Alkiolaisuus 05.04.2016, 18:44 Musiikkikeskuksen Väyrys-tilaisuudessa ilmeni, ettei Paavo Väyrynen ei ole ihastunut nykykokoomukseen, vaan hän peräänkuulutti yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa. Se on perinteinen alkiolainen linja, jota Väyrynenkin korostaa kannattavansa - ainakin hän vakuutti olevansa köyhän asialla, jolla asialla myös Santeri Alkio oli jopa siinä määrin, että hän oli jossain vaiheessa nuoruudessaan sosialisti ja työväen yhdistyksen jäsen.   Tosin Santeri Alkio oli hivenen moniselitteinen yhteiskunnallinen ajattelija, mikäli yhtään on uskominen Timo. J. Tuikan kirjaa Vuosisadan sankarit ja pelurit, jossa todetaan Santeri Alkiosta seuraavaa:     "Alkiolaiset arvojuuret ovat syvällä sotkuisissa ideologisissa sienirihmastoissa. Alkio oli kirjailija, kauppias, osuustoimintamies, tolstoilainen, nuorisoseuralainen, nuorsuomalainen, ohjelmankirjoittaja, sosialisti ja työväen yhdistyksen jäsen, patriootti, anarkisti, populisti, snellmanilainen, vapaakirkollinen, ja ikuinen aatteellinen etsijä. Alkiolaisista arvojuurista on vara valita itse kullekin sopiva arvopohja ja hänen sloganinsa ”muistakaa köyhän asia” voi aina heittää, jos ei muuta keksi."     Vastoin yleistä luuloa Santeri Alkio ei ole maalaisliiton perustaja, vaan rikas oululainen liikemies Otto Karhi perusti maalaisliiton vuonna 1906. Hän oli myös puolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja toimi pitkään myös maalaisliiton kansanedustajana. Jostain syystä hän kuitenkin kyllästyi perustamaansa puolueeseen ja liittyi sosialidemokraatteihin. Kepulaisten ja demareiden punamulta-yhteistyöllä on siis vanhat perinteet maamme historiassa. Kommentit (0) Minä ja Väyrynen uutta puoluetta perustamassa 04.04.2016, 18:05 Huomattava yhteiskunnallinen toimihenkilö Paavo Väyrynen kunnioitti eilen läsnäolollaan Kuopiota ja esitteli musiikkikeskuksessa uutta puoluettaan ja keräsi asian hyväksi kannattajakortteja. Paikalla oli noin 60 ihmistä ja joukossa merkittävä määrä vihaisia nuoria, koska Paavo on nuoren kapinallisen ihannetyyppi. Myönnän, että Paavo Väyrynen on pakinoitsija Aapelin peräänkuuluttama viisas mies. Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin hän julkaisi väitöskirjan, jonka perussanoma oli, että Neuvostoliitto ei hajoa koskaan. Yksinkertaiset ihmiset nauroivat silloin, mutta nyt on hymy hyytynyt, koska kaikki, jotka asioista yleensä jotain ymmärtävät, ymmärtävät, ettei Neuvostoliitto ole minnekään hävinnyt. Myös talousmiehenä Väykkä on viisas. Eilen hän myi viimeisintä kirjaansa erikoistarjouksena 25 eurolla, mutta Vuokko ja Paavo-muki ei olut erikoistarjouksessa, vaan sen hinta tulee myyjän vakuutuksen mukaan ikuisesti olemaan 30 euroa, sillä alennusmyyntiä sille ei koskaan tule. 25 euroa on erinomaisen hyvä hinta kiinalaismukille. Viisaana  talousmiehenä Väyrynen myös aikanaan ennusti, että euroon siirtyminen tulee olemaan Suomelle katastrofi ja niinhän se olikin. Paavo pystyi eilen eittämättä todistamaan, että ilman euroon siirtymistä Suomen bkt olisi tällä hetkellä 30 miljardia euroa enemmän eikä mitään talousongelmia olisi, vaan Suomi olisi Ruotsin kaltainen hyvinvointivaltio. Tuon asian alkaa jo moni kapitalistinenkin tiedemies olla valmis myötämäään. Sitä paitsi Väyrysen mielestä euroon siirtyminen oli perustuslain vastainen päätös, sillä päätöshetkellä voimassa ollut perustuslaki totesi yksitotisesti, että markka on Suomen rahayksikkö. Näin ollen euroon siirtymispäätös olisi pitänyt tehdä 5/6 enemmistöllä eduskunnassa eikä pelkkänä hallituksen tiedoksiantona.  Oikeassahan Paavo oli, mutta en siitä huolimatta täyttänyt kannattajakorttia, koska kapitalistinenkaan tiedemies ei käsittääkseni ole ihan varma siitä, millaisen sekasotkun Suomen euroero aiheuttaisi. Sen sijaan tivasin vastausta Krimin tilanteeseen ja Venäjän pakotteisiin. Väyrysen mukaan sekä itä että länsi olivat tehneet Ukraina-asiassa virheitä ja asia pitäisi sopia neuvotteluilla, mutta sitä virhettä hän ei viisaana miehenä tehnyt, että olisi ottanut kantaa pakoteasiaan. Se on poliittista viisautta se. Kommentit (0) Kevään merkkejä ilmassa 03.04.2016, 17:19 Olen innokas pilkkimies, mutta nykyään pyrin tekemään inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen, jotta viattomat luontokappaleet eivät joutuisi kärsimään harrastuksestani, koska luin juuri Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin? ja teos opetti, että kalatkin kärsivät.  Hyvin onnistuinkin kalojensuojelutavoitteissani, koska pääsiäislomalla lukuisten pilkkireissujen saaliina oli yksi epävarma nykäisy. Pilkkikausi on yleensä parhaimmillaan pääsiäisen aikoihin, mutta tänä vuonna pääsiäinen oli niin aikaisin, ettei ahventen ruokahalu ole vielä palannut. Tosin aamun Hesaria lukiessani aloin epäilemään, että pilkkikausi olisikin jo parhaimmillaan, koska Savossa oli mies hukkunut heikkoihin jäihin. Yleensä hukkumisuutiset ovat varma merkki siitä, että kala on alkanut syödä. Mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut kuitenkaan onkimies. vaan savolainen traktorimies, joka oli luottanut siihen, että jää on vielä turvallisen vahvaa, koska hän oli ajanut samalla paikalla aiemminkin traktorillaan. Muuten myös viime talvena Savossa hukkui traktoristimies kevätjäihin ja sillä kertaa hukkui myös kyydissä ollut pikkupoika. Tunnen syvää myötähäpeää savolaismiesten puolesta savolaismiesten hukkumisalttiuden vuoksi. Jotenkin tuntuu siltä, että jäihin hukkuneet ovat jostain merkillisestä syystä yleensä savolaisia; en muista uutista, jossa kerrottaisiin, että ruotsinkielinen kalastaja olisi hukkunut heikkoihin jäihin. Ja kyllä ruotsinkieliset rannikon asukit ovat myös innokkaita jäillä liikkujia. Toinen keväinen uutinen aamun lehdessä oli se, että Siilinjärvellä oli ollut kymmenien nuorten miesten joukkotappelu. Ilmastollisista syistä tuollaisia konflikteja ei tapahdu talvisin. Tosin tällä kertaa vastakkain eivät olleet perinteiseen ja ylimuistoiseen tapaan siilinjärveläiset ja nilsiäläiset, vaan siilinjärveläiset ottivat yhteen pakolaiskeskuksen asukkaiden kanssa. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, mutta siitä huolimatta hävettää kaikkien savolaismiesten puolesta. Kommentit (0) Susi 02.04.2016, 19:18 Luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta lukuun ottamatta juridista kirjallisuutta ja dekkareita. Koska en lue salapoliisiromaaneja, en myöskään piittaa tv:n rikossarjoista tai -elokuvista lukuun ottamatta vanhoja Palmu-filmejä. Eilen tosin innostuin katsomaan ruotsalaista rikoselokuvaa nimeltään Susi, joka imaisi minut erilaisuudellaan mukaansa. Elokuvan taustalla oli tietysti murha, joka on rikoksista peruuttamattomin, mutta poikkeuksellsiesti nyt ei tutkittu tavallista miesmurhaa, vaan henkirikoksen uhrina oli susiraukka. Kummaksi on maailma mennyt, kun ihmisen tappaminen telkkarissa ei enää hätkäytä yhtään, mutta kun poromies lyö veteen ajettua sutta kirveen teräpuolella päin otsikkoa, näyttää se tosi pahalta ja tuomittavalta. Toisaalta ymmärrän murhaajaakin, jolta hukka oli edellisenä vuonna perinyt 56 poroa. Jotainhan Eu niistä korvaa, mutta ei ilmeisesti kaikkea, koska todisteita vahingosta ei välttämättä löydy eikä korvauksia saa siitä turhasta työstä, jota susi voi aiheuttaa hajottaessaan vaivalla kootun porokarjan pitkin tuntureita. Mutta toisaalta ymmärrän vallan mainiosti suttakin, joka tappaa vain syödäkseen. Sitä paitsi nykyajan yksinään harhailevat hukat käyttäytyvät lajilleen epätyypillisesti, koska suden pitäisi metsästää kaikessa rauhassa laumassa, jolloin koko poro tulisi kerralla kunnolla syödyksi eikä syntyisi samalla tavalla hukkapaloja kuin yksinäisen vaeltajan jäljiltä syntyy, joka joutuu koko ajan juoksemaan karkuun eikä ehdi syöda saalistaan loppuun. Eilen todistajat eivät suostuneet puhumaan totta oikeudessa ja väärä mies tuomittiin vuodeksi linnaan, joten kovat ovat tuomiot näistä asioista Ruotsissakin. Suden arvona mies joutui korvaamaan valtiolle 6000 euroa, joka on hieman vähemmän kuin Suomessa, jossa susi maksaa 9000 euroa. Susi-filmi palautti mieleeni, että alakansakoulun kirjastosta lainaamani Erkki Rekimiehen Tapporaha-nimisen nuorisoromaanin, josta taitava ohjaaja saisi yhtä vaikuttavan elokuvan vaikka ulkomaille myytäväksi, mitä eilinen filmi oli. Tapporaha kertoi ajasta, jolloin sudesta tappaja vielä palkittiin eikä häntä rangaistu kuten nykyään. Köyhä mökin poika yritti hiihtää hukan kiinni, mutta epäonnistui, koska rikas vaalikiertueella oleva kansanedustaja ajoi autollaan pedon kuoliaaksi. Muuten, jos laillisen suden kaatajalle maksettaisiin nykyään tuntuva tapporaha, saattaisi se hyvinkin edistää susien suojelua ja vähentää luvattomia kaatoja. Erämiehet saattasivat hyvinkin alkaa vaatimaan lisää hukkia maamme metsiin. Kommentit (3) Koljatit 01.04.2016, 20:17 Veikkausliiga käynnistyy Kupsin osalta vasta 9.4., mutta jo viime yönä tuijotin teksti-tv:tä unissani. Ilves johti Kupsia vastaan ihan loppuhetkille asti 1-0, mutta sitten Kups tasoitti ja olin hyvin tyytyväinen ottelun lopputulemaan. Nimittäin Ylen sivuilla alan asiantuntija Tommi Kautonen ennusti, että kuopiolaiset jäävät sarjassa viimeisiksi, eli sijalle 12 ja putoavat suoraan sarjasta, joka olisi katastrofi pankkiiri Ari Lahdelle, joka sen jälkeen varmasti ymmärtää, että vaivalla hankituista rahoista voi päästä lukuisilla hauskemmillakin tavoilla eroon, kuin tukemalla surkeata potkupalloseuraa. Ymmärrän kyllä täysin asiantuntija Kautosen kannan, sillä olin viikko sitten seuraamassa Kupsin kenraaliharjoitusta ykkössarjan keskikastin joukkuetta Ac Oulua  vastaan. Oulu oli selvästi parempi, vaikka ottelu päättyikin isäntiä mairittelevasti 1-1. Tosin Kupsin heikkouden selittää osittain se, että montaa kertaa joukkue ei ole vielä ehtinyt yhdessä harjoitella, koska porukan Afrikan avut saapuivat vasta muutama päivä aiemmin Suomeen. Kupsin pelaajahankinnoissa näyttää olevan suuri viisaus. Nimittäin Kuopioon on hankittu Afrikan isoimmat jalkapalloilijat ja päävalmentaja Rajamäen näkemys on mielestäni ihan järkevä; kyllä huono iso mies aina huonon pienen miehen voittaa jalkapallossakin. Tarkastin tilastoista sen, että Afrikasta hankitut kolme puolustajaa ovat , 199-, 195-, ja 193-senttisiä, eli enemmänkin koripalloilijoita. Kun puolustusta tulee vahvistamaan vielä Kupsin oma kasvatti Mikko Pitkänen, joka viime kesänä vielä kasvuikäisenä a-junioreissa pelatessaan oli 198 senttimetriä pitkä, niin ainakin pääpelivoimaa joukkueesta löytyy. Tosin en ole varma miten Kupsin puolustuksen kävisi, jos Eurokentillä vastaan tulisi FC Barcelonan hyökkääjäkvartetti, jonka pisin mies yltää hattupäässä 171 senttimetriin. Kommentit (0) Onni	31.03.2016, 17:05
Tuo edellisen juttuni otsikko oli varastettu runoilijanero Lauri Viidalta, jonka pitkän Onni-runon ensimmäinen säkeistö kuuluu seuraavasti: Kiitos elämästä, Äiti Pari riviä tein kirjaimia tänään Siinä kaikki. Olen onnellinen. Onni-runon alla oleva viimeinen säkeistö kohosi koko kansan tietoisuuteen, kun itse presidentti Urho Kekkonen lainasi sitä uudenvuoden puheessaan vaatiessaan rattijuopoille kovempia tuomioita. Viita oli menehtynyt vähän aiemmin rattijuopon aiheuttamassa kolarissa. Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu. Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu. Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä. Tietääkseni Onni-runo syntyi Murolen saaressa Ruovedellä, jossa Viita asui yhdessä vaimonsa Aila Meriluodon. Meriluoto ei pitänyt suoranaisen vilun ja nälän vaivaamaa elämää saaressa mitenkään auvoisena onnen aikana, vaan pikemminkin päinvastoin. Lauri Viidan mielenterveyden ongelmat pahenivat saarella elettäessä ja sairaus teki myös perheen elämästä helvettiä. Viita itse uskoi kärsivänsä pirstamielisyydestä, jollaisen nimen hän vaivalleen kehitti ja jota vaivaa jakomielitaudiksi silloisten alan asiantuntijoiden mukaan kutsuttiin. Nykyään joku ihmismielen asiantuntija uskoo runoilijalla kuitenkin olleen kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja että häntä hoidettiin aikoinaan väärin. Paljon mahdollista, että runoilijalla olivat molemmat sairaudet, jotka myös selittävät hänen neroutensa. Muuten Lauri Viita onnistui vähän ennen kuolemaansa mielisairaalahoidossa olessaan saattaamaan raskaaksi erään naispuolisen potilaan. Tietooni ei ole tullut, että isän nerous olisi peritynyt lapseen. Sen sijaan Kalle Päätalon kirjoissaan myöntämän aviottoman pojan poika Kalle Tamminen on julkaissut jo neljännen runokokoelmansa. Vaaristaan poiketen Pikku-Kallen kerronta on hyvin tiivistä. "Mitä sitä turhaan lätiseen, kun voi lyhyestikin kertoa", vakuutti Kalle Tamminen eräässä lehtihaastattelussa. Kommentit (0)
Kiitos elämästä, Äiti	28.03.2016, 16:50
Aura Koivistoinen, os. Könönen 27.8.1927 - 28.3.2016 klo 14.40. Kommentit (6)
Yksimielisyys	27.03.2016, 16:40
Sen verran täytyy lieventää eilistä lausuntoani kelloseppien työllisyystilanteesta, että kyllä heitä tarvitaan kipeästi kaksi kertaa vuodessa, eli silloin, jolloin kelloja käännetään tunnin verran kohti juhannusta. Nykyajan kellot ja muut ajanhallintalaitteet ovat sellaisia, ettei ainakaan puolelta miljoonalta vanhukselta tai juristilta niiden kääntely kohti juhannusta onnistu. Jotenkin tuo kellojen juhannusta kohti kääntely tuntuu sen verran Helsingin ja EU-herrojen vouhotukselta, että jos tänään suoritettaisiin puolueiden kannatustutkimus, niin Perussuomalaisten kannatuksessa näkyisi selvä kannatuspiikki. Tässä kesäaika-asiassa Putinin Venäjäkin vaikuttaa ihan houkuttelevalta tolkun yhteiskunnalta. Epäilen, että EU, jossa yleensä tärkeistä asioista päätettäessä tarvitaan yksimielisyys, on pystynyt nippanappa saavuttamaan yksimielisyyden kesäajasta päätettäessä, mutta myös siitä luopumisesta pitäisi pystyä päättämään yksimielisesti, joka homma saattaa hyvinkin mennä vatuloinniksi. Harva enää muistaa, mutta Puola on ollut kerran historiassa Euroopan johtava suurvalta, mutta sitten siellä keksittiin, että sen kansanedustuslaitoksessa Sejmissä, jossa aatelisherrat käyttivät valtaa, oli päätökset tehtävä yksimielisesti eikä sen jälkeen enää päätöksiä pystytty tekemään eikä Puola enää sen jälkeen ollut Euroopan johtava suurvalta, vaan pikemminkin päinvastoin. Kommentit (0)
Mullistava keksintö	26.03.2016, 16:28
Harva on ollut se vuosi, jolloin minun ei ole tarvinnut laadukkaaseen seitsemän euroa maksaneeseen kellooni vaihdattaa uutta paristoa. Taas jouduin sen tekemään ja toimenpide maksoi kymmenen euroa eli 59,40 markkaa. En syytä enkä väitä, mutta totean, ettei tässä juuri järjen häivää ole. Ymmärrän täysin kelloseppää. En häntä tuomitse, sillä hänenkin on perheensä elätettävä. Hän on pitkät koulut käynyt erikoisammattihenkilö, jonka ammattitaidolla ei enää ole kysyntää, sillä nykyisiä kelloja ei juurikaan kannata korjata, jota asiaa varten kelloseppä on pitkät koulunsa käynyt. Ja nykyään iso osa kelloista ostetaan muutamalla eurolla halpahalleista;sitä ostosta varten ei tarvitse enää kellokauppassa vierailla. Muuten viimeisen mekaanisen rannekellon olen nähnyt jollain pelastustoimenjohtajalla, jonka aikaraudalta vaadittiin atomipommin kestävyyttä. Digikellot eivät kestä ydinräjähdyksen aiheuttamaa sähkömagneettista impulssia. Pelastustoimenjohtajan kello maksoi hyvän auton verran ja latautui automaattisesti kättä heilutettaessa. Sitra on peräänkuuluttanut innovaatioita, joilla Suomen talous saataisiin nousuun. Itse olen jo suksen lipsumisenehkäisemisen esitellyt, mutta nyt esitän seuraavan keksintöni, jolle en tosin ole vielä patenttia hakenut. Elikkä Nokian tai jonkin muun suomalaisen alan toimijan on alettava valmistamaan ladattavia rannekelloja. Kalliimmat mallit tosin voisivat ladata itsensä auringosta. Luulen, että ladattavia kelloja myytäisiin helposti maailmalle 7,4 miljardia heti kättelyssä. Ja sekin hyvä puoli ladattavissa kelloissa olisi, että ne eivät ainakaan tunnollisilla käyttäjillä pysähtelisi yhtä yllättäen kuin nykyiset paristokellot, jotka eivät varoita virran vähyydestä mitenkään. Kommentit (0)
Rasvamestareita	25.03.2016, 18:54
Myös voitelussa oli voittopuolisesti pakkaskeleihin tottuneilla suomalaisilla vesikeleillä ongelmia. Tosin ennakkoluulottomimmat hiihtäjät ymmärsivät, että nuoskalla suksen luisto paranee, kun sen pohjaa hankaa suolasilakalla. Esimerkiksi Juho Aitamurto voitti 1895 Tampereella 30 km:n hiihdon hivuttelemalla kisan aikana suolasilakalla vähän väliä suksenpohjiaan. Näin hän sai myös psykologisen yliotteen vastustajistaan. Kansainvälisen kilpailun kiristyessä ei tämä konsti enää riittänyt. Niinpä 20-luvulla Suomessakin alettiin kehitellä suksivoiteita. Ehkä parhaiten tässä asiassa kunnostautui Amerikkaan muuttanut Erkki Penttilä, joka siellä kehitti Phantom Finn -merkkisen voiteen, josta tuli erittäin suosittu. Tosin ainoa seikka, minkä Penttilä ihmevoiteestaan ymmärsi, oli se, että hän älysi olla voitelematta sillä omia suksiaan. Muutenkin Penttilä oli aikaansaapa mies myös liike-elämän ulkopuolella. Hän hallitsi Pohjois-Amerikan hiihtokilpailuja ylivoimaisesti. Kerrankin erään 50 km:n kisan virvokeasemalla hän ehti seurustelemaan pitkään erään upporikkaan rouvan kanssa ja olipa hänellä aikaa myös näyttää taikatemppuja rouvan pikkutytölle. Tästä huolimatta Penttilä voitti kilpailun 55 minuutilla. Kommentit (0)

Välinekilpailua

24.03.2016, 19:21

Kilpahiihdon alkuvaiheessa 1900-luvun alussa suomalaiset hiihtäjät kärsivät huonoista välineistä. Meillä kilpahiihto kehittyi tasamaahiihdoksi, kun taas muualla maailmassa kilpaladut pyrittiin vetämään mahdollisimman vaikeaan maastoon. Suomalaisten pitkät ja sirot sukset eivät soveltuneet tällaisiin maastoihin. Tosin sopimattomista suksista huolimatta poikamme saavuttivat ulkomailla merkittäviä voittojakin, sillä eräs vahva etu heillä oli kilpavälineissään. Oikein pahoissa nousuissa suomalaiset pystyivät mäystinsiteidensä vuoksi nopeasti ottamaan sukset käteensä ja panemaan juoksuksi. Mäystimistä suksia oli myös helppo kantaa. Tyyli oli selvästi nopeampi kuin ruotsalaisten menetelmä vetää sivakoita kärjistä perässään. Jos poikamme pystyivät nokkeluudellaan pärjäämän ylämäissä niin laskujen aiheuttamaan ongelmaan ei löytynyt ratkaisua. Eräässäkin kilpailussa Veli Saarinen suunnitteli vievänsä laskun päälle valmiiksi koivuvitsakset, jotka olisi laskun ajaksi kiinnitetty suksiin vauhdinrajoittimiksi. Varasuunnitelman mukaan mäen päälle olisi varattu kuusen latvukset, joita olisi laskussa pidetty jalkojen välissä ja siten säännelty nopeutta. Tässä kilpailussa ratkaisu oli loppujen lopuksi se, että Saarinen katsoi mallia parempien laskijoiden tyylistä ja menetteli itse samalla tavalla. Saarinen voitti kilpailun ylivoimaisesti. Suomalaisten laskujen pelko saattoi pitkälle olla pelkästään itseluottamuksen puutetta. Chamoinin olympiakisojen alamäkiä pidettiin aivan mahdottomina siihen asti, kunnes nähtiin saksalaisen elokuvaajan laskevan mäen huolettomasti ilman sauvoja, ja kaiken huipuksi mies kuvasi koko ajan kiertäen vanhanmallisen kameransa kampea. Muuten Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936 turkkilaisilla hiihtäjillä ei sen sijaan ollut minkäänlaisia ongelmia ylä- tai alamäkien suhteen, vaikka maasto oli eittämättä huippuvaikea. Turkin pojat hiihtivät nimittäin lammasnahkapohjaisilla suksilla. Kun viestihiihdossa Iisveden poika Kalle Jalkanen toi Suomen voittajana maaliin, lykkäsivät turkkilaiset sinnikkäästi kohti toista vaihtoa. Kommentit (0)