Puuttuvat nimet

 Taas olen kirjoittanut ropakantaa. Kerroin joskus, ettei Sotasurmat-tietokannasta löydy Kuhmoisten Harmoisissa sahan lainaksi annon vuoksi ammutun appiukkoni serkun Mikko Salmisen nimeä. Äsken sen onnistuin kuitenkin löytämään. Mikko ei ollutkaan 17-vuotias, kuten minulle oli kerrottu, vaan 28-vuotias. Ilmeisesti tarinassa ampumatta jäänyt nuorempi veli oli 17-vuotias, joka seikka pelasti hänen henkensä. Tapauskortin mukaan Mikkoa ei ammuttu sahan lainaamisen vuoksi, vaan hänet ammuttiin sen vuoksi, että hän oli kätyri.

 

Kuitenkin kolme sotasurmatun nimeä näyttää puuttuvan Sotasurmat -tietokannan 41522 nimen joukosta. Helsinkiläistä puuseppää Vihtori Heleniusta siellä ei mainita. Hänet ammuttiin kadulle tuntemattomasta syystä, vaikka hän Wikipedian mukaan ei osallistunut mitenkään kummankaan osapuolen toimintaan. Vihtori Helenius oli verbaalivirtuoosi Reino Helismaan isä.

 

Esa Korhosenkin nimi näyttää luettelosta puuttuvan. Hän oli Suonenjoen Kärkkäälän kylän erään ison talon vanhin poika, joka minulle tuntemattomasta syystä päätyi Kuopion tuhoamisleirille, jota myös vankileiriksi kutsutaan, jossa menehtyi noin 450 miestä. Tosin Esa ei kuollut leirillä, vaan vasta sieltä vapauduttuaan Pirttiselän pysäkillä, vaikka kuolinilmoituksessa näyttää lukevan kuolinpaikkana Kuopio.

 

Kolmas tiedossani oleva puuttuva nimi on Suonenjoen Karsikonmäellä asunut August Könönen, jonka tapaus on sikäli erikoinen, että hän lienee ainut sisällissodan surmatuista, joka ammuttiin paperitollolla. Augustikaan ei osallistunut sodan kummankaan osapuolen toimintaan, mutta naapurissa oli suojeluskuntalainen, joka kuitenkin jostain syystä, jota itsekään ei pystynyt nimismiehelle kertomaan, ampui harjoituspatruunan paperitollolla Könöstä leukaan sillä seurauksella, että tämä myöhemmin kuoli verenmyrkytykseen.

Kärsimysten teiltä

Netissä on luettavissa vuonna 1928 ilmestynyt kirja Kärsimysten teiltä: Kymmenvuotismuistoja. Sen on julkaissut sosialidemokraattinen lehti Hämeen Kansa. Kirjassa on kertomus myös Harmoisten kylän traagisista tapahtumista, joissa vastaanottavana osapuolena oli myös appiukkoni sukua. Erityisen traaginen tapaus sattui kylällä olleessa punaisten sotasairaalassa.

Sotasairaalaan saapui hiihtäen neljä vapaussoturia, joiden joukossa oli myös myöhemmin urheilufilosofina tunnetuksi tullut Lauri Pihkala. Teloitukset aloitettiin välittömästi. Eloonjääneen punakaartilaisen mukaan ampujat kehottivat potilaita valmistautumaan siirtymään helvettiin, sillä kuolema tulee 5 minuutin kuluttua! Piiloutuneet naissairaanhoitajat siirrettiin pihalle ja miespuoliset ammuttiin. Potilaat ammuttiin vuode vuoteelta edeten vuoteisiinsa.

Myös sairaalassa olleista naissairaanhoitajista kerrotaan kahden myöhemmin tulleen teloitetuiksi. Kaksi säästettiin sillä perusteella, että he osasivat ruotsia. Minusta tätä seikkaa on syytä korostaa maamme nuorisolle pakkoruotsin opetuksesta keskusteltaessa. Pakkoruotsista voi olla arvaamatonta hyötyä.

Kaikkitietävä Wikipedia näyttää paljastavan murhamiesten nimet. "Puhdistusta" johtivat Artturi Paimela ja Lauri Pihkala, mukana olivat Hans Kalmin pataljoonasta myös Albert Gyllenbögel ja Hans Holopainen.  

Kärsimysten teiltä -kirja kertoo, että ammuttuja oli kaikkiaan 13, mutta kaksi heistä ei kuitenkaan kuollut, vaan kykeni myöhemmin poistumaan ruumiskasasta. Siitä aiheutui myöhemmin ongelmia kyläläisille, sillä valkoiset määräsivät ampumisen uhalla hautaamaan kaikki 13, vaikka ruumiita olikin vain 11.

Hautaajat miettivät jo, että pitäisikö pari kyläläistä haudata varmuuden vuoksi elävältä, jotta ankaraa määräystä olisi noudatettu. Mutta onneksi eläviä ei tarvinnutkaan ruveta hautaamaan, sillä tietä löytyi yllättäen kaksi kiintiön täyttävää ruumista.

Tarina ei kerro, olivatko vainajat appiukkoni tädin mies Ville Salminen ja hänen 17-vuotias poikansa Mikko, jotka itse surullisen kuuluisa upseeri Hans Kalm kävi ampumassa, vaikka nämä eivät olleet osallistuneet kapinaan muuten kuin lainaamalla sahan punaisille.

Vaikka Sotasurmat-tietokannasta löytyy noin 40.000 nimeä, niin Mikko Salmisen nimeä sieltä ei löydy. Tiedän kolme muutakin Sotasurmista puuttuvaa nimeä, joten luetteloa olisi vielä syytä täydentää.

Kärsimysten teiltä -kirjan voi lukea tästä linkistä https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144335

Upseereiden uimakoulu

 Pikkuisen epäselvä oli eilen mainitsemassani Antony Beevorsin Venäjän vallankumous ja sisällissota -kirjassa kerrottu tieto juopuneiden sotilaiden Viipurissa tekemästä joukkomurhasta. Voi olla, ettei tapaus liittynytkään keväällä 1918 tehtyihin Viipurin lääninvankilan hirmutöihin, vaan syksyllä 1917 järjestettyyn upseerien uimakouluun.

Silloinhan bolševikkeja kannattaneet venäläiset sotilaat sieppasivat Viipurin päävartiosta 11 kenraalia ja everstiä. Siepatut upseerit vietiin Turun sillalle, josta heidät heitettiin veteen. Upseerit, jotka yrittivät päästä uimalla rantaan, ammuttiin.

Surmattujen joukossa oli muun muassa 42. armeijakunnan komentaja, kenraali Vladimir Oranovski sekä suomalaissyntyinen Viipurin sensuuria aiemmin johtanut everstiluutnantti Karl Kyrenius, joka ehti ennen surmaamistaan ampua yhden rannalla seisseen sotilaan, joten ilman vastarintaa upseerit eivät uimasilleen ryhtyneet.

Jo ennen Viipurin uimakoulua heti helmikuun vallankumouksen jälkeen venäläisiä upseereita tapettiin Helsingissä. Arviot Helsingissä surmattujen upseerien ja aliupseerien määrästä ovat vaihdelleet 40:n ja 100:n välillä. Lisäksi surmattiin muutamia miehistöönkin kuuluneita. Pari vangittua upseeria teki ilmeisesti itsemurhan.

Jotkut venäläiset väittivät myöhemmin Helsingin upseerisurmia matruuseiksi naamioituneiden saksalaisten agenttien tai bolševikkien teoiksi, mutta kumpaakaan väitettä ei ole pidetty kovin uskottavana. Upseereiden ja miehistön henkilösuhteet olivat Venäjän armeijassa jo siihen aikaan huonot eivätkä ne ole tainneet sen jälkeenkään parantua, mikäli yhtään on uskominen tätä videota Ukrainan suunnalta.

Videolla Venäjän puolustusvoimain edustaja yrittää takoa pampulla lisää taistelutahtoa alaisiinsa, joiden kerrotaan karanneen linjasta. Tilanne näyttää niin uskomattomalta, että helposti epäilee ukrainan armeijan propagandaosaston lavastaneen tilanteen. Jos video kuitenkin on totta, niin epäilen, että historia saattaa vielä toistaa itseään ja Venäjän armeijan upseereita opetetaan kohta uimaan vaikkapa jossain Kertsin salmen sillalla. https://www.facebook.com/roxsu.salminen/videos/1307401383152650?idorvanity=708323245857015

Hjalmar Kaipiainen

Tämänvuotisen joulun tunnelmaan sopivasti luin maineikkaan historiantutkija Antony Beevorin juuri ilmestyneen paksun möllärin nimeltään Venäjän vallankumous ja sisällissota. Ihmeekseni löysin kirjasta selvän virheen. Nimittäin Beevorin mukaan Viipurin lääninvankilan joukkomurhan keväällä 1918 tekivät juopuneet venäläiset sotilaat.

Mutta eivät juopuneet venäläiset olleet asialla, vaan asialla olivat juopuneet suomalaiset punakaartilaiset, jotka piiritettyinä tiesivät, ettei jäjellä ollut enää montaa elonpäivää. Sen asian Beevor olisi voinut varmistaa vaikka Wikipediasta.

Päävastuun joukkomurhasta kantaa punakaartin komppanianpäälliköksi edennyt Hjalmar "Jallu" Kaipiainen, josta hänen alaisensa myös käyttivät sattuneesta syystä hellittelynimeä Rosvo Kaipiainen. Hellittelynimi viittaa miehen rikolliseen taustaan, joka ei ollut este sotatoimissa menestymiselle, koska Jallu korvasi puutteensa römeällä bassoäänellä, jolla hän esitti ajanhenkeen sopivia lauluja.

Eripuolilta Wikipediaa löytyy Viipurin lääninvankilan joukkomurhan kulusta seuraavaa - tosin Teemu Keskisarjan Viipuri-kirjassa paljastetaan lisäksi se, että myös eräät kriminaalinaiset olivat valitsemassa ammuttavia ja ohjeistamassa, että ammuttavia piti tähdätä päähän:

"Sodan loppuvaiheessa Kaipiainen vetäytyi joukkojensa rippeiden kanssa Viipuriin. Hän oli vastuussa 27. huhtikuuta 1918 tapahtuneesta Viipurin lääninvankilan verilöylystä, jossa hänen johtamansa joukko tunkeutui lääninvankilaan ja surmasi humalapäissään noin 30 vankia, joista osa oli punaisten ottamia poliittisia vankeja ja osa vankilan entistä henkilökuntaa. Joukko tappoi ensin Karjalan Kansalaisliiton johtajan ja kansanedustajan Leander Ikosen, tehtailija ja kansanedustaja Matti Pietisen, ratainsinööri Tallgrenin ja vankilan entisen vahtimestarin Ahlgrenin.

Sen jälkeen pidettiin istuntoa, jossa silminnäkijäkertomuksen mukaan mukana ollut nainen olisi valinnut surmattavat. Joukko murhasi entisen vankilanjohtajan Johan Stråhlmanin, Vuoksenniskan asemapäällikön Edvard Tojkanderin ja joitakin muita. Lopuksi joukko meni vankien yhteistilaan. Vangit yrittivät puolustautua asein ja rytäkässä Kaipiainen itse haavoittui. Hän luovutti johdon Albin Piskoselle. Albin Piskonen oli entinen vanki ja hän ampui verilöylyssä vankilanjohtajan. Joukko heitti vankien yhteistilaan käsikranaatin surmaten 4–5 henkilöä ja haavoittaen useita. Myöhemmin yöllä tapettiin vielä vankilan uusi vahtimestari Mannermaa.

Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa.

Viipurin lääninvankilan surmia pidetään suurimpana punaisten joukkojen suorittamana yksittäisenä joukkomurhana. Viipurin murhien kostamisen arvellaan olevan yhtenä motiivina myöhemmille Lappeenrannan ja Taipalsaaren punaisten teloituksille. On myös arveltu, että käsky niihin olisi tullut ylemmältä taholta, mutta siitä ei kuitenkaan ole todisteita. Sodan aikana Kaipiainen oli syyllistynyt myös muihin väkivallantekoihin, esimerkiksi Korvenkylän taistelun jälkeen 13. helmikuuta hän ampui vangiksi otettua valkoisten tiedustelijaa Kalle Pellistä päähän. Pellinen ei kuitenkaan kuollut heti vaan toinen punakaartilainen viimeisteli teon.

Kaipiainen jäi valkoisten vangiksi Myllymäen koulussa toimineessa kenttäsairaalassa, jonka pihalla hänet teloitettiin 23. toukokuuta 1918. Hänen isänsä Jaakko Kaipiainen, joka oli kuulunut Rutolan punakaartiin, ammuttiin Lappeenrannassa. Hänen morsiamensa Martta Hänninen ja veljensä Lappeen punakaartin hiihtokomppanian päällikkö Evert Kaipiainen ammuttiin Viipurissa."

Wikipediassa kerrotaan Kaipiais-Jallusta seuraavaa:https://fi.wikipedia.org/wiki/Hjalmar_Kaipiainen?fbclid=IwAR0uk3jBJQSjwnGHupg4d3bT0wMNOslsxQZbyAPh048dMRYvlJ2xDlmWAM0

 

Sotavankilipas

Ajattelin kolme päivää sitten, kun julkaisin tuon Pronssisoturi-patsaan kuvan, että asetan sen jalustaksi maailmanpoliittisen tilanteen henkeen sopivasti pesukoneen, mutta patsas on vain vajaan vaaksan korkuinen, joten tuo sotavankilipas on parahultaisempi sen tilapäisjalustaksi.

Tuo lipas on hienoa käsityötä, mutta nykyrahassa se maksoi aikoinaan vain kolmisen euroa. Nimittäin äitini kotikylälle Suonenjoen Rieponlahteen oli tuotu maataloustöihin sotavankeja, joista eräs oli valmistanut tuon tarvekalun ja myynyt sen ruisleivästä äidilleni. Tarkistin juuri kaupassa käydessäni, että iso ruislimppu maksaa nykyään noin kolme euroa.

Lipas on hienoa käsityötä. Sen koristeet näyttävät olevan olkea. Saranatkaan eivät ole tehdastekoiset, vaan ne on ehkä taottu kiväärin hylsyn metallista.

Yleensä maatiloille sijoitetut sotavangit saivat liikkua sangen vapaasti, mutta Rieponlahden vageilla oli vartijat mukana. Yksi heistä oli ollut ilkeän oloinen ja huhun mukaan hän olisi joskus ampunut kaksi vankia. Olen kuullut, että jossain Iisveden suunnalla olisi kahden sotavangin haudat, saattavat liittyä tapaukseen.

Rieponlahden vangit olivat ehkä tulleet Pieksämäen Naarajärven siirtoleiriltä, joka oli kammottava paikka. Siellä menehtyi peräti 2.741 vankia. Naarajärven leirin perustamista johti surullisenkuuluisa eversti Hans Kalm.

Hans Kalm näyttää kytkeytyvän sukuhistoriaani sikäli, että ihan äskettäin paljastuneen sukutarinan mukaan hän kävi ampumassa appiukkovainaani tädin miehen Ville Salmisen ja tämän 17-vuotiaan pojan Mikko Salmisen. Isä ja poika eivät olleet kapinatouhuissa mitenkään mukana, mutta ammuttu 55-vuotias isä oli toiminut Harmoisten kylän työväenyhdistyksen puheenjohtajana. 

Raskauttavana asianhaarana Salmisten toiminnassa pidettiin varmaankin sitä, että punikkien oli annettu lainata torpan sahaa. Toinen perheen pojista näki ampumiset, mutta hänet jätettiin henkiin. Ilmeisesti hän ei ollut ollut mukana sahan lainalle annossa.

Painija

Kuten eilen kerroin vuoden 1936 Berliinin olympialaisten molempien painimuotojen raskaansarjan voitti Viron vain miljoonaista kansaa edustanut Kristijan Palusalu. Hän oli siis aikansa johtava alfauros maailmassa, jota vastassa silloinen ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan maailmamestari Joe Louis olisi kestänyt pystyssä vain noin 1,5 sekuntia. 

 

Helsingin olympialaisissa raskaansarjan kreikkalais-roomalaisen kullan vei hänen maamiehensä, mutta sattuneesta syystä Neuvostoliittoa edustava Johannes Kotkas, joka selätti kaikki vastustajansa. Kotkas ei voinut voittaa edellisten Lontoon kisojen kultaa, koska Neuvostoliitto ei ollut silloin vielä mukana olympialiikkeessä.

 

Molempien Viron painijasuuruuksien elämä oli traaginen. Kumpikin vietiin Viron Neuvostoliittoon liittämisen jälkeen kesällä -41 pohjoisen Neuvostoliiton vankileirille. Palusalo karkasi, jäi kiinni ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin vaihdettiin rintamakomennukseen. Sieltä mies pakeni henkensä kaupalla linjojen yli Suomen puolelle.

 

Sodan jälkeen Palusalu selvisi Neuvostoliitossa yllättävän hyvin, vain reilun vuoden tutkintovankeudella, vaikka ei yrittänyt mitenkään miellyttää vallanpitäjiä. Tietääkseni yleensä Puna-armeijasta karanneen kohtalona oli ainakin pitkä Siperian harjoitusleiri; olisiko olympiakulta pelastanut miehen. Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan siihen, että olympiavoittaja sai jäädä Viroon, kun antoi sen verran periksi systeemille, että suostui Pronssisoturi-patsaan malliksi.

 

Johannes Kotkas sen sijaan sopeutui neuvostojärjestelmään ja pääsi jo sota-aikana harjoittelemaan urheilua. Hän mm. heitti moukarissa maan ennätyksen reilun 53 metriä. Sodan jälkeen mies sitten voitti Helsingissä ylivoimaisesti olympiakultaa. Tietääkseni nämä kaksi raskaansarjan maailman huippua eivät otelleet keskenään sodan jälkeen, ennen sotaa seitsemän vuotta Kotkasta vanhempi Palusalo voitti aina. 

 

Olen vahvasti sitä mieltä, että Klaus Härö, joka ohjasi aikoinaan Virossa hienon elokuvan Miekkailija, voisi seuraavaksi tuottaa elokuvan nimeltään Painija, joka perustuisi Kristijan Palusalun elämään. Lopussa voisi olla fiktiivinen kohtaus, jossa Palusalu ja Kotkas ratkaisisivat painimalla kumpiko on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus. 

 

Elokuvan lopussa voisi soida tämä Viron laulujuhlilla taltioitu hurmoksellinen versio Saarenmaan valssista. Meillähän se tunnetaan hyvin Neuvosto-järjestelmään sopeutuneen Georg Otsin esittämänä. Sen sijaan valssin säveltäjä Raimond Valgre ei sopeutunut hyvin uuteen systeemiin vaan kuoli viinaan 32-vuotiaana pian neuvostoliittolaiseksi tulonsa jälkeen. Lopuksi kannattaa korostaa sitä, ettei tuota laulujuhlien esitystä johtava maailmankuulu kapelli mestari Eri Klas ollut painimiehiä vaan entinen nyrkkeilijä.

 https://www.youtube.com/watch?v=ncl5Y85LATc

Kristjan Palusalu

Sen lisäksi, että olen kiivas antifasisti, niin ostin tuon eilen mainitsemani Pronssisoturi-patsaan, koska olen myös kiivas urheilumies ja tuo patsas liittyy olympiaurheilun historiaan.
 
Pronssisoturi-patsas esittää vahvarakenteista puna-armeijalaista suremassa kaatunutta toveriaan. Luulen tietäväni, ketä patsaan soturi suree. Ainakin hyvän tarinan mukaan patsaan mallina oli sekä kreikkalaisroomalaisen että vapaapainin raskaansarjan Berliinin olympiavoittaja virolainen Kristjan Palusalu.
 
Mies päätyi monien vaiheiden ja vankileirin jälkeen Puna-armeijan riveihin, mutta juoksi kesällä 1941 linjojen yli suomalaisten puolelle. Hänen virolaistoverinsa ammuttiin loikkauksen aikana ja luulen, että juuri häntä Palusalu suree. Loikkaus Suomen puolelle tapahtui Vienan Karjalassa ja harmittaa, että en muutama vuosi sitten siellä päin käydessäni muistanut pyytää sotahistoriallista seuruettamme hiljentymään tapahtumapaikalla.
 
Suomen puolella Palusalua vastassa oli sattumalta toinen olympiavoittaja, eli voimistelija Heikki Savolainen, joka tunnisti miehen. Savolainen kertoo muistelmissaan tapauksesta, jossa "jättiläiskokoinen" Palusalu antautui sotavangiksi. Tarkistin Wikipediasta Kristjan Palusalun strategiset mitat. Kengännumero oli 47, pituus 184 ja paino huippukunnossa 112 kiloa.
 
Ei hän ollut mikään jättiläinen nykynormien mukaan. Eikä hän edes ollut aikanaan maailman paras painija. Ykkönen oli todennäköisesti Helsingin Jyryn Kaarlo Ponsen. Hän ei vain sattuneesta syystä voinut osallistua olympialaisiin, koska kuului väärään liittoon. Asiantuntijoiden keskuudessa häntä yleisesti pidetään aikansa parhaimpana raskaansarjan painijana maailmassa. Sen asian on moni kapitalistinenkin tiedemies myöntänyt, vaikka Ponsen oli Työväen Urheiluliiton edustaja.

Antifasistinen patsas

Päätin lujasti, että joulun ajaksi keskeytän sairaalloisuutta lähentelevän sometukseni, mutta en voikaan sitä tehdä, koska kielillä puhuva rouvani ilmoitti juuri venäläisen uutistoimisto Tassin kertovan, että Ukrainan hallitus harkitsee antautumista. Rauha on sitten ehkä palaamassa Eurooppaan sopivasti juuri näin jouluksi, jos tämä yllättävä uutinen totta on.

Toisaalta jokainen, joka yleensä jotain ymmärtää, ymmärtää, että uutinen on osa hybridisodankäyntiä ja niinpä liitän juttuuni tämän juuri ottamani jouluisen kuvan. Siinä kuuluisan Pronssisoturin kipsiversio, jonka ostin 8 eurolla Suomen antifasistiselta komitealta, koska olen itsekin kiihkeä antifasisti, vartioi kotimme joulupuuta ja joulurauhaa.

Tuo pronssisoturi on tärkeä soturi hybridisodankäynnin historiassa, koska se oli aikoinaan keskeisessä roolissa mielestäni maailman ensimmäisessä hybridi-iskussa. Tallinnassahan oli vuonna 2007 suuria venäläisten nuorten organisoimia mellakoita, kun kaupungin laillisesti tekemän päätöksen jälkeen Puna-armeijan kunniaksi pystytetty Pronssisoturi-patsas siirrettiin keskustasta läheiselle sotilashautausmaalle

Itse en kansainvälisestä oikeudesta paljoa ymmärrä, mutta epäilen kuitenkin, että jokaisella itsenäisellä kansakunnalla on oikeus lakiensa mukaan päättää vapaasti patsaidensa paikoista.

Neulanpistopolitiikka

Eilen saatoin pilata ihmisten joulumieltä, kun näin Ukrainan tilanteen kovasti synkkänä. Korostan nyt kuitenkin sitä, että vaikka olenkin suuri pessimisti ja sen suhteen yleensä oikeassa maailman menon ennustamisessa, niin joskus olen ollut täysin väärässä. En esimerkiksi vuosi sitten olisi ikimaailmassa uskonut, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan, koska sellainen olisi ollut täysin järjetön tempaus ja mielestäni kyseessä olisi ennen kaikkea ollut Putinin laajennettu itsemurhayritys. Tuo tapaus osoittaa, että monta kertaa pessimistikin suhtautuu liian toiveikkaasti maailman menoon.

 

Kaikesta huolimatta toivotan kaikille oikein Rauhallista Joulua tällä ajankohtaisella postikortilla, jonka ostin Kuopion Valokuvakeskuksesta, kun kävin sieltä etsimässä joulukortteja. Kuva todistaa sen, että turhaan ei sanota, että savolaiset ovat Suomen kieroin kansa, sillä tuo kortti on ovelan ajankohtainen kannanotto ajankohtaisiin asioihin. Tosin presidentti Kekkosen aikaan moista korttia ei olisi kaupiteltu, sillä se olisi ollut pahinta mahdollista neuvostovastaista neulanpistopolitiikkaa. 

 

Tuossa kuvan pahviteltan seinällä on juliste, jossa lukee "R....N HÄVIÖ - SUOMEN PELASTUS." Kuvan kääntöpuolella lukee:

"Sisäkuvia viihtyisästä pahviteltasta majuri Kojon patteriston alueella.

Rukajärvi, Ontrosenvaara 1942.07.30" . Kuvan on ottanut valokuvaaja Pauli Jänis, jonka vanhemmilla lienee ollut aika erikoinen huumorintaju, koska muistelen perheessä olleen myös pojan nimeltään Aito Jänis. Kuva löytyy netin SA-kuva-arkistosta.

Risto E. J.

Eilen MTV3:n myöhäisuutisissa haastateltiin ulkopolitiikan erityisasiantuntija Risto E. J. Penttilää Ukrainan tilanteesta. Muistanpa, että Heinolassa asuessani kavereiden kesken Risto. E. J. Penttilä tunnettiin pelkästään Risto E. Penttilänä.

Senkin muistan, että hänet tunnettiin myös erittäin lupaavana jalkapalloilijana, joka tosin myös harrasti maailmanpolitiikkaa. Penttilän suurin saavutus jalkapallon saralla oli se, että joskus 70-luvulla hän oli Lahden Reippaan maalivahtina, kun seura voitti Suomen cupin.

Uutisissa Risto E. J., jolla uskon asemansa puolesta olevan Naton sisäpiirin tietoa, kertoi Ukrainan kannalta myönteisiä uutisia. Hänen mukaansa Usa ei enää pelkää Venäjän hyökkäyssodan eskaloitumista, vaan on päättänyt antaa valtavasti apua Ukrainalle. Penttilä vaikutti uskovan Ukrainan voittavan oikeutetun puolustussotansa.

Itse olen ikuinen pessimisti enkä sen vuoksi yleensä koe pettymyksiä, joten epäilen, että Penttilä on liian toiveikas. Uskon, että Putin, joka taistelee henkensä edestä, ei tule antamaan periksi. Hänelle on sama, onko kuolleita satoja tuhansia tai miljoonia, koska kysymys on vain tilastosta.

Luulen, että sota tulee jatkumaan sen 4 - 5 vuotta kuten aiemmatkin maailmansodat ja sota loppuu siinä vaiheessa, kun Usa ilmoittaa, että koska sopimusta, joka koski Ukrainan riisumista ydinaseista, ei ole Venäjän puolelta noudatettu, Usa:kaan ei sitä enää noudata, vaan palauttaa Ukrainalle sen luovuttamia ydinaseita vastaavan määrän näitä maailmanlopun vehkeitä. Ehkä sen ilmoituksen jälkeen aivopestyt venäläisetkin palaavat reaalitodellisuuteen.

Laskujeni mukaan Venäjän aseet eivät ole loppumassa, koska laskujeni mukaan 152 mm:n kranaatteja on sillä vielä noin 10 miljoonaa kpl ja kuluvia tykin putkia Venäjä pystyy sorvaamaan lisää ilman länsimaiden mikrosiruja.

Lisäksi pitää muistaa, että Venäjällä on sosialistisessa mediassa vellovan huhun mukaan kehitetty uusi ylivoimainen ohjusmalli. Keksintö perustuu siihen, että itsemurhahyökkäykseen lähtevälle entiselle vireälle vankipojalle annetaan kännykkä, johon on ohjelmoitu hänen etenemisreittinsä.

Jos entinen vankipoika palaa retkeltään jostain syystä elossa ja jos kännykkä todistaa hänen olleen noudattamatta annettua käskyä, hänet teloitetaan, joka todennäköisesti tapahtuu kopauttamalla häntä moskalla päähän. Moska on meille tuttu tarvekalu edesmenneen Neuvostoliiton lipusta.

Laskujeni mukaan Venäjän vankiloissa on vielä satoja tuhansia uusia potentiaalisia itsemurhasotilaita, mutta jos he jostain syystä loppuvat, aletaan hyökkäyksissä käyttämään toisinajattelijoita, joita lienee miljoonia.

Möttönen

Yritin netistä selvittää, keitä olivat ne onnettomat 47 Rutolan sahan työmiestä, jotka ammuttiin keväällä 1918 opiksi ja ojennukseksi muille, mutta en onnistunut nimilistaa löytämään. Sen sijaan Sotasurmat -tietokannasta löytyi samaan aikaan Rutolan miesten kanssa Lappeenrannan puolessa ammuttu Kaarlo Frestadius, mutta en ole varma, oliko hän rutolalaisia. Frestadiuksen Kalle on sikäli mielenkiintoinen tapaus, että hän liittyy merkittävällä tavalla maamme kulttuurihistoriaan, sillä hän oli näyttelijä Einari Ketolan isä.

Einari Ketola tunnetaan varsinkin siitä, että hän esitti jatkosota-aikana korpraali Möttöstä sillä menestyksellä, että hänellä oli vaikeuksia sodanjälkeisessä Suomessa. Ketolan ongelmat eivät luultavasti johtuneet siitä, että hän olisi ollut pahin sotapropagandisti, vaan siitä, että häntä pidettiin eräissä piireissä pahana luokkapetturina, mikäli on yhtään uskominen Wikipediaa, joka kertoo Einari Ketolan eläketapauksesta seuraavaa lähes uskomattomalta kuulostavaa:

"Ketola oli pitkään eläkkeelle jäätyään sukulaisten ja ystävien tuen varassa; hänet oli erotettu sodan jälkeen Näyttelijäliitosta häntä etupäässä Möttösen hahmon ja yleensäkin toimineen propagandan vuoksi syvästi vihanneen, tuolloin Valtiollisen poliisin ylimääräisenä osastopäällikkönä toimineen kommunistijohtaja Aimo Aaltosen pelottelujen johdosta (”Se on Neuvostoliiton tahto!”) tekosyyllä, ettei hänen alansa kuulu näyttämötaiteeseen ja liittoon kuulumattomuus oli tekosyy evätä muutkin eläkkeet – ja kansaneläkettä koskevat paperit makasivat unohtuneina jonkun kommunistisen eläkevirkailijan paperipinoissa.

Lopulta Ketolan vanha ystävä toimituspäällikkö Risto Karlsson kirjoitti vuonna 1976 Ketolan kohtaloista artikkelin Seura-lehteen. Lehti kulkeutui myös presidentti Urho Kekkosen käsiin (tarkkaan ottaen Karlsson oli tehnyt ja postittanut eripainoksen artikkelista presidenttiä varten) ja hän julmistui lukiessaan näyttelijää kohdanneista vääryyksistä; presidentti otti asioista selvää ja muutama byrokraatti saikin saman tien potkut – jouduttuaan ensin vahvistamaan paperit, joilla Ketolalle vahvistettiin taannehtivasti vuodesta 1969 valtion erityistaiteilijaeläke. Koko vainon takana ollut Aimo Aaltonen ei uskaltanut hiiskahtaakaan julkisesti – päiväkirjalleen kyllä raivosi senkin edestä.

Presidentin otettua kaltoin kohdellun näyttelijän tällä tavoin suojelukseensa Ketolan viimeiset elinvuodet olivat ansaitun huolettomia. Esimerkiksi Haikon kartanoon kuntoutukseen päässeille sotaveteraaneille oli riemun paikka, kun saivat joukkoonsa muinaisen hauskuuttajansa – jonka taidot olivat jopa parantuneet vuosien varrella."

Vaikka Einari Ketola olikin syntyjään Karjalan poika, niin ainakin tässä Möttös-näytteessä noin 2 minuutin kohdalta lähtien http://www.elonet.fi/fi/elokuva/161090
hän puhuu niin täydellistä savoa, että miehen on täytynyt pitkään asua Savon suunnalla. Mainittakoon lopuksi, että Möttösen kolmospojista, joiden nimet olivat vahvasti maanpuolustushenkiset Into, Taisto ja Voitto, Taistoa esitti muuten Jorma Limmonen, joka voitti Rooman olympialaisten nyrkkeilyssä pronssia.

Urpo Korhonen

Luin juuri Mikko Porvalin mainion kirjan Syvärin takana, josta tämänpäiväinen Helsingin Sanomat kirjoitti näyttävän artikkelin. Erityistä huomiota jutussa näyttää herättäneen lukijoiden keskuudessa se, että siinä epäiltiin suomalaisen kaukopartion surmanneen kaksi sotavankia ja erityistä huomiota on herättänyt varsinkin se, että veriteko tehtiin ilmeisesti kirveellä, koska ampuminen olisi ollut turhan äänekäs ratkaisu.

 

Tuo vankien tai haavoittuneiden surmaaminen on ollut kaukopartiokirjallisuudessa hyvin vaiettu asia, mutta muistanpa, että Rautalammilla syntynyt hiihdon olympiavoittaja Urpo Korhonen, joka julkaisi 90 -luvulla kolme teosta Rukajärven partioista, kertoi avoimesti siitä, miten hän joutui lopettamaan erään puna-armeijalaisen kärsimykset, koska erämaaoloissa ei voinut muutakaan tehdä.

 

Urpo Korhonen on yksi kolmesta sisäsavolaisesta olympiavoittajasta, mutta neljäskin kultamitalisti voisi olla. Nimittäin eräs suonenjokelainen mestarihiihtäjä voitti vuoden 1948 St Moritzin olympialaisten karsintakilpailun, mutta häntä ei kuitenkaan valittu kisoihin. Virallisena selityksenä oli se, että hän oli haavoittunut keuhkoihin eikä olisi vuoristo-oloissa pärjännyt.

 

Todellinen selitys asialle oli kuitenkin se, että kaukopartiossa ollessaan oli sattunut jotain, jonka vuoksi hiihtomestari istui kisojen aikaan tutkintovankeudessa. Hänen oman kertomansa mukaan tapauksen taustalla oli se, että partiolle oli annettu määräys, ettei vankeja saa ottaa. Häntä ei lopulta asiasta tuomittu.  Hesarin tilaajat voivat lukea Porvalin kirjasta tästä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009261236.html?fbclid=IwAR1DQP8rux9eyyWKfwYIgTR93ezxb8RXYtOiB86OgerBfUUpEysdemLp4qk

 

Argentiinan menestyksen salaisuus

Kuten olen aiemminkin joutunut monta kertaa myöntämään, on sukumme pieni, vaatimaton ja vähämaineinenkin. Tosin eilistä hirveän jännittävää jalkapallon MM-loppuottelua seuratessani mieleeni nousi, että suvullamme saattaa olla hyvin tärkeä merkitys Argentiinan jalkapallomenestyksessä. 

 

Näkemykseni taustaksi täytyy kertoa se, että kuopiolainen Yrjö Koivistoinen oli maamme maailmankartalle juosseen Hannes Kolehmaisen lapsuuden kaveri, kilpakumppani, hieroja, manageri, fysioterapeutti ja hän vastasi suurjuoksijamme lääkintähuollosta jopa siinä määrin, että olisin taipuvainen pitämään miestä maamme urheilulääketieteen isänä. Tärkeässä toimessaan hän oli edellä aikaansa ja harrasti jo lähes sata vuotta sitten nykyään niin muodikkaita vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joita hyvällä syyllä voi ainakin tässä tapauksessa kutsua pehmeiksi menetelmiksi. 

 

Niinpä kerrankin, kun supersankarin jalat olivat hiertyneen lainapiikkareissa verille, yritti tämä itseoppinut urheiluvalelääkäri parantaa suurjuoksijamme tärkeät työvälineet käärimällä ne yön ajaksi rotannahkoihin. Kliinisissä tutkimuksissa ilmeni, että hoidolla olikin vaikutusta - ainakin jalat kutisivat hirveästi. 

 

Kalle Virtapohjan mainiossa Paavo Nurmi-elämänkerrassa, kerrotaan, että myös Yrjö Koivistoisen velipojat Janne ja Eino olivat urheiluhierojia ja ammatissaan niin arvostettuja, että heidät kutsuttiin ensimmäisen maailmansodan alla Saksaan huolehtimaan sikäläisten juoksijoiden lihashuollosta. Eino palasi Suomeen vuonna 1918 jääkärivääpelinä ja jatkoi sitten Amerikkaan, jossa hänet löydettiin hukkuneena joesta 1937. 

 

Janne Koivistoinen sen sijaan muutti Saksasta 1921 Argentiinaan Gimanasio y Esgrima -seuran hierojaksi ja valmentajaksi. Argentiinassa Janne Koivistoinen, joka muutti nimensä Juaniksi, tunnettiin miehenä, joka oli hieronut Paavo Nurmea. Sitä tarina ei kerro, montako kertaa Nurmi oli Janne Koivistoisen käsiteltävänä. Juan Koivistoinen kuoli Buenos Airesissa vuonna 1967 ja hänen jälkeläisiään asuu tiettävästi maassa edelleenkin. 

 

Tällä hetkellä en millään keksi yhtään kappaletta syitä sille, etteikö Koivistoisen suvun Argentiinaan viemä urheilulääketieteellinen tietämys voi ihan hyvin vaikuttaa Argentiinan jalkapallomaajoukkueen menestykseen ja sen saavuttamaan maailmanmestaruuteen vieläkin. Voi ihan hyvin olla, että sikäläiset supersankarit käärivät kolhiintuneet alaraajansa rotannahkoihin Koivistoisen suvun oppien mukaisesti.

Rutolan urheat naiset

Savolaisen sanarieskan mestari runoilija Kalle Väänänen muistetaan leppoisana huumorimiehenä. Tosin kyllä hänenkin luonteestaan löytyi pimeämpikin puoli. Sisällissodan aikaan hän nimittäin toimi Karjalan rintamalla sotaoikeuden jäsenenä. Sillä sotaoikeudella oli harvinaisen tiukka linja, vaikka eivät muutkaan sisällissodan sotaoikeudet olleet K J Långin kannattaman nykyisen liberaalin rangaistusperiaatteen kannalla. 

Niinpä esimerkiksi ainakin yleisen uskomuksen mukaan Lappeenrannan lähellä sijaitsevan Rutolan sahankin kaikki noin 40 työmiestä, jotka olivat tarinan mukaan perustaneet punakaartin suojelemaan työpaikkaansa tuhopolttajilta, ammuttiin opiksi ja ojennukseksi muille.

Esimerkiksi Varkaudessakin oltiin humaanimpia ja ammuttiin tehtaan työmiehistä vain joka kymmenes, ettei massatehtaan tuotanto kärsisi liiaksi. Haudankaivaja kertoi, että Varkaudessa vainaita lyötiin multiin peräti 450. Virallinen historiankirjoituksen mukaan niitä oli tosin vain puolet tuosta luvusta. Wikipedia kertoo, että pelkästään ns. Huruslahden arpajaisissa heti valtauksen jälkeisenä yönä ammuttiin 90 huono-onnista.

Tosin tässä yhteydessä kannattaa korostaa sitä, että kaikkia Rutolan sahan työmiehiä ei sentään tapettu, sillä yksi heistä nousi päästä läpiammuttuna seuraavana päivänä haudastaan eikä häntä voitu enää toista kertaa mestata, koska kirjanpito olisi seonnut.

Heinoassa asuessani opin tuntemaan eläkkeellä olleen kokoomuslaisen upseerin, joka oli vanhaa sotilassukua, koska jo hänen vaarinsa oli toiminut Rutolan punakaartissa ja tullut sen vuoksi ammutuksi. Tuo upseeri evp. oli jokseenkin uutistenlukija Arvi Lindin kaksoisolento, joka seikka hieman mietitytti minua, koska myös Arvi Lindin vaari teloitettiin Rutolan punakaartilaisena.

Mutta vaikuttava muistomerkki on sentään pystytetty Rutolan naisille. Pronssilaatassa lukee, että "RUTOLAN URHEILLE NAISILLE, JOTKA OTTIVAT OSAKSEEN RAADANNAN JA VASTUUN JÄLKIPOLVESTA, KUN VAINO VEI MIEHET VUONNA 1918". https://www.google.com/search?client=firefox-b-d&q=rutolan+naisten+muistomerkki#imgrc=ABB8xxx-Li5PhM

Keskitysleirin komendantti Aku Korhonen

Jos näyttelijä-punapäällikkö Jalmari Parikka oli aikoinaan Suomen hauskin mies, niin Suomen paras näyttelijä oli aikoinaan Aku Korhonen, joka myös oli hauskan miehen maineessa, mutta ei niin hauskan kuin Parikka.

Luin vuosia sitten Pekka Railon muistelmat Valkoisten vankina; jostain syystä teos julkaistiin vasta 60 vuotta kirjoittamisen jälkeen. Railo paljastaa, että Kokkolan vankileirin komendanttina toimi Aku Korhonen. Hän esitti kovin sotaista johtajaa huolimatta uskottavuutta vähentävästä savolaisukon ulkomuodosta. Mutta vangit pitivät Akusta, koska vaikka hän näytteli kovasti karskia sotilasta, oli hän silti hyvin inhimillinen.

Ja monta kertaa inhimillisyyteen kuuluvat pienet inhimilliset heikkoudet. Niinpä komendantti Korhosen ura sai vähän nolon lopun. Hän nimittäin sortui juopottelemaan erään punavangin kanssa, miehet riitaantuivat jostakin ja vanki löi viinapullon rikki komendantin otsikkoon. Komendantin pääkuori sen sijaan ei rikkoontunut. Komendantti sai tapauksen seurauksena potkut ja vanki 12 vuotta kuritushuonetta.

Epäilen yleisen elämän kokemukseni pohjalta, etteivät keskitysleirin päällikkö ja vanki kuitenkaan riidelleet politiikasta, vaan ehkä viinapullosta. Nimittäin joskus Heinolassa asuessani törmäsin tapaukseen, jossa miesjoukko keskusteli kaupungin torilla kiivaasti lähestyvien eduskuntavaalien vuoksi sinne pystytettyjen mainoskylttien ääressä ja vallan pysähdyin kuuntelemaan, mitkä poliittiset voimat olivat ottamassa yhteen.

Mutta eivät miehet riidelleetkään politiikasta, vaan riita koski viinapullon omistussuhteita.

Syistä, joita voi vain arvailla, Wikipedia vaikenee täysin Aku Korhosen vaiheista keskitysleirin komendanttina:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aku_Korhonen

Suomen toiseksi hauskin mies 1918

Pari päivää sitten tv:ssä nähty Suomen hauskin mies -elokuva Suomen hauskin mies todisti eittämättä, että Toivo Parikka oli vuonna 1918 maamme hauskin mies, mutta yhtä eittämättä Wikipedia todistaa, että saksalainen korpraali Karl Müller, jonka nimi vastaa Suomessa vaikkapa Kalle Miettistä, oli samaan aikaan maamme toiseksi hauskin mies. 

 
Tosin Karl Müller tunnettiin meillä hänen komealta kalskahtavalta taiteilijanimellä Karl von Zedtwitz zu Hackenbach. Mies oli alun perin venäläisten sotavangiksi jäänyt korpraali, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi valkoisen armeijan riveihin ja esitti niin uskottavasti upseerismiestä, että hän sai Suomen armeijassa lopulta kapteenin arvon ja korkeita kunniamerkkejä sotatantereella osoittamastaan ripeydestä, oma-aloitteisuudesta ja urheudesta.


Erityistä urhoollisuutta hän pääsi osoittamaan Heinolan taisteluissa, kun hänen esimiehensä, jolla myös oli huomattavan hieno nimi, eversti Alexander Tunzelman von Adlerflugin sairastui ja valeupseeri Müller pääsi tuuraamaan everstiä. Ja esimerkillisesti hän suoriutuikin, vaikka osasi suomea vain kaksi sanaa, jotka olivat "eteenpäin" ja "perkele", mutta tuskin hyökkäyssodassa tuon suurempaa kielitaitoa tarvitaankaan.

Jos Suomen hauskin mies Jalmari Parikka päätyi lopulta Etelä-Karjan suunnalla punaisten rintaman komentajaksi, niin samalla suunnalla kohosi myös valkoisten puolella valeupseeri Karl Müller yhtä vaativaan tehtävään. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että historiassa tunnetaan tapaus, jossa eräs toinen korpraali johti vielä suurempiakin joukkoja. Wikipedia kertoo tapahtumien kulusta seuraavaa:

"Heinolan taisteluiden yhteydessä Müllerin johtama osasto pakotti 12. maaliskuuta raskaan taistelun jälkeen punaiset perääntymään Lusista Heinolan kaupunkiin. Eversti Alexander Tunzelman von Adlerflugin menetettyä sydänvian vuoksi toimintakykynsä Müller sai 15. maaliskuuta johtaa Heinolan toista valtausyritystä, mikä ei kuitenkaan onnistunut.

Tämän jälkeen hän siirtyi Savitaipaleen–Taipalsaaren rintamalohkon komentajaksi. Müller haavoittui päähän ja käsivarteen Taipalsaaren kirkonkylään tehdyn hyökkäyksen yhteydessä 23. maaliskuuta hänet ylennettiin kapteeniksi 31. maaliskuuta ja merkittiin armeijan luetteloihin jääkärikapteenina. Samalla Müllerille myönnettiin III luokan vapaudenristi, jonka aikaisemmin oli saanut vain Länkipohjan taistelussa kaatunut Matti Laurila.

Haavoittumisensa jälkeen Müllerin kunniaksi järjestettiin 16. huhtikuuta Mikkelissä suuri illanvietto, jonka aikana kuultiin kiitospuheita ja kuorolaulua. Hänelle lahjoitettiin kultaiset kellonperät, joiden vaakunaleijonalla varustettuun muistomitaliin oli kaiverrettu teksti ”Yliluutn. v. Zedwitzille Suomen vapauden puoltajalle 23.3.1918”. Muutamaa päivää myöhemmin Müller kihlautui lappeenrantalaisen maisterin Hilda Maria Kourulan kanssa, joka toimi venäjän opettajana Kemin yhteiskoulussa.

Müllerin oikea henkilöllisyys paljastui vihdoin kesän kuluessa, kun Saksan joukot olivat huhtikuussa tehneet maihinnousunsa Suomeen, ja hänet määrättiin hiljaisuudessa palaamaan Saksaan. Müllerille myönnettiin ero Suomen armeijasta omasta pyynnöstään 28. kesäkuuta 1918."

Olen vahvasti sitä mieltä, että korpraali Karl Müllerissä olisi jollekulle itsensä pöhköksi lukeneelle historian lisenssille aihetta vaikka väitöskirjaksi ja jollekulle elokuvaohjaajalle aiheeksi menestyskomediaksi.

Tässä lisätietoa Karl Mülleristä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_M%C3%BCller_(korpraali)

Koomikot

Taas olen kirjoittanut tapani mukaisesti ropakantaa. Eilinen Suomen hauskinta miestä Parikan Jallua käsittelevä kirjoitukseni herätti vilkasta mielipiteenvaihtoa Suomen sisällissotaa käsittelevässä Facebook-ryhmässä ja ilmeni, ettei valkoisten joukoissa taistellut 700 tsaarin suomalaista upseeria, vaan heitä oli ainoastaan noin 280.

Lisäksi valkoisten puolella oli käytössä noin 100 ruotsalaista upseeria. Myöhemmin Venäjän sisällissotaan osallistui valkoisten puolella noin 130 suomalaista upseeria. Tuo luku 700 on jäänyt mieleeni siitä, että Venäjän armeijan riveissä ensimmäisessä maailmansodassa palveli tuo määrä suomalaisupseereita.

Eräs kommentaattori huomasi muuten hämmästyttävän yhdennäköisyyden koomikkonäyttelijöinä aloittaneiden Jalmari Parikan ja Ukrainan presidentti Zelenskyn välillä. Kummastakin koomikosta tuli sitten olosuhteiden pakosta vakavasti otettavia sotapäälliköitä, kun taas Venäjän hyvinkin vakavasti otettavasta presidentti Putinista näyttää tulleen hyvä koomikko.

Nyt Putin on peruuttanut perinteisen juhlapuheensa Venäjän kansalle ja luulenpa tietäväni syyn tapahtuneelle. Siitä puheesta olisi saattanut tulla samanlainen hupinumero kuin tästä Reino Helismaan juhlapuheesta Suomen kansalle https://www.youtube.com/watch?v=r-WJ69MfXyY

Jallu Parikka

Maailmankaikkeudessa on muutama hyvä elokuva ja tänä iltana tv:ssä nähtävä Suomen hauskin mies on yksi niistä. Elokuvan kerrotaan perustuvan ainakin jossain määrin tositapahtumiin ja ehkä niin onkin. Ainakin elokuvan päähenkilöllä Toivo Parikalla on sama sukunimi ja ammatti kuin punapäällikkönä toimineella teatterimies Jalmari Parikalla. Olen vuosikymmeniä sitten lukenut Jalmari Parikan kapinamuistelmat nimeltään Viimeinen taisto, mutta siinä ei kerrota samanlaista dramaattista tarinaa kuin juuri ilmestyneessä elokuvassa. 

 

Sisällissodan aikaan Parikka ei toiminut teatterialalla, vaan oli Kymenlaakson suunnalla jopa jonkinlaisena rintamakomentajana. Punaisilla oli ainoastaan yksi upseerin koulutuksen saanut, eli heti sodan alussa virkansa juonut luutnantti Ali Aaltonen ja sen jälkeen upseeripulan vuoksi johtoon nostettiin näyttelijöitä, jotka ainakin pystyivät näyttelemään upseeria. Valkoisten joukossa oli sen sijaan noin 130 tsaarin armeijan entistä upseeria, lähes sata ruotsalaista upseeria ja noin 1400 huippukoulutettua Saksan jääkäriä, joten hallituksen joukoilla oli selvä laadullinen ylivoima teatterimiesten johtamiin punaisten pyssymiesporukoihin nähden, joilla oli vielä sodankäynnissä erikoinen tapa ratkaista asioita äänestämällä. 

 

Tampereen punaisen puolustuksen johtaja oli amatöörinäyttelijä Hugo Salmela, Kymenlaaksossa joukkoja komensi oikea näyttelijä Jalmari Parikka ja kannaksen suunnalla näytteli suurta sotapäällikköä harrastelijanäyttelijä Heikki Kaljunen. Kaljunen olikin hyvä sotilasjohtaja, joka sai joukkonsa, kuten myös vihollisensa, tottelemaan, koska hän oli ilmeinen psykopaatti ja sadisti, jotka ovat hyödyllisiä luonteenpiirteitä hyvälle johtajalle. 

 

Yleensä kapinan jälkiselvittelyissä vähänkin suuremmat kiinni saadut punapäälliköt ammuttiin, mutta Jalmari Parikan kohdalla tehtiin poikkeus. Hänkin sai kuolemantuomion, mutta sitä ei pantu täytäntöön. Ehkä hänet pelasti maine Suomen hauskimpana miehenä ja niinpä hän pystyi myöhemmin toimimaan teatterinjohtajana ja näyttelemään 50 elokuvassa. 

 

Myös punaisten eteläkarjalainen toinen rintamakomentaja Kaarlo Koskelo sai pitää ainuvansa. Yhden hyvän tarinan mukaan miehen pelasti Tukholman olympialaisista voitettu painikulta ja että Koskelon pelasti ammuttavien joukosta tuleva kaksinkertainen keihään olympiavoittaja Jonni Myyrä. Toisen version tarinan mukaan Koskelo olisi ottanut joukkojensa palkkarahat ja paennut niiden turvin Amerikkaan liikemieheksi. Hänestä on myös käytetty titteliä saunanomistaja, jollainen myös minä huomaan olevani ja aion ottaa käyttöön tuon tittelin. 

 

Olympiavoittajien Jonni Myyrän ja Kaarlo Koskelon kohtalot liittyvät toisiinsa myös siten, että Myyräkin pakeni Amerikkaan liikemieheksi. Hän kavalsi matkaeväiksi Savilahden kunnan kassan. Kaarlo Koskelon kunniaksi on luettava se, että kuolemansa jälkeen hän testamenttasi aidon olympiakultamitalinsa Kotkan sosialidemokraattiselle työväenyhdistykselle, joten eiköhän ne mahdollisesti kavalletut punikkien päivärahat tulleet sillä kuitattua. Tukholman kisojen kultamitalit olivat nimittäin vielä aitoa kultaa; myöhemmät ovat olleet vain kullitettuja, kuten meillä Savossa sanotaan. 

 

Tässä lisätietoa Suomen hauskimmasta miehestä Jalmari Parikasta https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalmari_Parikka

 

 

Ladojen kokoontumisajo

 

Suomalaiset Putinin ystävät joutuivat hajaannuksen valtaan, kun syksyllä Pietariin suuntautunut ystävyysmatka, jossa oli tarkoituksena tutustua venäläiseen kulttuuriin, epäonnistui, koska venäläisen kulttuurin sijasta matkailijat tutustuivatkin valehteluun, varasteluun ja juopotteluun, jonka seurauksena matkan järjestäjät Kosti Heiskanen ja Janus Putkonen riitaantuivat niin, että heidän keskustelussaan sosialistisessa mediassa sinkoilivat jopa epäilykset natsismista ja Naton agenttina olemisesta.

 

Mutta kaikesta huolimatta suomalaisten patrioottien, joiksi Janus Putkonen kutsuu niitä, jotka hyväksyvät Putinin politiikan, toimita näyttää jatkuvan, koska patriootit onnistuivat järjestämään itsenäisyyspäivän alla autosaattueen Suomesta Murmanskiin. Tosin ainakaan Putkonen ei autoillut Suomesta vaan Donetskista, jossa hän toimii ainoana länsimaisena journalistina edustaen UMV, eli Uusi Mitä V----a -nettilehteä.

 

Murmanskin saattuesta on nyt julkaistu nettiin video, jolla on ollut jo viisi katselukertaa, joista katselukerroista kolmesta olen minä vastuussa, koska en ihan heti uskonut näkemääni. Murmanskin autosaattue näyttää koostuvan peräti viidestä autosta, ja vertailun vuoksi mainittakoon, että Kummeli-sarjan Ladojen kokoontumisajo -sketsissä oli vain kaksi autoa. Tosin epäilen, että huonosti ovat asiat maassamme, ellei viidestä autosta yksi ollut Suojelupoliisin Lada.

 

Muurmanskissa arvovaltainen lähetystö korosti isännille videon perusteella rauhan ja ystävyyden sekä Jumalan rakkauden sanomaa sekä pyysi anteeksi Suomen valtiojohdon pahuutta ja korosti sitä, ettei Venäjä ole syyllistynyt yhtikäs mihinkään, vaikka Saatanan vallassa oleva media Suomessa muuta väittääkin ja aivopesee kansaa Venäjä-vastaisuuteen. 

 

Saattue Muurmanskiin videon voi katsoa tästä linkistä ja jos ei sitä kokonaan kestä katsoa, niin 28 minuutin jälkeen alkava loppuhuipennus kannattaa katsoa, jotta ymmärtää mistä on kysymys.

https://www.google.com/search?client=firefox-b-d…

 

Vertailun vuoksi voi katsoa myös videon Ladojen kokoontumisajosta.https://www.google.com/search?client=firefox-b-d…

Pakotteet

Kaikesta en ole samaa mieltä eilen kehumani Esko Ahon kanssa. Hän nimittäin suhtautui epäillen Venäjään kohdistuviin pakotteisiin ja kertoi, että pakotteista on huonoja kokemuksia Iranin ja Pohjois-Korean osalta.

Itse kuitenkin muistelen, että Etelä-Afrikan kohdalla pakotteet purivat ja epäilen, että Venjään kohdistetut pakotteet ainakin rajoittavat sen kykyä käydä Ukrainan sotaa. Ja jos Lännen liittoutuma päättäisi sulkea Venäjältä Gibraltarin ja Tanskan salmet, kärsittäisiin kohta Pietarissa ja Moskovassa vilua ja nälkää. Sitä Putinin hallinto ei ehkä kestäisi.

Venäjänkin hyökkäyssota Ukrainassa päättyy joskus ja sen jälkeen pakotteita tarvitaan, jotta hyökkääjä maksaa aiheuttamansa vahingot, jotka saattavat olla noin 1.000 miljardia euroa eli noin 7.000 euroa jokaista venäläistä kohti. 300 miljardia saadaan Lännen pankkeihin jäädytetystä Venäjän sotakassasta ja ehkä vaikkapa 100 miljardia Lännessä olevista venäläisten oligarkkien omistuksista. Loput sitten voitaisiin periä vaikkapa 10 %:n tuonti- ja vienti tulleilla.

Jatkosodan jälkeen Suomi joutui maksamaan nykyrahassa sotakorvauksia 4,6 miljardia euroa. Asukaslukuun ja kansantuotteeseen suhteutettuna se vastaa nykyiselle Venäjälle asetettavia 1000 miljardin euron korvauksia. Suomen bkt oli laskujeni mukaan vuonna 1945 noin 10 % nykyisestä.

Esko Aho ja presidenttipeli

 Olen pikkuisen epäillen suhtautunut Esko Ahoon yhteiskunnallisiin näkemyksiin sen jälkeen, kun hän jossain tv-haastattelussa, jossa häntä syyllistettiin Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan, vetosi Tuntemattomaan sotilaaseen, jossa hänen mukaansa Hietanenkaan ei kaivannut syyllisiä, vaan Lahtista ja konepistoolia. Jokainen suomalainen, joka jotain tietää, tietää, ettei Hietanen kaivannut Lahtista ja konepistoolia, vaan Lahtista ja konekivääriä.

Tuo on tietysti pieni ajatuskatkos, mutta suurempi ajatuskatkos oli se, että pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Mustien joutsenten vuosi Aho kertoo, että Moskovan vuoden 1993 mustan elokuun tapahtumien yhteydessä tankin kannella vanhaa valtaa vastustanutta Boris Jeltsiniä suojasivat turvamiehet lyijylevyillä.

Itse en ikimaailmassa jaksa uskoa, että turvamiesten kannattelemat suojalevyt olisivat olleet lyijyä; siinähän ei ole mitään järkeä, sillä lyijy on painava ja pehmeä metalli. Uskon, että ne levyt olivat titaania, joka on kova ja kevyt metalli, jonka avulla voi yrittää suojautua luodeilta. Jeltsinin turvamiehillä oli salkunnäköiset ruskeat kantamukset, jotka pystyi nopeasti aukaisemaan haitarimaisiksi titaanilevyiksi.

Mutta ei ole Esko Aho tyhmä mies. Hän nimittäin esiintyi tv:n Perjaintai -ohjelmassa ihan edukseen. Voi olla, että hän saattaa vielä ilmestyä Paavo Väyrysen vastaehdokkaaksi Keskustan presidenttipeliin. Ahon haastattelun voi katsoa tästä: https://areena.yle.fi/1-3768892

Hiidenhauta

Asuin parhaan miehuuteni vuodet Heinolan vanhan rautatiesillan kupeessa Hiidenhaudantiellä ja selvitinpä joskus erästä kansatieteellisestä kirjasta, mitä hiidenhaudalla oikein tarkoitetaan.

Sain selville, että hiisi on muinaissuomalainen vähemmän lempeä taruolento. Vuonna 1936 on Heinolassa muistiin merkitty tarina, jonka mukaan Jyrängönkosken alapuolella lähellä matalaa rantaa on Hiidenhaudaksi nimetty äkkijyrkkä mustavetinen syvänne, joka magneetin lailla vetää uimareita puoleensa. Tarinan mukaan moni, varsinkin lapsi, on tähän magneettisyvänteeseen hukkunut eikä ketään heistä ole löydetty.

Jonkinlaista perää tuossa tarinassa on, sillä itsekin huomasin soudellessani, että sillan lähellä Kymenvirrassa oli kohta, joka pyrki kummasti pyörittämään pientä soutuvenettä, vaikka muuten virta olisi ollut tyyni ja rauhallinen. Saattaa olla, että sillä kohtaa uimarikin olisi joutunut vaikeuksiin. Kerrottiin, että syvänteellä olisi ollut syvyyttä lähes parikymmentä metriä, vaikka joki muuten oli sillä kohtaa melko matala.

Itselläni ei ole tietoa edellä mainitsemassani kansantarinassa kerrotuista lukuisista Hiidenhautaan hukkuneista, mutta muistan, että kahta Heinolassa hukkunutta ei ole koskaan löydetty. Vuonna 1983 hukkui tunnettu seiväshyppyvalmentaja, hyväksi uimariksi tiedetty, Valto Olenius ja 90-luvulla hukkui ilmeisesti eräs nuori perheenisä, jonka kenkä ja jalkaterä löydettiin Hiidenhaudan läheltä muutama vuosi katoamisen jälkeen.

Rapala

Itse asuin parhaassa miehuudessani 16 vuotta arkkitehtoonisesti vaikuttavan Heinolan rautatiesillan kupeessa ja joku paikkakuntalainen kertoi, että sillan rakentaminen olisi maksanut aikoinaan puolet valtion budjetista. Itse epäilen, että ehkä se kuitenkin maksoi puolet vain valtion jonkun vuoden rakentamismäärärahoista.

Vaikka minusta sillan rakentaminen oli ollut aikoinaan hölmöläisten hommaa, koska rata päättyy siltaan, niin kuitenkin projektilla oli suuri kansantaloudellinen merkitys. Nimittäin tätä siltaa 1930-luvun alussa oli rakentamassa myös muudan Toivo Pylvänäinen-niminen pieneläjä.

Siltatöissä Pylvänäiselle sattui sellainen vahinko, että hän onnistui saattamaan raskaaksi työmaan ruokalassa työskennelleen tytön, jonka tapauksen paljastuttua mies katsoi parhaaksi häipyä maan alle useaksi vuodeksi. Hän vetäytyi Päijänteen saareen ilmeisesti ruokkomaksuja karkuun. Yleisesti uskottiin miehen häipyneen jopa veden alle, eli hukkuneen, mutta maamme kansantaloudelle oli onneksi, ettei niin käynyt.

Piileskelyaikana Pylvänäinen elätti itsensä vetelemällä uistinta Päijänteellä ja samalla hän kehitteli menestyksellä myös erilaisia vaappumalleja. Heinolassa asuessani kuulin puhuttavan Karhusaaren erakosta, joka oli veistellyt männynkaarnasta vaappuja ja teki niiden turpalevyt säilyketölkkipellistä. Luulenpa, että jos jollakulla vielä on näitä Karhusaaren erakon vaappuja, ne saattavat olla arvossa arvaamattomassa.

Ainakin hyvän tarinan mukaan toinen pieneläjä, eli kova ja köyhä kalamies, Lauri Rapala, yritti myös elättää itsensä ja perheensä uistinta vetelemällä. Hän oli Pylvänäisen kalakaveri ja otti mallia tämän uistimista. Rapala alkoi sitten vallan ammatikseen valmistamaan uistimia ja loppu onkin sitten melkoinen menestystarina. Rapalan uistinten idea oli se, että ne matkivat haavoittuneen kalan liikettä ja se oli loistava innovaatio.

Tällä hetkellä Lauri Rapalan perustama firma on maailman suurin uistinten valmistaja, joka työllistää 2700 työntekijää eri puolilla maapalloa ja Rapala-konsernin liikevaihtokin on 260 miljoonaa euroa. Onnellinen loppu oli siis Toivo Pylvänäisen lapsenruokkotapauksella.

Muistelen kuulleeni, että Rapalalla on palveluksessaan kymmeniä vaappujentestaajia ja itsekin voisin eläkeukkona köpsähdellessäni hakeutua konsernin palvelukseen, sillä olen maailman innokkain, mutta myös huonoin kalamies, koska kalat säälittävät minua ja teen inhimillisessä mielessä kaiken mahdollisen, jotta kalat eivät pyristelyllään häiritsisi leppoisaa souteluani luonnonrauhassa. Jos minä saan jollain välineellä kalan, niin se väline on todistetusti hyvä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heinolan_rautatiesilta

Silta

Siltojen katkaiseminen on osoittautunut vaikeaksi Ukrainan suunnalla ja vaikeaa se oli myös talvisodan aikaan. 13.2.1940 yrittivät uljaat neuvostolentäjät katkaista yli synkän Kymenvirran rakennetun sillan Heinolan kaupungissa ja melkein siinä onnistuivatkin. Todella läheltä piti. Iso ehkä 500-kiloinen miinapommi on viistosti suhahtanut sillan kannen ja kaiteen välistä, ainoastaan pyrstö on hipaissut kaidetta. Näköjään isokaan pommi ei putoa suoraan vaan liitää viistosti.  Pommi räjähti vasta Kymenvirran pohjassa, jossa ainakin hyvän tarinan mukaan on sen jäljiltä syvä monttu vieläkin. Itse tosin uskon montun syntyneen jo tuhansia vuosia sitten.

Luin joskus Untamo Utrion toimittamasta kirjasta Taistelu eetterissä radiotoimittajan silminnäkijäkertomuksen tapauksesta. Sillä kertaa pommikone uhrasi peräti kaksi kallista pommia kaupunkiin, mutta onneksi henkilövahingoilta talvisodassa vältyttiin. 

Vähän ennen jatkosodan virallista alkua juhannuksena -41  jälki oli sitten paljon pahempaa. Pommituksessa kuoli 16 heinolalaista siviiliä ja laskujeni mukaan noin 18 neuvostoliittolaista sotilaslentäjää, koska Heimo Lampi, Eero Kinnunen ja Jorma Sarvanto ampuivat alas kuusi konetta kaupungin pommittamiseen osallistuneesta 18 pommikoneesta. Yksi juhannuspommeista osui Heinolan tuomiokunnan arkistoon, joka asia tiettävästi ilahdutti monia paikkakuntalaisia.

Heinola oli sotien aikaan sikäli sotilaallisesti merkittävä kohde, että Päämajan propagandaosasto oli sijoitettu kaupunkiin. Talvisota-aikaan sieltä lähetettiin myös radio-ohjelmia, koska Lahti oli pommitusten vuoksi liian vaarallinen paikka radiotoiminnalle. Heinola oli jo silloin hyvin kansainvälinen kaupunki, koska sieltä lähetettiin ohjelmia propagandamielessä myös Neuvostoliittoon.

Suomen kansalaisuuden saanut aatelismies Pjotr Sokolov, joka oli emigrantti, entinen Venäjän jalkapallomaajoukkueen maalivahti, mestarinyrkkeilijä ja vakoilijanakin kunnostautunut mies, huuteli komealla bassolla entisille maamiehilleen lähetyksen aluksi, että "slushaitje, slushaitje, gavarit Finlandija (kuunnelkaa, kuunnelkaa, Suomi puhuu).  Sotien jälkeen Sokolov pakeni Ruotsiin, vaihtoi nimensä ja säilytti henkensä.

Aluksi Heinolan radiostudio toimi matkailijakoti Turistin tiloissa ihan Jyrängön sillan poskessa, mutta vähän myöhemmin se siirrettiin 300 metrin päähän kauppias Juurikkalan kiinteistöön. Ilmeisesti sillan vieressä olevaa studiota pidettiin pommitusten vuoksi liian vaarallisena paikkana.

Heinolassa ei ollut talvisodan alussa minkäänlaista ilmatorjuntaa, mutta sitten kapteeni Reino Palmroth, eli Palle, joka oli rauhan aikaan sotamuseon palveluksessa, sai museostaan hankittua ikivanhan konekiväärin sillanposkeen. Tosin laitetta käyttäneet kypsään ikään ehtineet verkkaiset hämäläismiehet eivät kertaakaan ehtineet aseelle ilmahälytysten sattuessa.

 

Lahko

Kyllä Suomessa säätykierto vielä toimii ja kyllä taitava kulttuurityöntekijäkin voi saavuttaa vakavaraisuuden meilläkin. Nuo asiat opin, kun satuin eilen napsuttelemaan tellua, koska en jaksanut katsella linnan juhlien pukuloistoa, vaan aloin seuraamaan TV4:n Veijo Baltzarista kertovaa ohjelmasarjaa Lahko.

Ohjelma todisti, että hyvin hulppean talon meren rannalta on kirjailija Baltzar onnistunut hankkimaan itselleen ja se on ihan oikein, koska mies on vaeltajamustalaisten jälkeläinen ja lähtöisin hyvin vaatimattomista kotioloista. Joskus vuosikymmeniä sitten Balzarit asuivat Suonenjoella Kärkkääläntien varressa äärimmäisen pienessä mökissä, jota kutsuttiin Port-mökiksi.

Tosin eilinen ohjelma paljasti, että Veijo Baltzar on kyennyt muutenkin hankkimaan ansiotuloja kuin kirjoja ja näytelmiä tekemällä. Nimittäin kun joskus viime vuosituhannella hän sai potkut teatterikorkeakoulusta, koska oli vikitellyt kohtuuttomasti nuoria naisia, niin kuitenkin kävi niin, että potkuista huolimatta hänelle jouduttiin maksamaan vuoden palkka.

Syynä oli se, ettei potkuja annettaessa oltu kuultu pääluottamusmiestä, kuten laki edellyttää ja niinpä potkut olivat laittomat. Teatterikorkeakoulussa potkuista vastannut virkamies oli olettanut, ettei pääluottamusmiestä tarvitse kuulla, koska Baltzarilla oli ollut asianajaja, kun häntä oli kuultu asiasta. Myöhemmin paljastui, ettei kuultavan seurassa ollut henkilö ollutkaan asianajaja vaan puutarhuri.

Itse ennustan, että Veijo Baltzar tulee vielä saamaan miljoonakorvaukset viimeisimmästä jonkinlaiseen seksuaalihässimiseen liittyvästä tapauksesta, josta en paljoa tiedä enkä ymmärrä ja jonka tapauksen vuoksi hän virui muistaakseni vuosia vankilassa ihan syyttömänä. Uskon, että kohukirjailijan serkku kohuasianajaja Heikki Lampela tulee huolehtimaan, että asiassa tapahtuu oikeus.

Tv4:n kohusarjan voi katsoa tästä linkistä: https://www.ruutu.fi/video/3895393

Kalle Jalkanen

Tämä kuva liittyy itsenäisyyspäivän teemaan ja Suonenjoen maineikkaaseen hiihtohistoriaan. Muutama vuosi sitten kävin etsimässä ihan Lappeenrannan keskustassa sijaitsevalta sankarihautausmaalta Suonenjoen Iisvedellä syntyneen olympiasankari Kalle Jalkasen haudan. Suonenjoella syntynyt Kalle asui kaatumishetkellään Lappeenrannassa, joten hänet haudattiin sinne.

 

Vaikka tämä kalmisto on yksi maamme suurimmista, siellä on harvinaisen selkeät opasteet ja niinpä löysin helposti Kallen haudan ja pystyin varmistamaan, että olympiavoittaja on saanut hautakiveensä hänelle kuuluvat olympiarenkaat. Sillä tavalla on maassamme tapana kunnioittaa olympiavoittajia heidän kuolemansa jälkeen.

 

Kallen viimeinen leposija sijaitsee noin kymmenen metriä hautausmaan Wäinö Aaltosen veistämästä vaikuttavasta muistomerkistä Helsingin suuntaan. Kalle Jalkanen kaatui syyskuussa -41 Inkerinmaalla Kirjasalossa kahden miinan räjähtäessä.

 

Pidetyn olympiasankarin kuolema kostettiin surmaamalla neljä sotavankia. Ansiokkaan urheilijan kuolema harmitti pataljoonan komentajaa majuri Mäntylää niin kovasti, että hän määräsi hetkeä aiemmin otetut vangit ammuttaviksi. Jalkasen joukkueen johtaja Tukia sai teloituksen suoritettavakseen.

 

Hän ei saanut miehiään tätä hirmutyötä tekemään, joten vänrikki itse joutui lainaamaan erään jääkärin konepistoolia. Sodan jälkeen tapausta tutkittiin sotarikoksena. Majuri Mäntylä sai teosta neljä ja puoli vuotta vankeutta, mutta konepistoolia käyttänyt vänrikki jätettiin tuomitsematta.

 

Kerrotaan, että Kalle Jalkanen pyysi jatkosotaan lähtiessään erästä hiihtäjäkaveriaan huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan, jos hänelle sattuisi jotakin. Hiihtäjäkaveri piti lupauksensa ja meni naimisiin Kallen lesken kanssa.

 

Lähellä oli, ettei Jalkasen suku saavuttanut toistakin olympiamitalia, koska Kallen serkku voitti vuoden 1948 Sankt Moritzin olympialaisten karsintakilpailun Suomessa, mutta sitten ilmeni, ettei häntä voitukaan valita joukkueeseen. Paljon mahdollista, että Kallen serkkupoika olisi saanut henkilökohtaisilta matkoilta mitalit ja viestissä Suomi olisi hyvinkin taistellut kullasta.

 

Virallisena selityksenä valitsematta jättämiseen oli se, että voittaja oli haavoittunut sodassa keuhkoon eikä hän tämän vuoksi olisi pärjännyt vuoristo-oloissa. Tosi asiassa katsastuksen voittajaa ei voitu valita, koska hän istui olympialaisten aikaan tutkintavankeudessa sotarikoksesta epäiltynä. Hän oli nimittäin ollut kaukopartiossa, joka ei voinut sillä kertaa ottaa vankeja. Hänet todettiin kuitenkin tutkimuksissa syyttömäksi asiaan eikä tuomiota tullut.

 

 

Idyllinen tsaarin vallan aika

Suomessa tsaarin vallan aika oli sangen idyllistä aikaa, vaikkakin ns. sortovuodet sitten loppuvaiheessa pilasivat tsaarien maineen. Tosin meidän sortokaudesta selvittiin aika vähällä verrattuna vaikkapa Puolaan, jossa tsaarin joukot tappoivat kansaa kasapäihin. Ja taisihan tsaarin kenraali Mannerheimkin olla palauttamassa Puolaan laillista menoa.

Tosin ihan vailla väkivaltaisuuksia ei meilläkään sortovuosista selvitty.
Mieleeni on jäänyt piirroskuva kansakoulun historiankirjasta, jossa kasakat ruoskivat mielenosoittajia. Nimittäin vuoden 1903 kutsuntalakkojen aikaan suomalaiset harrastivat kansalaistottelemattomuutta ja kieltäytyivät joukolla osallistumasta maanpuolustusharrastukseen. Helsinkiläiset häiritsivät mielenosoituksilla kutsuntojen toteuttamista ja sen vuoksi kasakat yrittivät turvata laillisen menon ja ruoskivat mieltään osoittavia ihmisiä Senaatintorilla. Mielenosoittajilla oli talvipalttoot päällä, joten pahaa jälkeä ei päässyt syntymään.

Senaatintorin mellakka aiheutti kuitenkin henkilövahinkoja. Veijo Meren kirjan Suurta olla pieni kansa mukaan peräti parikymmentä ihmistä loukkaantui. Tosin kaikki loukkaantuneet olivat kasakoita. Mielenosoittajat kiipesivät ruoskijoita karkuun Tuomiokirkon portaille ja kun ratsastajat yrittivät kiivetä perästä, tarttuivat vahvat miehet hevosia etukavioista ja tönäisivät ne alas portailta. Se touhu kauhistuttaa eläinrakasta ihmistä. Lisäksi varakkaat helsinkiläiset maksoivat pikkupojille siitä, että he kivittivät ratsumiehiä, eli tilanne muistutti viime aikojen Palestiinan tapahtumia.
 
Muistanpa, miten pikkupojasta tuntui ylevältä lukea, kuinka yliopiston miekkailunopettaja pudotti kävelykepillään kasakan satulasta ja eräs toinen yliopistomies löi ahdistelijaansa tikarilla. Nykyään tuollaista pidettäisiin ainakin katuhuliganismina tai jopa terrorismina. Kaiken huippu oli sitten se, että suomalaiset lääkärit kieltäytyivät hoitamasta loukkaantuneita järjestysvallan edustajia.

Hyvä Venäjän valta

 Minä, jolla on armolahja olla aina eri mieltä enemmistön kanssa, olen monta kertaa salaa mielessäni ihastellut, miten hyvin Venäjän tsaarit hallitsivat Suomea aikoinaan. Tilastotietoja minulle ei nyt ole käytettävissä, mutta epäilen, että kun Suomi 1809 liitettiin Venäjän unioniin, niin maamme oli yksi Euroopan viheliäimmistä paikoista yrittää elää.

Suomen kehitys oli Venäjään liittymisen jälkeen huima. Kun maamme itsenäistyi reilut sata vuotta myöhemmin vuonna 1917, niin luulen, että suomalaiset olisivat olleet sen aikaisessa Pisa-tutkimuksessa maanosan huippua. Jostain olen lukenut, että kansamme lukutaito oli Euroopan parasta, kun taas venäläisten lukutaito oli maanosan huonointa, ja tämä asia osaltaan selittää tietyt jännitteet kansojen välillä.

Ja luulenpa, että Venäjän tsaarit olivat keskimärin sivistyneempiä, mitä maamme hallitsijat myöhemmin. Esimerkiksi huonona hallitsijana pidetty Nikolai II ymmärsi ihan oikein, mihin kehitys oli maailmalla menossa. Luen parasta aikaa juuri ilmestynyttä Antony Beevorin kirjaa Venäjän vallankumouksesta ja jo alkulehdellä kerrotaan, että kun eräs englantilainen aatelisneito kysyi Nikolai II:lta, että voisikos Venäjäkin muuttua demokratiaksi, oli Nikolain vastaus inhorealistinen.

Hän vastasi: "Valtakuntamme poliittisten instituutioiden kehitys on kaksisataa vuotta Eurooppaa jäljessä. Venäjä on yhä enemmän aasialainen kuin eurooppalainen, ja siksi sitä täytyy hallita itsevaltaisesti." Luulen, että nykyinen tsaari Vladimir Pieni Kalsarinmyrkyttäjä ajattelee samalla tavalla.

Tiu tau tilhi

Olen aina kärsinyt siitä, että tunnen olevani huono ihminen, mutta kun luin juuri Juha Hurmeen Ilmari Kiannosta kertovan kirjan Tiu tau tilhi ja kun jo aiemmin vuosia sitten luin Panu Rajalan Kianto elämänkerran Suomussalmen sulttaani, niin tunnen tällä hetkellä olevani aika hyvä ihmiseksi. Nimittäin kirjailija Kianto oli niin törkeä mies, että luulen, että nykyajan sielutiede pystyisi antamaan hänelle jonkinlaisen diagnoosinkin ja ehkä myös sopivalla lääkityksellä pystyisi tekemään hänestä yhteiskuntakelpoisen kansalaisen.

Nerohan Kianto oli. Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat mestariteoksia. Hänen kynästä on myös lähtöisin tolstoilaista pasifismia edustava Nälkämaan marssi, joka pitäisi valita uudeksi Suomen kansallislauluksi varsinkin sen jälkeen, kun virolaiset ovat valinneet saman saksalaisen juomalaulun "Oi juokaamme veljet, juokaamme" kansallislaulukseen, joka meilläkin toimittaa vielä toistaiseksi samaa asiaa.

Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa, että alunperin nuoren ja kirkonvastaisen Kiannon Nälkämaan laulussa laulettiin, että "Nosta rintaasi uskonto uus'!", mutta sitten syistä, joita voi vain arvailla säe muutettiin muotoon "Nosta rintaasi maausko uus'". Epäilen Keskustapuolueen olleen muutoksen takana.

Mutta kyllä Kianto oli kanssaihmisiään kohtaan myös täysin mahdoton mies. Yleisesti on tiedossa, että hän vuonna -18 kadotti täysin järkensä valon ja alkoi vaatia myös punikkinaisten lyömistä lihoiksi naarassusien tapaan. Sen sijaan minulle on uutta Rajalan kertoma asia, että vielä 76 -vuotiaana Kianto oli niin ketterä ukko, että pystyi saattamaan silloisen taloudenhoitajansa raskaaksi ja miehen ketteryys myös riitti siihen, että hän löi jotain naistaan puukolla. Ymmärrän nyt vallan mainiosti sen, että olen törmännyt kainuulaisiin, jotka eivät ole maakuntarunoilijastaan ylpeitä.

Tragikoominen tapaus oli, kun Kianto jätti Talvisodan alussa evakkoon lähtiessään Turjanlinnaan sikarilaatikon, jonka kanteen hän raapusti venäjänkielisen viestin, jossa kehotti hyökkääjiä jättämään hänen kartanonsa rauhaan ja jatkamaan matkaansa viereiseen tyhjillään olevaan saareen. Siellä oli kirjailijan sisaren huvila, jonne veli halusi vainoojan asettuvan mellastamaan.

Sikarilaatikko jäi kuitenkin suomalaisen partion käsiin ja meikäläiset upseerit tulkitsivat tekstin niin, että Kianto viestitti viholliselle, että viereinen saari oli miehittämätön. Siitä tiedosta olisi ollut viholliselle siinä tilanteessa paljon hyötyä. Tekoa pidettiin sotapetoksena, jonka seurauksena maanpetturi olisi ammuttu tavattaessa. Onneksi tapaus ehti oikeuteen vasta rauhan tultua ja kirjailija selvisi lyhyellä linnareissulla.

Vaikka Kianto oli ihmiseksikin törkeä, niin tällä hetkellä olen syvän liikutuksen vallassa ja olen sitä mieltä, ettei hän ollut kuitenkaan läpeensä paha tosikkoihminen, sillä nyt tajuan, että Tiu tau tilhi- laulun viimeisessä säkeessä on paljon lämmintä huumoria, kun pikku Inkeri laulaa tilhelle, että:

"Onko sulla kylmä? Älä lennä poikkeen. Minä haen vanttuut, turkinkin tuon. "

Lopuksi hiljennymme kuuntelemaan teemaan liittyvää musaa:
https://www.youtube.com/watch?v=UmmIoo1_umU

Psykopaattiko?

Muutama vuosi sitten vankilapsykiatri Hannu Lauermalla oli tv:ssä ohjelmasarja suomalaisista psykopaateista ja sarjan ensimmäinen osa oli omistettu Elias Simojoelle. Itse kuitenkin epäilen, ettei psykopaatti, jolla ilmeisesti tarkoitetaan tunnekyvytöntä henkilöä, vaarantaisi henkeään haavoittuneen hevosen kärsimysten lopettamiseksi.

Jos on epävarmuus sen suhteen, oliko Simojoki psykopaatti, niin se oli varmaa, että hän oli hullunrohkea tai ettei hän ainakaan kärsinyt korkeanpaikankammosta. Tarinan mukaan Simojoki joskus saarnasi Kiuruveden kirkon tornin ristin päältä. Ja viimeiselle hiihtoretkelle lähtiessään, hän vakuutti miehille, ettei ryssä ollut vielä sitä luotia valanut, joka hänet tappaisi.

Monet noista kuulolla olleista miehistä oli varmaankin ollut allekirjoittamassa adressia, jossa vaadittiin pyssyhullun kappalaisen erottamista. Sellaistakin tapahtui Kiuruveden seurakunnassa, mikäli on uskomista Miika Siirosen kirjaa Mustan lipun alla - Elias Simojoen elämä ja utopia. Tavallaan tuo teoksen nimi on harhaanjohtava, sillä musta lippu tuo mieleen pikemminkin anarkistit kuin fasistit, joiden tunnetuin edustaja Kiuruveden kappalainen Elias Simojoki oli maassamme.

Sivistyneen opiskelevan nuorisomme keskuudessa karismaattinen Simojoki oli 30-luvulla suuri tähti, vaikka muuten fasistisen IKL:n kannatus jäi maassamme samalle tasolle kuin myöhempienkin yliopisto-opiskelijoiden muotisuuntien. Tavallinen oppimaton rahvas ei Simojoen opeista innostunut. Niinpä lähinnä maalaisliittolaisten hallitsemasta Kiuruveden pitäjästä peräti 742 seurakuntalaista lähetti 30-luvun lopulla adressin tuomiokapituliin, jossa vaadittiin Simojoen erottamista kappalaisen virasta.

Noin 30 pitäjän sivistyneistön edustajaa sen sijaan kirjelmöi Simojoen puolesta. He eivät nähneet tuomittavaa esimerkiksi siinä, että pappilan pihalla järjestettiin ampumaharjoituksia tai kanslian puolella tutkittiin Raamatun sijasta konepistoolin mekanismia. Monet eivät nähneet ristiriitaa myöskään siinä, että Simojoki asetti omantuntonsa äänen Suomen lain yläpuolelle. Kiuruveden kappalainen ei pitänyt syntinä sitä, että oli muiluttamassa savolaiskommunisteja rajan yli tai oli järjestelemässä fasistien vallankaappausta Virossa.

Kuitenkin Simojoki oli ainakin tavallaan oikeassa valmistellessaan rippikoulupoikiaan 30-luvulla siihen, että iso osa heistä tulee vielä kaatumaan kannaksella. Tosin mies itse ei ollut enää sitä näkemässä. Pitänee muuten joskus käydä Elias Simojoen haudalla. Hänet haudattiin Kiuruveden palaneen kirkon saarnastuolin kohdalle. Hänen eteensä haudattiin ne rippikoulupojat, joille kävi, kuten kappalainen oli ennustanutkin käyvän.