HILMA JA ONNI

 

Eilen talossamme harrastettiin kulttuuria. Hyvä naapurimme tiskijukka Nite soitteli parkkihallissa virttyneiltä vinyyleiltä pääasaissa savolaista iskelmämusiikkia. Nitellä on valinnan varaa, koska mies omistaa ilmeisesti maamme suurimman levykokoelman. Vinyylikiekkoja on peräti noin 20 000 kpl.

 

 

 

Nitellä lienee myös maamme suurin jääkiekkomailakokoelma; niitä on kokonainen varastohuoneellinen. Uskomaton suoritus, että mies, joka on keikkaillut jo 60-luvulla Olavi Virran, Tauno Palon, Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa intoutui jonkun haalistuneen Zska:n punatähden lahjoittamalla puumailalla näyttämään, kuinka granlundmainen ilmaveivi tehdään puhtaasti.

 

 

 

Eilisen musiikkipläjäyksen myötä tajusin, että vaikka Jaakko Teppo on nero, niin ei hänkään ole täydellinen. Hilmassa ja Onnissa http://www.youtube.com/watch?v=C9V2OUGzPFY kerrotaan suuresta rakkaudesta ja rakkauden suurin mahdollinen osoitus on, että yöksi tekohampaat pannaan "samaan lasiin", mutta minusta muuten savonmurteisessa kappaleessa pitäisi laulaa, että hampaisto pannaan "sammaan lassiin".

 

 

 

Hilma ja Onni on hyvin itäsuomalainen sanoitus. Pohjanmaalla vastaavassa mustasukkaisuustilanteessa olisi hääpaikalta kannettu verta pois pirunmoosella lehmänkiululla, mutta Hilman ja Onnin häissä toiseksi jäänyt kilpakosija ei turvaudu puukkoon vaan aikoo kostaa ainoastaan pieraisemalla kesken juhlatilaisuuden.

 

RUUSKANEN

 

Antti Ruuskanen valittaa rannalle jäämisestään Urheilun okeusturvalautakuntaan. Onnea ja menestystä Antille. Häntä kaivattaisiin kisajoukkueessa. Tuskin hän mitalia toisi, mutta ainakin hän toisi verbaalista lahjakkuutta värittömään joukkueeseemme.

 

 

 

Nykyurheilijat ovat äärimmäisen tylsiä virkamiehiä. Vähän kuin ministeriä kuuntelisi, kun tämän päivän huippuja haastatellaan. Antti Ruuskanen on poikkeus. Yleensä vain itäsuomalaiset naiset, ns. räpätädit, pystyvät suoltamaan puhetta keskeytymättömällä tajunnanvirtatekniikalla, mutta myös miehinen mies Ruuskanen pystyy samaan. Ja miehen murre on niin puhdasta ja korvaahivelevän kaanista, että sitä pitäisi äänittää kansatieteelliseen arkistoon.

 

 

 

Antti Ruuskanen on oikea savolaisen sanarieskan taitaja. Samanlainen kuin runoilija Kalle Väänänen oli. Voi olla, että Ruuskasen ja Väänäsen sukujen vaiheet ova jossain vaiheessa kohdanneet, koska 30-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Savolaista sanarieskoo Väänänen kirjoittaa seuraavan hieman uskalletun kuvauksen yöstä Ruuskasen torpassa:

 

 

 

Ja se kaekki, mitä näkkyy Tuavetin takkoo,

se on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo.

Niin pyöreenä, punakkana makkoo se

kum puolukka keskellä mättään,

kun o oekeen levinnä levveelle,

piän alla kum pittää se kättään.

Ja nii om pyöree ja pullee povi,

että paejan sissään se kaekki ei sovi.

 

Eipä tuollaeseks ihal luullunna oes,

kun seon, kum peitteen om potkinna poes,

koko kommeutesa kun näättää,

koko sängyhhäm miltei se täättää

 

KOMENDANTTI KORHONEN

 

Tuo eilen mainittu runoilija Kalle Väänänen muistetaan leppoisana

huumorimiehenä. Tosin kyllä hänen luonteestaan löytyi pimeämpikin puoli.

Sisällissodan aikaan hän toimi Karjalan rintamalla sotaoikeuden jäsenenä.

Silloiset sotaoikeudet eivät olleet mm. K J Långin kannattaman nykyisen

liberaalin rangaistusperiaatteen kannalla.

 

 

 

Rutolan sahankin kaikki 54 työmiestä ammuttiin esimerkiksi ja

varoitukseksi muille. Esimerkiksi Varkauden Ahlströmin tehtaalla oltiin

lempeämpiä ja ammuttiin tehtaan työmiehistä vain joka kymmenes, ettei

tuotanto kärsisi. Haudankaivajan mukaan vainaita lyötiin multiin 450.

Virallinen historiankirjoituksen mukaan niitä oli vain puolet tuosta

luvusta.

 

 

 

Mielestäni jotenkin Kalle Vänäsen kaltainen leppoisa huumorimies oli myös

Suomen paras näyttelijä Aku Korhonen. Luin tuossa juuri Pekka Railon

muistelmat Valkoisten vankina; jostain syystä teos julkaistiin vasta 60

vuotta kirjoittamisen jälkeen. Railo paljastaa, että Kokkolan vankileirin

komendanttina toimi Aku Korhonen. Hän esitti kovin sotaista johtajaa

huolimatta uskottavuutta vähentävästä savolaisukon ulkomuodosta.

 

 

 

Mutta vangit pitivät Akusta, koska vaikka hän näytteli kovasti karskia

sotilasta, oli hän silti hyvin inhimillinen. Ja inhimillisyyteen kuuluvat

pienet heikkoudet. Komendantti Korhosen ura sai vähän nolon lopun. Hän

nimittäin sortui juopottelemaan erään punavangin kanssa, miehet

riitaantuivat jostakin, ja vanki löi viinapullon rikki komendantin

otsikkoon. Komendantti sai tapauksen seurauksena potkut ja vanki 12 vuotta

kuritushuonetta.

 

NÄKÖISPATSAITA

 

Eilen käsitelty Aku Korhosen sotaisuus palauttaa mieleeni Venäjän

lyhytaikaisen ja lyhytikäisen tsaarin Pietari III:n. Jostain historian

oikusta tälle tsaarille oli siunaantunut savolaisen pienviljelijä-metsurin

ulkoinen hapitus, mm. hänen nenälaitteensa oli niin pystysieraiminen, että

se tuotti sateella ongelmia.

 

 

 

Sen lisäksi, että Pietari  III oli muutenkin vouhka, oli hän myös

sotahulluuteen taipuvainen. Aikamiehenäkin hän oli enemmän kiinnostunut

tinasotamiehistä kuin valtiollisista asioista tai naisista.

Sotahulluuttaan hän myös perusti itselleen henkivartiokaartin näköisistään

miehistä ja vaatetti heidät preussilaisiin uniformuihin, koska hän

ihasteli kovasti kaikkea saksalasita ihan, kuten suomalaiset reilut 200

vuotta myöhemmin.

 

 

 

Ja niin mielistynyt hän oli tähän valiojoukkoonsa, että kaartista tehtiin

näköispatsaat. Niinpä kuulemma jossain kesäpalatsin puistossa on joukko

Aku Korhosta esittäviä patsaita, jotka on puettu preussilaisiin

paraativormuihin. Se ihme pitää minunkin vielä tässä elämässäni nähd.

 

 

 

Pietari III:n loppu oli surullinen. Hän ehti hallita vain vuoden ennen

kuin kuoli äkillisesti ja yllättäen 34 vuoden kypsässä iässä. Virallisen

historian mukaan kuolinsyynä olivat peräpukamat, mutta huhutaan myös, että

hän tukehtui nukkuessaan tyynyynsä. Sellainen ei ole ainutlaatuista, koska

jollekin Afganistanin presidentille kävi kuulemma samalla tavalla silloin,

kun Neuvostoliiton erikoisjoukot saapuivat antamaan maalle veljellistä

apua. Erikoisjoukot tiettävästi löysivät presidentin tyynyynsä

tukehtuneena.

 

SUONENJOEN ASEKÄTKIJÄ

 

Suonenjoen historiasta kiinnostuneen kannattaa lukea juuri ilmestynyt

Pirkko Schulmanin toimittama Asekätkijän vankilapäiväkirja. Kirja perustuu

Schulmanin isän Hugo Lindforsin tutkintovankeusajallaan tekemiin

muistiinpanoihin. Epäsavolaisesta nimestään huolimatta Hugo Lindfors oli

suonenjokelaisia, vaikkakin junan etelästä tuoma.

 

 

 

Lindfors oli asekätkentään osallistuessaan jo lähes kuusikymppinen

paikallinen suojeluskuntajohtaja. Tutkintavankeudessa hän istui kuusi

viikkoa ja pääsi vapaaksi odottamaan oikeudenkäyntiä. Tuomiota hän ei

ehtinyt saamaan, koska kuoli vatsasyöpään ennen oikeudenkäyntiä

heinäkuussa -47. Hän oli juuri avioitunut ja hänelle syntyi kaksoset

kuolemansa jälkeen. Melkoinen suoritus 60-vuotiaalta syöpäsairaalta

mieheltä.

 

 

 

Asekätkijän vankilapäiväkirja vilisee suonenjokelaisille tuttuja nimiä ja

paikkoja. Sekä kätkijät että heidän jäljittäjänsä ovat vieläkin tunnetuja

paikkakuntalaisia. Ainakin kaikkien Korhosten, Laitisten, Rönkien,

Vehviläisten ja Vilhusten kannattaa tutkia sukujensa maanalaisia vaiheita.

 

 

 

Aselaatikoita piilotettiin ainakin kirkonkylään, Käpylään, Tyyrinmäelle,

Jalkalaan, Vehvilään ja Lyytilänmäelle. Kärkkääläisille pyssyjä ei

uskallettu antaa. Tosin tiedän, että kärkkääläisillekin siunaantui

rintamalta kättäpitempää. Ainakin kaksi puoliautomaattista hirvipyssyä ja

kaksi sikapistoolia pitäisi vielä löytyä kyläläisten vinteiltä. Olisi jo

korkea aika sijoittaa ne Kärkkäälän kylätalon lasivitriiniin.

 

HERRASMIEHIÄ

 

Suonenjoen asekätkijöitä kohdeltiin lempeästi. Hugo Lindfors kuoli syöpään

ennen oikeudenkäyntiä, joten hänen kärsittäväkseen jäi vain kuuden viikon

tutkintavankeus. Toinen kätkennän suonenjokelainen pääorganisaattori

pankinjohtaja Erkki Kaijärvi tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.

Rangaistuksen jälkeen hän jatkoi työtään arvostettuna pankinjohtajana

60-luvulle asti.

 

 

 

Epäiltyjen kohtelu tutkinta-aikana  vaikuttaa olleen vähintäänkin

asiallista. Esimerkiksi pidätyksen jälkeisen yön Lindfors ja Kaijärvi

saivat viettää Valpon Kuopion toimiston johtajan luvalla hotelli

Atlaksessa; tosin omalla kustannuksellaan. Tutkintavankeusaikana pelasi

myös vangittujen huolto kiitettävästi. Jopa pastori Takalan toimittamat

tupakat ja kunnanlääkäri Hannukselan pirtupullot päätyivt perille, koska

ilmeisesti vartijat tietoisesti katsoivat asiaa läpi sormien.

 

 

 

Punaisen Valpon kuulusteluissakin epäiltyjä kohdeltiin pehmeällä kädellä.

Ainakaan Lindforisn päiväkirjoista ei löydy viitteitä minkäänlaisesta

asiattomuudesta. Punaisen Valpon kuulustelumenetelmissä olisikin

oivallinen kohde historiantutkijoille. Nimittäin vielä muutama vuosi

aiemmin epäiltyjä kommunisteja puhuteltaessa käytettiin menetelmiä joiden

avulla jokainen mies kertoi kaiken minkä tiesi ja monet vielä tätäkin

enemmän.

 

 

 

Mitään Gestapon generaattoreita ei tarvittu, vaan kuulusteltava saatiin

tarvittaessa laulamaan kuin kanarialintu vaikkapa hakkaamalla kepillä

jalkapohjiin, jonne mustelmia ei jää. Nuori oikeustieteen opiskelija Urho

Kekkonen muistetaan taitavana kuulustelijana, jolla oli tapana pitää

mustia nahkahansikkaita kuulustelujen aikana. Tunnustus irtosi helposti,

vaikkakin samalla saattoi irrota myös hampaita.

 

JURRIKOITUMISTA

 

Ruuskasen akan poeka saapui öylön kisapaikalle. Tiedotusvälineille hän

antoi kokemiinsa vääryyksiin viitaten lausunnon, jonka mukaan "tässä ei

aata ruveta jurrikoemaan". Asenne on inhimillisessä mielessä perusteltu,

mutta urheilumenestyksen kannalta katsottuna täysin väärä.

 

 

 

Nimen omaan nyt miehen pitäisi jurrikoitua ja näyttää urheiluliiton

herroille ihan vain mielenosoitusellisista syistä. Olisi hupaisaa, että

kaikki muut suomalaiset romahtaisivat, mutta Ruuskasen akan poeka

voittaisi maailmanmestaruuden. Siinä olisi urheiluliiton herroilla

selittämistä ja nuama viätyisi herroilta kummasti.

 

 

 

Yleensä suomalaiset keihäsmiehet ovat pärjänneet jurrikoituneina

ollessaan. Vain yhden poikkeuksen muistan. Joskus pahasti invalidisoitunut

Seppo Räty sai Em-kisoista mitalin ja intoutui tavoistaan täysin poiketen

huiskauttamaan kerraan kättään yleisön suuntaan. "Ihan vittuillakseni

huiskuttelin" oli Rädyn perustelu postiiviselle tunteenpurkaukselleen.

 

KEPPIÄ VUAN ILIMAAN

 

Ylväinä liehuvat kansakuntien liput, mutta ylväimpänä hulmuaa Suomen

siniristivaate, kuten Pekka Tiilikainen tapasi aloittaa urheilutapahtumien

kommentoinnin.

 

 

 

Keihäänkarsinta oli suomalaisjuhlaa; poikamme voittivat ylivoimaisesti

maiden välisen joukkuekilpailun. Venäjän joukkue pani hyvin kampoihin ja

hävisi vain muutaman metrin, mutta kolmanneksi sijoittunut Saksa jo

kymmeniä metrejä. Ja muistettakoon, että Tellukselta löytyy noin 200

valtiota, jotka voivat kisata keihäänheiton joukkuemaailmanmestaruudesta.

Hyvä Suomi!

 

 

 

Antti Ruuskanen venyi upeasti. Voi hyvinkin olla, että vasta Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen, tai jonkun muun sellaisen kummallisen elimen,

väliintulon jälkeen matkalipun saanut urheilija tuo Suomen ainoan pisteen.

Veikkaan yhtä ainokaista, mutta kokonaista pistettä.

 

 

 

Hyvää menestystä lauantain kilpailuun lupaa sekin, että radio

haastattelussa meijän Antti tuumasi, että koitokseen mennään asenteella,

että keppiä vuan ilimaan. Mutta ilmeisesti joku urheiluliiton herra

puhutteli meijän Anttia haastattelun jälkeen, sillä myöhemmin mies kertoi

teksti-tv:llä, että aikoo loppukilpailussa heittää "eye of the

tiger-meiningillä".

 

 

 

Itse suosittelen kuitenkin meijän Antin heittävän "keppiä vuan

ilimaan-meiningillä". Se rento asenne tuo kahdeksannen sijan ja sen Suomen

ainoan pisteen ja urheiluliiton herrojen nuama voi viäntyä kummasti

pettymyksestä.

 

CATCH AND RELEASE

 

Olen tehnyt inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen, etten vain saisi

virvelilläni kaloja. Kaikista varotoimista huolimatta meuhautti

nelikiloinen hauki jigiin Suhosen Kaken rannassa. Vedin vielä merkillisen

näköistä jigia vielä  niin. että se vain pomppi veneen perässä aalloilla,

jottei siihen yksikään viaton luontokappale tarttuisi. Mutta Petäinen on

mahoton haukijärvi.

 

 

 

Onneton kala ei edes pistänyt hanttiin, koska se oli kiinni kielestään.

Ihmiskunnan käsittämätöntä raakuutta häveten päästin saaliin takaisin

eväkäsystäviensä pariin. Saas nähdä, koska tälläinen catch and

releaseh-touhu leviää myös tiedostavien metsästäjien keskuuteen.

 

 

 

Eläinsuojeluviranomaisten tai edes kettutyttöjen olisi siekailematta

ryhdyttävä toimiin koukkukalastuksen kieltämiseksi.

 

VILLISORSA

 

On suuri sun rantasi autius sanotaan runossa sattuvasti, ja

kännykkäkamerakin asian vahvistaa. Surullinen ja haikea on näkymä

syksyiselle Petäiselle.

 

 

 

Runon mukaan rannalla pitäisi kaikua myös villisorsan valitus, mutta kun

ei kaiu. Jonnekin ovat linnut tänä kesänä kaikonneet järveltä. Vain kolme

kuikkaa edustaa Petäisellä siivellisiä nisäkäsystäviämme. Edes lokkeja ei

näy. Yksi joutsen sentään kävi kesällä, mutta sekin kuoli toistaiseksi

tuntemattomasta syystä. Kyllä on tuas mualimankirjat sekasi.

 

 

 

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaa tunnelmaan sopivaa hyvää musaa

http://www.youtube.com/watch?v=VmizIJ2zwFY&feature=related

 

MÄNTYKANTTARELLIT

 

Tänään piti olla lomapäivä, mutta tulikin vuoden rankin ja hyväpalkkaisin

työpäivä. Olen polkenut kymmeniä kilometrejä tuulessa ja sateessa

ikivanhalla yksivaihteisella maastopyörällä ja kerännyt pyöräkuorman

kanttarelleja, metsiemme mätäneviä miljoonia,  joita myös keltavahveroiksi

kutsutaan. Parhailla paikoilla ylsin ministeritason tuntipalkkaan. Kuopion

torilla kanttarellit maksavat kuusi euroa litralta.

 

 

 

Yleinen uskomus on, että keltavahverot elävät pysyvässä parisuhteessa

koivujen kanssa. Tämä ei ole koko totuus, sillä ainakin Kakkisen salolla

niitä kasvoi myös mäntymetsissä. Siinäpä olisi hyödyllinen tutkimuskohde

metsätieteelliseksi väitöskirjaksi.

 

 

 

Sienibisneksessä liikkuvat isot rahat. Tattikeisari Dallavalle, jonka

kaikki jalkapallon ystävät tuntevat, väitti lehdessä, että metsät

tuottavat enemmän rahaa sieninä kuin puuna. Esimerkiksi kanttarelleja voi

muutaman neliömetrin alalla olla monta litraa ja ehkäpä asiaa voisi

edistää myös hoitotoimilla. Mielestäni pihojen voisi antaa ihan rauhassa

sammaloitua ja koivittua, jonka jälkeen se olisi otollinen maaperä

sienenkasvatukselle. Itse olen jo niin menetellytkin määrätietoisesti.

 

 KOHTUUTTOMUUS

 

Taas olen syyllistynyt kohtuuttomuuden syntiin. Keräsin taas

muovikassillisen kanttarelleja, vaikka niitä on jo muutenkin liikaa, mutta

ajatus ministerin palkkatasosta houkuttelee. Tiedä vaikka itse joudun

vielä sieneni syömään, joka ajatus ei houkuttele.

 

 

 

Keräsin saaliini Kärkkäälän mansikkaisäntien peltojen pientareilta.

Eräiden kylän Mauno Mansikoiden kannattaa harkita tuotantosuunnan

vaihdosta. Pinta-alaa kohti kanttarelli tuottaa mansikkaa enemmän.

 

 

 

Keltavahveron veroinen kolmen tähden herkullinen ruokasieni on myös

suppilovahvero, joita pitäisi näissä metsissä olla vino pino. Ikävä kyllä

en erota suppilovahveroa eräästä seitikistä, joka luokitellaan kolmen

ristin myrkkysieneksi eli tappavaksi.

 

 

 

Mietin, että pitäisikö turvautua naapuriapuun, eli  tarjota naapureille

koemaistiaisia. Sitten voisi varovasti kysyä, että tuntuiko kyseessä

olevan kolmen tähden herkullinen ruokasieni vai eikö tuntunut.

 

SE-MAKIAN-PAIKAN-LAMPI

 

Se-Makian-Paikan-lampi se siinä loistaa isänmaan auringon paisteessa

Kakkisen salolla, kuten Tuntemattomassa sotilaassa sotamies Viirilä väitti

Äänislinnan tekavän Äänisen Karjalassa.

 

 

 

Itse asiassa lampi tunnetaan uudemmissa kartoissa nimellä Vattulampi ja

vanhemmissa kartoissa nimellä Hävytönlampi. Mutta säädyllisyyteen

taipuvaisena vanhana herrasmiehenä alan kutsua sitä nimellä

Se-Makian-Paikan-lampi.

 

 

 

Perustelen valintaani sillä, että Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa kerrotaan

Jokijärven suunnalla olevasta ojasta, jota maallistunut kansanosa kutsui

nimellä Vittuoja ja jota niissä selkosissa runsaslukuisena esiintyvä

lestadiolainen kansanosa nimitti häveliäästi kiertoilmaisulla

Se-Makian-Paikan-oja.

 

 

 

Monet Kärkkäälänkin seudun paikat ovat saaneet nimensä hämäläisiltä

eränkävijöiltä, jotka poikaporukoissa liikkuen sousivat kesäisin

kuukausiksi erälle nykyiseen Savoon ja koska naisväkeä ei ollut paikalla

ylläpitämässä moraalia, rohkenivat he antaa paikoille uskaliaita nimiä.

 

 

 

Muuten en ole vieläkään etsinyt Kakkisen salon Airakselan puolelta

lamparetta, jonka nimeksi on karttaan merkitty Persepyöreinen. Nyt kun

minulla on suunnistusta helpottava kallis kännykkä, niin luulen

Persepyöreisenkin löytyvän viimeistään ensi kesänä.

 

RIU'UT

 

Kevättulva on huuhtonut rajapuron sillan Kakkisen salon polulta. Ennen

puro erotti Suonenjoen ja Karttulan, nyt Karttula on vaihtunut Kuopion

kaupungiksi. Joku satunnainen matkailija on ystävällisesti asettanut

sentään kolme riukua vahvistamaan Suonenjoen ja Kuopion

yhteenkuuluvaisuutta.

 

 

 

Mutta pikkuisen on hutera tämä rakennelma. Tiedän, että tällä polulla

ainakin minä ja Nurmen Arvi liikumme polkupyörän kanssa ja luulen, että

paikka on ainakin Arville, 80 v, haasteellinen paikka, kuten nykykielellä

asia ilmaistaan.

 

 

 

Ihan matkailupoliittisista syistä jonkun olisi tehtävä asialle jotakin.

Ellei joku tee asialle jotakin, aion asettua seuraavissa kuntavaaleissa

Suomen köyhien ja pieneläjien, eli Sköpin, ehdokkaaksi tunnuksella

"ainakin neljäs riuku on saatava Rajapuron sillalle". Se iskulause

eroittaisi minut tyypillisistä kunnalliselämän siltarumpupoliitikoista.

 

 

 

Muuten ihan valtakunnan tason politiikassakin voi menestyä selkeillä ja

konkreettisilla tunnuksilla. Vajaat sata vuotta sitten eduskuntaan meni

heittämällä Kalle Pykälä-niminen maalaisliittolainen ehdokas Viipurin

vaalipiiristä, joka lupasi kansalaisille ainoastaan, että jos minut

valitaan, lippalakit halpenevat.

 

 

 

Toista ääripäätä edustaa se yhteiskunnallisesti täysin tietämätön

perheenäiti, jonka gynekologimies oli kaivanut huomattavat summat rahaa

paikasta, jota tuskin edes rohkenen arvailla, ja keksi sitten kaivamilleen

rahoille sen verran käyttöä, että yritti näyttävän mainoskampanjan avulla

tehdä vaimostaan kansanedustajan.

 

 

 

Tunnuslauseena oli lyhyesti ja ehkäpä hieman mitään sanomattomasti "nainen

Kymenlaaksosta". Nainen Kymenlaaksosta ei mennyt läpi; jäi muutaman äänen

päähän.

 

BOVELLANIT

 

Näyttelijä Taisto Reimaluoto tulee tänään miehen ikään. Hesari ei sitä

kertonut, vaikka olisi pitänyt, mutta Savon Sanomat sen teki. Onhan

juhlakalu sekä äidin että isän puolelta Savosta. Äiti Pieksämäeltä ja isä

tietysti Suonenjoen Kärkkäälän kylältä; jokainen joka yleensä maailmasta

jotain tietää, tietää tämän jo ennestään, mutta kerron varmuuden vuoksi

vielä kerran.

 

 

 

Reimaluoto olisi suosikkinäyttelijäni, vaikka ei olisikaan tavallaan

Kärkkäälän poikia. Markku Pölösen elokuvassa Koirankynnenleikkaaja on

kohtaus, joka on maailman lokuvataiteen vaikuttavimpia. Tukkikämpän

messiashahmo, jota esittää Taisto Reimaluoto, onkii pilkillä koko

jätkäporukalle kunnon ahvenaterian. Eikä sen onnellisempia ihmiskasvoja

ole nähty ennen elokuvan historiassa. Filmi kertoo sodanjälkeisestä

Suomesta, jossa ei juuri roklattu ruoan suhteen.

 

 

 

Taisto Reimaluoto on siis taustaltaan Kärkkäälän Sikasia, kuten olen ehkä

ennenkin jo maininnut ja Sikasen Pekan veljenpoika. Harmi, että

perinteinen hieno sisäsavolainen sukunimi on pitänyt mennä muuttamaan.

Sikasten suvun edustajien tulisi olla ylpeitä esimerkiksi siitä, että

Pohjois-Amerikan intiaaneissa on paljon sukunimeltään Sikasia. Savolaiset

tulivat nimittäin 1600-luvun Delawearin saloilla mainiosti toimeen

alkuperäisväestön kanssa.

 

 

 

Jos en ihan väärin muista, niin Taisto Reimaluodon mummo oli omaa sukuaan

Bovellan, ja Bovellanhan se elokuvamies Edvin Lainekin oli alkujaan.

Olisivatko miehet sukua. Ja kun tarkkaan katsoo, on Taistossa ja Edvinissä

paljon samaa näköä. Kumpikaan ei ehkä sovi hyvin ensilikistäjän rooliin,

mutta jos jossain tarvitaan oikein jämerännäköistä miestä, niin siinä on

kaksi juuri sellaista.

 

 

 

UFOJA SAVON TAIVAALLA

 

Netistä etsin tiedon, että tuon eilen esitellyn taisteluilmalaiva Karjala 1:n pienoismallin valmistamisesta ja laitteen esittelytekstistä vastannee Opa Laitinen, joka lienee Savon poekia. Savoon taisteluilmalaiva kytkeytyy myös siksi, että sen salainen tukikohta sijaitsi Kuopion lähellä Kurkimäessä.

 

 

 

Savo onkin ollut perinteisesti maailman ilmailu-, avaruus-, ja ufotutkimuksen kärjessä. Kuten useimmat tietävätkin, Juri Gagarin ei ollut maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, vaan kunnia kuuluu kuopiolaiselle Silvo Sokalle, joka jo 17-vuotiaana synkkänä ja sateisen syysyönä vuonna

1948 lensi omatekoisella raketilla Kuopiosta Suonenjoen pappilan rantaveteen. Paikalle hälytetty maamme puolustusvoimain edustaja totesikin asiasta kuultuaan, että tämän pojan täytyy olla nero, kuten varmasti asianlaita olikin.

 

 

 

Vuonna 1978 nousi Suonenjoki taas maailman maineeseen, koska siellä napattiin historian selvin valokuva ufosta, ja vieläkin tätä otosta pidetään maailman luotettavimpana todisteena ufojen olemassaolosta.

Esittelyvideo kuvasta löytyy tästä

http://www.youtube.com/watch?v=qR-UaD_0Kac  .

 

 

 

Skeptikot tosin väittävät, että kuva esittää siimalla lepän oksaan ripustettua lampunvarjostinta. Muistelen myös, että samainen ufo suoritti lumihangelle myös nestepäästöjä, jotka tutkimuksissa paljastuivat tiskivesiksi, mutta tuntuu ihan luonnolliselta asialta, että myös lentävissä lautasissa joudutaan välillä astioita pesemään.

 

 

 

Vuonna 2008 kuvasivat kuopiolaiset lintubongarit nämä kuvat, jotka myös löytyvät internetistä videoselostuksen kera. Nämäkin otokset ovat harvinaisen teräviä ja selviä verrattuna maailmalta tuleviin suttuisiin ja hämäriin ufokuviin. Itse epäilen, että poikien kameran linssillä on ollut pelkkä vesipisara, mutta tutkikaapa itse. Jotkut sanovat, että kun savolainen ufohavainnoitsija on äänessä, vastuu jää kuulijalle.

http://www.youtube.com/watch?v=lXC20jlGAGU&feature=related  .

 

 

 

Muuten varmasti mielenkiintoisin netissä ollut  ufovideo, joka tunnettiin laajalti maailmalla, on kuvattu Suonenjoen ja Karttulan rajoilla Kakkisen salolla, mutta jostain syystä tämä video on nyt poistettu yleisestä jakelusta. Epäilen skeptikkojen ja johtavien poliitikkolen maailmanlaajuista salaliittoa tämän vakuuttavan todisteen mystisen häviämisen selittäjänä. Ennen tämä video löytyi täältä

http://paranormaaliblogi.net/foorumi/viewtopic.php?f=6&t=774&p=41516  .

 

KASVUA

 

Kupsin peli loksahti vihdoinkin mallilleen ja se voitti eilen yllättäen Marianhaminan mennen tullen vieraissa, vaikka vielä viikko aiemmin kotipelissä kuopiolaiset olivat hätää kärsimässä. Varsinkin vieraiden 169-senttinen Petteri Forssell oli paha pideltävä isoilta ja kankeilta näyttäville savolaisille.  Lyhytsyöttöpeli ja vikkelyys eivät ole enää Kupsin pelityyli, vaan saksalainen tylsä suorasuuntaisuus on marssinut tilalle.

 

 

Laskin, että Kupsin avauskentällisessä oli enää yksi alle 180-senttinen peluri eli Juho Nykänen, 179 cm. Porukan keskipituus on noin 185 ja luulen, että valmentaja Pekonen valitsee pelurit pituusjärjestyksen mukaan; Messi, Pele  ja Maradona eivät mahtuisi porukkaan.  Muistan, että vielä noin vuonna -78, kun OPS pelasi Liverpoolin kanssa 1-1 tasapelin jossain silloisessa Eurocupissa, niin  joukkueen keskipituus oli 176, joka saattoi olla siihen aikaan kotimaisen keskivertopotkupalloilijan mitta.

 

 

Pieksämäen Naminkan lentopalloilijat  70-luvulla, jolloin joukkue oli Euroopassa viiden parhaan joukossa oli suurin piirtein saman mittainen kuin Kupsin jalkapalloilijat nyt.  Nykyään lentopalloilijat alkavat olla kaksimetrisiä ja jalkapalloilijat vain pikkuisen pienempiä. Muistanpa vain, kuinka pari talvea sitten Pielaveden Sampoa vastaan marssi Kuopio-hallilla joku varmaankin siperialaisen kolhoosin yhdistelmä. Miehet olivat järkiään 210 cm pitkiä ja vantteria. Takarivillä joku savolaisukko ihmetteli ääneen, että "mitähän ne nuokin on syönynnä."

 

PAHVILINTU

 

Ei löytynyt Petäisen rannalta jo perinteiseksi muodostunutta joutsenen pesää. Joutsen on pesinyt järvellä jo noin 30 kesänä peräkkäin tuottaen noin 120 poikasta maailmalle, mutta tänä kesänä perinne katkeaa. Olisiko järvi muuttunut liian rauhattomaksi aralle linnulle?

 

 

 

Sen sijaan pahvilinnun pesä löytyi. Pahvilinnulla on harvinaisen kauniin siniset munat. Muualla maailmassa pahvilintu tunnetaan laulurastaana.

Laulurastaan pesän sisustus muistuttaa pahvia ja siitä tuo kärkkääläinen muualla tuntematon nimitys.

 

 

 

Muita kärkkääläisiä eläinharvinaisuuksia ovat poutahavukat, joita muualla kutsutaan mieluiten hiirihaukoiksi, murokkaat, jotka sivistyneessä maailmassa ovat vain pieniä siikoja ja maivat, jotka toisaalla ovat ahvenen poikasia. Tosin Oulun puolessa maivoiksi kutsutaan Perämeressä elävää muikkua.

 

KUOPION TUHOMAISLEIRI

 

Tuosta Mannerheim-aiheesta Kuopion osalta vielä sen verran, että minua vaivaa se, että kaupungissamme on kiitettävän runsaasti erilaisia muistolaattoja merkittävien historiallisten tapahtumien muistoksi, mutta yhtä puuttuu. Nimittäin nykyisen työpaikkani seinästä puuttuu sellainen pronssilaatta, jossa kerrotaan, että tällä paikalla lyötiin lihoiksi järjestäytyneen valtiovallan toimesta 476 miestä vuonna 1918.

 

 

 

Mielestäni paikalla ei ole toiminut vankileiri eikä keskitysleiri, vaan tuhoamisleiri on kuvaavin nimitys. 476 kostoksi tapettua ihmistä Kuopion kokoisessa kaupungissa, joka oli kaukana rintamalinjoista ja jossa ei juurikaan käyty taisteluja, on käsittämätön asia.

 

 

 

Mainitsin asiasta eräälle jutunaiheita kyselevälle toimittajalle.

Hänelläkään ei ollut tästä historian vaiheesta mitään tietoa. Hän vain uskalsi arvailla, että ne olivat varmaan niitä punaisia ja valkoisia ja ainakin osittain hän oli oikeassa. Tosin esimerkiksi se Kärkkäälän suurimman talon vanhin poika, joka tapettiin nälkään tässä kauhujen paikassa, tuskin lukeutui kumpaankaan ryhmittymään ainakaan jäsenmaksua maksavana jäsenenä.

 

 

 

Kuopion tuhoamisleirin tapahtumista ei ole juurikaan löytynyt kirjallista tietoa, mutta nyt on internettiin ilmestynyt Karri Partasen gradu-tutkielma aiheesta.

 

http://personal.inet.fi/koti/kpartanen/gradu/tutkimteht.htm

 

SOVIJÄRVI

 

Lukaisinpa tuossa suonenjokelaisittain ihan mielenkiintoisen kirjan eli Otso Sovijärven Pappilaelämää. Otso on entisen Suonenjoen kirkkoherra Erkki Sovijärven pappispoika. Hänen isänsä oli pitäjässään arvostettu sielunpaimen. Puhuttiin, että hän ymmärsi elämää. Ja varmaankin hän ymmärsi myös sisäsavolaista elämää ja siinä asiassa kirkkoherraa auttoi kovasti se, että hän aloitti uransa Lontoossa merimiespappina.

 

 

 

Otso Sovijärven  muistelmateos on sikäli teologisesti arvokas, että sen luettuani minäkin myönnän, että ainakin helvetti on olemassa. Kirjan perusteella seurakunta työpaikkana on nimittäin ihan täysi helvetti. Otso Sovijärven vaikeutena hengellisesä työssä oli, että hän oli aivan liian herkkä hymyilemään ja lisäksi hän herätti urallaan anteeksiantamatonta pahennusta nauttimalla jossakin tilaisuudessa vallan kaksi lasia viiniä, kun muut kollegat tyytyivät yhteen.

 

 

 

Muuten kerran Otso Sovijärvi oli piispa Sariolan kanssa Etelä-Pohjanmaalla tarkastuskäynnillä. Siellä heitä pitäjän hautausmaalla ihmetytti se erikoisuus, että keskellä aluetta oli laaja käyttämätön hiekkakenttä.

Tiedusteltaessa kalmistossa sijaitsevan joutomaan tarkoitusta oli vastaus hyvin pohjalaanen. "Se on tarkootettu tulevien sotien sankarivainajille.".

 

SURU-UUTISIA

 

Norjasta kuuluu kauheita. Maa on maailman paras maa asua yhteiskunnan hyvinvointia arvioivien HDI-indeksin mittareiden perusteella, mutta nyt Norja on kärjessä myös henkirikostilastossa. En muista, että missään muualla olisi rauhanoloissa tehty samanlaista hirmutekoa. Vaikka Suomi on länsieurooppalaisittain väkivaltainen maa, niin meidän murhamiehet ovat vain harrastelijamaisia puuhastelijoita eiliseen Oslon joukkoteurastajaan verrattuna.

 

 

 

Kärkkäälästäkin kiirii suruviesti. Kaisu soitteli ja kertoi, että Petäisen rannalta on löytynyt kuollut joutsen. Järvellä on kolmisenkymmentä vuotta pesinyt joutsenpari, mutta tänä kesänä ilmaantui vain yksinäinen lintu.

Olisiko ollut leskeksi jäänyt puoliso, joka nyt menehtyi suruun? Joutsen on kovasti pariuskollinen laji toisin kuin vaikkapa ihminen. Tosin sunnuntain Hesarin kuolinilmoituksia tutkiessa huomaa vanhojen ihmisparien käyttäytyvän myös joutsenten lailla.

 

 

 

Muistelenpa, että Kakkisen suunnalla menehtyi kymmenisen vuotta sitten joutsen lennettyään sähkölankaan. Sen leskeksi jäänyt puoliso ei ainakaan maalaistarinan mukaan suostunut syksyllä lähtemään yksin etelään, vaan löytyi alkutalvesta kuolleena veneen alta.

 

NAILONSUKKAMURHAT

 

Viimeaikaisten synkkien maailmantapahtumien innoittamana muisteli parturini Kuopiossa v-65 tapahtuneita ja kovasti valtakuntaa kuohuttaneita nailonsukkamurhia, joiden tapahtumiin liittyvistä henkilöistä hän tunsi monia, mm. murhaajan, miellyttävän naapurinpojan, joka oli parturioppilas.

 

 

 

Itsekin muistan selvästi, kuinka Suonenjoella elettiin hirmutöiden vuoksi kauhun vallassa. Nimittäin radiouutisissa kerrottiin, että murhaajaksi epäilty henkilö oli nähty matkustavan junalla Kuopiosta Suonenjoelle.

Epäilty saatiin onneksi pian kiinni ja parturini muisteli, että mies tunnustikin teon nopeasti. En tiedä tunnustiko jo siinä vaiheessa, kun poliisit puhuttelivat häntä, vai tarvittiinko vallan kuulustelujakin.

 

 

 

Siihen aikaan Kuopion poliisitoiminta oli kaikin puolin tehokasta. Kun torin liepeillä alkoi ilmetä järjestysongelmia, perustettiin asiaa varten oma erkioisyksikkö. Siihen kuuluivat ainakin oli eräs 210 cm pitkä ja ruumiinrakenteeltaan vanttera poliisi ja toinen konstaapeli, joka oli Pohjoismaiden paras moukarinheittäjä. Nopeasti tilanne olikin kuulemma sellainen, että kun mustamaija kaartoi torille, saapuivat pahimmatkin häiriköt heti vapaaehtoisesti tiedustelemaan, että mahtuisiko kyytiin.

 

 

 

Savon Sanomat julkaisi heti löydetyn nailonsukkamurhaajan kuvan ja  tarkat henkilötiedot. Tosin myöhemmin ilmeni, ettei murhaajaksi leimatulla ollut mitään tekemistä surmien kanssa. Mies oli menettänyt asian vuoksi maineensa, palkkansa pidätysajalta ja työpaikkansa, mutta mitään korvauksia hän ei koskaan saanut. Mies ei tietääkseni koskaan toipunut tapauksesta.

 

 

KOVIEN MIESTEN VAATIVA HARRASTUS

 

Sukuni on pieni ja mitätön, ja olen aina luullut, ettei tästä suvusta löydy suuria sankareita, mutta luulo ei ole tiedon väärti. Simo Rantalaisen kirjan luettuani olen ylpeä kerrankin Koivistoisten suvusta.

 

 

 

Nimittäin erään kovimman ja enitenharrastetun lajin maailmanennätyksen haltija on sukulaismiehiä. Kyseinen laji, joka on todella suosittu kovien miesten vaativa harrastus, on oluenjuonti. Jukka Koivistoinen on juonut kahdeksan pulloa olutta aikaan 1,58,25. Suoritus on uskomaton ja kuolemaa halveksiva; hengenlähtö on ollut lähellä.

 

 

 

Keskisuomalainen Matti Puustinen rikkoi Hyvät, pahat ja rumat-ohjelmassa Koivistoisen ennätyksen. Itse seurasin tapahtumaa kotikatsomossa tv-ruudun ääressä silmä kovana ja olen  vahvasti sitä mieltä, ettei Puustisen ennätystä olisi saanut hyväksyä. Jotain lajin sääntökirjan pykälää varmasti rikottiin, koska mielestäni ennätyksen yrittäjä ei juonut oluita, vaan kaatoi ne päälleen. MIeleni teki tehdä suorituksesta virallinen protesti.

 

 

 

Oluenjuonti saisi vallan mainiosti olla myös  olympialajina kaiken maailman takaperinuintien ja villikarjuntojen tilalla. Olen varma, että suuri yleisö pitäisi uudesta urheilumuodosta ja voisi itsekin siihen osallistua kotikatsomoissa kykyjensä mukaan. Lajin hyvnä puolena olisi myös se, että kisan jälkeen dopingtestit onnistuisivat jouhevasti, toisin kuin esimerkiksi kuiviin puserretuilta maratoonareilta.

 

 

 

Muuten toiseenkin huomattavaan saavutuseen muistan Koivistoisen suvun edustajan yltäneen. Nimittäin Savon Sanomat peräänkuulutti joskus 60-luvulla Suomen pisintä vaaksaa ja sellainen löytyi joltain sukuni edustajalta, jonka etunimen päälle en nyt millään pääse.

 

 

 

Luulen, ettei Koivistoisen vaaksa ollut maailman pisin, sillä Hesarin Viikkolehdessä oli joskus keskiaukeamakuvana painija Aleksanteri Karelinin kämmen luonnollisessa koossa ja se täytti koko aukeaman.

 

 

OHUKAINEN

 

Tuolla eilen mainitulla Brewsterillä laskeutui Karjalan järveen vuonna

1942 nettitietojen mukaan Lauri Pekuri. Tosin lentäjä saattoi vielä siihen aikaan olla nimeltään Lauri Ohukainen. Ohukainen muutti nimensä Pekuriksi juuri vuonna 1942.

 

 

 

Lauri Pekuri oli melkoinen sotasankari. Hänet ammuttiin alas kaksi kertaa ja toisella kerralla hän jäi sotavangiksi. Vankeusajastaan hän kertoo kirjassaan Spalernajan vanki. Sodan jälkeen hän palasi ilmavoimiin ja taisi edetä vallan everstiksi asti. Nimen muutos oli perusteltu. Jotenkin eversti Pekuri on sotilaallisempi nimi kuin eversti Ohukainen.

 

 

 

Pekuri rikkoi ensimmäisenä suomalaisena äänivallin ja ylitti myös ensimmäisenä kaksinkertaisen äänennopeuden. Hän lensi Suomeen ensimmäisen

Mig-21 hävittäjän 1963. Muistan tapauksen. Ensimmäiset noin kahdeksan Migiä lensi myös Kärkkälän yli ja meteli oli hirmuinen. Se jäi lapsen mieleen. Lapsen mieleen jäi myös se, että samoihin aikoihin Migien saapumisen kanssa rekisteröitiin Kuopion seudulla jonkinlainen maanjäristys ja jotenkin lapsenmielessäni ajattelin uusien suihkuhävittäjien sen laukaisseen.

 

 

 

Nuo Mig-hävittäjät olivat aikoinaan äärimmisiä sotasalaisuuksia eikä niitä saanut sopimuksen mukaan esitellä Naton edustajille. Eräs kuopiolainen lehti kuitenkin kertoi sivuillaan, että amerikkalainen kenraali oli Suomen vierailullaan käynyt Rissalassa tutustumassa uusiin koneisiin. Jutun kirjoittaneen toimittajan nähtiin jo samana iltana nousevan matkalaukun kera Kuopiosta poispäin lähtevään junaan ja poistuvan kaupungista iäksi.

Tamminiemestä oli kuulemma soitettu lehteen.

 

ATOMIMIILUN SALAISUUS

 

Ennen kuin koululaitos alkoi tasapäistämään kansaamme, oli meillä viljalti itseoppineita neroja. Esimerkikksi Suonenjoen Rieponlahdessa syntynyt Jussi Kukkonen oli käynyt vain neljä vuotta kansakoulua, ja siltä pohjalta hän toimi 36 vuotta Kainuun Sanomien päätoimittajana ja julkaisi lisäksi

67 kirjaa. Ennätysvuonna 1945 kirjoja syntyi 5 kpl. Vuonna 1955 ilmestyi Atomimiilun salaisuus, jonka tänään ymmärsin olleen vahvasti edellä aikaansa.

 

 

 

Tämä puhdashenkinen poikien tieteiskirja kertoo ydinvoiman konstikkuudesta, ja tätä smaa asiaa olen tänään niin herkeämättömästi seurannut, että jalkapallo-ottelukin jäi väliin. Luulin, että ns.

kiina-ilmiö on niin akateeminen juttu, ettei sitä rauhanoloissa pitäisi tapahtua aikanani, mutta saas nähdä, miten käy, vaikkakaan minulla ei ole mitään halua tämän asian näkemiseen.

 

 

 

Kukkosen Jussin 50-luvun kirjassa uskotaan atomimiilun voivan tömähtää atomipommin lailla, mutta näinhän ei kuulemma voi käydä. Toisaalta Tshernobilinkaan ei pitänyt voida räjähtää tavallisen pommin lailla, mutta niin vain kävi, kun oikein miehissä vasiten koetettiin, että eikö sitä saisi jotenkin posahtamaan.

 

 

 

Ja Japanissakin sitten suojarakennus räjähti hajalle, vaikka sellaista ei pitäisi voida tapahtua. Ja jos voikin, niin ainakaan Suomessa niin ei voi käydä. Toisaalta odotan, että koska ensimmäinen öljytankkeri törmää Loviisan voimalaan. Taikka terroristit törmäyttää siihen matkustajakoneen.

 

 

 

Jussi Kukkosen atomimiilu sijoittuu Pohjois-Suomen erämaahän tavattoman rikkaan uraanikaivoksen viereen. Mahtoikohan Riepon miehellä olla jonkinlainen visio Talvivaaran kaivoksesta, koska lopuksi kirjasta paljastuu, että rikas uraanimalmi sisältää myös muita kansantalouden vaatimia tarveaineita, mm. rautaa. Niinpä teos povaa Pohjois-Suomelle hyviä talousnäkymiä. Sen verran ennustus meni vikaan, että kaivosten synnyttämä talouskasvu näyttää viimeisimpien tietojen mukaan tekevän ennen kaikkea Pohjois-Karjalasta maamme talousveturin.

 

POHJOLAN MUMMITUSLENTÄJÄ

 

Ilmestyessään ajankohtainen on ollut myöskin Jussi Kukkosen Pohjolan kummituslentäjä. Se ilmestyi vuonna 1938, jolloin Lapin ilmatilassa lentelivät tunnistamattomiksi jääneet lentävät laitteet. Salamyhkäisyyden tuntua asian tiimoilla lisäsi myös se, ettei asiasta silloin juurikaan annettu virallisia tiedotteita.

 

 

 

Tietenkin iso osa koneista oli venäläisiä, mutta se ei varmaankaan ollut syy siihen, miksi asiasta vaiettiin. Luulisin, että osa tunnistamattomista lentävistä koneista oli myös suomalaisia, jotka tekivät vakoilulentoja Neuvostoliittoon. Sekään ei varmaan ollut lentojen pimittämisen perimmäinen syy.

 

 

 

Luulen, että suomalaiset tekivät vakoilulentonsa saksalaisten piikkiin, ja se oli syy salamyhkäisyyteen asian ympärillä. Eipä ole tainnut kukaan historiantutkija vielä selvittää asiaa perusteellisesti. Pohjolan kummituslentäjät olisi hieno väitöskirjanaihe kunnianhimoiselle sotahistorioitsijalle.

 

 

 

Kukkosen kirjassa syylliset selvävät helposti. He ovat suomalaisia kommunistiagentteja, jotka lentelevät itänaapurin asioisssa. Mutta heidän käy huonosti sen jälkeen, kun kaksi kesälomalla Lapissa ollutta reipasta koulupoikaa heidät pidättää. Ja kaiken kruunaa lento kaapatulla koneella Lapin kairasta sivistyksen pariin.

 

 

 

Pojat olivat nimittäin saaneet lentämisen teoreettista opetusta Suojeluskunnan ilmailukerhossa ja pääsivät sitten soveltamaan taitojaan käytäntöön kaappaamallaan koneella. Ei kuullosta uskomattomalta, vaan kuullostaa hyvinkin ajankohtaiselta ja uskottavalta sen jälkeen, mitä joukko hurskaita musulumaaninuorukaisia teki 11.9.2001.

 

IRJA

 

Joku ilta sitten harrastin korkeakulttuuria ja kirjoitin  Esa Pakarisen kunniaksi Suhmuran Santrasta. Silloin en kehdannut mainita, että kappaleen sanoittaja Terho Könönen saattaa hyvinkin olla kaukainen sukulaiseni.

Nimittäin olen äitini puolelta Könösiä. Savon Könös-miehet muistuttavat ainakin kasvonpiirteitään kovasti kuuluisaa joensuulaista sukunimikaimaansa.

 

 

 

Ja olen kuullut, että jostain Karjalasta Savonkin Könösten esi-isä on tullut. Puhutaan, että isoisovaarillani Risto Könösellä, jota kanta-Könöseksi kutsutaan, oli kiitettävä lapsilykky. Arviot määristä liikkuvat 23 - 27 välillä. Eno-Paavo oli joskus palannut Kuopion reissulta mukanaan tämän ihmemiehen kuva ja oli väittänyt, että niitä myyskenneltiin Kuopion torilla. Toivottavasti joku Könönen vielä löytää tämän kiinnostavan miehen kuvan suvun arkistoista.

 

 

 

Savonkin Könöset ovat musikaalisesti lahjakkaita; joskus tämä taiteellisuus on ilmennyt suoranaisena boheemiutena. Suonenjoella syntynyt muusikko Jouko Kukkonen oli äitinsä puolelta Könösiä. Hän taisi soitella mandoliinia tms. sota-ajan viihdytyskiertueilla ja olen antanut itselleni kerrottavan, että hänellä taisi olla alttius mandoliininsoittajien ammattisairauteen.

 

 

 

Mutta Jouko Kukkonen oli myös lahjakas sanoittaja. Tunnetuin sanoitus taitaa olla Kesäinen muisto, joka soi mm. Markku Pölösen tangoelokuvan Onnen Maan taustalla. Muuten elokuvan keskeisessä roolissa näyttelee Taisto Reimaluoto, joka on tietysti taustaltaan Kärkkäälän Sikasia.

 

 

 

Könösten suvun legendan mukaan myös tunnettu Irja-humppa olisi lähtöisin Jouko Kukkosen kynästä. Puhutaan, että Jouko olisi ollut kovasti ihastunut kauniiseen serkkuunsa  Irjaan, joka on suurjuoksija Salamo Könösen sisko, ja olisi sitten ikävissään runoillut tämän tunnetun iskusävelmän.

 

 

 

Virallisen musiikkihistorian mukaan Irjan sävellys ja sanat ovat Kauko Käyhkön, mutta Könösten suvun epävirallisen historian mukaan jopa tiedetään, mikä oli tekijänoikeuksien hinta.

 

RISTO

 

Jatkamme korkeakulttuurisella linjalla. Eilen tuli tv:stä dokumentti Esa Pakarisesta ja siinä yhteydessä haastateltiin pitkään Esan keikkakaveria Henry Theeliä. Theelkin liittyy Könösten suvun vaiheisiin. Enoni Risto paljasti tämän muistelleessaan minulle joskus kunnon sotamies Könösen seikkailuja Toisessa maailmansodassa.

 

 

 

Alunperin Risto oli Laguksen miehiä. Hänestä yritettiin kouluttaa panssarivaununkuljettajaa. Vaunu oli nimeltään Inkeri. Samanniminen oli myös enoni silloinen tyttöystävä Suonenjoella. Kerran harvinaiselle lomalle päästyään sotamies Könönen halusi luonnollisesti tavata myös heilansa. Tosin Risto oli saanut kovan kuumeen, yli 40 astetta, mutta siitä piittaamata hän otti talvipakkasella pyöränsä ja läksi polkemaan yli 20 kilometrin päähän, sillä sellaista hullua se rakkaus teettää.

 

 

 

Enoni seuraava muistikuva on, että hän heräsi Suonenjoen maatalousoppilaitoksessa, joka toimi silloin sotilassairaalana ja tunnettiin jostain syystä kansan parissa hellittelynimellä Kuppala.

Rohkenen tuskin arvailla nimen historiaa. Urheilijanuorukaisena Risto kuitenkin selvisi keuhkokuumeesta, vaikkakin kenttäkelpoisuus aleni sen verran, että hänet siirrettiin Kouvolan kasarmille.

 

 

 

Kouvolan kasarmille oli kerätty Suomen kenttäarmeijan komeimmat miehet, näin minä sen kertomuksesta ainakin ymmärsin, vaikka sitä ei mitenkään korostettu, harjoittelemaan saksalaista suorajalkamarssia piakkoin Helsingissä pidettävää voitonparaatia varten. Ja siellä Kouvolassa eno-Risto harjoitteli suorajalkamarssia yhdessä Helsingin työväen painonnostajia edustaneen Henry Theelin kanssa, joka oli jo silloin kova poika laulamaan.

 

 

 

Tosin turhaan pojat sitä voitonparaatin suorajalkamarssia harjoittelivat.

Mutta komeasti Henry Theel lauloi jo silloin.

http://www.youtube.com/watch?v=sQROycJ5Jx4

 

PEKKA

 

Suvun perimätiedon mukaan eno-Risto oli lahjakas juoksija. Muistellaan, että hän otti harrastuksen jopa niin vakavasti, että hakkasi nauloja hiihtomonojen pohjaan ja otti ne jalassa kovia interval-vetoja Iisveden jäällä Suomi-verkkariin sonnustautuneena.

 

 

 

Ilmeisesti riiuureissulla sota-aikana saatu keuhkovamma esti nousemisen aivan kansalliselle huipulle. Suvun muistitietojen mukaan Riston näyttävin urheilusuoritus tapahtui vähän sodan jälkeen Suonenjoen maatalousnäyttelyiden yhteydessä järjestetyissä kansallisissa kilpailuissa.

 

 

 

Enoni johti uljaalla kotkan askeleella 800 metrin juoksua lähes suoran mitalla ensimmäisen kierroksen jälkeen. Hän oli kuitenkin syyllistynyt taktiseen virheeeen eli väärään vauhdinjakoon. Toisella kiekalla iskivät maitohapot ja lopputulemana oli jääminen kisassa vihoviimeiseksi.

 

 

 

Huippujuoksijaa Ristosta ei tullut, mutta muuten Rieponlahden kyläkirjassa entinen Kainuun Sanomien päätoimittaja Otso Kukkonen antaa serkkupojastaan arvostavan lausunnon. Hänen mukaansa varttuneina nuorukaisina  kaverukset osasivat valmistaa erittäin hyvää kiljua. Suvun perimätiedon mukaan muurahaispesässä säilytetystä kiljupöntöstä käytettiin salanimeä "Pekka".

 

RASVA-ROSSIN HUORPOEKA

 

Eipä ole pitkää aikaa, kun ihastelin päiväkirjassani näyttelijä Leo Jokelaa ja ihmettelin rivien välissä, miten niin umpihämäläinen, eli Hausjärvellä syntynyt, näyttelijäsuuruus saattoi olla niin savolaisen oloinen. Ja vastaus löytyy vastikään ilmestyneestä Arto Terosen ja Jouko Vuollen kirjasta Kiveen hakatut - suomalaisia urheilijakohtaloita.

 

 

 

Kirjassa on pitkä juttu Suonenjoella syntyneestä hiihtomesenaatista ja suksivoidetehtailijasta Esa Rossista. Rossi taisi olla sotien alla maailman johtava suksivoiteiden valmistaja, parhaimmillaan hänen tehtaansa tuotti puoli miljoonaa purkkia vuodessa maailman parasta Kiva-merkkistä voidetta.

 

 

 

Rossi ymmärsi myös markkinoinnin tärkeyden ja niinpä hän kokosi Iisvedellä treenanneeseen ammattilaistalliinsa maamme parhaat hiihtäjät. Suonenjoella on vankka yksimielisyys siitä, että sotien alla Iisveden taajaväkinen yhdyskunta olisi voittanut hiihtoviestissä koko muun maailman. Siitä jo keskustellaan, olisiko Iisveden kakkosjoukkuekin vielä voittanut muun maailman.

 

 

 

Mutta sitten paljastetaan Rossin suvun piirissä pitkään vaiettu salaisuus.

Sen mukaan näyttelijä Leo Jokela, joka muistetaan varsinkin Palmu-elokuvien etsivä Kokkina ja Spede Pasasen radiosketsien G.

Pula-Ahona, olisi ollut Esa Rossin lehtolapsi, eli savolaisittain Rasva-Rossin huorpoeka. Tarkastakaa vaikka itse, etteikö näyttelijä Jokela muistutakin olemukseltaan aivan tyypillistä sisäsavolaista pienviljelijä-metsuria.

http://www.youtube.com/watch?v=5KHZcCik9JY&feature=related

 

LUMIHANKI KUTSUU

 

Yksi selkeä virhe löytyy Kiveen hakatut-kirjan luvusta, joka käsittelee Esa Rossia. Kerrotaan, että Rossin perhe asui Iisvedellä Salmisen asemalla. Jokainen, joka yleensä jotain tietää, tietää, että Salminen on Suonenjoen syrjäkylä parikymmentä kilometriä Iisvedeltä. Mutta haetannooko tuo mittään.

 

 

 

Esa Rossi oli lahjakas urheilija, velmentaja, keksijä ja liikemies.

Hänessä olisi oivallinen aihe jonkun historian opiskelijan graduun ja myöskin paikallishistoriaan keskittyneen Syväniemen kesäteatterin näytelmään. Varsinkin, kun tuon yleensä joviaalin herran luonteeseen kuului myös kiinnostava mustapuoli.

 

 

 

Luulenpa, että monen suuren johtajan ja varsinkin taiteilijan taustalla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sellaisia tapauksia on Suomenkin valtio-,

liike- ja kulttuurielämä pullollaan. Välillä mennään ylikierroksilla ja kehitellään kaikkea suurta ja sitten välillä ollaan syvän masennuksen vuoksi laitoshoitokunnossa.

 

 

 

Tosin korostettakoon tässä yhteydessä, että presidentti J K Paasikivi ei ollut maanis-depressiivinen tyyppi. Siitä on lääkärintodistuskin olemassa.

Nimittäin KOP lähetti silloisen pääjohtajansa mielentilatutkimukseen, jotta hänet olisi voitu siirtää eläkkeelle mielenvikaisuuden vuoksi.

Lääkäri todisti, ettei J K ollut mielisairas, vaan hän kärsi pelkästään huonosta kotikasvatuksesta. Lisäksi hänellä oli sopimattomat tekohampaat, joilla oli tapana singahtaa suusta, jos pääjohtaja joutui korottamaan ääntään.

 

 

 

Esa Rossi sen sijaan lienee ollut selkeästi maanis-depressiivinen tapaus.

Ainakin hänen tyttärenpoikansa kertoo yleensä leppoisesta papastaan

seuraavaa: "Esa oli myös väkivaltainen tyyppi, joka kävi välillä jopa lepäämässä Kymppi-osastolla, suljetulla sellaisella. Sen muistan, että hän välillä ajoi perhettään takaa kirves kädessään. Nuo tapahtumat osuivat varmaan huonoihin talviin, jolloin kaikki ei sujunut, kuten Esa halusi."

 

TOS TALAVEE

 

Kuopin torin pakkasmittari valehtelee. Se näyttää noin 20 silloin, kun muualla kaupungissa on 35. Tänäänkin luulin paleltuvani karvahatusta ja pilkkivarusteista huolimatta. Sitten vastaan asteli kevyesti vaatetettu jalkapallotähti Pele Koljonen paljain päin ja mielestäni rintakarvat kuurassa. Tuli mieleen lapsuuteni urbaanilegenda nuorukaisesta, jonka aivot jäätyivät bussipysäkillä.

 

 

 

Mutta vaikka pittääkin tos talavee, niin ei ole suinkaan pitkän elämäni kylmin. Kylmin oli talvi -86 - 87 Helsingissä. Silloin mittari näytti vähän yli 20, mutta meri-ilmasto oli hyytävä. Puhuttiin, että Lada jäätyi talvisin niin pitkään, kun meri pysyi sulana, mutta siitten kun meri jäätyi, niin Lada pysyi sulana.

 

 

 

Tosin Lada oli oikea talviauto nykyisiin automaattivaihteisiin tietokonetäyteisiin menopeleihin verrattuna. Ja jos Lada ei startannut, saattoi peräkontista kaivaa veivin, jolla kone väännettiin helposti käyntiin.  Nykyisiin ei taida kovan paikan tullen saada ottaa edes virtaa toisista autoista, vaan merkkikorjaaja on maksettava paikalle.

 

 

 

Talvella -66 mitattiin Kärkkäälän kylän pakkasennätys 42 astetta. Kuiva mannerilma ei tuntunut miltään. Mieleeni on jäänyt, miten lumi narisi monokenkien alla kouluun mennessä, mutta yhtään ei paleltanut. Tosin muistelen, että jotkut pitkämatkalaiset olisivat ottaneet koulutyöstä pakkasloman. Taisi olla niin, että kunnon koulukyytejä ei silloin vielä tunnettu eikä myöskään ylipainoisia lapsia. Allergiaongelmistakaan ei oltu kuultu; tosin jotkut olivat kovia piereskelemään.

 

LAITISEN KIISKILIEMI

 

Pakinoitsija Loka Laitinen on kaikenlaisten ruokien ja varsinkin kalaruokien ystävä. Häntä harmittaa se, ettei Helsingistä saa enää kunnon kaloja, kuten esimerkiksi isoja särkiä tai kiiskejä. Itse olen huomannut, ettei niita saa myöskään muuten runsastarjontaiselta Kuopion torilta.

 

 

 

Suomen arvokkain ja paras kala, eli kiiski, on jostain syystä tyystin häviämässä myös Suomen vesistöistä. Yhteen aikaan Petäiseltä ja Moskulasta ei pilkillä juuri muuta saanutkaan, mutta nyt en ole vuosiin kiiskeä nähnyt. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos voisi tutkia sitä, pystyykö kiisken pelastamaan istutuksilla tai voidaanko sitä viljellä kasvatusaltaissa tai kasseissa lohien tapaan.

 

 

 

Laitisen mukaan suurin mahdollinen kalaherkku valmistuu siten, että kaikenlaisista kiisken perkuutähteistä keitetään liemi. Sellainen oli aikanaan Pietarin hovin herkkua, ja moni tyhmä tsuhna elätti itsensä rahtaamalla tätä arvokalaa Venäjän herroille. Esimerkiksi maailman mahtavimman hallitsijan Aleksanteri III:n kruunajaisissa se oli tilaisuuden pääruokana. Loka Laitinen ei reseptissään paljasta sitä, pitääkö tupakannatsat lajitella sivuun, kun lattialta lakaistaan kiisken perkuuroippeet kattilaan.

 

OIKEUDENMUKAISUUS

 

Melkoista liirum laarumia nykyinen vaalimainionta. Ei siitä tyhmempi ota muuta tolkkua, kuin että onneksi oikeudenmukaisuus tulee lisääntymään maassamme vaalien jälkeen. Kaikki ovat yhtämieltä siitä, että oikeudenmukaisuutta tarvitaan lisää; epäoikeudenmukaisuutta kukaan ei ole lisäämässä.

 

 

 

Ennen vaalimainonnan lupaukset olivat lähempänä ihmisten arkea. Sata vuotta sitten maalaisliittolainen Kalle Pykälä lupasi jossain Viipurin puolessa, että "jos äänestät minua, niin lippalakit halpenevat". Tuota slougania aion minäkin hyödyntää, kun asetun seuraavissa vaaleissa Suomen köyhien ja pieneläjien, eli Sköpin, ehdokkaaksi.

 

 

 

Muuten vielä vuoden 2003 eduskuntavaalimainoksista löytyy vielä jotain ihmisten arkitodellisuutta koskettavaa. Nimittäin Suomen kommunistisen työväenpuolueen pohjoissavaolainen ehdokas Onni Rissanen nro 94 kertoo ilmoituksessaan seuraavaa:

 

 

 

"ÄÄNESTÄ RIKASTUMISEN PUOLESTA!

 

 

 

-Oikeassa sosialismissa - jokaiselle ansionsa mukaan - tuplautuu palkkataso heti ja moninkertaistuu muutamassa vuodessa. Kun inflaatio estetään hintasäännöstelyllä, nousevat kulutuskysyntä ja tuotanto räjähdysmäisesti, mikä takaa täystyöllisyyden.

 

 

 

-Kun valtio ohjaa työpaikkoja jokaiseen kuntaan, voivat kaikki asua synnyinseudullaan omakotitalossa rantatontilla ja ajella töihin Mersulla!

 

 

 

-Oikea sosialismi on kansan valtavalle enemmistölle ennennäkemättömän rikastumisen järjestelmä!"

 

 

 

Rissas-Onni on ihan oikealla asialla; tosin en ole varma, oliko mies ihan tosissaan. Hesarissakin julkaistiin juuri juttu jostain tutkimuksesta, jonka mukaan on ihan oikeasti tieteellisesti todistettu, että vastuu jää kuulijalle, kun savolainen esittää jotakin.

 

PERSKÄNNI

 

Esko Seppänen paljastaa muistelmissaan, mihin tyssäsi näyttelijä Pekka Rädyn lupaava poliitikon ura. Seppäsen mukaan Rädyn kunto ja hermot pettivät pitkien eduskunnan EU-puheenvuorojen aikaan ja joku iltapäivälehden toimittaja löysi miehen sammuneena eduskunnan saunan sohvalta. Siitä tuli sitten skandaali, jonka seurauksena hän putosi eduskunnasta.

 

 

 

Herkkähipiäisiä nuo sivistyneen Etelä-Suomen äänestäjät. Muudan savolainen

kansanedustaja kuvattiin pari vuotta sitten vallan jonkun skandaalilehden

sivuille kuopiolaisen ravintolan pöytään tai ehkä sen alle sammuneena ja

tietääkseni kansanedustajan suosio vain nousi omiensa parissa. Kerranko

sitä tosi mies väsyy, kun oikein aikamiehen lailla ryypätään.

 

 

 

Ja kerran 80-luvulla muudan savolainen kansanedustaja oli nauttinut

eduskunnan ravintolassa ns. normaaleja ruokajuomia siinä määrin, että

hänen sulkijalihaksensa petti myöhemmin eduskunnan saunassa. Tieto vuosi

julkisuuteen, mutta edustajan kansansuosio vain nousi omiensa parissa,

koska kerranko sitä tosi mies housuunsa paskoo, kun oikein aikamiehen

lailla ryypätään. Yleisesti uskotaan, että käsite perskänni syntyi juuri

tämän tapauksen jälkeen.

 

 

 

Ja kyllähän savolaistaustaisesta Kekkosestakin liikkui kansan parissa

monenlaisia juttuja siitä, miten tämä ryyppäsi ja tappeli toisten miesten

kanssa sekä vieläpä vehtaili että kuljaili vieraiden naisten kanssa, mutta

suosio vain nousi omien parissa. Ja ihan oikein, koska kansa ymmärsi, että

Kekkonen oli sentään tosi mies, joka piti kovan paikan tullen jämäkästi

kansansa puolta.

 

 

 

Vaikea uskoa, että Kekkosen hallintokaudella esimerkiksi suomalaisia olisi

lähetetty kaikenlaisiin kummallisiin siirtomaasotiin sinne sun tänne

sotimaan. Ja vaikka Kekkosen aikaan suomalaiset maksoivat tunnollisesti

kyllä omat velkansa, niin muiden maiden velkoja ei olisi maksettu; oli se

sen verran kiero mies.

 

 

 

Muuten Venäjän presidentti Jeltsinin tapaus kaikkine juoppotoilailuineen

muistuttaa paljon monien savolaispoliitikkojen toimia. Jeltsininkään

temmeltäminen ei vähentänyt hänen kansansuosiotaan omiensa parissa vaan

pikemminkin päinvastoin. Herääkin epäilys, ettei Savo kuulukaan läntiseen

vaan itäiseen kulttuuripiiriin ja että Savo ei niinkään ole osa Eurooppaa,

vaan paremminkin jonkinlainen Siperian jatke.

 

SISÄ-SAVOLAISIA VAIKUTTAJANAISIA JA -MIEHIÄ

 

Sisä-Savolla on väestömääräänsä suhteutettuna kohtuuttoman paljon

vaikutusta maamme eduskunnassa. Yleisesti tunnettua on, että

keskustalainen suonenjokelaissyntyinen Markku Rossi on ollut pitkään

kansanedustajana, mutta vasta eilen Kupsin pelin katsomon veteraaneilta

kuulin, että vaikuttaa siellä politiikan huipulla toinenkin

mansikkakaupungin lahja isänmaallemme.

 

 

 

Elikkä niin annoin itselleni kerrottavan, että Suonenjoelta lähtenyt

Koposen Tiina, joka nykyään tunnetaan maailmalla

aikuisviihdenäyttelijättärenä taiteilijanimellä Raakel Liekki, on

rekisteröidyssä parisuhteessa Vasemmiston uuden kansanedustajan Silvia

Modigin kanssa. Ja sekin tiedettiin kertoa, ettei pariskunnalla ole

avioehtoa.

 

 

 

Uskonpa myös, että eilinen juoksijain kuninkaaksi valittu kansanedustaja

Juha Väätäinenkin liittyy Sisä-Savoon. Ensiksi kun vähän tonkisi Väätäisen

suvun historiaa, niin eiköhän ne sukujuuret ainakin nimestä päätellen

liity vankasti Savon suuntaan, mutta lisäksi Väätäinen toimi

kolmisenkymmentä vuotta sitten Rautalammilla jonkinlaisena

elinkeinoasiamiesharjoittelijana. Asiasta kerrottiin vallan lehdissä

näyttävästi ja mielestäni vähän siinä sävyssä, ettei homma oikein mennyt

kunnanisien kanssa ihan putkeen. Julma-Juha taisi nuorempana olla

pikkuisen särmikäs luonteeltaan.

 

 

 

Tuosta Rossin Markusta vielä sen verran, että tavallaan hänkin lisää

eduskuntamme juoksuvoimaa. Nimittäin hänen isoveljensä Yrjö juoksi nuorena

miehenä  70-luvun lopulla 1500 metriä aikaan 3.48,11. Silloin maamme taso

oli sen verran kova, ettei asiaa pajon noteerattu; nythän tuolla ajalla

kamppailtaisiin Kalevan kisoissa ihan mitaleista.

 

 

 

Luulenpa, että Yrjö Rossin aika on tavallaan vieläkin

suonenjokelaistaustaisten ennätys. Muita kunnon mailereita siellä ei ole

ollutkaan kuin Valo Laitinen ennen sotia. Hän taisi nippa nappa alittaa

neljä minuuttia. Valo Laitinen on tietääkseni asunut nuoruutensa jossain

Iisveden suunnalla, vaikka Tilastopaja kertoo miehen syntymäpaikaksi

yllättäen Petroskoin.

 

PILI PATTAAN

 

Ei ollut kala syönnillään Uukuniemen Pyhäjärvellä. Kuluneen talven

ainoaksi saaliiksi jäi kaksi kiisken pienokaista, jotka vapautin jatkamaan

leikkejään takasin tovereidensa joukkoon. Kiisket ovat rohkeita kaloja,

jotka uskaltavat käydä itseään isomman pilkin kimppuun.

 

 

 

Mutta tärkeintä oli, ettei mennyt pili pattaan. Ainakin ennen Kärkkäälässä

oli ihan luonnollinen asia ilmaista olematon kalansaalis sanonnalla, että

"mäni pili pattaan". Sillä on varmaan joskus tarkoitettu sitä, että

saaliiton kalamies tavallaan menetti miehisyytensä.

 

 

 

Itsekään siivosuisena ja -ajatuksisena nuorukaisena en pitänyt ilmaisua

mitenkään kaksimielisenä. Vasta kypsemmällä iällä oivalsin lauseen

sanoman, kun muudan pienviljelijä-metsuri lopetti turhan kyköttämisen

Petäisen jäällä, se on muuten maailman huonoin pilkkijärvi, ja totesi

kalastuksen tarvekaluja kasaillessaan, "ettei tässä aata muu, kun lähtee

mulukun suomustukseen".

 

JÄÄVETTÄ JA ITUJA

 

Kolme päivää on tullut nautittua rasvaisia rilliruokia ja olo alkaa olla

aika jutilamainen. Toisaalta kesäiltana maalla ei kovin mielellään tyydy

pelkkään jääveteen ja ituihin. Lapsuudessani Kärkkäälässä pidettiin jo

satakiloista miestä isona, mutta nyt elintason nousun myötä vasta

kolmattasatakiloisia miehiä kutsutaan kylällä roteviksi. Itse olen vasta

viime päivinä nippanappa ohittanut riisitaudin rajan.

 

 

 

Muistanpa miten kansakoulussa opettaja kutsui Honkosen Teuvon ja minut

luokan eteen ja kertoi, että Teuvo on suomalaista tyyppiä ja minä olen

ruotslaista tyyppiä. Olin siihen aikaan laiha kuin huussin ovi. Opettaja

oli oikeassa rotuvertailuissaan. Nimittäin kansainvälisten tutkimusten

mukaan maailman laihimmat miehet löytyvät Sanghaista ja Göteborgista.

Vastaavasti tuhdeimmat luultavasti löytyvät Itä-Suomen nykyiseltä

rilliruokavyöhykkeeltä, jossa aiemmin tykättiin tirripaistista ja

karvasilavakalakukoista.

 

FOKKER

 

Tuokin kuva liittyy kiinteästi Kärkkäälän historiaan. Luutnantti Jorma

Sarvanto ampui tuolla Kuopion kirjaston lasivitriinissä esillä olleella

Fokker D XXI:llä alas kuusi venäläistä pommikonetta viidessä minuutissa.

Vahvan olettaman mukaan koneet olivat niitä, jotka kävivät keventämässä

lastiaan Kärkkäälässä Suojärven suolle.

 

 

 

Kymenlaaksossa Sarvanto tavoitti koneet ja ampui ne alas; tosin yhden

kohtalo on jäänyt vähän epäselväksi. Sen kuitenkin uskotaan syöksyneen

Suomenlahteen. Tapauksen jälkeen maailmalla on elänyt vahvana käsitys,

ettei kärkkääläisille kannata tulla v--------n. Siinä käy helposti

huonosti. Lisätietoa loppiaisen tragediasta voi lukea kirjasta Tehtävä

Utissa.

 

 

 

Jututin eilen Närhin Eelistä pommituksesta, hän oli 5-vuotiaana

pikkupoikana noin kahden kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Eelis

arveli, etteivät koneet tähdänneet lastiaan erityisesti mihinkään. Ehkä ne

tiesivät hävittäjien seuraavan ja yrittivät vain vapautua painolastistaan.

 

 

 

Toisenkin teorian kuulin eräältä kyläläiseltä. Hänen mukaansa Karsikonmäen

suunnalla vaikutti venäläisten agentti, joka radiolla kutsui koneet

paikalle. Tarkoituksena olisi ollut pommittaa valmisteilla ollutta Käpylän

lentokenttää, joka taisi lähinnä olla vain hätälaskupaikaksi suunniteltu.

 

 

 

Tämän teorian mukaan agentilla oli tupansa uuniin piilotettuna

radiolähetin. Miehen äidin kerrotaan epäilleen poikansa mielenterveyttä,

koska kuuli tämän öisin juttelevan itsekseen uunille. Kun uuni

vuosikymmeniä myöhemmin purettiin, löytyi sieltä salalokero, jossa

epäiltyä radiota säilytettiin.

 

 

 

Ihan hyvä ja mielenkiintoinen tarina. Epäilen kuitenkin, ettei se pidä

paikkaansa. Talvisodan aikaisilla radiolähettimillä ei taidettu pystyä

viestimään puhekielellä pitkällekään. Tuskinpa myöskään valmisteilla ollut

hiekkakenttä oli pommittamisen arvoinen kohde talviaikaan, koska

suomalaiskoneet pystyivät käyttämään m

 

 

PUIJON TALVIOLYMPIALAISET

 

Tahkovuori oli tarkoitus korottaa Siilinjärven kaivoksen apatiittikuonan avulla kansainväliset vaatimukset täyttäväksi syöksyrinteeksi, jotta siellä olisi voitu järjestää talviolympialaiset, mutta hanke näyttää tyssäävän luonnonsuojelijoiden kiivaaseen vastustukseen.

 

 

 

Tulipa mieleeni jäältä käsin Kuopion kaupunkikuvaa tarkastellessani, ettei tuota Puijoakaan tarvitsisi paljoa ylentää, jotta talvikisat voitaisiin järjestää täällä. Ja sitä paitsi vanhoissa Kuopiota esittävissä maisemamaalauksissa Puijo on kuvattu paljon todellisuutta korkeammaksi, ja kovasti komialta se ainakin kuvassa näyttää.

 

 

 

Apatiittikuona on kaiken lisäksi valkoista, joten kesät talvet lumihuippuiselta vaikuttava vuori soveltuisi mainiosta maisemaan.

Korotetun rinteen toisen reunan voisi jättää sen verran matalaksi, että tornin pyörivä ravintola jäisi maanpinnan tasolle, joten sinne pääsisi vaivatta ilman hissiä.

 

KÄRHÄMÄ

 

Vaalitaistelu tiivistyy. Uutisten mukaan Oulussa Kokoomuksen tilaisuus äityi vallan kärhämöinniksi, jonka rauhoittamiseen jouduttiin käyttämään etälamautinta ja pippurisumutinta.

 

 

 

Kuopion torilla ei ollut onneksi yhtä paha tilanne, vaikka suurijoukko vaalitaistelijoita oli sinne päivällä kokoontunut kaupittelemaan itseään ohikulkijoille. Jos Oulun tapahtumat olisivat täällä toistuneet ja olisi ajauduttu käsirysyyn, olen varma, että voiton olisi vienyt se viime kuntavaalien vihreiden ääniharava, joka on vaihtanut sukupuolensa miehestä naiseksi.

 

 

 

Nimittäin on harvinaisen huljakka nainen; muita päätään pidempi ja hartiat kuin ladonovet.  Tulikin mieleeni hänet nähtyäni, että jos kaltaiseni innokas urheilumies saisi häntä edes puoli vuotta rauhassa valmentaa, niin ei olisi mitään vaikeuksia päästä ensi kesänä Keski-Euroopan rahakentille.

Kaikissa timanttiliigan yleisurheilun naisten kenttälajeissa tulisi kulta Suomeen. Ja Ruotsi-maaottelussa tyttömme voittaisivat yli kymmenen vuoden tappioputken jälkeen. Eivät pärjäisi Ruotsin missit, vaikka onkin suuret luulot.

 

 

 

Kuopio on vapaamielinen kaupunki. Kaupunginvaltuuston äänikuningatar on entinen mies ja syksyllä valittiin täällä johonkin korkekirkolliseen virkaan Sisko-Maija Aalto, joka joutui lähtemään eteläkarjalaisia karkuun sukupuolta vaihdettuaan. Rouva Aalto muuten kertoi lehtihaastattelussa harrastavansa lentopalloa. Luulenpa, että yhdessä rouva Rytsyn kanssa hän muodostaisi verkolla vaikeasti ohitettavan puolustusmuurin ainakin kotimaan sarjoissa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TALAKOOT

 

Lukaisinpa tuossa viulisti Kauko Vainion Kakkisen Olli-kirjan. Valistunut arvaukseni on, että kirjan kansi on Kaukon itsensä piirtämä. Mies näyttää olleen myös kuvaamataidollisesti lahjakas.

 

 

 

Kakkisen Olli on huomattavasti siivompi kirja kuin parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt Kopratalakkunnoo. 50-luvun painoksen jutut ovat sen ajan siveähkön hengen mukaisesti vain pikkutuhmia. Sen sijaan 70-lukuinen Kopratalakkunnoo on välillä ihan täysrivo.

 

 

 

Esimerkiksi jälkimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Olli koki paikalla olleena lestadiolaisten seurat, missä ihmiset syleilivät toisiaan uskonnollisista syistä. Ollin mukaan "se loppukiri olj siellä niin hurjoo, että siitä oes voennu kehittyä semmoset mulukkutalakoot, että minun pit sieltä lähtee.."

 

 

 

Luulenpa, että Olli onnistui kehittämään kieleemme uudissanan "mulukkutalakoot". Viimeaikaiset sisäpiiritiedot parin maamme uskonnollisen yhteisön tapahtumista viittaavat siihen, että mainitunlainen talkootoiminta jatkuu vieläkin.

 

LOTINA

 

Siitä tulevasta elkäkepyöräretkestä vielä sen verran, että hiihtopatsaiden joukossa on eittämättä vaikuttavin Pyhäjärvellä oleva alastonta Helena Takaloa esittävä teos. Sitä katsellessa ymmärtää, että tahaton komiikka on huumorin paras, vaikkakin vaikein ilmenemismuoto.

 

 

 

Toivottavasti eräs nuoruuteni länsilappilainen lyhyt, mutta sitäkin uhkeampi hiihtäjäneitonen saa samanlaisen näköispatsaan kuin Helena Takalo. Nuorempana naishiihto kiinnosti kovastikin, mutta nyt en kyllä enää yhtään muista, että mikä siinä oikein kiinnosti. Kuitenkin pojat ovat kilvan vakuuttaneet, että silloin, kun Länsi-Lapin tyttö vielä kilpaili, oli peräti ainakin kaksi hyvää syytä katsella naishiihtoa.

 

 

 

Muuten tuossa äsken lukemassani Kakkisen Olli-kirjassa kerrotaan, kuinka Olli oli ollut seuraamassa hiihtokilpailuja ja sieltä palattuaan hän kertoi, että "akat hiihti niin, että tissit vuan lotis".

 

SITEET

 

Eivät ole Kuopion tammimarkkinat niinkuin ennen, yhtä kietovat ja syntiset. Ei enää ole paikalla telttoineen riisuuntumistaiteilija miss Maria viettämässä 50-vuotistaiteilijajuhlaansa. Ei ollu seksiä, mutta suksia oli sitäkin enemmän. Lakkautetun Ruotsin armeijan hiihtimet, jollaiset minullakin on, maksoivat 30 €. Eivät ole hinnankiroissa.

 

 

 

Mutta varaosat, eli nahkaiset eräsiteiden remmit, maksavat 15 €. Jätin ostamatta. Ja jos joskus vielä pitää uudet metsäsukset hommata, niin niihin ostan uudet nerokkaat Kuusamon Uistimen sidemallit, joista esittelyvideo tässä http://areena.yle.fi/video/1498561#.

 

 

 

Savosta eivät viisaat näytä loppuvan, vaikka Savon rata valmistui jo vuonna 1887, ja vaikka siitä lähtien savolaista intelligentsiaa on virrannut etelään. Uuden sidemallin on keksinyt Iisalmen mies. Siellä on suksiasiaa kehitelty ennenkin. Reilut sata vuotta sitten Iisalmessa keksittiin metallipohjainen suksi, varsinkin messinkipohja luisti hyvin suvikelillä, mutta eivät sietäneet yhtään likaa ladulla. Havuja olisi kaivattu, perkele.

 

 

 

Metallipohjasta ei tullut myyntimenestystä maailmalla. Sen sijaan erään kuopiolaisen keksijän lasikuitusuksi löi itsensä kerralla läpi. Tosin vasta sen jälkeen, kun Savon ukon patentti oli vanhentunut. Fischer ja Kneissel ottivat lasikuitusuksen massatuotantoon välittömästi seuraavana päivänä eivätkä maksaneet keksijälle yhtikäs mitään.

 

ESA

 

Niin se aika vain viipottaa. Humoristi Esa Pakarisen syntymästä on tänään kulunut sata vuotta. Ajan viipotuksessa kauhistuttaa erityisesti se, että muistan 30 vuoden takaa lukeneeni silloin Esan merkkipäivän kunniaksi huomoristista julkaistun elämänkerran nimeltään Hanuri ja hattu.

 

 

 

Kirja jäi mieleeni siitä, että harvoin olen lukenut yhtä ilotonta ja surullista tarinaa. Esa Pakarinen ei todellakaan ollut kasvanut pumpulissa. Huumorin avulla ihmiset yrittävät sinnitellä ankeissa oloissa järkensä valon säilyttäen narunjatkoksi joutumista vältellen.

 

 

 

Tosin Esalle oli käydä huonosti. Pula-aikana armeijasta päästessään miehellä oli rahaa juuri sen verran, että hän pystyi ostamaan metrin köyttä. Se olallaan hän sitten vaelteli Joensuun katuja suunnitellen ns.

kaulakiikun virittämistä. Siinä olivat vitsit vähissä. Suomi ei ollut silloin vielä pohjoismainen hyvinvointivaltio.

 

 

 

Kuunnellaan Esa Pakarisen juhlan kunniaksi hänen tunnetuin kipaleensa, jonka tekijänoikeuset ovat käsittääkseni ummessa. Suhmura on minulle sikäli tuttu paikka, että se on juuri Kuopion ja Uukuniemen puolivälissä.

Pohjoiskarjalalaisiahan sikäläiset ihmiset ovat, mutta laulun sanoituksesta päätellen selvästi ainakin sudeettisavolaisuuteen taipuvaisia. Suoraa vastausta ei sielläkään kysyjälle anneta.

 

 

 

Kun kappaleen vähän nahjusmainen päähenkilö pyytää saatille pääsyä, vastaa Sandra kierrellen: "Voe tokkiisa jalakojas siästä". Ei siis tyrmää ajatusta loukkaaavasti eikä nolaa vonkaajaa, mutta antaa hienotunteisesti ymmärtää, ettei se nyt kerta kaikkiaan käy. Muuten ei Suhmuran ja Mulon väli ainakaan autossa istuen tunnu pitkältä.

 

 

 

Vonkamies lienee vähän yksirivinen tapaus, eli hänellä ei ole kaikki inkkarit kanootissa, tai kaikki kuvakortit pakassa, sillä seuraavalla kerralla hän toiveikkaasti tuli pyörällä, vaikka olisihan tämän onnettoman pitänyt ymmärtää, että se vain pahentaa tilannetta.

 

 

 

Suvunjatkamisen kannalta onnekkaasti oli paikalla kuitenkin Mulosta Manta, jonka mattoja tarinan päähenkilö myöhemmin puistelee ja lapsia liekuttelee, vaikka Suhmuran Sandraa hän salaa mielessään muistelee.

Kaunista ja surullista, mutta ei ollenkaan hauskaa.

 

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=kRsjtddMLJ8

 

KULI

 

Kauko Vainio kertoo kirjassaan Kakkisen Olli, että se jo 50-luvulla entinen erämaa-alue, jonka yhtä osaa kutsutaan Kakkisen saloksi, on kymmeniä neliöpeninkulmia laaja, ja toistasataa järveäkin kuuluu tähän maa-alaan, joka alkaa Karttulan rajasta, ulottuen Sorsakoskelle saakka.

Vainion mukaan suurin ala tästä tienoosta on aikoinaan maksanut vain yhden kulin suolaa ja koirannahkarukkaset.

 

 

 

Vaan paljonko on tuo kuli? Erikoinen painomitta, johon en ole aiemmin törmännyt. Sen olen kuullut, että hyvin lyhyt ilmeisesti kiinalainen ajanmitta on kulinluikautus. Mutta painomitta kulin selvittäminen vaati jo vähän googlettamista. Ja löytyihän vastaus sekunnin sadasosissa; ihmeellinen asia on internet.

 

 

 

Kuli, eli matto, on vanha venäläinen painomitta ja se vastaa yhdeksää puutaa eli 147,42 kilogrammaa nykyasteikolla. Siitä voimmekin laskea, että ei ollut erämaa ennen hinnankiroissa. Nimittäin  suola taitaa nykyään maksaa noin euron kilolta.

 

 

JÄÄLATTIAPALLO

 

Muistinpa juuri, että tarkoitus oli pitää Suomen jäälattiapalloliiton, eli Suomen jääsählyliiton, kuten sitä ennen erheellisesti nimitin, perustava kokous 10.10.2010 klo 10 muikkuravintola Sammon luodinreikätaulun viereisessä pöydässä. Luodinreikäinen tauluhan on muistona kahden kuopiolaisen liikemiehen ammoisista liikeneuvotteluista.

 

 

 

Mutta ei pidetty kokousta. Mieleenjäävästä ajankohdasta huolimatta asia pääsi minulta unohtumaan. Täten Suomen jäälattiapalloliiton perustava kokous tullaan pitämään 11.11.2011 klo 11 muikkuravintola Sammon luodinreikätaulun viereisessä pöydässä, joka ilmoitus nyt näin tiedoksi saatetaan asian harrastajille.

 

 

 

Perustelen jäälattiapalloilun edistämisen tarvetta perherakenteen muutoksella. Nykyään valtaosa poikalapsista asuu yksinhuoltajaperheissä eikä yksinhuoltajaäitien rahat riitä kerrassaan älyttömän kalliiseen jääkiekkoharrastukseen. Jäälattiapallo ei vaadi kalliita suojavarusteita, maila maksaa parikymppiä ja muistaakseni luistimet tai sukset ovat vielä nykyäänkin koululaisten lakisääteisiä varusteita. Eikä tapaturman vaara ole pelissä yhtä ilmeinen kuin jääkiekossa.

 

 

 

Muuten muistanpa, että köyhällä Kärkkäälän kansakoululla oli vielä minun lapsuudessani vara muutamiin luistimiin, pesäpalloräpylöihin ja suksiin.

Nykyään maamme kouluissa ei taida ola resursseja moiseen harrastevälinetarjontaan.

 

 

 

Tosin kunnan suksissa oli mäystimet enkä muista, että kukaan olisi niitä kehdannut koskaan jalkaansa laittaa. Sen sijaan kahvipurkin pellillä korjatut sukset taisi olla vähän joka jätkällä eikä niitä hävetty yhtään, vaikka nykyäänhän sellaiset hiihtimet taitavat olla lasten huostaanottoperuste.

 

SIBELIUKSEN SUKUA

 

Täytyy pyytää anteeksi kärkkääläisten puolesta. Olen taas syyllistynyt Kärkkäälän kylän vähättelyyn. Aiemmin tapani mukaan erheellisesti väitin, että laulaja Kari Tapani Jalkanen olisi taustaltaan Suonenjoen Sianjalan kylän Jalkasia. Ei ole Sianjalan Jalkasia, vaan kyllä laulaja Kari Tapani Jalkanen on taustaltaan Pirttiselän Jalkasia eli siis ainakin melkein Kärkkäälän Jalkasia. Tuo Pirttiselän maantietellinen sijainti on vähän vaikea määritellä. Siinä se on Kärkkääläntien varressa, ja osa sikäläisistä kävi Sammalselän koulua ja osa Kärkkäälän.

 

 

 

Tämän Jalkasten sukutausta-asian paljastaa Sisä-Savon lehti keskiaukeaman suuruisessa Kari Tapio-osiossaan ja täsmentää suorasukaisesti, että laulajapoika kuului ns. Jalkasten köyhtyneeseen vasemmistolaiseen sukuhaaraan. Jalkasten musikaalisuus periytyy äidin puolen Bomanneilta.

Bomannit ovat taas sukua Sibeliukselle, joten kunhan pääsen tutkimuksissani riittävän pitkälle, niin  luulen, että Sibeliuksen Jannekin paljastuu olevan Kärkkäälän poekia.

 

 

 

Sisä-Savon lehden keskiaukeamalta paljastuu vielä sekin yllättävä asia, että itsekin taidan olla sukua musiikkimies Kari Tapioon ja ehkä myös sitä kautta Sibeliukseen. Lehti nimittäin kertoo, että alakouluaikaan Kari Tapio sitoi Liisa Koivistoinen-nimisen koulutoverinsa puuhun kiinni sillä seurauksella, ettei Liisa päässyt kouluun. Nykyään tuota pidettäisiin koulukiusaamisena ja tapaus päätyisi iltapäivälehdistön lööppeihin.

 

BOBRIKOFF

 

Kärkkäälän miehet ovat paikalla siellä missä tapahtuu. Sisä-Savon lehti paljastaa, että laulaja Kari Tapion kärkkääläinen vaari Kusti Jalkanen oli nuorena Suomen kaartin kornettin ominaisuudessa vartiomiehenä aitiopaikalta todistamassa, kun tunnettu suomalainen terroristi Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikoffin senaatin portaikossa.

 

 

 

Bobrikoff oli erinomainen virkamies, joka teki kaikkensa estääkseen työnantajaansa Venäjän supervaltaa ajautumasta sekasortoon, mutta epäonnistui tehtävässään. Mämmikouramaisen terroristi Schaumanin ensimmäinen laukaus osui kenraalikuvernöörin takin kunniamerkkiin ja kimposi siitä. Toinen laukaus osui takin nappiin ja kimposi siitä. Kolmas laukaus osui vyösolkeen ja kimposi siitä, mutta metallinsirpaleita tukeutui uhrin vatsaan aiheuttaen myöhemmin verenmyrkytyksen ja kuoleman.

 

 

 

Mietinpä, että tekivätkö pääkaupungit lääkärit sittenkään ihan kaikkensa uhrin pelastamiseksi. Nimittäin vähän aiemmin oli ollut Helsingissä kutsuntalakon seurauksena mellakoita, joissa loukkaantui parikymmentä ihmistä. Kaikki loukkaantuneet olivat yhteiskuntarauhaa turvaamaan pyrkineitä kasakoita, joita mellakoivat helsinkiläiset pahoinpitelivät.

Kaupungin lääkärit kieltäytyivät heitä hoitamasta; niin ainakin Veijo Meri jossain kirjassaan kertoi. Voi ihan hyvin olla, että samat lääkärit huolehtivat myös Bobrikoffista.

 

 

 

Muuten joskus 1970-luvun lopulla kuuluisa taidemaalari Sigfrid Schauman ajoi ylinopeutta ja poliisit pysäyttivät hänet. Kun syylliseltä vanhalta rouvalta tiedusteltiin, oliko tämä mahdollisesti aiemmin ollut poliisin kanssa tekemisissä, vastasi rikoksesta epäilty: "Kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikoffin". Nuori on Suomen historia.

 

LEHDESTÄ LEIKATTUA

 

 

Sisä-Savo on paheellista ja intohimoja kuohahtelevaa seutua ainakin, mikäli on uskomista tätä Savon Sanomista leikattua pikku-uutista.

Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi työtuoleja valmistaneen yrityksen sisäsavolaisen toimitusjohtajan vuodeksi ehdolliseen vankeuteen työntekijöidensä ahdistelusta, vaikka syytetty itse vetosi siihen, että kertomukset ovat liioiteltuja, väritettyjä ja osin jopa totuuden vastaisia.

 

 

 

Korostettakoon, että kyseessä ei ole Kärkkäälän poeka; tosin sukua siellä taitaa asua. Jos tapaus olisi sattunut jossain ahdasmielisemmässä ja puritaanisemmassa paikassa, vaikkapa Helsingissä, olisivat iltapäivälehdet repäisseet lööppinsä, mutta iloisessa ja elämänmyönteisessä Savossa paikallinen valtalehti Savon Sanomat julkaisi tapauksesta erittäin vaatimattoman jutun.

 

 

 

Jossain suvaitsemattomassa ja ahdasmielisessä etelän kaupungissa olisi asiasta oltu myös yleisesti tyrmistyneitä ja teko olisi tuomittu jyrkästi.

Oikeastaan näin oli myös täällä Kuopiossa, koska haastattelemani miehenpuolet olivat tuohduksissaan siitä, kuinka miehiä nykyään sorretaan maamme työelämässä.

 

TORI

 

Tänään oli päivä jo minuuttia eilistä pitempi. Ja kun oikein tarkasti katsoo tuota näkymää Kuopion torilta, niin huomaa, että pikkuisen on jo kevään enteitä. Mittarikin näyttää enää -25. Ja kevään jälkeen onkin sitten taas pian syksy ja se vetää mielen apeaksi jo tässä vaiheessa.

 

 

 

Ja kun oikein tarkkaan katsoo tuota Kuopion torin näkymää, niin huomaa, että sen lisäksi, että Kuopion tori on Suomen, ellei peräti koko Pohjoismaiden suurin, on se myös kiistatta rumin. Kuva on näpätty siitä torin sievemmästä puoliskosta, toinen puoli on rakennustyömaana, koska lisää parkkitilaa tarvitaan.

 

 

 

Jonkun olisi tehtävä tuolle näkymälle jotakin. Häpeällistä, että kaupunki antoi 60-luvulla purkaa kauniin Saastamoisen talon http://www.pohjois-savonmuisti.fi/askeleita/saast.html ja tilalle tuotiin pari autolauttaa. Tällä hetkellä taistellaan kalahallin kohtalosta.

Korkein hallintooikeus päättää asian lähi vuosina.

 

 

 

Minusta kalahallin voisi purkaa, mikäli sekä Anttilan että Sokoksen eteen rakennetaan kaksi kaunista ja korkeaa kauppahallin ja kaupungintalon tyyliin soveltuvaa kalahallia peittämään rumentavat ostoskeskukset.

Hätäratkaisuna voisi miettiä sitäkin, että onhan nykyään ainakin Helsingissä käytössä rakennustyömaiden naamiointia varten kauniita Lainapeitteen kuvitettuja pressuja, joilla voisi myös Anttilan ja Sokoksen rumilukset kätkeä.

 

TIERNAPOJAT

 

Tiernapoikaa ei minusta tainnut tässä elämässä tulla, vaikka haluja onkin.

Kärkkäälän kansakoulussa ei tätä joulunäytelmää tunnettu. Muita näytelmiä oli sitäkin enemmn. Yhteen sellaiseen liittyy yksi elämäni traumaattisimmista kokemuksista.

 

 

 

Jonain vuonna alakoulun tytöillä piti olla joku oma keijukaisjouluohjelmanumero, mutta sitten tuli honkongilaisepidemia ja suuri osa näyttelijättäristä sairastui. Esitystä ei peruttu, vaan tyttöjoukkoa täydennettiin arvannostolla, jonka seurauksena muutama poika joutui vetämään keijukaishameen ylleen. Onneksi nykyinen lääketieteen dosentti Esko Kemppainen hävisi pitkäntikunvedossa minulle ja hän uhrasi miehisyytensä puolestani.

 

 

 

Vieläkin tunnen syvää myötähäpeää ymmrtämätöntä alakoulun opettajaa kohtaan. Muistan, etteivät keijukaishameet onnistuneet peittämään poikien pitkiä valkoisia kalsonkeja. Yleisöllä oli varmasti hauskaa, sillä tahaton komiikka on huumorin paras vaikkakin vaikein muoto.

 

 

 

Mielestäni poikakeijukaisten esitys ylsi hauskuudessaan lähes samalla tasolle, kuin tämä Kotikadun Tiernapoikien  spektaakkeli, jonka täysin laillinen tallenne löytyy netistä

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=90&t=612&a=6383 .

 

VIHARIKOKSIA

 

Kauppisen Matti tunnusti omaavansa tieto-taitoa Tiernapoika-laulunäytelmän esittämisestä. Haaveenani on elvyttää Kärkkäälän sonniosuuskunnan toiminta, ja perinteinen joulukuvaelma olisi sopiva ohjelmanumero Kärkkäälän sonniosuuskunnan pikkujouluun, mikäli sen esittäminen on vielä tulevaisuudessa sallittua.

 

 

 

Maassa on nimittäin valmisteilla  viharikokset kieltävä laki. Selvää on, että verihurmeinen Porilaisten marssi kielletään, joka oikein onkin, mutta Tiernapojat lienee vähän rajatapaus. Tarina on väkivaltaisuudessaan vähintäänkin K-18-luokkaa, ja kuvaelma sisältää myöskin selvää yllytystä rotuvihaan ja rasismiin.

 

 

 

Muistanpa, kuinka opiskeluaikaan Vantaan Koivukylän asuntolan pikkujoulussa jännittyneenä seurasin, miten naapurissa asunut sinisenmusta nigerialaisinsinööri suhtautui Tiernapoikien murjaanien kuninkaan kurmottamiseen. Hänestä se ainakin oli kovasti hauskaa.

 

 

 

Muuten en ole kuullut, että maamme saamelaiset olisivat loukkaantuneet Kallilalan ja Peteliuksen parodiahahmoista Naima-Aslak ja Soikhiapää.

Eduskuntakyselyn kaksikko kyllä sai aikaiseksi valtaväestöä edustaneen kansanedustajan toimesta. Lisätietoa asian taustoista löytyy tästä laillisesta tallenteesta.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=28&t=529&a=3962

 

 

 

Olen sitten vapaaehtoinen Kärkkäälän sonniosuuskunnan Tiernapoikien johonkin vähäiseen sivurooliin. Muistanpa nyt, että omaan jonkin verran aiempaa näyttömökokemusta. Nimittäin kansakoulun ekaluokan joulujuhlan näytelmässä esitin Iso Paha-nimistä olentoa. Se taisi olla jonkinlainen luonnerooli. Tehtävänäni oli kiusata Korholan Timoa ja Selänteen Pekkaa, jotka näyttelivät olevansa kunnon poikia.

 

TARINOITA SUOMALAISESTA TERRORISMISTA

 

Joulun välipäivien ratoksi kannattaa kuunnella Radio Ykkösen ohjelmasarjaa suomalaisesta terrorismista. Tässä Yle Areenalta löytyvässä ohjelman neljännessä jaksossa on paljon asiaa kuopiolaisesta kansanedustajasta ja ikiliikkujan keksijästä Ville Vainiosta. Tavallaan Kärkkäälän poikia hänkin, sillä hänen Yrjö veljensä isännöi Kärkkäälässä Laitilan taloa.

http://areena.yle.fi/audio/1560438

 

 

 

Radio-ohjelmassa puhutaan paljon Kuopiossa Minna Canthin kadulla sijainneesta ravintola Punikista. Olen vanhoilta kuopiolaisilta kysellyt tästä työläishenkisestä anniskeluliikkeestä, mutta kukaan ei sellaista muista. Ilmeisesti sillä oli 20-luvulla jokin virallisempikin nimi, vähän samalla tavalla kuin nykyään Ruplana tunnettu talo on viralliselta nimeltään Työnkulma.

 

 

 

Ravintola Punikissa kuopiolaisen taistelevan työväen liikkeen etummaisin etujoukko ryyppäsi Ville Vainion johdolla kieltolakiaikaan Moskovasta tulleita mittavia avustuksia. Radio-ohjelmasta saa sen käsityksen, että suuri osa puoluetuesta meni viinaan sekä naisiin, ja ainoastaan pieni osa käytettiin turhuuteen. Niinpä savolaistoverit pelkäsivätkin lopulta Ohranaa enemmän omaa puoluejohtoaan.

 

 

 

Tuon radion Kuopio-jakson taustalla on Tuomas Keskisarjan syksyllä ilmestynyt kirja Vääpeli T:n tapaus. Viime syksynä ilmestyi toinenkin asiaan liittyvä teos eli kuopiolaistaustaisen Sirpa Kähkösen omasta vaaristaan kirjoittama Vihan ja rakkauden liekit, joka oli vallan ehdokkaana Tieto-Finlandiaksi. Kannattaa lukea molemmat kirjat.

 

WANHA KUVA

 

Olen joskus väittänyt, että tämä kuva olisi otettu eilen mainitun kansanedustaja-liikemies-ikiliikkujan keksijä Ville Vainion häistä. Mutta eipä ole sieltä, vaan kuva on hänen veljensä Yrjö Vainion häätilaisuudesta Laitilan tuvasta. Yllättävän hyviä ja teräviä kuvia otettiin jo lähes sata vuotta sitten. Ilmeisesti jonkinlainen salamavalo on ollut käytössä jo silloin, koska kuvan öljylampun valo ei riitä kuvaamiseen.

 

 

 

Kuten useimmat tietävätkin, niin tietokoneen näytön kuvia voi isontaa painamalla ctrl-näppäintä ja pyörittämällä hiiren rullaa oikeaan suuntaan.

Tarkastakaapa varsinkin hyvät kärkkääläiset löytyykö kuvasta noin vuodelta

1915 varsinkin sen isontamisen jälkeen tuttuja. Itse tunnistan vaarini Jussi Koivistoisen ja mummoni veljen Kalle Närhin, joka on kovasti poikansa Eeliksen näköä. Myös tummia ja komeita Vainioita olen löytävinäni.

 

 

 

Kuva on varmaankin otettu vähän sisällissotaa ennen ja olisi mielenkiintoista tietää, jakoiko politiikka kyläläisiä jo siinä vaiheessa, vai vieläkö väki mahtui samaan hääjuhlaan. Kyläpäällikkö Iso-Pekka kertoi joskus, että sisällissota-aikaan kylän punamieliset kokoontuivat Laitilassa ja suojeluskuntahenkiset kansakoululla. Iso-Pekalla on näkemystä asiaan, koska hänen vaarinsa veli osallistui molempien aatesuuntien toimintaan tasapuolisesti. Häntä voi luonnehtia innokkaaksi järjestömieheksi.

 

IKILIIKKUJA

 

Kummalliseksi on mennyt nykyajan mäkihyppyurheilu. Selostajatkaan eivät enää ymmärrä, mitä kisassa tapahtuu katsojista puhumattakaan. Tuntuu siltä, että tunnetun savolaisen keksijän Pertti Pasasen Spede-linko olisi otettava kiireen vilkkaa käyttöön lajin tulevaisuuden turvaamiseksi.

Lisäksi alastulorinne olisi verhoiltava tuuliverkolla, jollaisen voisi rakentaa vaikka sukkahousuista Niksi-Pirkan hengessä.

 

 

 

Tuo mainittu keksijä Spede Pasanen pulppusi monia muitakin uusia hyviä ideoita tuon Spede-lingon lisäksi, mutta kuopiolaisen kansanedustaja Ville Vainion tasolle hän ei yltänyt. Vainiohan oli peräti maan johtavia ikiliikkujan tutkijoita, sillä pitkään hän suunnitteli laitetta ihan kokopäiväisesti.

 

 

 

Nimittäin Ville Vainio päätyi 20-luvulla  poliittisista syistä Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Siellä mies pyysi, että hän voisi omistautua pelkästään ikiliikkujan kehittämiseen, jossa asiassa hän jo mukamas olikin pitkällä. Hänet sijoitettiin metalliverstaaseen, jossa oli projektinjohtajan käytettävissä monenlaista ammattimiestä.

 

 

 

Ja hyvä ikiliikkujahan verstaassa valmistuikin; jos nyt jotain vikaa laitteesta hakemalla haetaan, niin eihän se kuitenkaan ikuisesti toiminut.

Kuitenkin jos maahamme ja varsinkin Kuopioon, joka olisi luontevin paikkavalinta, joskus perustetaan ikiliikkujamuseo, on Ville Vainion aihion oltava kunniapaikalla lasivitriinissä.

 

KAUKO VAINIO

 

Hieno keksintö tämä internet. Tilasin sen välityksellä juuri kirjan, jota en luullut voivani enää ostaa tästä maailmasta, koska teos oli yhteen aikaan tyystin loppuunmyyty. Nyt kuitenkin pohjalaisesta divarista löytyi Kauko Vainion kirjoittama vuonna 1957 omakustanteena ilmestynyt Kakkisen Olli - kertomus Olli Koivistoisesta, omalaatuisesta humoristista ja poikkeuksellisesta salon ukosta. Maksoi peräti 8 euroa.

 

 

 

Ja jos joltakulta puuttuu hyllystään edellä mainitun kirjan evoluutioversio vuodelta 1976 nimeltään Kopratalakkunnoo - kertomus sanavalmiista savolais-ukosta ja hänen lähiympäristöstään (siis Suonenjoen kärkkääläisistä, vaikka tosi asiassa Kakkisen Olli asui Karttulan puolella Kakkisen saloa), niin yksi kpl sellaisia löytyy tästä osoitteesta ja hinta on vain 6 euroa.

http://www.antikvaari.fi/tuotteet_haku.asp?tryhma=6&CurrentPage=468

 

 

 

Tuo teosten kirjoittaja Kauko Vainio oli kansanedustaja-ikiliikkujan keksijä Ville Vainion poika. Hän oli syntynyt vuonna 1914 ja oli ammatiltaan radio-orkesterin viulisti. Hän oli innokas Kakkisen salon kävijä ja epäilen vahvasti, että hänen kättensä työtä on kaiverrus Ollin muistokiven kyljessä. http://kotisivu.dnainternet.net/jms/ollinkivi.jpg

 

 

 

Muuten tuo yllä oleva kuva on laillisuuden rajoja hipoen skannattu Kopratalakkunnoo-kirjan takakannesta. Epäilen kuitenkin, ettei kuvan oikeuksien omistaja Tapsa Vainio kehtaa minulle laskua lähettää. Pienoisen käsittelyn jälkeen kuvan ihmisistä tuli lähes tunnistettavia.

 

 

 

Mielestäni erotan eturivistä Yrjö Korhosen ja mandoliinia pitelee ihan Otto Miettisen näköinen mies. Vasemmalla eturivissä on luullakseni poikanen, joka näyttää Kauko Vainiolta. Takarivissä saattaa olla Olli Koivistoinen ja olisiko ihan kaikkein taaimmaisena pitkäkasvuinen Otto Laitinen. Olisivatko kylän Laitiset muutenkin olleet pitkäkasvuisuuteen tapuvaisia; muistelen kuulleni, että joku Laitisista olisi venähtänyt liki kaksimetriseksi.

 

KUSTAAVA JA OLLI

 

Tämäkin kuva Kakkisen Ollista ja hänen vaimostaan Kustaavasta on laillisuuden rajoja hipoen kopsattu Kauko Vainion kirjasta. Kirjasta saa sen käsityksen tästä pysyvästä parisuhteesta, ettei siinäkään suhteessa paljoa lemmestä luriteltu. Sellaistahan se elämä taitaa parhaimmillaankin olla näiden rakkausasioiden suhteen. Itse aina ihmettelenkin sitä, että kuitenkin niin harva suomalainen parisuhde lopulta päättyy henkirikokseen.

 

 

 

Kustaavalla ja Ollilla oli kaksi poikaa, jotka kuolivat pieninä. Luulen, että he menehtyivät Espanjan tautiin, kuten miljoonat muutkin Ensimmäisen maailman sodan aikaan. Pitäisikin tutkia, miten paljon kärkkääläisiä kuoli tähän aikansa lintuinfluenssaan. Sen olen kuullut, että Palkeen talosta olisi mennyt kerralla koko perhe. Silloisten palkeelaisten sukunimeä en tiedä.

 

 

 

Saattaa myös olla, että tapaus sattui jo 1860-luvun suurina nälkävuosina.

Suonenjoen historiakirjasta sain kuitenkin käsityksen, etteivät nälkävuodet verottaneet kovin pahasti sisäsavolaisia. Eihän silloin niinkään nälkä tappanut, vaan kerjäläisten mukana levinneet taudit, ja Suonenjoki oli syrjässä pääkerjuureiteiltä.

 

 

 

Tässä lopuksi murheellinen valokuva, jonka Kakkisen salon nuori aviopari otatti poikiensa muistoksi, joiden jälkeen ei uusia lapsia siunaantunut.

 

 

 

 

 

 

HEIKKI

 

Kuvassa Maukosen Heikki, joka minulle kertoili eilisiltana mainitusta Hiltusen Mannesta. Miehet olivat naapureita. Hiltuset asustelivat Rasiaholla, jossa aiemmin oli asunut mummoni perhe, ja Maukoset olivat majailleet ensiksi Satulamäessä ja muuttaneet sieltä kolmen kilometrin päähän Kakkisen Ollin mökkiin.

 

 

 

Siellä he asustivat vuosia yhdessä Ollin kanssa, jota välillä kutsuttiin Kakkisen Olliksi, Salon Olliksi, Vanhaksi-Olliksi tai Kakkisen salon maaherraksi ja joka oli kuitenkin oikealta nimeltään Olli Koivistoinen.

Joskus Olli katseli Maukosen neljän pojan uimaliikkeiden kuivamaan harjoittelua mökin pihamaalla ja totesi sitten Kauko Vainion kirjan mukaan, että "siinähän tuo ei mää ves henkeen".

 

 

 

Maukosen Kertulla ja Aakulla oli neljä poikaa, mutta niin vain suku sammui kylältä. Perhettä ei pojille siunaantunut  lapsista puhumattakaan. Kuvan Heikki ei muuten koskaan itseään työnteolla liiemmälti stressannut toisin, kuin nykyihmiset mielestäni kohtuuttomasti tekevät. Hän eleli vähän, kuten paljon puhuttu taivaan lintu. Luonnehtisin Heikkiä sanalla vilpertti, jos suomen kielessä on sellainen sana.

 

 

 

Olen muuten ottanut tuon kuvan pikkupoikana noin 20 mk:n hintaisella pillilupiaskin kokoisella  kameralla, jossa ei ollut yhtään kpl säätömahdollisuuksia. Siitä huolimatta kenkälaatikon kuvia tutkiessani olen havainnut, että sillä otin kulttuurihistoriallisessa mielessä arvokkaimmat kuvani. Kuten esimerkiksi tuon Heikin kuvan; Heikin kasvoissa kuvastuvat selkeästi eletyn elämän jäljet.

 

KATSOJAMÄÄRIÄ

 

Olipa hyvä ja virkistävä ottelu. Henki voitti kerrankin aineen ja lyhytkasvuiset savolaisnuorukaiset pitivät nokkelalla lyhytsyöttöpelillään isoja ja kankeita raumalaisia pilkkanaan ja voittivat 5-0. Lehtitietojen mukaan paikalla oli 4200 katsojaa. Itse laskin tuhat enemmän. Halliin mahtuu virallisesti 5225 ihmistä ja parisataa jäi puuttumaan. Tosin esimerkiksi kolme vuotta sitten Nuorten SM-liigan loppuottelussa Kalpa-Ässät pääsin laskuissani 6000:een.

 

 

 

Merkillinen ilmiö tuo katsojamäärillä kikkailu. Kups lisää virallisiin tilastoihin tuhat ja Kalpa vähentää saman verran. Ilmeisesti jalkapallossa määrään lasketaan potentiaaliset vapaalippulaiset, eli juniorit, toimihenkilöt ja järkkäreiden kaverit sekä sukulaiset, mutta jääkiekossa sellaiset vähennetään armotta paikallaolevista katsojista.

 

 

 

Yksi poikkeus yleisökikkailusta tosin löytyy Kupsin historiasta.

Wikipedian mukaan joukkueen katsojaennätys on vuoden -69 Elo-pelistä, jolloin virallisten tietojen mukaan yleisöä oli 6787 henkeä, mutta todellisuudessa peräti 8000; silloinhan ihmisiä houkutteli paikalle se, että porvarit ja työläiset ratkaisivat kaupungin luokkaherruuden eli sen, kumpi voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus. Porvaristo voitti 1-0.

 

 

 

Virallinen  jalkapallon yleisöennätys Kuopiossa on Kopareilla, joiden kotiottelu Kupsia vastaan houkutteli paikalle 7412 katsojaa. Kopareiden alkuperäinen ja värentämätön nimi Kuopion Pallotoverit viittaisi työläispalloilu puolelle, mutta näin ei ole. Tosiasiassa KPT taisi olla alunperin suojeluskantalaistaustainen porukka.

 

HENKILÄÄKÄRI

 

Eiliseen aiheeseen sopivasti luin tuossa Lasse Lehtisen viimeisimmän kirjan Onni suosii rohkeaa, joka sivuaa Kuopionkin historiaa. Mutta sivuaapa se läheltä Suonenjokeakin.

 

 

 

Nimittäin kirjan päähenkilö stressattu rakennusyrittäjä kääntyy erinäisten ongelmiensa vuoksi Urho Kekkosen henkilääkärinä tunnetun professori Pentti Halosen puoleen, joka muistaakseni on Suonenjoen Halosia.

Vaitiolovelvollinen lääkäri kuutelee potilaansa oireet ja antaa sitten asiantuntijan neuvot:

 

 

 

"Tässä ijässä se ee ennee sojota ylävinkkeliin niinku lipputanko konsulaatin seinässä", professori Halonen sanoi ja pani tupakaksi. "Siihen vuan pittää soppeutuva."

 

 

 

"Meijän ikäset ukot ee ennee uusia roehuja sytyttele, vanahoella tulilla vähä lämmitellään. Ku hyvin nukkuu ja juo kohtuuvella viinoo niin soattaa jonnai uamuna veitikka ilosesti yllättee."

 

SIRKUSTA

 

Mielenkiintoinen on maamme sirkus-ja tivolitaiteen historia. Luin tuossa juuri erään fakiirin muistelmat ja katsoin Yle Areenalta tämän dokumentin http://areena.yle.fi/ohjelma/1027f11ea05312b465e8afc1cf8fa1d0 , jonka pääosassa on nuorena edesmennyt Aimo Leikas.

 

 

 

Leikas oli minullekin tuttu. Suonenjoen mansikkakarnevaaleilla hän esiintyi monta kertaa, kuten tekivät myös tv-dokumentissa esitellyt surmanajajat Onni ja Kalevi Suuronen. Muistelen, ettei herätyssaarnaaja-kahlekuningas Tuomivaara esiintynyt karnevaaleilla, mutta Kärkkäälän maamiesseurantalolla hän taisi käydä.

 

 

 

Leikas oli aluksi perinteinen tasapainotemppuilija ja  kahlekuningas, mutta sitten hän siirtyi kovempiin juttuihin. Ensin hän kehitti giljotiinitempun, jossa hänet leikisti mestattiin ja kun kansa oli siihen kyllästynyt, hän roikotti itseään maksua vastaan hirressä.

 

 

 

Kun sekään ei riittänyt, ryhtyi hän pelaamaan venäläistä rulettia. Hyvä tuuri jatkui vuoden -76 viimeiseen näytäntöön asti. Hartolan perinteisillä syysmarkkinoilla Leikas sitten ilmeisesti väsymyksen seurauksena erehtyi kovien ja räkäpääpatruunoiden välillä ja ampui itsensä tivoliteltan lavalla harvalukuisen yleisön viihdyttämiseksi.

 

 

 

Itse asuin Itä-Hmeessä 16 vuotta, mutta jostain syystä jäi käymättä noilla maamme suurimmilla markkinoilla, joilla kuulemma sattui ja tapahtui.

Yleensähän nykyään markkinatilaisuuksissa päätapahtumana ovat tuoreen kouvolalaisen lakritsan ja Viipurin rinkelien myynti, mutta Hartolassa oli paljon muutakin.

 

 

 

Muudan heinolalainen työkaveri oli jopa pistäytynyt Hartolan markkinoilla strippariteltassakin. Muita katsojia siellä ei ollutkaan. Kun ainutkin katsoja oli poistumassa kesken näytännön, huusi palvelun tarjonnasta vastannut PK-yrittäjä vielä perään hätääntyneenä, että "saat vielä nussiakin samaan rahaan".

 

KORVA

 

Tuo eilen esitelty Rata liittyy samaan Rukajärvi aiheeseen, josta Antti Tuuri on aiemmin kirjoittanut teokset Rukajärven tie, Rukajärven linja, Rukajärven aika ja Elämä isänmaalle, jonka pohjalta Olli Saarela teki moneen kertaan tv:ssä nähdyn pyöräilyelokuvan Rukajärven tie.

 

 

 

Vieläkin Rujajärveltä löytyisi ainakin yksi hyvä kirjan aihe, eli upseeri Arnold Majewskin elämänkerta on vielä kirjoittamatta. Majewski kaatui vähän myöhemmin samana talvena -42, jolloin hän oli osastoineen Muurmannin rataa katkaisemassa. Erään taistelun jälkeen hän laskeskeli vähän liian innokkaasti vihollisvainajia. Majewski oli juuri päässyt kolmeenkymmeneen, kun tarkka-ampuja osui miestä päähän.

 

 

 

"Everstiluutnantti Majewski, ottakaa osasto komentoonne", kerrotaan erään vääräleukaisen yläsavolaisen sotamiehen huikanneen heitettyään upseerin ruumiskuormaan päällimmäiseksi. Rukajärven suunnan miehet olivat suurelta osin Iisalmen ympäristöstä ja siellä ovat miehet vieläkin karskiuteen taipuvaisia. Ainakin Savon Sanomissa oli juuri pienellä uutinen, jonka mukaan Iisalmen käräjäoikeudessa sai tuomion mies, joka oli pakottanut uhrinsa syömään oman korvansa.

 

NUORENA NUKKUNEET

 

Ei ollut kuin yksi aihe iltapäivälehtien lööpeissä tänään. Olen jyrkästi sitä mieltä, että Kari Tapiolle on saatava näköispatsas Suonenjoen torille. Hän oli maailmalla  tunnetuin ja pidetyin mansikkakaupungin pojista.

 

 

 

Nuorena lähtevät maamme viihdetaiteilijat. Ihmisten viihdyttäminen on raskasta työtä, eivätkä alan ammattilaisten elämäntavat välttämättä ole terveyttä suosivia; artistit eivät useinkaan jaksa pidättäytyä pelkästään jääveteen ja ituihin.

 

 

 

Tässä tilastotietoa liian nuorena nukkuneista viihdetaiteilijoista:

 

 

 

Irwin Goodman 47 v

 

Junnu 52 v

 

Kirka 56 v

 

Olavi Virta 62 v

 

Tapsa 64 v

 

Juice 56 v

 

Taisto Tammi 34 v

 

Unto Mononen 37 v

 

Gösta Sundqvist 46 v

 

Sammy Babitzin 24 v

 

Cisse Häkkinen 39 v

 

Albert Järvinen 40 v

 

Kari Tapio 65 v

 

SIANJALKASIA

 

Kari Tapani Jalkasen kuolema on edelleenkin tärkein uutinen mediassa.

Suonenjoen Kärkkäälän kyläkin oli näyttävästi esillä Savon Sanomien etusivun jutussa, kun edesmenneen suosikkilaulajan Kärkkäälässä asuvaa siskoa haastateltiin. Vaikka Kari Tapion lähisukua kylällä asuukin, niin kyllä mies sittenkin taisi olla taustaltaan Suonenjoen Jalkalan kylän Jalkasia.

 

 

 

Tosin aiemmin Jalkala tunnettiin Sianjalan kylänä ja Jalkasetkin olivat ihan oikeasti Sianjalkasia. Vasta Kari Tapion isovanhemmat lyhensivät sukunimensä. Yhtään Sianjalkasta ei taida enää Suomessa olla, vaikka nimi olisi ollut ihan hyvä artistinimi, jos Kari Tapio olisi ollut punkmuusikko. Jalkalan kylä voisi muuten matkailupoliittisista syistä ottaa käyttöön vanhan nimensä.

 

 

 

Minua harmittaa, että hyvät perinteiset savolaiset sukunimet Sianjalkanen ja Sikanen ovat häviämässä. Minusta porsas on mukava, älykäs ja ennen kaikkea siisti eläin. Siassa ei ole mitään häpeämistä. Taisto Reimaluotokaan, jonka suku on vahvasti Kärkkäälän Sikasia, ei ole ottanut takaisin vanhaa nimeään, vaikka se olisi ihan sopiva turkkalaisen suuntauksen teatterityöläiselle.

 

 

 

Sikasia on muuten nykyään paljon Amerikassa. 1600-luvulla sinne muuttaneet savolaiset tulivat erittäin hyvin juttuun intiaanien kanssa, ja niinpä Usa:ssa on yhä vahvoja intiaanisukuja nimeltään Sikanen. Ja muistelenpa, että eduskunnassammekin oli yhteen aikaan peräti kaksi entistä Sikasta, joista toinen, eli Minna Sirnö, vilahti Linnanjuhlienkin kuvissa.

 

 

 

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan Kari Tapion muistoa kunnioittaen ainutta laillista youtube-esitystä, jonka netistä löysin ja joka sopii tunnelmaan hyvin, sillä olihan edesmennyt laulaja pyhäkoulun opettajan poika. Olen kuullut on kaupunki tuolla on kaunis venäläinen sävelmä, joka minultakin löytyy jonkin munkkikuoron esityksenä. Musiikivideon jälkeen, voitte vielä katsoa, miten liikuttuneena Juha Vainion poika Ile muistelee hyvää ystäväänsä.

 

 

 

http://satumaa.yle.fi/ajankohtaista/2010-12-08/kari-tapio-olen-kuullut-on-kaupunki-tuolla

 

http://satumaa.yle.fi/ajankohtaista/2010-12-08/ile-vainio-kari-ei-olisi-koskaan-jaanyt-elakkeelle

 

MUISTOJA

 

Kansa on edelleenkin järkyttynyt Kari Tapion poismenosta. Netistä löytyy paljon ikävöivien ihmisten muistoja laulajan uranvarrelta. Esa Ainolan vinkistä löysin tämän Jari Tervon kuulemisen arvoisen kertomuksen kaveristaan

 

 

 

http://areena.yle.fi/ohjelma/d725cb36176c86374d26854ff9e3ee5d  .

 

 

 

Huomasinpa, että olen itsekin kirjoittanut aiemmin tästä kansan rakastamasta viihdetaiteilijasta. Elikkä kahdeksan vuotta sitten olen arvioinut Vexi Salmen kirjaa "Kari Tapio - olen suomalainen"

arvovaltaiseen Itä-Häme-lehteen seuraavasti:

 

 

 

 

 

KARI TAPIO ON KOVA LAULAMAAN JA OTTAMAAN

 

 

 

Kari Tapani Jalkasen isovanhemmat käyttivät sukunimenään Sianjalkasta erottuakseen tuhansista tavallisista Jalkasista. Jostain syystä tätä ei pidetty uran alkuaikoina riittävän myyvänä artistinimenä, vaan miehestä tehtiin Kari Tapio. Jos mies siirtyy varttuneemmalla iällään nykyajan nuorison suosiman kovaäänisen ns. punk-musiikin esittäjäksi, kannattaisi ehkä suvun vanha nimi kaivaa naftaliinista.

 

 

 

 

 

Kari Tapion tausta on hengellinen. Isä toimi pyhäkoulun opettaja. Savon suunnalla vaikuttavaan körttiuskoon kuuluu, että ihmisen on oltava rehellinen. Syntiä saa tehdä, kunhan sitä tehdään hilpeällä mielellä ja kunhan jälkeenpäin katuu ja tunnustaa erheensä. Tekopyhyys on suuri synti.

Kari Tapio ei elämänkertateoksessaan lankea tähän kuoleman syntiin. Niinpä hän onkin maamme kaikkien jätkäpoikien esikuva ja esijuoja, joka ei edes yritä olla herra tai virkamies eikä myöskään jokaisen äidin toivevävy.

 

 

 

 

 

Alunperin Kari Tapio Jalkasella oli kaksi haavetta; hänestä piti tulla joko laulaja tai huippu-urheilija. Lahjoja oli molempiin.  Suonenjoen hyppyrimäen ennätys, joka oli legendaarisen maailmanmestari Matti Pietikäisen nimissä, ei tosin rikkoontunut, sillä tuohon aikaan hyppääjälupaus ei ollut vielä riittävän pitkälle alkoholisoitunut kuuluakseen lajin aivan terävimpään kärkeen. Pietikäinenhän oli kuuluisa siitä, ettei hän koskaan hypännyt selvänä.

 

 

 

 

 

Myös hiihtäjänä mies olisi varmasti ollut kova, olihan Jalkasen suvun kuuluisin edustaja, Kalle Jalkanen, taistellut Suomelle vallan olympiakultaa, vaikka tekohampaat siinä touhussa hukkuivat hankeen.

Jalkasen suvun huonohampaisuus on periytynyt myös Karille, jonka proteesi on myös ollut välillä häviksissä ennen tärkeää suoritusta. Siinä on tietenkin miehen seksisymbolius saattanut olla ilmeisessä vaarassa. Tosin kansansuosio olisi luultavasti vain noussut; näin kävi aikoinaan ainakin purukalustostaan luopuneelle Severi Suhoselle, toiselle Savon lahjalle maailman säveltaiteelle.

 

 

 

 

 

Kari Tapio on upea laulaja, monien mielestä Olavi Virran jälkeen seuraava.

Kollega Lea Laven ihastelee Karin ääntä ja vakuuttaa, että siinä heijastuvat eletyn elämän jäljet rehellisesti. Moni voisi varmaan myös väittää, että kyllä äänenmuodostuksessa on oma osansa myös viinalla ja tupakalla. Eikä mies edes yritä salata elämänsä tätä puolta  kirjassaan

 

 

 

.

 

Nöyrästi mutta hupaisasti hän esimerkiksi kertoo, kuinka kerran virkavalta korjasi väsähtäneen taiteilijan säilöön pelkissä kalsareissa. Aamulla kiltit poliisisedät lainasivat hänelle arvomerkittömän poliiisihaalarin.

Se yllä olikin sitten helppo jatkaa turnetta Helsingin ravintoloissa. Muu asiakaskunta oli ylen ihastunut asustekokonaisuuteen ja vähältä piti, ettei tästä kätevästä ja helppohoitoisesta haalarista tullut huippumuodikasta alan miesten työvaatetta.

 

 

 

Wexi Salmi: Kari Tapio - Olen suomalainen

 

Wsoy 2002, 204 s.

 

 

 

 

 

KEKKONEN

 

Urho Kekkonen on taas ajankohtainen. Arkistoja aukeaa ja syksyn aikana on julkaistu uusia paljastuksia tästä historiamme ristiriitaisesta suurmiehestä. Ja paskiainenhan Kekkonen taisi olla, mutta kuitenkin tavallaan melkein oman kylän paskiainen, sillä Kekkosen  suvun vaiheet liippaavat läheltä Suonenjoen Kärkkäälää.

 

 

 

Tosin ensimmäiset tunnistetut Kekkososet on tavattu Halolanmäen puolelta Mustolanmäeltä, jossa olisi varmaankin vielä tilaa pronssilaatalle. Kunhan vielä hieman etenen tutkimuksissani, niin epäilen, että nykyisen presidentin esi-isät ovat Halolanmäen Halosia ja taas olisi pronssilaatan tarvetta. Presidentti Kekkosen suvun joku edustaja muutti myös suvun historiikin mukaan Mustolanmäeltä Kärkkäälään, mutta tarkkaa asuinpaikkaa ei tiedetä.

 

 

 

Mutta luulenpa, että Kekkosen suku asusti Pasko-Petäisen rannalla.

Epäilyni ei perustu siihen, että nimitin Kekkosta paskiaiseksi, vaan siihen, että Paskon ja Särkisen kylän välissä on paikat nimeltään Kekkosenkallio ja Kekkosenkorpi. Asian voi tarkastaa tästä retkeilykartasta, jonka saa kätevästi suurennettua hyvinkin isoksi.

http://www.retkikartta.fi/retkikartta.php .

 

KEKKONEN, KEKKONEN

 

Kekkosten suku on hävinnyt tyystin Kärkkäälästä eilen mainittuja paikannimiä lukuunottamatta. Kekkosten sukukirjan mukaan Kärkkäälän Kekkoset muuttivat 1800-luvulla Heinolaan. Siellä asuessani kuulustelin eräitä tapaamiani Heinolan Kekkosia asian johdosta, mutta kukaan ei suostunut tunnustamaan olevansa Kärkkäälästä lähteneitä; minullahan  ei ollut oikeutta kiduttaa. Poliittisessa mielessä Heinola ei ollut Kekkos-myönteistä aluetta.

 

 

 

Kärkkäälän kansanperinne sentään muistaa yhden Kekkosoen eli Hivelo-Kekkosen. Lisänimestä päätellen voisi olettaa, että Hivelolta puuttui sellainen ripeys ja tarmo, josta sukulais-Urho tuli tunnetuksi.

Hivelo hankki vaatimattoman elantonsa kaupittelemalla kaikenlaista, jota kyläläiset sitten lähinnä säälistä ostivat.

 

 

 

Parhaiten Hivelo muistetaan pullakauppiaana. Kerran hän oli kauppareissullaan ja ns. pakottava luonnollinen tarve pakotti hänet tienvieruspensaaseen. Korinsa kauppias jätti toimituksen ajaksi tielle.

Kirkonkylän assistentti, joka oli tietenkin vähän hienompia ihmisiä, sattui tapahtumapaikalle ja alkoi äimistelemään  tiellä lojuvaa vehnäsvasua.

 

 

 

Silloin Hivelo kurkisti puskasta ja kohteliaaseen tapaansa ähisti, että "anteeksi tämä epämukava asento, mutta ostaako neiti pullaa, aivan tuoretta ja lämmintä vielä....."

 

KEKKONEN, KEKKONEN, KEKKONEN

 

Mikko Uolan äskettäin ilmestyneestä kirjasta ilmenee, että se ulkopoliittinen linja, jota myöhemmin alettiin kutsua Paasikiven-Kekkosen linjaksi syntyi Rovaniemellä vuonna 1942 marraskuun 19. päivän vastaisena yönä maaherra Kaarlo Hillilän virka-asunnossa, jonne Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna olivat saapuneet juopottelemaan maaherran johdolla.

 

 

 

Siihen asti miehet olivat olleet jyrkästi sitä mieltä, että Neuvostoliitto ja yleensäkin ryssät olisi hävitettävä. Kaikille tämäkään ei olisi vielä riittänyt, vaan lisäksi koko Pietarin metropoli olisi pitänyt hukuttaa Nevan vesistön uudelleenjärjestelyjen avulla. Kolmisen vuotta myöhemmin muualla Euroopassa tämänlaiset poliitikot päätyivät helposti hirsipuuhun, mutta Suomessa näin ei tapahtunut.

 

 

 

Marraskuun 19. päivän vastaisena yönä kaverukset tulivat siihen tulokseen,

että sota hävitään ja vetivät siitä sen johtopäätöksen, että Suomen

ulkopoliittista linjaa on perusteellisesti muutettava. Niinpä he vakavasti

suunnittelivat pakolaishallituksen muodostamista ulkomaille, mieluiten

Englantiin. Monissa maissa maanpakolaishallituksen perustamisen

suunnittelu vihollismaahan sota-aikana on asia, josta helposti seuraa

rapsut ja  vähintäänkin nappi ohtaan. Tuskinpa humalatilaakaan pidetään

lieventävänä asianhaarana.

 

 

 

Muuten tuo Pietarin hukuttaminen on taas sikäli ajankohtainen asia, että

kaupungin edustalle on nyt rakennettu melkein valmiiksi pato, jonka avulla

hanke saattaisi teknisessä mielessä onnistuakin.  Padon

loppuunrakentaminen keskeytyi Neuvostoliiton romahdukseen, mutta montaa

metriä työ ei jäänyt vajaaksi. Pitäisikin selvittää, onko Pietarin pato

ihmiskunnan suurin ja turhin rakennusprojekti. Luulen, että kyllä se on

ainakin  Kiinan muuria mittavampi hanke.

 

KEKKONEN, KEKKONEN, KEKKONEN, KEKKONEN

 

Rasakka mies oli Kekkonen; sen todistavat Tilastopajan tiedotkin:

 

 

 

Urho Kekkonen, Kajaanin Kipinä, 3.9.00-31.8.1986, 181 cm, 63 kg

 

100m 11,0 s

 

korkeus 185 cm

 

pituus 6,64 cm

 

kolmiloikka 14.06 m

 

Ei tuloksia kaudella 2010

 

 

 

Kaikista kovin kansainvälisen tason tulos, eli vauhdittoman kolmiloikan

9,72 m, vielä puuttuukin Tilastopajan tiedoista.

 

Pysähtyneisyyden aikana puhuttiin, että tuo vauhdittoman kolmiloikan tulos

olisi ollut peräti 50 vuotta maailmanennätys.  Valtion päämiehistä

ainoastaan uimari Mao ja golfari Kil Il Jung pystyivät haastamaan Kekkosen

kilpaurheilijoina. Mao ui muistaakseni 10 kilometriä puoleen tuntiin ja

Korean suuri johtaja osui golfissa  joka lyönnillä reikään ihan

harjoittelematta.

 

Jotta totuus ei unohtuisi, pitää mainita, että 70-luvulla  keihäänheittäjä

Hannu Siitonen paransi "maailmanennätystä" lähes metrillä. Ja jos joku

oikea kolmiloikkaaja olisi kokeillut lajia, olisi ME kolmisen metriä

enemmän.

 

Kekkosten suvussa kolmiloikka-asiassa pojasta polvi parani, sillä Matti

Kekkonen voitti Suomen mestaruuskisoissa pronssia vuonna 1953 tuloksella

14,45 m. Enää se tulos ei riittäisi mitaleille, vaan viime kesänä Matti

olisi jäänyt Kalevan kisoissa kahdeksanneksi.

 

SUURIA AIKOJA

 

Elämme kuopiolaisen palloilun suuria aikoja. Kalpa palasi ensiksikin

pitkästä aikaa voittokantaan ja uskon, että joukkue on maaliskuussa

kymmenen parhaan joukossa ja pääsee vahvana ennakkosuosikkina

tavoittelemaan mestaruutta sitten, kun tosipelit alkavat. Muuten Kalpa -

Tappara näkyy tunnin kuluttua maksuttomalla urheilukanavalla.

 

 

 

Ja toiseksi huomenna klo 14 on yksi kuopiolaisen jalkapalloilun

tärkeimmistä peleistä. Silloin Kups saattaa varmistaa paikkansa

Eurokentille ja suuri haaveeni on toteutumassa. Paljon mahdollista, että

maailskuussa samaan aikaan, kun Kalpa pelaa mestaruudesta, Liverpoolin

joukkue juoksee ties mikä paikka kylmästä sinisenä tummentuvalle

Keskuskentän hyhmäiselle areenalle. Tosin Liverpoolilla menee sen verran

huonosti, että voi olla, ettei se selviä Eurokentille Kupsin tavoin.

 

 

 

Muuten joskus 70-luvulla kävi niin, että Kups olisi päässyt Europeleihin,

mutta joukkue kieltäytyi jostain käsittämättömästä syystä. Kupsissa on

muutenkin vahva kieltäytymisperinne. Markku Hyvärinen kuulemma kieltäytyi,

kun häntä puhelimella pyydettiin pelaamaan Pelen kanssa New York

Cosmokseen. Oli kuulemma sanonut soittajalle, että "en minä nyt jouva,

minä oun mänössä Kuopioon." Ja kun maalivahti Pertti Hännistä pyydettiin

ranskalaisen suurseura Saint-Etiennen riveihin, vastasi mies "ei teillä oo

niin paljon rahhoo".

 

TIKKA-JUSSI

 

Katsoinpa tuossa Yle Areenalta suuren homokeskustelun, joka jostain

minulle käsittämättömstä syystä kuohuttaa suomalaista yhteiskuntaa siinä

määrin, että lomautukset uhkaavat seurakuntien työntekijöitä, koska

verotulot vähenevät dramaattisesti. Kansanedustajien Päivi Räsäsen ja

Pentti Oinosen sanailua seuratessani tuli mieleeni Tikka-Jussi, joka

vaikutti lapsuudessani Kärkkäälän vahvasti körttiläistaustaisessa

hengellisessä elämässä.

 

 

 

Tikka-Jussi oli vanhemman puoleinen itseoppinut sananselittäjä, joka

kierteli esittelemässä tulkintojaan Raamatusta seuroissa, joita siihen

aikaan järjestettiin. Naisen asemaankin Jussi oli perehtynyt ja hänen

teologinen näkemyksensä naissukupuolen roolista maailmassa kuulemma oli,

että nainen on luotu miehen aluseksi.

 

 

 

Muuten aivan oikeassahan Päivi Räsänen on; kyllä se Korinttolaiskirje

yksiselitteisesti kieltää miesten homostelun. Vähän vajavaiseksi hänen

tulkintansa kuitenkin jää, sillä jos Raamattua oikein tarkkaan tutkii sen

alkuperäisessä ja värentämättömssä muodossaan, niin ainakin jos

homostellessa syyllistytään myös avionrikkomiseen, niin kivittämällä

tapahtuva kuolemanrangaistus on seuraamuksena selviö.

 

 

 

Eli vaarallinen vapaamielisyys on hiipimässä kansankirkkoomme

kansanedustaja Räsäsen myötä. Eikä sitäkään kieltoa enää kunnioiteta,

jonka mukaan naisella ei ole puheoikeutta seurakunnassa, vaan hänen on

oltava ihan hissukseen. Siitäkin on tiukka määräys siinä samassa

Korinttolaiskirjeessä.

 

IKÄKAUSIURHEILIJOITA

 

Eilen luomupuutarhuri evp Arvi Nurmi siirtyi sarjaan M yli 80 v. Onnea

Arville, joka on kuvassa vaimonsa Kaisun kanssa. Jos saan ylipuhuttua

Arvin ensi talvena veteraanien MM-kisojen 50 kilometrin perinteisen tyylin

hiihtoon, voittaa hän toiseksi tulevaa useilla kierroksilla. Arvi on

nimittäin tosi kopsakka ukko ja yksi kylän kovakuntoisimmista miehistä.

Tosin en usko, että saan miestä enää innostumaan kilpaurheilusta näin

kypsemmällä iällä.

 

 

 

Arvi on yksi Kärkkäälän kovakuntoisimmista, koska syntyjään kärkkääläinen

Korhosen Niilo asuu nykyään Mustolanmäellä. Olen tuossa tutkaillut

ikäkausitilastoja ja vaikuttaa vahvasti siltä, että Niilo voittaa

seuraavissa veteraanien MM-kisoissa sarjassa M yli 75 v  sekä

maratonjuoksun että kymmenottelun. Harvinainen yhdistelmä jollaiseen

ihmetekoon ei edes Elmo, Kainalniemen Hiki, pystynyt.

 

 

 

Tosin Niilo ei taida olla Korhosten perheen menestynein urheilija, koska

hänen vaimollaan Aulilla, joka tietysti myöskin on Kärkkäälän tyttöjä, on

SM-mitaleja kestävyysjuoksusta noin 50, joista 18 kultaista. Voi hyvällä

syyllä sanoa, että Aulin mitaliluettelo on pitkä ja paksu kuin gorillan

käsivarsi.

 

 

 

Minulla on muuten epäilys, että pula-ajan Suomen kasvatit ovat

huomattavasti sitkeämpitekoisia kuin nykyajan valmispitsasukupolvi.

 

HOPEA EI OLE HÄPEÄ

 

Kups taisteli sitten hopelle ja siitä on lapsen mieli nyt hyvä. En tosin

keksi yhtään kappaletta järkiperäisiä syitä sille, miksi lapsen mieleni on

nyt hyvä.

 

 

 

Mukava ja lämmin oli päättynyt sarjakausi. Viisi vuotta olen tuskaillut

kaupungin jalkapallontason surkeutta, mutta tänä kesänä Kups pelasi

iloista jalkapalloa ja säännöllisesti voitti tasaiset ottelut kovalla

yrityksellä. Tosin kaksi asiaa vielä kaivelee.

 

 

 

Ensiksikin Maarianhaminaa vastaan kotiottelussa Kups sai viime hetkillä

rankkarin. Koska Oravainen oli kaadettu pelaaja, antoi valmentaja hänen se

ampua, vaikka joukkueessa on puolenkymmentä sellaista miestä, jotka

varmasti tekekevät pilkulta maalin. Oravainen ei ole sellainen ja siinä

meni kaksi sarjapistettä.

 

 

 

Toiseksi Tps-ottelussa erotuomari ajoi joukkueen parhaan, eli Ilon,

aiheetta ulos, siitä seurasi kolmen ottelun pelikielto ja siinä saattoi

mennä noin kolme pistettä. Jos nämä turhaan menetetyt  viisi pistettä

olisivat olleet viimeisillä sarjakierroksella plakkarissa, Kups olisi

tavoitellut mestaruutta.

 

 

 

Hyvä mieli on sitten siitä, että Lahti  putosi. Lahdessa pelataan ihan

hyvää jalkapalloa, mutta sikäläiset katsojat ovat maamme huonoiten

käyttäytyviä.

 

 

 

Yhdessäkin pelissä juopuneet hämäläisnuorukaiset hoilasivat koko ajan,

että "haaaaista viiittu Maalinen". Eräs kuopioloainen E-juniori kysyi

kirkassilmäisesti äidiltään, että "mitä nuo sedät huutavat. Tuon ruman

sanan ymmärrän, mutta mikä on tuo Maalinen." Äiti osasi kertoa, että

Maalisella tarkoitetaan Kupsin silloista valmentaja Malista.

 

SORSA

 

Olen minäkin seurannut kivitystä; aihetta, jota olen aiemminkin

käsitellyt. Oppikoulun ekaluokalla meillä oli pitkät ruokatunnit ja niiden

ajanvietteeksi silloiset pikkupojat osasivat omatoimisesti kehittää

harrastustoimintaa. Nykyäänhän ne vain pelaavat sisällä tietokonepelejä.

Me sen sijaan hararstimme sekä ulkoilua että liikuntaa ja kävimme

joutoajalla kivittämässä tuota kuvan Sorsa-laivan hylkyä.

 

 

 

Jostain merkillisestä syystä Sorsa-laiva oli päätynyt opettaja Sorsan, eli

Vempulan, rantaan ihan koulun lähelle. Opettaja Sorsalla ja laiva Sorsalla

ei ollut käsittääkseni mitään suhdetta, vaan Sorsan päätyminen Sorsan

rantaan johtui pelkästä sattumasta.

 

 

 

Emme olleet häiriintyneitä vaan pelkästään läpeensä perkeleellisiä. Itse

tuskin syyllistyin Sorsan kivitykseen, en ainakaan muista niin tehneeni ja

ainakaan en heittänyt ensimmäistä kiveä. En edes muista, että olisimme

ajatelleet asiaan liittyvän mitään luvatonta.

 

 

 

Luulenpa, että luontoäiti on sen viisaudessaan niin suunnitellut, että

pojankoltiaisten täytyy leikeissään totuttautua tekemään kauheukisa, jotta

he pystyvät sitten kypsemmällä iällä testosteronidementian iskiessä

tekemään niitä vaadittuja oikeasti kauheita asioita.

 

 

 

Sorsa-laiva oli rakennettu joskus vuosisadan alussa ja se liikennöi

Suonteella vuoteen -60 asti, jolloin se jäi lahoamaan hyödyttömänä.

Muistelen kerrotun, että laivan kapteenilla oli paha ärrävika, mutta siitä

huolimatta hän kuulutti ujostelematta, että "syrjäkaria eteenpäin".

 

 

 

Kuvan reunassa näkyy vanha Siionin silta. Siinä on veikeä rakenneratkaisu,

jolla pyrittiin turvaamaan laiva- ja veneliikenteen edut harjoitettaessa

henkilö- ja bagaashiliikennettä. Jos silta joskus uusitaan, niin vaadin

ehdottomasti, että se pitää entistää juuri tuollaiseen kuvan esittämään

kuosiin.

 

KÄRKKÄÄLÄ JA TALVISOTA

 

Tämä asia olisi ollut ajankohtainen vajaa vuosi sitten, jolloin Talvisodan

alkamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta, mutta onnistuin hankkimaan tämän

kuvan vasta viime kesänä, jolloin Suonenjoen koulutoimenjohtaja sen

minulle ystävällisesti toimitti.

 

 

 

Kärkkäälän kansakoulussa koulua käyneistä miehistä menehtyi Talvisodassa

kymmenen. Jostain syystä muistolaatassa on vain kuusi nimeä. Ilmeisesti

laatta on kaiverrettu pian sodan jälkeen eikä silloin ollut vielä tarkkaa

tietoa kaikista sodan uhreista.

 

 

 

Välirauhan tai Jatkosodan aikaan viittaa myös tuo kuvassa näkyvä näyttävä

hakaristikoristelu. Toisen maailmansodan jälkeen tunnus oli sen verran

kiistanalainen, ettei sitä olisi samassa määrin käytetty. Tietääkseni

hakaristi oli Suomen ilmavoimien tunnus ja meikäläinen hakaristi poikkesi

hieman Saksan vastaavasta, vaikka sitä ei tyhmempi heti huomaa.

 

 

 

Kymmenen vainajaa reilun 300 asukkaan kylästä on paljon. Suomalaisia kuoli

Talvisodassa runsas puoli prosenttia, kärkkääläisistä meni 3 % eli kuusi

kertaa enemmän. Selityksenä on se, että Kärkkäälän miehet sotivat Laatokan

pohjoisrannalla, joka oli tosi kova paikka.

 

 

 

Äskettäin telkkarissa oli dokumentti samalla suunnalla sijainneen

Petäjäsaaren taistelusta. Saarta puolustanut nilsiäläisistä ja

rantasalmelaisista koostunut komppania sai määräyksen puolustaa saarta

viimeiseen mieheen. Näin he sitten tekivätkin; kahdesta pienestä pitäjästä

kaatui kummastakin kymmeniä miehiä muutamassa päivässä.

 

 

 

Kärkkäälän koulun oppilaista Talvisodassa menehtyivät seuraavat:

 

 

 

Taavetti Jäppinen, työmies, sotamies

 

Aukusti Korhonen, työmies, sotamies

 

Jaakko Korhonen, maanviljelijä, sotamies

 

Otto Korhonen, työmies, sotamies

 

Aatu Nenonen, työnjohtaja, sotamies

 

Juho Ovaskainen, maanviljelijä, alikersantti

 

Adam Pomell, maanviljelijä, sotamies

 

Aukusti Räisä, työmies, sotamies

 

Aarne Vepsäläinen, työmies, sotamies

 

Veljes Väisänen, työmies, sotamies

 

 

 

Pro Patria-taulussa on  Jaakko Korhosen nimi ja erikoista Jaakon

tapauksessa on, että Sankarivainajat-tietokannan mukaan hän on kuollut

7.8.1941, eli Jatkosodan aikaan. Olisiko niin, että hän haavoittui

Talvisodassa ja menehtyi vasta runsas vuosi myöhemmin.

 

 

 

Edellä olevasta luettelosta voisi päätellä, että Suomella oli todellakin

työläis-talonpoikaisarmeija. Luulen, että maailmassa on vielä ihmisiä,

jotka muistavat nämä miehet. Pyytäisin ystävällisesti, että lähettäisitte

tietojanne minulle. Yritän siirtää niitä sitten  Kärkkäälän kylän

internet-sivulle.

 

KAATUNEET 1939 - 1944

 

Minun kouluaikanani Kärkkäälän kansakoulun seinällä ei ollut eilistä

Talvisodan muistolaattaa, vaan tämä Pro Patria-taulu. Koulun

satavuotisjuhlassa vuonna 2004 Jouko Markkanen teki arvokkaan

kulttuuriteon ja ohikulkiessaan nappasi viimetingassa kuvan taulusta, joka

ilmeisesti on hävinnyt jonnekin. Kukaan ei ainakaan tunnu tietävän, missä

se tällä hetkellä on.

 

 

 

Muistolaatta kertoo sen, että sota satutti Kärkkäälän kylää pahasti.

Reilun 300 asukkaan kylästä kaatui 20 miestä. Tuossa laatassa on 19 nimeä,

mutta lisäksi kärkkääläisistä kaatui myös Onni Markkanen, joka oli käynyt

kansakoulunsa muualla ja näin ollen hänen nimensä lienee jonkun muun

koulun seinällä.

 

 

 

Suomalaisista menehtyi sodassa vajaat kolme prosenttia. Kärkkääläisiä meni

reilut pari kertaa enemmän. Sotaan lähteneistä joka kahdeksas ei palannut.

Oletan, että kärkkääläisistä miehistä jäi palaamatta joka neljäs. Suurelta

osin kaatuneet olivat samanikäisiä kuin ne nuoret, jotka nykyään ajelevat

lökapöksyissä rullalaudoilla jännitystä etsien. On hyvä, että heillä on

tilaisuus harrastaa moista.

 

 

 

Toivon, että Kärkkäälän kylän nettisivuille kerätään tietoa kylän

sota-ajan tapahtumista ja sodissa menehtyneistä. Lopuksi hiljennymme

kuuntelemaan surulliseen tunnelmaan sopivaa musiikkia.

http://www.youtube.com/watch?v=aIxzXDoOm34

 

SOVASSA MÄNNEET

 

Sodankäyneet miehet eivät liiemmälti käyttäneet ilmaisua kaatui sodassa,

vaan puhuivat, että se ja se mäni sovassa. Savolaiset eivät ole kovinkaan

pateettisuuteen taipuvaista kansaa. Kiiskin-Aaro, joka oli kylän

teurastaja ja jolla oli ammattinsa puolesta realistinen näkemys elämän ja

kuoleman kysymyksiin, ei puhunut että, joku kaatui tai edes mäni sovassa,

vaan hänen mukaansa sotatoimissa menehtynyt tapettiin sovassa.

 

 

 

Tässä jäljempänä tarkempaa tietoa sodassa kaatuneista, männeistä ja

tapetuista kärkkääläisistä, eli nimi, ammatti, sotilasarvo, syntymäpäivä,

kuolinpäivä, kuolinpaikka ja jos haavoittuminen on tapahtunut muualla niin

myös haavoittumispaikka. Jaakko Korhosen ja Vilho Laitisen kuolinpaikkoja

ei löydy ja jos joku ne tietää, niin olisin kiitollinen lisätiedoista.

 

 

 

Manne Hiltunen, työmies, sotamies, 10.9.20-7.10.44, Kemi

 

Taavetti Jäppinen, työmies, sotamies, 16.6.09-4.1.40, Ruokojärvi

 

Yrjö Kauppinen, hevosmies, sotamies,  22.11.08-26.07.41, Leppäselkä

 

Pekka Kiiskinen, sähkötyömies,sotamies, 6.5.00-8.8.41, Tuoksjärvi

 

Aukusti Korhonen, työmies, sotamies, 5.3.13-26.12.39, Syskyjärvi

 

Jaakko Korhonen, maanviljelijä, sotamies, 22.7.19-7.8.41, Jsp (paikasta ei

tietoa)

 

Kurre Korhonen, maanviljelijä-pka, kersantti, 9.5.17-8.9.41, Kotkatjärvi

(katosi)

 

Otto Korhonen, työmies, sotamies, 25.5.15-5.2.40, Pitkäranta

 

Vilho Laitinen, työmies, sotamies, 4.8.20-16.8.41, 2. kenttäsairaala

(paikasta ei tietoa)

 

Martti Markkanen, maanviljelijä, sotamies, 14.11.13-1.8.41, Putrolampi

 

Onni Markkanen, opiskelija, luutnantti, 29.4.17-28.6.44, Ylivesi

 

Mauri Matilainen, maanviljelijä, korpraali, 18.3.07-17.8.41, haav.

Värtsilä, 29. sotasairaala

 

Aatu Nenonen, työnjohtaja, sotamies, työnjohtaja, sotamies, 13.95-13.3.40,

11. sotasairaala

 

Juho Ovaskainen, maanviljelijä, alikersantti, 21.11.11-23.2.40, haav.

Impilahti, 19. kenttäsairaala

 

Adam Pomell, maanviljelijä, sotamies,  23.12.15-12.3.40, Pitkäranta

 

Akseli Rytkönen, maanviljelijä, korpraali, 15.2.01-2.11.41, Kontiovaara

 

Aukusti Räisä, työmies, sotamies, 14.9.09-20.2.40, Yläsommee

 

August Somerpuro, vääpeli, 16.5.95-21.9.41, Tuoppajärvi

 

Aarne Vepsäläinen, työmies, sotamies, 27.12.15-27.12.39, Kuhmo

 

Veljes Väisänen, työmies, sotamies, 27.9.10-18.1.40, haav. Impilahti,

sotasairaala

 

 

KURRE JA VELJES

 

Korjasinpa tuossa eilistä luetteloa. Lisäsin Kurre Korhosen kohdalle sen,

että hän katosi syksyllä 1944 Kotkatjärvellä. Ei siis ole varmuutta hänen

kaatumisestaan. Sellaista juttua olen sovankäyneiltä miehiltä kuullut,

että Kurre olisi jäänyt johonkin palaneeseen saunaan.

 

 

 

Kävin viime kesänä Kotkatjärvellä ja jututinkin siellä erästä Teppanaa,

joka hyvin muisti suomalaisten tulon kylälle. Harmittaa, etten älynnyt

kysyä hyvämuistiselta starikalta, olisiko hänellä ollut tarkempaa tietoa

kylän valtauksen vaiheista.

 

 

 

Teppana, joka on ylhäällä kuvassa kuvassa, muisteli suomalaismiehityksen

aikaa ihan hyvällä. Kun venäläiset valtasivat kylän takaisin, joutui hän

heti  Puna-armeijaan sotimaan saksalaisia vastaan. Sotaväkireissu oli

kestänyt jostain syystä parikymmentä vuotta; olisiko mies värväytynyt

peräti ammattisotilaaksi. Armeija-ajan jälkeen Teppana palasi

metsätyömieheksi Kotkatjärvelle.

 

 

 

Luulenpa, että Kurre Korhosella oli hirtehishuumorintajua, koska hän on

ilmoittanut ammatikseen maanviljelijä-pikakivääriampuja; toista

samanlaista yhdistelmäammattia en ole löytänyt sota-arkistoista . Enkä

löytänyt toista Kurre-nimistäkään. Myös kaatuneiden luettelossa olevan

Veljes Väisäsen etunimi lienee aika harvinainen.

 

1939 - 1945

 

Sikäli tuo Kärkkäälän kansakoulun sotamuistolaatta on erikoinen, että

siihen on kaiverrettu vuosiluvut 1939-1944. Yleensä noissa muistolaatoissa

sodan katsoneen kestäneen vuoteen 1945 asti. Ehkä Kärkkäälän laatan

poikkeavuuden selittää se, ettei kylän sotilaista kukaan kuollut enää

vuoden -45 puolella.

 

 

 

Vaikka onhan se niinkin, että suomalaiset eivät yhteen aikaan halunneet

juurikaan muistella sotaa saksalaisia vastaan. Asiaa pidettiin jotenkin

häpeällisenä. Saksalaisturisteja ihmetytti sodan jälkeen se, että  monet

suomalaiset kiittivät heitä maamme pelastajina; missään muualla Euroopassa

ei tällaista tainnut tapahtua.

 

 

 

Viimeisin kärkkääläinen kaatunut oli Manne Hiltunen, joka sai saksalaisten

ampuman räjähtävän luodin päähänsä lokakuussa -44 Kemissä. Näin Maukosen

Heikki sen minulle kertoi. Manne oli jo Jatkosodan alkuvaiheessa

haavoittunut pahasti, kun konekiväärisarja repi selkälihoja.

 

 

 

Talvisodassa Kärkkäälästä meni kymmenkunta miestä, Jatkosodan

alkuvaiheessa melkein yhtä monta, mutta Kannaksella -44 kaatui vain

Markkasen Onni, vaikka kyllä siellä Viipurin edustalla pahoissa paikoissa

oli monta muutakin saman kylän poikaa. Manne Hiltunen näyttää olevan ainut

Lapin sodassa kaatunut.

 

 

KALLAVES

 

Ei ole Kallaveden vesi vastannut viime päivinä järven nimen synnyttämää mielikuvaa. Vesi alkaa olla jo niin lämmintä, ettei se tuo helpotusta tähän ennätyshelteeseen. Laatokan vesi oli sen sijaan virkistävää.

Kahlailin Konevitsan saaren rannalla ja vesi oli vielä jääkylmää, tuskin 10-asteista. Laatokka on 250 metriä syvä ja se ei lämpene helpolla.

 

 

 

Saattaa olla, ettei Kallavesi-nimi tarkoitakaan kylmää vettä, kuten ainakin ruotsin kielen harrastajat uskovat. Nimittäin Kalla on todennäköisesti saamelaista alkuperää ja tarkoittaa ukkoa tai isoa kiveä.

Olen jutellut näistä paikannimiasioista hyvän asiantuntijan, eli eläkkeellä olevan savolaisen talonmiehen kanssa ja hän on saamelaisnäkökulman kannalla. Mies oli Sevetin baarissa kysellyt asioita ja saanut selville senkin, että Puijo tarkoittaa lapin kielessä huippua ja sellainenhan se on Kuopiossakin.

 

RÖNÖ

 

Samainen eilen mainittu talonmies-kielitieteilijä oikaisi minua myös Rönö-asiassa. Olen nimittäin elänyt siinä harhaluulossa, että Kallaveden Rönö-saari on väännös ruotsin kielen Rönnöstä eli Pihlajasaaresta.

 

 

 

Mutta ei kuulemma ole. Rönö tarkoittaa Savossa ryteikköistä paikkaa. Ja sellainenhan se Rönö varmaan olikin, ennen kuin Savon rikkaimmat ihmiset muuttivat sinne asumaan. Luulen, että epämääräistä olemista kuvaava teonsana rönöttää juontaa juurensa kantasanasta rönö.

 

 

 

Eilen mainittu talonmies-kielitieteilijä on viime aikoina tutkinut suomen ja inkakielten sukulaisuutta. Yhteisiä sanoja on niin paljon, että on vaikea keksiä yhtään kappaletta järkeviä syitä sille, etteivätkö molemmat kansat, siis suomalaiset ja inkat, olisi asuttaneet nykyisen Vietnamin aluetta kolmisen tuhatta vuotta sitten.

 

 

 

Itse olen kielitieteellisissä tutkimuksissa paljastanut myös suomen ja persian kielten sukulaisuuden. Molemmissa kielissä mämmi on mämmi eikä kyseistä sanaa tai edes herkullista ruokaa tunneta missään muualla. Ja suomen kielen sana sirkka on kreikaksi akris, eli melkein sama sana tosin väärin päin kirjoitettuna, joten eiköhän me sukulaisten velkoja tässä aleta pikku hiljaa makselemaan.

 

PME

 

Ei ole täyttä varmuutta siitä, luokitellaanko Kärkkäälän Pitkä-Petäinen järveksi vai kosteikoksi. Jos Petäinen luokitellaan järveksi, niin eilen siellä mitattiin ainakin Suomen järvivesien lämpöennätys eli peräti  29 plusastetta. Edellinen ennätys oli Tuusulanjärven 28 astetta. En myöskään näe yhtään kappaletta järkeviä syitä sille, etteikö kyseessä voisi olla myös Pohjoismaiden ennätys eli PME.

 

 

 

Petäinen on ennätyslämpimyyden lisäksi myös ennätyskalainen. Saas nähdä miten Petäisten kalojen käy. Muistelen, että yhtenä hellejaksona muutama vuosi sitten järvestä hävisivät kaikki matikat eivätkä ne ole sen jälkeen palanneet. Voi olla, että lähipäivinä järvestä voi nostella nelikiloisia lahnoja sulin käsin. Ja järven joutsenet voivat alkaa näyttää kurjilta.

 

 

 

Tuo Petäisen PME palautti mieleeni asian, että tietääkseni ainut urheilukirja, jota en ole saanut käsiini, on Saarijärven Pullistuksen perinteisistä juhannuskisoista kertova "Ja Saarijärvi kiehuu". Luulen, että kirjan nimi on napattu Paavo Noposen radioselostuksesta. Hänellä oli kyky nostattaa helleenisen kirkkauden tunnetta vähän pienemmissäkin urheilutapahtumissa. Vähän samanlainen armolahja oli Tiihosen Kalevi-vainaalla Suonenjoen Vasaman ikäkausikilpailuissa 60-luvulla.

 

ELOSSA

 

Jalkapallotäyteinen tulee olemaan tämäkin viikonloppu. Äsken keskuskentän veteraani osastolta kuulin seuraavaa: Muinoin kuopiolainen opetteja kysyi

oppilaalta: Onko isäsi elossa? Ei ou Elossa, on Kupsissa, vastasi sanavalmis savolaispojankolli.

 

 

 

Muuten jalkapallossa maalit ratkaisevat. Kupsin miehet ovat voittaneet kolme viimeisintä peliään 3 - 1, vaikka ovat olleet kenttäpelissä alakynnessä. Äsken Kupsin A-juniorit  hallitsivat suvereenisti kenttäpeliä, mutta hävisivät 3 - 1. 3 - 1 on jalkapallossa vähää vaille rökälelukema.

 

 

 

Muistanpa, miten pari kymmentä vuotta sitten maajoukkueemme hallitsi suvereenistä ottelua Bulgaria vastaan. Bulgaria pääsi Suomen kenttäpuoliskolle neljä kertaa pelin aikana ja voitti 3 - 0. Siitä neljännestä hykkäyksestä tuli vain rankkari, jonka muistaakseni Kupsin Laukkanen torjui. Maalintekotaito erottaa ammattilaiset amatööreistä ja miehet pojista.

 

 

 

Miten Kupsin B-junnujen  käy jää nähtäväksi, mutta lähden katsomaan.

 

LEKETTI-AAKU

 

Muurahaispesässä istumisesta pulpahti mieleeni, että ensimmäisiä asioita, joita yleensä tästä maailmasta muistan, on muurahaispesässä seisonta. Tämä tapahtui noin vuonna 1962 isossa muurahaispesässä, joka sijaitsi meidän mökin ja Maikkolan puolivälissä.

 

 

 

Siihen aikaan maalla kierteli vielä kuluku-ukkoja, koska sosiaalivaltio ei ollut vielä kovin kehittynyt. Eräs selleinen oli Leketti-Aaku, joka taisi asustella Suonenjoen kunnalliskodissa ja kierteli sieltä käsin kyliä polkupyörällään.

 

 

 

En tiedä mistä tuo liikanimi Leketti oikein tulee. Aakun sukunimen päälle en nyt pääse, mutta kyllä hänellä sekin varmaan oli, koska laki on sellaisen vaatinut vuodesta 1920 lähtien. Siihen aikaan ihmiset tunnettiin paremmin liikanimillä kuten Nätti-Ville, Mörkö-Kalle ja Rymy-Eetu.

 

 

 

Leketti-Aakua vaivasi reumatismi ja siihen hän haki apua kansanlääkintämenetelmistä. Kansanlääkinnässä uskottiin kusiaisten puremien lieventävän raumatismin oireita. Pelkästään valkeaan flanelipaitaan verhoutuneena hän kapusi seisomaan edellä mainitun muurahaiskeon päälle. Vieläkin muistan harmaahapsisen valkeakaapuisen jalon vanhuksen seisovan nilkkojaan myöten isoon muurahaispesään uponneena.

 

 

 

Siinä näyssä oli jotain jumalallista, vaikka en silloin näistä asioista vielä ymmärtänyt ja sitä meidän pennut ja Maikkolan lapset kunnioittaen seurasimme neniämme kaivellen.

 

SANA-AKROBAATTI

 

Kirjailija-kuvataiteilija Jukka Itkonen jaksaa olla siitä huolimatta, tai siitä johtuen, että hän kertoo itseltään puuttuvan eräitä sisäelimiä, huumorimies. Karjalassahan sanottiinkin ennen osuvasti, että hauskaa pitää olla, vaikka syvän märkänis.

 

 

 

Huumorimiehelle sopivasti Itkosen Kuopion Kirjakantti-tapahtumaan liittyvä tilaisuus järjestettiin Osuuspankin aulassa. Ensiksi pankinjohtaja korosti Pohjois-Savon Osuuspankin hyviä tulevaisuudennäkymiä ja tähdensi sitten kirjallisuusharrastuksen tärkeyttä. Sen jälkeen päästettiin itse sana-akrobaatti irti toimittaja Seppo Putkosen johdolla.

 

 

 

Itkosessa on hyvin paljon samaa, kuin viime vuonna tapahtumassa vierailleessa Hannu Väisäsessä. Kummankin sanailoittelu irroitti yleisössä aitoja naurunpyrskähdyksiä ja parhaimmillaan jopa selkäkeikkanauruja.

Molemmat jopa innostuivat laulamaan häpeämättömästi suuresti ihailemansa Reino Helismaan sikermiä.

 

 

 

Siitä huolimatta, että Jukka Itkonen on aito 70-lukulainen ja vielä työläiskaupunki Varkauden kasvatti, jossa keväällä -18 Huruslahden jäällä suoritetussa arpajaistapahtumassa 10 % paikkakunnan miehistä lyötiin lihoiksi, enempää ei voinut, koska tehdas olisi pysähtynyt, Itkonen ei ole pätkääkään yhteiskunnallinen osallistuja.

 

 

 

Tai täsmännetään sen verran, että joskus 70-luvulla hän osallistui yhteen mielenosoitukseen, mutta kun lokki ulosti tapahtuman aikana kirjailijan uudelle tummalle takille, katsoi hän toiminan liian vaaralliseksi ja poistui yhteisrintamasta kotiinsa sanoilla leikkimään.

 

KUNNOLLINEN VELI

 

Tuosta joku ilta sitten kerrotusta ei-yhteiskunnallisesta runoilijasta Jukka Itkosesta vielä sen verran, että yhden yhteiskunnallisen tarinan hän kertoi tilaisuudessaan.

 

 

 

Joskus 60-luvun alussa, jolloin Suomi ei ollut vielä maailman paras maa yrittää elää, Itkosen paperitehtaalla työmiehenä ollut isä kuoli hyvin nuorena. Äiti jäi kahden pojan yksinhuoltajaksi. Jukka oli silloin vasta 11-vuotias. Sitten kotiin ilmestyi Ahlströmin riistokapaitalistisuvun edustaja, jonka suvun jonkun edustajan Varkauden punakaarti taisi lahdatakin kapinan aikaan, joka kertoi, että rouva Itkosen mies oli hyvä ja tunnollinen työmies ja että rouva Itkonen voi aloittaa työt tehtaalla kahden viikon kuluttua.

 

 

 

Nykyään ei tuollaista enää tapahdu vanhoilla tehdaspaikkakunnilla.

Ylikansalliset pääomat eivät välttämättä tunne sosiaalista vastuuta, koska se ei nosta pörssikursseja toisin kuin irtisanomiset tekevät. Rouva Itkonen meni tehtaalle ja kasvatti poikansa miehiksi. Toisesta tuli runoilija ja hänen kunnollisesta veljestään tuli Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen.

 

 

 

 

POLIITTINEN MURHA

 

Suorittamassani Pekka Pitkäsen selvästikin ennenaikaisen kuolemantapauksen tutkimuksissa on ilmennyt, että todennäköisesti kysymyksessä on poliittinen murha. Suomessa poliittiset murhat ovat verrattain harvinaisia ja tämän tapauksen erottaa vastaavista muista siihen verrattavista teoista se, että tällä kertaa on asialla ollut ammattimies.

 

 

 

Nimittäin yleensä poliittinen terrori on maassamme ollut hyvin harrastelijamaista puuhastelua Kari-Pekka Kyröä lainatakseni. Tunnetuin tapaus eli se, kun muistaakseni  Eugen Malmsten ampui muistaakseni Sinebrykoffin Senaatintalon portaikossa, oli todellista mämmikouramaista säheltämistä.

 

 

 

Ensimmäinen laukaus osui kenraalikuvernöörin palttoon nappiin ja kimposi takaisin, toinen laukaus rinnassa olleeseen kunniamerkkiin ja kimposi tietenkin takaisin. Kolmas luoti osui metalliseen vyönsolkeen, josta kimmonneet metallisirut aiheuttivat verenmyrkytyksen, joka myöhemmin johti uhrin kuolemaan. Itsensä ampuja onnistui lopettamaan kahdella laukauksella.

 

 

 

Ja kun sysmäläinen aatelismies Tandefelt ampui sisäministeri Ritavuorta selkään kuolettavasti, elämässään kaikessa muussakin epäonnistunut murhamies ampui samalla myös itseään jalkaan niin, ettei pakeneminen enää onnistunut. Putkeen ei siis mennyt sekään terrori-isku.

 

 

 

Sen sijaan työmies Pekka Pitkänen teloitettiin ammattitaidolla.

Ensimmäinen laukaus ammuttiin takaraivon vasemmalle puolelle ja luoti tuli ulos oikeasta silmästä. Toinen laukaus ammuttiin takaraivon oikealle puolelle ja luoti tuli ulos vasemmasta silmästä. Kyseessä olivat siis harkitut ristikkäislaukaukset, jotka surmaavat varmasti. Uskoisin, että menetelmä opetateen kuuluisassa Puna-armeijan komissaarin niskalaukausoppaassa. Siinä ehkä ensimmäinen johtolanka murhaajan selvittämiseksi.

 

PUNAISEN ÖRINÄN MAA

 

20-luvulla Kuopio oli poliittisesti hyvin punainen. Niinpä sitä tituleerattiin Suomen Moskovaksi. Murhattu Pekka Pitkänen oli lähinnä vain peruspunikki, mutta Etsivän Keskuspoliisin eli Ohranan pidättämäksi hänkin joutui. Kuulustelut olivat siihen aikaan sellaisia, että tietojen lisäksi irtosi myös hampaita. Pitkänen lupautui pidätysaikanaan Ohranan vasikaksi ja sillä oli tuhoisat seuraukset Kuopion kommunisteille. Vankilareissut kestivät maanpetoksesta tuomituilla vuosia.

 

 

 

Kuopion kommunistien henkinen tai paremminkin hengellinen johtaja liikemies, kansanedustaja ja ikiliikkujan kehittelijä Ville Vainio huomattavasti juovuksissa kirosi silloin vielä tuntemattoman ilmiantajan ja lupasi heittää hänet kivi kaulassa Kallaveteen. Sikäli Vainiossa oli inhimillisyyttä, että ennen upotusta hän lupasi tarjota uhrille hyvät ryypyt.

 

 

 

Luulen, että uhkaus esitettiin Minna Canthinkadulla sijainneessa kahvila Punikissa, jossa taistelevan työväenliikkeen miehet viettivät aikaansa.

Vaikka kyseessä oli vain kahvila, niin siellä myytiin myös "kovaa" teetä, kuten kieltolakiaikaan oli maantapana, sillä silloin alkoholinmyynti oli hyvin vapaata.

 

 

 

Harmittaa, että Kuopiossa ollaan luopumassa hyvistä rakennusten ja paikkojen nimistä. Kahvila Punikkiakaan ei enää ole eikä Mölymäkeä tai Rypysuota löydy kartalta, vaikka nämä nimet olisivat suojeltavaa kulttuuriperinnettä; onneksi tuossa ihan lähellä on vielä Rupla, jota asiaa tuntemattomat halveeraavat Työnkulman nimellä

 

 

 

Ville Vainiota voi sikäli kutsua kommunistien hengelliseksi johtajaksi, että hän kirjoitti jonkinlaisen Kommunistisen katekismuksen, jossa estoitta sotkettiin Lutherin ja Marxin opit.  Tutkija Teemu Keskisarja nimittääkin Vainiota savolaisen huumorikommunismin isäksi ja 20-luvun Kuopiota hän jostain syystä kutsuu punaisen örinän maaksi.

 

 

 

Ville Vainiolla oli vankat sukulaissuhteet Kärkkäälän kylään ja Keskisarjan kirjan kuva todistaa hänet aivan Laitilan Kullervo-vainaan näköiseksi. Kuvan alatekstissä lukee, että Ville Vainio oli karismaattinen huvimestari, jonka elämäntavat eivät sopineet puoluepolitiikkaan ja maanalaisiin luottamustoimiin.

 

 

 

Tutkimukseni Pekka Pitkäsen murhasta ovat edenneet niin pitkälle, että on käynyt selville, ettei syyllinen sittenkään ole Ville Vainio, vaikka tyhmempi voisi niin luulla.

 

VILLE VAINION HALLITUS

 

Tyylikäs mies oli keksijä, liikemies ja kansanedustaja Ville Vainio, kuten tämä Etsivän Keskuspoliisin kuva osoittaa. Vainion merkityksestä politiikassa kuvastaa se, että 20-luvulla Kyösti Kallion vähemmistöhallitusta aiottiin ryhtyä kutsumaan Ville Vainion hallitukseksi.

 

 

 

Nimittäin yhtynyt vasemmisto oli saamassa välikysymyksen avulla Kallion hallituksen nurin; äänestys päättyi tasan ja epäluottamuslause olisi mennyt läpi, ellei kansanedustaja Vainio olisi juuri äänestyksen aikaan ollut juopottelemassa eräiden työväenluokan vastaisten voimien kanssa.

Tästä Suomen Sosiaalidemokraatti-lehti ehdotti Kallion hallituksen ristimistä Ville Vainion hallitukseksi ja Työväenluokan sankarin palkitsemista porvareille suorittamastaan palveluksesta valtioneuvoksen arvonimellä.

 

 

 

Lehti tiesi, mistä puhui, koska Vainio oli maistelemassa juuri lehden pakinoitsija Yrjö Räisäsen kanssa, joka oli tunnettu kommunistien pilkkaaja, mutta Vainion hyvä kaveri. Eiväthän miehet riitele vaan asiat.

Räisänen kirjoitti nimimerkillä Sasu Punanen ja hänkin oli Kuopion poikia.

 

 

 

Kun Vainiota kovisteltiin myöhemmin Sosialistisen työväenpuolueen ryhmässä toilailuistaan, mies puolustautui äidinkielellään: "Mittee työ minun kanssani vaahtootta, kyllähän minusta piäsette".  Kun toista savolaista, eli valtiovarainministeri Jyrki Kataista, ahdisteltiin eilen säälimättä eduskunnassa Kreikan taloudenpidon laiminlyömisestä, olisi hän ihan hyvin voinut toistaa Ville Vainion puolustuspuheen.

 

KARJUNEN

 

Tutkimuksissa on ilmennyt, ettei Ville Vainiota voi edes yllyttäjänä kytkeä Pekka Pitkäsen murhaan. Hän oli siihen aivan liian humaani ihminen.

Tosin tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, että Vainio oli alunperin sukunimeltään Karjunen, joka nimi ei välttämättä synnytä mielikuvaa pehmomiehestä. Sikäli Karjunen olisi ehkä Villen sukunimeksi ollut ihan kuvaava, sillä Poika Tuomisen muistelmista saa käsityksen, että hän oli melkoinen naistennaurattaja eikä ilmeisesti ihan aina jaksanut pitäytyä täysin yksiavoisuuteen.

 

 

 

Karjunen olisi nykyään ihan hyvä sukunimi kansanedustajalle. Iso osa eduskunnan porukasta  alkaa olla tosi ikävystyttävän oloisia työmuurahaisia. Yksi Karjunen olisi piristävä poikkeus siinä tylsimysten joukossa. Ja kun tarkemmin muistelen, niin löytyyhän parlamentista vielä yksi perinteinen tosimieskin.

 

 

 

Nimittäin keskustan lestadiolaiselle Kyösti Karjulalle on syntynyt 18 lasta. Se olisi jo yksistään merkittävä tukijoukko ainakin pienen kunnan kuntavaaleissa. Muistelen kuitenkin, että iso-isovaarini Risto Könönen pani vieläkin paremmaksi, eli kylällä puhutaan, että hänelle olisi siunaantunut 27 lasta. Luulen, että kyseessä on lähes SE-tulos, ainakin ihan kärkiporukoissa tuolla saavutuksella ollaan.

 

 

 

Syyttä häntä ei kutsuta suvun piirissä Kanta-Könöseksi. Kylällä puhutaan, että mies oli sattuneesta syystä kolme kertaa naimisissa, koska vaimot poistuivat tuonilmaisiin jostain kumman syystä ennen aikojaan. Kylällä lisäksi puhutaan, että Risto Könösellä oli myös avioliiton ulkopuolisia suhteita ja lapsia.

 

 

 

Tietääkseni jolla kulla Könösellä on tälläkin hetkellä  hallussaan Kanta-Könösen kuva ja pyytäisin siitä itselleni ystävällisesti kopiota.

Nimittäin äitini mukaan enoni Paavo oli joskus ennen sotia palannut Kuopion reissultaan tämän kuuluisan esi-isän kuvan kanssa ja kertonut, että niitä myytiin Kuopion torilla.

 

TAIVAANPANKON SANKARI

 

Nyt alkaa selvitä, kuka ampui Pekka Pitkäsen. Heti tapauksen jälkeen Kuopiosta katosi Emil Räsänen-niminen nuorimies. Hän pakeni itärajan yli.

Siellä hän otti surmatyöstä kunnian itselleen ja niinpä häntä alettiin kutsua suomalaispunikkien keskuudessa arvostavasti Taivaanpankon sankariksi. Etsivä keskuspoliisin arkistoissa Emil Räsäsen kerrotaan olleen hyvin kaunis mies. Ja kun tarkemmin ajattelee, niin sellaisiahan ne Räsäset tahtovat olla.

 

 

 

Kuopiossa Pitkäsen murhan tutkimusten yhteydessä epäiltynä pidätettiin Hugo Ahokanta-niminen herra. Ilmeisesti hän olikin toinen likaisen työn tekijöistä, mutta mitään hän ei kuulusteluissa kertonut. Ehkä poliittinen poliisi ei edes pitänyt kovin tärkeänä tapauksen selvittämistä, koska katsoi, ettei yhteiskunta Pekka Pitkäsessä paljoa menettänyt.

 

 

 

Ilmeisesti Ahokantaa ei puhuteltu tapauksen johdosta kovinkaan pontevasti, koska mies ei suostunut muistamaan mitään. Joskus myöhemmin Suomenkin Ohrana sai halutessaan jokaisen pidätetyn kertomaan kaiken, minkä tämä tiesi ja monen vielä tätäkin enemmän.

 

RÄHJÄ

 

Pitkäsen murhan käytännön toteuttaja on nyt selvillä, mutta vielä pitäisi selvittää, kuka oli teon suunnittelija. Ville Vainion vapautamme epäilyistä heti kättelyssä. Keskisarjan kirjan mukaan Kuopiossa liikkuivat sen ajan johtavista kommunisteista myös Arvo Poika Tuominen, tuleva tannerilainen kansanedustaja  ja Niilo Välläri, tuleva Merimies Unionin luja johtaja.

 

 

 

Mutta heidät Keskisarja vapauttaa epäilyistä. Murhaajiksi näistä miehistä ei ollut. Sen sijaan vahvimmin tutkija taipuu Eino Rahjan syyllisyyden kannelle. Kirjassa väitetään, että Rahja olisi syntyjään kuopiolaisia, mutta asiasta löytyy muitakin kilpailevia näkemyksiä. Rahja ilmeisesti olisikin luonteensa puolesta pystynyt raakuuksiin. Ainakin mies toimi vallankumouksen aikaan Leninin henkivartijana, johon tehtävään olisi tuskin äiti Teresaa huolittu. Sisällissodan jälkeen mies kohosi kenraalin arvoon Neuvosto-Venäjällä.

 

 

 

Rahjasta ei ole alan kirjallisuudesta löytynyt  juurikaan myönteisiä arvioita, ennen kuin Antti Tuuri kirjoitti hänestä romaanin Asejuna Pietarista.  Tosin Tuuri on jäävi Rahja-tutkija, sillä molemmilla ovat sukujuuret Pohjanmaan lakauksilla. Tuurin kirjasta saa kuvan tarmokkaasta ja älykkäästä synnynnäisestä johtajasta, joka päättäväisesti toimittaa asejunan Pietarista Suomen punaisille lahtarilaumojen estelyistä huolimatta. Hänen veljensä Jaakko sen sijaan toi junalastin viljaa ja väitetään kolmannen veljeksistä huolehtineen punakaartin juomahuollosta.

 

 

 

Rähjämäinen Eino Rahja ansaitsisi patsaan Helsinkiin. Hän nimittäin

pelasti maamme itsenäisyyden. Venäjän sisällissodan aikaan oli jo

valkoinen kenraali Judenits pääsemässä voitolle ja lähestyi vääjäämättä

armeijoineen Pietaria. Judenitsin haaveena oli palauttaa tsaarin valta ja

samalla myöskin palauttaa Suomi Venäjän ykseyteen.  Mannerheimillakaan ei

ollut tiettävästi mitään tätä vastaan.

 

 

 

Judenitsilla oli käytössän panssarivaunuja, jotka silloin vaikuttivat

voittamattomilta aseilta. Mutta sitten Rahja lähti Pietarista

suomalaispunikkien iskuosaston kanssa tankkeja vastaan rautakangeilla,

haloilla, kivillä yms. luonnonmukaisilla panssaritorjuntavälineillä

varustettuna ja niin vain kalliit panssarit saatiin niin sanotusti

päreiksi. Enemmän asiasta löytyy tietoa täältä

http://www.panssarikilta.fi/Lehti/Panssari200302_sivu_14.html .

 

AATU

 

Ja Suomi jatkaa hoipertelematta etenemistään vääjäämättä kohti

jääkiekkoilun maailmanmestaruutta. Nyt tuli jo neljäs voitto perättäin. Ja

muitakin myönteisiä jääkiekkouutisia kiirii maailmalta. Nimittäin TPS:n

riveissä Suomen mestaruuden voittanut Aatu Hämäläinen on Suonenjoen

Kärkkäälän kylän poikia. Niin minulle on tavallisesti luotettavista

lähteistä viestitetty.

 

 

 

Eli runsas on se joukko, joka on tuottanut pienelle ja köyhälle 200

asukkaan Kärkkäälälle palloilullista mainetta. 50-60-luvun vankka

maaotteluratsu Esko Luostarinen oli jotakin kautta sukua Askolan

Korhosiin. 80-luvun lentopallomaajoukkueen kantava voima Olli Nenonen on

Pellonpään Nenosia. Ja saman vuosikymmenen HJK:n

rangaistuslaukausspesialisti Pekka Onttonen oli Heinäselästä; siitä

jostain Aatu Hämäläisen naapurista otaksun.

 

 

 

Muistan selvästi, että nuoruudessani Suonenjoen Pallon edustusjoukkueessa

pelasi 10 Onttosta ja sitten yksi Anttonen eli serkkutyttöni mies. Ja

kylällä puhuttiin, että Anttonen valittaa, etteivät ne Onttoset hänelle

liiemmälti syöttele.

 

PAIKALLISOTTELU

 

Selvä on tasoero Veikkausliigan ja divarin välillä. Eilen Kups voitti

Suomen Cupissa varamiesjoukkueellakin MP:n vieraskentälläkin vaivatta 0-2.

Ottelussa lienee ollut paikallisottelun tuntua, sillä kysymys oli Savon

herruudesta. Niinpä kiihkeää ottelua oli tiettävästi ollut seuraamassa

useita kymmeniä katsojia.

 

 

 

Joukkueet eivät ole kohdanneet muutamaan vuoteen. Silloin kun vielä

kohtasivat, mieleeni on jotenkin jäänyt, että yleensä pienempi Mikkeli

voitti, vaikka MP oli useimmiten sarjataulukon mukaan se huonompi porukka.

Mikkelin miehillä oli näissä otteluissa parempi motivaatio. Kuopion ja

Mikkelin välillä on vähän samanlainen asettelma kuin Ruotsin ja Suomen

välillä.

 

 

 

Tavallaan Mikkeli oli  se suonenjokelaisten jalkapallokaupunki. Ennen Kups

ei huolinut kuin oman kaupungin poikia porukkaansa, joten Suonenjoen

tähdet Ismo ja Reijo Vaittinen sekä Kari Oikarinen muuttivat Mikkeliin ja

saattoipa siellä pelailla jossain vaiheessa Onttosen Pekkakin. Vaittisen

veljeksistä Ismo oli parhaimmillaan nuorten maajoukkuemaalivahti ja

Reijolla on peräti 13 miesten maajoukkuepeliä.

 

 

 

Nykyäänhän Kupsiin on huolittu jo kuusi ulkomaalaistakin, mutta vielä

70-luvulla nousi kaupungissa kova älämölö, kun Savonlinnassa syntynyt,

mutta Kuopiossa opiskellut, Ossi Loikkanen kelpuutettiin porukkaan. Se oli

saman suuruusluokan skandaali, kuin työläisjalkapalloilua edustaneen

Kuopion Elon valmentaja Martti Räsäsen siirtyminen porvareiden Kupsiin.

Nythän sekä Räsänen että Elo kuten myös luokkakantainen jalkapalloilu ovat

kuolleet.

 

ALIMITTAISUUDESTA

 

Hyvä- ja puhdashenkinen tapahtuma oli Kupsin ja Mypan B-junioreiden ottelu

eikä mieli ole paha, vaikka vieraat voittivatkin 2 - 3. Junnupelit ovat

yleisöystävällisiä, koska niissä sattuu ja tapahtuu, sillä karmeita ja

yllättäviä virheitäkin tehdään kentällä.

 

 

 

Kuopiolaiset hävisivät, koska olivat fyysisesti heikompia. Sama puute on

nykyään kaikilla kuopiolaisilla jalkapallojoukkueilla. Olisiko niin, että

rotevimmat savolaisnuorukaiset ymmärtävät hakeutua jääkiekkoilun pariin.

Kaikki tietävät, että kaupungin rikkaimmat miehet ovat entisiä

jääkiekkotähtiä.

 

 

 

Ja voihan alimittaisuus olla ihan savolaisten geneettinen ominaisuus.

Muistan, miten ennen puhuttiin siitä, että ulkoasianhallinnon tehtäviin

oli virkakielto alle kaksimetrisillä miehillä, siis kaikilla

itäsuomalaisilla. Vasta pikkuisen pönäkän Paavo Väyrysen ministerikaudella

myös lyhytkasvuisille savolaisnuorukaisille avautui mahdollisuus

ulkoministeriön palveluksessa ja hyvin he ovat sen jälkeen  näissäkin

hommissa pärjänneet.

 

 

 

 

ASIOILLA ON SELITYKSENSÄ

 

Tapahtumilla on selityksensä. Pitäjänlehti paljasti, miksi Kärkkäälää pommitettiin raivoisasti talvisodassa. Asiaa olen paljon miettinyt ja tyhmä olen ollut, kun en itse keksinyt. Sikäli olin teoriassani oikeassa, että Suojärvensuota luultiin lentokentäksi, mutta ei Rissalan vaan Naarajärven kentäksi.

 

 

 

Koneiden tarkoituksena oli ensiksi pommittaa Pieksämäkeä, mutta ratapihalta paenneiden veturien savu kätki kaupungin ja vihollislentäjät kuvittelivat Suonenjoen olevan Pieksämäki. Ensin pudotettiin noin 60 pommia Suonenjoen lähistölle tietääkseni ilman henkilövahinkoja. Tosin äitini oli joutunut siirtämään nukkensa pöydän alle ilmasuojaan. Sitten pommittajat jatkoivat mielestään Naarajärvelle, mutta suunnistivatkin erehdyksessä Kärkkäälään. Jos joku kone palasi tuolta retkeltä kotikentälleen, olisi hyvä lukea sen raportti saavutuksista; vihollisen tappioita saatettiin liioitella, sillä tuleva turvesuo ei juurikaan vaurioitunut.

 

 

 

Kilometrien korkeudesta liikkuvasta koneesta tähystettäessä sattuu erehdyksiä. Varsinkin pommituslentäjille, joista ei yleensä tule kokeneita ammattilaisia. Maailmansodan alussa ainakin eglantilaisten pommituslentäjien tappiot lennoilla olivat noin 20 %. Toisin sanoen keskimäärin lentäjä pääsi harjoittelemaan ammattiaan tositoimissa vain viitisen kertaa, ennen siirtymistä tuonilmaisiin ilmavoimiin. Luulen, että venäläisten tappiot talvisodassa olivat ainakin samaa luokkaa.

 

 

 

Puhutaan, että sodan jälkeen, kun valvontakomission upseerit saapuivat Helsinkiin, poisti komission ilmavoimien mies oma-aloitteisesti yhden kunniamerkin miehustastaan. Se oli myönnetty Helsingin tuhoamisesta. En usko tätä juttua. Kyllä venäläisten tiedustelu varmaankin pystyi selvittämään noin tärkeän asian totuuden.

 

 

 

Sen sijaan uskon tarinaan, jonka mukaan valvontakomission lentäjäsankari kiinnostui panssarilaiva Väinämöisen tilanteesta, kun kuuli sellaisen edelleenkin olevan käytössä. Kun hänelle näytettiin Pansion kallioluolassa vaurioitta kelluva alus, poisti upseeri itseltään yhden kunniamerkin. Hän oli tietämättään upottanut Kotkan sataman edustalla olleen saksalaisen ilmatorjunta-aluksen Väinämöisenä. Kunniamerkkiä ei olisi tarvinnut poistaa. Kyllä IT-aluksen pommittaminen upoksiin vastaa vähintäänkin Väinämöisen tuhoamista.

 

VENÄLÄISÄITI

 

Muisti alkaa palailemaan pätkittäin. Ei se pakkolaskupaikka ollutkaan Nastolassa vaan Lapinjärvellä, vaikkakin Savon vinkkelistä ne ovatkin yhtä ja samaa seutua. Muistaakseni kirjassa Salaisen sodan varjot, joka ilmeisesti perustuu ainakin jossain määrin liian salaisena tuhottuun Stella-Polaris-aineistoon, kerrotaan yksi näkökulma tapaukseen.

 

 

 

Kirjan mukaan Berliiniin suunnistamassa olleita pilotteja alkoi pelottaa ja he päättivät henkensä säilyttääkseen suunnata kohti Suomea. Jossain Etelä-Suomessa lentäjät hyppäsivät koneesta ja muu miehistö tuli sitten itsestää koneen mukana alas Lapinjärvellä. Kirjan mukaan hengissä selvinneet miehistön jäsenet ottivat myöhemmin  vankileirillä hypänneet lentäjät lievästikin sanottuna veljellisesti vastaan.

 

 

 

Sen sijaan Esko Sipiläisen kirjassa Pommituslento Berliiniin - Pakkolasku Lapinjärvelle kerrotaan tapauksesta toinen versio. Sen mukaan kone oli oikeasti matkalla Berliiniin, mutta venäläisten oma ilmatorjunta vaurioitti konetta niin, että se kaarsi pelkästää oikealle ja niinpä se tuntien kuluttua päätyi Lapinjärven pellolle. Osa miehistöstä jäi henkiin, koska koneessa oli diesel-moottorit eikä se leimahtanutkaan tuleen maahan osuessaan, kuten bensakoneet helposti tekivät.

 

 

 

Muuten Kämäräisen Sami Kärkkäälästä viestitti, että historiasta kiinnostunut autourheilumies  Pekka Pellinen on tutkinut Suojärven pommituksen kulkua ja selvittänyt, ettei koneista yksikään palannut kotiin. Myös isä-vainaani kertoi samaa ja vielä senkin mielenkiintoisen yksityiskohdan, että viimeisin olisi ammuttu alas Suomenlahteen.

Muistaakseni samana päivänä sattuneessa Jorma Sarvannon ME-suoritukksessa oli sama erityispiirre, että viimeinen kone putosi mereen, joten nähtäväksi  jää, liittyykö Kärkkäälä maailman ilmailunhistoriaan.

 

 

 

Lopuksi hiljennymme kaikkien urhoollisten neuvostolentäjien muistoa kunnioittaen kuuntelemaan yhtä maailman kauneimmista ja surullisimmista sävelmistä, josta ei tietääkseni ole suomenkielistä versiota, mutta itse kutsun sitä Venäläisäidiksi. Korostettakoon, että nuo sankarivainajat olivat nykyisten skeittaripoikien ikäisiä.

http://www.youtube.com/watch?v=CP34xxHKDTM

 

ILMAILUNHISTORIAA

 

Kärkkäälä on sittenkin osa ilmailunhistoriaa. Sen pajasti tänään Pitäjänlehdessä eläkkeellä oleva karttulalainen rehtori Lauri Reinikainen.

 

 

 

Hän kertoi, että asia, jota olen pitkään epäillyt, pitää paikkansa.

Suojärvensuota vaurioittaneet neuvostopommarit  olivat elimellisenä osana tapahtumia, kun Jorma Sarvanto suoritti kuuluisaa maailmanennätystään ampuessaan alas kuusi konetta neljässä minuutissa. Reinikainen ei paljasta tietolähdettään, mutta kukapa tunnettua opettajaa ja urheilumiestä epäilisi pötypuheesta.

 

 

 

Tämän tiedon jälkeen uskallan kertoa tapauksen yksityiskohdat täytenä totena kaikille. Samoin kuin myöskin senkin uskallan kertoa, että kaikkien on syytä tämän esimerkkitapauksen valossa olla varovaisia tullessaan v_ _ _  _ _ _ maan kärkkääläisille. Siinä on monta kertaa käynyt monelle  tosi huonosti.

 

 

 

Muuten eilen tuli telkkarista ohjelma, jossa vierailtiin Vaasan lähellä Koivulahden lentoturman muistomerkillä. Vuoden 61 onnettomuuden taustoja ei kerrottu. Entinen työkaverini oli ollut ensimmäisiä tapahtumapaikalla.

Hän kertoi, että kokenut lentäjä oli kuulemma pimeässä erehtynyt pitämään korkeajännitelinjaa kiitoratana. Väärinkäsitykseen uskotaan vaikuttaneen sen, että lentäjä oli ottanut vähän rohkaisua ennen lentoa.

 

 

 

Luin joskus Finnairin historian, mutta siinä ei tällaisia asioita kerrottu. Tosin myönnettiin avoimesti, että 50-luvun lentäjät eivät suinkaan olleet mitään vesipoikia. Ilmeisesti senajan vehkeillä ei uskaltanut ihan selvinpäin lennellä.

 

 

TEHTÄVÄ UTISSA

 

Ihmeellinen on netti. Kun aikani etsin sieltä tietoa Suojärvensuon pommituksesta, niin ilmeni, että tapauksen tiimoilta on kirjoitettu paksu, lähes tieteellinen, tutkimus nimeltään Tehtävä Utissa. Tekijöinä ovat Heimo Siiropää - Jukka Vesen - Heikki Kauranne.

 

 

 

Sain nyt luettua tämän Kuopion kaupunginkirjastosta vaivatta löytyneen teoksen. Pettymys on melkoinen, koska Suojärvensuon pommituksesta vastanneen laivueen operaatio on kyllä muuten huolella kirjattu, mutta niistä 25 turvesuolle päätyneestä pommista ei mainita sanaakaan.

 

 

 

Alunperin Inkerinmaan kentältä läksi kahdeksan kaksimoottorista Iljusin-merkkistä pommikonetta.  Kukin kone pytyi ottamaan reilun tonnin pommikuorman. Heti alkumatkasta suomalaishävittäjä tuhosi yhden koneista.

Loput seitsemän konetta seurasivat Savon rataa.

 

 

 

Ensiksi ne  pudottivat Piekämäellä Pieksäjärveen muutaman pommin. Sitten oli vuorossa Suonenjoen kirkonkylä, joka ei juurikaan kärsinyt vaurioita, sillä sielläkin osumat tulivat valta osin  jäälle. Sitten kirja väittää koneiden suunnistaneen Kuopion kimppuun, mutta ei mainitse Suojärvestä mitään.

 

 

 

Tietääkseni vain yksi Suojärvensuon pommeista putosi Suonenjoen puolelle, muut 24 Karttulan puolelle. Sikäli kärkkääläisillä on ollut noista pommeista virheellinen tieto, etteivät ne voineet olla 500-kiloisia kuten puhutaan, vaan 100 kiloa lienee lähempänä totuutta.

 

 

 

Minulle jäi kirjasta epäselväksi, riittikö Suonenjoen koneiden pommeja myös Kuopioon. Asian selvittämistä sotkee, se että juuri samoihin aikoihin kaupungin kimpussa  oli myös toinen laivue, joka oli tullut Varkauden kautta. Kuopio oli koneille helppo maali, sillä siellä ei ollut kuin muutama it-konekivääri, jotka eivät mahtaneet pommareille mitään.

 

 

 

Paluumatkalla Suonenjoen yli lentänyt laivue törmäsi Kymenlaaksossa  Jorma Sarvannon Fokker-hävittäjään, joka hetkessä sai koneista kuusi palamaan.

Paloherkkyyden syynä saattoi olla se, että koneiden polttoainesäiliöt eivät ilmeisesti olleet kumilla panssaroidut kuten myöhemmin yleensä olivat Talvisodan kokemusten opettamina.

 

 

 

Sarvanto ilmeisesti toimi sikäli annettujen ohjeiden vastaisesti, että oli ottanut 2000 kk-patruunansa joukkoon runsaasti sytytysammuksia, joiden käyttö oli säästösyistä ankarasti säänneltyä. Sarvannolta loppuivat panokset kuudennen koneen jälkeen ja seitsemäs kone pääsi ainakin Suomenlahden ylle, jonne kaksi muuta suomalaishävittäjää sen luultavasti pudotti - tosin täyttä varmuutta asiaan ei ole koskaan saatu.

 

 

 

Alasammutut Iljusinit olivat melkoisia surmanloukkuja. Ne syttyivät herkästi eivätkä ne pysyneet ilmassa yhdellä moottorilla. Niistä hyppääminenkin lienee ollut vaikeaa, koska alasammutuissa koneissa oli yhteensä noin 20 hengen miehistö, mutta vain kaksi onnistui pelastautumaan sotavankeuteen.

 

ÄIMÄN KÄKENÄ

 

Eilen vielä uskoin löytäneeni historiallisen totuuden Kärkkäälän pommituksesta. Alan erityisasiantuntijoiden tutkimus todisti mielestäni vedenpitävästi sen, että Majuri Majstrenkon alunperin kahdeksankoneinen laivue lensi noin 500 kilometrin päästä Kretshevitsyn kentältä ja pudotti jostain käsittämättömästä syystä Suojärvensuolle 25 järeää pommia.

 

 

 

Tosin tästä Suojärven pommituksesta Tehtävä Utissa-kirja vaikenee ja väittää koneiden särkeneen Kuopiota. Teon jälkeen laivueen reitti osui paluumatkalla Kymenlaaksossa Jorma Sarvannon hävittäjän kanssa yhteen tuhoisin seurauksin. Lisäksi Savon taivaalla kierteli myös Majuri Balashovin yhdeksänkoneinen laivue, joka onnistui Kuopion pommituksen palaamaan kotikentälleen.

 

 

 

Mutta äsken sain Kämäräisen Samilta terveisiä, joiden mukaan  Pellisen Pekka on päätynyt tutkimuksissaan siihen, että laivueita olikin kolme.

Ilmeisesti Pekkakin on Pilliklubi-5-askin kanteen laskeskellut, että pudotettuja pommeja oli liikaa kahden laivueen kuormaksi. Pitänee yrittää saada Pekalta lupa julkaista hänen tutkimuksensa netissä.

 

 

 

Nyt pitäisi kerätä talteen silminnäkijöiden lausunnot. Uskoisin, että ainakin Kauppisen Sulo, Korholan Pentti ja Närhien Eelis muistavat, motako koneita oli, mistä suunnasta ne tulivat, montako pommia pudotettiin ja miten suuret montut ne tekivät. Asiantuntija pystyisi varmaankin päättelemään pommien koon. Olivatko ne 500-, 200- vai 100-kiloisia. Ja tietääkseni Koivulassa on tallessa sirpaleita, joista voisi päätellä jotakin. Itse olen kuullut, että teräskuoret olivat ratakiskon paksuisuutta.