Tää on taas tätä

Tää on taas tätä. Minun lapsuudessani kesät olivat miellyttävän viileitä, vaikka monet muut ovat sitä mieltä, että silloin ne olivat aina lämpimiä. Viime vuosina kesät ovat muuttuneet niin helteisiksi, ettei kaltaiseni vanha herrasmies jaksa oikein mitään. Ennen Uukuniemen Pyhäjärven vesi oli raikkaan viileää, mutta viime päivinä on ollut niin tyyntä ja lämmintä, että uskon eilisiltana 25 asteen haamurajan ylittyneen.

Jostain luin, että mamme ilmasto siirtyy vuosittain keskimäärin 1,5 kilometriä etelän suuntaan, mutta itse epäilen siirtymän olevan vieläkin nopeampaa. Ennen uskoin, että ilmaston muutoksen vuoksi matkailu pelastaa maamme talouden, kun Euroopan rikkaat tulevat sikäläisiä helteitä pakoon Suomeen, mutta taitaa olla liian kuuma jo täälläkin.

Ja moni etelän mies tulee pelästymään täällä hyttysiä, joita oli kiitettävästi jo ennenkin, mutta viime vuosina tänne on tullut ihan uusia vitsauksia. Neuvostovastaiset tahot ovat olleet sitä mieltä, että idästä ei tule muuta hyvää kuin aurinko, ja epäilen, että hirvikärpästen ja herhiläisten invaasio idästä vahvistaa neuvostovastaisten tahojen neuvostovastaisuutta. Uukuniemelläkin nakkimakkaran kokoiset herhiläiset näyttävät syrjäyttävän pienemmät pölyttäjähyönteiset,  ja niinpä epäilen herhiläisten syövän mehiläisiä, ampiaisia ja kimalaisia.

Tänä kesänä huomasin niiden etanoiden, jotka kantavat mökkiä selässään, ilmestyneen Uukuniemen katukuvaan. Näiden otusten, jotka lienevät lehtokotiloita, torjunta on kuulema mahdotonta. Niiden kerrotaan syövän ihmisten ryytimaiden annin ihan anhittomiin. Itse kuitenkin toivon, että älykkäät rastaat ja varislinnut oppivat vielä torjumaan lehtokotiloita syömällä ne, mikäli joku niitä vähän opettaisi asiassa.

Ensiyön oikeus

Sen lisäksi, että karjalaisia harmitti pahan pajarin alastomien naisten elävöittämä venelasketteluharrastus, pisti heitä vihaksi myös pahan pajarin tapa harrastaa ensiyön oikeutta, joka tarkoitti sitä, että vihityt morsiamet viettivät hääyönsä pahan pajarin kanssa. Ensiyön oikeuden harrastaminen oli maaorjuuden aikaan yleinen harrastus tilanherrojen keskuudessa ja niinpä toivon, että että seksiin ja väkivaltaan erikoistunut historioitsija Teemu Keskisarja luopuu politiikasta ja ryhtyy tutkimaan ensiyön oikeuden vaikutusta maamme historiassa.

Ensiyön oikeus ei ollut pelkästään kielteinen asia, sillä minulle on kerrottu, että esimerkiksi Savon ainoan ruotsinkielisen kartanon herralla oli tämä harrastus, ja tämän harrastuksen seurauksena esimerkiksi eräs savolainen piika ja renki saivat erittäin lahjakkaan esikoispojan, joka jostain syystä pystyi köyhyydestä huolimatta käymään oppikoulun ja etenemään sitten urallaan kenraaliksi ja lopulta peräti maamme työläis- ja talonpoikaisarmeijan komentajaksi.

Kyseinen kenraali ei taustastaan huolimatta edes näyttänyt savolaiselta maatyöläiseltä, vaan muistutti enemmänkin ruotsinkielistä aatelismiestä. Eikä hän ollut mikään lupsakka savolaisukko, vaan kerrotaan, ettei hän hymyillyt kertaakaan elämänsä aikana. Tosin erään tarinan mukaan hän kyllä hymyili kerran ja se tapahtui, kun hän oli seuraamassa sota-aikana kenttäarmeijan nyrkkeilymestaruuskilpailuja. Ainakin tarinan mukaan eräs sotamies onnistui lyömään leukaluun sijoiltaan toiselta sotamieheltä ja sen sattumuksen jälkeen kenraalin kasvoilla karehti hymynhäivä.

Tällä haudalla aion vielä tässä elämässä vierailla: https://www.karjalanpyhajarvi.fi/nae-ja-koe-pyhajarvi/pajarinhovi-pajarin-hauta-ja-kiteen/

Paha pajari

Juhannuksena liikuin Uukuniemen Papinniemen jylhissä maisemissa ja minulle selvisi, ettei surullisen kuuluisa Kiteen paha pajari, joka oli aikoinaan eräänlainen pitäjän verojohtaja, tainnut ollakaan kiteeläinen vaan uukuniemeläinen. Nimittäin Pyhäjärvestä nousevan noin 20 metriä korkean harjun päälle on unohtunut ikivanha soutuvene ja veneeltä laski selvä ura järveen. Tästä tein johtopäätöksen, että paha pajari saattoi aikoinaan harrastaa hyvässä tarinassa kerrottua venelaskettelua Uukuniemen Papinniemellä eikä Kiteellä, kuten tarinassa kerrotaan. 

Hyvän tarinan mukaan pajari oli rakennuttanut puuteloista radan, jota pitkin hän hurautteli veneellään painovoiman avulla järveen ja varmasti hauskaa oli, sillä veneen ylöshinaamisen suorittivat lihasvoimalla paikalliset naiset joko hameenhelmat korvissa tai jopa täysin ilkosillaan. Nykyaikaista Me too-liikettä ei ilmeisesti silloin vielä tunnettu Karjalan suunnalla. Itse entisenä virkamiehenä toki hyvin pitkälle ymmärrän, että virastoissa on hyvä harrastaa kaikenlaista työkyvyn ylläpitoa edistävää ns. tyky-toimintaa, mutta täysin en voi pahan pajarin tyky-toimintaa kuitenkaan hyväksyä. Karjalaiset eivät silloin asiaa ymmärtäneet ollenkaan.

Niinpä paikkakunnan väki valitti pajarin toiminnasta Ruotsin kuninkaalla ja paha sai ainakin tarinan mukaan palkkansa, koska kuningas ilmoitti, että paikkakuntalaiset voivat menetellä pajarina kanssa parhaaksi katsomalla tavallaan ja tämän seurauksena Kiteellä on vieläkin kivikasa, jonka alle kerrotaan pahan pajarin päätyneen hevosineen sen jälkeen, kun verovelvollisten oikeutettu viha häneen kohdistui.

Aionpa vielä tässä elämässä käydä hiljentymässä maamme tyky-toiminnan isän hautaröykkiöllä ja mikäli Uukuniemellä vielä harrastetaan kesäteatteritoimintaa esitän, että pahan pajarin tarina olisi hyvä teatteri esityksen aihe. Olen jo vähän mietiskellyt näytelmän roolijakoa.

Kaksi jätkää

Tänään 14.7.2025 Uukuniemen nuorisoseura täyttää 130 vuotta, vaikkakin merkkipäivää juhlittiinkin onnistuneesti jo viime lauantaina. Muistanpa, miten reilut 30 vuotta sitten suunnittelimme Kioskin-Matin kanssa, että nuorisoseuran 100-vuotisjuhlassa lausumme yhdessä runon Kaksi jätkää, jonka lausunnalla Matti nuoruudessaan oli voittanut Uukuniemen nuorisoseuran lausuntamestaruuden. Jostain syystä meiltä Matin kanssa jäi tuo runo 30 vuotta sitten kuitenkin esittämättä.

Matti muisteli, että Kaksi jätkää olisi ollut Pentti Haanpään kirjoittama, mutta sen asian Matti muisti väärin. Paavo Väyrynen muisteli samalla runolla Kaksi jätkää voittaneensa peräti valtakunnallisen nuorisoseurojen runonlausuntamestaruuden ja hän muisteli runon kirjoittajaksi Lauri Pohjanpäätä. Mutta kyllä Paavokin muisti kirjoittajan väärin.

Etsin netistä tuota runoa Kaksi jätkää, mutta ei sitä sieltä tuolla nimellä löydy. Mutta kun kirjoitin muistamani ensi säkeet, jotka kuuluvat, että "Me oltiin jätkiä kumpikin, käsin känsäisin, housuin pihkaisin. Kesän pitkään läskiä leipää purtu, eik` mitään surtu", niin heti tärppäsi ja ilmeni, että runo on Viljo Kojon Muistoja menneiltä ajoilta, mutta joka tunnetaan myös ainakin nimillä Kaksi jätkää tai Minä ja Mikko.

Sekin ilmeni, että runo löytyy Youtubesta Matti Lehtisen komeasti lausumana, jota kannattaa hiljentyä kuuntelemaan. Satunnaisen kuulijan kannattaa huomioida, että lopussa uittohommissa hyvin tienanneet kertoja ja Mikko poikkeavat ravintolassa ihan vallan parempien ihmisten lailla syömässä ja tarvitsevat aterian yhteydessä perärättejä, mutta perärätti-nimityksessä ei ole mitään kaksimielistä tai sopimatonta, koska sata vuotta sitten tavallinen kansa kutsui ruokaliinoja peräräteiksi. 

Viljo Kojon runo on luonteeltaan selvästi yhteiskunnallisesti kantaa ottava, mutta ei kuitenkaan yhtä selvästi poliittinen kuin rautalampilaisen jääkärikapteenin pojan Matti Rossin tuotanto. Kojon runon lopussa kuitenkin suorastaan säälimättömästi paljastetaan yhteiskunnan luokkaluonne, koska kun porvariston edustajat pyyhältävät kieseillään pysähtymättä kahden uittotyöläisen ohi, jäävät jätkät armotta syyssontaista tietä astumaan ja kastumaan.

Lupaan tässä yhteydessä yhdessä naapurin miehen kanssa esittää tämän Kaksi jätkää-runon Uukuniemen nuorisoseuran 150-vuotisjuhlassa vuonna 2045: https://www.google.com/search?client=firefox-b%20e&q=viljo+kojo%2C+muistoja+menneilt%C3%A4+ajoilta#fpstate=ive&vld=cid:32c75ddb,vid:ABkMvUAxy-I,st:0

 

Homo-Suomen historia

Ilmeeni muuttui mietteliääksi luettuani Sandra Hagmanin homo-Suomen historiasta, että suomalaiset miehet pitävät ruotsalaisia miehiä hieman neitimäisinä ja homouteen taipuvaisina, mutta todellisuudessa tilanne taitaa ollakin päinvastainen; ainakin mikäli yhtään uskominen on Sandra Hagmania ja miksi ei olisi uskominen.

Nimittäin hänen mukaansa Suomen historia on ollut täynnä erilaisia tilanteita, joissa miehet ovat olleet erityisolosuhteissa ilman normaalia kanssakäymistä naisten kanssa. Näinhän oli tilanne esimerkiksi sota-ajan rintamalla, joka kokemus ruotsalaisilta miehiltä puuttui.

Hagmanin mukaan yksi merkittävimmistä homoeroottisista miljöistä suomalaisessa kulttuurissa on ollut tukkijätkäkulttuuri, johon on liittynyt erilaisia homoeroottisia riittejä, joissa esimerkiksi puukeppi työnnettiin uuden tukkijätkän anukseen, ennen kuin tämä otettiin varsinaiseksi jäseneksi tukkijätkien yhteisöön.

Tuo on kyllä minulle ihan uusi tieto. Paljon olen kuullut monenlaisia juttuja siitä, miten sodan jälkeen varmaankin kymmenet Kärkkäälän miehet kävivät Kakkisen saloilla Hackmannin hakkuissa ja enemmän kylän ukot näitä hakkuita muistelivat kuin sota-ajan asioitaan, mutta enpä ole kuullutkaan, että Hackmannilla olisi työnnetty seipäitä uusien miesten anuksiin.

Sen olen kyllä lukenut Kalle Päätalon kirjoista, että kun kämpillä ei siihen aikaan ollut telkkaria tai viedeopelejä eikä iltaisin oikein muutakaan ajankulua ollut, niin miehet huvittelivat ja viettivät vapaa-aikaansa polttelemalla toistensa pieruja. Päätalon mukaan kouluaikanaan kesäisin metsätöissä  ollut Urho Kekkonen se vasta innokas pierun polttaja olikin.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että maailmalla vielä Reidar Särestöniemeäkin tunnetumpi homo kuvataiteilija Tom of Finland on vallan erikoistunut metsuriseksuaalisiin aiheisiin:

https://yle.fi/a/74-20029024

Pahennuksen pömpelit

Reidar Särestöniemen ja Yrjö Kaijärven lainvastaisesta suhteesta luettuani palautui mieleeni vuosia sitten lukemani Sandra Hagmanin kirjoittama Seitsemän kummaa veljestä, joka on tutkimus homo-Suomen historiasta.  Kirjasta opin sen, että ennen sotia Suomessa oltiin homostelun suhteen vapaamielisiä; miehimyksiin suhtauduttiin suvaitsevasti, koska heitä pidettiin harmittomina kummallisuuksina.  Hagman ei tosin kerro sitä, että esimerkiksi Mannerheim erotettiin Haminan kadettikoulusta homostelun vuoksi, tosin tämä pystyi jatkamaan sotaopintojaan Pietarissa eikä ilmeisestä harhaviettisyydestä aiheutunut ongelmia urakehityksen suhteen.

Natsi-Saksan oppien saavuttua Suomeen kiristyi kontrollipolitiikka meilläkin; tosin sodan aikaan poliiseilla oli muitakin tehtäviä kuin miehimysten vahtiminen, mutta sodan jälkeen virkavallan resurssit riittivät myös tähän haasteelliseen hommaan. Varsinkin Helsingin lukuisat yleiset käymälät ja niissä harrastettu siveettömyys työllistivät virkavaltaa.

Senaikaiset yleiset käymälät olivat pienehköjä rakennuksia, joiden sisällä oli pieniä koppeja. Näitä koppeja toisistaan erottaviin seinämiin oli tehty pieniä reikiä. Niistä miehet saattoivat tarvittaessa työntää ns. etuveitikkansa toisen vessankopin puolelle. Jos toisessa kopissa ollutta asia kiinnosti, hän saattoi tarttua tilaisuuteen.

Tosin kyllä tuollaista reikää voitiin ainakin eräässä Heikki Turusen kirjassa käyttää myös heterosuhteissa. Ainakin muudan pohjoiskarjalalainen nuori mies uhkasi työntää etuveitikkansa tuollaisesta reiästä naisten puolelle, mutta naisten puolelta uhattiin vetäistä kyseisen etuveitikan päähän tarvittaessa solmu, jolloin sen poisvetäminen ei olisi onnistunut.

Poliisit taistelivat Helsingissä yleisten käymälöiden siveysongelmaa vastaan uudenaikaisen teknisin menetelmin. He maalasivat väliseinien reiät tahraavalla maalilla, jonka avulla oli jälkeenpäin tarvittaessa helppo selvittää, missä aikeissa pahennuksen pömpelissä oli vierailtu.

Muuten olen sitä mieltä, että telkkariin olisi saatava vielä yksi poliisisarja lisää, vaikka kyllähän niitä on jo entuudestaan runsaasti. Homopoliisit olisi ihan hyvä tv-sarjan nimi ja se kertoisi siitä 50-luvun Helsingin huoltopoliisin osastosta, joka taisteli homouden vitsausta vastaan. Harmi, että Jouko Turkka on jo edesmennyt, koska hän olisi hyvä sarjan ohjaaja, sillä ohjasihan hän 80-luvulla noin kymmenosaisen sarjan Kiimaiset poliisit, josta ei tosin tullut kovin suosittua katsojien keskuudessa. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että toiset Pohjoismaat tuottavat erilaisia poliisisarjoja maailmanmarkkinoille siihen tahtiin, että niistä saadut vientitulot ylittänevät maamme puunjalostusteollisuuden vientituotot.
https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/seitseman-kummaa-veljesta/2493221

Veljellistä lappilaista menoa

Ihan hyvän tarinan mukaan Reidar Särestöniemi oli kerran Kittilän ateljeessaan hieromassa taulukauppoja etelästä tulleiden herrojen kanssa, niin Reidarin isoveli Anton saapasteli pensseli kourassa tiedustelemaan veljeltään, että "pannaanko vielä lissää punasta". Savolaistaiteilija Juho Rissasen tapauksessa tuollainen tarina saattaisi olla ihan tosi, mutta Särestöniemen osalta tämän elämänkerran kirjoittaja Noora Vaarala kiistää asian. Hänen mukaansa kaikki työt teki Reidar itse.

Tosin monitaitoinen velipoika Anton kyllä auttoi Reidaria monissa käytännön asioissa, koska taiteilija itse ei ollut kovin kätevä arjen askareissa. Muu perhe antoi Reidarille lapsenakin vapautusta työn raskaan raadannasta, jotta tämä saattoi piirrellä, johon hänellä oli yhtä kova halu kuin Kalle Päätalolla kirjoittamiseen ja lukemiseen. 

Menestyväksi taiteilijaksi tultuaan Reidar rakensi upean ateljeensa Särestöniemien suvun vanhan päätalon naapuriin, jota Anton asutti ja huolehti sieltä käsin  tarvittaessa veljensä asioista. Rahamies Reidar kyllä maksoi Antonille, mutta pohja se löytyi Reidarinkin säkistä. 

Kun hän erään kerran kyllästyi siihen, että Antonin rästiin jääneet sähkölaskut tulivat taiteilijaveljen maksettavaksi, Reidar kävi muistuttamassa veljeään tämän maksamattomista laskuista rikkomalla tämän talosta ikkunat. Lapin miehillä on tapana ilmaista mielipiteensä asioista hyvin suoraan toisin kuin meillä Savossa on tapana.

Lämmin lukusuositus tälle kirjalle: https://gummerus.fi/collections/noora-vaarala