä poikaa ja tämän vuoksi mökkiä kutsuttiinkin sattuvasti Kikurilaksi. Eemelin pojista Toivo on muuttanut Lohjalle, Veikko Helsinkiin, Väinö Kotkaan ja Reino Karkkilaan. Kaikki ovat jo kuolleet. Eemelin perhe on jo hävinnyt kyläläisten muistista. Sen sijaan Eemelin appiukosta Hööpel-Aapelista, kuulee vielä juttuja. Ennen kaikilla oli lisänimi ja lisänimen Hööpel-Aapeli sai, kun väitti olleensa vääpelinä Turkin sodassa. Kyläläisten mukaan hän oli toiminut korkeintaan hööpelinä. Aapelin mukaan Turkin sodassakin kyllä pärjäsi, kun vaan muisti pistää ennen kuin turkkilainen.

 

Eemelin pojanpoika Raimo näyttää asuvan Jyväskylässä ja hän julkaisi muutama vuosi sitten ihan hyvän aforismikokoelman Lasinen labyrintti, josta omavaltaisesti kopioin seuraavat mietelauseet - mitähän tuo venttiilijuttu oikein tarkoittaa?

Runo on se yksi kromosomi, joka erottaa ihmisen apinasta.

 

Ilon kyyneleet ovat surun kyyneleitä, joita ei ole itketty.

Luonnonkansat lepyttelevät henkiä. Me vastaamme haasteisiin.

Ennen oli 12 lasta ja yksi venttiili, nyt yksi lapsi ja 12 venttiiliä.

Politiikka ei kiinnosta ihmisiä, koska heidän asiansa ovat hyvin tai toivottoman huonosti.

Toiset sitoutetaan työhön viideksi vuodeksi huippupalkalla, toiset eliniäkseen nälkäpalkalla.

Demokraattiset oikeudet ilman tietoa ovat kuin kirjan kannet ilman sisällystä.

Bittejä ei voi syödä eikä niissä voi asua.

Globalisaatio on kolonialismin perillinen.

Koulutuskurssi on hartaustilaisuus, jossa yhden tunnin ryhmätyöllä ratkaistaan ongelmat, joita ei sitten työpaikalla pystytä koskaan ratkaisemaan.

Nykyään eletään reaaliajassa. Ennen sitä sanottiin kädestä suuhun elämiseksi.

Ajattelen Jumalaa. Hän on siis olemassa.

Ellei kristinusko olisi niin pitkään jarruttanut luonnontieteellistä kehitystä, en kenties olisi ehtinyt näkemään tätä maapalloa ennen tuhoa.

Me etsimme rakkautta kissojen ja koirien kanssa.

Mies pyytää ja nainen valitsee. Naistenhan maailma on.

He purjehtivat avioliiton satamaan. Mikseivät merelle?

Nykyään noidat saavat vapaasti tarjota palveluksiaan. Ennen heidät ymmärrettiin polttaa.

Ravintolan pisuaarin eteen kävellessäni valokenno kytki vesisuihkun päälle. Olen siis olemassa

 

 

HILJA-KUSTAAVA

KUVA 2, Hilja-Kustaava

 

Yllä oleva kuva esittää Suonenjoen kärkkäälän kylän kansakoululaisia noin vuodelta 1914. Opettaja on legendaarinen Hilja-Kustaava Vainikainen, joka huolehti kyläläisten sivistämisestä yli 40 vuotta. Hilja-Kustaava oli tietääkseni tyttönimeltään Nikulainen ja hän oli kotoisin Ikaalisista. Hän avioitui maanviljelijä Esa Vainikaisen kanssa, joka isännöi Satulamäen taloa. Esa oli pitäjän napamiehiä ja hän toimi mm. kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Satulamäessä yritettiin hänen aikanaan viettää kunnon kartanoelämää sillä seurauksella, että talo ajautui 30-luvun pulavuosina näyttävään pakkohuutokauppaan.

 

Kuvasta tunnistan ainakin sukunsa näöstä Korholan pojat Yrjö ja Heikki Korhosen ja luultavasti myös heidän serkkunsa Kalle Korhosen. Korholan samannäköisiä poikia ehti olla kylän koulussa sadan vuoden aikana neljä sukupolvea, ennen kuin koulu lakkautettiin vuonna 2006. Isoin poika kuvassa keskellä on Vehmaan Pekka eli Pekka Koivistoinen. Hän kuoli vähän myöhemmin aivokalvontulehdukseen. Kaikista pienin tumma tyttö on tätini Helmi Närhi, joka oli mummoni Hilda Närhin avioton tytär. Isä oli tiettävästi yksi Vainikaisen ison talon veljeksistä, joka myöhemmin muutti Amerikkaan. Sellaista sattui sata vuotta sitten usein ison talon poikien ja torpan tyttöjen välillä, jolloin ei vielä ymmärretty puhua seksuaalisesta häirinnästä.

 

Talvella 1918 kylän suojeluskuntalaiset suojelivat opettaja Hilja-Kustaavaa ja koulua niin innokkaasti, että Vainikaisen veljeksistä Rietu ammuttiin ns. vahingonlaukauksella. Tapauksista liikkuu tietenkin kaikenlaisia huhuja ja tietääkseni koulun sisätiloista pitäisi vieläkin löytyä tapettien alta luotien iskeymät. Paljon mahdollista, että tapaus oli puhdas vahinko, vaikkakin vahingonlaukaus helpotti Satulamäen talon perimysasioita. Ampuja lienee ollut yksi muualta tullut renki. Tapahtumien kulku on saattanut olla se, että Rietu on tullut koulun sisälle varoittamatta pimeässä ja hermostunut vartiomies on peloissaan hänet ampunut. Rietu oli kuulema juossut laukauksen jälkeen noin 50 metrin päähän Nyrhilän talon aidan viereen ja siihen kuollut.

 

 

ULLAN TARINA

 

Olli Koivistoinen ei ollut Kakkisen salon ainut asukas, vaan vielä 1800-luvun lopulla Kakkisen rannalla oli yksi pieni mökki nykyään Ullan rannaksi kutsutulla paikalla. Vieläkin rannalta erottuu mökin paikka ja ikivanhat pihakoivut. Mökissä eleli Jalkasen pariskunta, joka elätti itsensä kalastelemalla ja metsästelemällä. Lisäksi mökin emäntä Ulla toimi kupparina ja niinpä häntä kutsuttiin Kupin Ullaksi.

 

Runsaat sata vuotta sitten pariskunta ryöstettiin ja surmattiin. Jälkiensä peittämiseksi murhamiehet polttivat mökin. Raunioista löydettiin miehen ruumis, mutta Ullan jäännöksiä ei löydetty. Puhutaan, että hänet olisi upotettu säkissä Kakkiseen taikka peitelty läheiselle suolle. Ehkä nainen pääsi pakenemaan, mutta tavoitettiin myöhemmin ja surmattiin.

 

Kauko Vainio kertoo kirjassaan, että yksi mies tuomittiin ryöstömurhasta, koska häneltä löydettiin Ullan silkkiliina. Kylällä kiertelevien huhujen mukaan tekijöitä oli toinenkin, joka myöhemmin unissaan houraili, että "Ullan luut ovat huonossa korjuussa…" Jotenkin tästä tapauksesta sen muistavat vanhat ihmiset puhuivat kiertelemällä enkä vieläkään tiedä teosta tuomitun nimeä, sen sijaan syyllisyydentuntojen vaivaaman toisen epäillyn sukunimen on joku minulle paljastanut. Pitäisi varmaankin tutkia vanhoja oikeuden arkistoja.

 

 

SUKUHISTORIAA

 

Isäni serkku Veikko Koivistoinen kertoi minulle 70-luvun lopulla, että Koivistoisten suvun Savon sukuhaaran kantaisät olivat kolme miestä, joiden alkuperäiset sukunimet olivat Kallio, Kivekäs ja Otonpoika ja että he olivat jonkinlaisia karkureita. Tarinassa lienee jokin totuuden siemen, ainakin kun sitä vertaa Koivistoisten sukusivuilta ( http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/ ) löytyviin tietoihin, joiden mukaan sukumme on Ison Vihan aikaisten sissien eli nykykielellä terroristien jälkeläisiä. Inkeriläisiä sissejä kutsuttiin Kivekkäiksi johtajansa mukaan. Olisi mielenkiintoista tietää, onko joku muukin kuullut kyseisen Veikko Koivistoisen kertoman tarinan.

 

Markus Koivisto kertoo äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Inkerin Koivistoiset - Koivistojen tarina, että oman sukuhaarani kantaisä inkeriläinen Tuomas Koivistoinen olisi viety maaorjana Kuurinmaalle eli nykyisen Latvian alueelle, josta hän olisi paennut Savoon hukutettuaan sitä ennen työnantajapuolen edustajan. Olen kuullut tapauksesta sen version, että Tuomas oli tulosvastuulla toimiva kalastaja-maaorja, jonka tulostavoitteet eivät täyttyneet. Uskon, että esimiehen hukuttaminen liittyi kehityskeskusteluihin, joita nykyäänkin työpaikoilla käydään tarvittaessa ja vaikka en voikaan Tuomaksen tekoa hyväksyä, niin pitkälle sitä ymmärrän.

 

Suonenjoen Kärkkäälän kylän liepeillä on Kuurtila-niminen talo, joka on ehkä saanut nimensä Tuomaksen aiemman asuinpaikan pohjalta. Tuomaksen sukunimikin on joissain yhteyksissä ollut Kuurtilainen. Muistaakseni joko Matti Kankaanpään Iso Viha-kirjassa tai Antti Kujalan Miekka ei laske leikkijä-kirjassa kerrotaan, että jalkarakuunoissa palvelleita Nuutti ja Paavo Koivistoista, jotka ilmeisesti olivat Tuomaksen veljiä, esitettiin ylennettäväksi peräti luutnantin arvoon - toisen ylennysperusteena oli muuten mainittu raittius, joka suvun myöhemmät vaiheet huomioon ottaen ei tunnu täysin uskottavalta.

 

 

TUOMAR-JUSSI

KUVA 3, tuomar-jussi

 

Yllä olevassa kuvassa vaarini Jussi Koivistoinen vaimonsa Hildan (os. Närhi) ja poikansa eli isäni Toivon kanssa noin vuonna 1927. Kuva on tietääkseni otettu Suonenjoen maatalousnäyttelyiden aikaan. Huomion arvoista kuvassa on mummoni tyylikäs leninki - varmaan sen hankkimisen kunniaksi on tämä kuvakin otettu. Mummollani on poikkeuksellisen mairea ilme. Siihen aikaan mökin akalle leningin osto vastasi nykyajan rouvan auton hankintaa.

 

Koska ennen kaikilla ihmisillä Savossa oli lisänimi, kutsuttiin vaariani tuomar-Jussiksi, koska hän toimi lautamiehenä ja myös jonkinlaisena itseoppineena asioitsijana. Hänen mainittavin saavutuksensa maamme oikeushistoriassa on, että hän oli pyytänyt erästä auskultoijaa esittämään ennen oikeudenkäynnin alkamista henkilöllisyystodistuksensa, jotta voitiin varmistua siitä, että oikeuden puheenjohtaja oli täysi-ikäinen.

 

Isäni kertoman mukaan Jussi kykeni vetämään leukaa yhdellä kädellä ja siihen pystyy ehkä yksi ihminen muutamasta kymmenestä tuhannesta. Koivistoisten sukusivuilta <http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/> löytyy kuva Aarne Koivistoisesta, joka oli 20-luvulla USA:n olympiajoukkueen jäsen, mutta ei päässyt itse kisoihin, koska ei ollut maan kansalainen. Ehkä suvussamme on olemassa jonkinlainen geneettinen taipumus leuanvetoon, koska itsekin vedin kokeeksi 40 leukaa sen jälkeen kun luin, että painija Pertti Ukkola oli vetänyt 57.

 

Urheilusta ja maatalousnäyttelytoiminnasta vielä sen verran, että kun Suonenjoella vuonna 1967 (eli 40 vuotta vaarini näyttelyreissun ja leningin oston jälkeen) järjestettiin maatalousnäyttelyt, osallistuinpa tapahtuman järjestelyihin minäkin. Kisojen yu-kilpailujen yhteydessä toimin virallisena keihäänkantajana ja mieleeni on jäänyt, että olympiavoittaja Pauli Nevala myöhästyi kilpailujen alusta, koska hänen kertomansa mukaan "perkele autosta puhkesi rengas". Jotakin romahti mielessäni silloin ja pitkään mietin, että kuulinko väärin vai kiroilevatko huippu-urheilijatkin oikeasti.

 

 

PAIKKOJEN NIMISTÄ

 

Suonenjoen Kärkkäälän kylän Putinanmäen nimeä olen ihmetellyt. Muistan kuulleeni jutun, jonka mukaan nimi tulee siitä, että Ison Vihan aikaan

kyläläiset olisivat olleet siellä piilossa ja kuunnelleet venäläisten putisemista. Ihan hyvä tarina, mutta erään murresanakirjan mukaan putina on

länsisuomalainen nimitys pyöreäpohjaiselle puuastialle.

 

Voi olla, että kummallisen nimen ovat antaneet hämäläiset eränkävijät, joiden pyyntimaita Sisä-Savo muinoin oli. Kuopiolainen "isokeisari" professori Lampen, joka oli maamme ensimmäinen matkakirjailija, kertoo eräässä 20-luvulla ilmestyneessä kirjassaan, että hänen vaarinsa oli poikasena tavannut vanhan miehen Hämeen Kärkölässä , joka oli kysellyt uteliaana, että vieläkö siellä Nilakassa on niitä tosi keltamahaisia lahnoja. Lampenin kertomuksesta voi päätellä, että hämäläiset erämiehet kiertelivät Sisä-Savossa ehkä vielä 1700-luvun lopulla. Kerrotaan, että savolaiset uudisasukkaat olivat törmänneet eräällä järvellä hämäläisiin kalamiehiin, jotka olivat vakuuttaneet, että "menkää pois, tänne ei enää mahlu. Tähän lupsakka savolainen oli sutkaissut, että "kyllä myö mahlutaan, kunhan teijät ensin tapetaan".

 

Putinan lähellä on lampi nimeltään Moskula. Moskula tarkoittaa jossakin murteessa vaijerin päässä olevaa rautamötikkää, jollaista käytetään lyömäaseena. Moskulakin voi olla hämäläisten nimeämä. Vanhassa kartassa Moskulan nimeksi väitetään myös Melkulan lampi. Sen sijaan Pasko-Petäinen kuullostaa jotenkin tutulta ja järven luonnetta kuvaavalta, mutta eräs Turun mies oli sitä mieltä, että pasko saattaa tarkoittaa myös kuikkaa jossain päin Suomea. Kakkisen järvi, joka vaikuttaa jotenkin Pasko-Petäisen kaltaiselta, on saanut nimensä Kakkisten suvulta; kakkinen muuten tarkoittaa haltiaa.

 

Kakkisen järven ympärillä olevalla salolla on mitätön suolampi, jonka kartassa väitetään olevan Vattulampi. Vattujen kanssa lammella ei ole mitään tekemistä, sillä eiväthän vatut suolla kasva - selityksen merkilliseen nimeen antaa se, että vanhoissa kartoissa puturan väitettiin olevan nimeltään Hävytön lampi.

 

Mutta mitäpä tarkoittavatkaan nimet vaikka Tollanpuro, Ilottu tai Kartiska, jollaiset paikat myös löytyvät kotikulmilta.

 

KÄRKKÄÄLÄ

 

Tässäpä jokunen Suonenjoen Kärkkäälän kylään liittyvä linkki tai ainakin läheltä liippaava linkki; esimerkiksi Jouhtenisen metsästysseuran sivulta löytyy tietoa Kakkisen salosta ja siellä vaikuttaneesta muaherrasta Ollista. Toivottavasti toimivat.

http://www.airport-images.com/city_811364_K%C3%A4rkk%C3%A4%C3%A4l%C3%A4 <http://www.airport-images.com/city_811364_Kärkkäälä>

<http://fi.wikipedia.org/wiki/Suonenjoki>

<http://www.suonenjoki.fi/sivut/Yhdistyk.htm>

<http://www.suonenjoki.fi/map/map.html>

<http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/>

<http://www.karkkaistensukuseura.fi/index.php?id=sukuseuranhistoria>

<http://www.genealogia.fi/sukus/poyhonen/>

http://kotisivu.dnainternet.net/jms/toiminta_jms.html

 

 

TEOLOGISIA KYSYMYKSIÄ

 

 

Eittämättä Suomen kuuluisin mies eli Maajussi Jussi Rossi Suonenjoen Halolanmäeltä (tosin äitinsä puolelta kärkkääläisiä) esitteli Ajankohtaisella kakkosella vaalien jälkeisiä tunnelmiaan. Eduskuntapaikkaa ei tullut ja niinpä mies totesi olon olevan kuin epäonnistuneen yöjalkareissun jälkeen ja jatkoi, että myönteistä on kuitenkin se, että naisia on kuitenkin siunaantunut viimeaikoina elämään kiitettävästi. Ihan iloisella mielellä näytti tämä kristillisdemokraatti olevan.

 

Ilmeisesti Rossi on imenyt jostakin Paavo Ruotsalaisen körttiläisvaikutteita. Paavonkin mielestä tekopyhyys oli suuri synti ja jos syntiä sitten tehtiin, sitä oli tehtävä hilpeällä mielellä, joskin myöhemmin saattoi olla tarpeen katua. Niinpä kun Paavoa aikanaan arvosteltiin elämäntyylistään ja hänen piti saapua Suonenjoelle johonkin seuratilaisuuteen selittelemään tekosiaan, totesi hän heti sisälle astuttuaan olevansa janoinen ja otti ryypin pullostaan eikä tämä riittänyt vaan sen jälkeen hän ripotteli vielä tupakkaa päälleen. Paavo oli aikansa rock-tähti.

 

Muuten Kärkkäälän hengellisestä elämästä vastasi vuosikymmeniä kylän viimeinen ammattimetsästäjä Kalle Vepsäläinen. Hän myös piti lapsille pyhäkoulua. Kerrankin hän aloitti tämän yleensä hartaahkon tilaisuuden toteamalla, että "no niin lapset, eiköhän aloiteta, että piästään muihin hommiin." Kalle hallitsi priorisoinnin ennen kuin koko termiä oli keksitty.

 

Toinen merkittävä teologinen vaikuttaja kylällä oli Tikka-Jussiksi kutsuttu mieshenkilö, joka kierteli seuroilla Sanaa tulkitsemassa. Hänen Raamattuun nojaava tutkimustuloksensa naisen asemasta seurakunnassa ei välttämättä miellytä nykyajan feministiteologeja. Jussi vankka käsitys kuulemma oli, että nainen on luotu miehen aluseksi.

 

 

KIVISET PELLOT

 

Tutkimusten mukaan maailman hoikimmat miehet löytyvät Kiinan Sanghaista ja Ruotsin Göteborgista. Luulen, että lievästi sanottuna maailman voimakasrakenteisimmat miehet löytyvät Suonenjoen kaupungista. Olin äsken pilkillä Moskulanlammella ja törmäsin siellä vuosien jälkeen Jussilan Mattiin eli maanviljelijä Matti Kauppiseen ja ihmettelin, miten hoikkana hän on jaksanut pysyä ja epäilin, että nyt on löytynyt suomalaisen kestävyysjuoksun pelastaja. Matti kertoi painavansa 124 kilogrammaa, mutta Savossa ihmiskäsitykseni on niin muuttunut, että sen painoinen mies vaikuttaa riisitautiselta.

 

 

Matti tiesi kertoa, että ensimmäinen Kärkkäinen, josta Kärkkäälän kylä on saanut nimensä, asusteli Jussilan ja Kallelan välissä ja että Matin isä oli ollut poikasena purkamassa talon kivijalkaa. Luulen Kärkkäisen rakentaneen asumuksensa 1600 -luvun alkupuolella.

 

Hiihdin seuraavaksi Vehmaan järvelle ja siellä törmäsin kaukaiseen sukulaiseeni professori Pekka Koivistoiseen, joka on samojen metsärosvojen jälkeläinen kuin itsekin. Pekka on kerännyt tietoa suvustani ja myös Kärkkäälän kylästä. Hän epäili, että Jussilan lähellä asunut Kärkkäinen ei ehkä sittenkään ollut ensimmäistä Kärkkäispolvea. Tilojen rekisteritunnuksista voisi päätellä, että tila "Kärkkäälä 1." on sittenkin Kärkkäisten kantatila.

 

Professori Koivistoinen oli Lapissa törmännyt saamelaisten nimeämään paikkaan, jonka nimi kuulosti suomalaisen korvaan "Kärkkäälältä" ja tarkoitti saameksi kivistä paikkaa. Ja sellainenhan se Savonkin Kärkkäälä on, joten hän epäili, että kylämme nimi saattaa olla muinaisten lappalaisten antama. Ehkäpä sukunimi Kärkkäinen onkin saanut nimensä asuinpaikan perusteella. Kovasti hyvä ja mielenkiintoinen teoria.

 

Kärkkäälän mansikkapellot lienevät maailman kivisimmät ja teatterinero Jouko Turkka, joka tietää kaiken eikä edes yritä sitä peitellä, on väittänyt, että siellä missä on kivisimmät pellot, on myös paras huumori. Ainakin Savossa ja Skotlannissa kiviä riittää.

 

Professori Pekka Koivistoinen myös epäili, että järvi Vehmaa, kuten myös sen rannalla oleva samanniminen talo, ovat saanet ehkä nimensä Juvalla olevan Vehmaan kartanon mukaan. Vehmaan Grotenfeltithän muinoin omistivat suuren osan Savosta. Nykyään Vehmaan kartanossa sijaitsee Butiken på landet-myymälä, jossa kerrotaan myytävän hyviä ja laadukkaita työvaatteita. Itsekin siellä kävin, mutta enpä löytänyt kohtuuhintaisia sarkalyyssejä enkä kumiteräsaappaita. Enemmänkin tuotevalikoima viittasi sinne Skotlannin kivisten maiden lordeihin yms. yläluokkaisiin ihmisiin.

 

 

MUALIMAN KIRJAT SEKASI

 

Nurmen Kaisu kertoi, että jäät lähtivät tänä vuonna Petäisestä 16.4. Jo on aikoihin eletty. Marraskuun alussa kävin jo siellä hiihtämässä ja pilkillä, sitten iski takakesä voimalla ja vielä viikko ennen joulua kävin veneellä vetämässä uistinta, jouluiltana tosin veneily ei enää olisi onnistunut.

Aikaisempi jäiden lähtöennätys oli tietääkseni vuodelta 1934, jolloin jäät lähtivät 24.4. Tiedän, että historia osoittaa, että yleensä pessimistit ovat olleet väärässä - yleensä he ovat suhtautuneet tulevaisuuteen liian toiveikkaasti. Kuitenkin uskalla ennustaa, että ennen juhannusta vielä käyn jäällä pilkillä ja ehkäpä kuten suurina 1860-luvun nälkävuosina menen reellä jäätä pitkin juhannuskirkkoon, jos sinne nyt jostain syystä katson aiheelliseksi mennä.

 

Muuten muistelen, että vaikka vuosina 1867-1868 maassamme kuoli 10 % väestä, niin Sisä-Savo ilmeisesti pääsi aika helpolla. Vaikka ruoka oli loppu kaikkialla Suomessa, niin nälän heikentämiä ihmisiä kuoli ennen kaikkea tauteihin niillä alueilla, joissa liikkui kerjäläisiä ja heidän mukanaan tauteja. Sisä-Savo oli silloin niin syrjäistä seutua, ettei täällä liikkunut edes kerjäläisiä.

 

Maallikosta tuntuu siltä, että kasvihuoneilmiö on pahempi, kuin mitä on ennustettu ja vaikka sen estäminen taitaisikin olla monella tapaa helppoa vaikkapa istuttamalla muutama miljoona neliökilometri uutta metsää, niin kyllä se tulee ja sitten mualiman kirjat vasta sekasin onkin.

 

On muuten syytä pohtia sitä, että kun lämpötila alkaa olla Keski-Euroopan viljavien seutujen tasolla sillä erotuksella, että täällä aurinko paistaa kesällä yötä päivää, niin kannattaisikohan mansikanviljelijöiden alkaa opiskella maissin ja riisin kasvatusta ihmiskunnan ruokahuollon turvaamiseksi.

 

 

PALLOSALAMOITA JA TORAKOITA

 

Kotimökkini on osa maailman kirjallisuuden historiaa. Kirjassaan Mansikat, viikarit ja sortovallat Palakeen Oeva eli kansakoulunopettaja-kirjailija Oiva Korhonen kertoo sivulla 27 seuraavaa:

"Kostin mökillä oli salama tullut tupaan oven raosta. Se oli liikkunut tuvassa kuin jotakin etsien eikä ollut kehenkään koskenut. Savupiipusta se oli ulos mennyt ja ollut padan kokoinen pallo. Torakatkin kahto seinän raosta, sanoi Iso-Hilda (siis mummoni, jonka korvat eivät olleet suuret, vaan ne olivat valtavat) jälkikäteen ja yritti nauraa."

 

Oivan kirjassa mainittuja torakoita vielä jossain on, mutta pallosalamat ovat hävinneet. Olen nykyihmisiltä kysellyt, mutta enää niitä ei nähdä eikä tiedekään ole niitä pystynyt todistamaan olevan olemassa puhumattakaan, että niitä pystyttäisiin keinotekoisesti tuottamaan. Luulisi, että jos pallosalamoita oikeasti olisi, olisi niille paljon hyötykäyttöä maamme energiahuollossa, sillä kansanperinteen kertomusten mukaan hyvin kevyeen ainemäärään on niissä pakattu tuhottoman paljon tehoa. Jokaiselle alkaa olla kamerakännykkä plakkarissaan, joten toivottavasti joku onnistuu ilmiön ikuistamaan videolle ja samalla hän myös ikuistaa itsensä tieteen historiaan.

 

Pallosalamoiden lisäksi Kärkkäälän kylällä liikkui ennen myös taitavia kaivonkatsojia, jotka taikavarvulla löysivät erehtymättä vesisuonet. Nykyään amerikkalainen taikuri ja skeptikko James Randy on luvannut miljoona dollaria sille, jonka taikavarpu toimii tieteellisissä kokeissa - nyt kaikki kylän varpumiehet ilmoittautukaa allekirjoittaneelle. Olemme kohta kaikki upporikkaita.

 

 

LAULAJAPOIKIA

 

Laitisten opettajapariskunta muutti Kärkkäälästä Iisveden sahayhdyskuntaan eikä Kai Laitisen muistelmien mukaan ongelmia ollut, vaikka isä-Kalle oli suojeluskuntaupseeri ja vaikka vuoden 1928 kunnallisvaaleissa laitavasemmisto sai Iisvedellä 70,2 % annetuista äänistä. Naapurissa asui Iisveden punakaartin päällikkö Junkkarinen, jonka perheen pojat saattoivat olla koulussa heittiöitä, kuten tapana oli sanoa, mutta laulunumeroihin sekään ei vaikuttanut. Ja hyvinhän se Erkki Junkkarinen on laulanut kouluaikojen jälkeenkin.

 

Kärkkäälän kylällä asuneet Vepsäläiset olivat Junkkarisille sukua - ettei vain ollut peräti niin, että ammattimetsästäjä ja pyhäkoulun opettaja Kalle oli Erkin eno. Muistan, että Kallen poika Viljami oli myös laulumiehiä ja saattaisiko musikaalisuus asua Vepsäläisten suvun geeneissä. Nimittäin Salmisen asemamies Vepsäläisen poika Kari Vepsä(läinen) on maamme iskelmätähtiä. Vepsäläisen Viljami ei ollut punakaartissa kuten sukulaisjunkkariset, vaan hän kuului suojeluskuntaan. Kuulema syynä oli se, että sieltä sai ruutia, jota pystyi käyttämään myös metsästysaseissa. Niinpä Viljami olikin lähes sokea, sillä kiväärin ruuti oli räjäyttänyt haulikon miehen silmille.

 

Metsästysharrastusta tapaturma ei estänyt - korkeintaan hidasti. Ensimmäisiä asioita, joita elämässäni muistan, on se, kun Viljami Vepsäläinen ampui pihakuusestamme oravaa. Isäni seisoi ampujan takana johtamassa tulta ja kyllähän siinä kurrelle huonosti lopulta kävi, kun vastassa oli kaksi miestä.

Kun muutin Kuopiossa nykyiseen asuntoomme, kysyin huoneiston entiseltä asujalta vanhalta kuopiolaiselta mäkikotkalta Juhani Putkoselta, että kilpailiko hän koskaan samoissa kisoissa kuuluisan suonenjokelaisen mäkihyppääjä Kari Tapio Jalkasen kanssa. Ei ollut kilpaillut, mutta Kari Vepsän kanssa kyllä.

 

Muuten Suomen toiseksi parhaan iskelmälaulaja Kari Tapion setämies Niilo Jalkanen asui Kärkkäälässä ja myös hänessä oli taiteellista lahjakkuutta. Hän veisteli näyttäviä kaappikelloja ja muistelen pitäjänlehdessä mainitun, että hän olisi nuoruudessaan opiskellut veistoalan taidelaitoksessa.

 

Mainittakoon, että vielä Kari Tapiotakin parempi laulaja Olavi Virta oli Itä-Hämeen eli Sysmän poikia. Asuin ennen itsekin sillä suunnalla eikä minusta Virta saanut siellä hänelle kuuluvaa arvoa. Sysmässä nimittäin ihminen ei ole ihminenkään, ellei hänellä ole vähintään 100 hehtaaria maata. Lisäksi Virran (eli Ilmenin) suvussa oli mustalaisverta, joka näkyi mestarin ulkonäössä ja kuului myös hänen äänessään. Lisäksi Ilmenin suvun miehet kuuluivat Sysmän punakaartin kantaviin voimiin ja taisipa kaiken huipuksi olla vielä niinkin, ettei se Olavikaan ollut mikään vesipoika.

 

 

HILJA-KUSTAAVAN EDELTÄJÄ

 

Legendaarinen 40 -vuotta kylän sivistystyöstä vastannut Hilja-Kustaava Vainikainen ei ollut Kärkkäälän kansakoulun ensimmäinen opettaja, vaan hänellä on ollut luultavasti ainakin kaksi edeltäjää. Iisvedellä syntynyt kirjallisuuden professori Kai Laitinen kertoo muistelmateoksessaan Pitkät vedet ja maailman rannat, että hänen äitinsä Aino Laitinen os. Forsström toimi koulun opettajana vuosina 1906 - 1910.

 

Pusulalaisen Aino Forsström Kärkkäälään muuttamisen syy oli, että hän seurusteli Lempyyltä kotoisin olevan kansakoulunopettaja Kalle Laitisen kanssa ja niinpä sukunimi myöhemmin vaihtui Laitiseksi. Oppilaatkin ymmärsivät tilanteen, koska heidän kerrotaan joskus nähdessään sulhasmies Laitisen lähestyvän koulua virittäneen virren Iloitse morsian. Naimisiin mentyään Laitiset muuttivat Iisvedelle opettajiksi.

 

Savoa Aino Laitinen ei oppinut koskaan kunnolla, vaan puhui selkeää kirjakieltä. Hän tapasi kuvata Savon kielen hankaluutta kertomalla kaskua entisestä Kauppisesta, joka havaitsi Savoon saavuttuaan sukunimensä vääntyvän "Kaappiseksi". Tästä työlästyneenä hän muutti nimensä muotoon Kaappinen - jolloin kutsumanimeksi tuli tietenkin "Kuappinen".

 

Jos Hilja-Kustaava oli kolmas opettaja ja Aino Forsström toinen, niin selvitettäväksi vielä jää, kuka oli Kärkkäälän kansankynttilänä vuosina 1904 - 1906.

 

 

NÄTTI-JUSSI, NÄTTI-VILLE JA MÖRKÖ-KALLE

 

Nätti-Jussi on Suomen kuuluisin Nätti. Nätti -Jussi oli pieni ja heiveröinen metsätyömies viime vuosisadan alkupuolen Perä-Pohjolassa. Mies oli vielä kaiken lisäksi pahasti invalidi; toinen jalkaterä osoitti taaksepäin, joten helppoa hänen elämänsä ei ole ollut Lapin metsätyömailla. Huumorin avulla hän kuitenkin sinnitteli elämänsä läpi ja jätti jälkeensä paljon tarinoita, joista taitavasti varastan tähän yhden:

 

"Pisalaiset ja Jaatilalaiset oli tapellu ja Nättikin oli joutunu siihen mukhan, tappelun loputtua Nätti oli tuntenut pääsä kipua ja menny käymhän lääkärisä. Lääkäri vilikasi nättiä ja totes, että sullahan on kirves täälä takaraivosa, mutta en voi sitä täsä alakaa irrottamhan, vaan lähetän sinut rovaniemele tutkittavaksi, Nätti tuumas siihen, että voiskos sitä kirveen vartta vähä lyhentää, että mahtuis ees lakki päähän.

 

"Tästä linkistä löytyy Jussin kuvia ja enemmänkin tarinaa miehestä. <http://www.rovaniemi.fi/?deptid=7559>. Huomatkaa alakuvan Jussin taaksepäin kääntynyt jalkaterä. Suomen toiseksi kuuluisin Nätti oli Kärkkäälän kylältä kotoisin ollut Nätti-Ville. Muistelen Anne Koivistoisen kertoneen, että Ville olisi tämän linkin kuvan keskellä oleva herrasmies http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/valokuva3.html> .

Oikealta nimeltään Nätti-Ville oli Ville Koivistoinen ja hän oli Närhilänä paremmin tunnetun talon poikia - tätä taloa asuu nyt Pekka Pellinen vaimoineen.

 

Nätti-Villen nimen selitys on minulle arvoitus, osaisikohan joku sen kertoa? Ville ei valokuvassa näytä mitenkään poikkeuksellisen nätiltä tai rumalta - enemmänkin hän vaikuttaa riskiltä mieheltä, kuten Suonenjoen pitäjän pitkäaikaisen poliisin 1900 luvun alkupuolella kuuluikin olla. Ilmeisesti Nätti-Ville ei ollut kovinkaan virkaintoinen. Isäni on kertonut, että kerrankin kieltolakiaikaan, hän oli ollut partioimassa kirkonkylän kujilla ja eräästä vinttihuoneesta kantautuvat äänet kertoivat siellä vietettävän ns. hauskaa elämää, joka tietenkin herättää muissa pahennusta.

 

Villen partiokollega oli ilmeisesti nollatoleranssi-linjalla ja vaati, että tilanteeseen on välittömästi puututtava, varsinkin kun vinttihuoneen ikkuna oli auki ja ikkunalle vielä johtivat houkuttelevasti tikapuut. Ville ei ollut halukas rynnäköimään, jolloin kollega lausui, että "sinähän nyt lammas olet, kun et uskalla" ja singahti itse tikkaita pitkin keskeyttämään paheksuttavan elämän vietto. Sekunttia myöhemmin hän kuitenkin lensi pää edeltä takaisin ikkunasta. Otsaan oli kohonnut suuri sarvi ja sen nähtyään Nätti-Ville totesi rauhallisesti, että "sieltähän se pässikin tulloo."

 

Muuten minun lapsuudessani kuria ja järjestystä yleisissä huvitilaisuuksissa edusti Mörkö-Kalleksi kutsuttu iso ja musta järjestysmies, jonka väitettiin olleen syntyisin Pielavedeltä ja presidentti Kekkosen lapsuuden kavereita. Muistan, että meillä kärkkääläisillä oli joskus nappulaliigassa potkupallo-ottelu kirkonkyläläisiä vastaan ja Kalle oli ainut yleisön joukossa, joka kannusti meidän joukkuetta. Kalle oli ollut nuorempana pitkään työmiehenä Kärkkäälässa ja sympatia meitä kohtaan juonsi varmaan siltä ajalta. Kun hävisimme ottelun, poistui Kalle paikalta ja jupisi kirkonkylän notkahteleville nuorille, että "mänkeepäs Kärkkäälän talavella, niin ette kyllä pärjee". Ja siinä hän oli aivan oikeassa. Kalle tiesi, että opettaja Suomela oli kouluttanut meistä ennen kaikkea kilpahiihtäjiä.

 

Mörkö-Kalle liikkui eläkepäivinään Suonenjoen keskustassa aina siellä missä jotakin tapahtui, esimerkiksi junat saapuivat tai lähtivät. Kallen seurassa takavasemmalla kuljeskeli pitkä ja hoikka harmaahapsinen pappa, joka vaikutti aivan seurueen johtajan adjutantilta. Syystä, jota tarina ei kerro, kutsuttiin adjutanttia Porno-Puroseksi, koska siihen aikaan täytyi kaikilla olla lisänimi.

 

 

LISÄÄ NIMISTÄ

 

Iso-Pekan kanssa olemme kommenttipalstalla vaihtaneet mielipiteitä Kärkkäälän kylän paikannimistä. Kipinä ja Lapsilahti arvoitukset on ratkaistu, mutta esimerkiksi Rokkalahti on vielä mysteeri; ehkäpä sen rannalla on ammoin viljelty hernettä.

 

Eräät kylän nimet ovat vielä tutkimustyön työn alla, tosin ratkaisu ei ole kaukana. Palkeena tunnettu Kaken ja Taimin entinen asuinpaikka on viralliselta nimeltään Palehonka ja se tarkoittaa salaman pirstomaa petäjää - ilmeisesti paikalla on joskus ollut tällä tavalla invalidisoitunut puu.

 

Omaa kotipaikkaani kutsutaan Kostinmökiksi, virallinen nimi on Ahola. Kost on ollut sukupolvien ajan Ruotsin armeijan antama ruotsinkielinen sotilasnimi tälle Koivistoisten sukuhaaralle ja periytyy 250 vuoden takaa, mutta vielä vaarini oli ajatellut lyhentää kohtuuttoman pitkän sukunimensä Kostiksi. Kost tarkoittaa ruokaa ja ehkäpä Mikko Koivistoinen kuusi sukupolvea sitten saapui huomattavin muonavaroin varustettuna armeijan rulliin.

 

Seudulla on muitakin ruotsalaisperäisiä nimiä, jotka ehkä periytyvät sotilasnimistä. Isäni pikkuserkun edesmenneen ravivalmentaja Evert Ryytterin (suomeksi ratsumies) esi-isä lienee ollut hevosvalmentajana jo suurvalta Ruotsin armeijassa ja ehkäpä Pomell-nimikin periytyy sotatantereilta. Kröger-nimi lienee saksalaisen merimiehen peruja, sillä sota-ajan saksalaisessa elokuvassa Kultainen kaupunki sanotaan, että kaikki Krögerit ovat merimiehiä.

 

Piispalanmäen nimi periytyy piispan tarkastuskäyntien ajalta. Mäellä on Piispa–niminen talo, jossa piispa asusteli tarkastuksen ajan. Nykyisessä Rovasti-nimiseen taloon majoittui rovasti. Karsikonmäen suunnalla on sitten lukkarin kortteeri, nykyinen Lukkari-niminen tila. Piispalanmäen suunnalla on Pönkä-niminen talo, ja sen vanhanisännän Veikko Matilaisen mukaan pönkä tarkoittaa porstuatonta mökkiä.

 

Kärkkäälä on perinteistä körttiläisaluetta ja Iso-Pekka kertoi Ukko-Paavon herätysliikkeen antaneen nimensä Kipinä-talolle. Pipliakangas, jossa omakin mummoni on syntynyt, on kuulema saanut nimensä siitä, että raamattu eli biplia on ollut osana kauppahintaa tilaa ostettaessa kauan kauan sitten.

 

 

KARTISKA

 

Kartiska-nimisen järven nimen arvoitus on ratkennut. Vähän fiksumpi olisi jo sanan onematopoeettisesta olemuksesta sen arvannut, mutta minä tarvitsin Wikipediaa asian selvittämiseen ja sen mukaan kartiska on liistekatiska.

 

Liistekatiska eli sälekatiska eli kartiska tehtiin petäjästä pintapuusta kiskotuista liisteistä, näistä n 1 cm paksuisista ja 3 cm leveistä säleistä lyötiin pohjaan pyöreähkö pesä ja sen nieluun rannasta johtava aita. Liisteet vitsastettiin toisiinsa koivuvitsaksin. Liisteiden väli oli 25 mm ja siteiden väli 150 mm. Liistekatiska ulottui veden yläpuolelle noin puolimetriä ja kalat poimittiin sieltä lippoamalla. Pesän malleja oli useita ja lokeroitakin saattoi olla useampia. Aita tehtiin usein havuista. Pyydyksen pystytys aloitettiin kevätjäiltä ja kevään kutukalat olivat pääsaalis.

 

Pitäisi joskus rakentaa moinen vehje samoin kuin muinaisten esi-isiemmemme muutkin pyydykset. Pajumerran osaisin ehkä tehdä, vaikka Suomelan Ville-vainaa ei sitä kyllä uskoisi (Nähtyään tekemäni vasaran varren, hän hetken mietittyään kehotti minua vakavasti harkitsemaan opintojen jatkamista niin, että pääsisin sisätöihin.) Loukku, jonka vielä edellisen sukupolven miehet hallitsivat, on minulle sen sijaan täysi mysteeri. Perminkin virittäminen on vielä opettelematta.

 

Muuten jo Kalevalassa kerrotaan, miten tuhat vuotta sitten taattomme osasivat tehdä komposiittijousia. Petäjä ja koivuviiluja liimattiin yhteen kalanruotoliimalla ja päällystettiin tuomen kuorella Sillä ammuttiin vaikka hirviä. Kymmenentuhatta vuotta sitten oli vielä Suomessakin suurriistaa eli mammutteja ja näitä norsuja suurempia eläimiä muinaiset esi-isämme kaatoivat vipukeihäillä. Se on pieni joustava keihäs, joka heitetään matkaan jonkinlaista keppiä vipuna käyttäen ja sillä on hirmuinen voima.

 

Nurmen Kaisun siskon poika Risto Järvisalo on erikoistunut muinaisiin pyyntivälineisiin ja kansalaisopisto voisi järjestää kurssin aiheesta. Itse ainakin osallistuisin.

 

 

MANSIKKA, KUOKKA JA AULIS

 

Löysin rikkinäisen raivauskuokan terän, vyötin sen lujasti kepin varteen nykyaikaisesti ja suorastaan nerokkaasti nippusiteellä ja ryhdyin uudisraivaajaksi. Tehokas työasehan kuokasta tulikin eikä vienyt montaakaan päivää, kun olin jo työstänyt usean neliömetrin suuruisen viljelmän. Tosin sivut siinä kipeytyivät ja kovasti otti tappaisista. Arvostan entistä enemmän esi-isien työtä. Heillä oli vielä rankempaa, koska silloin ei ollut edes nippusiteitä elämää helpottamassa.

 

Heinikosta löysin 24 villiintynyttä Senga Senganan tainta ja perustin viljelmän, joka jo alkuvaiheessa on suuruudellaan lyö kaksinkertaisesti halolanmäkeläisen opettajan Olavi Leskisen vastaavaan yrityksen, jonka hän perusti 20-luvulla. Siitä alkoi suonenjokelaisen mansikanviljelyn menestystaru, joka parhaina aikoina työllisti luultavasti saman verran ihmisiä, kuin maamme paperitehtaat tai laivatelakat.

 

1980-luvun alussa mansikan hinnat romahtivat. Viljelijät syyttivät asiasta erästä radio-ohjelmaa, jossa paljastettiin se hirveä asia, että pelloilla käytetään erilaisia kemikaaleja. Syytös ohjelman merkityksestä myyntihintoihin oli varmaankin liioiteltu, sillä markkinatalouteen kuuluu, että kannattavaa bisnestä laajennetaan siihen asti, kunnes markkinat kyllästyvät.

 

Ihmettelen, etteivät 80-luvun kemikaalisyytösten aikaan suonenjokelaiset viljelijät kaivaneet esille vanhaa mainettaan aitoina luomutuottajina. Olavi Leskinen nimittäin kehitti jo alkuvaiheessa mansikoille todella luonnonmukaisen ravinteen, jota kutsuttiin putsettilannaksi. Kemialliselta koostumukseltaan se oli vettä ja ihmispaskaa. Puhutaan, että eräs ensimmäisistä mansikkaisännistä houkutteli ohikulkijoita tukemaan hänen elinkeinoaan kaikin käytettävissä olevin keinoin.

 

 

MESTARUUSKILPAILUJA

 

Amerikan impperialistit on lyöty. Myös venäläiset impperialistit on lyöty. Jos huomenna tulisivat vastaan kiinalaiset impperialistit, niin nekin lyötäisiin. Valitettavasti huomenna kuitenkin tulevat vastaan ruotsalaiset anti-impperialistit ja niille hävitään 0-1 omalla maalilla.

 

Jouni Tossavainen kertoo parasta aikaa lukemiseni alla olevassa kirjassaan Vihta-Paavo toisenlaisesta mestaruustaistosta. Vuonna 1836 runonlaulajat Vihta-Paavo Korhonen Rautalammilta ja Pentti Lyytinen, joka oli syntyisin Piispalanmäen poikia, kamppailivat runonlaulannan epävirallisesta Suomen, ellei peräti maailmanmestaruudesta Toholahden majatalossa. Tuomarina toimi tohtorismies Kajaanista eli Elias Lönnroth.

 

Paavo Korhonen taisi olla Lönnrothin keräysretkien tuotteliain laulaja, kun taas Lyytinen satsasi enemmän laatuun. Yhteistä molemmille oli, että he rahoittivat harrastustaan sepittämällä maksua vastaan pilkkalauluja ihmisistä ja ennen kaikkea herroista, jotka jo tuolloin kohtelivat kansaa väärin. Itse asiassa miehet petasivat maaperää Veikko Vennamolle, jonka vahvaa tukialuetta näiden miesten asuinalueet myöhemmin olivat.

 

Runonlaulannan mestaruusottelulle näyttää olevan leimaa-antava piirre runsas dopinginkäyttö, ottelijat eivät ole mitään vesipoikia. Tossavaisen kirjasta päätellen vaikuttaa myös siltä, että tapahtuma oli ns. aikuisviihdettä ja K-18. Runojen aiheissa käsiteltiin etupäässä sitä muuvatta värkkiä ja Lönnroth lieneekin joutunut sensuroimaan sekä Kalevalaa että Kanteletarta raskaalla kädellä.

 

Itselleni oli epäselvää, kumpaako pitäisi kannattaa. Lyytinen on tavallaan oman kylän poikia, mutta toisaalta täti-Helmi väitti, että isomummoni eli Ananias Närhin vaimo olisi ollut Vihta-Paavon sukua. Vaikka eipä sillä asialla liene liiemmälti merkitystä.

Tässä alla runonlaulannan MM-otteluun liittyen Kärkkäälän nuoremman polven eli Kalle Rytkösen kronikka Kärkkäälän koulun 50-vuotisjuhlissa 1.8.54.

1

Tänä aamuna kylällä tiedettiin:

On kuolonenkeli leikannut viljaa,

kun naapureista parhaimman, elontaival on katkennut hiljaa.

Ei helppoa ollut hänenkään tie, se oll työtä ja touhua täynnä.

Vaan kerranhan päättyy päivän työ, niin kaikkien meidän on käyvä.

2

Nyt oltu on täällä juhlimassa, tätä Kärkkäälän koulutalloo.

Sen johdosta viisikymmenvuotiskautehen, ajatukset takaisin palloo.

Kuinka silloin alkaissa koulutyön, tällä kylällä toimeen tultiin.

Kuinka monet tämän koulun oppilaat, on peitetty mustiin multiin.

3

Koulun ensimmäiset oppilaat on kertonna, joita ol esim. Närhin Kalle,

että silloin vielä ens luokalla oltaissa, ei oltu paljon aikamiestä alle.

Ikääkin jo oli ja parta kasvoi ja morsianta katsottiin,

ja kuraisia kinttupolkuja pitkin, kouluun tallusteltiin.

4

Ei silloin pyörillä ajeltu, ei autolla kyytiä suatu.

Oli matkat pitkät tietkin huonot, siihen nenälleen ussein kuatu.

Mutta koulussa silti kuljettiin, vuos vuodelta viisastuttiin.

Ja päästötodistuksen saatua, siitä kyllä jo riemastuttiin.

5

Siellä se aapiskukko jo kiekui silloin ja heilui karttakeppi.

Ja ihanpa niskavilloissa kii, ol usein opettajan näppi.

Niin a,b,c:t ne opittiin, sekä ynnä ja vähennyslaskut.

Mutta arestissa usein veisteltiin, ne parhaimmat koulukaskut.

6

Niin vuodet ne vieri verkalleen uutta aikaa kohti.

Vuos luokka jälkeen toisensa opinalkeita pohti.

Siellä tiedonhalu ja pakkokin, tuo oppilaat kouluun tähän,

josta vuosien kuluttua jällehen astuvat elämähän.

7

Myös isänmaan puolesta kaatuneet, on koulumme piiristä poissa.

He nurmen alla on maatuneet, vain kaipaus heidän on koissa.

He kerran on kaiken sen antaneet, mitä isänmaa eiltä vaati.

Meidän puolesta vastuun sen kantaneet, minkä kohtalo heille laati.

Meidän puolesta vastuun sen kantaneet, minkä kohtalo heille laati.

8

Näin täällä nyt menneitä muistellaan, mitä aika on esiin tuonut,

Se monella on kovaa ja katkeraa, vain harvoille onnea suonut.

Mutta vielä on elämää edessäpäin, taas nouse polvea uutta.

Sen on Sen on luotava katse eteenpäin, ajatella tulevaisuutta.

 

 

KANSANRUNOILIJOITA

 

Tunnettu kansanrunoilija Pentti Lyytinen (1783-1871) syntyi Kärkkäälän Piispalanmäelle, mutta hän muutti myöhemmin nykyisen Rautalammin Toholahdelle ja niinpä rautalampilaiset näyttävät nyt hänet omineen. Lisätietoa Lyytisestä löytyy mm. seuraavasta nettiosoitteesta <http://fi.wikisource.org/wiki/Luokka:Pentti_Lyytinen>

 

Sen sijaan samalla Pispalanmäelle eli 1901- 1990 uudempi kansanrunoilija Kalle Rytkönen, joka sepitteli kymmeniä kylän tapahtumista kertovia kronikoita, joista on ikävä kyllä säilynyt vain kolme. Minulle on epäselvää, ovatko Pentti Lyytinen ja Kalle Rytkönen sukua - muistaakseni Lyytinen syntyi Rovasti-taloon ja Kalle Rytkönen oli naapurissa sijaitsevan Piispa-talon isäntä.

 

Kallen poika Tapio Rytkönen antoi allekirjoittaneelle ystävällisesti luvan julkaista säilyneet runot, joten tämän sivun lopussa on runo "Hirvijahti". Johdantona kerrottakoon, että vielä 1950-luvulla hirvi oli Kärkkäälässä tosi harvinainen otus, jonka näkeminen oli mainitsemisen ja jopa runon arvoinen tapaus.

 

Joku metsämies saattaisikin muistaa, milloin kylällä kaadettiin ensimmäinen "laillinen" hirvi. Luultavasti ensimmäinen virallinen jahti, järjestettiin 1950-luvun alkupuolella. Nykyään hirvet ovat kylällä vähentyneet ja niiden tilalle on ilmaantunut karhuperhe; iskä, äiskä ja kaksi pentukarhua.

 

HIRVIJAHTI

 

Oli Eemeli hirvijahdissa,

parhaalla paikalla vahdissa.

Oli kaverit hirven ajossa,

varhain aamun kajossa.

Kohta Eemeli kuuli rytinän,

kankaalla kovan jytinän.

Tuli hirvi kohti sittenkin,

sai Eemeli nähdä sen viimeinkin.

Hän hattua nosti ja tervehti,

kun hirvi etehen seisahti.

Ei pelkoa tuntenut kumpikaan,

he luotti, kuin ystävä ystävään.

No viimein siinäkin erottiin,

sanoi Eemeli hirvelle Näkemiin.

 

 

IKILIIKKUJAN KEKSIJÄ

KUVA 4 vainion häät

 

Yllä olevassa kuvassa vietetään kauppaedustajan ja boheemipoliitikon Ville Vainion häitä Kärkkäälän kylällä Laitilan talossa noin vuonna 1915. Tunnistan kuvasta ainakin vaarini Jussin ja hänen lankonsa Kalle Närhin. Ville Vainio valittiin 20-luvulla kansanedustajaksi ja hän on ollut sellainen poliittisen elämän väriläiskä, että miehessä olisi ainesta kesäteatterinäytelmäksi. 50-luvun lopulla Arvo Poika Tuominen julkaisi muistelmansa, jossa hän kertoo runsaasti vanhoista kavereistaan Leninistä ja Stalinista, mutta kolmossijalla onkin sitten Ville Vainio.

 

Heti sisällissodan jälkeen 20-luvun alussa silloinen sosialidemokraattinen kansanedustaja Ville Vainio teki eduskunta-aloitteen siitä, että Suomen tulisi liittyä vastaperustettuun Neuvostoliittoon. Näkemystään hän perusteli laajasti. Hyötyjä saataisiin mm. siitä, että maaseudulla voitaisiin yhdellä suurella muuripadalla keittää kaalisoppaa koko kylän väelle. Tuolloin ajatus oli edellä aikaansa, mutta nythän keskitetty ruokahuolto onkin toteutumassa, kun kuntien keskuskeittiöistä toimitetaan ateriat haja-asutusalueiden vanhusväestölle.

 

Ville Vainio siirtyi myöhemmin Sosialistisen Työväenpuolueen riveihin ja sitä myötä myös Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Siellä mies pyysi, että hän voisi omistautua ikiliikkujan kehittämiseen, jossa asiassa hän jo mukamas olikin pitkällä. Hänet sijoitettiin metalliverstaaseen, jossa oli projektinjohtajan käytettävissä monenlaista ammattimiestä. Ja hyvä ikiliikkujahan siitä tulikin; jos nyt jotain vikaa hakemalla haetaan, niin eihän se kuitenkaan ikuisesti toiminut, mutta jos maahamme joskus perustetaan ikiliikkujamuseo, on Kärkkäälän pojan kehitelmän oltava kunniapaikalla.

 

Leikkimieltään Ville ei Tammisaaren pahamaineisessa laitoksessa menettänyt. Kerrankin hän jäi jumalanpalveluksen turvatarkastuksessa kiinni, kun povesta löytyi elävä pulu. Tapauksen selityksenä oli, että linnun avulla oli tarkoitus havainnollistaa Pyhähenki-käsitettä. Kun pappi olisi lausunut kyseisen termin, olisi kyyhkynen pyrähtänyt siivilleen.

 

Ja kun selleissä oli ankara tupakointikielto, pyysi Ville tarkastuskierrosta suorittavaa vankilan johtajaa toimittamaan Vainion omia tupakoita naapuriselliin. Tähän tirehtyöri ei kuitenkaan jostain syystä suostunut.

 

Tuomisen muistelmista voisi päätellä, että herra on herra helvetissäkin eikä Tammisaaren laitos ainakaan laitavasemmiston johtoa paljoa hetkauttanut, tavallisen rivipunikin kokemus lienee ollut kovempi. Liioittelua lienee kuitenkin se, että Erkki Tuomiojan vaari Sulo Vuolijoki olisi pyytänyt vankilan johtajalta lupaa jäädä vielä vapautumisen jälkeenkin laitokseen, koska kotona lujatahtoisen vaimon Hella Vuolijoen luona komento olisi ollut kovempi.

 

VATTULAMPI

KUVA 5

 

Kuten kuvasta ilmenee ei Vattulammen rannalla kasva yhtään kappaletta vattuja. Rannat olivat alkukesästä niin höttöiset, että en päässyt kurkkaamaan näkyykö lammessa kaloja. Ennen oli uskomus, että putare oli kalaton, mutta pari vuotta sitten alkukesästä, jolloin vesi oli vielä talven jäljiltä kirkasta, näin ihmeekseni siellä uiskentelevan isohkojakin ahvenia. Haaveenani on vielä onkia tästä kalattomasta vedestä kala ja todistaa olevani oikea kalamies.

Vattulampi tunnetaan vanhemmissa kartoissa nimellä Hävytönlampi, joten se siitä asiasta - murrosiän pitäisi olla takana ja näiden asioiden ei pitäisi enää naurattaa, mutta ei maha mittään, että hihityttää kovasti, kun kartalta huomaa, että Kakkisensalon Salmisen puolelta löytyy tosi pieni lampi nimeltään Persepyöreinen. Niinpä tuleviin lomasuunnitelmiini kuuluu Persepyöriäiseen tutustuminen.

 

Mainittakoon, että maamme kartalta löytyy paikka nimeltään Seljänperä ja epäilen, että kartoittaja on kylän kansakoulunopettajalta kysynyt kyseisen paikan nimeä - rahvas on siitäkin paikasta käyttänyt kansanomaisempaa termiä. Luulenpa, että Persepyöriäinenkin on seuraavassa kartassa Seljänperänpyöriäinen.

Parhaan miehuuteni vietin Itä-Hämeessä ja huomaa, että sikäläiset muinaiset erämiehet, joiden reviiriin myös kotiselkoseni kuuluivat, ovat nimenneet myös Sisä-Savon paikkoja. Esimerkiksi Heinolan lähellä on pitkä ja kapea järvi, joka on osuvasti Kyrpjärvi ja eräs sen lahti on kuvaavasti Tissinpohja. Mainittakoon, että Tissinpohjan tienviitta on maamme varastetuin tienviitta. Satunnaiset matkailijat eivät sen nähtyään ole mieltään malttaneet.

 

 

ULLANRANTA

 

Kakkisen metsäautotie päättyy Ullanrannaksi kutsuttuun paikkaan, josta vielä erottuu kumpareena mökin perusta, vaikkakin se kasvaa jo suuria puita. Rakennusta asutti runsaat sata vuotta sitten Jalkasen pariskunta, joka tarinan mukaan surmattiin ja mökki poltettiin rikoksen peittämiseksi. Murhatun vaimon nimi oli Ulla ja hänen nimensä on jäänyt seudun historiaan paikannimenä. Se on merkitty myös karttaan.

 

Olen tätä murhatapausta käsitellyt jossakin aikaisemmassa jutussani ja kerroin silloin, että Kauko Vainion kirjan mukaan teosta olisi tuomittu eräs mies. Jututin äskettäin Pöngän Veikko Matilaista, joka tietää paljon kylän historiasta. Tästä tapauksesta hän osasi kertoa, että ilmeisesti ketään ei sittenkään ole teosta tuomittu, mutta huhutaan teontekijän kuolinvuoteellaan myöntäneen syyllisyytensä. Hän kuulema nukkui kirves tyynynsä alla ja paljasti ennen kuolemaansa, että Ullan kuolinhuuto oli vaivannut häntä elämänsä läpi. Mies kertoi surmanneensa Ullan johonkin kiven koloon. Tekijää ei enää kylällä muisteta eikä hänellä ole sukulaisia Kärkkäälässä.

 

Olisi mielenkiintoista tietää, että onko tarinassa todellisuuspohjaa vai onko se vain syntynyt ihmisten mielissä jälkeenpäin. Ihmiset haluavat, että elämässä tapahtuu oikeudenmukaisuus ja että paha saa palkkansa, jotta jonkinlainen järjestys yhteiskunnassa säilyisi - jos ei muuten, niin ainakin ihmisten mielissä.

 

Jonkun pitäisi tutkia 1900-luvun alun tuomiokunnan arkistoja ja selvittää, onko asiaa yleensä käsitelty oikeudessa vai onko tapaus kuitattu pelkkänä tulipalona, kuten tekijä varmaankin suunnitteli. Sata vuotta sitten rikostutkintamenetelmät eivät olleet vielä kovin kehittyneet. Ja onhan se uudempi vastaavanlainen tapaus Bodomjärvelläkin vielä selvittämättä.

 

 

EKSYKSISSÄ

 

Rastilan (Räsäsen) Eemeli Pirttiselästä koulutti lapsistaan kahdeksan ylioppilaiksi aikana jolloin Suomi ei ollut vielä hyvinvointiyhteiskunta. Hän olisi varmasti vaimonsa kanssa ansainnut yhteiskunnalta jonkinlaisen mitalin asiasta.

 

Näistä lapsista kaksi, eli sosiologian tohtori Sirkka ja gynekologitohtori Valto, olivat kiertelemässä Kärkkäälää verestääkseen lapsuudenmuistojaan ja he ystävällisesti pyysivät allekirjoittaneenkin mukaansa Kakkisen salolle. Paikka on Valtolle ja minulle hyvinkin tuttu. Olimme molemmat sinne joskus perusteellisesti eksyneet.

 

Itse hiihtelin syömättä ja juomatta joulukuussa -77 aamuhämärissä iltamyöhään salon metsäautoteitä, joita riittää noin satakunta kilometriä. Juuri ennen pimeän tuloa löysin kotia enkä ole viitsinyt tapauksestani pahemmin huudella. Olen ajatellut, että ihminen, joka eksyy talvella metsäautotielle, ei ole ihan täysijauhoinen, vaan on jo syntymässään saamapuolelle jäänyt. Vieläkin ihmettelen, ettei siinä iässä noin 70 kilometrin hiihtolenkki tunnu juuri missään. Huonona selityksenä eksymiseeni tarjoan sitä, että joku toinenkin oli luistellut kilpasuksilla samoilla seuduilla ja tämä sotki suuntavaistoni ja jälkeni pahemman kerran.

 

Lohdutti, kun kuulin, että Valtolle oli 80-luvulla käynyt vielä pahemmin. Hän oli lähtenyt Salmisen asemalta ja eksynyt niin perusteellisesti joka paikassa ihan samanlaisilta näyttävien metsäautoteiden sokkeloissa, että oli viettänyt koko talviyön salolla tähtikirkasta taivasta ihaillen. Maratoonarin kunnolla mies oli kuitenkin selvinnyt aamuhämärissä erääseen taloon hirvikeitolle.

 

Valton sisar Sirkka, joka on tamperelainen sosiologian tohtori ja entisen taistolaisprofessori Antti Eskolan tuttuja, kertoi, että professori Eskolakin oli joskus eksynyt perusteellisesti syyspimeään metsään ja piti sieltä poisselviytymistään lähes jumalallisena johdatuksena. Ilmeisesti tämän kokemuksen innoittamana Eskola yhdessä viimeisistä kirjoistaan ihan vakavissaan pohdiskeli, että pitäisiköhän hänenkin osallistua sinä vuonna Suonenjoella järjestettäville herättäjäjuhlille. Epäselväksi on jäänyt ilmaantuiko hän seurakentälle.

 

 

PALLOILUA

 

Kävinpä eilen ensin katsomassa Puijon Pesiksen ottelun ja koska Puijo oli sarjakakkosta Hyvinkään Tahkoa vastaan täysin ylivoimainen oli peli niin lyhyt, että ehdin vielä kipittämään Kupsin otteluun Tampereen Pallopoikia vastaan. Sekin peli oli yhtä savolaisjuhlaa. Illan ainut ikävä asia oli se, että laskeskelin, että jos ryhtyisin palloilun seuraamisen sijasta juopottelemaan, säästäisin melkoisesti.

 

Muuten Puijon Pesiksen edellinen vierasottelu oli murheellinen ja kuopiolaisten mämmikourien jäljiltä peliväline oli vähän väliä sukellettava Vimpelin Saarikenttää ympäröivästä Savojoesta. Joki on saanut nimensä Vimpeliä asuttaneista savolaisista. Kirjailija Antti Tuuri väittää saaneensa kolmekiloisen taimenen Savojoesta pesäpallokentän kakkospesän takaa.

 

Uudempia Vimpelin savolaisasuttajia on Juha-Matti Matilainen, taustaltaan Pöngän miehiä, eli Pöngän Veikon veljenpoika. Hän näyttää olevan Vedon pelaaja-valmentaja. Eivätkä Kärkkäälän valmentajat tähän lopu.

 

Ihmeekseni huomasin lehtikuvasta, että Mutalan Riennon lentopallojoukkueen valmentaja Pekka Korhonen on ihan Korholan Yrjön näköinen ja tarkemmissa tutkimuksissa hänen sukujuuriensa paljastui olevan Korholanmäellä. Pekka Korhosen poikakin näyttää pelaavan joukkueen liberona.

Kylän lentopallon yleisestä tasosta kertoo se, että entinen maajoukkuepeluri Olli Nenonen on kärkkääläisen Pekka Nenosen poika. Räsäsen Valto muisteli äskettäin, että Ollin setä Esko oli 50-luvulla Pirttiselän Vauhdin hirmulyöjä, jolle passeja jakeli kauppias Tahvo Turusen 155-senttinen Vilho-poika. Vilho taas pelaili vielä ikämiehenäkin Ruotsin lentopallosarjassa toiseksi ylimmällä sarjatasolla.

 

Jalkapallossa Kärkkäälän kylän suurin tähti on 80-luvun HJK:n Pekka Onttonen, joka on lähtöisin Heinäselästä. Pekka muuten oli se helsinkiläisten porukan kovahermoisin mies, joka yleensä ampui joukkueen rangaistuslaukaukset. Pekka ei ole ainut palloileva Onttonen; ainakin joskus Suonenjoella järjestettiin jalkapallo-ottelu Onttoset vastaan muu Suonenjoki. Ja tietenkin Onttoset voittivat.

 

 

 

SE OLI GUNNAR

 

Kävin Gunnar Baltzarin kanssa Kakkisella. Ylemmässä vastavaloon kaikkien kamerataiteen sääntöjen vastaisesti kuvatussa otoksessa Gunnar seisoo Ullan rannalla. Taustalla häämöttää Kakkinen, jonka jäälle Gunnarin sukulaisia paleltui 30-luvulla.

 

Kärkkääläisillä ei tunnu olevan tarkkaa tietoa tapauksen kulusta eikä myöskään Gunnar pystynyt asiasta paljoa kertomaan. Sen hän tiesi, että Baltzarit yrittivät yöpyä Kakkisen takana eräässä Airakselan talossa, mutta joutuivat lähtemään yönselkään ja hevonen väsyi Kakkisen kohvaiselle jäälle surullisin seurauksin.

 

Gunnarin takana häämöttää Töyrsuar. Olen ei-savolaisilta kysellyt, mitä he luulevat nimen tarkoittavan, mutta muukalaiset eivät ymmärrä selvää savoa. Töyrsuaressa (siis tietysti Teerisaaressa) väijyivät kylän miehet ennen töyriä ja väitetään, että saaren puiden latvoista vieläkin näkee, että niitä on haulikoilla tasailtu.

 

Alemmassa kuvassa Gunnar seisoo Kakkisen Ollin mökin edessä. Tämän blogin alkupuolella on kuva samalta paikalta noin vuodelta 1910 ja siinä Kakkisen Olli seisoo vaimonsa kanssa isorokkoon kuolleiden poikiensa arkkujen ääressä ( <http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/valokuva9.html> ). Jo lähes 100 vuotta sitten mökki näytti ikivanhalta, joten se lienee parisataavuotias.

Kerrotaan, että Kakkisen Olli ei tullut romanien kanssa juttuun ja kerrankin hän pysäytti haulikolla pihalleen karauttaneen seurueen tiedustelemalla, että "onko näitä ennen tapettu". Tällä kertaa ei Olli tullut seuruettamme häätämään, vaikka kerrotaankin hänen luvanneen, että kuoltuaan hän vielä palaa takaisin saloilleen.

 

LAHJAKASTA HEIMOA

 

Manne-TV:n innoittamana kerroin Gunnarille, että työkaveri oli Ruotsin laivan karaokessa törmännyt mustalaismieheen, joka ei osannut laulaa. Gunnar ei pitänyt asiaa mahdollisena, mutta jos se sitten jostain merkillisestä syystä sattuisikin olemaan mahdollista, niin onhan se suuri häpeä koko heimolle.

 

Erään legendan mukaan mustalaiskansan esi-isät olivat intialaisia musikantteja, jotka Persian hallitsija kutsui maahansa, mutta myöhemmin karkoitti mierontielle. Tämä olisikin hyvä selitys sille, että maamme 10.000 hengen romaniväestöstä löytyy niin paljon musikaalista lahjakkuutta.

 

Romaniverta virtaa ainakin lukuisissa iskelmätähdissä. On Olavi Virta, Anneli Sari, Taisto Tammi, Markus Allan, Rainer Friman, Seppo Hanski, Anna Hanski, Remu Aaltonen, Viktor Kalborek, Hortto Kaalot, Pelimannet ja mitä kaikkia heitä nyt onkaan. Heinolalainen romanityttö muistaakseni sukunimeltään Valentin, kävi joissakin Euroviisuissa ja ihan yhtä hyvällä menestyksellä kuin monet muutkin suomalaiset - tosin tämä tyttö ei kovan paikan tullen tainnut muistaa ihan kaikkia laulun sanoja. Taidemusiikkipuolelta tiedän oboensoittaja Aale Lindgrenin.

 

Lisäksi tunnetuista näyttelijöistä Anneli Sauli ja Yrjö Tähtelä ovat romanitaustaisia eikä Tarmo Manninkaan mummo osannut varmuudella sanoa, oliko Tarmon vaari mustalainen vai venäläinen. Kirjallisuuspuolella ovat Veijo Baltzar sekä Kipa Lumberg, joka on myös kuvataiteilija ja laulaja ja taitaapa Hannu Salamankin esivanhemmista löytyä romanigeenejä.

 

Hämmästyttävää menestystä löytyy myös urheilusaralta. Ravimiehethän ovat tietenkin tummia, mutta varsinkin kamppailulajit näyttävät heille myös sopivan. Nyrkkeilynystävät luulevat, että Olli Mäki on ainut MM-kehään yltänyt suomalainen ja kokkolalainen, mutta myös toinen kokkolalaislähtöinen kehätyöläinen on noussut MM-otteluun. Raskaan keskisarjan mies, Ruotsin kansalaiseksi siirtynyt Leif Keiski, otteli muutama vuosi sitten maailmanmestaruudesta, mutta ikävä kyllä eräs yrmeäilmeinen neekerinuorukainen paljasti nopean ja taitavan Leifin olevan ns. lasileuka.

 

Raskaansarjan suomenmestaruusottelussa Kuopion Jari Markkanen ei pari vuotta sitten pärjännyt Allan Grönforssille ja mainittakoon, että nykyinen Euroopan mestari Amin Asikainen (sukujuuret Tuusniemellä Savossa ja Marokossa) ei amatööriaikoinaan pärjännyt Riku Lumbergille, joka on nykyään maamme ensimmäinen romanipoliisi. Amin Asikainen on muuten edellisen jutun kuvassa esiintyvän Gunnar Baltzarin vaimon siskonpoika.

 

Amerikassa on valkoinen mies pannut neekerit juoksemaan pikamatkoja ja uskoisin, että meillä kannattaisi ainakin kokeilla, millaisia pikapinkojia löytyy kaalojen joukosta - ainakin hitaan savolaisen silmään romanit vaikuttavat huomattavan ripeäliikkeisiltä ja rennoilta - rentoushan on pikajuoksijalle tärkeä ominaisuus.

 

Rentoudesta puheen ollen vallan järkytyin, kun kuulin, että Rainer Friman, joka vaikuttaa erittäin fiksulta ihmiseltä, on sairastunut työuupumukseen. Olen aina luullut, että se on vain meidän valkolaisten sairaus.

 

 

 

OMAN ORREN ALLA

 

Harmittaa kun en ole vieläkään palauttanut Martti Rytköselle häneltä lainaamiani Kalle Rytkösen kronikoita, mutta viivästyskorkona hän on vielä saapa alla olevan runon, jonka Pöngän Veikko (Matilainen) äsken lahjoitti. Runon Kalle esitti Maalaisliiton Suonenjoen Kärkkäälän paikallisosaston uuden talon tupaantuliaisjuhlassa 22.9.1935.

 

Tämä Korkeaharjun talo oli käytössä kolmisen kymmentä vuotta ja sen hirret päätyivät Männikössä sijaitsevan maamiesseuran talon rakennustarpeiksi. Veikko Matilaisen antama teksti on kopio varmaankin 70 vuotta vanhasta lehtileikkeestä ja siitä on ajanhammas syönyt palasia. Niinpä otan valtuudet ja täydennän tekstiä arvaamalla muutaman sanan.

 

OMAN ORREN ALLE

Arvoisa ylleisö on jo nähnyt ja kuullut

vaikka aikaisemmin ei toeks`sitä luullut

että osastomme on piässyt oman orren alle,

enää kulukee ei tarvitse kaikkialle,

Ennen kun kulettiin talosta talloo

ja huoneita pyyvettiin kun armopalloo,

niin väkisin tul`mieleen oma tupa,

johon kokkoontua aina ois lupa.

Ja mikäpäs siinä, kun tuumat tukkoon

ja sellainen piätös lyötiin lukkoon,

että mualaisliittotalo tehhään Kärkkäälän kyllää,

Korkeeharjulle, mäille yllää.

Valittiin osastolle toimikunta,

jonka toimesta nähty ei pelekästään unta,

vua innolla alako asijata ajjaa,

sekä kentälle mittailla tontille rajjaa.

Ja hetihän se alako talon teko,

hirsien kuato ja niihen veto.

Niitä tul` lahjaks ja niitä pit ostoo

ja niinpä alettiin seiniä nostoo.

Ja kun neuvoa piettiin muutamat illat,

niin suatiinpa vielä katto ja sillat.

Ja viimeksi vielä uunit ja muut,

jotta talavella pyssyy lämpösnä luut.

Olihan siinä vaivoo ja huolta,

kun niukasti ol sitä rahanpuolta.

Monasti ol kassyörin hiki pinnalla,

kun se tink` talon tarpeihen hinnalla.

Tuottihan se osastolle vähäv verran pelekoo,

kun rakennushommassa tul` hiukan velekoo.

Vuan pyrkimys ois tässä koittoo jaksoo

ajan kanssa vähin erin pois ne maksoo.

Näin osastolle tul` talo oma,

joka ulukoo ja sisältä on kokolailla soma.

Tiällä passoo nyt juhlat ja

kokkoukset pittee,

tiällä alakaa mualaisliittoaatteet ittee.

 

 

KOULUKUVA

KUVA 6 Koulukuva

 

Tässäpä Kärkkäälän alakansakoulun oppilaat noin vuodelta 1953. Luulin aluksi, että opettaja on Irja Miettinen (myöhemmin Turtiainen), mutta onneksi Martti Rytkönen oikaisi ja kertoi, että Hilja-Kustaava Vainikainenhan siinä onkin. Vainikainen aloitti koulun opettajana tietääkseni jo vuonna 1910, joten hän lienee kuvassa kuusikymppinen, vaikka näyttää paljon nuoremmalta. Mutta keitäpä ovat muut. Kuva on Martti Rytkösen kokoelmista, joten luultavasti ainakin hän itse on esiintyy kuvassa mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

 

Hilja-Kustaavan seuraaja Irja Miettinen lienee tullut kylän alakoulun opettajaksi 50-luvun alussa. Hän oli yksinhuoltajaäiti ja koulun johtokunta on osoittanut valinnassaan merkittävää vapaamielisyyttä. Nimittäin ainakin opettajatar Ilona joutui Hämeessä ylitsepääsemättömiin ongelmiin pelkästään sen vuoksi, että Niskavuoren Aarnen sukset nähtiin yömyterissä nojallaan Ilonan hallinnoiman opetustilan seinää vasten.

Tähän Niskavuori-elokuvaan liittyy muuten ainut elokuvarepliikki, jonka muistan ulkoa ja se kuuluu näin:

Ilona: "Mutta Aarne, sinullahan on vaimo ja lapset."

Aarne: "Vain lapset… se nainen… se nainen on minulle vieras".

 

 

KYRMYNISKAT

 

Kerran kesässä täytyy käydä perinteisellä mato-ongella. Hyvin nousi siltä Petäisen ainoalta luodolta, jolla joutsen perinteisesti pesii, kyrmyniska-ahvenia. Sellaisia voi voissa paistaa ja syödä hyvällä ruokahalulla. Sen parempaa kalaruokaa ei taida ollakaan. Toivottavasti joku vielä äityy perustamaan ahvenravintolan nimeltään Kyrmyniska-ahven, muikkuravintola Sampo jo Kuopiossa onkin.

 

Markku Pölösen elokuvassa Koirankynnenleikkaaja on kohtaus, jossa kämpän messiashahmo, jota esittää Taisto Reimaluoto, onkii pilkillä koko jätkäporukalle kunnon ahvenaterian. Eikä sen onnellisempia ihmiskasvoja ole nähty ennen elokuvan historiassa. Elokuva kertoo sodanjälkeisestä Suomesta, jossa ei juuri roklattu ruoan suhteen.

 

Taisto Reimaluoto on muuten taustaltaan Kärkkäälän Sikasia ja Sikasen Pekan veljenpoika. Harmi, että perinteinen sisäsavolainen sukunimi on pitänyt mennä muuttamaan. Muistaakseni Taiston mummo oli omaa sukuaan Bovellan ja Bovellanhan se elokuvamies Edvin Lainekin oli alkujaan. Ja kun tarkkaan katsoo, on Taistossa ja Edvinissä paljon samaa näköä.

 

 

MAHOTON HAUKIJÄRVI

 

Kävinpä taas Petäisellä kalassa. Vedin vähän uistinta. Sain seitsemän pienehköä haukea. Kolme oli kiloisia ja loput puolenkilon tuppeja. Olin heittänyt veteen myös kaksi isävainaan peruja olevaa katiskanjäännöstä. Yllätys oli, että toinen oli tyhjillään. Toisessa oli hauki, joka jollain ihmeellä oli työntynyt kääpiökatiskaan. Liikkumaan se ei siellä mahtunut.

 

Vaaksamitalla se oli noin 80-senttinen. Kun 40-senttinen painaa puolikiloa, niin kaksi kertaa sen mittainen painaa tietenkin kahdeksan kertaa enemmän. Siis kun kalan pituus, leveys ja korkeus tuplaantuvat, niin tilavuus kasvaa potenssiin kolme. Laskin kalan lihomaan, koska se oli täysin kunnossa. Otan sen sitten kymmenkiloisena.

 

Suurin Petäisestä saatu hauki on painanut 14,5 kiloa; saman suuruisia ovat muuten olleet Vehmaan ja Kakkisen isoimmat pedot. Se lienee jonkinlainen maalaishauen rakenteellinen yläraja. Todennäköisesti Rastista, joka on kylän suurin järvi, on saatu vähän koukkaampia, mutta niistä minulla ei ole tietoa.

Esi-isät eivät juurikaan vetäneet Petäisen pohjoispäässä uistinta, koska järvi on syvimmilläänkin alle kaksi metriä, oikeastaanhan se ei ole järvi, vaan kosteikko. Muistelen kerrotun, että vaarini sai 30-luvulla jonkinlaisen tupen, mutta vielä 60-luvulla järven ennätys oli Suhosen Antin katiskalla saama reilu kuusikiloinen.

 

Sodan jälkeen järvi silloisen muodin mukaisesti laskettiin ja se taisi sotkea kalakannan perusteellisesti. Itse sain virveliharrastusta aloitellessani pikkupoikana reilun kiloisen jänkäkoiran enkä tiedä, että muutkaan olisivat pyytäneet sen isompia.

 

Parikymmentä vuotta sitten Petäisen pintaa taas nostettiin ja samalla kasvoivat myös hauet. Isäni sai jo seitsemänkiloisia ja oma ennätykseni on 7,7 kiloa syyskuulta 2005. Se kala tuli täysin ongelmitta ja kaappasin sen kädelläni veneeseen. Muutama minuutti myöhemmin iski seuraava, jota väsytin tunnin verran ja illan pimetessä koitin sen saada ylös väkisin. Ja tietenkin siima katkesi, kuten asiaan kuuluu. Totesin jälkeenpäin siiman olevan täysin laho. Olin saanut siimasta syvän haavan peukalooni, virvelin kela oli täynnä verta ja epäilen, että siima ei kestä vereentymistä.

 

 

AIKAMIESTÄ LAPSETTAA

 

Päätin ryhtyä herraksi ja hankin perhokalastusvälineet. Koko setti maksoi Lidlissä 29,90 €. Yleensä nämä laitteet maksavat kymmenisen kertaa enemmän. Mainittakoon, että myös toiset herrojen vehkeet eli Lidlin golf-setti, maksaa suunnilleen saman verran. Hankin vielä sellaisetkin ja menen jollekin heinäpellolle treenaamaan, kunhan seipäät on korjattu pois. Herrana olo ei välttämättä maksa kohtuuttomasti.

 

Menin Petäisen siltarummun päähän ja viuhautin perhon veteen. Noin sekunnin kuluttua jostakin liejun ja risujen seasta iski särki koukkuun kiinni. Se oli elämäni suurimpia eräelämyksiä. Sain kaikkiaan neljä särkeä ja neljäsataa varmaa nykäisyä. Perho näyttää olevan Kärkkäälän särjille uusi ja houkutteleva asia.

 

Tosin mato-ongella saalis olisi ollut moninkertainen. Toivottavasti kukaan ohiajaja ei minua tunnistanut uuden harrastukseni parissa. Vähän yksirivisen maineen saa vähemmästäkin. Ja onnekseni isävainaani ei tarvinnut tätä nähdä, miten aikamiestä lapsetti.

 

 

 

PETÄINEN JA KALAJUTTU

 

Loman alku on mennyt metsä- ja maatöissä. Vihdoin eilen pääsin puolilta päivin Petäiselle uistimen vetoon. Sousin Pitkä-Petäisen pohjoispään noin 2,5 km edestakaisin, aikaa meni noin tunti. Sain viisi haukea, joista kolme oli noin kiloisia ja kaksi pientä tuppea sekä 300 ja 200 grammaiset ahvenet.

Tämä keskellä heinäkuista päivää, jolloin oikea kalamies ei edes yritä, koska tyhjän saa tekemättäkin. Ja heinäkuullahan hauella ei ole edes hampaita uskoi vanhakansa, joten sen ei pitäisi olla syönnillään. Petäinen on valehtelematta maamme ellei peräti koko Pohjoismaiden paras kalavesi ja vaikka mukaan otettaisiin myös kasvatusaltaat.

 

Eläinsuojelullisista sysitä käytin yksikoukkuista punamatoista jigiä, jolla ei edes oikeiden kalamiesten mukaan pitäisi voida uistella, kuten yleensä uistellaan. Yksikoukkuinen jigi on sikäli hyvä laite, että se ei yleensä kohtuuttomasti revi saaliskaloja, vaan ne voidaan tarvittaessa vapauttaa takaisin veteen.

 

Tosin usein se ainut koukku on lävistänyt hauen silmän ja ymmärrän täysin kettutyttöjä, jotka pitävät minua ihmishirviönä. Jos hauki osaisi kiljua tuskasta, luopuisin heti tästä harrastuksesta. Kuten moni on näköjään jo luopunut. Koko järvellä näkyi olevan vain yksi Askolan Ollin katiska. Nykyajan ihmiset ostavat ruokansa mieluummin kaupasta valmiiksi siivottuina ja sitä paitsi joka toinen alkaa olla allerginen kalalla ja kaikelle muullekin.

 

Muuten Karjalassa rajan takana on kahdeksan kertaa vähemmän allergiaa kuin meillä, vaikka geeniperimässä ei pitäisi olla suurta eroa. Elintason tuoma liika siisteys on suuri ympäristöongelma maassamme. Ihmisen immuunijärjestelmä kaipaa toimintaa ja jos sillä ei ole oikeita taudinaiheuttajia torjuttavana, etsii se vastustajakseen vaikka kalaruoat.

 

 

SUOMALAISEN HIIHDON JA KÄRKKÄÄLÄN HISTORIAA

 

Suomi on taas palannut maailman hiihtourheilun huipulle. Ja kuka tietää vaikka ihan puhtailla menetelmillä. Ainakin Hannu Mannisella on mahdottoman rehelliset kasvot. Häneltä ostaisi käytetyn auton melkein yhtä helposti kuin Kari-Pekka Kyröltä, jota ei ihme kyllä ole värvätty eduskuntavaaliehdokkaaksi, vaikka hän on niin rehdinoloinen ihminen, että läpi menisi heittämällä.

 

 

Kuitenkin olen jostain syystä viime tuntien aikana varovasti kurkistellut teksti-tv:n uutisia - ettei sinne vain ilmaannu virtsanvärisin kirjaimin, että suomalaisten näytteissä ongelmia, esimerkiksi, että sinkkiämpärin pohja irtosi suomalaisia testattaessa.

 

Muuten vuonna 1998 ilmestyneessä Pentti Jussilan ihanteellisessa ja Mikä Myllylää ylistävässä kirjassa “Suomen hiihto” sivulla 38 kerrotaan, että 1890-luvulla Suomeen alettiin perustaa hiihtoseuroja mm. Helsinkiin, Kuopioon, Viipuriin ja tietenkin myös Suonenjoen Kärkkäälän kylälle.

 

 

Tietääköhän kukaan asiasta enempää?

 

 

 

KÄRKKÄÄLÄN YLEISURHEILU

 

Tilastopajan sivuilta http://www.tilastopaja.fi/static_html/fi/fitop2007.htm sivuilta voimme todeta, että Kalle Rönkä Suonenjoen Kärkkäälästä on kuulantyönnössä tällä hetkellä maamme 16. paras tuloksellaan 16.26 . Ikäisissään eli 1985 syntyneissä hän on kolmas. Kiekkoakin mies on nakannut 45,18. Muistelen, ettei Kallen eno Pauli Kolehmainen, joka on myös iso ja riski, yltänyt noihin lukemiin, joten Kallella on nyt kylän ennätykset näissä kenttälajeissa.

 

Keihäässä Kalle ei sen sijaan taida pärjätä enolleen, joka viskeli reilusti yli 50 metrin. Tosin muistelen, että kylän ennätys olisi Onni Koivistoisen ( Koivistolan Onnin ) noin 62 metrinen. Kovakätisiä ihmisiä kylällä on ollut muitakin, sillä Korhosen Ulla samalta Putinan mäeltä kuin Kallekin, pitää edelleen hallussaan alle 14-vuotiaiden tyttöjen Suomen ja ehkäpä maailmankin ennätystä 51.90 noin 25 vuoden takaa. Kymmenkunta vuotta aiemmin Esko Kainulainen heitti saman ikäluokan poikien keihästä yli 60 metriä ja voitti sen kesän ikäkausitilastoissa seuraavaa monta metriä.

 

Erikoisuutena mainittakoon, että Ulla Korhonen on juossut maratonin 3.09,36, joka on keihäänheittäjälle kova tulos. Tosin luulen, että nuorena syöpään kuollut siskoni Aila Koivistoinen olisi ilmeisesti juossut maratonin kovempaa. Aila voitti maastojuoksun 18-vuotiaiden tyttöjen Suomen mestaruuden vuonna -70 ja samoihin aikoihin voitto tuli myös Salpausselän hiihtokisojen tyttöjen sarjassa. Hänen 1500 m:n aikansa 4.40,6 ja 3000 m:n 10.03,4 olivat silloin maamme tilastoissa korkealla. Aila voitti SM-kisoissa ratajuoksuissa muistaakseni pari hopeaa ja ehkä paras saavutus oli maastojuoksun MM-kisojen sija 50 vuonna -73. Naisten MM-joukkuekilpailussa hän voitti Suomen riveissä hopeaa, joka nykyään olisi kova juttu.

 

Aila ei juurikaan treenannut ainakaan nykyisen mittapuun mukaan. Hän oli ilmeisesti perinyt kestävyysominaisuutensa Könösten suvun puolelta. Halolanmäen kylältä kotoisin oleva äitini serkku Salamo Könönen juoksi vuonna -49 maratonin epävirallisen maailmanennätyksen 2.28,39. Salamo ei paljoa saavutuksillaan kehunut, mutta joskus hän kuitenkin mietteliäänä totesi, että “jos miut olisi valittu Lontoon olympialaisten maratonille, niin sen mie kyllä olisin voittanut”. Salamo oli juoksijan lahjoillaan edennyt savolaisesta renkipojasta kotkalaiseksi satamapoliisiksi ja se kuului jo murteestakin.

 

 

KÄRKKÄÄLÄN PALLOILUA

 

Uudempia Vimpelin savolaisasuttajia on Juha-Matti Matilainen, taustaltaan Pöngän miehiä, eli Pöngän Veikon veljenpoika. Hän näyttää olevan Vedon pelaaja-valmentaja. Eivätkä Kärkkäälän valmentajat tähän lopu.

 

Ihmeekseni huomasin lehtikuvasta, että Mutalan Riennon lentopallojoukkueen valmentaja Pekka Korhonen on ihan Korholan Yrjön näköinen ja tarkemmissa tutkimuksissa hänen sukujuuriensa paljastui olevan Korholanmäellä. Pekka Korhosen poikakin näyttää pelaavan joukkueen liberona.

 

Kylän lentopallon yleisestä tasosta kertoo se, että entinen maajoukkuepeluri Olli Nenonen on kärkkääläisen Pekka Nenosen poika. Räsäsen Valto muisteli äskettäin, että Ollin setä Esko oli 50-luvulla Pirttiselän Vauhdin hirmulyöjä, jolle passeja jakeli kauppias Tahvo Turusen 155-senttinen Vilho-poika. Vilho taas pelaili vielä ikämiehenäkin Ruotsin lentopallosarjassa toiseksi ylimmällä sarjatasolla.

 

Jalkapallossa Kärkkäälän kylän suurin tähti on 80-luvun HJK:n Pekka Onttonen, joka on lähtöisin Heinäselästä. Pekka muuten oli se helsinkiläisten porukan kovahermoisin mies, joka yleensä ampui joukkueen rangaistuslaukaukset. Pekka ei ole ainut palloileva Onttonen; ainakin joskus Suonenjoella järjestettiin jalkapallo-ottelu Onttoset vastaan muu Suonenjoki. Ja tietenkin Onttoset voittivat.

 

 

 

KIISKIN AARON METOT

 

Kärkkäälän kylämaisemaan 60 - 70-luvuilla kuului elimellisenä osana mopoileva Aaro Kiiskinen. Aarolla ei ollut minnekään kiirettä eikä hän tietääkseni koskaan käyttänyt mopon kakkosvaihdetta. Muistelenpa, että hän kerran kaatui ja katkaisi solisluunsa, kun liian alhaisesta tilannenopeudesta johtuen ajoneuvo riistäytyi kuljettajansa hallinnasta ja kaatui.  

   

         

Kerran Nurmen Vili-pässi sairastui ja se piti teurastaa. Yleensä Aaro Kiiskinen kävi

vain sian pesussa (lapsille suunnattu kiertoilmaus porsaan tappamisesta), mutta lampaat hän teurasti. Kun Vilille suoritetun palvelun hintaa kysyttiin, vastasi Aaro miettimättä "3 Markoko 20 penniä". Se on loppuun asti mietitty hinta, josta ei tee mieli ruveta tinkaamaan mihinkään suuntaan.

 

 

Muutenkin Aaro oli tarkka mies, ainakin silloin kun hän kertoi jotakin. Harmi, ettei hänen juttujaan saanut nauhalle, mutta onneksi painetusta sanasta löytyy yksi näyte Aaron puhetyylistä. Oiva Korhonen kertoo kirjassaan "Mansikat, viikarit ja sortovallat" siitä, kuinka Kiiskin Aaro kuvaili metsojen ampumistaan päätalomaisen pikkutarkasti tasan kahden kirjan sivullisen verran. Lainaanpa häpeämättä Oiva-vainaan tekstiä tapauksen loppuhuipentumasta:

 

 

"Otin jyvälle mustan. Piukautin. Se rupes räpisköemään. Toeset lähtivät lentoon. Yks män Myllynpiälle päen. Panin panoksen piippuun. Toeset lentivät Kutsetin puolelle. Läksin kojusta. Juoksin ensimmäese saran. Sitte kävelin. Tartun koepiin. Pikkusen vielä heilahti. Tartun toesta koepii. Ei heilahtanu. Katon kelloo. Se ol justiisa kakstoesta minnuuttia yl kuus. Keräsin kuus höyhentä muasta. Laeton ne sammaleen alle. Tarkastin. Vielä yks höyhen löyty. Vein metot kojjuun.

 

Mittasin matkan. Sitä ol kakskymmentä kaheksa askelta. Ja kengänteränmitta piälle, sen isomman luo. Mänin kojjuun. Tartun koepii. Katon elloo. Se ol kuustoesta yl kuus. Läksin kävelemään Harjulle. Otin reiluja samankokoisia askelia. Kojulta Harjun alarapulle ol justiisa 1431 askelta. Siinä ojan kohalla joutu pakosta ottamaan yhen aeka pitkän."

 

 

Aaro oli syntynyt muistaakseni 1898 ja hän kuoli 1976. Omaa kotia hänellä ei ollut, vaan mies eleli työmiehenä eri taloissa, aika pitkään ainakin Honkosessa ja Sikasessa. Aarosta ei taida olla valokuvaa, mutta jos sellainen löytyy, niin siitä voi ulkopuolinen tarkkailija huomata, että hän oli ihan Nikita Hrutshevin kaksoisolento.

 

 

SIKASIA JA PERÄMAATA

 

Näyttelijä Taisto Reimaluoto esiintyi eilen edukseen Tv:n Inhimillisessä

tekijässä. Mies on viisas, humaani ja nöyrä taiteilija ja sellaisia ei ole

kovin montaa maailmassa. Taiston isä on Kärkkäälän kylän Perämaan Sikasia.

Sikaset ovat vanhaa savolaista sukua, mutta Kärkkäälään he muuttivat sodan

jälkeen. Kylällä on toinenkin Sikasten sukuhaara, mutta ainakaan läheistä

sukua haarat eivät ole toisilleen.

 

 

Sikasia asuu varsinkin Suonenjoen ja Leppävirran rajoilla. Kansanedustaja

Minna Sirnönkin isä on kotoisin siltä suunnalta. Tietääkseni myös entinen

kansanedustaja Pekka Saarnio oli suvun kansanedustajia. Molemmat

poliitikot edustavat vasenta laitaa. Suvun poliittista tilannetta

tasoittaa se, että vuonna -18 Lempyyllä punaiset ampuivat maanviljelijä

Pekka Sikasen, joka edusti oikeistoa ja taisipa se Suonenjoen ainoa

SS-mieskin olla Sikasia.

 

 

Sikaset ovat kovia miehiä. Näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti

Pohjantähden kesäteatteriversiossa Laurilan Anttoota menestyksellä.

Hesarin haastattelussa hän kertoi ymmärtävänsä Anttoon sielunelämää hyvin,

koska Taiston vaarin kaksi veljeä ammuttiin punaisina kapinan aikaan ja

että hänen vaarinsa Esa Sikanen oli niin kova mies, että ainoan kerran

elämässään hän itki kantaessaan ammuttuja veljiään riihestä hautausmaalle.

Itse kyllä muistelen, että Suonenjoella ammuttuja punaisia Sikasia olisi

ollut vain yksi ja että se toinen samalta kylältä ammuttu olisi ollut

kansanedustaja Strengellin veli.

 

 

Mainittakoon, että Amerikkaan Sikasen suvun edustajia muutti jo

1600-luvulla. Savolaiset tulivat hyvin toimeen paikallisen

alkuperäisväestön kanssa ja niinpä Usa:ssa on vielä nykyäänkin intiaaneja,

joiden sukunimi on Sikanen. Näin kertoi viime keväänä Helsingin Sanomien

kuukausiliite.

 

 

Perämaa, jossa Sikasia vieläkin asuu, ei kuullosta mitenkään

houkuttelevalta paikannimeltä. Kauko Vainion Kopratalakkunnoo-kirjan

mukaan Perämaan nimi juontuu Ruotsin vallanajalta, jolloin paikka

tunnettiin Perlandina, joka ilmeisesti ruotsiksi tarkoittaa myös

perämaata, vaikka oman sanakirjani mukaan se voisi paremminkin olla

kauttamaa. Perämaa ei tämän päivän globaalissa maailmassa kuullosta

trendikkäältä paikalta, mutta on se sentään dynaamisempi nimi kuin

Kituperä, jollainen kylä löytyy ihan keskeltä Suomea eli

Pulkkila-Piippola-Pyhäntä-akselilta.

 

 

 

YLÄKOULUKUVA 1966

 

7 KUVA Yläkoulu

 

Muistanpa heidät kaikki 41 vuoden takaa.

Alhaalta vasemmalta alkaen kyyköttävät Pertti Laitinen, Matti Kemppainen,

Jukka Kainulainen, Mikko Kauppinen, Matti Paananen, Lasse Kauppinen.

Takana pystypäisinä ja ylväsryhtisinä Leena Suominen, Helena Korhonen,

Kaarina Paananen, Kerttu Kuhmonen, Paula Kemppainen, Rauni Laitinen, Erkki

Honkonen, Armi Koivistoinen, Pekka Kauppinen, Aila Koivistoinen, Pekka

Laitinen, Tapio Eskelinen, Timo Nenonen, Antero Laitinen, Seppo Närhi,

Risto Paananen, Kari Kauppinen, Markku Rossi.

 

 

Tämä ikäluokka on sitä, josta vain poikkeuslahjakkuudet saattoivat käydä

oppikoulua; ts. joista tuli herroja. Kuvan nuorista tietääkseni kaksi tuli

ylioppilaiksi. Siskoni Armikin luki itsensä ylioppilaaksi vasta myöhemmin

iltakoulusta. Viitisen vuotta nuorempana itse kuuluin siihen ikäluokkaan,

josta jo puolet kävi oppikoulua.

 

 

Minä pääsin tavallaan nauttimaan hyvinvointivaltiosta, jollaiseksi maamme

tuli 60-luvun lopulla. Minulla on jopa sellainen mielikuva, että

lyhytkasvuiset savolaisnuoret venähtivät aiempia ikäluokkia 10 cm

pitemmiksi 70-luvulta lähtien. Ruokaa oli, lapsityövoimaa ei enää

käytetty, koulumatkat istuttiin autoissa ja ehkä sähkövalokin lisäsivät

keskipituuden sellaiseksi, ettei vantteria vahvaselkäisiä metsätyömiehiä

enää tullut. Tämän kuvan on varmaankin ottanut opettaja Viljo Suomela kylän

ensimmäisellä värikameralla.

 

 

 

ALAKOULUKUVA 1960

8 KUVA alakoulu

 

Tässäpä Kärkkäälän alakansakoulu noin vuodelta 1960. Ajalta jolloin lapset

olivat vielä lapsia ja pikkutytöt osasivat vielä kuvasta päätellen

kikattaa.

 

Suvun näöltä arvaan, että kuvasta löytyvät alhaalta lukien ainakin Antero

Laitinen, Seija Vilhunen, Kaarina Paananen, Unnea Turtiainen, Risto

Paananen, Timo Nenonen, Leena Suominen, Maija Kainulainen, Riitta

Kauppinen, Armi Koivistoinen, Tuomo Suhonen, Tuomo Kauppinen, Aila

Koivistoinen, Jouko Markkanen, Seppo Närhi, Eija Pomell, Kari Kauppinen,

Antti Jalkanen, Pekka Kainulainen, Pirkko Sikanen, Pentti Närhi, Pauli

Kolehmainen ja opettaja Irja Turtiainen. Luulen arvaavani vielä muutaman

nimen - ainakin piirteistä päätellen Vilhusia, Nenosia, Korhosia ja

Kauppisia, mutta en ryhdy spekuloimaan.

 

 

Mainittakoon, että sisareni Aila ja Armi olivat samalla luokalla vaikka

eivät olleet kaksosia. Aila oli syntynyt tammikuulla ja Armi marraskuulla

-52. Se on osoitus oivallisesta perhesuunnittelusta.

 

 

Muuten haluaisin kerätä Kärkkäälän kansakoulun luokkakuvat ja vieläpä

julkaista ne tekijänoikeuksista häpeämättömästi piittaamatta. Otan

innostuneesti vastaan sähkömagneettisia lähetyksiä osoitteessa

aulis@koivistoinen.net. Muutaman kuvan jo olen saanutkin ja niistä

kiitoksia, mutta varsinkin ensimmäinen Kärkkäälän koulukuva vuodelta 1906

olisi iloinen ylläri.

 

 

 

RISTO-ENO

 

 

Tali-Ihantala-elokuvasta muistui myös mieleeni enoni Risto Könönen. Yhtenä

kesäisenä yönä hän kertoili minulle sotamies Könösen ihmeellisistä

seikkailuista toisessa maailman sodassa. Risto palveli Laguksen joukoissa,

mutta se taisi olla eri porukkaa kuin Lindmanin filmissä. Hänen

kertomuksensa nuoret miehet olivat hyvin paljon toisenlaisia kuin

elokuvassa näytetyt ihanteelliset siivopuheiset soturit, jotka toivat

mieleen vanhan hyvän ajan poikien seikkailukirjat.

 

 

Kun enoni lähti sotaan, hän kävi ostamassa Suonenjoen apteekista

Hoffmanintippoja. Kun apteekkineiti tiedusteli, että mihin tarkoitukseen

nuorimies kyseisiä tippoja hankkii, vastasi enoni rehellisesti, kuten

suvussani on tapana, että juopottelutarkoitukseen.

 

 

Ristosta koulutettiin Vickers-merkkisen panssarivaunun kuljettaja.

Sota-aikana oli polttoaineesta pula. Panssaritkin kävivät eräänlaisella

korvikebensalla, jossa oikeaa pensaa oli jatkettu alkoholilla.

Biopolttoaineen pystyi kuitenkin erottamaan jollakin tavalla hyötykäyttöön

laskemalla aineen kaasunaamarin läpi. Ja niinpä runsain mitoin tehtiinkin.

 

 

Onneksi Risto ei joutunut 7 tonnin vaunullaan venäläisten kuusikertaa

suurempien vehkeiden kanssa tekemisiin, koska hänet pelasti keuhkokuume.

Lomalla ollessaan hän sairastui pahaan kuumeeseen. Siitä huolimatta hän

läksi polkupyörällä tapaamaan Suonenjoelle erästä Inkeriä - mainittakoon,

että myös Riston tankki oli nimeltään heimohenkinen Inkeri.

 

 

Risto tuli sitten tajuihinsa Suonenjoen maamieskoululle sijoitetussa

sotilassairaalassa, jota kansan suussa nimitettiin paikan luonnetta

kuvaavasti osuvasti Kuppalaksi. Mies toipuikin, mutta keuhkoihin jäi vikaa

ja niinpä häntä ei enää lähetettykään linjaan, vaan hän harjoitteli

Kouvolan kasarmilla saksalaista suorajalkamarssia Helsingissä

järjestettävää voitonparaatia varten. Enoni mukaan paikalle oli komennettu

maamme komeimmat miehet laulaja Henry Theelistä alkaen. Voitonparaatia ei

kuitenkaan koskaan pidetty.

 

 

Riston keuhkot tulivat hyvään kuntoon. Pian sodan jälkeen hän oli melkein

tekemässä urheiluhistoriaa. Maatalousnäyttelyiden yhteydessä järjestettyä

800 metrin kansallista kilpailua hän johti ensimmäisen kierroksen jälkeen

jo 50 metrillä. Pahaksi onneksi lupaava nuorukainen oli jakanut voimansa

väärin ja hävisi lopulta toiseksi viimeisellekin 50 metriä.

 

 

 

KYLÄOTTELU

 

 

Olipa taas hermoja repivä Suomi - Ruotsi. Samankaltainen henki oli ennen

Kärkkäälän ja Rieponlahden kylien välisissä urheilutapahtumissa.

Esimerkiksi noin vuonna -67 järjestettiin kylien välillä erikoinen

viisiottelukilpailu. Lajeina olivat hiihto, kävely, maastojuoksu,

pesäpallo ja ammunta.

 

Kävelykilpailu oli toisinto Suomi - Ruotsi kävelymaaottelusta kesältä -41.

Kylät kilpailivat siitä, kumpi saa värvättyä enemmän asukkaitaan keväisenä

sunnuntaipäivänä kävelemään 10 kilometrin lenkin. Muistelen, että

Kärkkäälän 300 hengen kävelykykyisestä väestöstä muut paisti Satulamäen

Pirkko täyttivät kyläläisvelvollisuutensa. Eikä me vain kävelty, vaan

kyllä se muodostui juoksukilpailuksi. Muistelen, että Kärkkäälä voitti

niukasti tämän osion, vaikka olikin pikkuisen pienempi asukasluvultaan.

 

 

Uskon, että myös hiihto ja maastojuoksu menivät meille, mutta

pesäpallo-ottelusta tuli nöyryytys. Vieraileva Rieppo nujersi Kärkkäälän

totaalisesti. Luulen, että asialla oli historialliset syyt. Vauras Rieppo

oli vanha suojeluskuntakylä ja pesäpallo oli keskeisellä sijalla järjestön

harjoituksissa. Kärkkäälän pienviljelijä-metsureille oli vieras sellainen

peli, jossa kuoltiin ja haavoituttiin sekä syöksyttiin ynnä heiteltiin

käsikranaatin näköistä vehjettä. Muistelen, ettei vanhempi kärkkääläisväki

edes ymmärtänyt pelin perussääntöjä. Jussilan Aune jostain kumman syystä

hallitsi pelin säännöt ja hän opasti asiassa muita emäntiä.

 

 

Mainittakoon, että Riepon suojeluskunta oli muutenkin urheilullista.

Iisveden rannalla oli järjestetty jopa sk-osaston uintimestaruuskilpailut

ja yllättäen ne voitti miekkonen, joka ei tiettävästi osannut lainkaan

uida. Luultavasti kilpailurata oli niin matala, että hän ylettyi potkimaan

pohjasta vauhtia. Riepon suojeluskunta kunnostautui sota-aikana lähinnä

desantintorjunnassa. Muudan isäntä oli sotakeväänä katsellut järven yli ja

havainnut lumipukuisen desantin istuvan naapurin katolla. Suojeluskunta

hälytettiin paikalle ja se saartoi epäilyttävän rakennuksen kuten

ohjesääntö edellytti ja niinpä vihollinen vangittiin helposti.

Jatkotutkimuksissa paljastui, että desantti oli lumiläikkä talon katolla.

 

 

Ennen viimeistä lajia, joka oli ammunta, Rieppo johti niukasti ja koska

pienoiskivääriammunta tapahtui heidän kotikentällään, uskottiin myös

kokonaisvoiton menevän Rieppoon. Mutta toisin kävi, vaikka naapurin

joukkueessa oli jopa tarkka-ampujakoulutuksen saanut Antinmäen Hanski. Hän

arvosteli jälkeenpäin joukkuetovereitaan, jotka eivät ymmärtäneet vetäytyä

edes metriä taaksepäin ammuntapaikasta, vaan antoivat auringon paistaa

suoraan silmiinsä.

 

 

Kärkkäälä voitti ammunnan ja kilpailunjyry totesi kokonaisuutena

kyläottelun päättyneen tasapeliin. Protestia päätöksestä ei jätetty.

Itselleni jäi mielikuva, että alkuperäisten sääntöjen mukaan Rieppo olisi

ollut niukasti parempi. Mutta tärkeintä oli, että kylien yhteisöllisyys

lisääntyi, vaikka sitä sanaa ei silloin vielä tunnettu. Sen termin taisi

tietoomme tuoda aivotutkija Markku T. Hyyppä, joka on yksi Suomen

viisaimmista miehistä ja äitinsä puolelta Riepon Kukkosia ja Könösiä.

Lukekaapa hänen kirjansa Hyvinvointia yhteisöstä.

 

 

 

MÄKI-MATIT

 

 

Ja pitäydytäänpä edelleenkin talviurheiluun. Katsoin tuossa Matti-elokuvan

ja täytyy tunnustaa, että se ei ole niitä elämää suurempia elokuvia.

Saattaa kuitenkin olla, että kuvan innoittamana täytyy lähteä Taivalkosken

veteraanikisoihin katsomaan, vieläkö paluun tehnyt Nykänen on parempi kuin

Edi Edwards. Mervin kanssa voi myös syödä mustaamakkaraa katsomossa ja

kannustaa tämän aviomiestä.

 

 

Myös toisesta mäki-Matista eli Matti Pietikäisestä olisi syytä tehdä

elokuva. Hänkin oli kuuluisamman Matin kaltainen persoonallisuus.

Olympiakulta jäi häneltä voittamatta, koska Oslon kisat jäivät väliin

linnareissun vuoksi. Pietikäinen erehtyi huvitilaisuudessa lyömään

poliisia. Sen sijaan Falunin maailmanmestaruuden -54 hän voitti.

 

Kun voittajaa kotiin tuova matkustajakone saapui Kuopion ilmatilaan, vaati

tuore maailmanmestari, että koneen tuli tehdä kaupungin yllä kolme

kunniakierrosta. Hän ei siis ollut perinteinen suomalainen vaatimaton

sankari. Isäni kertoman mukaan Tiilikais-Pekka oli kysynyt Pietikäiseltä,

että mitä sitä oikein voi ilmalennon aikana tehdä, niin Matti vastasi,

että siellähän sitä kerkii vaikka ravattiaan korjailemmaan. Pohjimmiltaan

hän oli myös herrasmies.

 

 

Ilmeisesti Suomen suurin luonnonhyppyrimäki oli Airakselan kylällä

Suonenjoen ja Karttulan rajalla. Siellä hypättiin 50-luvulla lähes 60

metrin leiskautuksia. Eräs entinen airakselalainen muisteli, että kerran

kilpailuihin saatiin myös Matti Pietikäinen paikalle. Houkutuskeinoja voi

vain arvailla. Kuitenkin jotain voi päätellä siitä, että ennen kisan alkua

Pietikäinen alkoi vaatia kilpailunjohtajalta viinaa. "Mutta sinähän

lupasit, anna ies korkillinen", oli tämä pikkupoikien suuri esikuva

mankunut. Pietikäinen oli kuulema tunnettu siitä, ettei hän koskaan

hypännyt selvin päin ja kyllähän sen tavallaan ymmärtää, jos on kerrankin

katsellut vaikkapa Lahden suurmäen tornista alas.

 

 

Kärkkäälän kylän mäkiennätys on ainakin 17 metriä. Tämän verran pystyi

Piispalanmäen lentomäestä hyppäämään. Tosin olen kuullut juttua, että

Petäisen rannalla Laitilan lahdella olisi ollut jopa jonkinlainen

vauhtitorni ja että sieltä olisi pystynyt hyppäämään pitemmällekin.

Asiasta pitäisi hankkia vanhemmilta kyläläisiltä lisätietoa.

 

 

 

PERHEVIESTI

 

 

Perheviesti oli Kärkkäälän hiihtohulluuden suurin ilmenemismuoto. Luulen,

ettei vastaavaa tapahtumaa ollut siihen aikaan muualla maailmassa; ei edes

Norjassa. Korholan miehet taisivat olla vastuussa pääjärjestelyistä -

ettei vaan vanhaisäntä Yrjö Korhonen ollut ensimmäinen, joka hankki

liikkeistä kilpailun palkinnot. Ensimmäisen tapahtuman juhlapuheen piti

opettaja Viljo Suomela, joka puheessaan kiitteli kaikki mahdolliset tahot,

jotka olivat myötävaikuttaneet tapahtuman onnistumiseen ja lopuksi Ville

kiitti vielä itseään perustellen itsensä kiittelyä sillä, että näin kaikki

tulivat varmasti kiitellyiksi.

 

 

Alkuvuosina joukkueessa tuli olla neljä samasta perheestä olevaa

hiihtäjää. Muistelen, että olympiamitalisti Yrjö Salpakaria ei kelpuutettu

kisaan mukaan, koska hän oli vain Paanasten (Konttilan) kotivävy.

Protestia kilpailun jyrylle ei tästä sääntötulkinnasta tehty, joten jonkin

verran kilpailussa oli kuitenkin leikkimieltä. Poikarikkaat kattilakunnat

olivat kisassa vahvoilla ja veikkaan, että Korhoset, Paanaset, Väänäset ja

Kainulaiset olivat kilpailun keskeisiä voittajahahmoja.

 

 

Perheviestiperinne alkoi noin vuonna 1967 ja uskon sen jatkuneen parisen

kymmentä vuotta. Jossain vaiheessa joukkueen hiihtäjämäärä pudotettiin

neljästä kolmeen, mutta sekään ei auttanut. Jollekulle kansatieteen

opiskelijalle Kärkkäälän perheviesti olisi oivallinen gradutyönaihe.

Asiasta kirjoiteltiin lehdissä ja muistelen, että TV:ssäkin asiasta

puhuttiin. Toivon, että joku kyläläinen, joka vielä muistaa tuloksia,

antaisi asiasta lisätietoa - luulen jonkun kärkkääläisen kilpahiihdon

ystävän muistavan kuin vettä vaan viestien palkintojärjestykset 20 vuoden

ajalta.

 

 

Nyt perheviestejä näytetään hiihtävän Suonenjoen keskustan liepeillä

Sammalselän kylätalolla. Pitäjänlehdestä olen huomannut, että kilpailuja

on hallinnut suvereenisti eräs perhe Pirttiselästä, siis Kärkkäälän

rajoilta. Ajanhenkeen sopivasti voittajajoukkueessa näyttävät hiihtävän

Ahmed- ja Ismael- nimiset nuorukaiset.

 

 

 

VOITTAJAT

 

KUVA 9 hiihtojoukkue

Viikko sitten Immo Kuutsa kertoi 70-vuotishaastattelussa, että mikäli

hänen aikanaan hiihtäjämme olisivat käyttäneet DDR:n mömmöjä, niin kaikki

arvokisamitalit olisi tuotu Suomeen. En tiedä onko se ihan koko totuus -

tietääkseni itäsaksalaiset eivät käyttäneet veritankkausta, koska se oli

siellä kielletty liian vaarallisena. Ja se, mikä DDR:ssä oli kiellettyä

oli myös oikeasti kiellettyä. Suomessa sen sijaan läträttiin veripussien

kanssa.

 

 

Kuvassa Kärkkäälän kansakoulun edustusjoukkue koulujen mestaruuskisojen

jälkimainingeissa. Mitalipöytä on näköjään tyhjennetty ja ihan puhtain

konstein. Kuva on otettu 17.2.1966. Opettaja Viljo Suomelankin ilme on

hyvin mairea. Hiihto oli kylän koulussa keskeinen oppiaine. Muutenkin

asiaa arvostettiin synnyinkylässäni kovasti - olihan 1890-luvulla maamme

ensimmäiset hiihtoseurat perustettu Pentti Jussilan Suomen Hiihto -kirjan

mukaan Helsinkiin, Kuopioon, Rovaniemelle ja Kärkkäälään. Kotoanikin

muistan, että Otavan Suuren Tietosanakirjan sivut olivat paljosta

lukemisesta irronneet kahdesta kohtaa. Ne kohdat käsittelivät hiihtoa ja

ihmisen lisääntymistä.

 

 

Välitunnilla hiihdettiin raivoisasti kilpaa lyhyttä lenkkiä ja

sekundaattorilla otettiin aikaa. Kesken koulupäivän saatettiinkin päättää,

että hiihdetään viiden kilometrin lenkki ja sitten se hiihdettiin

raivoisasti kilpaa sekin. Koulumatkat hiihdettiin, mutta jostain syystä ei

raivoisasti kilpaa. Niinpä on selvää, että kärkkääläiset hallitsivat

siihen aikaan suvereenisti Suonenjoen koulujen mestaruuskisoja. Muistelen,

että kuvan kisat olivat samaan aikaan kuin Oslon MM-hiihdot. Kun vähän

vanhemmat oppilaat olivat itse edustustehtävissä, katselimme me rupusakki

Oslon hiihtoja paperinkeräysrahoilla kustannetulla koulu-tv:llä.

 

 

Vieläkin muistan selvästi, että 30 kilometrillä Mäntyranta oli

ylivoimainen, Kalevi Laurila sai yllättäen hopeaa ja Länsi-Saksan Valtter

Demel pronssia. Sitten muistan vielä senkin lauantai-iltapäivän, kun

Tintti Tiaisen piti voittaa 50 km: maailmanmestaruus, mutta viimeisellä

virkistäytymisasemalla hiihtoliiton herrat antoivat hänelle kylmää mehua,

joka kangisti miehen. Tintti itki maalissa ja tunsin häpeää koko hiihtävän

maailman puolesta.

 

Kuvasta tunnistan seuraavat suurhiihtäjät alhaalta vasemmalta lukien:

Kaarina Paananen, Riitta Paananen, Paula Kemppainen, Armi Koivistoinen,

Aila Koivistoinen, Risto Paananen, Seppo Korhonen, Timo Nenonen, Mikko

Kauppinen, Matti Kemppainen, Matti Paananen, Pekka Kainulainen, Jukka

Kainulainen, Lasse Kauppinen, Pekka Laitinen ja opettaja Viljo Suomela.

 

 

 

MARTTA

 

 

Täyspäinen ihminen ei mene tuollaiselle jäälle, mutta minä poika menin.

Kalastusliikkeen mies näytti tiedostavan yhteiskunnallisen vastuunsa eikä

meinannut myydä toukkia. Turhaan Petäisellä kalojen vuoksi pilkillä käy

ainakaan syksyllä. Kerran kymmenessä vuodessa keväällä heti lumien lähdön

jälkeen sieltä voi jotain saadakin.

 

 

Jää kesti ja olihan minulla kirves kellumavälineenä kuten myös Hyvösen

Martalla reilut kymmenen vuotta sitten syksyllä. Martta oli 82 v ja hän

oli melkein yhtä innokas pilkkihenkilö kuin minäkin. Martan alta jää

petti, mutta kirveen avulla tämä teräsmummo taisteli takaisin liukkaalle

jäälle. Kotimatkalla ikävä kyllä hypotermia iski ja hän paleltui hankeen.

Puhutaan, että paleltumiskuolema on helppo - loppuvaiheessa tulee vain

lämmin olo. Toivotaan, että asia on niin.

 

 

Suomi ei vielä 1960-luvulla ollut mikään hyvinvointivaltio ja niinpä

Martta Hyvönen asui kaksoissiskonsa Kertun ja kissan kanssa kylän koulun

lähellä parakissa, joka oli varmaankin alle 10 neliötä. Siihen aikaan

vielä kylällä eli oikeasti köyhiä ihmisiä ja jälkeenpäin voi vain miettiä,

millä he oikein elivät.

 

 

Kansaneläkkeelle päästyään Marttakin sai oman oikean talon ja varmaankin

ihan hyvän loppuelämän. Eläkkeelläkin Martta oli kova kalastamaan kuten

monet pieneläjät siihen aikaan olivat. Luulen, että kalahulluus on ihan

perimässä. Itsekin olen sukuani tutkiessa saanut selville, että

ensimmäinen kova kalamies löytyy ainakin 10 sukupolven takaa - se oli se

Tuomas Koivistoinen, josta tsaarinvalta yritti maaorjaa, mutta joka

kalareissulla hukutti työnantajapuolen edustajan. Itsekin olen niin

innokas kalastaja, että näen vain kalastusunia.

 

 

Muuten eskimoilla lienee samanlaiset geenit. Kun kevät koittaa

Grönlantiin, ei mikään estä heitä lähtemästä erälle. Se saattaa hyvinkin

olla perittyjä vaistotoimintoja. Päinvastaisen esimerkin tarjoavat ne

Nandiheimon juoksija lahjakkuudet, joista Adidas teki vuosikausiksi

mainosmielessä ammattihiihtäjiä, mutta ei siitä mitään tullut. Tosin

juoksemalla he olisivat edelleenkin vuosien hiihtoharjoittelun jälkeenkin

mennen tullen kepittäneet Suomen juoksijahuiput.

 

 

 

HENKI JA MATERIA

 

 

Hyvä Pielavesi. Pielaveden Osuusmeijerin pojat voittivat äsken

näytöstyyliin Sveitsin Lausannen lentopallossa. Sveitsin Lausanne

synnyttää mielikuvan isosta ja vauraasta kaupungista. Pitkiä miehiä sieltä

olikin löytynyt verkolle. Toinen oli 210 cm ja lyhyempi oli jäänyt 208

senttiin. Ja varmasti näiden kummankin ammattilaisen palkat olivat enemmän

kuin Pielaveden joukkueen yhteensä.

 

 

Mutta pilkkanaan ovelat savolaiset heitä pitivät. En muistakaan, että

nykysäännöillä lentopallo-ottelun eräpisteet olisivat 25 - 12. Ja siinäkin

on muutama ruotsalaisen ottelutuomarin säälistä vieraille antama piste.

Luulen, että tavallinen meikäläinen naisjoukkuekin ottaisi enemmän

pisteitä.

 

 

Rooma, joka lienee yksi maailman parhaista joukkueista voitti vähän aikaa

sitten Sammon niukasti ja tarvitsi siihen asiaan sekä tuuria että tuomarin

apua. Vuosi sitten kävi sen sijaan jonkin täysin tuntemattoman

siperialaisen syrjäkylän (tai kolhoosin) porukka Kuopiohallissa ja silloin

pielaveteläiset saivat kyytiä. Silloin olivat päätykatsomolaisten

silmälasitkin vaarassa, iskulyönnit olivat niin hirmuisia. Joku

savolaishyväkäs silloin lausuikin ääneen, että "mitähän nappeja nuokin on

syönynnä". Äsken päättyneessä ottelussa hyvää oli ainoastaan se, että

silmälasien puolesta ei tarvinnut pelätä.

 

 

 

HIIHTOMUISTOJA

 

 

Hyvä Sami! Olen jo niin vanha mies, että luulin, etten tule näkemään

perinteistä suomalaista mieshiihtäjää kansainvälisellä palkintopallilla,

mutta olin tapani mukaan väärässä. Sami Jauhojärvi palasi sairauslomalta

maailmanhuipulle. Onnea ja menestystä miehelle, jonka kuivan kälpeässä

olemuksessa on paljon samaa kuin toisella Lapin jätkällä Nätti-Jussilla.

Nättikin oli pieni ja hintelä mies, jonka puheet olivat kuin maailman

omistajalla. Kun joku kehui rahoillaan ja väitti pystyvänsä ostamaan

vaikka puolet maailmasta, tokaisi Jussi, että "mie kun en myy".

 

 

Jauhojärvi tuo mieleen myös toisen Länsi-Lapin miehen Eero Mäntyrannan.

Yksi suurimmista urheiluelämyksistäni on, kun näin Mäntyrannan

tyylittelevän Innsbruckin kisojen 15 kilometrin hevosenkengässä.

Metsätöissä peruskuntonsa hankkinut voittaja oli niin ylivoimainen, että

hän pystyi sujuttelemaan herrasmiesmäisesti; siinä oli liikunnan suloutta.

Mäntyranta muisteli olleensa silloin sellaisessa kunnossa, ettei hän

ehtinyt hiihtää niin kovaa kuin jaksoi.

 

 

Se ei ollut samanlaista sätkyttelyä ja huiskimista kuin nykyään

harrastettava luisteluhiihto. Tämä tyyli pitäisi muuten kieltää. On

älytöntä, että kunnat joutuvat talvisin rakentamaan metsiin moottoritien

kaltaisia väyliä. Ja nyt myös kesäksi hiihtotunneleita. Jos hiihdettäisiin

vain perinteisesti, niin kesäisin tarvitsisi rakentaa vain jäädytettyjä

latu-uria.

 

 

Muistan, että Kärkkäälän kansakoulussa Risto Paananen hiihti yhtä nätisti

kuin Mäntyranta. Niinpä Risto voittikin vähän myöhemmin ampumahiihdon

Pohjoismaiden mestaruuden. Ikäistensä poikien mestaruutta hän ei

voittanut. Muistan, miten kunnan liikuntasihteeri ja innokas hiihtomies

Lauri Girsen järjesti noin 14-vuotiaille Risto Paanaselle ja Antero

Laitiselle 30 kilometrin kilpailun parilähdöllä. Kovaa pojat painelivatkin

yhtä matkaa ensimmäiset 20 kilometriä, mutta sitten Risto epäonnekseen joi

mehua ja oksentaa puklautti. Antero sai voittajalle palkinnoksi hankitut

lenkkitossut ja se oli kova juttu silloin.

 

 

Muistan muuten samoilta ajoilta, että Oslon MM-hiihtojen 50 kilometriä

selvästi johtanut Arto "Tintti" Tiainen väitti saaneensa viimeisellä

virkistysasemalla niin kylmää mehua, että hän katkesi täysin ja jäi

toiseksi. Lehdessä luki, että poliisimies Tiainen itki kisan jälkeen ja se

tuntui kauhealta. Siihen aikaan suomalaiset miehet poliiseista

puhumattakaan eivät itkeneet.

 

 

 

MUISTO

 

 

Äitini osti oljilla koristellun kauniin lippaan venäläiseltä sotavangilta vuonna -44 Rieponlahden työsiirtolasta. Lipas maksoi yhden ruisleivän.

Suonenjoellakin oli sotavankeja maataloustöissä. Riepon Antinmäen taloon

heitä oli sijoitettu noin 20. Äitini mukaan heitä kohdeltiin ihmisiksi,

vaikkakin yksi vartija oli vähän kummallinen ja huhuttiin hänen ampuneen

erään sotavangin muualla. Iltaisin vangit järjestivät rieppolaisille

illanviettoja, joissa tanssittiin ripaskaa. Vangit tekivät myös käsitöitä

ja äitini osti leivällä tuohikontin ja yllä olevan lippaan.

 

 

Muuallakin Suonenjoella oli vankisiirtoloita. Ilmeisesti vangit olivat

Naarajärven surullisen kuuluisalta leiriltä. Siellä kuoli tietääkseni

tuhansia. Näistä asioista ei ole paljoa julkisuudessa huudeltu. Könösen

Salamo muuten muisteli, että Halolanmäellä oli työmiehenä puolalainen

vanki, joka oli ilmiömäisen taitava temppuilemaan jalkapallolla. Hän oli

kuulema Varsovan Dynamon miehiä.

 

 

Suomessa sotavankeja kohdeltiin hävettävän huonosti. 60.000:sta menehtyi

lähes 20.000. Pahempaan päästiin vain Saksassa, Japanissa ja varmaankin

myös Neuvostoliitossa. Ruokapulalla kuolemia ei voi mielestäni selittää,

koska vangit muodostivat vain 1,5 % ruokittavista ja jos tahtoa olisi

ollut, niin nälkäkuolemilta olisi vältytty. Ja mikä järki on rääkätä

arvokasta työvoimaa hengiltä, kun tekijöistä oli siihen aikaan huutava

pula.

 

 

Uukuniemellä oli myös sotavankeja. Koska heitä piti määräysten mukaan

vartioida, uskottiin erään Igor-nimisen moskovalaisen veturinkuljettajan

siirtäminen talosta toiseen 17-vuotiaan Liisa Kuikan tehtäväksi. Liisaa

kiinnosti, mitä Igor olisi tehnyt paikkakunnan väelle, jos hänellä olisi

valta ollut. Siihen Igor vastasi, että kaikki muut hän kyllä tappaisi,

mutta Liisan säästäisi. Igorista ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun

hänet palautettiin kotimaahansa.

 

 

Pari vuotta sitten telkkarissa oli ohjelma sotavankien kohtelusta

maalaistaloissa. Siinä jututettiin myös keskisuomalaista veljessarjaa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana jäi mieleeni, että kuusi veljeksistä oli

ihan Jaakko Tepon näköisiä savolaisia pallinaamoja, mutta se seitsemäs oli

ilmetty Viktor Klimenko. Jotta kyllä vankeja joskus hyvänä pidettiin.

 

 

MELKEIN SUONENJOEN POIKA

 

 

Arvovaltaisessa eläkeläisille suunnatussa Viva!-lehdessä kerrotaan

vanhimmasta suomalaisesta eli 110-vuotiaasta Aarne Arvosesta. Ja yllätys

yllätys! Hän on asunut 1930-luvulla Suonenjoella, jossa mies oli Kutvosen

tehtaan koristepuuseppänä.

 

 

Arvonen ei ole kasvanut pumpulissa. 14-vuotiaana hän karkasi kotoaan

elellen nälkäisenä katupoikana Helsingissä. Vuonna-18 hän meni ruoan

perässä punakaartiin ja sitä seurasi nälkäleiri Tammisaaressa. Saattaa

hyvinkin olla niin, että paastot lisäävät terveyttä ja pitkää ikää; ehkä

elimistö niiden avulla oppii elämään säästöliekillä.

 

 

Vapauduttuaan nuorimies ryhtyi nälän ajamana rehelliseksi murtovarkaaksi

ja päätyi sitten onnekseen kolmeksi vuodeksi vankilaan. Siellä hänestä

tehtiin koristepuuseppä ja siellä hän alkoi myös harrastaa

tähtitiedettä. Vapauduttuaan hän oli jopa perustamassa tähtitieteellistä

Ursa-yhdistystä, jonka kunnia jäsen hän nykyään on ja seura myös jakaa

kunnostautuneille jäsenilleen Arvosen nimelle omistettua palkintoa.

Onkohan muuten perää siinä vankilaviranomaisten näkemyksessä, jonka mukaan

nykyään maamme vankiaines on huolestuttavan kehnoa.

 

 

Entinen vanki Arvonen muutti pula-aikana Suonenjoelle, jossa hän alkoi

kutsua itseään taiteilijaksi. Hän teki korkealuokkaisia tyylihuonekaluja,

rokokoota ja chippendalia. Tietääkseni vanhat Kutvosen tyylikalut ovat

ihan arvostettuja alan harrastajien parissa. Muistelen, että Suonenjoen

lukion rehtorin kanslian huonekalut ovat antiikkista Kutvosta.

Suonenjoelta Arvoselle löytyi myös vaimo Sylvi Salonen. Vaimo kuoli

synnytykseen vuonna -38 ja mies sinnitteli sitten kahden tyttären

yksinhuoltajaisänä, joka oli varmaankin erikoista siihen aikaan.

 

 

Tähtitieteen lisäksi Arvonen harrastaa oluenjuontia. 100-vuotispäiviään

hän juhlisti kiertelemällä Lontoon pubeja ja 110-vuotissynttärit

vietettiin kantakapakassa poikien kanssa. Tästä opimme sen, että

vanhenemista ei tarvitse pelätä. Itsekin aion juhlia 100-vuotispäiviäni

pubeja kierrellen ja jos oikein pahapäiseksi heittäydyn, vetelen vielä

nöösipoikia turpaan siinä sivussa.

 

 

Vai ryhtyisinkö samanlaiseksi papaksi kuin Iivana Lyhdänköljäksi kutsuttu

vireä vanhus, joka kiertelee Kuopion virastoja ja yhdellekin neidolle hän

huudahti, että "te olette ihana nainen, te saatte siittimeni heräämään."

Amerikassa huudosta olisi seurannut miljoonan dollarin

vahingonkorvauskanne sielullisen järkytyksen vuoksi. Kuopion tytöltä pääsi

vain selkäkeikkanauru.